Kahden ystävän kohtaaminen kahtena helmikuun päivänä
– Moikka, Sini! Nyt on jo helmikuu! Pitkä pimeys on takana, ja valo voittaa vihdoin! Joko olet kotiutunut uudelle asuinseudullesi? [Satu]
– Hei, Satu! Kotiutumista on tapahtunut kyllä, mutta teiden liukkaus on ollut vielä vähän pasteerailun haasteena. [Sini]
– Liukastellen on todellakin aika vaikea päästä kävely-flow’hun. Siksi olenkin varsin onnellinen, kun pääsen kohta kävelemään liukkaudettomuuteen. Nyt kun sulla on uudet kotikulmat ja mulla edessä maisemanvaihdos, miten olisi, jos yhdistettäisiin uuteen ympäristöön tutustumiseen pieni valokuvaustehtävä? Onko tämä Koulukinon valokuvaustehtävä sulle tuttu? [Satu]
– Koulukinon elokuviin liittyvät oppimateriaalit ovat kyllä aina hyviä. Leffa tai tämä tehtävä ei ole tuttu ennestään, onko sulle? Toimii kyllä varmasti ihan itsenäisenä tehtävänä ympäristön havainnoimiseen, vaikka elokuvaa ei olisi nähnytkään. Myös sitä seuraavat pohdinnat ovat hyviä. [Sini]
– Tehtävä on uusi tuttavuus mullekin. Törmäsin siihen, kun etsin inspiroivia harjoituksia ja tehtäviä, joita voisi käyttää uuteen ympäristöön tutustuessaan – ja mikä ettei vanhaankin, jos haluaa siihen jotain uutta perspektiiviä. Kokeiltaisiinko siis tuota jotenkin soveltaen ja tavattaisiin myöhemmin uudestaan kuvasaaliitamme esitellen? [Satu]
– Tehdään niin! Eli tehtävämme on: “Havannoi [sic] ulkona ympäristöä. Mitä rakennettua ja mitä luonnonympäristöä huomaat? Ota 10 valokuvan sarja rakennetun ja luonnonympäristön kohteista.” Palataan näihin kun kuvia alkaa kertymään. [Sini]
– Loistohomma! Tehdään niin! [Satu]
* * * * * * * * * *
– No niin, aika palata kuvien pariin. Oliko sulla onnistuneita kuvaushetkiä? Entä tarjosiko tehtävänanto ympäristön havainnoimiseen jotain uutta? [Sini]
– Mulla oli todella antoisia kuvaushetkiä. Olin tosiaan melkein kolme viikkoa Maltalla kirjoittamassa ja kävelemässä, ja sinä aikana tuli myös kuvattua tosi paljon. Malta on niin upea ja inspiroiva paikka! Kuvattavaa on melkein joka kujalla, kulmassa ja kukkulalla. Tällä kertaa mulla oli järkkäri mukana, jolloin kuvaaminen on erilaista kuin kännykällä räpsiminen. Tosin jälkimmäistäkin tuli harrastettua kiitettävästi.
Tehtävänanto oli mun mielestä siitä hyvä, että tuli tarkasteltua kaikkea analyyttisemmin kuin jos olisi vain kuljeksinut ympäriinsä. “Pelkällä” kuljeskelemisella on kyllä myös oma tärkeä merkityksensä. Tehtävä mielessäni mietin erityisesti rakennetun ympäristön ja luonnon yhteispeliä. Niiden kohtaamista ja toisiinsa limittymistä. Entä miten sulla? [Satu]
– Säät eivät oikein edelleenkään suosineet kävelyä tai kuvaamista. Nämä muutamat sateettomat päivät olivat sellaisia “lonkeronharmaita”. Muutamia kuvia tuli kuitenkin otettua. Varsinaisesti luonnonympäristöä ei tässä ihan lähellä ole, mutta kaksi kuvaa sain vähän etäältä Mustikkamaan-saaresta. Sinnekään en lopulta päässyt perille saakka. Ehkä siis vähän alisuoriuduin tehtävässä. Tehtävä antoi kuitenkin syyn tarkastella rakennettua ympäristöä vähän tarkemmin. Lähistöllä on mukavasti kerroksellisuutta. Vanhoja teollisuuskiinteistöjä muokataan uuteen käyttöön, ja ympärille on noussut uutta asuinaluetta. Kalasataman alueella ihastutti julkisen taiteen runsas määrä katukuvassa. [Sini]
– Jännittää nähdä sun kuvasarja! Millaisia mietteitä sulle heräsi itse kuvaamisesta, oliko jotain haasteita esimerkiksi teknisesti? Entä mikä on sun oma suosikkikuvasi? [Satu]
*
*
*
*
*
*
*
*
*
– Kuvasin lähinnä kännykällä, joten kuvaamisessa ei varsinaisesti ollut teknisiä haasteita. Kävelykaverina toiminut seniorikoira tosin määräsi tahdin, eikä aina oikein ollut mahdollisuutta etsiä sopivia kuvakulmia, kun hihnan päästä tuli käsky eteenpäin. Erityisen onnistuneita otoksia ei näillä reissuilla syntynyt, mutta harmaansävyiset kuvat tavoittamattomaksi jääneestä saaresta ja sulavasta meren jäästä ovat kyllä tietyllä tavalla viehättäviä. Sulle varmaan kertyi reissulta kuvia enemmänkin. Oliko vaikea valita kymmenen kuvaa? [Sini]
– Voi seniorikoiraa! Isoisänsilta-kuva on kaunis erilaisine linjoineen ja harmaan kirjoineen. Ja julkinen taide tuo toden totta piristystä jään, lumen ja loskan keskelle. Mä kamppailin välillä erilaisten teknisten haasteiden kanssa, kun kuvasin järkkärillä. Yritin miettiä valaistuksia ja rajauksia, mutta se ei ollut aina helppoa, kun aika kuvaushetkillä oli kuitenkin rajallinen ja piti myös päästä eteenpäin kävelyreiteillä. Myös monet jännät tilanteet jäivät kuvaamatta, kun ne tapahtuivat niin nopeasti, etten ehtinyt kaivaa kameraa esiin. Toivon tavoittavani ne vielä tekstin muodossa.
Oli tosiaan vaikea valita kuvat kymmenen kuvan sarjaan, kun vaihtoehtoja oli niin paljon ”perinteiset” auringonlasku- ja nousukuvat mukaan lukien. Tähän sarjaan halusin kuitenkin muunlaisia kuvia. Aika moneen niistä liittyy myös kiinnostavia juttuja, joita kuulin paikallisilta. Meri on – yllätys, yllätys – keskeinen elementti kuvissa, mutta maaginen Malta on paljon muutakin. Erityisesti rakastan saaren historian eri kerroksia, vanhoja raunioita, torneja ja linnoja. [Satu]
*
*
*
*
*
*
*
*
*
– Kuvista välittyy ihana valo ja lämpö. Kiva, että pääsin sun kuvien kautta hetkeksi Maltalle. En olekaan käynyt siellä koskaan. Ehkä joku kerta saan kuulla myös ne kiinnostavat tarinat. Ollaan tosiaan kävelty hyvin erilaisissa maisemissa. [Sini]
– Suositellen lämpimästi. Malta on todella monipuolinen matkakohde. Ja kävelyparatiisi! Tuli käveltyä yhteensä monta sataa kilometriä voimaa antavien maisemien innostamana. Ja kyllä, kerron tarinatkin! Oli tosi mukava tehdä kuvaustehtävä sun kanssa näin. Mitä tehdään ensi kerralla? [Satu]
Kahden ystävän kohtaaminen eräänä joulukuun lopun päivänä
– Moi, Sini! Taas ollaan siinä vaiheessa vuotta, että on päiviteltävä, mihin aika oikein syöksyy! [Satu]
– Hei vaan, Satu! Uusi vuosi on tosiaan tuloillaan. Tämä kulunut vuosi on ollut vähän sellainen “Päiväni murmelina” -kokemus. [Sini]
– Onneksi monet mukavat tekemämme asiat löytyvät dokumentoituina täältä blogista. Varsinkin näin korona-aikana muistot voivat puuroutua yhdeksi mössöksi, kuten juuri hiljattain Hesarin osuvassa kirjoituksessa muistutettiin. Blogille vuosi 2021 olikin erityinen, sillä keväällä päästiin juhlistamaan sen 5-vuotissynttäreitä! [Satu]
– Aika hienoa, viisi vuotta kohtaamisia on tallessa blogissa. Ehkä näin vuoden viimeisinä päivinä voisi muistella taas kulunutta vuotta blogin kautta. [Sini]
– Joo! Mitkä nostaisit omiksi vuoden 2021 kohokohdiksesi? [Satu]
– Sain keskittyä viime kesän taiteelliseen työskentelyyn ja näyttelyn valmistamiseen. Oli hienoa maalata kaikessa rauhassa ja asettaa syyskuussa maalauksia esille pitkästä aikaa. Siitä jäi blogiinkin muistoksi Tarusolan ihanan TET-harjoittelijan tekemä haastattelu. [Sini]
– Tämä vuosi olikin myös siinä mielessä jännä, että meillä oli tosiaan parin viikon ajan TET-harjoittelija, jonka vastuulla oli tuon lokakuun postauksen lisäksi myös marraskuun postaus. [Satu]
– Entä millaisia on sun vuoden kohokohdat, Satu? [Sini]
– Mulla oli taas tekstientäyteinen vuosi, mikä oli kyllä antoisaa. Omien tekstien lisäksi tuli luettua aika paljon. Se näkyi blogissakin muun muassa kirjasuosituksina. Suoritin taas Helmetin vuoden 2021 lukuhaasteen, ja siitäkin jäi kaikkea kivaa muistoihin. Otin käyttöön myös lukupäiväkirjan, johon kirjaan kaikkein kirkkaimmat kirjahelmet. [Satu]
– Kirjasuosituksiisi olenkin tarttunut mahdollisuuksien mukaan. Toivottavasti saadaan niitä blogiin myös tulevana vuotena. [Sini]
– Hienoa! Vinkkaan oikein mielelläni lisää jatkossakin! Kaunokirjallisista kuvailuista syntyi myös tämä sun tekemä upea kuva Jerisjärven jäältä. [Satu]
– Kuvailu herätti tosiaan vahvoja mielikuvia, jotka erityisesti nyt taas pakkassäässä ulkona liikkuessa nousevat mieleen. [Sini]
– Valokuvaukseen tuli uppouduttua jonkin verran, ja varsinkin ulkosaariston vaikuttavat maisemat olivat puhuttelevia jopa marraskuussa. [Satu]
– Hienoja kuvia muuten! Etenkin majakat on tosi inspiroivia. Sun valokuvia luonnosta ollaan saatu ihailla myös monissa blogin loppukuvissa. Oletko ehtinyt kuvaamaan kauniita pakkaspäiviä? [Sini]
– Kiva kuulla, kiitos! Nyt on olleet näpit vähän jäässä pakkasessa, mutta aion mennä taas keväthangille auringonpaisteen lisääntyessä. Oli muuten mukavaa saada taas vieraita blogiin, kuten elokuussa Päivi Pekanheimo, jonka kanssa juttelin Naantalin Kirjajuhlista. [Satu]
Päivi Pekanheimo ja Kati Outinen
– Mulla taas oli syyskuussa vieraana työpari Petra Streng ja Tiina Kokkoniemi. He kertoivat Pekka Strengin sanat – ja sanojen jäljet -nimisen teoksen synnystä ja siitä, miten he päätyivät keräämään tarinoita yhdeksältä mielenkiintoiselta taiteilijalta, joihin Pekka Strengin musiikki on jättänyt jälkensä. [Sini]
Petra Streng ja Tiina Kokkoniemi
– Entäpä mitä kaikkea voitaisiin tehdä vuonna 2022? [Satu]
– Mahdollisuuksien mukaan olisi taas kiva tarttua kaikkeen ajankohtaiseen kulttuuritarjontaan. Alkuvuoden perinteisissä tapahtumissa onkin vähän muutoksia, kun Educa-messut on siirretty koronatilanteen takia vuoteen 2023. LUX Helsinki järjestetään mutta turvavälein ja pienin muutoksin. Testaisin tietysti myös innolla kaikkia yhteisiä harjoituksia ja tehtäviä, jos sellaisia tulee vastaan. Olen ollut viime syksystä mukana kiinnostavassa taidekasvatushankkeessa, josta voisi puhua enemmän keväällä. [Sini]
– Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta! Mun toivelistalla ykkösaiheena olisi luovuus. Meillä oli kivoja suunnitelmia vuoden 2021 loppupuolelle luovuuden tiimoilta, mutta korona sotki taas ne. Jospa päästäisiin toteuttamaan ne vuoden 2022 aikana. Voisin myös jossain vaiheessa kertoa kokemuksistani Kirjoittajaklubi-nimisestä kirjoittajasivustosta, johon tutustuin vuonna 2021. Aion myös suorittaa taas Helmetin ajankohtaisen lukuhaasteen ja voisin jossain vaiheessa vinkkailla lukumatkan varrelle sattuneista kirjallisista täysosumista. Samalla haastan kaikki Helmetin vuoden 2022 lukuhaasteeseen! Helmetin sivuilta löytyy myös muita mukavia haasteita. [Satu]
– Kiitos taas haasteesta ja blogiyhteistyöstä! Suunnitellut luovat projektit toteutetaan ehdottomasti ensi vuonna. Kirjavaa ja kulttuurintäyteistä vuotta 2022, Satu! [Sini]
– Kiitos samoin, Sini! Ja kulttuurintäyteistä vuotta 2022 myös kaikille lukijoillemme! [Satu]
Kirjasiskojen ja Sadun kohtaaminen eräänä aurinkoisena syyskuun päivänä
– Tervetuloa Kirjasiskojen lukupiiriin! [Johanna]
– Paljon kiitoksia! Tosi kiva, kun pääsen vihdoin tutustumaan teihin! Miten teidän lukupiiri sai alkunsa? [Satu]
– Se alkoi kolmen ystävän kesken vuonna 2009, kun eräällä risteilyllä syntyi keskustelua Alastalon salissa -romaanista ja sen lukemisen vaikeudesta. Silloin me päätettiin perustaa lukupiiri. [Tiina]
– Keitä kaikkia lukupiiriinne kuuluu, ja ovatko jäsenet pysyneet samoina alusta asti? [Satu]
– Jokainen noista kolmesta ystävyksestä sai kutsua yhden ystävänsä mukaan, ja nyt meitä on yhteensä kuusi jäsentä: Tiina, Johanna, Titti, Virve, Inka ja Tia. Yksi jäsen on vaihtunut matkan varrella. [Titti]
– Kuinka usein te kokoonnutte? [Satu]
– Kuusi kertaa vuodessa yleensä arki-iltaisin jokaisen emännän luona kerran vuorollaan. Joinain vuosina ollaan tehty jotain muuta myös, kuten käyty teatterissa, museoissa ja kirjamessuilla. Ollaan me oltu Ruotsin-reissullakin yhdessä. [Virve]
– Millainen on tyypillinen lukupiiritapaaminen? Vai onko joka kerta täysin erilainen? [Satu]
– Kaava on aina sama ja aikakin. Meillä on aina kirjan lisäksi myös jotain muuta ravintoa, mikä on ollut usein kuin keidas kiireisen arjen keskellä. Jokaisessa tapaamisessa vaihdetaan ensin yleiset kuulumiset ruoan äärellä, sitten kahvin kera keskustellaan kirjasta. Me tehdään aina kokonainen kierros, jotta jokainen saa sanoa oman mielipiteensä kirjasta. Lopuksi annetaan arvio kirjasta peukuttamalla: peukku ylös, vaakatasoon tai alas. [Inka]
– On kiva, että meidän tapaamiset noudattavat tiettyä kaavaa. Niin ne on helppoja toteuttaa, ja kaikki pyörii kirjojen ympärillä. Ei tarvita muuta ohjelmaa. [Tia]
– Meillä on muistikirja, johon kirjoitetaan lyhyesti tapaamisesta ja kirjasta. Virve on myös koonnut tietoja sähköisesti. [Tiina]
– Myös meidän WhatsApp-ryhmään kootaan tapaamiset peukutuksineen. [Virve]
– Onko teillä joitain tiettyjä sääntöjä? [Satu]
– Tiettyjä pelisääntöjä noudatetaan, vaikka niistä ei olla koskaan puhuttu. Kirjan saa jättää keskenkin, jos lukeminen ei jostain syystä etene. Tapaamiseen voi aina tulla ilman paineita. [Tia]
– Miten valitsette luettavan kirjan? [Satu]
– Kulloinenkin emäntä esittelee kolmesta viiteen kirjaa, joista äänestyksellä valitaan seuraavan kerran kirja. Esittelen myöhemmin tänä iltana neljä kirjaa. Joskus valitaan vain kirjailija, ja jokainen saa valita häneltä vapaavalintaisen kirjan, joka sitten esitellään muille. [Johanna]
– Minkälaista kirjallisuutta luette? Luetteko ”vain” kaunokirjallisuutta vai myös tietokirjoja? [Satu]
– Vaihtelevasti kaikenlaista. Eniten kaunokirjallisuutta mutta joskus myös tietokirjoja. Tulee kyllä luettua ihan kaikenlaista. Sarjakuvia ei olla luettu ollenkaan ja runoja aika vähän. Kerran oli luettavana valokuvateos, Sodan särkemä arki. [Inka]
– Kuinka monta kirjaa olette lukeneet piirin olemassaoloaikana arviolta yhteensä? [Satu]
– Noin 70 kirjaa. Tulee luettua myös muita, joista on kuullut lukupiirissä muilta. Lisäksi tulee tartuttua niihin esittelyjen kirjoihin, joita ei sillä kertaa valittukaan. [Titti]
– Minkälaisia keskusteluja on syntynyt? [Satu]
– Vilkasta keskustelua syntyy aina. Eriävät lukukokemukset ja mielipiteet ovat parhaita, koska ne synnyttävät paljon keskustelua. [Titti]
– Millaisia lukukokemuksia matkan varrelle on mahtunut? Mikä on mieleenpainuvin lukuelämys? [Satu]
– On ollut todella paljon monenlaisia lukukokemuksia ja erilaisia elämyksiä. Yhtä on vaikea nimetä, mutta esimerkiksi José Saramagon Kertomus sokeudesta, Jhumpa Lahirin Kaima jaEdmund de Waalin Jänis jolla on meripihkanväriset silmät ovat olleet vaikuttavia. [Tiina]
– Entä mikä on ollut raskaslukuisin kirja? [Satu]
– Karamazovin veljekset! Se taisi jäädä aika monelta kesken. [Titti]
– Miten te löydätte aikaa lukemiselle kiireisessä arjessa? [Satu]
– Lukemiselle löytyy aina aikaa! [Inka]
– Mä kuuntelen joskus äänikirjoja siivoamisen lomassa, vaikken muuten olekaan niin äänikirjojen ystävä. [Virve]
– Mitä lukeminen merkitsee teille? [Satu]
– Lukeminen merkitsee minulle totaalisesti omaa aikaa, irrottautumista arjesta. Voin itse päättää kenen kanssa ja missä aikaani vietän. Voin hypähdellä aikakaudesta, historiasta ja tunnetilasta toiseen. Olen lukemalla tutustunut asioihin ja ajatuksiin, joihin en muuten olisi luultavasti törmännyt missään. Sitä paitsi nautin kaunokirjallisesti tekstistä, sitä on ihana lukea! [Tia]
– Lukeminen on minulle keino rentoutua, saada ajatukset irti arjesta. Joskus ensimmäiset sivut ovat vaikeita, kun työasiat tai muut pyörii vielä mielessä, mutta pian jo huomaankin, ettei millään malttaisi lopettaa. Jos vielä yksi luku… [Virve]
– Se merkitsee todella paljon. En osaisi kuvitella päivää, etten lukisi. Luen aina(kin) illalla sängyssä. Kirjojen tarinoiden kautta pääsee maailman ääriin, tutustumaan erilaisiin kulttuureihin ja erilaisiin ihmisiin, oma ymmärrys (toivottavasti) kasvaa. [Titti]
– Lukeminen merkitsee minulle tärkeää osaa elämässä. Se on ystävä, turva, ajanviete ja ikkuna uusiin maailmoihin. Se on myös rutiini nukkumaan mennessä ja ihana vapaapäivän viettotapa. [Inka]
– Mikä on mielestänne parasta lukupiirissänne? [Satu]
– Parasta lukupiirissä on se, että vuosien varrella on tullut luettua kirjoja, joita itse en ehkä muutoin olisi koskaan tullut lukeneeksi. Ja tietenkin se, että luetusta kirjasta keskustellaan lukupiirissä; hehkutetaan helmiä ja hämmästellään huteja, kukin oman lukukokemuksensa mukaan. Keskustelujen myötä joku itselle vähän tuskaisalta luettavalta tuntunut kirja voikin aueta ihan uudella lailla – tai sitten saa tuskalleen lohdullista vertaistukea. [Virve]
– Minulla samoin! Tulee luettua sellaisia kirjoja, joita en muuten lukisi. Tulee mentyä pois omalta mukavuusalueelta. Ja usein yllättyy positiivisesti; itselle ennakkoon ei niin mieluinen kirja paljastuu mielenkiintoiseksi ja merkitykselliseksi. Joskus lukupiiriin tullessani olen sitä mieltä, että lukemamme kirja on ollut todella huono. Mutta keskustelussa tulee esiin sellaisia asioita, joita en ole tajunnut, ja tajuan vasta lukupiirissä, mistä tämä kirja oikeastaan kertoo. [Titti]
– Lukupiirissä parasta on muut lukupiiriläiset! Hyvä joukko ja paljon mielenkiintoisia ajatuksia. Toisia kuuntelemalla joutuu punnitsemaan omia mielipiteitään ja joskus jopa muuttamaan niitä. [Tia]
– Ihmiset! On ollut upeaa tutustua viiteen (tai oikeammin kuuteen) naiseen, joilla on sama intohimo kuin itselläni. Säännölliset tapaamiset, hengen ja ruumiin ravinto sekä hetken hengähdys arjessa tulevat nyt ensiksi mieleen. Ollaan eletty elämää, jaettu iloja ja suruja. Kuunneltu toisiamme ja tulleet kuulluiksi. Lukupiiri on tosi tärkeä ja ihana asia elämässäni. Olen todella kiitollinen, että Titti kutsui minut mukaan! [Inka]
– Olen aivan samaa mieltä, lukupiirissä parasta ovat nämä upeat ja viisaat naiset! En ole katsonut telkkaria käytännössä 15 vuoteen, toki urheilun arvokisat ja vaikkapa vaaliväittelyt katson, mutta usein menee viikkoja, että en edes avaa televisiota – luen. Muistan hyvin sen hetken, vajaa 10 vuotta sitten, kun tajusin, että olen saanut ”lukuaikani” takaisin – nuorinkin lapsista oli 10-vuotias, ja arjessa olikin taas ”kirjan mentäviä” aukkoja! [Tiina]
– Onko lukupiiriin liittynyt joskus haasteita? [Satu]
– Joskus kaikille sopivan tapaamisajan löytäminen on haasteellista. On helpompi sopia muutama tapaaminen kerralla, jotta kalenterisulkeisia ei tarvitse joka tapaamisella pitää. Kun tapaaminen on merkitty hamaan tulevaisuuteen, niin jokainen varjelee sitä ja usein sovittu aika sopii kaikille. Totta kai joskus ilmaantuu yllättäviä esteitä, ja sitten WhatsAppin avulla sovitaan uusi aika. [Inka]
– On kyllä hienoa, että kaikki käyvät niin säännöllisesti. Poissaoloja on ollut vain ihan muutama. Jos ihmiset kävisivät satunnaisesti, lukupiiri ei olisi niin merkityksellinen kuin nyt. [Tia]
– Onko teillä ollut lukupiirissänne joskus jotain tavanomaisesta poikkeavaa ohjelmaa, esimerkiksi vierailijoita? [Satu]
– Suvi Vaarla ja Laura Honkasalo ovat käyneet kertomassa kirjoistaan ja kirjoittamisesta. Kirjasiskot ovat myös osallistuneet Suvi Aholan lukupiirejä käsittelevän väitöskirjatutkimuksen kyselyyn. [Tiina]
– Rohkeasti vaan perustamaan! Ei kannata olla isoa osallistujamäärää. Pieni piiri toimii parhaiten, rennosti. [Titti]
– Kyllä, alle 10 ihmistä on sopiva määrä, ettei tarvita puheenjohtajaa ja jokainen saa sanottua mielipiteensä. Kannattaa myös tavata tarpeeksi harvoin, ettei tule kiire lukuvuorossa olevan kirjan hankinnassa. [Inka]
– Entäpä sitten meidän tämänkertainen kirja, Elizabeth Stroutin Olive Kitteridge? Itse olin nähnyt sarjan, ja sen pääosan esittäjä pyöri päässäni Olivena. Luulin aluksi myös lukevani romaania, kunnes tajusin tekstien olevan novelleja. Olive hahmona on inhimillinen; ärhäkkyyden takana on kuitenkin hyvä sydän pohjalla. [Johanna]
– Mulla myös oli TV-sarjan hahmo päässä. Tykkäsin kirjasta ja väillä tunnistin itseni. Novelleissa oli kiva, että aina tuli jokin uusi puoli esiin Olivesta, joka on karikatyyri vanhenevasta naisesta, jolle omat oppilaat ovat tärkeitä. Kesti vähän aikaa suhtautua kirjaan ja tuli vähän kiire, mutta kyllä se oli hyvä. [Tia]
– Siitä on aika kauan aikaa, kun luin kirjan. Olin lukenut jostain hahmojen paljoudesta, mutta pystyin seuraamaan. Tunnistan kuvauksen pikku paikkakunnan yhteisön elämästä hyvin. Oliven suhde poikaansa mietitytti. [Virve]
– Mä mietin sitä myös. Ja mietin aviomiestäkin. Pohdin, mitä poika sai äitisuhteestaan. Mun lempikohtaus on niissä häissä: miten Olive meni lepäämään ja se pikkutyttö tuli ja miten Olive puhui tytölle. Ehkä Olive osasi rakastaa vain tekojen kautta. Kyllä tämä oli tosi hyvin kirjoitettu. Kaikki hyvät kirjat kertovat surkeista kohtaloista, niin Keltaisessa kirjastossakin. Onnellisuudesta on vaikea kirjoittaa. [Tiina]
– Kirjan rakenne on kiva, tykkäsin siitä, vaikka ensin oli kuin Johannalla – ihmetys rakenteesta. Tykkäsin myös Nimeni on Lucy Barton -kirjasta. Niin kuin sanoit, Virve, oli kiinnostavaa, että tämä tapahtuu pienessä kaupungissa. [Titti]
– Tässä onkin tullut samoja ajatuksia kuin mulla. Tykkäsin siitä, että Oliven monet puolet tulivat esiin katkelmien kautta. Hänhän kasvoi myös. Tykkäsin tosi paljon siitä ja siitä, miten hänen luonteensa tuli esiin. Sarjan näyttelijävalinta oli aivan loistava. [Inka]
– Mun mielestä tämä kirja oli koskettavampi kuin Elizabeth Stroutin muut. Pidin erityisesti kuvailusta, joka oli paikoin tosi onnistunutta – sekä ympäristön että ihmisten. Myös alun apteekkikuvaus oli kauhean hyvä. Mulle tuli siitä vähän mieleen Sayaka Muratan Lähikaupan nainen. [Satu]
– Entäpä kuinka monta peukkua Olive saa? [Johanna]
– Lasketaanpa. Seitsemän! [Virve]
– Nyt onkin illan jännittävin hetki. Mitkä kirjat ovat tarjolla seuraavaksi kerraksi? Mäpä kerron. Voitte valita näistä neljästä kirjasta: Veikko Huovisen Hamsterit, Delia Owensin Suon villi laulu, Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti ja sitten Tove Janssonilta jokin vapaavalintainen kirja, joka ei ole Muumi-kirja. Nyt peukutusäänestyksellä valinta esiin! [Johanna]
– Suon villi laulu sai eniten ääniä, joten siitä päästään puhumaan sitten marraskuussa! [Tiina]
– Paljon kiitoksia todella antoisasta illasta lukupiirissänne! Tämä oli upea kokemus, joka herätti itsessäni kutkuttavan lukupiiri-innon. [Satu]
Kahden ystävän kohtaaminen eräänä lokakuun lopun päivänä
– Huh heijaa, menipä meidän työpaja nopeasti, Sini!
– Joo, Satu. Tuntuu, että vasta päästiin alkuun ja sitten olikin jo aika antaa tilaa seuraavalle esiintyjälle täällä Helsingin kirjamessujen Toukolassa.
– Kiva tehdä taas yhteistyötä Lecti Book Studion ja Colorit.ry.rf:n kanssa tämän työpajan merkeissä. Pajan kuvaushan oli tällainen: ”Pajassa loihditaan hyvän mielen värssyjä Pulmanpoistopuodin kekseliäiden eläinhahmojen kera. Ohjaajina toimivat kuvataidekasvattaja Sini Anttila-Rodriguez ja sanataideopettaja Satu Rakkolainen-Sossa. Kieltä ja kuvaa yhdistävä paja sopii kaikenikäisille.”
– Hauskaa, että saatiin nämä meidän Pulmanpoistopuodin hahmot mukaan tähän työpajaan.
– Joo! Pulmanpoistopuoti eli tuttavallisesti PPP on yksi meidän monista tekeillä olevista hankkeista, ja on mukava huomata, että hahmot otetaan joka kerta vastaan yhtä riemukkaasti.
– Tehtävän ohjeistus oli: ”Aatos Aavikkokettu potee huonoa päivää, vaan ei huolen häivää! Pulmanpoistopuodin heput ovat keksineet ratkaisun pirteyspulmaan. He ovat rakentaneet ihmekoneen, joka taikoo sisuksistaan hyvän mielen värssyjä Aatoksen ja muiden kavereiden iloksi. Napsauta ihmekone käyntiin ja tee itsellesi hyvän mielen värssykortti koneen avulla! Lisää koneen taikomat sanat tai kuva kohtiin 1–4. Lopuksi piirrä kortin kanteen jokin lempijuttusi, joka saa sinut hyvälle tuulelle.”
– Tällä kertaa meidän ajatuksena oli tehdä kirjallisista ohjeista mahdollisimman lyhyet, koska ennakoitiin, että osallistujat voisivat olla melko pieniä.
– Ennakointimme osui oikeaan. Monista kymmenistä osallistujista suurin osa oli alle kouluikäisiä vanhempiensa kanssa. Oli hyvä, että annoimme yksityiskohtaiset ohjeet neliosaisen koneen käytöstä kohta kohdalta: Ensimmäisessä koneen osassa pyöritettiin numerokiekko haluttuun kohtaan. Kun luukun avasi, löytyi sieltä ensimmäinen sana. Koneen toisessa osassa poimittiin pienestä kolosta pinseteillä pieni taiteltu paperilappu. Paperissa oli pienen pieni kuva, jota sai tutkia suurennuslasin avulla. Kuvasta sai tulkita uuden adjektiivin värssyn toiseen kohtaan. Koneen kolmannessa kohdassa sanalla varustetun palikan sai valita aukosta tunnustelemalla. Neljännessä kohdassa koneesta kurkisteli ihmekasveja, joista sai valita yhden. Kasvin sisältä löytyi viimeinen osa täydennettävään värssyyn, tällä kertaa tarran muodossa. Samanlaisen tarran sai myös omaan värssyyn lisättäväksi. Kun värssy oli liimattu korttiin, oli vuorossa piirustustehtävä.
– Ajatuksemme hyvän mielen sanoihin keskittymisestä tuntui toimivan hyvin. Maailma on täynnä negatiivista puhetta ja kriittisiä ääniä. Päässämme voi helposti ruveta soimaan ”Mä en osaa mitään. Musta ei ole mihinkään.” -laulu, jos kuuntelemme kaikkia kielteisiä kriitikkoja ympärillämme. Tarvitaan myönteisyyden vahvistamista ja sellaista sisäistä ääntä, joka antaa meille voimaa uskoa itseemme. Siksi ajattelimme, että myönteisiä sanoja sisältävä kortti itselle voisi olla hyvä idea.
– Ajattelisin, että toiselle annettavan kuvan ja värssyn tekeminen voi olla haastavampaa kuin sellaisen, joka jää itselle. Ainakin jos on kovin kriittinen oman tekemisen suhteen.
– Myönteisyyteen kytkeytyy myös Pulmanpoistopuodin johtoajatukset: ongelmanratkaisu ja auttaminen. Elämässä törmää aina säännöllisen epäsäännöllisesti erikokoisiin haasteisiin ja vaikeuksiin. Miten selvitä niistä? Siihen kysymykseen PPP:n kekseliäät heput löytävät aina jonkin ratkaisun. Entä miten meidän paja onnistui sun mielestä, Sini?
– Ihmekoneen käytössä tarvittiin totta kai paljon käyttöohjeita, kuten usein uusien koneiden kanssa. Oli hyvä, että me molemmat pystyttiin ohjeistamaan osallistujia tekemisen alkuun. Korttien loppuun asti viimeistelyyn tai piirtämisen ohjaamiseen emme ehtineet osallistua, mutta värssyjen tekemisestä tuli hyvin vuorovaikutteinen prosessi.
– Mahtavaa, kun meillä oli osallistujia ruuhkaksi asti. Tekemisen vauhdissa huomasi, että tähän tehtävään saisi monia ulottuvuuksia ja laajennusmahdollisuuksia varsinkin kielenopettamisen näkökulmasta. Eri adjektiiveja voisi käsitellä syvällisemmin ja mallivärssyjen tekemisen jälkeen voisi tehdä kokonaan omia värssyjä eri muodoissa. Tehtävää pystyy joustavasti sekä vaikeuttamaan että helpottamaan osallistujien mukaan.
– Kansikuvan tekemistä voisi ohjata perusteellisemmin, jos olisi enemmän aikaa.
– Tästä on hyvä jatkaa. Olisi hauska päästä kokeilemaan tätä muissakin yhteyksissä.
– Nythän meillä on ihmekone, joten sekin pulma on ratkaistu. Tällaisella ihmekoneella voi tehdä melkein mitä vain.
– Sovellusmahdollisuuksia on tosiaan lähes rajattomasti – eli ei kun kehittelemään!
– Se olikin kiinnostava tilaisuus, jossa käsiteltiin mediakasvatusta ja faktantarkistusta sekä Faktabaarin työtä erityisesti tammikuussa järjestettyjen presidentinvaalien yhteydessä. Esiintymässä oli HRSK:n rehtorin Kari Kivisen ja koulun opettajien ja oppilaiden lisäksi Faktabaarin perustajajäsen Mikko Salo, joka on valittu EU:n korkean tason disinformaatioryhmän ainoaksi suomalaisjäseneksi. [Satu]
– Mikä se Faktabaari oikein on ja miten se toimii? Entä voisinko minäkin käyttää sitä? [Sini]
– Faktabaari on Suomen ainoa faktantarkistaja, jonka tavoitteena on harjoittaa jatkuvaa faktantarkistustoimintaa ja mediakasvatusta. Siitä on iloa ja hyötyä kaikille kasvattajille. [Satu]
– Rehtori Kari Kivinen kertoi, kuinka sosiaalisessa mediassa sovelletaan opittuja faktantarkistustaitoja: kannattaako löydettyyn linkkiin luottaa ja kannattaako se jakaa. Esityksessä viitattiin myös hyvän journalismin periaatteisiin, jotka Julkisen sanan neuvosto on julkaissut. [Suvi]
– Esityksessä oli erityisen innostavaa se, että projektissa mukana olleiden aikuisten lisäksi lapset ja nuoret kertoivat itse, mitä olivat tehneet medialukutaitoprojektin aikana. [Satu]
– No, mitä te teitte? [Sini]
– Me viidesluokkalaiset ollaan käyty Päivälehden museossa, ja meidän koulussa on käynyt vieraita puhumassa mediaan liittyvistä asioista. Meidän koulun yhdeksäsluokkalaiset järjestivät vaalipaneelin ja esittivät siinä presidenttiehdokkaita. Myös meidän joulujuhlanäytelmässä oli faktantarkistusta. [Suvi]
– Rehtori Kari Kivinen toi esiin sen, miten nuori kohtaa tuhansia mainoksia päivittäin. [Satu]
– Esimerkiksi pelatessa mainoksia ponnahtelee pelin keskelle ja mainosvideoita houkutellaan katsomaan pienillä virtuaalipalkkioilla. [Suvi]
– Totta! Paljon on myös mainontaa, jota on vaikea erottaa muusta median sisällöstä. Vaikuttajamarkkinointi sosiaalisen median seuraajille lisääntyy koko ajan. [Sini]
– Mainoksia pitää osata lukea ja tulkita. Sitä käsitellään äidinkielen opetuksessa. Eräs yleisössä ollut kuvaamataidon opettaja muistutti, miten mainoksien tulkitsemiseen tarvitaan ymmärrystä kuvasta. [Satu]
– Olen ehdottomasti samaa mieltä! Mainonta on multimodaalista, ja siksi on tärkeä osata tulkita visuaalisten elementtien, kielen ja vaikkapa äänen avulla välitettyjä viestejä ja mielikuvia. Myös kuvataideopetukseen kuuluu mediakasvatusta ja siihen liittyen mainonnan kriittistä tarkastelua. [Sini]
– HRSK:ssa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana toimiva Johanna Kumenius esitteli peruskoulun opetussuunnitelman perusteissa olevia kohtia, joihin tällainen medialukutaitoprojekti linkittyy luontevasti.
– Medialukutaitoa tarvitaan koulussa ja ihan kaikkialla elämässä. [Suvi]
– On hienoa, että erilaiset hankkeet tarjoavat kasvattajille uusia välineitä mediakasvatukseen. Onko teille jo tuttu tämä Mediakasvatusseuran kooste, jossa esitellään 100 mediakasvatusideaa jaettuna eri teemoihin? Itse olen ehtinyt kuluneen vuoden aikana tutustua vasta osaan ideoista. Sieltä löytyy näköjään myös teille tuttu Faktabaari. [Sini]
– Kiitos hyvästä linkkivinkistä! Täytyykin perehtyä siihen oikein ajan kanssa. [Satu]
Kahden ystävän kohtaaminen eräänä tammikuun lopun päivänä
– Moi, Sini! Kiva nähdä tämän vuoden puolella! Toivottavasti sun vuosi on käynnistynyt mukavasti. Mä sain joululahjaksi Ateneumin taidepakan. Oletko itse päässyt tutustumaan siihen?
– Joo, kiva nähdä, Satu! Olen kyllä kuullut taidepakasta mutten olen päässyt vielä itse kokeilemaan sitä. Olisi kiva testata sitä.
– Mulla onkin se sattumalta mukana. Haluaisitko nähdä?
– Mielelläni! Onpa kauniita ja ihanan tuntuisia kortteja. Yllättävän suuria mutta sehän on hyvä, koska teoksen näkee kunnolla. Oletko ehtinyt käyttämään pakkaa jo?
– Joo, olen tehnyt ideavihosta pari kirjoitusharjoitusta itsekseni, ja sitten innostuimme viidesluokkalaiseni kanssa tekemään tehtävää numero 50, joka on ison dominon rakentaminen korteista. Pareittain tai ryhmässä tehtävän harjoituksen ohjeistus on seuraavanlainen: ”Jaetaan kortit tasan kaikkien kesken. Jokaisella on hetki aikaa tarkastella kuviaan. Tehdään isolle pöydälle tai lattialle yhteinen valtava ”domino” eli jokainen saa vuorollaan laittaa kuvan toisen viereen ja asettaessaan perustella, miten nämä kuvat liittyvät yhteen, mikä niiden keskinäinen suhde on. Yhdistävä (tai vastakohtainen) tekijä voi olla esimerkiksi väri, aihe, muoto, tunnelma.”
– Miten tuon tehtävän idea toimi mielestäsi?
– Tosi hyvin! Me ollaan tehty se nyt kaksi kertaa. Kummallakin kerralla oli hauska tehdä kuvien ketjua yhdessä. Ihmettelin, kuinka luovia ratkaisuja viidesluokkalainen teki kuvia yhdistellessään. Lisäksi meille syntyi siinä toisen kerran kuvien polun rakentamisen loppupuolella jännä keskustelu taiteen olemuksesta.
– Kuulostaa lupaavalta! Voidaanko mekin kokeilla?
– Totta kai. Raivataan tilaa pöydälle, ja jaan meille kortit. Haluatko laittaa ensimmäisen kortin?
– Tässä.
– Kimmo Kaivanto! Tuosta kuvasta tulee mieleeni hänen näyttelynsä Sara Hildénin taidemuseossa. Tehtävää tehdessä aktivoituu muistoja tutuista teoksista. Samalla syntyy myös uusia kytköksiä. Tässä mun ensimmäisessä kuvassa oleva maiseman harmaus yhdistyy mun mielessä luontoon, sen tilaan ja kuolevaisuuteen, jota Kimmo Kaivantokin käsittelee.
– Korteissani tuntuu olevan monta vaihtoehtoa, joista on vaikea valita, mutta tuon äskeisen sanomasi perusteella valitsen Hugo Simbergin Kuoleman puutarhan kuolema-aihetta jatkaen.
– Tässähän tämä kuviemme ketju nyt sitten etenee vuoro vuorolta ja kuva kuvalta kepeissä tunnelmissa.
– Opin tehtävän aikana paljon uutta myös sinusta ja sun suhteesta pakan eri teoksiin. Huomasin myös, miten monien tuttujen teosten kautta päädyin itsekin miettimään, missä olin teoksen ensi kertaa nähnyt ja miten sen olin silloin ymmärtänyt. Museo ei ole useinkaan ollut se ensimmäinen paikka, vaan peruskoulun kuvataidetunnit, taidekirjat ja -kortit.
– Musta oli jännä huomata, millaisia yhtäläisyyksiä ja eroja tuli esiin aikuisen kuvataiteen asiantuntijan ja viidesluokkalaisen kanssa tehdessä.
– Kerro lisää!
– Sä ja mä pohdittiin aika pitkään, mitkä kuvat voisivat sopia toisiinsa, ja me tehtiin tämä tehtävä aika analyyttisesti eri vaihtoehtoja pohdiskellen. Viidesluokkalaisen kanssa me edettiin melko nopeasti, ja hän teki spontaanisti yllättäviäkin ratkaisuja hassuine mutta loogisine perusteluineen. Monissa kohdin hänen huomionsa kiinnittyi toisaalta samoihin juttuihin kuin sullakin, esimerkiksi kuoleman ja enkelien läsnäoloon useissa korteissa.
– Teki tosiaan mieli perustella omia valintoja. Korttiketjua ei ollut vaikea jatkaa, mutta toisaalta en myöskään halunnut valita sitä kaikkein helpointa vaihtoehtoa. Tätä kannattaa todellakin tehdä ajan kanssa. Tila tosin loppui aika pian kesken näinkin suurella pöydällä.
– Kaikkien korttien ketjuun tarvitaan varsin iso tila.
– Ideavihossa näyttää olevan paljon muitakin tehtäviä ja vinkkejä pakan käyttöön sekä kysymyksiä kuvien tarkastelemisen tueksi. Erityisesti kiinnostuin heti näistä kuva ja sana -otsikon alle listatuista tehtävistä. Oletko jo ehtinyt tekemään jonkun näistä?
– Tein heti taidepakan saatuani tehtävän 56, joka on lämmittely- ja raakakirjoitusharjoituksena toimiva kirjoitustehtävä. Sen voi tehdä ohjeiden mukaan yksin tai pienryhmässä. Tehtävän ohjeet ovat seuraavanlaiset: ”Valitaan joko jokaiselle oma kuva tai yksi yhteinen kuva, josta kirjoitetaan. Kirjoita kuvasta sensuroimatta mitä haluat: mielikuvia, tarina, runo, dialogia. Aikaa annetaan esimerkiksi viisi minuuttia.” Mulla päivittäiset työtekstien kirjoitusmäärät ovat usein suuria, ja kirjoitan tällä hetkellä pääasiassa asiatekstejä. Siksi kaikki luovat kirjoitustehtävät ovat tervetullutta vaihtelua. Tämä tehtävä toimi erinomaisesti lämmittelytehtävänä. Kirjoitin viisi minuuttia tajunnanvirtatyylisesti mielikuvia Elga Sesemannin Katu-nimisestä teoksesta, joka ei ollut mulle ennestään tuttu. Sen jälkeen oli mukavan vapautunut olo ennen työtekstiin siirtymistä. Epäilen, että ei olisi ollut yhtä helppoa kirjoittaa jostain tutusta ikonisesta teoskuvasta, johon liittyy paljon muistijälkiä menneistä konteksteista. Lämmittelytekstistäni tuli yllättäen aika henkilökohtainen, ja mietin, miten olisin toiminut sitä purettaessa. Tehtävään liittyy nimittäin purkuvinkki: ”Kirjoittamisen jälkeen jokainen alleviivaa paperistaan itselleen tärkeän kohdan, joka otetaan yhteiseen keskusteluun.” Olisin valinnut omasta tekstistäni varmaankin tämän kohdan: ”Varjonsa viittaan voi kompastua”.
– Vaikuttaa aika kevyeltä ja helposti lähestyttävältä tehtävältä sellaisellekin, jolle luova kirjoittaminen tai kuvasta puhuminen saattaa olla muuten vaikeaa. Monet näistä tehtävistä sopisivat hyvin käytettäväksi myös koulun kuvistunneilla tai vaikkapa äidinkielen ja kuviksen yhteistyössä. Mukana on myös tehtäviä, joita voi toteuttaa museokäynnin aikana. Vaikka Ateneumin kokoelmat löytyvätkin netistä, tarjoavat taidepakan kortit kuitenkin paremmat mahdollisuudet teosten vertailuun ja useampien teosten samanaikaiseen tarkasteluun. Etenkin tehtävävihon tehtävä 47 on hyvä harjoitus ja antaa kokemuksen siitä, miten näyttelyn teokset voivat käydä vuoropuhelua ja muodostaa temaattisen kokonaisuuden.
– Mun mielestä taidepakka on kaiken kaikkiaan houkutteleva. Monet sen tehtävistä johdattelevat innostavasti luovien tehtävien avulla tutustumaan teoksiin. Myös henkilökohtainen suhde teoksiin rakentuu tai muodostuu uudelleen tehtäviä tehdessä. Viidesluokkalaiselle suurin osa pakan teoksista vaikutti olevan ihan uusia tuttavuuksia ja hän suhtautui niihin raikkaasti. Itselleni valtaosa teoksista oli ennestään tuttuja, ja suhtautuminen niihin oli tehtävien alussa jotenkin latautunutta. Kaikkein tutuimpien kohdalla oli ponnisteltava saadakseen niistä irti jotain uutta, mutta tuo ponnisteleminen tuntuu kannattavan. Jopa ”puhki katsotusta” teoksesta voi löytää esimerkiksi jonkin pienen yksityiskohdan, johon tarttuu ja lähtee kehittelemään siitä jotain erilaista. Vaikuttaa siltä, että keskusteluista tehtävien äärellä voi muodostua todella hedelmällisiä, kun eritaustaiset ihmiset tekevät samaa tehtävää yhdessä omine näkökulmineen.
Kahden ystävän kohtaaminen eräänä marraskuun lopun päivänä
– Moi, Satu! Kiva, että ehdittiin nähdä marraskuun kiireissä ja puhua vielä Helsingin kirjamessuilla pitämästämme toisesta työpajasta nimeltään Mainio matkarunorata, joka oli matalan kynnyksen paja. Osallistujien ei tarvinnut osata kirjoittaa osallistuakseen.
– Näin on, Sini. Sitä tarkoitusta varten syntyi ajatus ensin täytettävästä valmiista tekstipohjasta, jota seurasi kokonaan oman runon kehittely. Tekemisen taustalla oli ajatuksemme visuaalisista virikkeistä kirjoittamisen innoittajina.
– Me haluttiin laajentaa visuaalisia virikkeitä myös muihin aistimuksiin, koska oli odotettavissa monia pieniä osallistujia lastenosastolla. Pajan kuvaus oli alun perin: ”Työpajassa yhdistetään visuaalisia virikkeitä ja luovaa kirjoittamista – tule mukaan seikkailemaan kuvien ja tekstien maailmaan. Sopii kaikenikäisille.”
– Siihen pohjautuen me suunniteltiin Mainio matkatoimisto -lastenkirjan Oivallisten Otusten Osakeyhtiön hahmoihin perustuva Mainio matkarunorata, jonka johdantoteksti radan alussa kuului näin: ”Haluatko, että kirjoitan sinulle runon? Siinä matkatarinoita yhteen punon. Oivallisten Otusten Osakeyhtiön mainiot matkaoppaat ja muut otukset rakastavat matkustamista. Petunia Pampavyötiäinen on toimiston runoniekka, jolla on aina kynä käpälissään. Ryhdy sinäkin runoniekaksi ja astu matkarunoradalle! Kulje nuolen osoittamaan suuntaan ja lue ohjeet jokaisessa pysähdyspaikassa. Täydennä jokaisessa pisteessä yksi sana kerrallaan Petunian matkarunoon. Lopuksi tee oma matkarunosi. Voit halutessasi kulkea radan uudelleen.”
– Miten rata ja eri pisteet toimivat sun mielestä?
– Ensimmäiseltä pisteeltä löytyi kuvakortteja kääntämällä runossa seikkaileva hahmo. Toiselta pisteeltä karttapalloa pyöräyttämällä matkan kohde. Kolmannella pisteellä valitun purkin sisältöä tunnustelemalla löytyi tuntemus. Neljännellä pisteellä löytyi toimintaa kuvaava sana kuvanoppaa heittämällä ja siinä esiintyvää kuvaa tulkitsemalla. Radan viimeisessä pisteessä oli tunnekortteja, joista osallistuja valitsi tunteen runoonsa. Noppien kuvat tuntuivat olevan todella monitulkintaisia. Myös havainnot purkkien eri materiaaleista olivat yllättävän erilaisia. Samasta purkista löytyi hyvin erilaisia sanoja, joista kaikki kuitenkin kuvasivat sen sisältöä.
– Näytti siltä, että pisteet innostivat lapsia ja aikuisten avusta oli hyötyä ainakin pienimmille. Vanhemmille lapsille rata sopii itsenäiseenkin työskentelyyn, mutta pienet tarvitsevat aikuisen apua varsinkin radan varrelta keksittyjen sanojen kirjoittamisessa.
– Mikä oli sun havaintojesi mukaan lapsista kaikkein mukavinta?
– Vaikutti siltä, että jokaisesta lapsesta, jolle ehdin lukea valmiin runon ääneen, oli mieluisaa ja tärkeää kuulla oma runonsa.
– Olitkin ohjaamassa kirjoittamista runoradan lopussa. Syntyikö siellä mielenkiintoisia keskusteluja?
– Kyllä! Oli kiinnostava keskustella erään kasvatusalan ammattilaisen kanssa, joka kertoi työskentelevänsä paljon autismin kirjon lasten kanssa. Hänen kanssaan puhuimme erityisesti tuen tarpeesta, ja hän piti runoradastamme niin paljon, että aikoo hyödyntää sitä omassa työssään ja esitellä kollegoilleenkin. Mieleenpainuva oli myös kohtaaminen erään ekaluokkalaisen tytön kanssa, joka pyysi apua oman runon kirjoittamiseen. Teimme yhdessä runon matkustavasta seeprasta. Hän kirjoitti osan, minä osan. Jotkut vanhemmista osallistujista runotaiteilivat runoradan kuljettuaan itsenäisesti mutta kertoivat runostaan sen synnyttyä.
– Visuaaliset elementit voivat tietysti olla vaikkapa taidekuvia, postikortteja tai omia valokuvia. Mielekästä olisi käyttää myös maisteltavia, tuoksuvia ja kuunneltavia elementtejä. Messuympäristössä ja pienten osallistujien kanssa päädyimme käyttämään tällä kertaa kuvien lisäksi vain lähinnä tunnusteltavia elementtejä.
– Rata on muuntelukelpoinen esimerkiksi kohderyhmän iän ja taitojen perusteella. Sovellusmahdollisuuksia on paljon.
– Tästä voisi keksiä monia tapoja työstää tarinoita eteenpäin sekä kuvallisessa että kirjallisessa muodossa.
– Toden totta. Oli yllättävää huomata, kuinka moni halusi vielä runojen kirjoittamisen jälkeen piirtää.
– Pajan tiimellyksessä nousi esiin useita muitakin kiintoisia asioita. Koko konsepti ylipäänsä laittoi monia ajatuksia liikkeelle.
– Ohjaajat Päivi Raivio ja Robin Ellis ovat tosiaan järjestäneet vastaavia pajoja aikaisemmin Tallinnassa ja Berliinissä. Konsepti on käsittääkseni saanut inspiraationsa tavoista, joilla julisteita on käytetty osana poliittista liikehdintää esimerkiksi Ranskan opiskelijavallankumouksen aikana. Tekniikan nopeus ja edullisuus ovat olleet tärkeitä tekijöitä. Käsin tehdyissä julisteissa on kyllä ihan oma fiiliksensä. Yksikään ei ole täysin samanlainen.
– Samalla päästiin ihan käytännössä viimekertaiseen englanti lingua francana -aiheeseen, kun se julisteen lähtökohtana käytetty Pontus Kyanderin taiteilija Gustav Metzgerin Art Strikesta inspiraationsa saanut manifesti ja koko paja olivat englanninkielisiä.
– Hannu Väisänen on monipuolisena taiteentekijänä inspiroiva! Eikä minulla ole tosiaan missään nimessä mitään englantia vastaan sinänsä, käytänhän itsekin sitä päivittäin. Olen vain hieman ihmeissäni siitä, miten itsestään selvästi oletetaan niin monien asioiden tapahtuvan Suomessa automaattisesti englanniksi kielivalintoja mitenkään pohtimatta tai kyseenalaistamatta. Samoin myös monet ovat valmiita luopumaan omien kieliensä käytöstä englannin hyväksi. Se kaventaa kielellistä monimuotoisuutta ja johtaa varsin monotoniseen kielitilanteeseen.
– Pontus Kyander on tunnetusti kyseenalaistanut suomalaisten museoiden toimintaa, ja manifestissaan hän kehotti sulkemaan museot kahdeksi vuodeksi: ”Close the museums – and let them be re-born!” – samaan tapaan kuin Metzger toteutti taidelakkonsa. En kuitenkaan ole asiasta aivan samaa mieltä, vaikka manifestissa oli nostettu esiin tärkeitä asioita ja sen oli tarkoituskin olla provosoiva. Keskustelua on aina hyvä käydä. Tuntui kuitenkin hassulta lähteä julistamaan jonkun toisen sanomaa. Ajattelin, että mieluummin korostaisin yksilön vastuuta ja kannustaisin aktiivisuuteen ihan kaikkia.
– Meille heräsi siitä heti samanlaisia ajatuksia! Kumpikin meistä halusi tehdä julisteessa jotain omaa eikä vain toistaa manifestin sanoja. Manifestiin sai myös reagoida ja vastata julisteella.
– Me päädyttiin loppujen lopuksi melko nopeasti muutaman vaihtoehdon kautta manifestin pohjalta omaan sanomaamme: ¡Ole! ARTIVISTI. Ajatukseen siitä, että jokainen on vastuussa muutoksesta ja jokaisen on otettava aktiivisesti kantaa esimerkiksi taidetta tehden. Samalla saatiin myös kielellinen leikki ja vähän kielellistä monimuotoisuutta esiin.
– Se oli kyllä niin hyvä, kun sanoit selkeästi, ettet halua julisteeseen pelkkää tekstiä vaan myös kuvan! Myös visiosi värin suhteen oli onnistunut.
– Värivalikoima oli tosiaan rajattu, ja tämä sopi annetuista parhaiten viestiimme. Pajassa oli melko vähän aikaa lopullisen idean suunnitteluun. Olen tottunut suunnittelemaan asioita joskus turhankin pitkään. Idea kankaasta ja sitä pitelevistä käsistä syntyi kyllä aika lyhyessä ajassa.
– Niin, mehän välillä puhistiin sitä kiirettä, mutta loppujen lopuksi välillä on hyvä, kun joskus joutuu tekemään jotain melko spontaanisti. Tosiaan, ne kädet toivat siihen sitä aktiivisen toimijan ulottuvuutta, jota me haettiin.
– Mahtavaa, kun saatiin vetäjiltä positiivista palautetta erityisesti tekstin ja kuvan yhdistymisen onnistumisesta: kumpikaan ei ole irrallinen, vaan ne kuuluvat luontevasti yhteen. Lopputulos olisi varmaankin ollut erilainen, jos kumpikin meistä olisi toiminut yksin ja keskittynyt vain omaan näkökulmaansa.
– Siinä oli yhteistyön taikaa! Koko paja oli todella onnistunut, ja niihin eri työvaiheisiin perehtyminen oli tosi opettavaista. Varmasti vielä palaan tähän tekniikkaan uudestaan. Tässä on myös varmasti paljon potentiaalia opetuksen kannalta. Koulussa äikänopen tai muun kielenopen ja kuvisopen yhteistyön avulla syntyisi varmasti hienoja julisteita ja myös keskustelua aktiivisen vaikuttamisen keinoista.
– Oli myös merkittävää, että lopuksi työpajassa syntyneet julisteet liisteröitiin tänne Suvilahteen kaikkien nähtäviksi.
– Tänään olivatkin sitten jo uudet viestit vallanneet seinän. Rajoituksista vapaata seinätilaa tarvittaisiin kyllä ehdottomasti lisää eri puolille kaupunkia.
