toukokuu 2016 – Kielikuvakohtaamisia

Yhden ystävän kirje toiselle Hampurista Helsinkiin

Ahoi!
Tervehdys Elben rantamilta! Olen täällä samoissa maisemissa, joissa kirjoitin viime vuonna Reviiri 2015 -antologiassa ilmestyneen Pöllökavereita Elben rannalla -tarinan kielitaituri Lillin seikkailuista merikarhuisoisänsä kanssa.

Nyt haluan jakaa kokemuksen, joka sai minut miettimään aisteja ja niihin liittyviä tuntemuksia hyvin konkreettisesti. Kävelin Hampurin Speicherstadtin varastorakennusten, kanavien ja hansakaupungin kauppatunnelman keskellä sijaitsevassa Dialog im Dunkeln -nimisessä näyttelyssä suoraan pimeyden syliin ja menetin toviksi aisteistani kaikkein arvokkaimman, näön. Dialog im Dunkeln on nimensä mukaisesti vuoropuhelu pimeydessä. Kokonaisuus on rakennettu noin 400 neliömetrin suuruisena erääseen varastorakennukseen, ja sen konsepti on seuraavanlainen: Se on eräänlainen rata-alue, jonka läpi kuljetaan täysin pimeässä sokean oppaan opastamana. Opastettuja kierroksia järjestetään 60 minuutin ja 90 minuutin pituisina pienissä ryhmissä.

Osallistuin 90-minuuttiselle kierrokselle kahdeksan hengen ryhmässä Ramon-nimisen oppaan johdolla. Ennen kuin kierros alkoi, eräs henkilökuntaan kuuluva sokea nainen jakoi meille näyttelytilan aulassa valkoiset kepit ja ohjeisti meitä niiden käytössä. Sitä ennen olimme jo jättäneet säilytykseen kaikki valaisevat esineet, kuten kännykät ja fosforisina hehkuvat kellot. Kepit saatuamme siirryimme alueelle pitkin käytävää, joka muuttui eri etappien aikana vähitellen pimeämmäksi, kunnes lopulta seisoimme totaalisessa tummuudessa. Pimeyden keskellä meitä tervehti ääni, joka esittäytyi Ramoniksi. Hän kertoi toimivansa meidän oppaanamme tuon puolitoistatuntisen ajan. Ramonin ääni kuulosti iloiselta ja ystävälliseltä. Meidän muiden äänissä oli havaittavissa hermostuneisuutta, kun esittelimme itsemme toisillemme ja oppaallemme. Seisoimme pimeässä ryhmänä, joka oli opastamme lukuun ottamatta nähnyt toisensa vain muutamien minuuttien ajan aulassa. Tunsin oloni oudoksi ja avuttomaksi ja aistin samoja tuntemuksia muissa.

Oppaamme kerrottua meille tarkemmin kierroksemme kulusta lähdimme liikkeelle pimeydessä. Reittimme kulki kuulemma selkeitä polkuja pitkin, mutta minusta tuntui kuin olisin harhaillut päämäärättömästi epämääräisessä mustuudessa. Laskin mielessäni 90 minuutin olevan todella pitkä aika pimeydessä. Varsinkin, kun tarkoitus oli päästä eteenpäin ja selviytyä erilaisista arkisista haasteista, joita reitin varrella tulisi vastaan. Huidoin pitkää opaskeppiäni edessäni kulkuväylän kaukana toisistaan sijaitseviin reunoihin, ja minusta tuntui, etten ikinä selviäisi reittiä loppuun asti. Mietin, voisinkohan keskeyttää kierroksen, jos panikoituisin pahasti. En ole koskaan joutunut totaalisen paniikin valtaan, vaikka olen muutamia kertoja elämässäni ollut vaarallisissakin tilanteissa. Nyt paniikin tunne oli kuitenkin lähellä. Törmäilin eteenpäin ja kaduin koko ideaa. Miksi en ollut vain jäänyt kirjoittamaan kanavan varrella sijaitsevaan inspiroivaan teekonttoriin?

Ajatus eläytymisestä sokean ihmisen maailmaan ja omien aistiensa haastamiseen oli tuntunut mielenkiintoiselta perehtyessäni Dialog im Dunkeln -konseptiin ja koululaisille suunnattuun opetusmateriaaliin. Näyttelyreitin pimeydessä soimasin itseäni. Kyllähän minä olin tarpeeksi empaattinen ihminen muutenkin ja osasin eläytyä toisten ihmisten asemaan. Sitä paitsi olin perehtynyt sokean elämään omakohtaisesti toimiessani opiskeluaikoina erään sokean saksalaisen opiskelijan avustajana hänen opiskellessaan suomea oikeustieteen opintojensa lisäksi. Miksi olin nyt lähtenyt törmäilemään täysin pimeässä ventovieraiden ihmisten kanssa?

Jännitys kivisti kehoani, ja sormet melkein krampaten puristin opaskeppiäni yhä tiukemmin. Keppi oli ainoa oljenkorteni, ja heilutin sitä vimmatusti puolelta toiselle polulla, joka kiemurteli pimeydessä. Niin heiluttivat muutkin ryhmäläiset. Välillä kepit kalahtivat toisiinsa. Välillä joku törmäsi minuun ja hetken päästä minä johonkuhun. Oppaamme ääni kuului pimeydessä rauhoittavana, kun hän kulki edellämme ja antoi meille ohjeita, mihin mennä ja mihin kiinnittää huomiota matkalla. Meidän muiden äänet eivät olleet rauhallisia, mutta silti minusta oli lohdullista kuulla ne. En ollut yksin avuttomana pimeydessä, vaan kaikki muutkin kamppailivat askeltensa, suunnan ja pelkojensa kanssa. Vain oppaamme oli leppoisa ja asiantuntijuudessaan vakuuttava. Hän ohjasi meitä jatkuvasti tarkkailemaan ympäristöämme. Mitä kuulemme? Haistamme? Tunnemme? En ollut alussa kiinnostunut kokemaan yhtään mitään. Ainoa tavoitteeni oli eteenpäin pääseminen. En halunnut aistia mitään muuta kuin retin ulos pimeästä. Tuoksujen ja äänien sijasta mielessäni hakkasi vain yksi ajatus: kunpa vain selviäisin pois radalta ulos, pääsisin pimeydestä valoon ja näkisin taas kaiken! Kaipasin kaikkia niitä värejä, jotka olivat vielä hetki sitten olleet näkökentässäni Hampurin kaduilla kulkiessani.

Reittimme kiemurteli vaihtelevien etappien halki. En kuvaile niitä järjestyksessä enkä paljasta kaikkea jännityksen säilyttämiseksi. Suosittelen nimittäin kaikille todella lämpimästi tuon näyttelyn kokemista itse. Reitin varrelle mahtui monimuotoisia aistielämyksiä ja erilaisia tiloja, jotka synnyttivät erilaisia tuntemuksia. Kokonaisuus on rakennettu kaiken kaikkiaan onnistuneesti tuulentuiverruksineen, monimuotoisine materiaaleineen ja realistisine äänineen. Taidokkaan toteutuksen ansiosta eri ympäristöt vaikuttavat autenttisilta. Kerran matkan varrella tunsin todellista pelkoa, kun kompuroin vilkkaan kadun yli kovassa metelissä. Minusta tuntui kuin olisin todellakin jäänyt ohikiitävien autojen jyräämäksi. Siitä kokemuksesta selvittyäni rauhoituin vähitellen. Lopulta aloin luottaa siihen, että pääsen eteenpäin, vaikka kulkeminen ei koskaan muuttunutkaan kovin sujuvaksi. Koko reitin ajan me ryhmäläiset törmäilimme edelleen toisiimme, päädyimme kummallisiin paikkoihin ja sähläsimme keppiemme kanssa. Välillä joku melkein kamppasi minut, ja itse tallasin jonkun jaloille.

Eniten pimeydessä orientoitumista auttoivat toisten äänet, kaikkein eniten oppaamme valoisa puhe. Olisin mieluiten seurannut opastamme tiiviisti koko matkan, sillä hän oli ainoa meistä, joka kulki reitillä vakaasti ja vaikeuksitta. Hän kertoili meille monenlaisia yksityiskohtia tiloista, joissa olimme, ja antoi vinkkejä, miten saamme reitin varrella selville tietoja, jotka hyödyttävät meitä selviytymisessä. Hän ohjasi meitä tunnustelemaan eri materiaaleja ja kuuntelemaan tarkasti, mitä ympärillämme kuuluvat äänet kertovat meille kulloisestakin ympäristöstä. Monet ryhmäläisistä kysyivät varsin henkilökohtaisiakin asioita oppaamme sokeudesta ja elämästä sokeana. Hän vastaili todella kärsivällisesti ja torjui tahdikkaasti liian tungettelevat kysymykset, joita monet esittivät varsinkin lopussa, jolloin olimme kokoontuneet keskustelemaan kokemuksistamme pimeyden keskellä sijaitsevaan kahvilaan.

Kun 90-minuuttinen törmäilymme pimeydessä oli ohi ja hyvästelimme oppaamme, jotkut toivoivat saavansa nähdä hänet. Hän vastasi pysäyttävästi, ettei se olisi reilua, sillä hänkään ei voi koskaan nähdä meitä. Kiitettyämme opastuksesta hän poistui tilasta ja me kuljimme ohjeet saatuamme asteittain kohti valoa. Odottaessamme välitilassa silmiemme tottuvan valoon silmäilimme vaivihkaa toisiamme. Kenen kanssa olimmekaan vaeltaneet pimeydessä? Samalla kirjoitimme vieraskirjaan kiitoksemme Ramon-oppaallemme ja spontaanit ajatuksemme kokemuksesta. Kaikki olivat vaikuttuneita varsinkin oppaastamme, joka oli ollut majakkamme pimeydessä. Hän oli auttanut meidät läpi tuon alussa täysin mahdottomalta tuntuneen radan, ja hänen positiivisuutensa ja ystävällisyytensä oli saanut meidät tuntemaan olomme lopulta turvalliseksi. Hänen opastuksensa ansiosta en ollut panikoitunut, vaikka olin menettänyt minulle tärkeimmän aistini ja ollut ilman sitä totaalisen avuton. Ajatus siitä, että oppaamme on menettänyt tuon aistin lopullisesti eikä vain 90-minuuttisen kierroksen ajaksi, tuntui hurjalta. Nyt tiedän, miksi tarvitsin tuon kokemuksen ymmärtääkseni näköaistin merkityksen syvällisemmin ja ennen kaikkea omakohtaisesti. Tällä hetkellä, tässä aistimusten ilotulituksen keskellä, minun ei tarvitse kuin laittaa silmäni kiinni ja pystyn palaamaan kaikkiin niihin tuntemuksiin, joita tuon reitin varrella koin. Nyt kuulen tarkemmin myös sataman äänet ja haistan Elbessä virtaavan veden ja vastapaahdetun kahvin tuoksun. Värit ympärilläni näyttävät pimeyden jälkeen kirkkaammilta kuin ennen. Toivon muistavani sulkea silmät aina, kun alan kokea asiat liian itsestäänselvinä.

Liebe Grüße
Satu

Eräänä huhtikuun lopun päivänä kahden ystävän kohtaaminen Suomen valokuvataiteen museossa Helsingissä

– Moi, Sini! Hyvä, että ehdittiin vielä yhdessä tänne Poliittisen valokuvan festivaaleille Kotimaa-näyttelyyn ja varsinkin valokuvaaja Sanni Sepon puheenvuoroon länsisaharalaisten eli sahrawien pakolaisleirien elämästä kertovan näyttelyn yhteydessä.

– Olinkin jo nähnyt näyttelyn kerran aikaisemmin. Silloin tutustuin teoksiin opiskelijaryhmän kanssa keskustelevan työpajan muodossa. Tänään Sanni Sepon kertoessa vierailustaan Paholaisen puutarhassa näyttelykokonaisuuden valokuvat saivat paljon uusia merkityksiä, kuten valokuvasarja, jossa on meriaiheisia maalauksia talojen seinissä. Meri on tavoittamaton. Sinne ei ole pääsyä mutta kova kaipuu.

– Olen oppinut viime aikoina arvostamaan opastuksia ja taiteilijoiden puheenvuoroja ihan eri tavalla kuin ennen. Pelkästään katsomallakin voi saada paljon irti näyttelystä, mutta teosten taustojen ja niihin liittyvien tarinoiden kuuleminen avaa ihan uusia ulottuvuuksia teoksiin.

– Kyllä, jokainen tulkitsee teoksia aina omasta näkökulmastaan, oman elämänkokemuksensa ja ymmärryksensä kautta. Se onkin hyvä tapa aloittaa näyttelyyn tutustuminen. Ensin voi tutkia, mitä tunteita ja ajatuksia teokset herättävät. Tarkastelun jatkuessa teokset saavat uusia merkityksiä teosnimien, näyttelytekstien ja opastuksen kautta. Teoksen tulkinta muuttuu usein paljonkin näkökulmien lisääntyessä. Kaikki tulkinnan vaiheet ovat mielestäni tärkeitä. Jos lähdetään suoraan liikkeelle esimerkiksi taiteilijan tai kuraattorin näkökulmasta, on näkeminen ja ajattelu jo valmiiksi rajattua ja paljon saattaa jäädä myös huomaamatta.

– Tässä kokonaisuudessa kolmen tekijän teosten vuoropuhelu tuo vielä oman lisänsä tarkasteluun: valokuvaaja Sanni Seppo valokuvineen, hänen toimittajaksi opiskeleva tyttärensä Kerttu Matinpuro lyhytelokuvineen ja länsisaharalaisen Mohammed Mouludin valokuvat, jotka Sanni Seppo on digitoinut ja tuonut Suomeen.

– Sanni Sepon kysymys ”Voiko valokuvilla vaikuttaa maailmaan?” on aiheellinen varsinkin tässä kontekstissa. Hän itse sanoi puheenvuorossaan: ”Valokuvaus voi auttaa kertomaan maailmalle, mitä tapahtuu.”

– Tähän liittyy myös näyttelyosuuden Valokuvilla hiljaisuutta vastaan -nimi, joka tuntuu juuri tässä yhteydessä todella onnistuneelta sanavalinnalta. Sanni Seppo kertoi, että hänelle valokuvataiteilijana valokuvien avulla kommunikointi ja asioiden tuominen esiin on olennainen osa työskentelyä.

– Sahrawien kohtalolle ei ole juurikaan ollut näkijöitä, joten valokuvat kertovat tapahtumista, kuten Sanni Seppokin toi esiin puheenvuorossaan.

– Myös mukana ollut Länsi-Saharan vapautusrintaman eli Polisarion Suomen edustaja, Menna Lehbib, puhui tästä. Hänen puheestaan kävi hyvin ilmi, mikä merkitys sillä on, että maailma kuuntelee. Lisäksi pakolaisleireillä toteutetut projektit, joissa sahrawit ovat saaneet välineitä kertoa omasta kulttuuristaan, tuntuvat merkittäviltä. Valokuvaus on ollut keino, jota Polisariokin on pitänyt arvokkaana. Kerttu Matinpuron ja Sanni Sepon PVF-lehdessä julkaistussa Valokuvilla hiljaisuutta vastaan -kirjoituksessa tämä tulee esiin Mohammed Mouludin kertomana: kuinka nuoret ryhtyivät kuvaamaan Polisarion toiveesta ja itse asiassa perehtyivät kuvaamiseen vasta käytännössä.

– Dokumentointi ja kuvien tuominen esiin on tärkeää, koska hiljainen konflikti on unohdettu konflikti.

– Aziza Brahim, joka on pakolaisleirillä syntynyt sahrawi, haluaa myös tuoda kansansa kohtaloa kuuluviin. Musiikin keinoin, taiteen sävelin. Hän oli viime vuonna esiintymässä Maailma kylässä -festareilla ja puhui konserttinsa jälkeen kansansa tilanteesta haastattelussa. Oli aika hämmentävää, että hänen konserttiaan kokoontui kuuntelemaan tuhatpäinen yleisö, mutta kun häntä haastateltiin konsertin jälkeen, yleisöä oli vain kourallinen. Siinä yhteydessä mietin, millä keinoilla voi todella vaikuttaa ja saada sanomansa kuuluviin. Totesin, että itselläni musiikki ja valokuva toimivat usein kiinnostuksen herättäjinä ja sysäävät etsimään lisätietoa, jonka saan parhaiten ja mieluiten lukemalla. Aziza Brahimista esimerkiksi luin tuolloin kiinnostavan jutun, joka on ilmestynyt Maailman Kuvalehden numerossa 5/2015.

– Näkyviin ja kuuluviin, kun maailma vaikenee ja katsoo poispäin. Viestiä on hyvä välittää monessa muodossa, monien aistien kautta. Kieltä ymmärtävälle laulu voi välittää tietoa jopa paremmin kuin teksti, varsinkin jos ei osaa lukea. Miten itse lähestyisit aihetta? Mitä keinoja käyttäisit?

– Kirjoittaminen on minulle luontaisin tapa toimia. Haastattelisin, kuuntelisin, tarkkailisin ja kirjoittaisin näkemästäni, kokemastani ja kuulemastani. Yrittäisin saada sahrawien äänen kuuluviin tekstini kautta. ”Ääni” ja ”äänen antaminen” ovat tosin vaikeat ja myös vaaralliset käsitteet, koska toiminta on aina subjektiivisesti värittynyttä, vaikka kuinka yrittäisi olla objektiivinen. Samoin kuin se, kenen tarinan kertoo mistäkin näkökulmasta – sekä muut valinnat. Valokuvauksessa varmaankin myös?

– Sama pätee valokuvaukseen. Se on sarja valintoja. Usein valintoja tehdään myös tiedostamatta. Tämä somessakin paljon jaettu video kuvaa hyvin sitä, miten valokuvaajille sepitetty tarina henkilön taustoista vaikutti muotokuvassa. Oletko nähnyt videon?

– Äärimmäisen kiehtova ja konkreettisuudessaan silmiä avaava juttu! Pohdin sitä katsoessani, miten olisin toiminut samassa tilanteessa kirjoittajana, jos olisi ollut kyse kirjoittamisesta.

– Koululaisille suunnatusta näyttelyyn liittyvästä tehtäväpaketista löytyy houkuttelevia tehtäviä, kuten seuraava: ”KUVAA Valitse jokin elämääsi vaikuttava ongelma tai epäkohta, jonka haluat tuoda näkyväksi. Tutki ja valokuvaa valitsemaasi aihetta Insoleran tapaan eri näkökulmista. Minkälaisia vaikutelmia saat aikaan samasta aiheesta erilaisten kuvakulmien, sommittelun ja rajausten avulla? Lajittele kuvat kategorioihin ja nimeä syntynyt valokuvasarja. Muuttuiko näkökulmasi valitsemaasi aiheeseen kuvaustehtävän aikana?” tai ”USKOTKO, että kuva voi vaikuttaa? Muistatko nähneesi kuvan, joka on vaikuttanut sinuun niin, että olet muuttanut mielipiteitäsi tai tekojasi kuva näkemisen seurauksena? Mikä näyttelyn yksittäisistä kuvista vaikuttaa sinuun voimakkaimmin? Entä, mikä teksti?”

– Kotimaa-näyttelyn kysymys kotimaan merkityksestä saa Länsi-Saharan yhteydessä ihan uuden kaiun: pakolaisleireillä syntynyt kolmas sukupolvi ei ole edes nähnyt kotimaataan.

– Olen pohtinut kotimaata paljon varsinkin kielikysymysten näkökulmasta, joten palataanko siihen joskus tuonnempana tarkemmin?

– Kyllä! Sehän linkittyy myös Ateneumin uuteen näyttelyyn. Mennäänkö sinne seuraavaksi?

– Mennään!

Kielikuvakohtaamisia

Visuaalista ja verbaalista vuoropuhelua

Monthly Archives: toukokuu 2016

Pimeässä

PVF:ssä