Kävelemässä

Kahden ystävän kohtaaminen kahtena helmikuun päivänä

– Moikka, Sini! Nyt on jo helmikuu! Pitkä pimeys on takana, ja valo voittaa vihdoin! Joko olet kotiutunut uudelle asuinseudullesi?  [Satu]

– Hei, Satu! Kotiutumista on tapahtunut kyllä, mutta teiden liukkaus on ollut vielä vähän pasteerailun haasteena. [Sini]

– Liukastellen on todellakin aika vaikea päästä kävely-flow’hun. Siksi olenkin varsin onnellinen, kun pääsen kohta kävelemään liukkaudettomuuteen. Nyt kun sulla on uudet kotikulmat ja mulla edessä maisemanvaihdos, miten olisi, jos yhdistettäisiin uuteen ympäristöön tutustumiseen pieni valokuvaustehtävä? Onko tämä Koulukinon valokuvaustehtävä sulle tuttu? [Satu]

– Koulukinon elokuviin liittyvät oppimateriaalit ovat kyllä aina hyviä. Leffa tai tämä tehtävä ei ole tuttu ennestään, onko sulle? Toimii kyllä varmasti ihan itsenäisenä tehtävänä ympäristön havainnoimiseen, vaikka elokuvaa ei olisi nähnytkään. Myös sitä seuraavat pohdinnat ovat hyviä. [Sini]

– Tehtävä on uusi tuttavuus mullekin. Törmäsin siihen, kun etsin inspiroivia harjoituksia ja tehtäviä, joita voisi käyttää uuteen ympäristöön tutustuessaan – ja mikä ettei vanhaankin, jos haluaa siihen jotain uutta perspektiiviä. Kokeiltaisiinko siis tuota jotenkin soveltaen ja tavattaisiin myöhemmin uudestaan kuvasaaliitamme esitellen? [Satu]

– Tehdään niin! Eli tehtävämme on: “Havannoi [sic] ulkona ympäristöä. Mitä rakennettua ja mitä luonnonympäristöä huomaat? Ota 10 valokuvan sarja rakennetun ja luonnonympäristön kohteista.” Palataan näihin kun kuvia alkaa kertymään. [Sini]

– Loistohomma! Tehdään niin!  [Satu]

* * * * * * * * * *

– No niin, aika palata kuvien pariin. Oliko sulla onnistuneita kuvaushetkiä? Entä tarjosiko tehtävänanto ympäristön havainnoimiseen jotain uutta? [Sini]

– Mulla oli todella antoisia kuvaushetkiä. Olin tosiaan melkein kolme viikkoa Maltalla kirjoittamassa ja kävelemässä, ja sinä aikana tuli myös kuvattua tosi paljon. Malta on niin upea ja inspiroiva paikka! Kuvattavaa on melkein joka kujalla, kulmassa ja kukkulalla. Tällä kertaa mulla oli järkkäri mukana, jolloin kuvaaminen on erilaista kuin kännykällä räpsiminen. Tosin jälkimmäistäkin tuli harrastettua kiitettävästi.

Tehtävänanto oli mun mielestä siitä hyvä, että tuli tarkasteltua kaikkea analyyttisemmin kuin jos olisi vain kuljeksinut ympäriinsä. “Pelkällä” kuljeskelemisella on kyllä myös oma tärkeä merkityksensä. Tehtävä mielessäni mietin erityisesti rakennetun ympäristön ja luonnon yhteispeliä. Niiden kohtaamista ja toisiinsa limittymistä. Entä miten sulla?  [Satu]

– Säät eivät oikein edelleenkään suosineet kävelyä tai kuvaamista. Nämä muutamat sateettomat päivät olivat sellaisia “lonkeronharmaita”. Muutamia kuvia tuli kuitenkin otettua. Varsinaisesti luonnonympäristöä ei tässä ihan lähellä ole, mutta kaksi kuvaa sain vähän etäältä Mustikkamaan-saaresta. Sinnekään en lopulta päässyt perille saakka. Ehkä siis vähän alisuoriuduin tehtävässä. Tehtävä antoi kuitenkin syyn tarkastella rakennettua ympäristöä vähän tarkemmin. Lähistöllä on mukavasti kerroksellisuutta. Vanhoja teollisuuskiinteistöjä muokataan uuteen käyttöön, ja ympärille on noussut uutta asuinaluetta. Kalasataman alueella ihastutti julkisen taiteen runsas määrä katukuvassa. [Sini]

– Jännittää nähdä sun kuvasarja! Millaisia mietteitä sulle heräsi itse kuvaamisesta, oliko jotain haasteita esimerkiksi teknisesti?  Entä mikä on sun oma suosikkikuvasi?  [Satu]

*

*

*

*

*

*

*

*

*

– Kuvasin lähinnä kännykällä, joten kuvaamisessa ei varsinaisesti ollut teknisiä haasteita. Kävelykaverina toiminut seniorikoira tosin määräsi tahdin, eikä aina oikein ollut mahdollisuutta etsiä sopivia kuvakulmia, kun hihnan päästä tuli käsky eteenpäin. Erityisen onnistuneita otoksia ei näillä reissuilla syntynyt, mutta harmaansävyiset kuvat tavoittamattomaksi jääneestä saaresta ja sulavasta meren jäästä ovat kyllä tietyllä tavalla viehättäviä. Sulle varmaan kertyi reissulta kuvia enemmänkin. Oliko vaikea valita kymmenen kuvaa? [Sini]

– Voi seniorikoiraa! Isoisänsilta-kuva on kaunis erilaisine linjoineen ja harmaan kirjoineen. Ja julkinen taide tuo toden totta piristystä jään, lumen ja loskan keskelle. Mä kamppailin välillä erilaisten teknisten haasteiden kanssa, kun kuvasin järkkärillä. Yritin miettiä valaistuksia ja rajauksia, mutta se ei ollut aina helppoa, kun aika kuvaushetkillä oli kuitenkin rajallinen ja piti myös päästä eteenpäin kävelyreiteillä. Myös monet jännät tilanteet jäivät kuvaamatta, kun ne tapahtuivat niin nopeasti, etten ehtinyt kaivaa kameraa esiin. Toivon tavoittavani ne vielä tekstin muodossa.

Oli tosiaan vaikea valita kuvat kymmenen kuvan sarjaan, kun vaihtoehtoja oli niin paljon ”perinteiset” auringonlasku- ja nousukuvat mukaan lukien. Tähän sarjaan halusin kuitenkin muunlaisia kuvia. Aika moneen niistä liittyy myös kiinnostavia juttuja, joita kuulin paikallisilta. Meri on – yllätys, yllätys – keskeinen elementti kuvissa, mutta maaginen Malta on paljon muutakin. Erityisesti rakastan saaren historian eri kerroksia, vanhoja raunioita, torneja ja linnoja. [Satu]

*

*

*

*

*

*

*

*

*

– Kuvista välittyy ihana valo ja lämpö. Kiva, että pääsin sun kuvien kautta hetkeksi Maltalle. En olekaan käynyt siellä koskaan. Ehkä joku kerta saan kuulla myös ne kiinnostavat tarinat. Ollaan tosiaan kävelty hyvin erilaisissa maisemissa. [Sini]

– Suositellen lämpimästi. Malta on todella monipuolinen matkakohde. Ja kävelyparatiisi! Tuli käveltyä yhteensä monta sataa kilometriä voimaa antavien maisemien innostamana. Ja kyllä, kerron tarinatkin! Oli tosi mukava tehdä kuvaustehtävä sun kanssa näin. Mitä tehdään ensi kerralla?  [Satu]

– Joo, keksitään jotain kivaa taas! [Sini]

©Tarusola

Valomaalaamassa


Kahden ystävän kohtaaminen eräänä syyskuun lopun päivänä

Jukka Laineen pitämällä valomaalauskurssilla Iiris-keskuksessa oli todella inspiroivaa! Sulle, Olli, tämä kurssi oli jo toinen, eikö niin?

– Kyllä. Ensimmäinen kurssi vuonna 2016 oli kiinnostava, ja koin, että kakkosella voisi oppia lisää. Oliko sulla, Satu, aiempaa kokemusta valomaalaamisesta?

– Itselleni tämä kurssi oli ensimmäinen varsinainen kosketus valomaalaamiseen, jonka opin olevan kiehtova valokuvaustekniikka. Pitkä valotusaika kamerassa ja kohteen valaiseminen erilaisilla valonlähteillä synnyttävät ainutlaatuisia valoa ja pimeyttä yhdistäviä kuvia. Jukka Laine loi kurssin alussa mielenkiintoisen katsauksen valomaalauksen historiaan ja jakoi perehtymisen arvoisia linkkejä. En tiennyt, että valomaalauksen juuret ulottuvat aina 1800-luvulle asti.

– Vuosia sitten kirjaston kuvataidekirjaa selaillessani näin pari valokuvaa, joissa Pablo Picasso teki valomaalausta. Kuvat taisivat olla 1940-luvulta. Muistaakseni hän käytti tavallista taskulamppua. Toisessa kuvassa hän oli juuri valomaalannut kyyhkysen. Picasson elävä ja luonteva viiva oli kuvissa täysin tunnistettavissa.

– Jukka Laine kertoi myös omaan toimintaansa vaikuttaneesta amerikkalaisesta ryhmästä, Seeing with photography collectivesta, jossa näkevät ja näkövammaiset tekevät yhdessä valomaalaustaidetta. Onko kyseinen ryhmä tai vastaavanlainen yhteistyö sulle tuttua?

– Etäisesti tuttua. Olen kuullut tällaisesta ryhmästä. Kuulostaa kiinnostavalta.

– Kurssilla nousi esiin myös taiteilija Steven Erra, joka alkoi valomaalata saatuaan kuulla, että menettää sairauden takia näkönsä lopulta kokonaan.

– Videon perusteella kuulosti siltä, että hänellä voisi olla retinitiksen kaltainen silmäsairaus, joka kaventaa näkökentän. Haittaa varmasti valomaalaamista muttei kuten täysi sokeus. Tavallaan johdonmukaista ja kunnioitettavaa, että sokeutumisdiagnoosin saava taideopiskelija alkaa valomaalata.

– Näin avustajan näkökulmasta kurssin aikana tuli pohdittua paljon kuvien kuvailua: miten näkemäänsä pystyy kielentämään parhaiten. Mikä sun mielestäsi kuvailussa ylipäänsä on tärkeää?

– Mielestäni kuvailun hyvyys tai huonous riippuu kuvailijan ja vastaanottajan vuorovaikutuksesta. Täysin samanlainen kuvaus voi yhden vastaanottajan mielestä olla mahtava ja toisen mielestä surkea. Kuten tavallinen keskustelu, vuorovaikutus on kahden kauppa. Tärkeää on, että kuvailija ei koe kuvailemista vastenmielisenä ja ettei hänen sanallinen ilmaisunsa ole kovin monimutkaista. Tärkeää on myös, että vastaanottaja todella on kiinnostunut kuvailtavasta asiasta.

– Mikä sulle oli kurssin parasta antia?

– Oivallus, kuinka fikkareilla ja muilla valoa tuottavilla välineillä pystyy lisäämään kuvaan kiinnostavia, kauniita, mystisiä ja humoristisia valoelementtejä.

– Mä pidin erityisesti potrettien tekemisestä valokuituviuhkaa käyttäen. Niistä tuli sykähdyttävän mystisiä. Valon sattumanvaraiset liikkeet kasvoilla loivat jänniä sävyjä. Kun veti ensimmäistä kertaa valokuituviuhkaa toisen kasvojen ylitse, ei voinut aavistaakaan, millainen lopputulos syntyy. Entä mikä susta on vaikeinta valomaalauksessa?

– On haastavaa saada valaistua oikeaa kohtaa suunnilleen haluamallaan tavalla. Tosin valomaalaamiseen liittyy runsaasti sattuman elementtejä eikä kokenut näkeväkään tekijä pysty täysin kontrolloimaan valojuovien jälkeä valmiissa kuvassa. Sattuman suuri merkitys on yksi valomaalaamisen kiehtovimmista asioista. Sattuma tuo inhimillistä syvyyttä kuviin.

– Siinä mielessä tosiaan näkevät ja näkövammaiset tuntuvat olevan ikään kuin samalla viivalla, ettei kukaan näe, mitä piirtää ilmaan. Sun kuvataiteilijatausta varmaankin auttaa valolla piirtämisessä ja maalaamisessa?

– Jos on suhteellisen paljon aikanaan piirtänyt ja maalannut, niin varmaan se tuo jonkinlaista varmuutta valolla tekemiseen.

– Mahdollisuuksia työskennellä luovasti valon kanssa vaikuttaa olevan paljon. Esimerkiksi Pablo-kännykkäsovelluksen avulla valomaalaamisen kokeileminen on helppoa. Syntyikö sulle kurssilla ideoita jatkotyöskentelyyn?

– Kyllä syntyi idea kuvasarjasta jos toisestakin, joita ajattelin alkaa kaverin kanssa työstämään.

– Vaikuttaa loistavalta!

© Tarusola

Valokuvaaja: Jukka Laine

PVF:ssä

kohtaaminenPVF

Eräänä huhtikuun lopun päivänä kahden ystävän kohtaaminen Suomen valokuvataiteen museossa Helsingissä

– Moi, Sini! Hyvä, että ehdittiin vielä yhdessä tänne Poliittisen valokuvan festivaaleille Kotimaa-näyttelyyn ja varsinkin valokuvaaja Sanni Sepon puheenvuoroon länsisaharalaisten eli sahrawien pakolaisleirien elämästä kertovan näyttelyn yhteydessä.

– Olinkin jo nähnyt näyttelyn kerran aikaisemmin. Silloin tutustuin teoksiin opiskelijaryhmän kanssa keskustelevan työpajan muodossa. Tänään Sanni Sepon kertoessa vierailustaan Paholaisen puutarhassa näyttelykokonaisuuden valokuvat saivat paljon uusia merkityksiä, kuten valokuvasarja, jossa on meriaiheisia maalauksia talojen seinissä. Meri on tavoittamaton. Sinne ei ole pääsyä mutta kova kaipuu.

– Olen oppinut viime aikoina arvostamaan opastuksia ja taiteilijoiden puheenvuoroja ihan eri tavalla kuin ennen. Pelkästään katsomallakin voi saada paljon irti näyttelystä, mutta teosten taustojen ja niihin liittyvien tarinoiden kuuleminen avaa ihan uusia ulottuvuuksia teoksiin.

– Kyllä, jokainen tulkitsee teoksia aina omasta näkökulmastaan, oman elämänkokemuksensa ja ymmärryksensä kautta. Se onkin hyvä tapa aloittaa näyttelyyn tutustuminen. Ensin voi tutkia, mitä tunteita ja ajatuksia teokset herättävät. Tarkastelun jatkuessa teokset saavat uusia merkityksiä teosnimien, näyttelytekstien ja opastuksen kautta. Teoksen tulkinta muuttuu usein paljonkin näkökulmien lisääntyessä. Kaikki tulkinnan vaiheet ovat mielestäni tärkeitä. Jos lähdetään suoraan liikkeelle esimerkiksi taiteilijan tai kuraattorin näkökulmasta, on näkeminen ja ajattelu jo valmiiksi rajattua ja paljon saattaa jäädä myös huomaamatta.

– Tässä kokonaisuudessa kolmen tekijän teosten vuoropuhelu tuo vielä oman lisänsä tarkasteluun: valokuvaaja Sanni Seppo valokuvineen, hänen toimittajaksi opiskeleva tyttärensä Kerttu Matinpuro lyhytelokuvineen ja länsisaharalaisen Mohammed Mouludin valokuvat, jotka Sanni Seppo on digitoinut ja tuonut Suomeen.

– Sanni Sepon kysymys ”Voiko valokuvilla vaikuttaa maailmaan?” on aiheellinen varsinkin tässä kontekstissa. Hän itse sanoi puheenvuorossaan: ”Valokuvaus voi auttaa kertomaan maailmalle, mitä tapahtuu.”

– Tähän liittyy myös näyttelyosuuden Valokuvilla hiljaisuutta vastaan -nimi, joka tuntuu juuri tässä yhteydessä todella onnistuneelta sanavalinnalta. Sanni Seppo kertoi, että hänelle valokuvataiteilijana valokuvien avulla kommunikointi ja asioiden tuominen esiin on olennainen osa työskentelyä.

– Sahrawien kohtalolle ei ole juurikaan ollut näkijöitä, joten valokuvat kertovat tapahtumista, kuten Sanni Seppokin toi esiin puheenvuorossaan.

6919981673_89e1cacafa_b

– Myös mukana ollut Länsi-Saharan vapautusrintaman eli Polisarion Suomen edustaja, Menna Lehbib, puhui tästä. Hänen puheestaan kävi hyvin ilmi, mikä merkitys sillä on, että maailma kuuntelee. Lisäksi pakolaisleireillä toteutetut projektit, joissa sahrawit ovat saaneet välineitä kertoa omasta kulttuuristaan, tuntuvat merkittäviltä. Valokuvaus on ollut keino, jota Polisariokin on pitänyt arvokkaana. Kerttu Matinpuron ja Sanni Sepon PVF-lehdessä julkaistussa Valokuvilla hiljaisuutta vastaan -kirjoituksessa tämä tulee esiin Mohammed Mouludin kertomana: kuinka nuoret ryhtyivät kuvaamaan Polisarion toiveesta ja itse asiassa perehtyivät kuvaamiseen vasta käytännössä.

– Dokumentointi ja kuvien tuominen esiin on tärkeää, koska hiljainen konflikti on unohdettu konflikti.

– Aziza Brahim, joka on pakolaisleirillä syntynyt sahrawi, haluaa myös tuoda kansansa kohtaloa kuuluviin. Musiikin keinoin, taiteen sävelin. Hän oli viime vuonna esiintymässä Maailma kylässä -festareilla ja puhui konserttinsa jälkeen kansansa tilanteesta haastattelussa. Oli aika hämmentävää, että hänen konserttiaan kokoontui kuuntelemaan tuhatpäinen yleisö, mutta kun häntä haastateltiin konsertin jälkeen, yleisöä oli vain kourallinen. Siinä yhteydessä mietin, millä keinoilla voi todella vaikuttaa ja saada sanomansa kuuluviin. Totesin, että itselläni musiikki ja valokuva toimivat usein kiinnostuksen herättäjinä ja sysäävät etsimään lisätietoa, jonka saan parhaiten ja mieluiten lukemalla. Aziza Brahimista esimerkiksi luin tuolloin kiinnostavan jutun, joka on ilmestynyt Maailman Kuvalehden numerossa 5/2015.

– Näkyviin ja kuuluviin, kun maailma vaikenee ja katsoo poispäin. Viestiä on hyvä välittää monessa muodossa, monien aistien kautta. Kieltä ymmärtävälle laulu voi välittää tietoa jopa paremmin kuin teksti, varsinkin jos ei osaa lukea. Miten itse lähestyisit aihetta? Mitä keinoja käyttäisit?

– Kirjoittaminen on minulle luontaisin tapa toimia. Haastattelisin, kuuntelisin, tarkkailisin ja kirjoittaisin näkemästäni, kokemastani ja kuulemastani. Yrittäisin saada sahrawien äänen kuuluviin tekstini kautta. ”Ääni” ja ”äänen antaminen” ovat tosin vaikeat ja myös vaaralliset käsitteet, koska toiminta on aina subjektiivisesti värittynyttä, vaikka kuinka yrittäisi olla objektiivinen. Samoin kuin se, kenen tarinan kertoo mistäkin näkökulmasta – sekä muut valinnat. Valokuvauksessa varmaankin myös?

– Sama pätee valokuvaukseen. Se on sarja valintoja. Usein valintoja tehdään myös tiedostamatta. Tämä somessakin paljon jaettu video kuvaa hyvin sitä, miten valokuvaajille sepitetty tarina henkilön taustoista vaikutti muotokuvassa. Oletko nähnyt videon?

– Äärimmäisen kiehtova ja konkreettisuudessaan silmiä avaava juttu! Pohdin sitä katsoessani, miten olisin toiminut samassa tilanteessa kirjoittajana, jos olisi ollut kyse kirjoittamisesta.

– Koululaisille suunnatusta näyttelyyn liittyvästä tehtäväpaketista löytyy houkuttelevia tehtäviä, kuten seuraava: ”KUVAA Valitse jokin elämääsi vaikuttava ongelma tai epäkohta, jonka haluat tuoda näkyväksi. Tutki ja valokuvaa valitsemaasi aihetta Insoleran tapaan eri näkökulmista. Minkälaisia vaikutelmia saat aikaan samasta aiheesta erilaisten kuvakulmien, sommittelun ja rajausten avulla? Lajittele kuvat kategorioihin ja nimeä syntynyt valokuvasarja. Muuttuiko näkökulmasi valitsemaasi aiheeseen kuvaustehtävän aikana?” tai ”USKOTKO, että kuva voi vaikuttaa? Muistatko nähneesi kuvan, joka on vaikuttanut sinuun niin, että olet muuttanut mielipiteitäsi tai tekojasi kuva näkemisen seurauksena? Mikä näyttelyn yksittäisistä kuvista vaikuttaa sinuun voimakkaimmin? Entä, mikä teksti?”

– Kotimaa-näyttelyn kysymys kotimaan merkityksestä saa Länsi-Saharan yhteydessä ihan uuden kaiun: pakolaisleireillä syntynyt kolmas sukupolvi ei ole edes nähnyt kotimaataan.

– Olen pohtinut kotimaata paljon varsinkin kielikysymysten näkökulmasta, joten palataanko siihen joskus tuonnempana tarkemmin?

– Kyllä! Sehän linkittyy myös Ateneumin uuteen näyttelyyn. Mennäänkö sinne seuraavaksi?

– Mennään!

© Tarusola