Kahden ystävän kohtaaminen kahtena syyskuun päivänä
– Moikka, Sini! Kiva, kun löydettiin sopiva aikapoimu ja päästiin yhdessä tänne Oodiin! [Satu]
– Hei, Satu! Joo, Oodi on ihana ja kiva tosiaan nähdä taas. [Sini]
– Muistatko, kun oli puhetta tästä David Gibsonin luomasta The Street Photography Challenge –korttikokoelmasta, jonka alaotsikko on “Tips, Tricks and Ideas to Reinvent Your Photography”? [Satu]
– Joo, siitä oli tosiaan puhetta. Olisiko aika testata pakkaa? [Sini]
– Se olisi hauskaa! Mennäänkö tuohon valoisaan ikkunapöytään? [Satu]
– Mennään! Haen ensin kahvia ja jonkun herkkupullan. [Sini]
– Tässä tämä korttilaatikko on. Ihastuin tosiaan siihen keväällä heti, kun näin sen Suomen Valokuvataiteen museo K1:n Daido Moriyaman näyttelyn yhteydessä. Mä käyn vuorostani hakemassa jotain virvoketta. Kurkkaa sä korttilaatikkoon jo sillä välin. Niitä kortteja on yhteensä 50. Toisella puolella on esimerkkikuva ja toisella on tehtävä ohjeineen. [Satu]
– Täällähän on tosi monipuolisia nämä tehtävät. Osissa tosin vaaditaan aika paljon teknistä osaamista, kuten kaksoisvalotusta. Itselläni ei ole tällä hetkellä järkkäriä, joten kuvaaminen täytyy hoitaa kännykällä. [Sini]
– Ohjeissa sanotaan, että kortteja voi nostaa silmät suljettuina. Ohjeissa on ylipäänsä paljon kiinnostavia tietoja ja vinkkejä. Ehkä me kuitenkin valitaan tällä kerralla omat korttimme? Onko sulla löytynyt jo joitain suosikkitehtäviä? [Satu]
– Joo, valitsen nämä viisi: ”Photograph from a vantagepoint above the street”, ”Photograph a lone figure in an open space”, ”Capture an image that contains feet”, ”Find a face in an everyday object” ja ”Photograph the sky as you would photograph the street”. [Sini]
– Jänniä! Mäpä katson, mitä mulle löytyisi. Mä valitsen nämä viisi: “Photograph the alphabet as it appears naturally on the shape of objects or people – or both”, “Ugly ducklings”, “Take a photo facing directly into a bright light source”, “Photograph something shaped like a person” ja “Photograph a small oil spill on the street”. [Satu]
– Kiinnostavia haasteita. [Sini]
– Täällä on vielä näitä sitaattikortteja. Valitaanko kummatkin omamme? Mä otan tämän: “All the technique in the world doesn’t compensate for the inability to notice.” Minkä sä otat? Tavataanko tämän jälkeen viikon päästä suoritettuamme kuvauksen? [Satu]
– Voisin valita tämän: “If you are out there shooting, things will happen for you. If you are not out there, you’ll only hear about it”. Nähdään samassa paikassa samaan aikaan. Sitaatit mielessä. [Sini]
***
Viikon kuluttua
– Heippa uudestaan! Miten sun haaste sujui? [Satu]
– No hei! Täytyy sanoa, että tämä haaste sai katsomaan ympäristöä hyvin eri tavoin. Sain myös itse sekä huvittuneita että vähän kummeksuvia katseita ohikulkijoilta etsiessäni kuvauskohteita, esimerkiksi tutkiessani löytyisikö kivimuurista kasvonpiirteitä. En lähtenyt erikseen kuvausreissuille, joten kaikki kuvat syntyivät matkalla jonnekin. Ehkä siis parempaakin jälkeä olisi voinut tulla, jos kohteita olisi lähtenyt etsimään ajan kanssa. Mutta kiva haaste joka tapauksessa. Miten sulla meni?[Sini]
– Tunnistan nuo kummeksuvat katseet niin hyvin! Niitä tuli erityisesti, kun kuvasin järkkärillä erilaisia maasta ja seinistä löytyviä hahmoja. Yhdessä mun tehtäväkortissa luki hauskasti: “Ignore strange stares – you know what you’re doing.” Yritin pitää sen mielessä. Mulla oli tosiaan ensin järkkäri mukana, ja silloin löytyi muutamia kutkuttavia kuvauskohteita, jolloin kuvista tuli mun mielestä kohtalaisen onnistuneita. Järkkäri painaa kuitenkin niin paljon, etten voinut raahata sitä aina mukana, ja oli haasteellista lähteä erikseen kuvausreissulle. Siispä otin loput kuvat kännykällä. Ne tuntuvat enemmän räpsäisyiltä kuin järkkärillä otetut. Järkkärillä voi miettiä enemmän rajauksia ja kuvaus on tarkempaa ja keskittyneempää. Kännykkäkuvat tuntuvat enemmän sellaisilta hetken lapsilta. Mutta kuvaushaaste oli kyllä hauska, ja sen ansiosta tuli taas keskityttyä ympäristön tarkkailemiseen paljon enemmän. Erilaisia kohteita alkoi putkahdella esiin monista paikoista. Mikä sulle oli vaikeinta haasteessa? [Satu]
– Yllättäen haastavinta oli löytää kasvoja. Kuvasin lopulta puunrungon, mutta siinäkin täytyy käyttää vähän mielikuvitusta, että hahmottaa yksisilmäisen hahmon. Myös kaikki aukeat paikat oli aika täynnä porukkaa, joten yksinäisen hahmon kuvaaminen aukealla paikalla, oli myös haastavaa. En halunnut mennä liian lähelle kuvaamaan. Taivasta kohti kameran suuntaaminen oli sen sijaan helppoa, ja kivoja kohteita löytyi useampia. Myös taivaat olivat hyvin vaihtelevia viikon aikana. Valitsin lopulta tämän kuvan, jossa ilmassa heilui katutaidetta sydänten muodossa. Laitoin toisen suosikkini sumuiselta päivältä tuohon otsikon pallukkaan. Jalkoja oli tarjolla kuvattavaksi paljon, mutta taaskin ujous iski vieraiden jalkojen kohdalla, joten päädyin kuvaamaan karvakaverin tassut ja omani. Oliko sulla haasteita löytää valitsemasi aiheet? [Sini]
*
*
*
*
– Tosi kivoja kuvia! Puuheppu on persoonallinen, ja tuossa yksin istuvassa henkilössä on jotain lyyristä. Mulla vaikeinta oli löytää tuore öljyläikkä, mikä oli kyllä ihan positiivista. Muistan, että aikaisemmin niitä oli paljon enemmän. Hyvä, että nyt öljyä vuotelee ympäristöön vähemmän. Kaikenlaisia muita lätäköitä tuli bongattua paljon, ja valitsin sellaisen yhden tähän öljyläiskän tilalle. Ensin ajattelin, että kirjaimia olisi vaikea löytää, mutta lopulta niitä löytyi ihan sanoiksi asti. Myös rumia juttuja, joissa myös omanlaistaan kauneutta, löytyi paljon. Ihmishahmoja muistuttavia esineitäkin löytyi yllättävän paljon, ja päädyin valitsemaan tähän nuo pikaratikkapysäkillä kiskojen yli toisilleen huutelevat hahmot. Melkein teki mieli mennä kuvamaan niitä kiskoilta, jolloin kuvakulmasta olisi tullut parempi, mutta turvallisuus vei voiton. Aluksi ajattelin myös, ettei vastavaloon kuvaaminen onnistuisi lainkaan, kun oli niin sateista, mutta sitten tulikin pitkä aurinkoinen jakso ja eräällä spontaanilla kävelyllä Eiranrannassa kaipasin kovasti järkkäriä tallentamaan kauniita vastavalosyysmaisemia. Tämän räpsäisin kännykällä. [Satu]
’
’
’
’
– Hienoja kuvia! Korttien avulla oli selvästi helpompi lähestyä katuvalokuvausta, joten voin kyllä suositella niitä muillekin. [Sini]
Kahden ystävän kohtaaminen eräänä elokuun lopun päivänä
– Moikka, Sini! Kiva nähdä! Mitä kaikkea sun elokuuhun on mahtunut? [Satu]
– Hei, Satu! Loman jälkeen yritän vähitellen päästä työvireeseen. Oman taiteen parissa on tullut työskenneltyä tietysti kesälläkin, mutta opetuksen jatkuessa se on vain vähemmän intensiivistä. Entä mitä sun elokuuhun on kuulunut? [Sini]
– Olikin hienoa päästä näkemään inspiroivia maalauksiasi työhuoneen luovassa tunnelmassa! Mun elokuu on ollut vauhdikas ja virtaukseltaan virkistävä. Aurinkoenergian voimalla arki tuntuu niin paljon mukavammalta. Ja sä olet kuulemma päässyt kokemaan mukavia hetkiä katutaiteen parissa. [Satu]
– Päästiin tosiaan kuvataidekoulun oppilaiden kanssa mukaan Street Art Vantaan nyt elokuussa järjestämään katutaidetriennaaliin. Se levittäytyy Myyrmäen alueelle, joka onkin varsin tunnettu monista hienoista muraaleistaan. Onko Myyrmäen alue ja sen katutaide sulle tuttua? [Sini]
– Myyrmäki on alueena melko tuttu, mutta sen nykyiseen katutaiteeseen en ole päässyt perehtymään kovin tarkasti, kun viime käynnistä on niin kauan aikaa. Muiden alueiden katutaide on tutumpaa. Olisikin kiva kuulla Myyrmäen muraaleista ja katutaidetriennaalista lisää! [Satu]
*
– Katutaidetta löytyy Myyrmäestä todella monista paikoista, eikä siihen voi olla törmäämättä. Mietin usein, miten Myyrmäessä kasvavat lapset kokevat sellaisen ympäristön, josta samanlainen kulttuuri puuttuu. Myös vantaalaisten oma taidemuseo ARTSI sijaitsee keskeisellä paikalla Myyrmäen aseman vieressä. Museossa on vaihtuvia nykytaiteen näyttelyitä, ja sisäänpääsy on ilmainen. Vuodesta 2016 lähtien ARTSI on erikoistunut nykytaiteen ohella myös katu-, graffiti- ja performanssitaiteeseen. Museo tarjoaa katutaidekierroksia, joissa kierretään alueen teoksia kävellen. Olen ollut sellaisilla muutaman kerran sekä oppilaiden että aikuisemman ryhmän kanssa. Voin suositella, sillä teosten taustalta löytyy kiinnostavia tarinoita. Ja vinkkinä katutaidekierroksia pääsee seuraamaan maksutta myös yleisönopastuksilla, joiden aikataulut voi käydä kurkkaamassa museon sivuilta. Myös Street Art Vantaalta voi kysellä katutaidekierroksia. [Sini]
– Tuolta sivuilta löytyi myös houkuttelevia tehtäviä. Täytyy kyllä ehdottomasti suunnata Myyrmäkeen oikein ajan kanssa ja perehtyä kaikkiin noihin mainitsemiisi juttuihin! Meillähän oli siinä juuri ennen koronapandemian alkua ARTSI-käynti suunnitteilla, mutta sitten virus pyyhkäisi kaikki suunnitelmat uusiksi niin pitkäksi aikaa. Olipa hyvä, että muistuttelit tästä! [Satu]
– Street Art Vantaa eli S.A.V. on taidekollektiivi, joka on aktiivisesti toiminut katutaiteen asiantuntijatyössä jo vuodesta 2013 lähtien. He ovat tuottaneet taidetta moniin eri tiloihin ja järjestäneet yhteisöllisiä tapahtumia. Katutaidetriennaali ja siihen liittyvä Why so Myrtsi? eli Myyrmäen taiteiden yö ovat vain yksi pieni osa toimintaa. Kannattaa tutustua S.A.V.in projekteihin täällä nettisivulla. [Sini]
– Vaikuttavia projekteja! Karttojen avulla saa myös monista taidereiteistä hyvän käsityksen. Tulee ihan valinnan vaikeus, mistä niistä aloittaisi. Entäpä tämänvuotinen katutaidetriennaali, millainen se on? [Satu]
– S.A.V:in sivuilla tämän vuoden katutaidetriennaalia mainostetaan näin: “Myyrmäen katutaidetriennaali on urbaanin taiteen tapahtuma, joka järjestetään kolmen vuoden välein, ja jossa Myyrmäki toimii katutaiteen testilaboratoriona ja leikkikenttänä. Elokuun aikana Myyrmäkeen tehdään yli 25 uutta katutaideteosta. Tämän vuoden katutaidetriennaalin teemana on katutaiteen ja sarjakuvataiteen rajapinnat sekä Vantaan 50-vuotisjuhlat.” Vaikka triennaali onkin jo ohi, voi teoksia käydä tutkimassa sen jälkeenkin. Täältä triennaalisivuilta löytyy tietoa taiteilijoista ja taiteilijaryhmistä. [Sini]
*
– Oletko sä ollut mukana triennaalin järjestämisessä? [Satu]
– Kuvataidekoulu osallistui tämänvuotiseen triennaaliin tarrataideteoksilla. Eri-ikäiset oppilaat tekivät ryhmissä katutaidetarroja, joissa aiheena oli vantaalaiset. Tarroja syntyikin hurja määrä. Osa tarroista skannattiin, ja S.A.V. teetti niistä säätä paremmin kestäviä vinyylitarroja, joista saatiin kaksi kokonaisuutta alueen sähkökaappeihin. Alkuperäisistä tarroista koottiin myös kultaisiin kehyksiin kokonaisuuksia, joita oli esillä Myyrmäkitalon asukastilassa. Teimme myös isompien oppilaiden työpajassa stencilit, joilla maalattiin katukuvaan lennokkaita lemmikkejä triennaaliin liittyen. [Sini]
*
*
– Hienoja ja lennokkaita juttuja! Entä onko sulla lempiteosta Myyrmäessä? [Satu]
– Suosikkini on ehkä suuri muraali, Husbacka II – Muistoja muinaismeren rannalta (2021), joka löytyy talon päätyseinästä Löydöstie 4:n kohdalla. Muraali kertoo Myyrmäen alueen kivikaudesta, ja sen elementit perustuvat alueella tehtyihin kaivauslöytöihin. Se on toteutettu ilmaa puhdistavalla Photosan-maalilla. Muraali siis puhdistaa ilmasta epäpuhtauksia. [Sini]
– Oho, tuollaisesta maalista en ole koskaan kuullutkaan. Toivottavasti sillä maalattuja muraaleja syntyisi moniin paikkoihin! Katutaidetta tarvittaisiin kyllä paljon lisää piristämään harmaita seiniä ja herättelemään ihmisiä. Vietin just monta hetkeä matkalla lehtivarastolle Itä-Pasilan katutaiteen herätteleviä sanomia ihastellen. [Satu]
– Pasila on tosiaan toinen kiva kohde katutaidekierrokselle. Sieltä löytyy myös Helsinki Urban Art -yhdistyksen kaupunkitaidekeskus, jonka galleriassa on vaihtuvia näyttelyitä. Yhdistys järjestää myös monenlaista toimintaa ja katutaidekävelyitä. Lähdetäänkö tässä joku päivä kävelylle ja katsomaan katutaidetta, vielä kun on lämpimiä päiviä jäljellä? [Sini]
– Tosi kiva idea! Otetaan vaikka kamerat mukaan vielä! [Satu]
– Hei, Satu! Oli tosiaan hyvä, että muistit tämän. Näyttely päättyykin jo elokuun lopulla. [Sini]
*
– Nyt on siis juuri oikea aika sukeltaa Volker von Boninin valokuviin. Astutaanko sisään ja aloitetaan matka menneisiin vuosikymmeniin Helsingissä? [Satu]
– Onko Volker von Bonin sulle entuudestaan tuttu? Itselleni hän on vieras nimi, mutta kuten tässä seinällä olevassa näyttelytekstissä todetaan, tunnetaan hänen kuvansa paremmin kuin itse henkilö. Näyttelyyn on valittu Helsinki-kuvia 1950-luvun alusta 1980-luvun alkuun. Hauska nähdä kuvia kaupungista ja sen asukkaista näinkin laajalla aikavälillä saman henkilön ikuistamana. [Sini]
– Hän on myös mulle nimenä ihan uusi tuttavuus, mutta saattaa olla, että hänen kuvansa ovat olleet joskus silmien edessä varsinkin kuva-arkistoa selatessa. Oletko sä käyttänyt Helsingin kaupunginmuseon kuvakokoelmaa paljon? [Satu]
– Muistan joskus katselleeni näitä, kun etsin opetukseen kuvia. On kyllä aikamoinen aarreaitta. Meillä on tainnut olla joskus puhetta myös finna.fi-sivustosta, joka tarjoaa myös vanhaa kuvamateriaalia, esimerkiksi karttasijainnin perusteella. Onko sulla tässä näyttelyssä suosikkikuvia? [Sini]
– Montakin! Pidän erityisesti henkilökuvista, joista osasta tulee jollain tavalla mieleen yhtymäkohtia myös Henri Cartier-Bressonin kuviin. Näyttelytekstissä kerrotaan von Boninin omaksuneen humanistisen valokuvauksen lähtökohdat, ja ainakin itsessäni heräsi tämän näyttelyn myötä kiinnostus lukea enemmän hänen opinnoistaan ja työskentelytavoistaan. Varasinkin jo kirjastosta valokuvahistorioitsija Yki Hytösen kirjoittaman elämäkerran Volker von Boninista. Entä mitä suosikkeja sä olet löytänyt täältä? [Satu]
– Tuttujen paikkojen muutosta on hauska katsella. Linja-autoasemalla Jollaksen autoon jonottavista ihmisistä aloin heti etsiä tuttuja piirteitä, koska kyydissä on saattanut kulkea sukulaisia. Näissä kengänkiillottajissa taas on rentoa asennetta. Myös kesäolympialaisten iloinen tunnelma välittyy kuvista hienosti. Kuviin on taltioitu pieniä hetkiä urheilusuoritusten ulkopuolelta, telttakylää ja urheilujuhlan näkymistä kaupungilla. On varmasti ollut jännittävää, kun sodan takia peruuntuneiden talviolympialaisten jälkeen on saatu Suomeen tällainen suurtapahtuma. [Sini]
*
*
– Todellakin ainutlaatuisia hetkiä, joiden tunnelman tosiaan katsojakin aistii ja pääsee samalla kuvittelemaan itse lisää. Tämä kuva rannalla kesäpäivää viettävistä ihmisistä herättää monia ajatuksia, myös rajauksen suhteen. Pidän myös von Boninin huumorista, jota löytyy joistain kuvista erityisesti. [Satu]
*
– Totta, näissä kuvissa on paljon huumoria. Etenkin kuvat leikkivistä lapsista uimarannalla ja puistoissa ovat vauhdikkaita. Kuvat kaupungista syntyivät vapaa-ajalla ja on hauskaa pohtia, miksi juuri nämä aiheet ovat saaneet kuvaajan kohottamaan kameransa. Von Bonin työskenteli valokuvaajana painotalo Tilgmann Oy:llä, ja näyttelystä löytyykin seinä, jossa näitä lehtikuvia pääsee katsomaan juttujen yhteydessä. Tämän seinätekstin mukaan myös hänen Helsinkiä ja muuta Suomea esittelevät valokuvakirjansa olivat varsin tunnettuja. [Sini]
– Joo, löysin noita valokuvakirjojakin Helmetin kautta. Esimerkiksi Helsinki ja meri ja Turku. Olettaisin, että niissä on myös näitä maisemakuvia, joita täälläkin näyttelyssä on. Von Bonin vaikuttaakin todella monipuoliselta valokuvaajalta, jolle kuvaus on ollut sekä kaupallinen elannon tuoja että luovan ilon lähde. [Satu]
*
*
– Katuvalokuvaus on kyllä kiinnostava lajityyppi. Näissäkin kuvissa on herkullisia hahmoja ja tilanteita. Itse en suuntaa edes kännykän kameraa usein kohti tuntemattomia ihmisiä. Se vaatii tiettyä rohkeutta. Täytyy varautua siihen, että kuvaaminen huomataan ja siihen reagoidaan. Kuvaamiseen kiinnitetään vielä enemmän huomiota, jos kaulassa roikkuu järjestelmäkamera. Miten sä, Satu, suhtaudut ihmisten kuvaamiseen julkisilla paikoilla?[Sini]
– En ole ihan sujut sen kanssa, koska mun mielestä on jotenkin kiusallista tunkeutua toisen ihmisen reviirille kameran kanssa lupaa kysymättä. Ihmisten kuvaaminen on parhaimmillaan todella antoisaa, kun kyse on sovitusta tilanteesta. Muuten, löysin kerran Valokuvataiteen museossa vieraillessani heidän myymälästään The Street Photography Challenge -tehtäväkorttipaketin, jonka avulla voi treenata katuvalokuvausta. Sen monissa haasteissa ihminen ei ole lainkaan keskiössä. Huvittaisiko sua kokeilla tehtäväkortteja joskus? [Satu]
– Yleisesti pidän kyllä haasteista. Ehkä tätäkin voisi kokeilla. [Sini]
– Valokuvataiteen museossa on myös todella kiinnostavia näyttelyjä meneillään, ja esimerkiksi Etsin-näyttelystä löytyy monia yhtymäkohtia tähän von Boninin näyttelyyn ja näihinkin valokuviin. Käytäisiinkö joskus sielläkin yhdessä? [Satu]
– Suomen valokuvataiteen museossa on aina kiva käydä. Syyskuun lopussa aukeaa taas useampi uusi näyttely. [Sini]
– Hienoa! Tämä oli tosi inspiroiva näyttelykäynti. Paljon kiitoksia mukavasta seurasta! [Satu]
Kahden ystävän kohtaaminen eräänä kesäkuun lopun päivänä
– Moikka, Sini! Kiva nähdä kesän kauneimman kukoistuksen keskellä! [Satu]
– Hei, Satu! Tosiaan, kiva nähdä! Mitä sun kesäkuuhun on kuulunut? [Sini]
– Tekstejä, tekstejä ja tekstejä – sekä omia että muiden. Niiden lisäksi luontoelämyksiä, valokuvausta ja valon tankkausta. Sun kesäkuuhun on mahtunut monta Berliini-päivää, ja onkin tosi kiinnostavaa kuulla, millainen sun residenssiaika siellä oli! [Satu]
– Sun kesäkuu kuulostaa todella työntäyteiseltä. Hyvä, että myös valokuvaukseen ja muihin elämyksiin on jäänyt aikaa. Olin tosiaan kaksi viikkoa Galerie Pleikun galleriaresidenssissä. Se sisältää siis pienen hyvin varustellun asunnon, sekä valoisan galleriatilan. Residenssitaiteilija pystyttää itse näyttelyn ja valvoo galleriaa aukioloaikoina. Olen ollut siellä edellisen kerran 12 vuotta sitten, mutta oli hauska huomata, ettei juuri mikään ollut muuttunut. [Sini]
– Tuo kuulostaa hienolta mahdollisuudelta. Kuka ylläpitää galleriaa ja residenssiä? [Satu]
– Galleriaresidenssi on käsittääkseni suomalaisen taiteilijan ylläpitämä. Siksi siellä esitellään lähinnä suomalaista taidetta. [Sini]
– Ilahduttavaa, että suomalainen taide pääsee näkyviin Saksassa, missä Suomea kyllä arvostetaan ja ihaillaan edelleenkin yllättävän paljon. Miten residenssiin haku ja pääsy toimii? [Satu]
– Residenssiin on haku kerran vuodessa. Kannattaa seurata gallerian nettisivuja ja somea. Siellä yleensä ilmoitetaan, kun on vuosittainen hakuaika. [Sini]
– Sainkin perehtyä näyttelykutsuun upeine kuvineen jo aiemmin. Olisiko sulla muita kuvia näyttelystä? [Satu]
*
– Tässä muutama kuva näyttelystä. Maalauksista suurin osa oli uusia. En ole ehtinyt esitellä niitä vielä Suomessakaan. Yksi uusi teos ei millään sopinut ripustukseen, joten jouduin jättämään sen pois. Siksi näyttelyyn päätyi mukaan yksi sullekin ehkä tuttu vanhempi maalaus, jonka otin varalta mukaan. Halusin mukaan myös yhden näyttelyn aikana kehittyvän teoksen, jotta myös galleriassa vietetty aika tulisi hyödynnettyä luovaan toimintaan.
Tämä teos, Spill, kasvoi hieman joka päivä, kun piirsin siihen jotain lisää. En ole piirtänyt pitkään aikaan, mutta nyt se tuntui hyvältä ja innostuin taas työskentelemään vähän monipuolisemmin erilaisilla välineillä. Nämä kuvat on otettu parina ensimmäisenä päivänä, jolloin Spill on vasta alkutekijöissään. Viimeisessä kuvassa se on siinä muodossa, johon se näyttelyn aikana kehittyi. Tämä ei ole ehkä vielä lopullinen muoto. [Sini]
*
– Upeita töitä. Tosi jännittävää nähdä, miten Spill tulee kehittymään! Miten nämä teokset tähän näyttelyyn syntyivät? Inspiraatio lienee tullut ainakin osittain kesäisestä luonnosta? [Satu]
– Muovinen kiilto ja asioiden kääriminen muoviin tuli maalauksiini pandemian aikana. Silloin se liittyi mielessäni vahvemmin eristämiseen ja eristäytymiseen. Näihin uusiin maalauksiin aihe löytyi tosiaan kesäisellä pyörämatkalla kohti työhuonetta kaksi vuotta sitten. Tässä pätkä näyttelytekstistä:
”Maalauksissani muovin synteettiseen kiiltoon on kääritty niin luonto kuin ihminenkin. Muovin kiiltävä pinta tuo mieleen merkityksiä, jotka ovat osittain myös toisilleen vastakkaisia, kuten eristäminen, tukahduttaminen, suojaaminen ja koskemattomuus. Naishahmon verhoutuessa muoviin risteää mielessä kulttuurista tuttuja kuvastoja hunnutetuista mystisistä hahmoista tai pyhimyksistä. Mukana on hunnun ja hunnuttamisen erilaiset merkitykset. Muovin alta esiin kuoriutuva naisen ruumis on myös rikosdraamoissa toistuva aihe.
Sarjassa Roadside Arrangements kadunvarsien villi kukkaloisto on kiedottu kiiltävään pintaan. Maalaussarjan lähtökohtana on pyörämatkalla kohdattu tahaton asetelma, jossa kadun varren kasvit sekoittuivat tien reunaan heitettyihin roskiin, tuulen huojuttaessa niitä yhteisessä rytmissä. Asetelmasta rakentui myöhemmin erilaisia versioita maalausten malliksi. Maalauksissa korostuu epäorgaanisen muovin ja orgaanisen materiaalin, kuten kasvien, välinen vuoropuhelu, joka herättää kysymyksen luonnon ja ihmisen valmistamien materiaalien suhteesta ja rinnakkaiselosta. Muovi symboloi ihmisen kädenjälkeä, teollisuuden vaikutusta ja luonnotonta pysyvyyttä, kun taas kasvit edustavat elämää, kasvua ja luonnon kiertokulkua.
Teos Spill eroaa muista näyttelyn teoksista monella tapaa. Sen lähtökohtana on paperille hävittämistä varten imeytetty akryyliväri, joka jäi yli toista teosta maalattaessa. Syntynyt läikkä näytti kiehtovalta, ja se toimi myöhemmin lyijykynäpiirustuksen pohjana. Näistä läikistä rakentuu näyttelyn aikana pienillä piirroksilla täydentyvä kokonaisuus.” [Sini]
– Tuosta tekstistä heräsi kyllä monta ajatusta, kuten kuvistakin. Syntyikö näyttelyvieraiden kanssa hedelmällisiä keskusteluja teoksista ja mahdollisesti muustakin? [Satu]
– Mulla oli monia kivoja kohtaamisia kahden viikon aikana. Usein juteltiin ensin maalauksista, ja sitten keskustelu kääntyi Suomeen, josta monella oli ehkä jotain omakohtaisia kokemuksia tai ainakin jonkinlaista tietoa. [Sini]
– Entä jäikö sulle aikaa käydä nauttimassa Berliinin laajasta kulttuuritarjonnasta? [Satu]
– Tarjonta on tosiaan laajaa, ja taas oli vaikea päättää, mihin huomionsa olisi keskittänyt, sillä paljon aikaa kului myös oman näyttelyn parissa. Voin sanoa, että harmillisen paljon jäi näkemättä. Ehdin kuitenkin käydä Alte Nationalgaleriessa, jossa oli esillä todella kattava näyttely: Unendliche Landschaften (Infinite Landscapes), Caspar David Friedrichin maalauksia, grafiikkaa ja luonnoksia. Taiteilijan syntymästä on kulunut nyt 250 vuotta. Kyseessä on oikeastaan näyttelyiden sarja, joissa kaikissa on hieman eri painotus. Ensimmäisenä näyttelypaikkana oli vuoden vaihteessa Hamburger Kunsthalle ja sen kokonaisuuden nimi oli Kunst für eine neue Zeit (Art for a New Age). Nyt on vuorossa Berliini, ja tulossa on vielä Dresdenin Staatliche Kunstsammlungenin kokonaisuus nimeltä Wo alles begann (Where it all started).
Oli hienoa päästä näkemään näitä teoksia museoon, vaikka ihan niin pitkään ei teosten ääreen voinut pysähtyä kuin olisin halunnut ja joidenkin teosten eteen täytyi suorastaan jonottaa. Näyttelyissä on mukana myös nykytaiteilijoita, jotka ovat teoksissaan kommentoineet tai viitanneet Caspar David Friedrichin teoksiin. Hampurin näyttelyssä oli mukana esimerkiksi Elina Brotheruksen ja Santeri Tuorin teoksia. Berliinissä taas oli esillä Hiroyuki Masuyaman fotomontaaseja. Tässä vielä linkki Hampurin näyttelystä kertovaan videoon, jonka avulla pääsee vähän kurkkaamaan näyttelyyn. [Sini]
*
– Caspar David Friedrich! Nyt vanhan germanistin sydän hypähti ekstrapompun! Oliko ikoninen Wanderer über dem Nebelmeer näyttelyn keskiössä? Sen versioiden ja tulkintojen parissa on aikanaan tullut vietettyä monta hetkeä. Mulla on myös lukulistalla taidehistorioitsija Florian Illiesin Zauber der Stille. Caspar David Friedrichs Reise durch die Zeiten (Fischer Verlag, 2023), joka kertoo värikkään elävästi Friedrichin elämästä ja teoksista. Tiukkojen faktojen joukossa on myös kaikenlaisia anekdootteja ja yksityiskohtia, kuten se, että Friedrich kasvatti kanarialintuja, mikä oli hänen aikanaan harvinaista. [Satu]
– Itsekin etsin kuumeisesti Vaeltajaa sumumeren yllä, mutta luovutin kun alkoi jo olla hiki ja nälkä. Myöhemmin oli pakko katsoa museon sivuilta löytyneestä näyttelyn teosluettelosta, olinko jotenkin onnistunut ohittamaan tämän ikonisen teoksen, mutta se ei tosiaan ollut mukana Berliinin kokonaisuudessa. Ilmeisesti se oli kuitenkin ollut esillä Hampurissa.
– Oho, tosi yllättävää, ettei se ollut päässyt Berliiniin. Ehkä sitä ei sitten jostain syystä haluttu päästää nykyisestä kotipesästään Hampurista pääkaupunkiin. Entä riittikö aikasi myös galleriakäynteihin? [Satu]
– Ehdin myös pienelle galleriakierrokselle. Galleriat valikoituivat tällä kertaa käytännön syistä sijainnin ja aukioloaikojen mukaan. En oikeastaan ehtinyt tutustua esillä oleviin näyttelyihin etukäteen, mutta pienessä otannassa oli paljon mielenkiintoista. Pidin erityisesti Galerie Eigen + Artissa näkemästäni Igor Hosnedlin näyttelystä Dive. Taiteilijan maalaukset ovat omaperäisiä ja värimaailma kiinnostava. Maalausten lähtökohtana on thalassofobia, pelko uida syvässä avovedessä. Pystyin jotenkin samaistumaan tähän tunteeseen. Seuraavassa galleriassa olikin esillä värikkäitä maalauksia, joiden tekijäksi paljastui Sharon Stone, monista vuosituhannen vaihteen elokuvista tuttu näyttelijä, joka käsittääkseni löysi uuden ilmaisumuodon, maalaamisen, pandemian aikana. [Sini]
– Dive kuulostaa kiehtovalta ja Sharon Stone kuvataiteilijana yllättävältä! Oli tosi kiva päästä perehtymään sun näyttelyyn näin sanallisesti ja kuvallisesti. Kiitos, kun veit mut hetkeksi tuttuihin maisemiin. Tuli kyllä ihan hirveän ikävä Berliiniin ja sen kaikkiin museoihin ja gallerioihin! Onneksi niitä löytyy täältä meiltäkin. Yritetäänkö ehtiä käymään jossain niistä yhdessä? [Satu]
– Kyllä, yritetään tehdä näyttelykäynti taas pian yhdessä. Nyt on myös paljon kiinnostavia kesänäyttelyitä tarjolla. Runsaudenpulaa voi näyttelyiden suhteen kyllä kokea ihan täällä Suomessakin. [Sini]
Kahden ystävän kohtaaminen toukokuun viimeisenä päivänä
– Moikka, Sini! Niin kiva nähdä toukokuun auringossa. Onkin näin lähes jokakeväiseen perinteiseen tapaan aloitettava huokauksella: Oi, ihana toukokuu! [Satu]
– Hei, Satu! Lämpö tosiaan hellii, kun takana on kylmä talvi ja vielä sarja takatalvia. [Sini]
– On ollut todella upeaa päästä nauttimaan valosta ja luonnon vehreydestä ikuiselta tuntuneen talven jälkeen. [Satu]
– Sun toukokuu alkoikin hieman normaalista poikkeavassa ympäristössä. Haluatko kertoa siitä enemmän? [Sini]
– Joo! Sain hienon onnenpotkun ja pääsin toukokuuksi kirjoittamaan Villa Sarkiaan, joka on Sysmän kunnan ylläpitämä kirjailijaresidenssi. Sinne pääsevien kirjailijoiden valinnasta vastaa Nuoren Voiman Liitto. Onko paikka sulle tuttu? [Satu]
*
*
*
*
– Residenssi ei ole entuudestaan tuttu, eikä oikeastaan Sysmäkään, vaikka olen Päijät-Hämeen alueella asustellut jopa neljä vuotta. Itselle tutumpia ovat kuvataiteen tekijöille suunnatut residenssit. Miten viihdyit siellä? [Sini]
– Tuntui sykähdyttävältä asua runoilija Kaarlo Sarkian nimeä kantavassa vanhassa talossa. Hänen elämäntarinansa on tehnyt muhun vaikutuksen ja tuotantonsa myös. Monet runoista on klassikkoja, ja muistan ne kirjallisuustieteen opinnoistani. Myöhemmin olen palannut niihin, ja nyt Villa Sarkiassa niiden lukeminen tuntui aivan erityiseltä. Niissä huokuu romanttisuus, paikoin vanhahtavuus, ja riimimitta on välillä vähän uuvuttavakin, mutta joukossa on todellisia helmiä, jotka tuntuvat ajattomilta. Esimerkiksi Kotisauna-runon henki on koskettava. Voi aistia sen haikeuden, kuinka kotisaunan harmaa ovi pysyy kiinni eikä sinne enää koskaan palaa. Paikkaa ja sen tunnelmaa kantaa kuitenkin mielessään aina. Sen viimeinen säkeistö kuuluu näin:
”Sauna vierellä sireenin,
suojassa muistojen hunnun,
sieraimissani vieläkin
vaistoan savusi tunnun.
Hengit tielleni maailmaan
lämpöäs rauhoittavaa,
vaikka en enää milloinkaan
oveas harmaata avaa.”
(Runot, s. 117, WSOY, 1948)
Sarkian sodanvastaisten runojen säkeet kaikuvat tässäkin ajassa väkevästi. Villa Sarkian laajat runokokoelmat ja muukin lukeminen oli residenssijaksolla ihanaa vastapainoa omille teksteille, joihin uppoutuminen oli tosi intensiivistä – ja hedelmällistä. [Satu]
– Entä millainen residenssi tämä on? Olitko työskentelemässä siellä yksin, vai oliko siellä mahdollisuus tavata myös muita kirjoittajia? [Sini]
– Villa Sarkiassa on kolme huonetta kirjoittajille sekä yhteisiä tiloja, esimerkiksi keittiö ja suuret oleskelutilat. Meitä oli siellä toukokuussa kolme. Jokainen keskittyi pääasiallisesti omiin hommiinsa, mutta arkeen mahtui kohtaamisia – ja joskus juhlaankin. Esimerkiksi tälle residenssijaksolle osui Kaarlo Sarkian syntymäpäivä, joka oli 11. toukokuuta. Hän syntyi tosiaan vuonna 1902 Kiikassa ja kuoli 16. marraskuuta 1945 Sysmässä. Sysmään hän muutti vuonna 1943 ja asui siis Sysmässä viimeiset elinvuotensa. Oli hienoa viettää hänen syntymäpäiväänsä Villa Sarkiassa. Arkeen juhlan tuntua toi myös jokaviikkoinen siivous, jonka Taina-siivooja teki tiistaisin. Iso kiitos hänelle siitä! [Satu]
*
*
*
*
– Hienoa, että työskentelyn lomassa löytyy myös aihetta juhlaan. Paikan historia on selvästi antanut oman mausteensa residenssijaksolle, ja kuvien perusteella paikka näyttää viehättävältä. Tiedän, että luonnossa liikkuminen on sulle tärkeää. Ehditkö kirjoitustyön lomassa tutustua myös lähistön luontoon? [Sini]
– Ehdin, vaikka monia paikkoja jäi näkemättäkin. Oli innostavaa päästä nauttimaan luonnosta ja sen heräämisestä. Vielä toukokuun alussa mun huoneen ikkunasta näkyvä vesitorni hävisi vähitellen vihreyden keskelle, kun lehtikuuset kasvattivat neulasensa. Myöhemmin koko piha rehahti kukkimaan, ja voikukat kilpailivat vanhojen hedelmäpuiden kanssa kiivaimmasta kukinnasta.
Muuttolintujen liikkeiden seuraaminen oli myös todella antoisaa. Ihan pihapiirissä tuli bongattua monenlaisia siipiveikkoja, kuten harakka, varis, räkättirastas, palokärki, käpytikka, varpushaukka, kirjosieppo, punarinta, peippo, varpunen, talitiainen, toukomettinen eli sepelkyyhky sekä ylitse lentäneet kurjet, laulujoutsenet, kyhmyjoutsenet, erilaiset hanhet, lokit ja pääskyt. Usein heräsin aamuyöllä lähistöltä kuuluviin laulujoutsenten ääniin ja sain tallennettuakin sitä konsertointia. Kurkien trumpetinsoittoa ja käen kukuntaa kuului monena iltana. Eräänä iltana näin nykyään niin harvinaisen näyn: pihan poikki kipitti siili.
*
*
*
*
*
*
Joutsenista tulee muuten mieleen, että myös kirjailija ja eläinlääkäri Yrjö Kokko on kiinteästi sidoksissa Sysmään. Esimerkiksi Pessi ja Illusia -teoksestaan (1944) ja laulujoutsenen suojelemiseksi tehdystä työstään tunnettu Kokko toimi kunnan eläinlääkärinä vuosina 1938–1944. Kokon merkityksestä laulujoutsenen kohtalonkysymyksessä sanotaan viime vuonna julkaistussa Ylen jutussa muun muassa: ”Laulujoutsenen pelastuminen on Suomen luonnonsuojelun menestystarina. Metsästäjien aseet eivät enää osoita laulujoutseneen, ja tähän on päädytty ison asennemuutoksen kautta. Siitä on kiittäminen kirjailija Yrjö Kokkoa.” Hänen kirjansa Laulujoutsen – Ultima Thulen lintu (1950) oli käänteentekevä. Hieno esimerkki kirjallisuuden voimasta.
Tein myös retkiä lähiseuduille, esimerkiksi Päijänteen kansallispuistoon ja Hartolaan. Päiväretket oli mun työskentelyn kannalta tosi antoisia. Esimerkiksi Pulkkilanharjulla Päijänteen rannalla sain syvennyttyä käsikirjoitukseni lukemiseen täydellisessä rauhassa ilman ovien paiskontaa tai muita vastaavia ääniefektejä. Laineiden liplattaessa tuli tehtyä monta uutta oivallusta ja parannusta. Oli myös ihanaa samoilla luontopolkuja pitkin ja tarkkailla heräävän luonnon merkkejä voimia tankaten.
*
*
*
*
*
Hartolassa taas sain hurjasti uusia ideoita yhteen lukuun melkeinpä viime metreillä. Lisäksi pääsin tutustumaan Itä-Hämeen museoon, joka on todella kiehtova paikka. Museossa on muistohuoneet Maila Talviolle, Mika Waltarille ja ihailemalleni Uuno Kailaalle. Heidän työskentelystään ja elämänvaiheista sain kuulla monta kiinnostavaa yksityiskohtaa museonhoitaja Vesa Järvisen kierroksella. Saman reissun paluumatkalla Sysmään näin vielä kurkia lähietäisyydeltä ihan tien varressa, mikä ilahdutti myös suuresti. [Satu]
*
*
*
– Entä mitä pidät Sysmästä? Oliko se sulle entuudestaan tuttu kunta? Entä oletko ehtinyt myös kuvausretkille? Olisi kiva nähdä enemmän kuvia sieltä. [Sini]
– Mulla oli hataria mielikuvia Sysmästä lapsuuden kesäreissulta ja mainintana kirjallisuustapahtumien yhteydessä. Nyt Sysmä sai kiintopaikan mielessäni! Tuli koettua niin hienoja juttuja kirjoittamisen ohella ja sen vastapainoksi. Villa Sarkian tuntumassa on kirjasto monine tapahtumineen, joista on mainittava erityisesti eräänä kirkkaana toukokuun iltana pidetty Peltokurjen konsertti, ja ystävällinen kirjastonjohtaja Riikka Junttila. Kirjankulman talon inspiroivassa miljöössä pääsin perehtymään JoogapunktionNea Hedbergin joogaan ja akupunktioon. Intensiivisen ja aika kuluttavankin kirjoittamisen lomassa teki todella hyvää käydä liikkumassa Nean opissa. Olen hänelle tosi kiitollinen, sillä hänen ansiostaan sisäistin oikean hengitystavan. Lisäksi oli kiva jutella hänen kanssaan kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta. Ja joo, mulla on paljon valokuvia edellisten lisäksi! Tuli taas kannettua kameraa moneen paikkaan. [Satu]
*
*
*
*
*
Joogaopettaja Nea Hedberg
– Residenssit tarjoavat hienon mahdollisuuden keskittyä luovaan työhön. Oliko kuukausi sun mielestä riittävä aika työskentelyyn, vai tuntuiko, että olisit voinut viihtyä pidempäänkin? [Sini]
– Oman kirjoitusprojektini kannalta kuukausi oli hyvä aika. Olin tehnyt tarkan työsuunnitelman jaksoa varten ja noudatin sitä aika tiukasti. Alussa kyllä jouduin tekemään muutamia muita töitä, kuten saattamaan Suomenopettajat-lehden 30-vuotisjuhlanumeron painoon. Ja sitten, kun tajusin, kuinka paljon upeita luontokohteita Sysmässä on, yritin päästä niihinkin. Sain myös paljon hyviä kohdevinkkejä. Niiden osalta aika loppui kyllä kesken, kun halusin ehdottomasti priorisoida käsiksen ykköseksi. Pieneksi paikkakunnaksi Sysmä on todella aktiivinen kulttuurielämältään. Tänäkin vuonna on monta hyvää syytä tehdä esimerkiksi kesäretki Sysmään: Suvisoitto ja Sysmän Kirjakyläpäivät. Muuten, sä mainitsit aiemmin, että kuvataiteilijoille tarkoitetut residenssit on sulle tuttuja. Millaisia kokemuksia sulla on niistä? [Satu]
– Taisin sanoa, että tutumpia. Tiedän siis suunnilleen millainen tarjonta on kuvataiteilijoille suunnatuissa residensseissä ja mitä eroja niissä on. Aika vähän on loppujen lopuksi tullut käytyä taiteilijaresidensseissä työskentelemässä. Galleriaresidenssi taas on tullut tutuksi, ja se onkin varsin oiva tapa pitää näyttely esimerkiksi ulkomailla. [Sini]
– Niin, sulla onkin nyt juuri sellainen käsillä! Mikä se galleria onkaan? [Satu]
– Suuntaan tosiaan kesäkuussa Berliiniin. Galerie Pleikun näyttelyresidenssi tarjoaa mahdollisuuden pitää kaksi tai kolme viikkoa kestävän näyttelyn ja majoittua gallerian yhteydessä olevassa asunnossa.
– Tuokin on aivan upea mahdollisuus. Pääseekö sun näyttelyyn kurkkaamaan myös Suomesta käsin? Vie paljon terveisiä Berliiniin! [Satu]
– Jos haluat, niin voin kertoa jotain myös mun residenssijaksosta myöhemmin. Mitä sulla muuten nyt residenssiaikana oli työn alla? [Sini]
– Tosi mielelläni kuulisin sun residenssijaksosta palattuasi takaisin! Mä keskityin Villa Sarkiassa etupäässä sen sunkin tunteman, lapsille suunnatun käsikirjoituksen viimeistelyyn. Ja hyvinhän siinä kävi, sain sen vihdoin ja viimein valmiiksi!
Olin saanut käsiksen edellisestä versiosta kahdelta lähilukijaltani perusteellista palautetta, jonka pohjalta aloitin sen työstämisen Villa Sarkiassa. Poistin tiettyjä kohtia, selkeytin toisia ja kirjoitin tarvittaviin kohtiin uutta tekstiä. Saamani palautteen perusteella vahvistin tarinan punaista lankaa ja syvensin henkilöhahmoja sekä heidän välisiä suhteitaan. Olin lähilukijoihini yhteyksissä puhelimitse residenssijakson aikana säännöllisesti ja sain käydä monia uusimiani kohtia heidän kanssaan läpi heti, mikä oli tosi hyvä prosessin kannalta.
Myös monet ystävät lähettivät ihanan kannustavia viestejä, mikä auttoi jaksamaan. Olen niin onnellinen ja helpottunut, että valtava tekstiurakka on nyt takana. Vähän on myös haikea mieli ja ikävä mun tarinan päähenkilöitä. Heidän kanssaan tuli vietettyä niin paljon aikaa ja suorastaan viihdyttyä. Vaikka tekstityö onkin aika rankkaa puuhaa, se oli välillä myös tosi hauskaa. Oli innostavaa saada uusia ideoita vielä ihan loppumetreillä ja päästä toteuttamaan niitä heti.
Ja ikään kuin varsinaisen kirjoitusprojektin sivutuotteena – ehkä inspiroituneena kaikista mahtavista virikkeistä – syntyi myös aika paljon uusia runoja muistikirjojen uumeniin. Lisäksi alkoi pulputa uusia ideoita, jotka tallensin odottamaan seuraavia aikapoimuja. [Satu]
– Niin, mainitsit myös lukeneesi paljon. Löysitkö teoksia, joita voisit suositella myös mulle? [Sini]
– Montakin! Tuli tosiaan luettua yhteensä 17 teosta, etupäässä kaunokirjallisuutta ja varsinkin runoutta residenssin kokoelmasta. Lukeminen ja kirjoittaminen kulkevat mulla käsi kädessä ja ruokkivat ja tukevat toinen toisiaan. Residenssin kirjahyllystä löytyi monta aarretta. Yksi niistä on Mirkka Rekolan Virran molemmin puolin. Runot 1954–2004 (WSOY, 2011) ja toinen Helena Anhavan Käyn siellä vain unessa. Runot 1991–2010 (Otava, 2011). BookBeatin kautta tuli luettua muun muassa Karin SmirnoffinSokerikäärme (suom. Outi Menna, Tammi, 2024). Sen tarina on kauhea, mutta se on kerrottu todella taitavasti ja koskettavasti. Toinen on Claire KeeganinKasvatti (suom. Kristiina Rikman, Tammi, 2024). Kirja on kooltaan pieni mutta vaikuttavuudeltaan suuri.
Ja tästä uskon sun taiteilijana löytävän tarttumapintaa: Rick Rubinin tietokirja Luovuus ja olemisen taito (suom. Kosti Salminen, Like, 2024). Se käsittelee nimensä mukaisesti luovuuden prosesseja – sekä tavallisessa arjessa että taiteilijan työssä. Uskoisin, että kirjan monista kohdista hyötyy ihan jokainen, esimerkiksi kärsivällisyyttä ja inspiraatiota käsittelevistä osioista. Jo ennestään tuttujen ajatusten joukosta löytyy innostavia sanamuotoja ja sysäyksiä, jotka haastavat omaa olemista ja tekemistä hedelmällisellä tavalla. Ja monet tututkin kohdat on hyviä muistutuksia asioista, jotka jäävät arjessa niin usein kiireen jalkoihin. Esimerkiksi nämä seuraavat kohdat luin itselleni uudestaan ja uudestaan residenssijakson aikana ja yritin elää sysmäläisen luonnon keskellä ne mielessä:
“Eräs inspiraation merkeistä on hämmästyksensekainen kunnioitus. Meillä on tapana pitää kovin monia asioita itsestäänselvyyksinä. Miten voisimme päästä yli tästä yhteyden katkeamisesta ja turtumuksesta ja todella kokea kaikki ympärillämme olevat luonnon ja ihmistaidon luomat ihmeet?” ja “Suurin osa maailmassa huomaamistamme asioista kykenee yllättämään meidät tyystin, jos vain osaamme katsoa niitä toisella tavalla kuin yleensä. Harjoita itsesi näkemään uskomaton tavanomaisuuden takana. Katsele maailmaa tästä näkökulmasta niin usein kuin mahdollista. Anna itsesi upota siihen.”
On kirjassa paljon tarkempiakin juttuja taiteen tekemisestä. Jos kiinnostuit, voitaisiin ehkä puhua siitä joskus enemmän, niin kuin ollaan usein juteltu luovuuskirjoista? [Satu]
– Täytyy katsoa, jos kesällä olisi enemmän aikaa tutustua luovuuteen myös kirjojen kautta. [Sini]
– Kaikkein parasta totta kai, kun pääsee itse luovuuden lähteille tekemään, kuten meille molemmille on käynyt. [Satu]
– Se on totta! Kiitos vielä, että pääsin kurkkaamaan sun residenssielämään! [Sini]
– Oli kiva saada kertoa siitä. Mä kiitän vielä erityisesti Nuoren Voiman Liittoa ja Sysmän kuntaa residenssipaikasta. Kaarlo Sarkian Maisema-runon säkein toivotan kaunista kesänalkua. Palaamisiin! [Satu]
Kahden ystävän kohtaaminen väitöskirjatutkija Sirpa Niemisen kanssa
– Moi, Sirpa! Kiva, että saatiin sut vieraaksi blogiimme! [Sini]
– Tervetuloa myös mun puolesta! Sulla on tosi mielenkiintoinen koulutuspolku. Kertoisitko siitä ja sen eri vaiheista tarkemmin! [Satu]
– Kiitos, kiva tulla vierailemaan teidän blogiin! Mun koulutuspolkuun on mahtunut useita vaiheita, mutta jollakin tavalla kaikki opinnot on liittyneet aina rakennettuun ympäristöön. Muutin lukion jälkeen Skotlantiin opiskelemaan rakennetekniikkaa ja arkkitehtuuria Edinburghin yliopistossa. Tein opintojen jälkeen lyhyen pätkän töitä Brasiliassa, ja siellä syttyi innostus rakennushistoriaan. Päätin hakeutua vielä uudelleen maisteriopintoihin, ja tällä kertaa suuntana oli Bathin kaupunki Englannissa. Valmistumisen jälkeen tein useamman vuoden töitä konsulttina ennen kuin viime syksynä aloitin Aalto-yliopistossa väitöskirjatutkijana rakennetun ympäristön laitoksella. [Sirpa]
– Kuulostaa tosiaan, että sinulla on monipuolista osaamista rakennettuun ympäristöön liittyvissä asioissa. Mikä sai sinut alun perin hakeutumaan juuri näiden opintojen pariin? [Sini]
– Luulen, että aikanaan lukiolaisena näin siinä luontevan tavan yhdistää itselleni mieleisiä kouluaineita. Nyt arvostan, miten paljon erilaisia mahdollisuuksia ja seikkailuja silloinen valinta on tarjonnut. [Sirpa]
– Entä mitä kaikkea teet tällä hetkellä Aalto-yliopistolla? [Satu]
– Olen mukana T-winning Spaces 2035-tutkimusprojektissa, jonka kautta pyritään lisäämään ymmärrystä etätyön kestävyyshaasteista. Mukana on useampi yliopisto, mutta me Aallossa ollaan tähän mennessä perehdytty erityisesti eri yritysten toimitilastrategioihin ja tilaratkaisuihin. Tämän projektin ohessa teen tietysti itse väitöskirjaa, joka pyörii samojen teemojen ympärillä. Sellaisen erikoisuuden voisin vielä mainita, että meidän tutkimustiimi on erikoistunut tulevaisuudentutkimukseen, mikä on varsin poikkeuksellista kiinteistötalouden puolella. [Sirpa]
– Tulevaisuudentutkimuksesta kiinnostaisi kuulla enemmän. Esimerkiksi millaisia tutkimusmenetelmiä käytätte? [Sini]
– Tutkimusmenetelmiä on tosi paljon erilaisia ja itsekin vielä opettelen monia, mutta omissa projekteissa olen tutustunut esimerkiksi skenaariotyöskentelyyn ja tulevaisuuspyöriin. [Sirpa]
– Kuulostaa tosi kiinnostavalta. Toivottavasti saadaan kuulla niistä joskus myöhemmin vielä enemmän! Kerroit mulle aiemmin tehneesi konferenssimatkoja Yhdysvaltoihin, Arizonaan ja Floridaan. Millaisia kokemuksia ne olivat? {Satu]
– Olin näiden matkojen myötä ensimmäistä kertaa Yhdysvalloissa, ja sen puolesta riitti kyllä ihmeteltävää. Molemmilla reissuilla sai pienen pintaraapaisun osavaltioihin, ja olisi mahtava päästä vähän pidemmäksi aikaa tutustumaan paikkoihin. Konferenssit itsessään oli molemmat hyviä kokemuksia, ja oli mukava päästä vaihtamaan ajatuksia muiden tohtoriopiskelijoiden kanssa. Tiedän, että sä Satu olet ainakin matkaillut Floridassa. Minkälaisia kokemuksia sulla on sieltä? [Sirpa]
– Suurin positiivinen yllätys mulle on ollut, kuinka ystävällisiä ihmiset on. Arvostan tosi paljon muiden huomioon ottamista, pieniä kohteliaita sanoja ja tekoja sekä lämpimiä hymyjä, joita Yhdysvalloissa viljellään yleensä avokätisesti. Elo ja olo niin paljon miellyttävämpää, kun ihmiset on myönteisiä toisiaan kohtaan. Totta kai porukkaa poikkeuksineen on joka lähtöön, mutta se yleinen positiivinen perusvire on kuitenkin aika kantava voima arjen kohtaamisissa. [Satu]
– Tuo on kyllä niin totta, Satu! [Sini]
– Mikä sun tämänhetkisessä työssä Aalto-yliopistolla on mukavinta? [Satu]
– On mahtavaa saada uppoutua itseä kiinnostaviin aiheisiin ja päästä juttelemaan eri alojen ihmisten kanssa siinä sivussa. Lyhyessä ajassa oon saanut kokea monia mieleenpainuvia hetkiä, kuten vaikka just konffamatkat. [Sirpa]
– Entä mikä on haastavinta? [Satu]
– Olen uteliasta sorttia ja toisinaan tutkimus vie mennessään. Sitä voi joskus löytää itsensä aivan eri aiheen ääreltä mitä siinä hetkessä pitäisi tutkia. Kuulostaako yhtään tutulta? [Sirpa]
– Kyllä, hyvin tutulta kuulostaa, vai mitä Satu? [Sini]
– Ehdottomasti! Usein innostuessa ideat lähtee rönsyilemään moneen eri suuntaan ja sitä ihan ihmettelee, miten onkaan päätynyt aiheeseen X. Millainen työympäristö Aalto-yliopisto on sun mielestä, Sirpa? [Satu]
– Olen tosi onnekas, että kuulun niin mukavaan työryhmään. Mun tiimissä on tosi sydämellisiä ihmisiä, ja aina tuntuu mukavalta mennä töihin! [Sirpa]
– Olet ollut mukana Rakennetun ympäristön kriisipelissä. Mikä se on ja miten se toimii? [Satu]
– Kriisipelin on kehittänyt mun tiimiläiset, jotka on tutkinut tarkemmin erilaisia kriisejä ja mikä on rakennetun ympäristön rooli kriisitilanteissa. Pääsin itsekin pelaamaan peliä jokin aika sitten, kun esiteltiin lukiolaisille Aalto-yliopiston opiskelumahdollisuuksia. Kriisipelissä pääsi kukin pohtimaan, minkälaiset kriisit vaikuttavat rakennettuun ympäristöön. [Sirpa]
– Mielenkiintoista! Onko tämä Rakennetun ympäristön kriisipeli siis Aalto-yliopistossa tarjolla myös muille vieraileville ryhmille? [Sini]
– Peli asustaa tätä nykyä meidän kahvihuoneessa, mutta tietääkseni sitä kärrätään aina aika ajoin erilaisiin Aallossa pidettäviin tapahtumiin. Ja olikohan se aikanaan tovin Heurekassakin näytillä! [Sirpa]
– Millainen merkitys luovuudella on sulle? [Satu]
– Mitenköhän tähän vastaisi. Mulle luovuus on tärkeä taito työelämässä ja arjessa. Luovuus on voimavara, joka auttaa löytämään ratkaisuja ja uusia näkökulmia erilaisissa tilanteissa. [Sirpa]
– Olen samaa mieltä. Itselleni olisi mahdoton ajatus tehdä työtä, joka ei mahdollista luovia ratkaisuja. [Sini]
– Millaisia tulevaisuudensuunnitelmia sulla on? [Satu]
– Juuri nyt ajatukset on kesässä, ja odotan jo lämpimiä kesäiltoja ja meren tuoksua mökkilaiturilla. Olen myös luvannut viedä mun siskonpojat hillasuolle, ja sitä retkeä on yhdessä suunniteltu jo pitkään. Tietysti mielessä on aina myös artikkelit ja muut tavoitteet, mutta päällimmäisenä mielessä just nyt on suunnitelmat perheen ja ystävien kanssa. Onko teillä suunnitelmia kesälle? [Sirpa]
– Kuulostaa toiveikkaalta! Kunpa kesä tulisi pian. Mulla on toiveissa saada kirjoittaa mahdollisimman intensiivisesti. Haaveilen myös aikapoimuista luontoelämyksille, hyville kirjoille ja inspiroiville hetkille. [Satu]
– Ihania suunnitelmia teillä. Itsekin odotan kovasti kesää ja loman tarjoamaa mahdollisuutta reissata vähän kotimaassa ja ulkomailla. [Sini]
– Toivottavasti meidän kaikkien toiveet ja suunnitelmat toteutuu! Oli tosi kiva jutella ja kiitos paljon vierailusta, Sirpa! [Satu]
– Kiitos kutsusta, ihanaa kesän odotusta teille! [Sirpa]
Kahden ystävän kohtaaminen Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä
– Moi, Sini! Maaliskuu meidän teatteri-iltoineen koitti vihdoin! Kyllä tätä ehdittiinkin jo odottaa. [Satu]
– Hei, Satu! Odotettu ollaan, tosiaan. Tämä Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin on ollut suosittu näytelmä. Syksyllä saatiin onneksi varattua liput maaliskuulle. Oliko niin, että lisää näytöksiä on tullut myyntiin vielä syksyllekin? [Sini]
– Joo, näytöksiä lisättiin ilahduttavasti lokakuun loppuun asti, joten nyt on monilla mahdollisuus päästä näkemään tähän asti loppuunmyyty näytelmä. Ja niin hienoa, että me päästiin tänne juuri tänä symboliikaltaan ja sanomaltaan niin tärkeänä päivänä, Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä! Milloin viimeksi olet lukenut Canthia? [Satu]
– Siitä on varmasti aikaa, mutta Minna Rytisalon romaanin Rouva C. tuli kuunneltua tuossa syksyllä. Kirja tietysti on todellisen henkilön elämästä tehty fiktiivinen romaani, mutta kuvaa hyvin sitä, miten vaikeaa on kyseenalaistaa vallitsevia arvoja ja normeja. [Sini]
– Mullakin on aikaa Canthin teoksista. Olisi kyllä hyvä lukea ne uudelleen ja katsoa, miten ne on kestäneet aikaa. Viime lukukerralla niistä syntyi paljon ajatuksia, ja myöhemmin niitä on tullut käsiteltyä paljon opetuksessa. Suvi AholanMitäMinna Canth todella sanoi? -teos (WSOY, 2019) tiivistää ja tuo esiin Minna Canthin näkemyksiä ja ennen kaikkea sen rohkeuden, jolla hän puuttui yhteiskunnallisiin epäkohtiin, kuten epätasa-arvoon ja eriarvoisuuteen. Siinä onkin nähtävissä paljon yhtymäkohtia Tytöille, jotka ajattelevat yksin -näytelmään ja Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen samannimiseen kirjaan, johon se pohjautuu. [Satu]
– En ole lukenut Ahmedin ja Hirvosen kirjaa. Itselläni ei siis ollut ennakko-odotuksia näytelmän suhteen. Näytelmän on dramatisoinut ja ohjannut Satu Linnapuomi. Miten uskollinen se oli alkuperäisteokselle? [Sini]
– Näytelmä seuraa kirjaa tiiviisti päivitettyä loppua lukuun ottamatta. Kirjoitin kirjasta Kirjallisuutta kriisialueilta -sarjan osassa nimeltä Paimentolaiselämää, pakomatkoja ja periksiantamattomuutta – Somaliaan liittyvää suomenkielistä kirjallisuutta (Suomenopettajat 1/2023) näin: “Elina Hirvosen ja Ujuni Ahmedinteos Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin (WSOY, 2022) nostaa monessa kohtaa esiin kysymyksen: miksi pojat saavat tehdä mitä vain ja tytöt eivät mitään? Suomeen pienenä lapsena perheensä kanssa alun perin Somaliasta paenneen Ujuni Ahmedin tarina saa lukijan ahdistumaan ja ainakin hetkellisesti jopa masentumaan. Se on tarina epätasa-arvosta ja epäoikeudenmukaisuudesta, ja teoksessa on läsnä alati kaiken läpäisevä ja leimaava häpeä, kuten monen tytön elämässä. ”Olin tottunut siihen, että erilaisuudestani puhuttiin sekä selkäni takana että suoraan. Se oli olosuhde, jonka sivuutin uppoamalla omaan maailmaani, kuvitelmiin, joissa olin minä, mutta silti toinen, sellainen, jonka elämän ehdot olisivat toiset.” (s. 34.) Ujuni Ahmed kääntää kuitenkin vaikeudet voitokseen, ja hänestä tulee ihmisoikeusaktivisti, joka puolustaa erityisesti naisten oikeuksia – varsinkin oikeutta silpomattomuuteen.” [Satu]
– Tärkeää työtä tosiaan! Tyttöjen sukupuolielinten silpomista oli mielestäni käsitelty myös näytelmässä hyvin. Tyttöjen talossa puhutaan kohdatusta väkivallan kokemuksesta, jonka syitä, merkitystä tai oikeutusta on vaikea käsittää. Jäikö sulle näytelmästä erityisesti mieleen joku kohtaus? [Sini]
– Monet kohtaukset oli mun mielestä tosi vaikuttavia ja kauniita lavalla myös visuaalisuutensa ansiosta. Pidin erityisesti niistä kohtauksista, joissa oli mukana heijastettuja tekstejä, kuten kysymys miksi suomeksi ja somaliksi sekä kysymykset siitä, miksi juuri tytöt joutuvat kohtaamaan rajoituksia mutta pojat eivät. Entä miten sulla? [Satu]
– Eräässä kohtauksessa oli harmaaperuukkisten hymistelijöiden joukko, joka muka kuunteli mutta tulkitsi kaiken juuri niin kuin halusi. Kohtaus oli tragikoominen, ja siinä tiivistyi varmasti monta turhauttavaa keskusteluyritystä. [Sini]
– Tosiaan, se kuvasi surullisen hyvin tilannetta ja yleistä ilmapiiriä, jossa on vaikea käsitellä isoja ja tärkeitä aiheita. Niitä sekä näytelmässä ja kirjassa on paljon. Ihailen kovasti Ujuni Ahmedin rohkeutta ja olen todella iloinen, että näytelmä on otettu niin hyvin vastaan ja että siitä on tullut niin suosittu – draaman keinoin tärkeät asiat tulevat nähdyiksi ja kuulluiksi. Merkittävää myös, että Kansallisteatterin ovet on auenneet myös somalialaiselle kulttuurille vihdoinkin aina suurelle näyttämölle asti. [Satu]
– Sä taisit ostaa myös sen näytelmän käsiohjelman. Jos oikein muistan, siinä oli tekstejä useammalta kirjoittajalta. Ehditkö jo tutustua siihen tarkemmin? [Sini]
– Joo, tää on kyllä tyylikäs kokonaisuus. Valokuvat näytelmästä on hienoja. Niiden lisäksi käsiohjelmassa (toimitus Jyrki Koskelo, graafinen suunnittelu Marko Kovero ja valokuvat Tuukka Ervasti) on tekstejä, jotka on kirjoittaneet Ujuni Ahmedi, ohjaaja Satu Linnapuomi sekä lääkäri ja yhteiskuntavaikuttaja Zahra Alimy. Jokainen puheenvuoro on sanomaltaan niin tärkeä, että kaikkien pitäisi lukea ne kokonaisuudessaan. Jos niistä pitäisi tehdä vain yksi nosto, valitsisin nämä Ujuni Ahmedin sanat: “Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin on pyrkimys varmistaa, että jokaisella tytöllä yhteiskunnassamme on oikeus omiin unelmiin, ajatuksiin ja koskemattomuuteen etnisestä taustasta riippumatta – ilman häpeää ja väkivallan pelkoa.” [Satu]
– Se mullekin jäi mieleen. [Sini]
– Käsiohjelmassa on myös lyhyt katsaus Somalian historiaan ja tietysti tiedot näyttelijöistä ja muusta henkilökunnasta. [Satu]
– Oliko näyttelijät sulle entuudestaan tuttuja? Mulle tässä näytelmässä oli monta uutta kasvoa. En tosin ole mikään teatterin suurkuluttaja, joten se ei ole mitenkään ihme. [Sini]
– Aikuista Ujunia näyttelevä Emilia Neuvonen, äitiä ja muita rooleja näyttelevä Elssa Antikainen sekä Rafia ja muita rooleja näyttelevä Jasir Osman on tuttuja aiemmista töistään, ja olen pitänyt heidän roolisuorituksistaan aina – ja kovasti nytkin. [Satu]
– Kiva, kun ehdotit teatterissa käyntiä ja tätä näytelmää. Kiitos mukavasta seurasta! [Sini]
– Kiitos samoin! Tää oli monin tavoin antoisa kokemus. Tapaamisiin ensi kuussa! [Satu]
Kahden ystävän kohtaaminen kahtena helmikuun päivänä
– Moikka, Sini! Nyt on jo helmikuu! Pitkä pimeys on takana, ja valo voittaa vihdoin! Joko olet kotiutunut uudelle asuinseudullesi? [Satu]
– Hei, Satu! Kotiutumista on tapahtunut kyllä, mutta teiden liukkaus on ollut vielä vähän pasteerailun haasteena. [Sini]
– Liukastellen on todellakin aika vaikea päästä kävely-flow’hun. Siksi olenkin varsin onnellinen, kun pääsen kohta kävelemään liukkaudettomuuteen. Nyt kun sulla on uudet kotikulmat ja mulla edessä maisemanvaihdos, miten olisi, jos yhdistettäisiin uuteen ympäristöön tutustumiseen pieni valokuvaustehtävä? Onko tämä Koulukinon valokuvaustehtävä sulle tuttu? [Satu]
– Koulukinon elokuviin liittyvät oppimateriaalit ovat kyllä aina hyviä. Leffa tai tämä tehtävä ei ole tuttu ennestään, onko sulle? Toimii kyllä varmasti ihan itsenäisenä tehtävänä ympäristön havainnoimiseen, vaikka elokuvaa ei olisi nähnytkään. Myös sitä seuraavat pohdinnat ovat hyviä. [Sini]
– Tehtävä on uusi tuttavuus mullekin. Törmäsin siihen, kun etsin inspiroivia harjoituksia ja tehtäviä, joita voisi käyttää uuteen ympäristöön tutustuessaan – ja mikä ettei vanhaankin, jos haluaa siihen jotain uutta perspektiiviä. Kokeiltaisiinko siis tuota jotenkin soveltaen ja tavattaisiin myöhemmin uudestaan kuvasaaliitamme esitellen? [Satu]
– Tehdään niin! Eli tehtävämme on: “Havannoi [sic] ulkona ympäristöä. Mitä rakennettua ja mitä luonnonympäristöä huomaat? Ota 10 valokuvan sarja rakennetun ja luonnonympäristön kohteista.” Palataan näihin kun kuvia alkaa kertymään. [Sini]
– Loistohomma! Tehdään niin! [Satu]
* * * * * * * * * *
– No niin, aika palata kuvien pariin. Oliko sulla onnistuneita kuvaushetkiä? Entä tarjosiko tehtävänanto ympäristön havainnoimiseen jotain uutta? [Sini]
– Mulla oli todella antoisia kuvaushetkiä. Olin tosiaan melkein kolme viikkoa Maltalla kirjoittamassa ja kävelemässä, ja sinä aikana tuli myös kuvattua tosi paljon. Malta on niin upea ja inspiroiva paikka! Kuvattavaa on melkein joka kujalla, kulmassa ja kukkulalla. Tällä kertaa mulla oli järkkäri mukana, jolloin kuvaaminen on erilaista kuin kännykällä räpsiminen. Tosin jälkimmäistäkin tuli harrastettua kiitettävästi.
Tehtävänanto oli mun mielestä siitä hyvä, että tuli tarkasteltua kaikkea analyyttisemmin kuin jos olisi vain kuljeksinut ympäriinsä. “Pelkällä” kuljeskelemisella on kyllä myös oma tärkeä merkityksensä. Tehtävä mielessäni mietin erityisesti rakennetun ympäristön ja luonnon yhteispeliä. Niiden kohtaamista ja toisiinsa limittymistä. Entä miten sulla? [Satu]
– Säät eivät oikein edelleenkään suosineet kävelyä tai kuvaamista. Nämä muutamat sateettomat päivät olivat sellaisia “lonkeronharmaita”. Muutamia kuvia tuli kuitenkin otettua. Varsinaisesti luonnonympäristöä ei tässä ihan lähellä ole, mutta kaksi kuvaa sain vähän etäältä Mustikkamaan-saaresta. Sinnekään en lopulta päässyt perille saakka. Ehkä siis vähän alisuoriuduin tehtävässä. Tehtävä antoi kuitenkin syyn tarkastella rakennettua ympäristöä vähän tarkemmin. Lähistöllä on mukavasti kerroksellisuutta. Vanhoja teollisuuskiinteistöjä muokataan uuteen käyttöön, ja ympärille on noussut uutta asuinaluetta. Kalasataman alueella ihastutti julkisen taiteen runsas määrä katukuvassa. [Sini]
– Jännittää nähdä sun kuvasarja! Millaisia mietteitä sulle heräsi itse kuvaamisesta, oliko jotain haasteita esimerkiksi teknisesti? Entä mikä on sun oma suosikkikuvasi? [Satu]
*
*
*
*
*
*
*
*
*
– Kuvasin lähinnä kännykällä, joten kuvaamisessa ei varsinaisesti ollut teknisiä haasteita. Kävelykaverina toiminut seniorikoira tosin määräsi tahdin, eikä aina oikein ollut mahdollisuutta etsiä sopivia kuvakulmia, kun hihnan päästä tuli käsky eteenpäin. Erityisen onnistuneita otoksia ei näillä reissuilla syntynyt, mutta harmaansävyiset kuvat tavoittamattomaksi jääneestä saaresta ja sulavasta meren jäästä ovat kyllä tietyllä tavalla viehättäviä. Sulle varmaan kertyi reissulta kuvia enemmänkin. Oliko vaikea valita kymmenen kuvaa? [Sini]
– Voi seniorikoiraa! Isoisänsilta-kuva on kaunis erilaisine linjoineen ja harmaan kirjoineen. Ja julkinen taide tuo toden totta piristystä jään, lumen ja loskan keskelle. Mä kamppailin välillä erilaisten teknisten haasteiden kanssa, kun kuvasin järkkärillä. Yritin miettiä valaistuksia ja rajauksia, mutta se ei ollut aina helppoa, kun aika kuvaushetkillä oli kuitenkin rajallinen ja piti myös päästä eteenpäin kävelyreiteillä. Myös monet jännät tilanteet jäivät kuvaamatta, kun ne tapahtuivat niin nopeasti, etten ehtinyt kaivaa kameraa esiin. Toivon tavoittavani ne vielä tekstin muodossa.
Oli tosiaan vaikea valita kuvat kymmenen kuvan sarjaan, kun vaihtoehtoja oli niin paljon ”perinteiset” auringonlasku- ja nousukuvat mukaan lukien. Tähän sarjaan halusin kuitenkin muunlaisia kuvia. Aika moneen niistä liittyy myös kiinnostavia juttuja, joita kuulin paikallisilta. Meri on – yllätys, yllätys – keskeinen elementti kuvissa, mutta maaginen Malta on paljon muutakin. Erityisesti rakastan saaren historian eri kerroksia, vanhoja raunioita, torneja ja linnoja. [Satu]
*
*
*
*
*
*
*
*
*
– Kuvista välittyy ihana valo ja lämpö. Kiva, että pääsin sun kuvien kautta hetkeksi Maltalle. En olekaan käynyt siellä koskaan. Ehkä joku kerta saan kuulla myös ne kiinnostavat tarinat. Ollaan tosiaan kävelty hyvin erilaisissa maisemissa. [Sini]
– Suositellen lämpimästi. Malta on todella monipuolinen matkakohde. Ja kävelyparatiisi! Tuli käveltyä yhteensä monta sataa kilometriä voimaa antavien maisemien innostamana. Ja kyllä, kerron tarinatkin! Oli tosi mukava tehdä kuvaustehtävä sun kanssa näin. Mitä tehdään ensi kerralla? [Satu]
Kahden ystävän kohtaaminen eräänä tammikuun lopun päivänä
– Moi, Sini! Millaisissa merkeissä sun vuotesi 2024 on lähtenyt liikkeelle? [Satu]
– Hei, Satu! Vuosi alkoi aikamoisessa sekamelskassa muuton takia, mutta nyt alkaa jo elämä taas asettua aloilleen. Miten sun uusi vuosi on käynnistynyt? [Sini]
– Onnea uuteen kotiin! Muutto onkin aina iso ponnistus, mutta uusi ympäristö voi tarjota virkistäviä virikkeitä. Mulla on ollut muuttohulinaan verrattuna rauhallista, vaikkakin tekstien osalta kiireistä. Tähän aikaan vuodesta ollaan usein vietetty hetki Helmet-haasteiden parissa. Tehdäänkö niin nytkin? [Satu]
– Joo, mikä ettei. Mulla jäi Helmet-haaste tänä vuonna väliin, mutta kuulen mielelläni, millaisia kokemuksia sulla on ollut. [Sini]
– Mä keskityin tällä kertaa – toisin kuin edellisvuonna – vain lukuhaasteeseen, kun niille muille haasteille ei oikein jäänyt aikaa, vaikka leffoja tulikin katsottua ja pelejä pelattua. [Satu]
– No, oliko haastekohtia vaikea täyttää? [Sini]
– Viime vuonnakin tuli luettua niin paljon, reilusti yli 200 teosta, että kirjat loksahtelivat lukuhaasteen kohtiin lähes itsestään. Moni kohta täyttyi periaatteessa moninkertaisesti. Vain noin viiteen tai kuuteen kohtaan piti varta vasten etsiä sopiva kirja. Muistatko niitä eri kohtia vielä, kun viime vuoden alussa vilkaistiin? Tässä ne ovat muistin virkistykseksi. [Satu]
– Oli kyllä taas keksitty mielenkiintoiset 50 kohtaa. Mietin juuri, mitä itse olisin valinnut kohtaan 36. “Olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan”. Ehkä jonkun poliittisilta näkemyksiltään tai muuten arvoiltaan hyvin erilaisen henkilön kirjoittaman kirjan. Minkä kirjan itse valitsit tähän kohtaan? [Sini]
– Joo, mun mielestä koko haaste oli taas tosi onnistunut ja kohdat houkuttelevia. Ne ohjaavat monesti tarttumaan sellaisiinkin teoksiin, joita tavallisesti ei tulisi luettua. Toi mainitsemasi kohta on juuri sellainen. Mulla ennakkoluulot liittyivät kirjoittamiseen, eli olin ennakkoluuloinen kirjoittajan tyylin ja taidon suhteen. Mulla oli kolme ehdokasta siihen kohtaan, ja jokaisen suhteen ennakkoluuloni osoittautuivat paikkansapitäviksi. Valitsin siihen lopulta Juha VuorisenMaltan mieleni (Diktaattori, 2015). [Satu]
– Sä olet aina välillä vinkannut mullekin mielenkiintoista luettavaa. Tuliko haasteessa vastaan kirjoja, joita suosittelisit? [Sini]
– Paljonkin! Niiden aiempien vinkkausten lisäksi poimisin sulle kohdasta “Kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä” Niilas Holmbergin kirjan Halla Helle (Gummerus, 2021), jos se ei ole sulle vielä tuttu. Se vie lukijansa syvälle Saamenmaahan, unien ja niiden tulkitsemisen, taiteen tekemisen ja sen kipukohtien äärelle. Romaani tarjoaa lukuelämyksen ohella laajan tietopaketin saamelaisuudesta ja alkuperäiskansan kokemasta systemaattisesta sorrosta.
Toinen järisyttävä teos löytyy kohdasta “Kirjassa on minä-kertoja”. Se on Naisten voima. Lääkäri toivon ja parannuksen lähettiläänä, joka on Denis Mukwegen omaelämäkerrallinen teos elämäntyöstään seksuaalisen väkivallan uhreiksi joutuneiden naisten puolesta kotimaassaan Kongon demokraattisessa tasavallassa (suom. Tero Valkonen, Tammi, 2023). Kirjoitin siitä Suomenopettajat-lehden helmikuun numeroon ja voin näyttää sen tekstin sulle, kun se on ilmestynyt. Kirja on rankka, mutta sen pitäisi kuulua jokaisen vanhemman, kasvattajan, opettajan – oikeastaan ihan joka ikisen ihmisen – lukulistalle. [Satu]
– Kiitos näistä kiinnostavista suosituksista! Entä mikä oli sun kirjavuoden kohokohta? [Sini]
– Jos pitää nostaa vain yksi teos, se on Yū MirinUenon asema (suom. Raisa Porrasmaa, Sammakko, 2023), josta kerroinkin sulle jo aikaisemmin. Jos saa nostaa monta, myös nuo äsken mainitsemani ovat ihan kärjessä. Samoin Panu Tuomen runokirja Kardinaali Zen (WSOY, 2023), jota kyllä myös suosittelen ehdottomasti. Se on todella hieno runokirja, jonka ääreen olen palannut jo monta kertaa. Se meni mulla haastekohtaan “Kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta”. Tartuin siihen luettuani arvostelun Helsingin Sanomista. Onko muuten näissä mun lukuhaastekirjojen joukossa joitain sellaisia, joista haluaisit tietää enemmän? [Satu]
– Hmm. Kuten jo mainitsit, lukuhaasteessa päätyy ja joskus myös tietoisesti ohjataan lukemaan kirjoja, joihin ei yleensä muuten tarttuisi. Nyt haasteena oli valita genre, johon kuuluvia kirjoja et muuten lukisi (kohta 44.). Mikä oli sun valintaperuste tämän kirjan suhteen ja millainen lukukokemus? [Sini]
– Valitsin tuon Colleen HooverinSe päättyy meihin (suom. Sirpa Parviainen, WSOY, 2023), koska en nykyisin lue kyseistä naisille suunnattua viihdekirjallisuutta ollenkaan. Ei riitä aika eikä kiinnostus. Halusin kuitenkin antaa “valtaisan menestyksen sosiaalisessa mediassa saavuttaneelle ilmiölle” mahdollisuuden. Lukukokemus oli kuluttava, mutta taistelin kirjan loppuun asti. [Satu]
– Yli 200 lukemastasi kirjasta löytyy varmaan myös aarteita, joita et saanut mahtumaan haastekohtiin. [Sini]
– Joo, niitä luettuja kirjoja taitaa tosiaan olla yhteensä ehkä 220. Osa niistä ei ole mitenkään erityisiä, mutta osa on tosi hienoja. Viime vuonna tuli luettua paljon runoja. Yksi niistä hienoista, jotka eivät mahtuneet haasteeseen, on Tero Tähtisen runokirja Kuunkulkema yö (Basam Books, 2015). Sen 108 haikua johdattavat luontoon ja pohdiskeluun. [Satu]
– Vaikka en ehtinytkään lukuhaasteeseen mukaan, sain nyt hyviä vinkkejä omalle lukulistalle. Kiitos näistä! Oletko muuten jo aloittanut vuoden 2024 Helmet-haasteet? Itse vielä harkitsen. [Sini]
– On jo tullut luettua aika monta kirjaa, jotka solahtavat sujuvasti tämän vuoden lukuhaasteeseen. Muihin haasteisiin ei taida aika riittää tällä kertaa, vaikka ne ovatkin kiinnostavia taas. Ja kiva, jos mun kirjavinkeistä on iloa. Olisiko sulla mulle joitain kirjasuosituksia? [Satu]
– Lukeminen on jäänyt viime aikoina vähemmälle, ja ne kirjat joihin olen tarttunut, eivät ole tehneet suurempaa vaikutusta. Minusta ei siis ole tällä kertaa kirjavinkkariksi. [Sini]
– Pidän peukkuja, että pitenevien päivien myötä saat taas enemmän aikaa lukemiselle. Seuraavalla Kielikuvakohtaamiskerralla helmikuussa päivänvaloa onkin jo paljon enemmän taas! [Satu]
– Valo tosiaan antaa uutta energiaa. Toivotaan, että helmikuussa säät suosivat myös ulkoilua ja luonnossa liikkumista, ehkä jopa kameran kanssa. [Sini]
Kahden ystävän kohtaaminen eräänä joulukuun lopun päivänä
– Moi, Sini! Viimeksi kun nähtiin Atskissa havahduttiin huomaamaan, että on taas tullut vuosikatsauksen aika. [Satu]
– Vuosi 2023 on tosiaan lopuillaan ja uusi edessä. Paljon kivaa ja kiinnostavaa on tullut taas kohdattua kielen ja kuvan muodossa. [Sini]
– Niinpä! Jotenkin sitä tässä kohtaa vuotta aina yllättyy iloisesti, kun pysähtyy hetkeksi ja lukee vuoropuheluitamme taaksepäin. Kiireessä kun niin monet hyvät hetket pääsee unohtumaan helposti. Onneksi ne löytyy aina tarvittaessa täältä meidän arkistosta. [Satu]
– Tammikuussa oli puhetta Helmet-haasteista. Vuonna 2022 mä katsoin ainakin 47 haasteen elokuvaa ja lisäksi paljon leffahaasteeseen sopimattomia päälle. Sä urakoit lukuhaasteen, elokuvahaasteen ja pelihaasteen. Aika suoritus! Vilkaistiin silloin myös vuoden 2023 Helmet-haasteita. Itse en ole lähtenyt haasteisiin tänä vuonna. Sä varmaan olet taas urakoinut ainakin lukuhaasteen parissa? [Sini]
– Ne haasteet oli hauska tehdä, ja suurin osa niistä tuli kuin itsestään täyteen. Lukuhaaste ainakin, kun tulee luettua niin paljon muutenkin. Joo, olen taas suorittanut lukuhaasteen, ja siitä ja muistakin kirjoista sekä uusista haasteista päästään puhumaan pian tulevan vuoden puolella. Helmikuussa meillä olikin ilo saada kuvataiteilija Hong Liu-Sertti vieraaksemme, ja sitten syksyllä päästiin yhdessä hänen näyttelyynsä. Mikä Hongin vaikuttavista töistä on tullut sun suosikiksi? [Satu]
– Hongilla on paljon hienoja maalauksia. Yksi suosikeistani on helmikuun postauksessakin ollut Aino ja Väinämöinen vuodelta 2022. [Sini]
– Hongin tekniikka ja tyyli on todella puhuttelevia. On ollut ilo jutella Hongin kanssa lisää myös Suomenopettajat-lehden helmikuun numerossa ilmestyvää juttua varten. Ilo oli myös pelata sun kanssa Hyvillä korteilla maaliskuussa! [Satu]
– Kaikenlaista uuden testausta on tullut tehtyä. Siihen liittyen, uuden äärellä oltiin myös Värinää varhaiskasvatuksessa -hankkeessa, jossa tehtiin yhteistyötä Vantaan kuvataidekoulun, Vantaan musiikkiopiston ja Vantaan varhaiskasvatuksen kanssa. Vaikka toiminta toteutettiin jo edellisenä vuonna, oli meillä blogissa puhetta hankkeesta vielä huhtikuussa, kun hankkeen loppuraportti oli julkaistu. [Sini]
– Hankkeesta olikin tosi mielenkiintoista kuulla sulta ja myös lukea jakamasi materiaali. Erityisesti revontulet ja ilotulitus marraskuun pimeydessä jäivät piristävinä mieleen. Piristystä saatiin myös Kevätlaitumella, johon oltiin tutustumassa toukokuussa. Tuliko sulla poimittua sieltä näyttelystä erityisiä vaikutteita? [Satu]
– Oli hienoa, miten taiteen saavutettavuutta oli ajateltu pienten ihmisten kannalta, sillä taide kuuluu kaikille. Myös kesäkuussa oltiin näyttelykäynnillä, mutta tällä kertaa Hämeenlinnassa. Oli kiinnostavaa tutustua monipuolisen kulttuuripersoonan taidekokoelmaan Vexi Salmi ja ystävät -muistonäyttelyssä. [Sini]
– Se oli antoisa maakuntamatka, ja näyttelyssäkin nähty rappiotaide puhutti pitkään. Varsinkin se sieltä löytynyt Rappiotaide-kirja. Apropoo kirjat, kesällä me vietettiin heinäkuussa myös hetki kirjavinkkien parissa. Oletko ehtinyt tarttua johonkin tarinaan sen jälkeen? [Satu]
– En toistaiseksi ole tarttunut kirjavinkkeihisi, mutta luin vastikään Finlandia-palkintoehdokkaana olleen Iida TurpeisenElolliset (S&S 2023), josta pidin kovasti. [Sini]
– Hämärästi muistelin, että olisit lukenut sen Claudia DurastantinTuntemani vieraat (suom. Taru Nyström, Kustantamo S&S, 2022). Sen myötä mä aktivoiduin taas viittomakielen äärelle ja yritän ottaa sitä vähän enemmän haltuun. Elolliset onkin hieno ja voitti ansaitusti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, vaikka muutkin ehdokaskirjat olivat tosi korkeatasoisia. Hyviä kirjoja ilmestyy sellaista tahtia, ettei aika tahdo millään riittää kaikkien lukemiseen. Onneksi löydettiin yhteistä aikaa elokuussa ja päästiin Vallisaareen perehtymään Helsinki Biennaaliin palveluvastaava Kiira Kivisaaren asiantuntevassa opastuksessa. [Satu]
– Vallisaaren vierailu oli kiva, ja Kiiran opastuksella saari sekä biennaali sai ihan uusia ulottuvuuksia. Noita kuvia katsellessa voi muistella kesän lämpöä ja saaren maisemia. Hieman erilaisia maisemia käytiin katsomassa syyskuussa Tarvaspäässä, Paluu Keniaan -näyttelyssä. [Sini]
– Kyllä, sielläkin tuli paljon inspiroivia visuaalisia vaikutteita ja heräsi monia ajatuksia. Akseli Gallen-KallelanMount Kenya on viipyillyt pitkään verkkokalvoilla, ja näyttelytekstien menneen ajan henkeen kriittisen reflektoivasti suhtautuvaa otetta olen kaivannut muutamassa muussa näyttelykontekstissa. Oletko sä ehtinyt jo käsitellä opetuksessasi niitä asioita, joita näyttelyssä bongailit? [Satu]
– Vielä ei ole ollut tilaisuutta, mutta varmasti sopiva hetki tulee. Tätä opetusmateriaalia ja lukuvinkkejä tulee kerättyä koko ajan talteen tulevaa varten. Lukuvinkeistä puheen ollen, sun lokakuinen kirjamessukäyntikin poiki paljon hyviä sellaisia. Vähän harmittaa, etten itse ehtinyt messuille. [Sini]
– Olisi ollut kyllä tosi mukavaa, jos olisit päässyt tulemaan! Ne oli tosi intensiiviset mutta antoisat neljä päivää, joihin on tullut palattua monesti valmistellessani sitä juttua julkaistavaksi helmikuussa. Ja kiva, että kuitenkin ehdittiin marraskuussa yhdessä tankkaamaan väriä ja valoa Atskiin! [Satu]
– Totta, se antoi tosiaan voimia ja iloa loppuvuoteen. Seuraava kielikuvakohtaaminen tapahtuukin sitten tammikuussa 2024. Millaisia odotuksia sulla on tulevalle vuodelle? [Sini]
– Odotan jo kovasti meidän visuaalista ja verbaalista vuoropuhelua uusien kiinnostavien aiheiden parissa. Hienoja näyttelyitä, kirjoja ja vierailijoita. Ja kunpa olisi enemmän kiireetöntä aikaa! Entäpä mitä toiveita sulla on? [Satu]
– Kaikkea tuota mainitsemaasi ja paljon aikaa myös omalle luovuudelle. Palataan tähän kaikkeen ensi vuonna! [Sini]
– Kiitos kuluneesta vuodesta sulle, vierailijoillemme ja lukijoillemme! Luovaa ja onnellista vuotta 2024 kaikille! [Satu]
