Pelejä vinkkaamassa

Harjoittelija Suvin vinkkaukset eräänä lokakuun lopun päivänä

Arvoisat Kielikuvakohtaamisia-blogin lukijat, minä, TET-harjoittelusta tuttu Suvi, ylpeänä esittelen hieman erilaisen postauksen: pelivinkkauksia. Blogissa on totuttu näkemään kirja-sana vinkkauksen edessä, mutta tällä kertaa vinkkaan pelejä suoraan sydämestäni. Haluan, että postaus voi antaa hyviä pelikokemuksia, joten valitsin pelejä, joiden parissa olen viettänyt kymmeniä ellen satoja iloisia tunteja.  

Brawl Stars

Brawl Stars on suomalaisen Supercell-pelifirman julkaisema sekä kehittämä nopeasti etenevä kolme vastaan kolme -toimintataistelupeli. Brawl Stars sisältää useita uniikkeja pelimuotoja sekä tällä hetkellä 60 “rämäpäätä” eli pelattavaa hahmoa. Koska pelissä on niin monta pelimuotoa, on vaikea kertoa yhden matsin tavoitteesta, mutta pelin keskiössä on muita vastaan taisteleminen ja oikean hahmon oikeaan pelimuotoon valitseminen. Pelin mekaniikat ovat helposti opittavissa, ja pelissä riittää tekemistä. Peliä päivitetään muutaman kuukauden välein. Suosittelen peliä keräily-, toiminta- ja tiimityöpeleistä pitäville. Peli on ladattavissa maksutta Android- ja iOS-mobiililaitteille. 

Marvel Snap 

Marvel Snap on juuri maailmanlaajuisesti julkaistu Marvel-teemainen yksi vastaan yksi -strategiakorttipeli. Pelin on tehnyt Second Dinner Studios. Peli sisältää kolme satunnaisesti valikoituvaa sijaintia, joista on tavoitteena voittaa vähintään kaksi voittaakseen pelin asettamalla sijainteihin Marvel-hahmoja, joilla on uniikkeja erikoisefektejä. Pelin hahmoja eli “kortteja” voi asettaa yhdellä kierroksella niin paljon kuin haluaa – kunhan energia riittää, sillä kortit maksavat tietyn määrän energiaa ja energiamaksimi nousee joka kierroksella yhdellä (1–6), ellei kentällä ole joitain erikoisefektejä. Yksi pelin parhaista puolista on se, miten vähän aikaa yhteen otteluun menee ja kuinka nopeasti kortteja voi kerätä maksamatta senttiäkään. Peli on saatavilla Android- ja iOS-mobiililaitteille sekä tietokoneelle Steamin kautta. Pelin säännöt ovat aika simppelit ja opittavissa muutamassa minuutissa. 

Bloons TD 6 

Bloons TD 6 on Bloons- sarjan uusin Bloons TD eli Tower Defence -muotoinen peli. Pelin on tehnyt Ninja Kiwi. Pelin asetelma on kenttä, jossa on polku, jota pitkin ilmapallot eli vastustajat kulkevat. Pelaajan tehtävä on asetella polun ympärille päivitettäviä apinoita, jotta ne poksauttaisivat ilmapallot ennen kuin ne pääsevät polun päätyyn. Peli sisältää paljon strategista ajattelua mutta myös miellyttäviä ilmapallonpoksautushetkiä. Peli maksaa 8,50 €–11,59 € ja on saatavilla Android- ja iOS-mobiililaitteille sekä tietokoneelle mm. Steamin kautta. 

Pokémon Go 

Pokémon Go on Nianticin julkaisema AR-toimintoja sisältävä GPS-oikeaan elämään sijoittuva seikkailu-keräilypeli. Pelissä on tarkoitus kerätä TV:stä sekä muista peleistä tuttuja Pokémon-hahmoja, joilla voi taistella muita pelaajia vastaan Gym-areenoilla. Vaikka pelin luullaan olevan unohdettu vuoden 2016 villityksen jälkeen, pelillä on silti aktiivinen yhteisö, josta kuuluu edelleenkin paljon innostavia tarinoita: esimerkiksi siitä, miten ihmiset ovat motivoituneita lenkkeilemään pelin ansiosta. Pelissä Pokémon-hahmojen keräilemisen lisäksi tavoitteena on kasvattaa kokemustasoa ja suorittaa useita haasteita, joista jotkut ovat rajallisen ajan suoritettavissa. Peli on saatavilla Android- ja iOS-mobiililaitteille. Suosittelen peliä ihmisille, jotka nauttivat keräilystä ja oikean maailman sekä pelimaailman yhteensulautumisesta.  

Minesweeper.online 

Tuntuu varmasti omituiselta nähdä yli kolmekymmentä vuotta vanha peli tällä listalla noin viisivuotiaiden pelien joukossa. Se on ymmärrettävää, mutta sen lisäksi että suosittelen klassista laatupeliä, suosittelen nettisivua minesweeper.online. Miinaharavan lisäksi nettisivulta löytyy käteviä aputyökaluja pelin oppimiseen sekä aktiivinen yhteisö, joka on valmiina auttamaan. Peruspelin lisäksi nettisivulta löytyy päivittäisiä haasteita ja Areena-nimisiä haastetiloja. Nettisivu käyttää pokaalisysteemiä, jolla pelaaja voi mitata taitojaan. Suosittelen tätä henkilöille, jotka pitävät pulmanratkonta- sekä silmä-käsikoordinaatiopeleistä. 

Inspiroivia pelihetkiä!

Please follow and like us:

Kirjasatoa maistelemassa II

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä syyskuun lopun päivänä

– Moikka, Sini! Ruskan värikirjo on tänä syksynä häikäissyt kauneudellaan. Toivottavasti olet ehtinyt nauttimaan siitä! [Satu]

– Hei, Satu! Kyllä, olen nauttinut. Lemmikin ulkoilutus antaa aina hyvän syyn ulkoilla kiireenkin keskellä. [Sini]

– Mun syksy on ollut taas kirja- ja kirjoituspainotteinen. Haluaisitko kuulla muutamia poimintoja kirjasadosta? [Satu]

– No, olenkin odotellut tätä lupaamaasi kirjavinkkausta.  [Sini]

– On tullut luettua todella paljon hyvin erilaisia kirjoja. Mulla on ollut työn alla muun muassa jatko-osa siihen Kirjallisuutta kriisialueilta -artikkelisarjaan, jonka eka osa käsitteli Ukrainaan liittyvää suomenkielistä kirjallisuutta. Tässä toisessa osassa käsitellään Afganistaniin liittyvää suomenkielistä kirjallisuutta, ja se ilmestyy Suomenopettajat-lehden lokakuun numerossa. Miten tuttua afganistanilainen kirjallisuus on sulle? [Satu]

– Kuulostaa hyvältä, sillä aika ohueksi tai jopa olemattomaksi on jäänyt Afganistanista kertovat lukukokemukseni. [Sini]

– Kaikki artikkelia varten lukemani kirjat, joita oli yhteensä kolmisenkymmentä, käsittelevät jollain tavalla sotaa. Valitsin artikkeliin parisenkymmentä mielestäni parasta. Khaled Hosseinin Afganistaniin sijoittuvat kirjat, Leijapoika, Tuhat loistavaa aurinkoa ja Ja vuoret kaikuivat, lienevät tunnetuimmat. Ne ovat mun makuun vähän liian laskelmoituja ja ikään kuin Hollywoodia varten tehtyjä, mutta kyllä Hosseini hyvä tarinankertoja on. Leijapoika on noista kolmesta koskettavin, ja kyllä niissä kaikissa pääsee aistimaan afganistanilaista elämänmenoa Hosseinin silmin. [Satu]

– Olet ehtinyt taas lukemaan todella paljon, ja artikkelista vaikuttaa tulevan aika kattava. Loistiko joku kirja erityisesti yli muiden? [Sini]

– Suosikkini näistä kaikista Afganistaniin liittyvistä kirjoista on pakistanis-brittiläisen Nadeem Aslamin Afganistaniin sijoittuva Elävältä haudatut -romaani (suom. Vuokko Aitosalo, Like, 2010). Se on taidokas punos ihmissuhteita, sodankäyntiä ja yksityiskohtaisia tietoja. Väkevä ja kaunokirjallisesti hieno romaani, jonka sivuilla aistit ovat avoinna.

Myös Yasmina Khadran eli vaimonsa etunimen salanimekseen ottaneen entisen Algerian armeijan upseerin Mohammed Moulessehoudin romaani Kabulin pääskyset (suom. Lotta Toivainen, WSOY, 2009) teki suuren vaikutuksen. Se on ilmaisuvoimaltaan vahva ja muutenkin intensiivinen, vaikka kooltaan melko pieni. Khadara kirjoittaa (s. 5): ”Afganistan on yhtä sotatannerta, taistelunäyttämöä ja hautausmaata. Rukoukset murenevat raivokkaisiin luotisateisiin, sudet ulvovat iltaisin kuolemaa, ja silloin kun tuuli viriää, se kuljettaa kerjäläisten valitukset korppikotkien korviin.” [Satu]

– Kaunista tekstiä. Oliko kaikki näistä kolmestakymmenestä kirjasta todella suomeksi käännettyjä, vai luitko myös muilla kielillä? [Sini]

– Afganistaniin liittyviä suomenkielisiä kirjoja, siis joko suomennettuja tai alun perinkin suomeksi kirjoitettuja, löytyi ilahduttavasti niin paljon, että kaikkia en saanut edes mahtumaan juttuuni merkkimäärärajoituksen takia. Nämä kaksi jouduin jättämään pois: Kätketyt kasvot. Neljä vuotta talibanien ikeen alla (suom. Anu Partanen, WSOY, 2002) raportoi Latifa-nimellä kirjansa julkaisseen afganistanilaisnaisen tarinan, jonka hän on kirjoittanut yhteistyössä Chékéba Hachemin kanssa. Se alkaa vuodesta 1996, jolloin Latifa on 16-vuotias ja talibanit valtasivat Kabulin, ja päättyy vuoteen 2001, jolloin Afganistanissa alkoi uusi aikakausi, mutta Latifa on jo isänsä kanssa paossa Ranskassa. Teosta lukiessa tuntuu paikoitellen kuin lukisi raporttia eikä voi olla kaipaamatta kaunokirjallisia elementtejä, vaikka ajankuva näin välittyykin kirkkaasti. 

Afganistanilaissyntyisen toimittajan Fariba Nawan kirja Oopiumin maa: erään naisen matka lapsimorsianten ja huumekeisareiden Afganistaniin (suom. Antti Immonen, Alligaattori, 2011) kertoo nimensä mukaisesti kirjoittajansa havainnoista Afganistanissa. Nawa palaa synnyinmaansa maisemiin 2000-luvulla ja perehtyy erityisesti huumekauppaan ja sen vaikutuksiin. Teos on tietopitoinen ja hyvin kirjoitettu, paikoitellen sitä lukee kuin jännitysnäytelmää. [Satu]

– Kiitos taas hyvistä lukuvinkeistä. Tässähän syntyy oikea runsaudenpula. [Sini]

– Voin näyttää sulle koko jutun, kun se on ilmestynyt. Kielikukko-lehden elokuun numerossa julkaistiin ensimmäinen osa kirjoittamastani Tulijoiden, lähtijöiden ja palaajien tarinat perspektiivin avartajina -jutusta. Toinen osa ilmestyy myöhemmin tänä vuonna. Sitä varten tuli myös luettua aikamoinen kirjapino. Osa niistä on tämän vuoden uutuuksia ja osa vahoja klassikoita. Jutun ensimmäisestä osasta suosittelen erityisesti Nura Farahin novellikokoelmaa Lumimaa (Otava, 2022). Se sisältää kertomuksia, jotka käsittelevät muun muassa Suomeen sopeutumista, ulkopuolisuutta ja somaliyhteisöä. Kertomukset ovat paikoitellen surullisia, hätkähdyttäviä ja masentaviakin mutta ehdottomasti lukemisen arvoisia ja omalla jännällä tavallaan kiehtovia. Nura Farah on aiemmin kirjoittanut kaksi Somaliaan sijoittuvaa romaania, Aavikon tyttäret (2014) ja Aurinkotyttö (2019). Niistä kirjoitan tarkemmin Kirjallisuutta kriisialueilta -sarjan kolmannessa osassa, joka käsittelee Somaliaan liittyvää suomenkielistä kirjallisuutta. Se ilmestyy Suomenopettajien helmikuun numerossa. [Satu]

– Nuo kaksi Nura Farahin aiempaa kirjaa onkin mun kuuntelulistalla äänikirjapalvelussa. Uusinkin kuulostaa kiinnostavalta. [Sini]

– Tulijoiden tarinoiden ekasta osasta haluan suositella Gaël Fayen Pienen pieni maa -romaania (suom. Einari Aaltonen, Like, 2018). Se on 10-vuotiaan Gabyn, Burundiin paenneen ruandalaisen äidin ja ranskalaisen isän pojan, kertoma tarina Burundin ja Ruandan sotien kauhuista ja niiden seurauksista erityisesti hänen perheensä näkökulmasta. Kertoja pakenee siskonsa kanssa Eurooppaan. Sisko haluaa unohtaa lapsuuden maan kokonaan: ”Siellä ei ole enää mitään, vain haamuja ja raunioita” (s. 10). Kertoja sen sijaan palaa Burundiin muistoissaan ja lopulta monien vuosien jälkeen fyysisestikin. Tästä riipaisevan koskettavasta romaanista on myös tehty samanniminen elokuva (2020). Sopisikohan se Helmetin leffahaasteen johonkin kohtaan? [Satu]

– Saattaisi sopiakin, mutta vaikea sanoa näkemättä. Ehkä kohtaan 34. Elokuvassa on lapsen näkökulma. [Sini]

– Eri artikkeleihin lukemieni kirjojen lisäksi lukulistalla on myös paljon muita kirjoja. Niistä voisin mainita kaksi. Toinen on argentiinalaisen Mariana Enriquezin romaani Yö kuuluu meille (suom. Sari Selander, WSOY, 2022). Muistanet kyseisen kirjailijan siitä loistokkaasta Mitä liekit meiltä veivät -kauhunovellikokoelmasta. Kauhun alueella liikutaan nytkin, kuten myös Argentiinan maisemissa. Nyt vain laajemmassa mittakaavassa – romaani on 655-sivuinen. Olen vasta sen alussa, mutta lukemani perusteella uskallan sanoa, että oikein hyvältä vaikuttaa tämäkin. [Satu]

– Muistan tämän kauhunovellikokoelman hyvin, ja se päätyi myös mulla kuunteluun. Yö kuuluu meille löytyy näköjään myös käyttämästäni äänikirjapalvelusta, jee! Hyvä, että vinkkasit tästäkin. Olisi saattanut jäädä multa huomaamatta. [Sini]

– Toinen lämpimästi suosittelemani teos on Pertti Seppälän suomentama ja toimittama Vaeltavat pilvet. Kiinalaisia erakkorunoja -kokoelma (Basam Books, 2021). Se sopii erityisen hyvin tähän syksyn väriloistoon. Perehdyin siihen Suomenopettajiin kirjoittamani kirja-arvion puitteissa ja olen palannut kirjaan uudestaan ja uudestaan. Se sisältää 300-luvulta 1350-luvulle sijoittuvia runoja viideltä kiinalaiselta erakkorunoilijalta. Oma runoilijasuosikkini on Shiwu eli Kivimaja. Tässä esimerkiksi runo 38 hänen ”vuorella asujan runoistaan” (s. 213):

Kokoelman runoissa luonto on keskeisessä asemassa, ja teoksessa tarjoillaan myös tietoa kiinalaisesta erakkokulttuurista, symboliikasta sekä monesta muusta runoja avartavasta elementistä. Pertti Seppälä on suomentanut myös kiinalaisten nykyrunoilijoiden tuotantoa, kuten Hai Zin ja Bei Daon runoja, joista olen vinkannut aiemmin. [Satu]

– Tuo joutilaisuus kuulostaa ihanalta. Täytyy ehdottomasti tutustua näiden erakkojen runoihin. [Sini]

– Muuten, EMMAssa on uusi näyttely, johon myös liittyy luonto. Sen nimestä löytyy lisäksi kirjallisuusviittaus: Nykyaikaa etsimässä. Tuo Olavi Paavolaisen esseekokoelman nimeä kantava näyttely on Emmassa tammikuun puoleenväliin asti. Siinä tarkastellaan jännästi taiteen, teknologian ja luonnon välistä suhdetta. Varsinkin yksi teos oli niin kiehtova, että aion käydä siellä uudestaan ihan vain sen takia. [Satu]

– Kiinnostava teema. Ehkä lähden silloin mukaan. [Sini]

© Tarusola

Please follow and like us:

Kuvien verbaalisessa ketjussa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä elokuun lopun päivänä

– Moikka, Sini! Kesä katosi hujauksessa, mutta onneksi aurinko on pysynyt vielä luonamme. [Satu]

– Hei, Satu! Lämpöä tosiaan tuntuu edelleen riittävän. [Sini]

– Ja onneksi meillä on Kuvien ketjut, joissa on tämän kesän muistoja taltioituina. Huvittaisiko palata niihin hetkeksi ja kokeilla, millainen ketju voisi olla verbaalisesti? [Satu]

– Palataan vaan! Voisko kirjoituksen tehdä oikeastikin vuoropuheluna? Toinen kertoo, mitä ajatteli kuvaa ottaessaan, ja sitten toinen kertoo, mitä siinä näki ja miksi vastasi, kuten vastasi. [Sini]

– Tuo kuulostaa hyvältä idealta! Otetaanko tarkasteluun Kuvien ketjussa II? Sä aloitit sen, joten haluaisitko aloittaa ekasta kuvastasi kertomisen? [Satu]

– Kiitos, voin aloittaa! Tämä kuva on kotimatkalta. Saman tien varressa on uusittu jalankulkijoille tarkoitettua reittiä ilmaiseva merkki. Vanha merkki on osittain peitossa, mutta silti hyvin tunnistettava. Tästä tuli mieleen kielen muuttuminen, etenkin kuvallisen kielen. Näitä ohittaessa tulee aina mieleen merkkien muuttamisesta käyty julkinen keskustelu. [Sini]

– Mä tulkitsin sen sanoman niin, että sä tarkkailit jotain tilannetta vähän etäämmältä ja halusit hypätä mukaan tapahtumien virtaan tarkkailtuasi ensin jonkin aikaa. Mua puhutteli erityisesti se viimeisen hahmon kuluneisuus ja kuvan ulkoreunalla pilkistelevät jalat. Sattumalta saatuani sen ekan kuvan sulta törmäsin mökkipolulla tuohon touhukkaaseen toukkaan, joka eteni omaa tahtiaan aluskasvillisuudessa. Se tuntui sopivalta vastaukselta siihen menemiseen: jokainen voi kulkea omaan suuntaan omaa tahtiaan. Miten sä tulkitsit sen? [Satu]

– Näin kyllä kuvassa mainitsemasi verkkaisen matkanteon. Sen lisäksi toukkaa ympäröivä vehreys oli tosi houkutteleva. Mieleen tuli kirjaklassikko, Pikku toukka paksulainen. Siksi seuraavaan kuvaan syntyi ruoanlaiton lomassa leikkisä hahmo. [Sini]

– Vihreä hahmo ilahdutti leikkisyydellään ja vauhdikkuudellaan, jotka yhdessä kuvan luontoelementtien kanssa linkittyivät mun eräällä ajomatkalla bongaamaani maisemaan. Uhkaavia ukkospilviä uhmaten kirmasin pitkin pellonlaitaa nappaamassa tämän vastauskuvan. Näky oli pysäyttävä, ja koin siinä vahvaa symboliikkaa. Luonto ikään kuin paketoituna keskellä maalaismaisemaa ja vieläpä vaaleanpunaiseen muoviin vanhojen heinäseipäiden sijasta. Kaiken yllä dramaattisen sähköiset sadepilvet – vapauden, vankeuden ja vaaran vuoropuhelu. [Satu]

– Nämä pyöröpaalit kuvassa ovat tosiaan kuin pellolle tipahtaneita vaahtokarkkeja tai jotain muuta sinne kuulumatonta, epäorgaanista. Muovitukseen liittyy myös ajatus säilyttämisestä ja eristämisestä. Kuvassa on jännä tunnelma. Tähän kuvaan mietin kovasti vastausta, sillä aina ei sopivaa kuvattavaa löydy läheltä, vaikka idea syntyisikin. Päädyin vastaamaan kuvalla, jossa on useita etanoita. Olen taistellut niiden kanssa kasvimaan herruudesta ja siitä, kuka saa syödä salaatit ja yrtit. [Sini]

– Mä tulkitsin etanakuvavastauksen sanoman olevan “Luonto on ykkönen kaiken keinotekoisenkin keskellä” eli saatoin saada kiinni kuvan ajatuksesta. Oli hauska sattuma, että samana päivänä, jolloin vastaanotin lähettämäsi etanakuvan, kohtasin mökkimaastossa valtavan ukkoetanan, josta otin lähikuvan. En kuitenkaan viitsinyt lähettää sitä sulle vastaukseksi, jottei ketjustamme olisi tullut ihan etanakuvien valtakuntaa. Sen sijaan päädyin lähettämään sulle sen asetelmakuvan, joka syntyi yhdistelmänä kirjoittamista, pihapuuhia ja saunan lämmittämistä. Niihin kuuluvat objektit liittyivät ajatuksellisesti etanoiden aiheuttamaan tuhoon: pihapuuhissa lakosi kasveja, saunassa paloi paperia ja samalla mietin, pitäisikö eräs kirjoittamani juttukin tuikata tuleen. Kuvaa lähettäessäni mietin, mahtaakohan ajatukseni aueta vastaanottajalle. Miten kävi? [Satu]

– Yhdistin kuvan asetelman vahvasti juuri mökkisaunan lämmittämiseen. Tuo puukantinen oli ilmeisesti sitten muistikirja, mutta en tunnistanut sitä sellaiseksi. Oma kuvani nousi ehkä hetkellisestä janon tunteesta sekä saunan ja kesäpäivien kuumuudesta. Lähikuvassa virkistävää vettä. [Sini]

– Muistikirja tosiaan naamioituu puukansiin. Tämä vesilähikuva oli tulkinnaltaan ketjun haastavin mulle. Ajattelin, että olit varmaankin ihastunut astian estetiikkaan. Sanoman tulkitsin lohdullisesti niin, että vedellä on hyvä sammuttaa kaikki roihuavat, kytevät ja orastavatkin potentiaaliset palot. Vesi elementtinä puolestaan johdatti ajatukseni kiveen, ja kun näin tämän tutun kiven tietyssä valaistuksessa, kiinnitin yllätyksekseni ensi kertaa huomiota siihen, kuinka valon ja varjon leikki kiven pinnassa muodostaa kasvot. Nuo ikiaikaiset kasvot sanovat: “Tulipa tuli, vesi tai jää, minä olen jotakin pysyvää.” [Satu]

– Tuosta kuvavastauksestasi ajattelin, että olet ehkä lähtenyt miettimään eri elementtejä. Kasvoja en siitä löytänyt mutta hahmotan ne nyt kun sanoit. Toisaalta jäljet kiven pinnassa muistuttivat veden ja jään voimasta. En päässyt kuvaamaan elävää tulta, joten kuvasin takasta löytyneen palaneen puun. Sen muoto myös muistutti vähän kivenlohkaretta. [Sini]

– Se olikin jännä vastaus, joka herätti ajatuksia moniin suuntiin. Yhtäältä palasin sinne tulen äärelle, jolloin kaikki oli vielä jäljellä. Toisaalta mietin, kuinka paljon palaessa on haihtunut savuna ilmaan. Siitä syntyi sellainen eksistentiaalinen pohdiskelutunnelma, johon ajattelin lähettää vastauksena tuon kuvan auringonlaskusta veneen kera. Jotain päättyy, mutta jotain on myös edessä. [Satu]

– Koska sovimme, että kuvien ketju on kymmenen kuvan mittainen, tästä viimeisestä kuvasta tuli juurikin tunne, että jotain päättyy, on palattu rantaan, ainakin toistaiseksi. [Sini]

– Tää kuvien ketju on musta tosi kiva harjoitus! Joskus kyllä tuntuu, että kuvalla viestiminen on epävarmempaa viestin tulkinnan kannalta kuin verbaalisesti viestiminen. Tällainen vapaahko viesteily kuvallisesti on kuitenkin hauskaa ja luovaa, kun ei tarvitse olla sataprosenttisen tarkka sanoman välittymisestä. Tosin eihän viesti aina verbaalisestikaan välity täysin, vaan sekä lähettäjä ja vastaanottaja ovat omien tulkintojensa vaikutuspiirissä. Tässä kuvanlähetystehtävässä, jota me toteutettiin aina parin viikon ajan, oli myös mukava lähettämisen ja vastaanottamisen jännitys. Usein odotin kovasti, mitä sä lähetät. Samoin oli kiva miettiä omia vastauksia. Usein pohdin kuvatessa: “Mitähän Sini ajattelee tästä? Tuleeko mun pointti esiin tästä kuvasta?” [Satu]

– Kuvat mahdollistavat monia tulkintoja. Varmasti meidän tulkinnoissa toistemme kuvista vaikutti myös se, että tunnemme toisemme hyvin. [Sini]

– Aivan. Ja ollaan tehty kuvaketju jo aiemminkin. Ja tämänkin ketjun jälkeen vielä kerran. Mitä ajattelet kuvien ketjun toteuttamisesta oppilaiden ja opiskelijoiden kanssa? Minkäikäisille tämä soveltuisi parhaiten ja mitä kaikkea tulisi ottaa huomioon?  [Satu]

– Varmasti riippuu täysin ryhmästä ja kontekstista. Tätä voisi olla kiinnostava toteuttaa esimerkiksi kaukaisen ystävyyskoulun oppilaiden välillä. Kuvilla voi kertoa paljon, vaikka yhteistä kieltä ei olisikaan. Ehkä teeman voisi rajata tehtävänannossa jollain tavalla, jotta kuvien tulkinta ja ehkä ottaminenkin helpottuu, esimerkiksi ”viikko elämästäni” tai muuta sellaista. [Sini]

– Tässä on kyllä monia mahdollisuuksia! Kielenopetuksen kannalta erityisesti tarinallisuus on kiehtova. Olisi hauska kokeilla, millaisia tarinoita syntyy kuvaketjujen pohjalta. Kuvista voisi rakentaa myös verbaalisen vuoropuhelun, jossa kuvissa esiintyvät esineet ja hahmot puhuvat toisilleen. Kuvien avulla voi myös kartuttaa hyvin sanavarastoa, sillä usein kuvissa esiintyy jänniä uusia asioita, joille pitää itsekin miettiä nimityksiä. Sanakuvataideopetuksessa voi myös heittäytyä luovaan sanataiteiluun, kuten vallattoman viherlaukkaajan ja vaahtokarkkipyörylöiden tapauksissa. Millaisia kuvallisia jatkotyöstömahdollisuuksia sulle tulee vielä mieleen? [Satu]

– Kuvia voisi käyttää varmasti monella tavalla myös kuvallisten tarinoiden kertomiseen. Kuvien elementtejä voisi yhdistää piirtämällä samaan kuvaan, tai katsoa millaisia tarinoita syntyy, kun kuvat järjestetään uuteen järjestykseen. [Sini]

– Ehkä voitaisiin kokeilla sellaistakin joskus. Nyt on muuten tulossa upea kirjasyksy! Palataanko siihen kirjavinkkien muodossa? [Satu]

– Ehdottomasti! Kirjavinkit kiinnostaa aina! [Sini]

©Tarusola

Please follow and like us:

Kuvien ketjussa III

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä heinäkuun lopun päivänä

– Moikka, Sini! Ihanat kesäpäivät on tarjoilleet taas parastaan! Jatketaanko sen kunniaksi vielä kuvien ketjua?

– Moi, Satu! Joo, tehdään viimekertaisen ketjun jatkoksi vielä yksi! Aloita sä tällä kerralla.

I

II

III

IV

V

VI

VII

VIII

IX

X

Please follow and like us:

Kuvien ketjussa II

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä kesäkuun lopun päivänä

– Hei, Satu! Viimeksi oli puhetta, että tehtäisiin vuoropuhelu taas kuvien muodossa. [Sini]

– Joo! Edellisestä kerrasta onkin jo vierähtänyt aikaa. Se oli hauska kokeilu. Mä aloitin silloin, joten nyt olisi sun vuoro lähettää eka kuva. [Satu]

I

II

III

IV

V

VI

VII

VIII

IX

X

Please follow and like us:

Puhumassa hankkeesta Värinää varhaiskasvatuksessa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä toukokuun lopun päivänä

– Moikka, Sini! Vihdoinkin on voinut taas huokaista: Oi, ihana toukokuu! [Satu]

– Kyllä, taas on saatu nauttia kasvun ihmeestä ja kevätkukkien tuoksusta. [Sini]

– Sä olet ollut kiireinen siinä Värinää varhaiskasvatuksessa -hankkeessa. Olisi kiva kuulla siitä lisää. Milloin hanke oikein alkoikaan, ja mitä kaikkea olette tehneet siinä? Entä mitä tavoitteita hankkeella on? [Satu]

– Värinää varhaiskasvatuksessa on Vantaan kuvataidekoulun ja musiikkiopiston yhteinen hanke. Opetushallituksen tukeman hankkeen tavoitteena on tuoda korkeatasoista taiteen perusopetusta osaksi varhaiskasvatusta. Lisäksi tämän pilottihankkeen tavoitteena on kehittää taiteen perusopetuksen ja varhaiskasvatuksen yhteistyötapoja myös muihin oppilaitoksiin ja päiväkoteihin sovellettavaksi.  Omalta osaltani hanke alkoi syksyllä, kun pääsin mukaan suunnittelemaan kuvismuskaritoimintaa yhdessä musiikkikasvattajien ja varhaiskasvatuksen opettajien kanssa. Sitä ennen hankkeessa oli tietysti tapahtunut jo paljon sellaista, jossa en ollut mukana. Esimerkiksi hankkeeseen valitut vantaalaiset päiväkodit, lapsiryhmät ja varhaiskasvatuksen opettajat olivat jo tiedossa. Mukana on neljä kunnallista päiväkotia, joista kahdessa on kuvismuskaritoimintaa, yhdessä musiikkikasvattaja toimii työparina varhaiskasvattajan kanssa ja yhdessä kuvataidekasvattajan työparina on päiväkodin oma taidepedagogi.  [Sini]

– Kuulostaa kiinnostavalta. Kuinka monta henkilöä hankkeeseen on osallistunut ja millaista yhteistyötä olet tehnyt matkan varrella? [Satu]

– En osaa sanoa tarkkaa määrää hankkeeseen osallistuvista henkilöistä. Jokaisessa päiväkodissa on mukana lapsiryhmät ja varhaiskasvatuksen henkilökuntaa. Meitä taiteen perusopetuksen opettajia oli yhteensä kuusi. Kaksi kuvataidekoulun opettajaa ja neljä musiikkiopiston opettajaa. [Sini]

– Mikä on ollut mielenkiintoisinta hankkeessa? [Satu]

– Itselleni mielenkiintoisinta on ollut varmasti pohtia kaikkia niitä tapoja, joilla musiikkia ja kuvataidetta voisi yhdistää. Kun suunnittelussa on mukana vielä varhaiskasvatuksen ammattilaiset, on kasassa paljon ja monipuolista osaamista. Jokainen tuo suunnitteluun omat vahvuutensa, ja lapset ovat tietysti suunnittelun keskiössä. [Sini]

– Entä mikä on ollut haasteellisinta? [Satu]

– Useamman opettajan aikataulujen sovittaminen on ollut välillä haastavaa. Meillä tuntiopettajilla on tietysti omat opetukset ja täydet kalenterit. Vastaavasti myös varhaiskasvattajilla suunnitteluun irrotettava aika on rajallinen.  [Sini]

– Mitä havaintoja olet tehnyt lasten oppimiskokemuksista hankkeen aikana? [Satu]

– Meidät on otettu innostuneesti vastaan, ja tulimme nopeasti tutuiksi lasten kanssa.  Lasten into ja uteliaisuus tarttua kaikkeen uuteen on juuri varhaiskasvatusiässä erityisen vahvaa. Toiminta tapahtuu hetkessä ja siihen reagoidaan spontaanisti. Kuvismuskarin yhdistelmä tarjoaa heittäytymiselle paljon tilaa. Kun motivaatio on kohdillaan, on uuden oppiminen hauskaa. [Sini]

– Entä mitä uutta olet itse oppinut? [Satu]

– Todella paljon. Olen oppinut tietysti musiikkikasvattajalta paljon varhaisiän musiikkikasvatuksesta. On ollut mielenkiintoista päästä sukeltamaan musiikin maailmaan lasten kanssa. Olen soittanut elämäni ensimmäisen kerran ukulelea ja kanteletta siinä missä ne 3–5-vuotiaatkin. Samalla olen saanut ideoita musiikin käyttämiseen myös kuvataideopetuksessa. Kuvataiteen ja musiikin maailmassa on paljon yhteistä, kun sitä alkaa enemmän tutkimaan. Kaikkea sitä on sovellettu opetuksessa. Varhaiskasvattajilla on vankka kokemus opetettavasta ikäryhmästä ja vankka pedagoginen osaaminen. Heiltä opin paljon ryhmänhallintaa ja kivoja tapoja tuoda käsiteltäviä aiheita tutuksi leikin ja kuvien kautta. [Sini]

– Kieli-ihmisenä mua kiinnostaa aina kielen asema ja sen näkyväksi tekeminen eri yhteyksissä. Miten kieli on ollut näkyvissä tässä hankkeessa? [Satu]

– Yhden hankkeen päiväkodissa kasvattajat laskivat, että lasten perheissä puhutaan viittätoista eri kieltä. Mukana toiminnassa oli paljon suomenoppijoita, toiset vasta maahan tulleita. Tämä vaikutti paljon siihen, millaisia lauluja, leikkejä ja tarinoita valittiin mukaan toimintaa ja miten kuvia käytettiin kommunikoinnin apuna. Opetuksessa asioita näytettiin samalla, kun ne selitettiin. Tietysti myös pyrittiin puhumaan mahdollisimman selkeää suomea. Myös lasten omista kielistä tuli ajoittain puhetta. [Sini]

– Lasten kielelliset havainnot ovat parhaimmillaan todella herkullisia. Olisi ollut kiva olla kärpäsenä katossa kuulemassa niitä puheita. Entäpä tekisitkö jotain toisin, jos hanke olisi alkamassa vasta nyt? [Satu]

– Ainahan on paljon asioita, joiden toimivuuden huomaa vasta käytännön kautta. Kaikkiin asioihin ei välttämättä pysty itse vaikuttamaan, vaikka tarve toisin tekemiselle olisikin tiedossa. Yhteiselle suunnittelulle olisi hyvä saada lisää aikaa. Paljon kivoja juttuja löytyy kaikilta osaavilta opettajilta takataskusta, mutta juuri sen yhteistyön kannalta olisi hedelmällistä päästä rauhassa ideoimaan ja kehittelemään, varsinkin kun mukana on näinkin erilaista osaamista. Käsitys siitä, mitä toisen edustama ala voi tarjota, voi olla aika rajoittunut. Itse ei osaa ehkä ehdotella juttuja, jotka ovat itselle sitä tuttua peruskauraa, mutta muille jotain ihan uutta. Lisäksi kun tutustuu paremmin, ei vähän villimpiäkään ideoita tarvitse ujostella. [Sini]

– Niinpä. Hedelmällinen yhteistyö vaatii usein aikaa kehittyäkseen. Jatkuuko hanke vielä? Entä onko sen pohjalta suunnitteilla jotain muuta? [Satu]

– Ymmärtääkseni hanke ei ainakaan tässä muodossa jatku. Mutta jotain uutta on varmasti suunnitteilla ja kehitteillä sen pohjalta.  Nyt kerätään kasaan hankkeessa mukana olleiden kokemuksia ja palautetta. Loppuvuodesta on tietääkseni tulossa enemmän kokoavaa tietoa myös sähköisen julkaisun muodossa. Palataanko siihen vaikka vuoden alussa? [Sini]

– Tosi mieluusti! Tässä alkaa nyt olla jo kesä ihan nurkan takana. Omistetaanko kesäkuukaudet blogissa luovalle toiminnalle? [Satu]

– Joo, ehdottomasti! Muistelin juuri sitä, kun muutama vuosi sitten kokeiltiin vuoropuhelua kuvilla tekstin sijaan. Otsikkona taisi olla Kuvien ketjussa. Sitä kiinnostaisi kokeilla uudelleen. [Sini]

– Loistava idea! Ihana päästä inspiroitumaan luontoon! [Satu]

©Tarusola

Please follow and like us:

EMMAssa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä huhtikuun lopun päivänä

– Hei, Satu! Hienoa, että päästiin yhdessä pitkästä aikaa tänne Espoon modernin taiteen museoon EMMAan! [Sini]

– Moikka, Sini! Tosi kiva, kun löytyi aikaa näyttelykäynnille. [Satu]

– Viime kerrasta onkin ilmeisesti aikaa, sillä en muista kulkeneeni näistä aulan porteista aiemmin. [Sini]

– Ne on tulleet ihan hiljattain, sillä maaliskuisella käynnilläni niitä ei vielä ollut. Täällä yläkerrassa on alkajaisiksi tämä Daniel Burenin iso näyttely Kävelyllä siksakissa. Esittelytekstissä sanotaan: ”Buren tunnetaan erityisesti 8,7 cm leveästä pystyraidasta, jota hän käyttää visuaalisena työkalunaan. Sen avulla hän paljastaa tutuista tiloista uusia piirteitä.”  [Satu]

Daniel Buren, Käännettävät sermit, (Les Paravents), in situ -teos (2022). Yksityiskohta.

– Tosiaan, Burenin pystyraitojen mitta on aina sama, ovatpa ne sitten esillä missä tahansa. Ennen näyttelyn aukeamista huomasin raitojen ilmestymisen pysäkkien mainostauluihin. Mainostilaan ilmestyneet raidat herättivät huomiota ja kysymyksiä. Mieleen tuli tietysti taideprojektin mahdollisuus. Raitoihin on ihastunut myös yksi suosikkitaiteilijoistani ruotsalainen Jacob Dahlgren. Dahlgren esimerkiksi pukeutuu vaakaraitaisiin paitoihin ja on toteuttanut myös taideprojektiprojektin kuvaten itseään joka päivä raitapaidassa (Instagram @dahlgren_jacob). [Sini]

– Tämä Daniel Burenin haastattelu, jossa hän kertoo työstään ja teoksestaan EMMAssa, löytyy myös EMMAn sivuilta. [Satu]

– Haastattelussa Buren kertookin näyttelytilan takaikkunan olleen lähtökohtana näyttelyn suunnittelussa. Suunnittelu alkaa, kun hän astuu tilaan. Teokset ovat siis sidoksissa paikkaan ja syntyvät siellä in situ (lat. ’paikassa’, ’asemassa’). Mieleeni jäi Timo Valjakan Hesariin näyttelystä kirjoittama lause: “Labyrinttimainen rakennelma edellyttää liikkumista, astumista alati vaihtuvien värien, muotojen, materiaalien ja näkökulmien kaleidoskooppiin.” Kaleidoskooppi tulee tosiaan vahvasti mieleen väreistä, muodoista, sekä peilaavista ja läpikuultavista pinnoista. [Sini]

Daniel Buren, Käännettävät sermit, (Les Paravents), in situ -teos (2022). Yksityiskohta.

– Nyt on vielä yksi hyvä syy odottaa kesän tuloa, kun toukokuun loppupuolella Tapionaukiolle tulee Laskostua/avautua (Ployer/Déployer) -niminen teos, joka koostuu 105 raidallisesta lipusta ja Espoon Nuottaniemeen yhteistyössä Espoon Pursiseura EPS ry:n kanssa toteutettava optimistijollien  Purje/maalauskangas – maalauskangas/purje (Voile/Toile – Toile/Voile) -regatta, joka purjehditaan raidallisin purjein. Hauskasti myös henkilökunnalla on täällä museossa raidalliset liivit päällään, mikä on nimeltään Heterokliittinen essee: Liivit, paikkasidonnainen teos (Essai hétéroclite: Les Gilets, travail situé) [Satu]

– Hienoa, että näyttely leviää myös kaupungille ja jopa lähivesille. Muistan hämärästi Burenin vuonna 1991 Rautatientorilla liehuneet Lippujen meri -teoksen liput. Silloin niitä taisi olla jopa enemmän kuin 105. Miten koet nyt tämän kävelyn siksakissa? [Sini]

– Väreihin sukeltaminen tuntuu virkistävältä. Synkkien maailmantapahtumien keskellä kaipaa iloa, jota itselleni tuovat vahvasti värit. Jännää, miten näiden samojen seinien sisällä voi kokea niin erilaisia värielämyksiä! Jokin aika sitten kävelin näissä samoissa kohdissa Konrad Mägin maalauksista ja niiden värimaailmoista haltioituneena. Se näyttely onkin ollut mulle henkilökohtaisesti vaikuttavin EMMAssa – tai ainakin hyvä kakkonen vuonna 2016 pidetyn näyttelyn Rut Bryk: Taikalaatikko jälkeen. [Satu]

– Olisi hauska ottaa kuvia, mutta oman kuvan heijastumista on vaikea välttää. Tulemme itse osaksi teosta, halusimme tai emme. Erityisen hienosti toimii tämä pitkä ikkuna, joka jatkuu tuonne kokoelmanäyttelyn puolelle. [Sini]

Daniel Buren, Käännettävät sermit, (Les Paravents), in situ -teos (2022). Yksityiskohta. Futuro-talo, arkkitehti Matti Suuronen.

– Ikkunan takana lymyilee ja hymyilee salaperäisesti myös Futuro-talo, joka saa Burenin värien myötä uusia ilmeitä tarkastelupaikan mukaan. [Satu]

– Hei, haluaisitko leikitellä suolalla? Tässä edellinen kävijä on toteuttanut hienon spiraalin. Tehdäänkö meille yhdessä oma teos, olisi kiva kokeilla. [Sini]

– Joo! Tehdään! Miten lähdetään liikkeelle? [Satu]

– Aloitetaan vaikka keräämällä suola keskelle kasaan. [Sini]        

– Se oli hauskaa. Harmi, kun tämä lopputulos ei nyt heijastu seinälle niin kuin aiemmin. Nyt tuolta tuleekin jo uusia suolataiteilijoita, annetaan pensselit heille. [Satu]

Chiharu Shiota, Äärirajoilla (2021).

– Tässä olisi seuraavana Chiharu Shiotan teos Äärirajoilla. Näyttelytekstissä sanotaan: “Chiharu Shiota (s. 1972, Osaka, Japani) on luonut EMMAan ristiin rastiin pingotettujen lankojen avulla labyrintin, johon katsoja saa käydä sisään. Taiteilija on sijoittanut punaisten lankojen lomaan vanhoja ovia, jotka muodostavat teoksen sisään useita vaihtoehtoisia reittejä.” Taiteilijan haastattelun voi katsoa täältä. Seittimäinen lankarihmasto on kaunis ja tiheä. Punainen väri hehkuu kauniisti, kun valo osuu siihen. Itseäni kiinnostaa usein tällaisten suurten teosten materiaalit sekä rakentamiseen käytetty takniikka ja aika. Haastattelusta selviääkin, että teosta on ollut pystyttämässä kymmenen henkilöä kahden viikon ajan. Siihen on käytetty yli 300 kilometriä villalankaa. [Sini]

Chiharu Shiota, Äärirajoilla (2021).

– Hurja työ- ja lankamäärä. Muistan lukeneeni jostain, että ovet olisivat peräisin Berliinin itäpuolelta. Siinä onkin paljon symboliikkaa meidän yhteistyömme juuria ajatellen! [Satu]

– Shiotalla on myös tosi hyvät kotisivut, joiden kautta voi tutustua taiteilijan tuotantoon laajemminkin. [Sini]

– Mulle tulee näistä suljetuista ovista mieleen Jenny Erpenbeckin romaani Mennä, meni, mennyt (Tammi, 2019, suom. Jukka-Pekka Pajunen). Se kertoo Saksaan tulleista afrikkalaisista pakolaisista ja Itä-Saksassa syntyneestä Richard-nimisestä professorista, joka ryhtyy juuri eläköityneenä perehtymään pakolaisten elämään ja siihen, miten he saisivat toiveensa toteutumaan: saada tehdä töitä ja jäädä Saksaan. Romaanissa kysytään: ”Minne menee ihminen, joka ei tiedä, minne hänen pitäisi mennä?” Niin kuin Erpenbeckin romaanissa, voi tässä Shiotan teoksen sisässä miettiä: Kenelle ovet yhteiskuntaan aukeavat, kenelle eivät? Joillekin ne eivät aukea koskaan, ja joidenkin ovet tuhotaan, vaikka niiden kuuluisi aueta yhdenveroisesti kaikille. [Satu]

– Kiitos kirjavinkistä. Kuulostaa kiinnostavalta teokselta. Ovi on tosiaan vahva symboli. Tässä teoksessa jokainen saa kulkea oman reittinsä. Kaikki ovet ovat auki. [Sini]

Chiharu Shiota, Äärirajoilla (2021). Yksityiskohta.

– Täällä Kosketus-näyttelyssä on tämä mun mielestä erityisen hieno osio, joka on rakennettu Juhani Linnovaaran Hiljaisuuden kuuntelija -teoksen ympärille. Täältä mediahuoneesta löytyy huhtikuun loppuun asti videoteos Wonderland (2016). Kuuron 13-vuotias Mohammedin kertomina sodan kauhut havainnollistuvat katsojalle raastavasti. Teos esitellään näin: ”Wonderland on pysäyttävä sodan vastainen viesti. Muhammed on Özgenin mukaan kollektiivinen omatuntomme ja kaikkien sodassa kotinsa menettäneiden metafora.  Muhammedin tarina auttaa näkemään median väkivaltakuvaston ja otsikoiden ohi sodan arkitodellisuuteen ja inhimilliseen kärsimykseen.”  Luin taiteilija Erkan Özgenin esittelystä, että hänen videoon ja valokuvaukseen pohjautuvissa installaatioissaan käsitellään ”muun muassa siirtolaisuuden, kulttuuri-identiteetin, kielen, omantunnon ja etiikan teemoja. Teoksissaan hän korostaa tarinoita, jotka uhkaavat hautautua jatkuvan tietotulvan alle tai jotka jätetään joskus jopa tarkoituksella hämärän peittoon.”  Mohammedin tarina on osuva esimerkki tästä. [Satu]

– Varoitus teoksen järkyttävyydestä ovella on aiheellinen. Hurjaa nähdä, miten lapsi kertoo noin elävästi asioista, joiden olemassaolosta hänen ei pitäisi vielä tietää mitään, saati sitten itse kokea. [Sini]              

– Sota on aina hirveä tragedia, ja tuntuu niin epäreilulta, että pahiten siitä joutuvat aina kärsimään kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevat. Me ollaan etuoikeutettuja, kun voidaan vain siirtyä teoksesta toiseen. Toivoisi, että Mohammed kohtalontovereineen pääsisi pakenemaan sodan kauhuja yhtä helposti.

Kulkiessani pois Wonderlandista bongasin lattiasta tämän kivan tehtävän: ”Valitse yksi teos ja kuvaile sitä käyttämällä eri aistejasi. Kuvittele miltä taideteos voisi tuntua, tuoksua, maistua tai kuulostaa.” Voisin valita omaksi teoksekseni Juhani Linnovaaran Hiljaisuuden kuuntelijan (1955). Linnovaaralla on paljon muitakin teoksia, jotka puhuttelevat aisteja ja joiden mielikuvitukselliset hahmot ja maisemat houkuttelevat tarinallisuudellaan.  Hiljaisuuden kuuntelijan teostekstikin herättää monia ajatuksia, kuten siinä lainatut Linnovaaran sanat: ”Tuhon jälkeinen aika vaatii hiljaisuutta, kaiken uudelleen arvioimista, sisimmän kuuntelemista, jotta elämä saisi jälleen mahdollisuuden.”  [Satu]

– No, miltä teos voisi mielestäsi tuntua, tuoksua, maistua tai kuulostaa? [Sini]

Juhani Linnovaara, Hiljaisuuden kuuntelija (1955).

– Tällaista heräsi mieleeni sitä katsellessani: Ilmassa leijuva hento savuntuoksu haihtuu hiljalleen pois. Palanut maa lähettää ensimmäiset versonsa tunnustelijoiksi. Voiko täällä vielä kohota metsä, jonka helmaan piiloutuu makeiden ahomansikoiden mätäs? Rakennetaanko raunioille uusi elämä, joka täyttyy askelista, nauruhelmistä ja kaipauksen kyyneleistä? Saako lintunen laulunsa takaisin? Tuhkasta nousee toivo kuin Tsernobylista rukous. [Satu]

– Itse valitsen tämän Antti Laitisen teoksen Nail Cube (2016). Materiaaleiksi mainitaan puu ja naulat. Tätä katsoessa voi tuntea sen fyysisen kokemuksen, joka naulojen lyömisestä syntyy. Ehkä muutaman lyönnin myös sormeen, auts! Nauloissa on usein oma tuoksunsa ja kylmä kilinänsä. Puulla taas oma tuoksunsa ja pehmeämpi pinta. Nauloista muodostunut naulakuorikuori on kuin puun panssari, jonka lyönnit ovat kovettaneet. Tykkään yleensäkin kovasti Laitisen teoksista. [Sini]   

Antti Laitinen, Nail Cube (2016).

– Tuo kuvailu tuntui totisesti sormissa asti. Tämä Aparna Raon ja Søren Porsin Nimetön (2017) on yksi lempiteoksistani täällä. Nämä teoksen hiljaisuudesta nauttivat hahmot, jotka piiloutuvat yllättäviä ääniä kuulleessaan tai äkillistä liikettä havaitessaan, tuovat mieleeni yhden suomalaisen kirjallisuuden suosikeistani, Petri Tammisen Piiloutujan maan (Otava, 2002). Kyseisessä lyhytproosakokoelmassa käsitellään olemassaoloa ja ulkopuolisuutta Tammiselle olennaisella tyylillä: lakonisesti, vähän ironisesti, hieman pilke silmäkulmassa vähäeleisen koskettavasti. Kirjassa etsitään piilopaikkoja, joita voi löytää periaatteessa mistä vain, jos on tarpeeksi hyvä piiloutuja: teollisuusalueelta, kirjoista, yksityiskohdista – museostakin. Kirjan luettuaan tietää, ettei piilopaikkaa kannata etsiä vasta hädän hetkellä vaan hyvissä ajoin ennakoiden. [Satu]

Aparna Rao ja Søren Pors, Nimetön (2017).

– Kiinnostavaa, että sinulle teokset herättävät noin vahvoja mielleyhtymiä juuri kirjallisuuteen. Tarinat jatkavat elämäänsä monissa tulkinnoissa. Tämä teos on tosiaan hauska ja huomaan että se vetoaa vahvasti myös näyttelyn nuorempaan yleisöön. Tähän teoksen eteen on syntymässä jo pieni jono. Interaktiivisuudelle on selvästi kysyntää. [Sini]

– Ennen täällä WeeGeessä oli viisi museota saman katon alla, eli se oli varsinainen saksalainen WG, Wohngemeinschaft. Salivalvoja kertoi, että nyt kolme museoista on muuttanut tai muuttamassa pois: Helinä Rautavaaran museo, Lelumuseo ja Kellomuseo. Lelut ovat onneksi muuttaneet lähelle: Museo Leikki avautuu 13.5. ihan päärakennuksen tuntumassa uusissa tiloissa, joista uusi Suomen koru- ja kellomuseo Kruunukin löytyy. [Satu]

– Tämä muutos on mennyt itseltäni ihan ohi. [Sini]

– Vain muutos on pysyvää. Ja joskus Särkyvää: Piipahdetaanko vielä tuolla Brykin ja Wirkkalan uudistetussa katseluvarastossa? Tilassa on myös keramiikkanäyttely Särkyvää. [Satu]

Irma Weckman, Kultainen ovaali (2021). Taustalla Working with Soil, Kriittisesti uhanalaiset lajit (2020–2021).

– Tänään joutuu tosiaan tyytymään vain pieneen piipahdukseen, mutta täytyy palata paremmalla ajalla takaisin. [Sini]

– Joo! Itse piipahtelen EMMAssa parhaimmillaan kuukausittain. Näyttelyyn on myös olemassa mobiiliopas. Tässäkin tilassa on mielikuvitusta kutkuttavia teoksia, ja tuo Särkyvää-näyttelyn tausta-ajatuksena kulkeva japanilainen perinne, kintsugi, vaikuttaa kiehtovalta. Näyttelytekstissä sitä kuvataan näin: ” [–] särkyneen keraamisen esineen osat liitetään toisiinsa uudelleen kullalla tai muulla metallilla. Rikkonaisuutta ei peitetä, vaan siihen luodaan uusi suhde. Murtuma voi olla merkki uudesta.” [Satu]

– Kintsugin ajatus on kaunis ja tärkeä muistutus kestävästä kulutuksesta. Korjaaminen tekee myös korjaajan työstä näkyvän. Samankaltaisia ajatuksia liittyy myös japanilaisiin Boro-tekstiileihin, joissa kangasta paikataan uudelleen ja uudelleen. [Sini]                        

– Ostin EMMAn myymälästä nämä taidekysymyskortit, ja ne houkuttelevat pelaamaan. Testataanko joskus? [Satu]

– Näyttääpä kivalta! Otan pelihaasteen vastaan. [Sini]

© Tarusola

Please follow and like us:

Ukrainalaista kulttuuria kartoittamassa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä maaliskuun lopun päivänä

– Moi, Sini! Kiva nähdä näinä kurjina ja hurjina aikoina. [Satu]

– Hei, Satu! Maailma on tosiaan muuttunut sitten viime näkemän. [Sini]

– Taas yhtä konfliktia kurjemmaksi. Sota on aina hirveä, ja nyt kun se on niin lähellä Euroopassa, on tuntunut erityisen pahalta, vaikka kauempanakaan olevat kriisit eivät saisi unohtua. Tuli voimakas tarve tehdä jotain myös niiden kanavien lisäksi, joita pitkin osallistun yleensä katastrofeissa, kuten Suomen Punaisen Ristin katastrofirahasto ja Unicef.

Uskon lukemisen voimaan. Vaikkei lukemalla voi pysäyttää pommeja, ajattelen ja toivon optimistina, että kirjallisuus voisi välillisesti ennaltaehkäistä niiden laukaisemista. Lukemisen myötä lisääntyvä ymmärrys ja myötätunto voivat parhaimmassa tapauksessa olla tehokkaita lääkkeitä vihaa vastaan. Lähdin siis kartoittamaan suomennettua ukrainalaista kirjallisuutta ja olen nyt kirjoittamassa siitä toukokuussa julkaistavaa katsausta, josta on toivottavasti iloa ja hyötyä erityisesti niille, jotka haluavat oppia tuntemaan Ukrainaa. Haluaisitko kuulla muutamista tähänastisista löydöistäni? [Satu]

– Kiinnostavaa! Ukrainalainen kulttuuri on tosiaan ollut nyt esillä monella tapaa, olisi kiva kuulla sun löydöistä. Missä tämä katsaus toukokuussa julkaistaan? [Sini]

– Suomenopettajat-lehdessä. Siitä on itse asiassa tulossa osa juttusarjaa nimeltä Kirjallisuutta kriisialueilta, joiden seuraavat osat käsittelevät muun muassa Afganistaniin, Somaliaan ja Syyriaan liittyvää kirjallisuutta. Intohimoisena lukijana mun oli todettava, että Ukrainan kirjallisuus oli yleisen kirjallisuustieteen aineopinnot suorittaneellekin ja maailmankirjallisuutta opettaneellekin aika lailla täydellinen terra incognita. Mieleeni ei tullut ainuttakaan ukrainalaista kirjailijaa, vaikka jostain muistini kätköistä onnistuin kaivamaan hämärän muistikuvan siitä, että Nikolai Gogol taisi olla ukrainalaissyntyinen. Muita tietoja ei mielessäni ollutkaan, kun päätin lähteä kartoittamaan asiaa erityisesti pääkaupunkiseudun kaupunginkirjastojen kirjastoverkko Helmetin tietokantaa sekä Turun ja Helsingin yliopistojen kirjastojen lainausmahdollisuuksia hyödyntäen. Lopulta jouduin tekemään myös pari kierrosta muutamassa nettiantikvariaatissa. Halusin lukea jokaisen kirjan, jonka löydän. Onko sulla ollut ukrainalaisia lukukokemuksia tai muuta kosketuspintaa ukrainalaiseen tai Ukrainaan liittyvään kulttuuriin? [Satu]

Eino Leinon Terve Ukraina Virtuaalikuoron laulamana

– Täytyy myöntää, ettei kovinkaan paljoa. Ukrainalaisen taiteilijan Maria Primatšenkon (1908–1997) ihastuttavat, värikkäät maalaukset tulivat minulle tutuksi Marimekon Metsänväki-kuosin plagiointikohun myötä. Oli surullista lukea, että useita hänen maalauksiaan on tuhoutunut taisteluiden aiheuttamassa tulipalossa. Myös Hasselblad-palkitun valokuvaajan Boris Mikhailovin kuvia on ollut esillä Helsingissä useaan otteeseen. Lukukokemukseni ovat kuitenkin enemmänkin Ukrainaan sijoittuvia tarinoita. Ehkä pääsen korjaamaan asian sun vinkkien myötä. [Sini]

– En ollut varautunut siihen, että kirjallisuudenkartoitustehtävä olisi niin vaikea. Suomessa on nimittäin julkaistu varsin vähän ukrainalaista kirjallisuutta. Niinpä laajensin näkökulmaa, ja se on nyt enemmänkin ”Ukrainaan liittyvää suomenkielistä kirjallisuutta etsimässä”. [Satu]

– Millaista Ukrainaan liittyvää kirjallisuutta löysit? [Sini]

– Löysin kirjoja, jotka on kirjoitettu etupäässä venäjän, englannin tai saksan kielillä mutta myös ukrainaksi. Ukrainankielistä kirjallisuutta on toistaiseksi suomennettu aika vähän. Keskeinen ukrainalaisen kirjallisuuden suomentaja on Eero Balk, joka on luemma opiskellut Kiovan yliopistossa. [Satu]

– Aivan, Eero Balk on tuttu nimi. Mistä luulet, että tämä puute johtuu? Ehkä tähän puutteeseen herätään ja tulevaisuudessa saamme lukea suomeksi enemmän ukrainalaisten kirjailijoiden tuotantoa. [Sini]

– Vaikea sanoa. Jostain syystä Ukrainan kirjallisuus ei ole kiinnostanut Suomessa, mutta nyt koko maan tunnettuus on lisääntynyt surullisen kuuluisalla tavalla. Aika monet löytämistäni kirjailijoista ovat syntyneet Ukrainassa mutta muuttaneet jo varhain muualle – tai ”omaavat ukrainalaiset sukujuuret”. Esimerkiksi saksankieliseltä ja englanninkieliseltä alueelta ukrainalaista kirjallisuutta löytyy enemmän. [Satu]

– Millaisia kirjoja siis löysit? [Sini]

– Löysin ja luin yhteensä parisenkymmentä teosta. Ensimmäinen esimerkki voisi olla vuonna 2015 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneen valkovenäläisen Svetlana Aleksijevitš Tsernobylista nousee rukous (suom. Marja-Leena Jaakkola) Aleksijevitš on syntynyt Ukrainassa, ja hänellä on ukrainalainen äiti ja valkovenäläinen isä. Hän asuu Valko-Venäjällä ja kirjoittaa venäjäksi, kuten on kirjoittanut myös teoksensa Tšernobylista nousee rukous. Siihen on koottu Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden kokeneiden tarinoita, joita kertovat muun muassa ydinvoimalan työntekijät, pelastushenkilökunta, heidän omaisensa, tavalliset valkovenäläiset, jotka Ukrainan rajan lähellä asuvina joutuivat voimakkaan säteilyn kohteiksi pahimmilla tuhoalueilla. Teos on rankka, järkyttäväkin mutta myös vaikuttava lukukokemus. [Satu]

– Tosiaan, raskas aihe. Vaikka onnettomuudesta on paljon aikaa, uutisointi on jäänyt vahvasti mieleen lapsuudesta. [Sini]

– Tuohon samaan Tšernobyl-aiheeseen liittyy tämä Johanna Aulénin sarjakuvakirja Tšernobylin koirat, joka kuvaa ja dokumentoi ydinvoimalaonnettomuuden ja sen seuraukset sekä ihmisille että eläimille – kirjan nimen mukaisesti keskeisiä ovat koirat. [Satu]

– Tämä onkin juuri ilmestynyt. En ole vielä ehtinyt tutustua, mutta on jo lukulistalla. Ehditkö jo itse lukea sen? [Sini]

– Kyllä. Se on informatiivinen ja sen kuvat jännittäviä. Kuulisin todella mielelläni sun mielipiteen niistä joskus. Voin suositella myös Katja Petrovskajan teosta Ehkä Esther (suom. Ilona Nykyri). Petrovskaja on syntynyt Ukrainassa ja asunut vuodesta 1999 Saksassa. Hän kirjoittaa saksaksi. Ehkä Estherin mosaiikkimaisista kertomuksista rakentuu Petrovskajan suvun tarina. Kirjan mun mielestä hienoimpia kohtia ovat viidennessä Babi Jar -nimisessä luvussa sijaitsevat Kävelyretki ja nimikkokertomus Ehkä Esther. Tämäkään kirja ei ole mikään piristävä viihdyttäjä mutta tärkeää luettavaa. [Satu]

– Hyvä tietää, pistetään tämäkin muistiin. [Sini]

– Tyyliltään vähän kevyempää lukemista on Traktorien lyhyt historia ukrainaksi, vaikka myös siinä käsitellään osittain riipaiseviakin ihmiskohtaloita. Kirjan kirjoittaja on Marina Lewycka, jonka kerrotaan olevan ”ukrainainalaista syntyperää”. Traktorien lyhyt historia ukrainaksi (suom. Vesa Suominen) kertoo monimutkaisista perhesuhteista. Kertojan vanha ukrainalainen leskeksi jäänyt isä menee naimisiin ukrainalaisen Valentinan kanssa, jotta Valentina voisi jäädä Isoon-Britanniaan poikansa kanssa. Tarinassa vilahtelee 2000-luvun Ukrainan lisäksi muistoja menneistä ajoista, ja isän kirjoittama historiallinen traktorikatsaus kulkee mukana matkassa. Kirjan sävy on välillä haikea, välillä niin hauska, että lukiessa hymyilytti monta kertaa. Jos ehtii lukea vain yhden Ukrainaan liittyvän romaanin, tämä voisi olla se. [Satu]

– Ukrainalainen traktorimies onkin noussut meemien kautta yhdeksi Ukrainan vastarinnan symboliksi. [Sini]

– Joo ja sen symboliikan syntyyn vaikuttaneisiin valokuviin ja videoihin liittyy myös mielenkiintoisia keskusteluja kuvalähteiden tarkistamisesta ja faktantarkistuksesta sekä niiden vaikeudesta sodassa ylipäänsä. Entä onko Sofi Oksasen Koirapuisto sulle tuttu? Siinä kuljetaan eri aikatasoissa ja maissa, erityisesti sekä Suomessa että Ukrainassa, ja se tarttuu kiinnostavasti monia kysymyksiä herättävään hedelmöityshoitobisnekseen. [Satu]

– Kyllä, sen olen lukenut ja pidin kovasti. [Sini]

– Tietokirjapuolella Johannes Remyn Ukrainan historia tarjoaa kattavan katsauksen maan vaiheisiin. Se on erittäin yksityiskohtainen ja välillä hieman raskaslukuinen mutta suositeltava, jos haluaa oppia Ukrainan vaiheista paljon. Juha-Antero Puistolan ja Johanna Suhosen Itä-Ukraina puolestaan raportoi Ukrainan 2014 alkaneesta sodasta. Voisin mainita vielä yhden Ukrainan historiaan keskittyvä tietokirjan. Se on Anne Applebaumin Punainen nälkä – Stalinin sota Ukrainassa (suom. Antero Helasvuo). [Satu]

– Entä kuuluuko sun kirjallisuuskatsaukseen myös lastenkirjallisuutta? [Sini]

– Huhtikuussa ilmestyy Eero Balkin suomentamana ukrainalaisen Larysa Denysenkon lastenkirja Maja ja ystävät. Kustantaja Tammi on luvannut ohjata kirjasta saadut tulot Suomen Unicefille Ukrainan lasten hyväksi. Siihen voitaisiin perehtyä tarkemmin sen ilmestyttyä, ja silloin voisin antaa lisää vinkkejä muistakin löytämistäni Ukrainaa käsittelevistä kirjoista ja sitten lopulta sen valmiin artikkelini sulle luettavaksi, kun se on ilmestynyt. [Satu]

– Odotan jo innolla, että pääsen tutustumaan Majaan ja ystäviin. Kirjan on kuvittanut ukrainalainen Masha Foya. [Sini]

– Se tuntuukin valopilkulta useiden synkkien Ukrainaa käsittelevien kirjojen joukossa, vaikka siihenkin tai enemmänkin kirjailijan kokemaan liittyy kaikenlaista painolastia. [Satu]

– Oletko muuten käynyt viime aikoina keskustakirjasto Oodissa? Siellä on esillä Yellow & Blue – kuvituksia Ukrainasta. Digitaalinen näyttely on toteutettu yhteistyössä Kuvittajat ry:n kanssa. Näyttelyä kuvataan seinätekstissä näin: “Minkälainen maa Ukraina oli ennen sotaa? Ukrainalainen kuvittajaryhmä Pictoric teki pari vuotta sitten kokoelman julisteita joissa he kuvasivat maansa ihmisiä, paikkoja ja erikoisia tapoja. Digitaalinen näyttely on 36 kuvittajan rakkauskirje Ukrainalle: Kahvia lipitteleviä kiovalaisia hipstereitä, koteja joissa seinäkoristeena on matto, Hopak-tanssijoita, harmaita betonilähiöitä, Marshrutka-busseja, värikkäästi koristeltuja portteja, maailman pisin trolley-bussireitti ja ydinonnettomuusalue jonka luonto on ottamassa takaisin.” Näyttelyn katalogi löytyy Kuvittajat ry:n sivuilta. [Sini]

– Tuo kuulostaa kiinnostavalta. Onko toteutus onnistunut? Entä mihin asti näyttely jatkuu? [Satu]

– Tässä muutama kuva. Mielestäni on digitaaliseksi näyttelyksi onnistunut. Näyttely jatkuu 10.4. asti.

Ukrainalaisiin valokuvaajiin taas pääsee tutustumaan Valokuvataiteen museon verkkonäyttelyssä Suloinen Ukraina. Näyttely esittelee ukrainalaisten nykykuvaajien töitä. Näyttelyn kuraattori on Kateryna Radchenkon, ja mukana on kahdeksan nykykuvaajaa Maxim Dondyuk, Yulia Kysilin, Yana Kononova, Rita Niki, Olena Morozova, Ira Lupu, Olia Koval, ja Kristina Sagirova. Museon sivuilla todetaan: “Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuussa 2022 uhkaa myös kulttuurin olemassaoloa. Sota ei ole vain inhimillistä kärsimystä, vaan sotaa ihmisiä ja heidän kulttuuriaan, kieltään ja vapauksiaan vastaan. Nuoret ukrainalaiset valokuvaajat ovat kasvaneet vapaassa maassa, jossa on ilmaisunvapaus. Mitä olisi valokuvaajan työ ilman sitä?” [Sini]

– Vaikuttavia kuvia, jotka herättävät mussa tunteita laidasta laitaan, iloa, pelkoa, kauhua ja ihailuakin. Mitä mieltä sä olet kuvista? [Satu]

– Kyllä, vaikuttavia, ajatuksia herättäviä ja keskenään erilaisia kuvia. Mieleen jäi etenkin Maxim Dondyukin vahvasti latautuneet kuvat vallankumouksesta rinnastettuna autioon ja rauhalliseen kuvaukseen sodan jäljistä. Myös Sanomatalossa on valokuvanäyttely, Ukraina ajatuksissamme, 6.4. asti [Sini]

– Muuten, mitä tehtäisiin ensi kuussa? [Satu]

– Nyt on auennut tai aukeamassa paljon kiinnostavia näyttelyitä. Kiinnostaisiko käydä vaihteeksi vuoropuhelua kuvataiteen parissa? [Sini]

– Todella mieluusti! [Satu]

©Tarusola, palluran raidat Tim Mossholder, Pexels

Please follow and like us:

Kirjaformaateissa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä helmikuun lopun päivänä

– Moikka, Sini! Kiva, kun valo alkaa vihdoin voittaa! [Satu]

– Hei, Satu! No niinpä, mukavasti on taas päivät pidentyneet. [Sini]

– Kiitos, kun osallistuit aiemmin siihen eri kirjaformaatteja käsittelevään minigallupiin, joka on nyt julkaistu Suomenopettajat-lehden helmikuun numerossa. Puhuttaisiinko siitä vähän enemmän tänään? [Satu]

– Joo! Kiinnostaa kuulla, millaisia vastauksia sait gallupiin. [Sini]

– Kysyin tosiaan gallupkysymyksenä: Äänikirja, paperikirja vai e-kirja? Mikä on sinulle sopivin formaatti? Mitkä ovat lempiformaattisi hyvät ja huonot puolet? [Satu]

– No, saitko paljon vastauksia? [Sini]

– Vastauksia tuli reilusti yli kymmenen, ja paperikirja voitti tällä kertaa. [Satu]

– Perinteinen paperikirja on edelleen suosittu formaatti. Millaisia perusteluita sen puolesta tuli? [Sini]

– Tässä on näitä erilaisia vastauksia. Millaisia ajatuksia ne herättävät sussa? [Satu]

– Aika samoihin pohdintoihin olen päätynyt ystävieni kanssa aiheesta jutellessa. Kaikissa formaateissa on puolensa. Ihana tuo toteamus, että paperikirjassa on “paperihaavojen riski”, se oli asia, jota en ollut tullut ajatelleeksi. Itseni lisäksi parissa muussakin vastauksessa nousee esiin kirjojen ulkoasu, joka ei äänikirjoissa pääse oikeuksiinsa. Muistatko, meillähän oli jokin aika sitten blogissamme vieraana graafinen suunnittelija Minna Luoma juttelemassa kirjojen ulkoasun suunnittelusta? [Sini]

– Kyllä, se oli tosi mielenkiintoinen keskustelu. Erityisesti kiehtova Helsinki Noir -kansi jäi mieleeni. Hieno kansi saattaa houkutella tarttumaan kirjaan verbaalista kuvausta paremmin ainakin joissain tapauksissa.

Muuten, osallistuin Runebergin päivän aattona pidettyyn lukemistutkimuksen Helmiseminaariin, jonka ohjelma oli kaiken kaikkiaan erittäin mielenkiintoinen. Esitelmät käsittelivät lukuharrastuksen ja lukutapojen tutkimista. Tutkija Ilona Lindhin esitelmä oli nimeltään Äänikirjojen kuuntelu osana lukuharrastusta. Hänen aineistossaan 69 % valitsi kaunokirjallisuuden osalta painetun kirjan. Äänikirjan valitsi 10 % ja e-kirjan 6 %. 14 % vastasi valinnan riippuvan kirjasta. [Satu]

– Oho, olen yllättynyt äänikirjojen ja e-kirjojen pienistä prosenttiosuuksista. Luulin, että ne ovat suositumpia. Ehkä tuttavapiirissäni vaan on ääni- ja e-kirjojen suurkuluttajia.  [Sini]

– Ilona Lindh viittasi esitelmässään keskusteluun, jota on käyty mediassakin äänikirjojen puolesta ja niitä vastaan. Lisäksi Lindh käsitteli esitelmässään muun muassa syitä, jotka äänikirjan kuuntelijat ovat nimenneet äänikirjan valinnan syiksi, kuten helppo hankittavuus, kätevä käyttö, saavutettavuus, yhteinen kuuntelumahdollisuus, ääneen helpompi keskittyä kuin tekstiin, hyvä nukahtamisapu, ei vie tilaa. [Satu]

– Siinä on monta syytä, miksi itsekin valitsen usein äänikirjat. Helppous ja kätevyys ovat suurimpia syitä. Nukahtamiseen en tosin ole vielä koskaan käyttänyt äänikirjaa. (Sini]

– Ilona Lindhin mukaan vastaajat nimesivät äänikirjan karttelun syiksi muun muassa keskittymisen vaikeuden, määrätyn tahdin ärsyttävyyden, formaatin jäykkyyden, lukijan vaikutuksen, digilaitteiden käytön välttelyn, nukuttavuuden, sopivien tilanteiden puutteen ja näkemyksen siitä, että kuuntelu ei ole lukemista. [Satu]

– Itseäni tosiaan häiritsee kaikkein eniten, jos lukijan ääni tai lukutyyli ei miellytä. Äänen kautta kokemukseen tulee niin paljon uusia ulottuvuuksia. Joskus lukijan ääni on ollut niin rouhea, että reagoin siihen fyysisesti. Tätäkin on tullut pohdittua joskus muutamien muiden äänikirjojen käyttäjien kanssa. Sama lukija, jonka tyyli ei sovi itselle, saattaa olla jonkun toisen suosikki. Omia suosikkilukijoitani ovat esimerkiksi Krista Kosonen, Vuokko Hovatta, Jukka Pitkänen, Anni Kajos ja Krista Putkonen-Örn. Tykkään myös, jos lukijana toimii kirjoittaja itse. Usein kyse on omaelämänkerrallisista tarinoista. Viimeksi kuuntelin Jani Toivolan Rakkaudesta (Kosmos 2021) Toivolan itsensä lukemana. [Sini]

– Lindhin aineiston vastauksien joukosta löytyi myös sellaisia, jotka ovat vähitellen totuttelemassa äänikirjojen kuunteluun. Lindh oli myös tehnyt hauskan kuuntelijatyyppijaon, jossa esimerkiksi ”kirjasekaani” on sellainen henkilö, joka ”käyttää eri muotoja limittäin ja vuorotellen”. ”Audioahmatti” puolestaan ”kuuntelee enemmän kuin lukee”, ja ”multitaskaaja” ”hyödyntää työmatkat ja muut sopivat hetket kuuntelemalla”. [Satu]

– Löydän itsestäni nuo kaksi viimeistä. On kätevää, kun ruoanlaiton tai siivouksen yhteydessäkin voi uppoutua tarinoiden maailmaan. Se tekee oikeastaan mistä tahansa mekaanisesta puhteesta kivempaa. Muistaakseni sä luet mielummin itse, kun kuuntelet kirjoja. Millaisissa tilanteissa sut saisi valitsemaan äänikirjan? [Sini]

– Varmaankin silloin, jos en näkisi enää lukea itse. Olen kyllä yrittänyt kuunnella äänikirjoja monesti, mutta se ei ole mun juttu. Haluan edetä omaan tahtiini ja turhaudun, kun kerrottuna tarina etenee niin hitaasti. Muutenkin tykkään rakentaa lukemani perusteella omat mielikuvat, jotka saattavat olla ihan erilaiset, jos kuuntelee asian jonkun toisen lukemana. Poikkeus tähän on ehdottomasti saksalainen Rilke Projekt, jonka puitteissa lempirunoilijani Rainer Maria Rilken upeista runoista on tehty todellisia kuuntelunautintoja. Niihin tosin kytkeytyy vahvasti myös musiikillinen ulottuvuus, eli ihan perinteisestä runonlausunnasta ei ole kyse.

Muuten, helmiseminaarissa puhuneen Ilona Lindhin viime vuonna ilmestynyt Matkasta kertomus: kielen ja kerronnan keinot omakohtaisessa matkakertomuksessa -väitöskirja on myös tosi mielenkiintoinen. Se käsittelee Antti Tuurin, Kyllikki Villan ja Juha Vakkurin kirjoittamia matkakirjoja. Olen sattumalta tämän vuoden alusta lähtien matkannut sekä Kyllikki Villan kanssa valtamerillä rahtilaivoilla että Juha Vakkurin kanssa eri Afrikan maissa. Ovatko heidän teoksensa sulle tuttuja? Toivottavasti ehditään puhua niistäkin kirjallisista seikkailuista jossain vaiheessa! [Satu]

– Nyt kun matkustaminen on vaikeampaa, voi edes kirjojen kautta päästä reissuun. Täytyy tunnustaa, että en ole juurikaan lukenut matkakirjoja. Kiitos vinkistä, kuulen mielelläni lisää näistäkin! [Sini]

– Hienoa, seikkaillaan siis tuonnempana yhdessä matkakirjojen parissa. [Satu]

©Tarusola

Please follow and like us:

Helmet-haasteissa 2022

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä tammikuun lopun päivänä

– Moikka, Sini! Miten vuosi 2022 on lähtenyt sun osalta liikkeelle? [Satu]

– Hei, Satu! Vuosi on lähtenyt liikkeelle aika varovasti. Elämme outoja aikoja. Entä mitä sun vuoden alkuun kuuluu? [Sini]

– Outoja aikoja, todellakin! Vähän sellaisissa merkeissä on mun vuosi alkanut myös mutta kuitenkin mukavan kirjallisesti. Me ollaan puhuttu aika usein Helmet-lukuhaasteista siitä lähtien kun innostuin suorittamaan yhden vuoden aikana kaikki Helmetin siihenastiset lukuhaasteet ja löysin uudelleen lukuilon. Tiesitkö, että tätä nykyä haasteita on olemassa muitakin kuin lukuhaaste? [Satu]

– Lukuhaasteesta on tosiaan ollut puhetta ennenkin, mutta muista haasteista en ole kuullutkaan. Millaisia haasteita Helmet tarjoaa vuodelle 2022? [Sini]

– On esimerkiksi musahaaste, elokuvahaaste, pelihaaste ja selkokielinen lukuhaaste. Muutamista on sekä pitkä että lyhyt versio. Kurkataanko niitä yhdessä? [Satu]

– Mahtavaa, kurkataan! [Sini]

– Lukuhaaste vaikuttaa perinteiseltä eli jälleen varsin inspiroivalta. Hauskaa, kun moni tämän vuoden puolella lukemistani kirjoista pujahti jo haastekohtiin. Elokuvahaasteessakin näyttäisi silmämääräisesti olevan puhuttelevia ja helpohkoja kohtia. Esimerkiksi hiljattain katsomani Arctic-elokuva solahtaa sujuvasti kohtaan ”Elokuvassa selviydytään luonnossa”. Jotkut kohdat tuntuvat taas vaativan erityisperehtymistä, kuten ”Elokuva Helena Yläsen kirjasta Sata parasta elokuvaa ja kymmenen kehnoa kaupan päälle”. Täytyykin tehdä varaus tuosta teoksesta. [Satu]

– Siihen opukseen saattaa olla yllättäen jonoa. [Sini]

– Miltä vaikuttaa, löytyykö joukosta houkuttelevia vaihtoehtoja? [Satu]

– Elokuvahaaste kiinnostaa näistä ehkä eniten, koska elokuvia tulee katsottua muutenkin aika paljon. Musahaaste houkuttelee myös. Sen suorittamiseen menee varmasti huomattavasti lyhyempi aika. Toisaalta tuntuu, että näiden haasteiden kautta saattaa uppoutua pidemmäksikin aikaa tutkimaan jotain musiikkityyliä, kuten nigerialaista juju-musiikkia. Lukuhaaste on aina kiinnostava. Vaikka en ole aiemmin lukuhaasteeseen lähtenyt, houkuttelisi sekin tällä kertaa kovasti. Pelihaaste edellyttäisi pelikaverin, jota en ehkä kotoa saa, joten se voi osoittautua hankalaksi toteuttaa. [Sini]

– Mulla pisti myös silmään, että elokuva- ja musiikkihaasteessa on paljon sellaisia kohtia, joihin pitää perehtyä enemmänkin löytääkseen sopivia vastineita, ja varmaankin sen jälkeen niitä alkaakin pulputa, ainakin musahaasteessa. [Satu]

– Entä miltä lukuhaasteet sun mielestä vaikuttavat noin niin kuin yleisesti? [Sini]

– Mun mielestä monet kohdat ovat inspiroivia ja omia tottumuksia avartavia. Aiemmin tekemieni lukuhaasteiden pohjalta voin sanoa, että haasteiden eri kohdat ohjaavat usein kokeilemaan ihan uusia ulottuvuuksia. On tullut tartuttua moniin sellaisiin teoksiin, joihin en ilman lukuhaasteita olisi ikinä tutustunut. Välillä jotkut haastekohdat ovat tuntuneet aluksi vähemmän houkuttelevilta tai jopa oudoilta, kuten aiemmat ”Sokkona hyllystä valittu kirja” tai ”Kirja, jota näet sinulle tuntemattoman henkilön lukevan”. Kun kohtiin onkin valikoitunut jännä kirja, kuten ensimmäiseen Hanna Haurun Jääkansi ja jälkimmäiseen Jennifer Nivenin Yksi täydellinen päivä, on niitäkin alkanut pitää mielekkäinä. Joka tapauksessa kyse on leikkimielisestä haasteesta, jonka on tarkoitus kannustaa nauttimaan lukemisesta, ei suorittamaan hampaat irvessä. Kohtien toteuttamista ei mun mielestä kannatakaan ottaa liian kirjaimellisesti, vaan niiden soveltamisessa voi myös käyttää luovuutta. Tämänkin vuoden lukuhaasteessa on taas ilahduttavan monta sellaista kohtaa. [Satu]

– Juuri näin! Lukemisen nautinto on varmasti se pääasia. [Sini]

– Mitkä haasteet voitaisiin ottaa tavoitteiksi tänä vuonna? [Satu]

– Voin luvata osallistua ainakin elokuvahaasteeseen. Kävin jo liittymässä elokuvahaasteen Facebook-ryhmään, josta varmaan löytyy hyviä vinkkejä jokaiseen kohtaan. Luulen, että musahaastekin voisi onnistua laajentamaan mun musiikin kuuntelutottumuksia. Lukuhaasteeseen en ehkä uskalla ajan puutteessa tänäkään vuonna ryhtyä, mutta uppoudun kyllä äänikirjoihin silloin kun on aikaa, varsinkin kun saan sulta taas kirjavinkkejä. [Sini]

– Vinkeistä puheen ollen. Onko sulle tuttu Eddie Jakun Maailman onnellisin mies -kirja? [Satu]

– En ole lukenut sitä, mutta kirjailijasta muistan lukeneeni vastikään. [Sini]

– Se on tosi koskettava kirja. Mä kirjoitin siitä juuri arvostelun ja voin suositella sitä lämpimästi – nenäliinapaketin kera. Eddie Jaku kuvaa keskitysleirikokemuksiaan ja selviytymistään holokaustin kauhuista äänellä, joka pysäyttää. Mulla kirja meni viime vuoden haasteessa kohtaan ”Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa”, koska lukuhetkelläni Eddie Jaku oli vielä elossa. Hän kuoli viime lokakuussa 101-vuotiaana Sydneyssä. Tämänvuotisessa haasteessa teos voisi mennä hyvinkin moneen eri kohtaan, esimerkiksi kohtiin ”Kirja kertoo ystävyydestä” tai ”Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa”. [Satu]

– Aivan, lokakuisen uutisen kautta kirjailija tuli mullekin tutuksi. [Sini]

– Eddie Jakuun tutustuminen jätti syvän jäljen. Jakun Ted Talk on myös vaikuttava. [Satu]

– Täytyy perehtyä myös siihen. [Sini]

– Lukeminen on ollut alkuvuonna ilahduttavan paljon esillä mediassa. Olet varmaan huomannut HS:n artikkelit ja mielipidekirjoitukset lukemisesta ja lukutaidosta. Itselleni tuo perinteinen lukuhaaste on tänäkin vuonna ykkösvalinta, mutta voisin kokeilla sen lisäksi jotain muutakin. [Satu]

– Arvasin, että lukuhaasteeseen tartut ainakin! Entä mikä muu voisi olla sun vuoden haaste? [Sini]

– Mulla ja yläkoululaisella on tapana pelata lautapelejä kaiken virtuaalisen vastapainoksi. Me voitaisiin testata pelihaastetta, varsinkin kun pelihirmu voi yhdistää siihen luontevasti lempipelejään kaikissa formaateissa. [Satu]

– Tosi hyvä idea! Yhdessä pelaaminen on kivaa. [Sini]

– Voisin ottaa myös ainakin elokuvahaasteen työn alle mutta ihan rennosti ja testata, täyttyisikö musahaaste helposti. Selkokielisen lukuhaasteen suorittamisen taidan jättää väliin tällä kertaa, mutta olen katsonut sitä työn puolesta. Siinä on siis tarkoitus lukea selkokirjoja lukuhaasteen eri kohtiin. Onneksi selkokirjoja on nykyisin tarjolla yhä enemmän, joten senkin haasteen tekeminen olisi varmasti mukava homma. Jos 50 teoksen lukeminen tuntuu suurelta urakalta, voi tarttua pieneen lukuhaasteeseen. Se koostuu 25 eri kohdasta ja on julkaistu tänä vuonna jopa saksaksi. [Satu]

–  Hyvä, siitäkin voidaan siis jutella loppuvuodesta. [Sini]

– Hienoa, vaihdetaan sitten matkan varrella vinkkejä ja kokemuksia! Ja ehkäpä päästään tekemään osaa haasteista yhdessä vaikkapa leffaillan muodossa. Muuten, kiitos kun osallistuit siihen tekemääni minigallupiin ”Äänikirja, paperikirja vai e-kirja?”. Siihen tulikin paljon vastauksia. Puhutaanko siitä ensi kerralla enemmän? [Satu]

– Joo, yhteinen leffailta olisi kiva järjestää. Kokemusten ja löytöjen jakaminen tekee tästä varmasti vielä antoisampaa! Ensi kerralla sitten lisää kirjoista. Kiinnostava kuulla, millaisia vastauksia sait minigallupiin! [Sini]

©Tarusola

Please follow and like us: