Kuvailuissa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä toukokuun lopun päivänä

– Moi, Sini! Mitä sulle kuuluu vihreyden keskellä? Mä olen vihdoinkin päässyt sanomaan lempitokaisuni: Oi, ihana toukokuu! Harmi vaan, että se on mennyt taas niin nopeasti ohitse. [Satu]

– Toukokuu on tosiaan ihana, ja on tullut ihmeteltyä, miten ikkunan ulkopuolelle on auennut muutamassa päivässä oikea kukkaloisto. [Sini]

– Meillä oli viime kerralla puhetta koskettavista tarinoista ja lukuelämyksistä. Onko sulle löytynyt lukuaikaa kevätkiireissä? [Satu]

– Olen edelleen kuunnellut kirjoja aktiivisesti. Parhaillaan pyörämatkoja ilahduttaa Margaret Atwoodin Noidan sikiö, joka on osa Hogarth Shakespeare -sarjaa. Sarjassa nykykirjailijat kirjoittivat moderneja versioita Shakespearen klassikkonäytelmistä. Onko nämä sulle tuttuja? [Sini]

– Joo, mutta en ole vielä ehtinyt perehtyä niistä kovin moneen tarkemmin. Viimeksi me juteltiin aika monesta kirjasta. Koska tulee tosiaan luettua niin paljon, olen yrittänyt kirjoittaa muistiin sellaisia vaikuttavia kohtia, joihin haluan palata uudelleen. Olen aika kaikkiruokainen kirjallisuuden lajien ja tyylien suhteen. Tärkeintä mulle on kiinnostavan tarinan lisäksi kieli. Usein innostun onnistuneesta kuvailusta. Sitä ei tarvitse olla paljon, mutta sopivina annoksina se elävöittää, värittää, luo vahvoja mielikuvia ja virkistää varsinkin pitkien dialogien välissä. Jostain syystä pidän enemmän miljöön kuvailusta kuin ihmisten. Luulen sen johtuvan siitä, että henkilöhahmoissa mua kiinnostaa ensisijaisesti sisäinen elämä eikä ulkonäkö. Luon henkilöistä oman kuvan mielessäni. Ympäristön kuvaukset sen sijaan ovat usein erityisen kiinnostavia, varsinkin jos ne on kirjoitettu vivahteikkaasti ja jollain tavalla tuoreesti. [Satu]

– Itse nautin siitä, millainen kuva hahmoista muodostuu dialogin kautta. Mulle ihminen on aina kiinnostavampi kuin miljöö. Elokuvien ja sarjojen ystävänä mietin usein, millaisia kohtauksia tarinoista syntyisi, millaisella tyylillä niitä itse kuvaisin ja kenet valitsisin rooleihin. [Sini]

– Kaivelin viime kerran jälkeen vähän arkistojani ja löysin muistivihoistani tekstikatkelmia, jotka sitten lähetinkin sulle. Ajattelin, että voitaisiin tehdä niiden inspiroimina jotain visuaalisen ja verbaalisen yhteispelin hengessä. [Satu]

– Joo, kiitos niistä! Katkelmissa tosiaan korostuu ympäristön kuvaukset. Olen yrittänyt miettiä, mikä olisi se visuaalinen muoto, jota lähtisin työstämään. Monet näistä kuvauksista toivat mieleen olemassa olevia taideteoksia. [Sini]

– Tekstikatkelmia oli siis seitsemän, ja osa niistä oli aiemmin lukemistani kirjoista ja osa niistä viime kerralla mainitsemistani. Löytyikö niistä jotain sua puhuttelevaa? [Satu]

– Kyllä, kaikki olivat ehdottomasti puhuttelevia, hienoja kuvauksia. Jos lähtisin tekemään näitä ajan kanssa visuaaliseen muotoon, valitsisin ehdottomasti välineeksi liikkuvan kuvan ja äänen. Tekstikatkelmat herättävät myös kysymyksiä, joihin olisi varmasti tarjolla vastauksia, jos olisi lukenut koko kirjan. Irrallisina ne jäävät avoimiksi. [Sini]

– Kiinnostava tuo liikkuvan kuvan valinta. Ajattelin jotenkin automaattisesti, että tekisit maalauksen. [Satu]

– Tarkoitan tällä niitä yksityiskohtia, jotka luovat visuaalisen kokonaisuuden. Lyhyen kuvauksen kautta on vaikea tietää, mihin aikaan ja paikkaan tämä hetki sijoittuu. Jos lähtisin tekemään esimerkiksi Jhumpa Lahirin kiinnostavasta ja mielikuvia herättävästä katkelmasta kuvitusta, kaipaisin vähän enemmän vihjeitä siitä, millaista kasvillisuutta ja arkkitehtuuria maisemasta voisi löytyä. Tästä samasta asiasta taisi olla puhetta myös meidän Kääntyvässä maisemassa -projektissa. Kuvailu aukeaa eri tavalla, kun taustalla on tietoa siitä miltä asiat näyttävät. Se ei ole välttämätöntä, mutta jos ajatellaan vaikka Zane Greyn katkelmassa esiintyvää mainintaa ruohoaavikosta tai setristä, vaikuttaa mielikuviin tietysti se visuaalinen tieto, miltä nämä näyttävät, ja kokemus ruohoaavikosta toisi varmasti vielä selkeämmän mielikuvan. Näistä sun lähettämistä katkelmista erityisesti Ville-Juhani Sutisen jäinen kuvaus Arktis-kirjasta taas herättää vahvoja mielikuvia ja kehollisia tuntemuksia. Kylmä, pimeä, jäinen ranta on jotain tuttua ja siihen on helpompi samaistua. [Sini]

– Sutisen tekstikatkelma on myös kielellisesti antoisa, kuten lumen ja Linnunradan kuvaukset. Elävät, kiehtovat, uudenlaiset ja yllättävät kielikuvat ja vertaukset virkistävät ylipäänsä kuvailuissa. Miten kuvata tuulen humina, laineiden liplatus tai märän ruohon tuoksu latistamatta tunnelmaa? [Satu]

– Tekstissä huomio kiinnittyy enemmän yksityiskohtiin, kuvassa taas kokonaisuuteen. Yksittäisessä kuvassa nämä vihjeet ovat hienovaraisempia ja vaativat ehkä enemmän kuviin eläytymistä. Liikkuvalla kuvalla on jo enemmän keinoja välittää aistikokemuksia ja saada katsojat eläytymään. [Sini]

– Mulle käy usein niin, että onnistuneiden kuvailujen lukeminen ja muistiin kirjoittaminen aktivoi tarkkailemaan omaa ympäristöäni valppaammin. Kun kirjoitan lukemiani kohtia ylös, ne jäävät ikään kuin elämään omaa elämäänsä muistin sopukoissa. Arjen kiireessä tietoisuus, kyky olla läsnä, hautautuu niin helposti suorittamisen alle. On todellakin pysäytettävä ja joskus jopa juurrutettava itsensä hetkeksi aikaan ja paikkaan, jotta saa levottoman mielen rauhoittumaan ja avautumaan aistimuksille. Jos sauhuaa koko ajan, ei kykene havainnoimaan pieniä kiinnostavia yksityiskohtia, kuten mikromaailmaa pihalaattojen saumakohdassa, lohkeilleen betonin eri kerrostumia, kaatuneen puun juuriin pesiytynyttä ötökkäyhdyskuntaa, sortuneiden kivikasojen yllättävää symmetriaa tai pilvien muodostamia kuvioita. Joskus nostaessaan katseensa taivaalle, voi nähdä merkillisiä asioita. [Satu]

– On mielenkiintoista, että lukeminen saa sut tarkkailemaan ympäristöä yksityiskohtaisemmin. Myös kuvien tekeminen saa tarkkailemaan ympäristöä eri tavalla. Saatan kuvata koiralenkillä mielenkiintoisia puiden runkoja ja kasveja muistin tueksi. Suurin osa kuvista ei koskaan päädy käyttöön. Joskus myöhemmin katselen kuvia ja mietin, mikä tässäkin mahtoi olla se juttu, joka sai kaivamaan kameran esiin. [Sini]

– Tunnistan tuon! Mä olen valokuvauksen aloittamisen myötä ruvennut näkemään joka puolella asioita, jotka herättävät ajatuksen: olisipa kamera mukana! Erityisesti valoa olen ruvennut katsomaan ihan eri tavalla ja mietin usein, kuinka tietyssä valaistuksessa tulisi hyviä kuvia. Varsinkin keväisen ja kesäisen alkuillan pehmeä valo on jännä. Luovia juttuja tehdessäni siirrän mahdollisuuksien mukaan työpisteeni luontoon. Erilaisten aistimusten ympäröimänä ja varsinkin veden äärellä ideat tuntuvat virtaavan vapaammin. [Satu]

– Koska tarkoituksena oli, että valitsemistasi katkelmista syntyy jotain visuaalista, päädyin luonnostelemaan Ville-Juhani Sutisen jäistä tunnelmaa. Kauniina kevätpäivänä se tuntui tarpeeksi etäiseltä mutta kuitenkin helposti lähestyttävältä:                                                                             

”Valkea lumi kuultaa kirkkaassa valossa kuin pakastettu ihra. Hangen pinta on kivenkova. Rannassa retkottaa hajonnut potkukelkka, jonka istuimeen on sidottu vanha muovinen olutkori. Siihen saakka katuvalot yltävät.

Sitten alkaa pimeys. Hiihdän hämärässä yli Jerisjärven jään. Linnunrata piirtyy esiin kuin taivaan pintaan kiinni jäätyneenä. Kuu levittää himmeää hehkua selälle. Vasta aivan lähellä erottaa vastarannan hylätyn venevajan, jonka vierestä alkaa merkitty reitti.” Ville-Juhani Sutinen: Arktis, luku 1.

Tähtitaivasta tunteva voi huomata, että mun mielikuvissa tähdistöstä ei ole paljoakaan tietoa, eikä Jerisjärven maisemiakaan välttämättä tunnista.  [Sini]

– Syntyipä upea kuva! Tunnelma on taianomainen. On kiehtovaa katsella kuvaa tässä kevään kirkkaudessa. Mielikuvitus alkaa heti laukata kauas horisonttiin. Kuinka kauan sulla meni kuvan tekemiseen ja mitä pohdit sen aikana?

– Tein kuvaa pienissä pätkissä, koska pidempään työstämiseen ei ollut aikaa. Mietin niitä harvoja hetkiä, jolloin olen päässyt katsomaan pakkasyön tähtitaivasta ilman minkäänlaista ihmisen tuottamaa valoa ympärillä.  [Sini]

– Tähän kuvaan aion palata vielä monta kertaa. Se on niin inspiroiva. Ensi kerralla me tavataankin jo kesäkuun merkeissä. Onko sulla jo ideoita, mitä voitaisiin silloin tehdä? [Satu]

– Keksitään jotain kesäistä! [Sini]

© Tarusola

Please follow and like us:

Kirjoja vinkkaamassa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä huhtikuun lopun päivänä

– Moikka, Sini! Blogin 5-vuotissynttärijuhlat on nyt juhlittu. Kiva jatkaa tuttujen ja uusien aiheiden parissa – ja ennen kaikkea sun kanssa yhteistyössä! [Satu]

– Samoin, Satu! Keväinen sää on saanut ajattelemaan jo seuraavaa kesää ja lomalukemisia. Mulla on ollut äänikirjapalvelu kovassa käytössä. Oletko sä vielä tehnyt lukuhaasteita tai ehtinyt muuten lukemaan kirjoja? [Sini]

– Olen lukenut paljon omien tekstien ohella, ja tämän vuoden Helmet-lukuhaaste on myös työn alla. Mulla onkin tällä hetkellä aika monta kirjaa mielessä ja luennassa. Tämän Jhumpa Lahirin Missä milloinkin -teoksen (Tammi) mainitsinkin silloin viimeksi, kun oltiin maistelemassa kirjasatoa. Lahiri kuuluu tosiaan lempikirjailijoihini, ja ehdin odottaa Missä milloinkin -kirjaa jo kauan. Odotus palkittiin, ja kirja yllätti – hyvällä tavalla. Lahiri on käsitellyt tuotannossaan paljon muun muassa toiseutta ja ulkopuolisuutta, ja niin hän tekee nytkin. Tyyli on kuitenkin erilainen, mikä saattaa johtua siitä, että hän kirjoittaa uudella kielellä, italiaksi. Lahiri nimittäin muutti perheineen kymmenkunta vuotta sitten haaveidensa maahan Italiaan ja ryhtyi kirjoittamaan italiaksi. Omakohtaisessa In other words -teoksessaan (Bloomsbury) hän käsittelee esimerkiksi näitä kieli- ja identiteettikysymyksiä. Tuo kirja on kiinnostava siinäkin mielessä, että se sisältää sekä Lahirin italiankielisen tekstin että Ann Goldsteinin englanninkielisen käännöksen rinnakkain. Kielten rinnakkaiselo on siis hyvinkin konkreettista.

Helinä Kankaan suomentama Missä milloinkin on mun mielestä kaunis kirja sekä kanneltaan että sisällöltään. Harvoin tulee käytettyä kaunis-adjektiivia kirjan sisällöstä, mutta nyt se sopii musta hyvin. Se on myös melankolinen, ja ympäristöään tarkkailevan päähenkilön yksinäisyys ja ulkopuolisuus koskettavat. Kirja on jaettu lyhyisiin lukuihin, jotka on nimetty päähenkilön erilaisten tapaamisten, olotilojen ja kohtaamispaikkojen mukaan, kuten Museossa, Parvekkeella, Elokuussa tai Itsekseen. Noista nimistä tulivat hauskasti mieleen nämä meidän Kielikuvakohtaamiset. Ajattelin, että yrittäisin lukea kirjan jossain vaiheessa myös italiaksi. [Satu]

– Mielenkiintoista tuo kielten rinnakkaiselo. Olisi kiva sitten kuulla sun lukukokemuksesta italiaksi. Tämä kirja menee nyt kyllä myös mun lukulistalle. Kiinnostaa tietää, millainen on kirja, jonka määrittelet kauniiksi. Onko sulla muita hyviä lukuvinkkejä? [Sini]

– Kyllä, niitä löytyy! Runous on vaikea laji, ja hyvät runot ovat harvassa. Vanhoja mestareita, kuten suosikkiani Rainer Maria Rilkeä, ei ole helppo voittaa. Siksi ilahduinkin valtavasti, kun törmäsin jokin aika sitten Bei Daon Puhun peilille kiinaa -kokoelmaan (Basam Books). Olen viimeisen vuoden aikana palannut sen puhutteleviin ja väkeviin runoihin monesti. Kokoelmasta innostuneena luin myös kaksi muuta kokoelmaa: kiinalaisen Hai Zin kirjoittaman Näkymä valtamerelle (Basam Books), jonka on suomentanut Pentti Seppälä, ja Anni Sumarin koonneen ja suomentaman yhdysvaltalaisen nykyrunouden kokoelman Merenvaahdon palatsi (Aviador). Kummastakin löytyy monia ajatuksia herättäviä runoja, vaikka Puhun peilille kiinaa on omasta mielestäni näiden ehdoton ykkönen. Odotan myös kovasti Amanda Gormanin Vuori jota nousemme -lahjarunokirjaa, joka on luettavissa BookBeatissa toukokuussa. Kyseessä on se hänen Joe Bidenin ja Kamala Harrisin virkaanastujaisissa lausumansa runo. Myöhemmin tänä vuonna Gormanilta ilmestyy suomeksi laajempi runokokoelma Tammen kustantamana. [Satu]

– Se oli tosiaan vaikuttava hetki virkaanastujaisissa. Jos ei maailma sitä ennen tiennyt, kuka Amanda Gorman on, niin sen jälkeen kyllä tiesi. Ajattelitko lukea senkin molemmilla kielillä? [Sini]

– Ehdottomasti! Luin muuten juuri kiinalaisen Ge Fein romaanin Näkymättömyysviitta, jonka on suomentanut Raimo Sainio (Aula & Co). Voin suositella kirjaa erityisesti musiikin ja äänentoistolaitteiden ystäville kirjan päähenkilön ammatin ja siihen liittyvien juonenkäänteiden perusteella. Hän on nimittäin Pekingissä asuva äänentoistolaitteita rakentava mies, joka tekee omaleimaisia havaintoja kotikaupungistaan ja siellä tapaamistaan ihmisistä. Kerronta on elävää, ja tarina etenee niin sujuvasti, että kirjan lukee hetkessä. [Satu]

– Hyvä vinkki! Tiedänkin erään, jolle tämä kirja varmasti sopisi lahjaksi, ehkä saan lukea sen sitten itsekin. [Sini]

– Hienoa, tämä henkilö kävikin mielessäni kirjaa vinkatessani. Tällä hetkellä mulla on luennassa Elizabeth Stroutin Olive, taas, joka on Kristiina Rikmanin suomentama. Se on jatkoa sille Olive Kitteridge -kirjalle, jota käsiteltiin silloin Kirjasiskojen lukupiirissä, kun kävin siellä vierailulla. Olen vasta kirjan alkupuoliskolla, mutta se vaikuttaa lupaavalta. Siinä on samanlaista hiljaista huumoria ja paikoitellen vivahteikasta kuvailua kuin Olive Kitteridgessä, jolle annoin aikanaan neljä tähteä viidestä. Kummatkin ovat Tammen kustantamia. [Satu]

– Taisin silloinkin todeta, että kirjasta on tehty myös loistava minisarja, jossa Olive Kitteridgeä näyttelee Frances McDormand. McDormand on yksi lempinäyttelijöistäni, enkä malta odottaa, että pääsen näkemään kolmella Oscarilla palkitun Nomadland-elokuvan. No, mutta nyt ajauduttiin sivupoluille. Oletko lukenut muuta kuin kaunokirjallisuutta viime aikoina? [Sini]

– Joo, paljonkin! Ennen luin yhden kirjan kerrallaan alusta loppuun ennen kuin aloitin seuraavan. Lukutapani on kuitenkin muuttunut, ja nyt mulla saattaa olla menossa montakin kirjaa kerralla. Yksi niistä tällä hetkellä kesken olevista on Ville-Juhani Sutisen matkakirja nimeltä Arktis. Likaista lunta (Like). Vaikka lumikiintiöni onkin tältä keväältä jo täynnä, kirjallisessa muodossa siitä on kiinnostava lukea juuri Sutisen kirjoittamana. Hänen pitämänsä matkakirjoittamisen kurssin suoritin tosiaan joitakin vuosia sitten Kirjan talon kautta, ja mekin käsiteltiin niitä tehtäviä silloin. Tässä kirjassa Sutinen perehtyy maapallon pohjoisiin osiin ja kertoo omakohtaisen sujuvasti sekä tietopohjaisesti taustoittaen kokemuksistaan Huippuvuorilla, Siperiassa ja Grönlannissa. [Satu]

– Täytyy siis tämäkin lisätä lukulistalle. Entä oletko löytänyt viime aikoina hyviä oppaita tai inspiroivia tehtäviä? [Sini]

– Olen perehtynyt esimerkiksi Urpu Strellmanin ja Kimmo Svinhufvudin kirjoittamaan käytännönläheiseen kirjoitusoppaaseen, jonka nimikin jo houkuttelee tarttumaan siihen: Kupliva kirjoittaminen. Iloa ja tehoa työelämän teksteihin (Art House). Oppaassa on runsaasti virkistäviä esimerkkejä, ja se on kirjoitettu persoonallisen elävästi. Teos on monipuolinen kirjoitusapupaketti, ja sitä on todella miellyttävä lukea. Kirjassa on paljon konkreettisia esimerkkejä usein haasteellisista asioista, kuten vaikuttavuudesta, markkinoinnista ja markkinointiviestinnästä, ja uskoisin, että säkin pitäisit sekä hyötyisit niistä vinkeistä ja neuvoista. [Satu]

– Varmasti hyötyisin! Täytyy tutustua tähänkin. [Sini]

– Olen tullut lukijana vähän vaikeaksi, kun odotan tarinalta aina paljon – jotain tajunnanräjäyttävää tai koskettavaa. En tarkoita tällä mitään spektaakkelinomaisia juonenkäänteitä tai valtavaa henkilögalleriaa, vaan koskettavuus voi syntyä ihan pienestä. Sellaisia suuria tunteita herättäviä teoksia, kuten aiemmin vinkkaamani John Williamsin Stoner, ei löydy usein. Joka kerta tarttuessani uuteen tarinaan olen kuitenkin valmistautunut sellaiseen. [Satu]

– Myös mulla on ollut vähän samanlainen kokemus tänä keväänä. Tuntui pitkään, ettei oikein mitään erityisen koskettavaa osunut kohdalle. Kuuntelin kuitenkin suurimman osan loppuun. Pari äänikirjaa jouduin kuitenkin hylkäämään heti alkujaan, koska lukijan tyyli tai ääni ei vaan toiminut. Näihin kirjoihin palaan ehkä paperiversiona sitten, kun on aikaa istua kirjan kanssa. Viimein kuitenkin löysin kirjan, jonka parissa todella viihdyin. Hanna Weseliuksen Sateenkaariportaat on ilmestynyt jo tammikuussa. Weselius on paitsi kirjailija, myös valokuvataiteilija ja taiteen tohtori. Kiinnostus visuaalisen kulttuurin ilmiöihin välittyy myös tekstissä. Kirjassa on herkullista yksityiskohtien kuvailua, huomioita väreistä, valokuvista ja kuvan tematiikasta.  [Sini]

– Kiitos vinkistä! Tuohon haluan perehtyä heti, kun ehdin! [Satu]

– Mulla on sulle vinkkinä myös Hanna Weseliuksen ja Hannamari Shakyan toimittama Poikkeustila 2020 – Kaikki, aivan kaikki on peruuttamattomasti muuttunut (S&S). Mukana on ollut 160 valokuvaajaa, jotka kuvasivat keväällä 2020 poikkeusoloja osana erillistä hanketta. Kirjassa kuvien rinnalla Hanna Weseliuksen päiväkirjamerkinnät välittävät koronakevään kokemuksia. Olin jo ostohousut jalassa menossa hakemaan itselleni tätä kirjaa, mutta se oli monesta kaupasta loppu. Poikkeustila 2020-hankkeen nettisivut ja kuvat löydät täältä. [Sini]

– Kiitos tästäkin kiinnostavasta vinkistä. Pikavilkaisulla katsomani kuvat ovat vaikuttavia. Muuten, tehtäisiinkö jotain luovia kirjoihin liittyviä tehtäviä ensi kerralla? Mulla olisi muutama idea mielessä. [Satu]

–  Mahtavaa, tehdään vaan! [Sini]

© Tarusola

Please follow and like us:

Juhlatunnelmissa

Kahden ystävän etäkohtaaminen eräänä maaliskuun lopun päivänä

– Moikka, Sini! Kiva nähdä juhlatunnelmissa, vaikka joudutaankin tapaamaan taas näin etänä koronatilanteen vuoksi. [Satu]

– Kielikuvakohtaamisia-blogi on tosiaan jo 5-vuotias. Sitä on syytä juhlia! [Sini]

– Ehdottomasti! Viisi vuotta on pitkä aika, mutta toisaalta se tuntuu kyllä hujahtaneen hetkessä. [Satu]

– Meidän yhteistyö on alkanut jo kauan ennen blogin perustamista. Meitä molempia kiinnostaa kieli, luovuus ja oppiminen. Visuaalinen ja verbaalinen kieli kietoutuvat monella tavalla yhteen mutta toimivat kuitenkin niin eri tavoin. Muistatko, kun me pohdittiin blogille nimeä? [Sini]

– Kuin eilisen päivän! Se on mun mielestä hyvä esimerkki luovasta ideoinnista. Aika kauanhan me testailtiin erilaisia ideoita, kokeiltiin kaikenlaisia yhdistelmiä ja lopulta päädyttiin tähän. Siinäkin prosessissa arvostin sun avoimuutta ideoiden suhteen. Kun ilmapiiri on niin positiivinen ja tuntuu, että toinen kuuntelee ja antaa tilaa kaikkein hulluimmillekin ideoille, luovuus pääsee virtaamaan vapaasti. Sitten prosessin seuraavissa vaiheissa on hyvä, että löytyy myös rakentavaa kriittisyyttä, kuten sulla, jolloin niistä ensimmäisistä raakileista valikoituu jatkotyöstöön parhaimmisto.

Me ollaan kyllä ehditty tehdä valtavasti kaikenlaisia kivoja ja monipuolisia juttuja. Sun ansiosta olen päässyt monta kertaa kokeilemaan sellaisia asioita, joita en olisi itsekseni kovin todennäköisesti kokeillut. Meidän ensimmäinen kirjaprojektikin, Mainio matkatoimisto, ajoittui blogin alkuaikoihin. Senkin tiimoilta ollaan päästy tekemään muita tosi mukavia projekteja, monesti esimerkiksi Helsingin Kirjamessuilla. [Satu]

– Yhteistyö on ollut siis hedelmällistä molemmin puolin. On ollut jännä huomata, miten meidän vuoropuheluun löytyy aina jotain uusia aiheita ja näkökulmia. [Sini]

– Musta tuntuu, että olen oppinut meidän tekemisien kautta valtavasti visuaalisesta puolesta. [Satu]

– Myös mä olen alkanut kiinnittää yhä enemmän huomiota puhuttuun ja kirjoitettuun kieleen, kielellä leikkimiseen ja sanataiteeseen. [Sini]

– Mitä kohokohtia sulle tulee mieleen blogin 5-vuotistaipaleelta? [Satu]

– Kohokohtia on tosi paljon, joten vaikea valita suosikkeja. Suvi Nurmen järjestämä runopaja jäi vahvasti mieleen. Se oli kiva kohtaaminen. Meillä on ollut blogissa paljon muitakin mahtavan kiinnostavia vierailijoita, kuten Juha Hurme ja Kati Rapia, jotka kertoivat yhteistyöstään. [Sini]

– On tosiaan ollut virkistävää ja antoisaa saada blogiin vierailijoilta. Toivottavasti niin on jatkossakin! [Satu]

– Entä mikä kohtaaminen on ollut sulle merkittävin? [Sini]

– On tosiaankin vaikea nimetä vain yhtä, mutta jos olisi ihan pakko, valitsisin meidän Kääntyvässä maisemassa -taideprojektin Rauman saaristossa. Kesä oli kauneimmillaan, ja me päästiin pohtimaan ja testailemaan kuvan ja sanan yhteispeliä intensiivisesti upeissa merimaisemissa. [Satu]

– Oih, se olikin todella hieno projekti ihanissa puitteissa! [Sini]

– Myös Ihme-festivaalin työpaja oli elämys, ja lopputuloksesta tuli mun mielestä hieno. [Satu]

– Kyllä, “¡Olé! artivisti!”-julisteemme jatkoi hetken elämäänsä Suvilahden graffitiaidassa. Näyttelyiden yhteydessä on puhuttu kuvailutulkkauksesta, aistien merkityksestä taidekokemuksessa ja moniaistisuudesta. Galleria Art Kaarisillassa esillä olleen Koskettavin veistos -näyttelyn teoksiin saimme tutustua aluksi tunnustellen silmälaput silmillä ja vasta sen jälkeen näköhavainnon avulla. [Sini]

– Se oli kyllä jännä kokemus. Kaikki nuo tapahtumat, tilaisuudet ja harjoitukset, joissa saa tehdä itse, herättävät paljon ajatuksia ja laittavat parhaimmillaan liikkeelle luovia prosesseja. Harjoituksista on jäänyt mieleen erityisesti Kuvien ketjussa -tehtävä, joka oli musta todella mielekäs ja mukava. Siitä mun valokuvausinnostus oikein roihahti. [Satu]

– Blogin kuvista suurin osa onkin nykyään sun ottamia. [Sini]

– Todella antoisia ovat olleet myös erilaiset näyttelykäynnit, joihin ollaan yhdistetty tehtäviä, esimerkiksi Atskissa ja eri gallerioissa. [Satu]

– Erilaisia museoiden tarjoamia oppimateriaaleja on ollut kiva käydä läpi. [Sini]

– Oikeastaan kaikki meidän tekemät tehtävät ovat olleet jollain tavalla opettavaisia ja avartavia. Myös ne, joita ollaan tehty erilaisten kirja-arvioiden yhteydessä. Käytännössä tehden saa eniten irti kirjoista ja harjoituksista sekä pystyy pohtimaan kuvan ja sanan yhteispeliin liittyviä asioita paljon syvemmin. [Satu]

– Tehtävistä olen saanut myös paljon ideoita ja materiaalia omaan opetustyöhön. [Sini]

– Mäkin olen pystynyt hyödyntämään monia meidän tehtävistä kummunneita ideoita jatkotyöstettyinä omissa projekteissani. Arjessa on usein kauhea kiire, mikä tukahduttaa luovuuden. Siksi on piristävää, että blogissa pääsee pysähtymään luovuuden äärelle ja pohtimaan sekä tekemään sellaisia asioita, joista saa inspiraatiota. On myös tosi kiva, että meidän tekemiset on dokumentoituna blogissa. Kun tekee paljon, monet asiat hautautuu helposti uusien alle. Nyt niihin on helppo aina palata. Toivottavasti meidän kirjoituksista on iloa ja hyötyä muillekin. Ainakin saamamme positiivisen palautteen perusteella vaikuttaa siltä. [Satu]

– Toivottavasti! Menneitä kirjoituksia selaillessa löysin monta juttua ja ajatusta, jotka olin jo ehtinyt unohtaa. Tämä blogi toimii tosiaan hyvänä lisämuistina itsellenikin. [Sini]

– Entäpä mitä jatkossa? [Satu]

– Toivon blogille pitkää ikää, ja yritetään jatkossakin tarttua ajankohtaisiin aiheisiin, tapahtumiin ja näyttelyihin. Joku yhteinen taideprojekti olis kiva toteuttaa heti, kun se on mahdollista. [Sini]

– Ajattelen ihan samoin! Ehkä voitaisiin kokeilla myös jotain vuorovaikutteista lukijoidenkin kanssa. Onnea Kielikuvakohtaamisille ja kiitos tähänastisesta yhteistyöstä, Sini! [Satu]

– Kiitos myös sulle, Satu! Lukijoiden mukaan saaminen kuulostaa hyvältä. Pistetään toi sun loistava idea hautumaan. [Sini]

© Tarusola

Please follow and like us:

Educassa 2021

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä helmikuun lopun päivänä

– Moikka, Sini! Perinteiset Educa-messut järjestettiin tänä vuonna järkevästi kaksipäiväisenä etätapahtumana koronatilanteen takia. Ensimmäinen päivä oli omistettu kansainväliselle ohjelmalle, ja se oli valtaosin englanninkielinen. [Satu]

– Todella hienoa, että näitä tapahtumia järjestetään myös virtuaalisesti. Itse en osallistunut ensimmäisen päivän ohjelmaan. Lauantaina kävin seuraamassa muutamaa esitystä. [Sini]

– Kotisohvaltakin pääsi ihmeen hyvin messutunnelmaan, vaikka henkilökohtaisia kohtaamisia jäikin kaipaamaan. Kummankin päivän ohjelma oli joka tapauksessa yhtä korkeatasoista kuin aiempina vuosina, vai mitä mieltä sä olet, Sini? [Satu]

– Kyllä! Erityisesti olin iloinen mahdollisuudesta katsoa esitysten tallenteita jälkikäteen. Yleensä messuilla joutuu tekemään valintoja kiinnostavien, mutta päällekkäisten ohjelmien välillä. Se antoisa alan kirjallisuuden ja oppimateriaalien ja muiden opetukseen liittyvien tuotteiden selailu jäi tosin nyt vähemmälle. Näillä messuilla ei syntynyt löytöjä eikä herännyt kaupallisia tarpeita. [Sini]

– Mä ehdin käydä kumpanakin päivänä seuraamassa aika monta keskustelua. Korona ja sen tuomat poikkeusjärjestelyt olivat ymmärrettävästi läsnä useissa puheenvuoroissa. Esimerkiksi Poikkeusajan oivalluksia – yhteistyötä ja hyvinvointia Espoossa -keskustelussa varhaiskasvatuksen asiantuntija Marianne Leppänen esitteli sivustoa nimeltä Toimintaa kotona oleville lapsille, johon on koottu kotioloissa helposti totutettavia puuhia. Lisäksi hän kertoi mahdollisuudesta nimeltä Vasu-tarina virtuaalisesti: lapset ja vanhemmat voivat käydä tutustumassa päiväkotiin ja sen toimintaan VR-tekniikan avulla.

– Digiloikkia on tosiaan tehty viimeisen vuoden aikana opetusalalla monissa paikoissa. Oliko messuohjelmassa jokin esitys, joka oli mielestäsi erityisen antoisa? [Sini]

– Päivien paras tietoisku oli mun mielestä OAJ:n lakimies Ira Hietanen-Tanskasen ja Kopioston lakimies Kirsi Salmelan tarjoama erityisesti opettajille tarkoitettu informatiivinen täsmäpaketti tekijänoikeuksista. Sekin, kuten kaikki muut esitykset, on saatavissa messujen sivuilta. Siihen kannattaa ehdottomasti perehtyä, sillä esitykseen oli tiivistetty kaikki olennainen tekijänoikeuksista. Ruvettuani itse valokuvaamaan enemmän on ollut yllättävää huomata omakohtaisesti, kuinka kevyesti valokuvan tekijänoikeuksiin saatetaan suhtautua. [Satu]

– Kiitos vinkistä! Tähän täytyy tutustua tarkemmin. Oliko näkökulma erityisesti opetuskäyttöön liittyvissä tekijänoikeuksissa? [Sini]

– Oli juuri erityisesti tilanteista, joissa opettaja kohtaa tekijänoikeusasioita. Iltapäivän keskustelussa Kaikkien lasten Suomi – lapsistrategia toteutetaan nyt! perhe- ja peruspalveluministeri Krista Kiuru, lapsiasiainvaltuutettu Elina Pekkarinen, emeritusprofessori Jouni Välijärvi ja Saamelaiskäräjien nuorisoneuvoston puheenjohtaja Anni-Sofia Niittyvoipio käsittelivät lasten oikeuksia ja niiden toteutumista eri näkökulmista. Monessa puheenvuorossa tuli esiin osallisuus tai oikeastaan sen puute: Lapset ja nuoret kokevat, etteivät tule kuulluiksi. Usein aikuiset kuvittelevat, että he luovat rakenteita lapsille ja nuorille, mutta lapset ja nuoret haluaisivat suoraan mukaan, aidosti. Lisäksi eri vähemmistöihin kuuluvat lapset kokevat paljon enemmän syrjintää ja kiusaamista kuin valtaväestöön kuuluvat, ja tähän pitäisi puuttua. [Satu]

– Tämä lasten osallisuus on tärkeä asia. Hienoa, että meillä on nyt ensimmäinen kansallinen lapsistrategia. Tulevaisuudessa näemme, miten tämä visio muuttuu toiminnaksi. [Sini]

– Varsinkin nyt poikkeusoloissa lasten ja nuorten hyvinvointiin pitää panostaa erityisesti. Mitä ajattelet Perttu Pölösen esityksestä Tulevaisuuden identiteetit, joka me molemmat katsottiin? [Satu]

– Futuristi, tietokirjailija, säveltäjä, keksijä, puhuja ja moniosaaja ovat titteleitä, jotka on liitetty mediassa Perttu Pölöseen. Pölönen aloitti esityksensä pohtimalla titteleiden ja ammattinimikkeiden merkitystä osana ihmisten identiteettiä. Pölösen ehdotus on, että taidoista tehdään titteli. Hänen mukaansa taito ei ole samalla tavalla roolitettu kuin ammatti. Titteleihin liittyy stereotypioita ja ennakkoluuloja. Kun ihminen näkee itsensä taitojen kautta, voi olla helpompi kulkea omaa, ehkä rönsyilevämpää polkua.

– Pölönen on kirjoittanut aiheesta myös kirjan Tulevaisuuden identiteetit. Hänen toinen kirjansa Tulevaisuuden lukujärjestys on sekin mun lukulistalla. [Satu]

– Keskustelu tulevaisuudessa tarvittavista taidoista (21st century skills) on vaikuttanut nykyisiin opetussuunnitelmiin ja oppimisen tavoitteisiin, eikä sinällään ole mikään uusi asia. Silti Pölösen puhe taitojen huomioimisesta tuntui taas hyvältä muistutukselta. Nämä taidot eivät välttämättä näy siinä arvioinnissa, jonka oppilaat saavat tai joka välittyy koteihin. Omien vahvuuksien huomaaminen ei ole itsestään selvää, ja niiden sanoittaminen vanhempien ja opettajien taholta on tärkeää. Positiivinen pedagogiikka tarjoaa tähän hyviä välineitä. [Sini]

– Pölönen toi esiin myös tarinankerronnan: millaisen tarinan kerrot itsestäsi? Ei vain pelkkiä ”kovia faktoja”, vaan kaikenlaista muutakin, kuten vaikkapa millaisia ihmisiä ympärilläsi on. Tuo itsensä sanallistaminen tarinana on aika haastava tehtävä lapselle ja nuorelle, mutta sen harjoitteleminen on tärkeää. On myös jännä havainnoida, miten tarina muuttuu ja kehittyy matkan varrella. Entäpä mikä lauantain ohjelmassa oli susta vielä kiinnostava? [Satu]

– Erityispedagogi Erja Sandbergin esitys Pedagoginen tuki kaikilla asteilla – Mitä pitäisi huomioida? toi esiin pedagogisen tuen jatkuvuuden tärkeyttä. Sandberg korosti, että opettajat ovat osa koulupolun pedagogista jatkumoa. Pedagogiset suunnitelmat ovat arjen työkaluja, ja ne ovat lakisääteisiä. Samassa luokassa voi olla hyvin erilaista tuen tarvetta. Lopussa Sandberg nosti esiin joitakin konkreettisia neuvoja. Oppilaan vahvuuksien hyödyntäminen nousi esiin tässäkin puheenvuorossa. [Sini]

– Hyviä pointteja. Taidan katsoa vielä tuon tallenteen. Ensi kuussa meillä onkin syytä juhlaan, kun Kielikuvakohtaamisia täyttää viisi vuotta! [Satu]

– Mahtavaa! Maaliskuussa juhlitaan! [Sini]

©Tarusola

Please follow and like us:

Vuosien virrassa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä tammikuun lopun päivänä

– Moi, Sini! Millaisissa merkeissä sun vuosi 2021 lähtenyt liikkeelle? [Satu]

– Hei, Satu! Vuodenvaihde livahti ohi tällä kertaa aika huomaamatta. Talvinen sää ja valon lisääntyminen on piristänyt mieltä ja saanut ulkoilemaan enemmän. [Sini]

– Nyt onkin sopiva aika vilkaista hetkeksi vielä viime vuoteen – mitä kaikkea tehtiin Kielikuvakohtaamisissa tuona poikkeuksellisena ajanjaksona. Samalla voitaisiin suunnitella, millaisia juttuja tehdään tämän vuoden aikana. [Satu]

– Hyvä idea! [Sini]

– Viime vuosi oli kyllä todella outo. Virus mullisti kaiken, ja moni asia muuttui lennosta. Monesta kivasta jutusta on joutunut luopumaan, mutta onneksi tilalle on tullut myös uusia ulottuvuuksia. [Satu]

– Todella kummallinen vuosi! Mietin juuri tänään, millaista elämä olisi ollut tämän pandemian aikana ilman Internetiä. Ihan kamala ajatus. [Sini]

– Meidänkin tekemisiin poikkeusolot vaikuttivat varsinkin viime keväänä vahvasti, kun kasvokkaiset kohtaamiset vaihtuivat etätapaamisiksi ja esimerkiksi moni suunniteltu näyttelykäynti peruuntui. Mulla onkin erityisesti museovierailuja ja kirjasto-oleskeluja kova ikävä! Onneksi ehdittiin alkuvuonna Anna Retulaisen Kohtaamisia-näyttelyyn, jossa käsiteltiin Miksi en kirjoittaisi? kirjaa. Educa-messujen ihmisvilinässäkin vierailtiin tammikuussa, jolloin ei ollut vielä tietoa siitä, mikä meitä odottaa. [Satu]

– Se Retulaisen näyttely oli kyllä hieno! Huomasin juuri, että samalla reissulla nautittiin laskiaispullia Oodissa. Tuli myös ikävä meidän kahvipöytäkeskusteluja. [Sini]

– Livekohtaamisia kompensoimaan on sitten tullutkin runsaasti erilaisia virtuaalisia tapahtumia ja luontoelämyksiä. [Satu]

– Ihminen on kyllä kekseliäs ja sopeutuvainen. Etäily on saanut ihmiset harrastamaan uusia juttuja kotona ja tarttumaan myös uusiin haasteisiin. Itsekin kokeilin, miten pitkälle pääsen sivellintekstauksen harjoittelussa kuukauden aikana. [Sini]

– Pitkälle pääsit! Jälki on todella hienoa. Vaikka virtuaaliset yhteydet mahdollistavatkin paljon, usein tuntuu, että vuorovaikutuksesta jää jotain puuttumaan – jotain inhimillistä. [Satu]

– Kyllä! Muutamiin virtuaalisiin seminaareihin osallistuneena olen toki saanut kuunnella paljon asiantuntevaa keskustelua, mutta esimerkiksi verkostoituminen näissä etätapaamisissa jää todella vähäiseksi. Sieltä puuttuu ne juttelut kahvi- tai lounastauoilla, vessajonoissa ja vieruskaverin kanssa. Samoin museo- ja galleriakäyntien sosiaalinen ulottuvuus on nyt auennut mulle ihan toisella tavalla. [Sini]

– Toden totta. Onneksi on silti tullut tehtyä kivoja juttuja. Etätehtäviin perehtyessä tuli löydettyä monta hienoa väylää päästä museoihin ja vierailemaan monissa jännissä kohteissa. [Satu]

– Näistä virtuaalisista mahdollisuuksista me kirjoiteltiinkin viime vuonna maalis– ja huhtikuun postauksissa. Tarjonta on siitä varmasti kasvanut paljonkin. [Sini]

– Oli myös kehittävää perehtyä kanssasi Pim! Olet luovakirjaan ja siihen liittyviin Luovuuskortteihin. Kirjasatoa oli myös mukava maistella. [Satu]

– Sainkin sulta hyviä lukuvinkkejä, joihin olen tarttunut kuluneen talven aikana. [Sini]

– Kun koronatilanteessa oli alkusyksyllä pienoinen suvantovaihe, pääsin vierailemaan Kirjasiskojen lukupiiritapaamiseen. Oli hienoa saada seurata tiiviin ryhmän vilkasta kirjallisuuskeskustelua ja osallistuakin siihen. Lukemista harrastavien ystävysten innostus on piristänyt monesti, kun olen mielessäni palannut tuohon syyskuiseen tapaamiseemme. [Satu]

– Siitä tulikin pitkä ja kiva juttu. Lokakuussa keskityttiin enemmän kirjojen visuaaliseen maailmaan yhdessä graafikko Minna Luoman kanssa. Minna esitteli myös muutamia suunnittelemiaan kirjoja. [Sini]

Kuvakooste Minna Luoma

– Mitä toiveita sulla olisi blogin suhteen tälle vuodelle? [Satu]

– Jos mahdollisuuksia näyttelyvierailuille aukeaa, olisi hienoa päästä sun kanssa taas taiteen ja historian pariin. En ole vielä onnistunut näkemään iki-ihania Muumeja Kansallismuseon 75-vuotisjuhlanäyttelyssä Rohkeus, rakkaus, vapaus! mutta toivon pääseväni vielä. Ehditkö sä käydä syksyllä? [Sini]

– En valitettavasti ehtinyt, mutta täytyy tosiaan toivoa, että museoihin pääsisi taas pian turvallisesti. [Satu]

– Voitaisiin myös jossain vaiheessa tehdä pieni kirjakatsaus uusimpiin lastenkirjoihin. [Sini]

– Joo, tehdään! Musta olisi kiva, jos voitaisiin ottaa muitakin kirjallisuusaiheita käsittelyyn, esimerkiksi Helmetin lukuhaaste, josta myös tehty selkokielinen versio. Voitaisiin vaikka samalla puhua enemmänkin selkokielestä ja selkokuvittamisesta. [Satu] [linkki]

– Hyvä aihe, laitetaan to do -listalle! [Sini]

– Siihen täytyy myös lisätä blogimme 5-vuotissynttärit, joita juhlitaan ihan pian! [Satu]

– Educa-messut järjestetään tänä vuonna virtuaalisesti. Oletko muuten ilmoittautunut? Jos sua kiinnostaa, niin voisi poimia ohjelmasta jotain helmikuun blogiin. [Sini]

– Joo, osallistutaan etänä Educaan ja puhutaan siitä helmikuussa lisää! [Satu]

– Mahtavaa! Palataan pian asiaan! [Sini]

© Tarusola

Please follow and like us:

Käsinkirjoitushaasteessa II

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä joulukuun lopun päivänä

– Moi, Sini! Kiva nähdä taas. Miten vuoden pimein aika on sujunut? [Satu]

– Täytyy sanoa, että tänä vuonna pimeä aika on ollut normaalia haastavampi, koska moni mukava ja kaamokseen iloa tuova asia on lykätty, siirretty tai peruttu.  [Sini]

– Niinpä, ilonaiheiden keksimiseen on tarvittu tavallista enemmän luovuutta. Duolingo-kielisovellus, Pokemon GO ja Helmetin tämänvuotinen lukuhaaste ovat olleet mun piristysruiskeita. Viimeksi oli puhetta sun käsinkirjoitushaasteesta. Missä vaiheessa projekti on nyt? [Satu]

– Tarkoituksena oli tosiaan opiskella sivellintekstausta ja kalligrafiaa kirjastosta löytyneiden kirjojen avulla. Kuten totesin, näistä kirjoista vain yksi oli aloittelevalle tekstaajalle suunnattu opas. Tätä Kelly Klapsteinin kirjaa, Sivellintekstauksen taito – opi luovan tekstauksen ja kalligrafian tekniikoita, olenkin sitten käynyt läpi aika tunnollisesti. Kuukausi on aika lyhyt aika, mutta olen ehtinyt käydä kirjan harjoitukset läpi. Harjoittelu ei tietenkään vielä lopu tähän. [Sini]

– Millainen prosessi on ollut? Entä kuinka paljon olet käyttänyt aikaa harjoittelemiseen? [Satu]

– Alkuun käytin paljon aikaa kymmenen perusvedon harjoitteluun. Sivellintekstauksessa kirjaimet koostuvat lähinnä näistä vedoista. Vähitellen siirryin pieniin kirjaimiin. Nekin opetellaan kirjassa helposta vaikeampaan. Esimerkiksi ovaalin muodon piirtäminen on haastavimmasta päästä mutta tärkeä, sillä se löytyy monesta kirjaimesta. Isot kirjaimet olen käynyt läpi mutta niitä ehdin harjoitella vähemmän. Kirjainten tasainen koko ja välitys on varmasti seuraava haaste. Joulun aikaan päivittäinen harjoittelu on jäänyt vähemmälle. Ote tekstaamiseen tuntuu helposti katoavan, kun harjoitteluun tulee taukoa. [Sini]

– Mikä on ollut kaikkein hauskinta? [Satu]

– Olen ollut aika yllättynyt, miten nautinnollista näin yksinkertainen harjoittelu voi olla. Kirjainten ääreen hiljentyminen on ollut virkistävää. Hauskaa on tietysti myös huomata, että kehitystä tapahtuu. [Sini]

– Entä mikä on ollut hankalinta? [Satu]

– Aloitin aluksi kotoa löytyvillä välineillä. Omistin yhden sarjakuvien piirtämiseen tarkoitetun sivellinkynän sekä muutamia marketista ostettuja tusseja. Ihmettelin, miten haastavaa viivojen hallinta oli, kunnes hankin muutaman juuri tekstaamiseen tarkoitetun tussin. Täytyy sanoa, että näissä on kyllä tosiaan isoja eroja. Kärjen täytyy olla sopivan joustava mutta ei liian pehmeä. Uusien välineiden hankinta antoi myös uutta intoa ja onnistumisen kokemuksia harjoitteluun. Hankalaa on edelleen muistaa pitää hyvä ja rento kirjoitusasento. [Sini]

– Mikä on ollut yllättävin oppi matkan varrella? [Satu]

– Olen aidosti ihastunut joihinkin kirjaimiin. Useista kirjaimista on kirjassa eri versioita. Näistä olen usein valinnut kaikkein koristeellisimmat versiot. Saatan etsiä sanoja, joissa nämä kirjaimet esiintyvät, ja kirjoitan niitä käyttäen omasta mielestäni visuaalisesti kauniita sanoja. Onko sulle kielen ammattilaisena syntynyt erityinen suhde tiettyihin sanoihin ja siihen, miltä ne kuulostavat? [Sini]

– On ehdottomasti! Olen esimerkiksi jostain syystä ihastunut kovasti adjektiiviin ”viipyilevä”. Tekstejä työstäessään täytyy välillä tosissaan skarpata, ettei käytä liikaa niitä sanoja, joista on innostunut. Muuten, mäkin olen ollut käsin kirjoittamisen äärellä – ja nostalgisissa tunnelmissa, kun arkistojen kätköistä löytyi mun vanhoja kouluvihkoja. Tarinat olivat aikamoista luettavaa, mutta eniten hämmästytti, miten tokaluokkalaisena onkin kirjoittanut niin paljon kaunokirjoituksella. [Satu]

– Tosiaan, muistan, että kaikki ainekirjoitukset ja koevastaukset kirjoitettiin myöhemminkin kaunolla. [Sini]

– Olisi hienoa nähdä, millaisia kalligrafisia juttuja olet oppinut haasteen aikana. Tehtäisiinkö yhdessä Tarusolan uuden vuoden tervehdys? [Satu]

– Tehdään vaan! Sain joululahjaksi uusia sivellintusseja, joita olisi kiva päästä käyttämään. Toisaalta vähän jännittää, sillä en ole vielä kirjoittanut mitään yksittäisiä sanoja pidempää. [Sini]

– Jokin valoon liittyvä aihio olisi piristävä. Valoa, iloa, toivoa paremmasta… Ekana tuli kaukokaipuussa mieleen aurinko ja palmurannat, mutta ehkä joitain muitakin valonsäteitä voi vielä kehitellä. [Satu]

– Joo, jotain valoon liittyvää kaivataan juuri nyt! [Sini]

– Tällaisia valonlähteitä kumpuaa mieleen lisää, kun lähden ideoimaan valaisevia asioita: valonheittimen kiila, kelloradion diginumeroiden puna, iltaruskon kajastus, sateenkaaren loisto, majakanvalon pyyhkäisy, auringonsäteiden kimallus aalloilla, hangen hohde, tähtien tuike, revontulien loimu, aamun sarastus, kesäinen poutapäivä, kiiltomadon kipinät. [Satu]

– Sivellinkynäni on aika leveitä, ja yksinkertainenkin teksti vie tilaa. Niitä kapeimpia en ole oikein onnistunut vielä käyttämään tyydyttävällä tavalla. Teksti voisi olla lyhyt toivotus, jotta mukaan mahtuu myös visuaalisia elementtejä. Ehkä jos lähtisi siitä, että se voisi toimia kortin kannessa niin, että erottuu kauempaakin.  [Sini]

– Tuosta voisin poimia ja kehitellä seuraavaksi, mitä Tarusolan väki toivottaa: Takkatulen loimua, kiiltomatojen kipinöitä, tähdenlentojen pyrstöjä, revontuliloistetta, myrskylyhtyjä tyrskyihin, kesäpäiviin kirkkautta. Valoisaa vuottaa 2021! [Satu]

– Kiva teksti, mutta aika pitkä. En tiedä, riittääkö mun taidot siihen, että se mahtuu yhteen kuvaan ja on vielä visuaalisestikin toimiva. Itse kyllä tekisin lyhyemmän toivotuksen, mutta kokeillaan tällä. Tunnistan, että tämä haaste meillä on ollut ennenkin. [Sini]

– Toden totta, kuvan ja sanan yhteispelissä on välillä omat haasteensa. [Satu]

–Tälläinen tästä nyt tuli. Kokeilin nyt ensimmäistä kertaa myös Klapsteinin kirjassa ollutta jäljittelykalligrafiaa, jota ei tehdä sivellinkynällä. Harjoittelu olisi kyllä auttanut tässäkin, mutta sain kuin sainkin tekstin mahtumaan. Tässä olisi ollut hauska käyttää erilaisia vaihtelevia kirjaimistoja, mutta se vaatii vielä lisää harjoittelua. [Sini]

– Tulipa todella hieno! Kannustavaa nähdä, että haasteet kannattaa todellakin ottaa vastaan! Eli valoisasti kohti uutta vuotta ja sen uusia haasteita! [Satu]

©Tarusola

Please follow and like us:

Käsinkirjoitushaasteessa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä marraskuun lopun päivänä

– Hei, Satu! Mukava nähdä taas! Mitä sulle kuuluu? [Sini]

– Moikka, Sini! Joo, tosi kiva tavata! Marraskuu on totisesti hyökännyt päälle, ja ilonaiheita pitää etsiä pikkiriikkisistä asioista. [Satu]

– Nyt kun teen töitä lähinnä arki-iltaisin, on myös ihmisten tapaaminen jäänyt vähälle. Vallitsevassa tilanteessa se on muutenkin tietysti suotavaa. Olen yrittänyt keksiä marraskuun pimeyteen vähän jotain uutta, jotta mieli pysyisi virkeänä. Sun lukuhaasteista onkin ollut puhetta aikaisemmin blogissa. Itse olen, sanotaanko vaikka, hieman mukavuudenhaluinen ja jättänyt siksi usein haasteet muille. Nyt kuitenkin eräällä kirjastoreissulla silmääni sattui sivellintekstausta ja kalligrafiaa käsitteleviä kirjoja, joista lainasin kolme. Päätin asettaa itselleni haasteen ja harjoitella joka päivä vähän näiden oppaiden avulla. Onko kalligrafia sulle tuttua hommaa? [Sini]

– Kuulostaa loistavalta! Sopiva määrä haasteita piristää kivasti. Olen perehtynyt kalligrafiaan ihan vähän aikoja sitten ja aina välillä ihaillut erityisesti japanilaista kalligrafiaa. Olisi kiva kuulla sun haasteesta ja löydöistä enemmän! [Satu]

– Kirjoista aloittelevan tekstaajan näkökulmasta helpoimmin lähestyttävältä vaikutti Kelly Klapsteinin kirjoittama Sivellintekstauksen taito – opi luovan tekstauksen ja kalligrafian tekniikoita (kustantaja S&S). Kirjan alussa esitellään sivellintekstausta ja sen välineitä ja neuvotaan, miten hyvä kirjoitusasento, paperin asettelu ja kynän kallistuskulman löytyy. Kirjan lopussa on myös jäljennösmalleja ja kehittyneemmille tekstaajille vinkkejä siihen, miten opittuja kirjaimia voi muunnella ja soveltaa eri tavoin. Klapstein on opettaja ja ehkä siksi kirja on hyvin perusteellinen ja harjoitukset etenevät vähitellen yksinkertaisemmista perusvedoista haasteellisimpiin muotoihin. Hieman jo harjoitelleena voin kyllä sanoa, että jo perusvedoissa on haastetta. Ylöspäin kulkevat vedot ovat ohuita ja alaspäin paksuja. Painalluksen pitäisi pysyä yhtä voimakkaana, jotta viivan paksuus pysyy yhtenäisenä. Lisäksi kallistuskulman ja korkeuden tulisi pysyä samana. Harjoittelu vaatii todella keskittymistä, mielen tyhjentämistä ja rauhoittumista. Päähän pulpahtavat ajatukset saavat viivat menemään heti vinoon ja kiharalle. Klapsteinilla on myös YouTube-kanava nimeltään Kellycreates, josta löytyy paljon vinkkejä ja ohjeita sivellintekstauksesta kiinnostuneille. [Sini]

– Nämä Kelly Klapsteinin videot ovat mukaansatempaavia! Hän saa kaiken näyttämään helpolta, mutta itsekin joskus muutamia yrityksiä tehneenä tiedän todellisuuden olevan kaukana helposta. Olen kuullut japanilaisen kalligrafian yhteydessä sen toimivan meditaation lailla. Nuo Klapsteinin havainnolliset ohjeet helpottavat varmasti alkuun pääsemistä, vaikka itselläni ainakin menisi paljon aikaa mekaaniseen keskittymiseen, kunnes alkaisin päästä lähellekään meditatiivista tilaa. [Satu]

– Topi Heiskasen ja Liisa Uusitalon teos Kalligrafia – Historiallisia kirjainmalleja ja työmenetelmiä (WSOY 2001) uppoutuu kalligrafian historiaan. Kirjaimistojen alkuperistä kertovaa paleografista, vanhoihin käsialoihin kohdistuvaa tutkimustietoa on lisätty jokaisen mallikirjaimiston yhteyteen. Kirja asettaa kirjaimistot niiden syntykontekstiin ja pohtii myös, miten kirjoitusvälineiden kehitys vaikutti myös kirjainten evoluutioon. Toisessa luvussa esitellään vanhoja työvälineitä ja menetelmiä. Sen avulla voi opetella esimerkiksi sulkakynän leikkaamista, pergamentin valmistusta nahasta tai erilaisia kultausmenetelmiä. Vaikka kirjassa on hyvin esillä kirjaimistojen aakkoset, se ei kuitenkaan sisällä ohjeita kirjainten opetteluun. Kirja on jatkoa samojen tekijöiden 1996 ilmestyneelle teokselle Kalligrafia – Tekstausopas (WSOY), joka sisältää perustiedot tekstausvälineistä ja sommittelusta. [Sini]

– Tuo historiallinen katsaus kuulostaa myös mielenkiintoiselta – varsinkin sulkakynän leikkaaminen! Sulkakynästä tulee mielikuva menneiden vuosisatojen kirjailijasta hämyisessä kammiossaan. Yksi voimakkaimmin mieleen piirtyneistä sulkakynäkuvista lienee Albert Edelfeltin piirros Mikael Agricolasta kirjoituspuuhissaan. [Satu]

– Kolmas kirja, Suomen Kalligrafiayhdistys ry:n julkaisema Kirjain kirjaimelta – uutta suomalaista kalligrafiaa, antaa hyvän kuvan siitä, mitä kaikkea kalligrafia voi olla. Se esittelee laajan kattauksen erilaisia työtapoja ja välineitä, sekä suomalaisten kalligrafian tekijöiden töitä. Kirjassa tekstataan perinteisempien välineiden lisäksi esimerkiksi kertakäyttöastioilla, juomatölkistä tehdyillä piirtimillä, viinipullon korkeilla ja hammastikkurivillä. Myös paperin tekemiseen ja käsittelyyn löytyy ohjeita. Kirjan ohjeet ovat monipuolisia, ehkä juuri siksi, että niitä on ollut laatimassa suuri joukko tekijöitä. Kokonaisuus on kokeiluun rohkaiseva ja leikkisä. Tämä täydentää mielestäni hyvin kahta edellistä esittelemääni kirjaa. [Sini]

– Kalligrafiaa käsittelevä kirjallisuus vaikuttaa näiden esittelemiesi teosten perusteella ilahduttavan monipuoliselta ja perusteelliselta! [Satu]

– Netin kirjakauppoja selaillessa löytyy paljon vastaavia oppaita. Nämä olivat tosiaan vain poiminta paikallisen kirjaston hyllystä, ja kirjastojen tarjonta aiheesta on varmasti paljon monipuolisempi. Aiheeseen vähän enemmän uppoutuessani, olen löytänyt myös netistä hyviä opetusvideoita ja erilaisia kalligrafiahaasteita.

Eri tapoja muodostaa kirjaimia on opetettu koulussakin. Osaatko sanoa, miksi äidinkielessä opetettavat kirjaimet muuttuvat aina välillä? Se millaisia kirjaimia itse opin kirjoittamaan on aivan erilainen kuin ne kirjaimet, joita oma poikani opetteli ekaluokkalaisena. Viime vuonna eskarissa työskennellessäni opeteltiin taas erilaisia aakkosia. Kaunokirjoitusta ei käsittääkseni opeteta enää erikseen. [Sini]

– Joo, kaunokirjoitus poistettiin opetettavien asioiden listalta uusien opetussuunnitelman perusteiden myötä. Sekin oli vuosikymmenien varrella muuttunut paljon alkuperäisestä koukeroversiosta. Opetettavia kirjaimia onkin pyritty uudistamaan erityisesti muuttuneiden tarpeiden, selkeyden ja opittavuuden takia. Käsin kirjoittaminen on vähentynyt huomattavasti näppäimistöillä kirjoittamisen takia, ja kuten Opetushallituksenkin sivuilla todetaan, tekstaus on nuorille ominaisin käsinkirjoitustapa. Vanhaa kaunokirjoitusta osaavat yhä harvemmat, ja sitä suree muun muassa myös tuore Finlandia-voittaja Anni Kytömäki. [Satu]

– Nuo Kytömäen mainitsemat arkkitehti Toivo Salervon suunnittelemat kirjaimet ovat jääneet itsellekin hyvin lihasmuistiin. [Sini]

– Olisi hyvä, jos käsin kirjoittaminen ei katoaisi kokonaan näppäimistöjen paukkeen alle. Käsin kirjoittamisesta on todettu olevan paljon hyötyä varsinkin opittavien asioiden muistamisen kannalta, kuten esimerkiksi aivotutkija Tiina Parviainen toteaa. [Satu]

– Tunnistan tuon kyllä. Koulutuksissa ja seminaareissa kirjoitan kynä sauhuten, vaikka en edes palaisi koskaan lukemaan kirjoittamaani ja luennoitsijan diatkin on luvattu jakaa osallistujille.  Olisi kiva palata tähän käsin kirjoittamiseen vielä joulukuussa. Musta tuskin tulee kuukaudessa mitään mestarillista tekstaajaa, mutta olisi kiva kokeilla opitun soveltamista jonkun yhdessä toteutetun luovan harjoituksen muodossa. [Sini]

– Hieno idea! Palataan ehdottomasti! Pirteyttä pimeään! [Satu]

© Tarusola

Please follow and like us:

Kirjojen visuaalisessa maailmassa

Sinin etäkohtaaminen graafisen suunnittelijan Minna Luoman kanssa eräänä lokakuun lopun päivänä

– Hei, Minna! Mitä sun syksyyn kuuluu? Mukavaa, että pääsit juttelemaan kirjojen visuaalisesta suunnittelusta. [Sini]

– Moi, Sini! No, todella kiva päästä vaihtamaan ajatuksia kirjoista. Tätä kirjoittaessani istun työhuoneessani Riadissa, Saudi-Arabiassa. Erikoiseen sijaintiin on syynä puolisoni työ täällä Suomen suurlähettiläänä. Onnekseni olen pystynyt jatkamaan normaalia työtäni yrittäjänä ja graafisena suunnittelijana myös täältä käsin, koska työni suunnittelijana on iso osa identiteettiäni. On etuoikeus päästä kokemaan Saudi-Arabia sisältäpäin tästä itselleni uudesta asemasta. Olenkin täällä kuin Liisa ihmemaassa, ihmettelen ja tarkkailen.

Korona on täälläkin muuttanut arkea. Normaalisti viikko-ohjelmassa on useita kansallispäivän vastaanottoja ja muita iltamenoja, mutta ne ovat kaikki olleet katkolla maaliskuusta lähtien. Itselleni se on ollut jopa pieni helpotus, koska edustustehtävät – jotka kyllä ovat vapaaehtoisia, koska en ole ulkoministeriön palkkalistoilla – eivät ole ominta alaani.

Työrintamalla olen juuri lähettänyt painoon Parvs-kustantamon kirjan Pekka Turusen valokuvista. Kirja on nimeltään Kun sota on ohi, ja se kuvaa entisen Neuvostoliiton sotilastukikohtia. Kirjan viesti on pasifistinen, ja se pohtii sodan mielettömyyttä omalla vähäeleisellä tyylillään.

Nyt työn alla on pari muuta kirjaa ja joitakin muita pienempiä töitä. Lisäksi autan taiteilijaystävääni täällä Riadissa ja teen hänelle pieniä graafisen suunnittelun juttuja. [Minna]

– Alun perin pyysin sua blogiin vieraaksi juttelemaan kirjojen kansista. Kerroit, ettet ole varsinaisesti profiloitunut kirjankansigraafikkona. Itselleni oli yllätys, että näinkin tarkkaa erikoistumista tapahtuu kirjojen ja julkaisujen suunnittelussa. Haluaisitko kertoa enemmän työstäsi? Mikä on sulle sitä ominta aluetta? [Sini]

– Suunnittelen työkseni kirjoja, jotka ovat usein kuvapainotteisia taidekirjoja tai muita tietoteoksia. Tällöin suunnittelen sekä kannen että sisuksen. Näissä teoksissa on luontevaa käyttää jotain sisuksen kuva-aineistoa tai siihen perustuvaa lähtökohtaa kannessa. Kaunokirjallisuuden kannet taas tarjoavat mahdollisuuden vapaampaan ilmaisuun. Monissa kansissa käytetään lähtökohtana kuvitusta, jolloin kuvittajan visuaalinen ilmaisu antaa kirjalle oman ilmeensä. Näin osa graafisista suunnittelijoista saattaakin keskittyä kirjankansiin. Ja mitä enemmän tietynlaisia töitä tekee, sen enemmän näitä työtehtäviä todennäköisesti myös tarjotaan. [Minna]

– Totta, tätä en tullut ajatelleeksikaan. Olet suunnitellut useita näyttelyiden yhteydessä julkaistavia näyttelykatalogeja. Siinä muodossa mekin ollaan päästy tekemään yhteistyötä. Haluaisitko avata vähän enemmän muutamaa itsellesi mielekästä suunnitteluprojektia? [Sini]

– Suunnittelin vuonna 2018 valokuvaaja Elina Brotherukselle tavallisesta näyttelykatalogista poikkeavan painotuotteen. Näyttelyn Playground/Leikkikenttä (Serlachius-museo Gustaf) -teokset ovat performatiivisia, absurdeja ja hauskoja. Sama leikkisä teema toistuu käsintehdyissä laatikoissa, kokoontaitettavassa esitteessä kuin näyttelyilmeessäkin. Fluxus-henkinen laatikko sisältää kaikki näyttelyn teokset kortteina. Laatikot on päällystetty kirjansidontakankailla. Kluuttikankaiden värit on valittu painon varastosta löytyneistä vaihtoehdoista. Lukuisista herkullisista vaihtoehdoista päädyimme kolmeen erilaiseen väriyhdistelmään. [Minna]

– Tämän katalogin olenkin nähnyt. Hieno kokonaisuus, joka haluan vielä joskus hankkia itselleni. [Sini]

– Suunnittelin Jussi Heikkilän Observationes-teoksen hänen vuonna 2016 pidettyyn retrospektiiviseen näyttelyynsä Taidehallissa. Teos esittelee suomalaisen käsitetaiteen pioneerin teoksia neljän vuosikymmenen ajalta. Jussi rakastaa lintuja, ja ne ovatkin mukana teoksessa monella tapaa. Käytin syvättyjä kuvia (eli kuvia joista on poistettu tausta) mahdollisimman paljon, jotta aukeamien vaikutelma olisi keveän aineeton. [Minna]

– Sinut on palkittu työstäsi useaan otteeseen. Muistan, että tämä kaunis teos sai Kirjataiteen kaunis kirja -palkinnon Suomen kirjataiteen komitean Vuoden kauneimmat kirjat 2016  -kilpailussa. [Sini]

Kuviollinen mieli on vuonna 2019 Aalto Arts Booksin julkaisema kirja, joka esittelee pintasuunnittelun luovia menetelmiä. Kirjan tekijä, muotoilija ja taidepedagogi Laura Isoniemi on entinen opettajani ja nykyinen kollegani ja ystäväni. Pidimme työhuoneellani lukuisia palavereja, joissa kävimme läpi Lauran valtavaa aineistoa. Työn edetessä kirjan sisältö kävi läpi monta metamorfoosia.

Kirjasta tehtiin ensin suomenkielinen versio. Englanninkielisestä kannesta haluttiin erilainen ja värikkäämpi. Sen lähtökohtana on mustavalkoinen pinta, jonka muutin värilliseksi. Sen jälkeen käänsin pohjaa vahingossa vinoon ja tajusin, että juuri se tuo kanteen dynamiikkaa ja liikettä. Toisinaan onnekkaat sattumat ja vahingot saavat aikaan ratkaisuja, joita ei muuten tulisi keksineeksi.

Taiton toteutus on monimuotoinen prosessi. Kirjan sisältö ohjaa taittoa. Parhaimmillaan prosessi on vahva flow-tila, jonka analysointi on vaikeaa – en osaa sanoa, miten kaikki lopulta asettuu kohdalleen. Tämä vaatii lukuisia eri versioita. Taiton tekeminen on kuin palapelin kokoamista. Ja vaikka prosessi on parhaimmillaan hyvin orgaaninen, taiton perusrakenteen ja tekstien ja kuvien välisen hierarkian tulee olla selkeä ja vankka. [Minna]

– Yhteistyönne on ollut hedelmällistä. Tämäkin on hieno teos. Vaikuttaa siltä, että saat suunnittelutyössäsi olla tekemisissä todella mielenkiintoisten sisältöjen ja monipuolisesti eri alojen ammattilaisten kanssa. [Sini]

– Vuonna 2015 suunnittelin visuaalisen ilmeen uudenlaiselle näyttelykonseptille. Amos Andersonin taidemuseon kuraattori ja dramaturgi Susanna Luojus oli luonut käsikirjoituksen museoon sijoittuvaan murhamysteeriin, joka sijoittui 1930-luvun Helsinkiin.

Ilmeen visuaalisena lähtökohtana on 1920- ja 30-lukujen estetiikka, retrofontit ja ajalle tyypilliset virtaviivaiset, tyylitellyt muodot. Julisteen taustalle piirtyvän kaupungin siluetti koostuu tutuista Helsingin maamerkeistä. Se tavoittelee vaikutelmaa pilvenpiirtäjistä, vaikka koostuukin Helsingin tuomiokirkon, Hotelli Tornin ja Mikael Agricolan kirkon tornien muodoista. Piirtelin ensin käsin erilaisia sommitelmia ja toteutin lopullisen luonnoksen tietokoneella. [Minna]

Kannesta tuli kyllä tosi hieno! [Sini]

– Suunnittelutyöni lisäksi opetan Helsinki Design Schoolissa InDesign-ohjelmaa graafisen suunnittelun opiskelijoille. Yksi opiskelijoiden kotitehtävistä on suunnitella kirjan kansi. Kantta, kuten ei mitään muutakaan, voi suunnitella ymmärtämättä, mistä itse sisältö kertoo. Siksi suosittelenkin suunnittelemaan kannen kirjaan, joka on itselle tuttu. Kansi antaa ensivaikutelman kirjan sisällöstä. Sen tulisi olla visuaalisesti kiinnostava ja erottua muista, mutta toisaalta kertoa, mihin genreen eli kirjallisuuden lajiin kirja kuuluu.

Nykyisin kirjoja myydään enemmän ja enemmän verkon kautta, jolloin hyvin pienen, lähes postimerkin kokoisen kannen tulisi kertoa kaikki tämä.

Lisähaastetta tähän tehtävään antaa se, että kansi tulee toteuttaa typografisesti eli hyödyntää pelkästään tekstiä ja kirjaimia. Värejä ja graafisia muotoja saa toki myös käyttää, mutta ei kuvia. Joskus opiskelija tulee kertomaan, että hänellä on mahtava idea, mutta se perustuu kuvaan. Silloin kannustan häntä tekemään ensin kuvallisen version ja miettimään sen jälkeen, miten saman idean voisi toteuttaa ilman kuvaa. Hyvin usein suunnittelutyötä rajoittavat tekijät ovat avuksi. Parhaimmillaan ne pakottavat mielikuvituksen ratkomaan suunnitteluongelman uudesta kulmasta. [Minna]

– Kuuntelen paljon äänikirjoja, ja myös äänikirjapalveluissa tämän kirjan kansien pienen koon haasteet huomaa. Uusi tekniikka ja käyttötarkoitukset tuovat näköjään uusia vaatimuksia myös suunnitteluun. Tuo antamasi tehtävä on varsin mainio ja sopivan haastava. Olisi kiva nähdä, millaisia kansia oppilailta syntyy. [Sini]

– Esimerkkinä ohessa Pinja Drufvan kansi Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista -kirjaan. Kannessa on maaginen tunnelma. Kannen typografinen kuvitus on taidokkaasti toteutettu. Heijastusidea viittaa unenomaisuuteen ja päiväkirjoihin. Värit ovat upeat ja tyhjän ja täyden tilan kontrasti hallittu. [Minna]

– Todella taidokas! Kiitos Pinjalle, että saamme julkaista kuvan blogissa. Käyn usein kirjakaupassa ihailemassa kirjojen ulkoasuja. Mielestäni ne saavat esimerkiksi mediassa aivan liian vähän huomiota. Uusien teosten arvosteluissa ja tekijöiden haastattelussa harvemmin mainitaan kirjan visuaalisesta ilmeestä vastannutta henkilöä nimeltä. Tätä tietoa täytyy metsästää kurkistelemalla kirjan sisälehdille. Muissa yhteyksissä julkaistuihin valokuviin tai teoskuviin muistetaan yleensä lisätä valokuvaaja tai kuvan tekijä. Olenkin miettinyt, miksi kirjojen kansien kohdalla toimitaan toisin. Mielestäni se on kuitenkin tosi olennainen tieto, ainakin minulle. Käännöskirjallisuuden kohdalla on mielenkiintoista vertailla eri kieliversioiden kansia. Niistä tuntuu kuitenkin olevan vielä vaikeampi saada tietoa, ellei sitten saa kirjaa selailtavaksi jostain. Etsiskellessäni tekijöiden nimiä törmäsin tähän sivustoon nimeltä Book Cover Archive, jossa suunnittelijoiden työ pääsee esille. Sivusto näyttää kuitenkin keskittyvän ainoastaan englanninkieliseen kaunokirjallisuuteen. [Sini]

– Tämä on aivan totta ja ärsyttää minua todella. Yksi syy tähän saattaa olla se, että kirjat ovat meille niin tuiki tavallisia objekteja. Niiden ulkoasua pidetään itsestäänselvyytenä. Kirjan perusperiaate on aina sama, ja ne vain tuntuvat ”tulevan jostain”. Kansien suunnittelu on nähty käyttötaiteena, vaikka juuri se tekee kannen suunnittelusta haastavaa. Ilman muuta suunnittelijan nimi tulisi aina kreditoida.

Kun aloitin kirjojen suunnittelun ja ylpeänä toin ensimmäisen suunnittelemani kirjan äidilleni katsottavaksi, hän kysyi: ”Mutta sinä et ole kirjoittanut tätä tekstiä?” ”En”, myönsin. ”Etkä ole ottanut kirjan kuvia?” ”En niitäkään”, jatkoin. ”No mitä sinä sitten olet tehnyt?” ”Ööh, no olen valinnut kirjan tekstityypin ja asetellut tekstit ja kuvat paikoilleen, miettinyt niiden rytmin ja sen, miten tarina eteen ja suunnitellut esimerkiksi sen, kuinka paljon tyhjää tilaa on sivujen reunoilla…” Äitini katsoi minua epäilevästi: ”No mutta eihän se ole vaikeaa!” hän totesi. Myöhemmin tosin hänkin oppi varsin syvällisesti arvioimaan kirjasuunnittelua ja sai minut kiinni myös virheistä.

Mutta tähän se kenties kiteytyy, kirjasuunnittelijan työ näyttäytyy arkisena ja ei-luovana. Kuvateoksen taittoa voisi verrata näyttelyn kuratointiin ja rakentamiseen. Eivät kaikki taideteokset sovi keskenään vierekkäin, oli sitten kyse näyttelystä tai kirjan aukeamasta. Vahva kuva vaatii tilaa, kun taas toiset toimivat hyvin yhdessä. Yllättävätkin taideteokset voivat täydentää toisiaan. Teoksista/kuvista muodostuu rytmi ja tarina, joka johdattaa katsojaa eteenpäin. [Minna]

– Hyvä vertaus! Kuvataidekasvatuksen opintoihini kuului hitunen graafisen suunnittelun opintoja, ja sain kyllä huomata, miten paljon luovuutta ja tarkkuutta suunnittelutyö edellyttää. Eteeni sattui muuten vastikään tietokirjailija ja toimittaja Ville Hännisen teos Kirjan kasvot Sata vuotta suomalaisia kirjankansia. Sen on kustantanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seura vuonna 2017, ja kannen suunnittelun ja taiton on tehnyt Samppa Ranta. Kustantajan esittelytekstissä teosta kuvataan muun muassa näin: “Kirjan kasvot nostaa esiin yhden teoksen kultakin Suomen valtiollisen itsenäisyyden vuodelta. Ajan henki näkyy kansissa – valitut kannet kuvaavat aikaa ja sen virtauksia, aikansa kansityylejä ja -taiteilijoita.” Onko tämä sulle tuttu teos? [Sini]

– Kyllä, teos on tosiaan sekä historian yleisteos että katsaus kansisuunnitteluun ja kansien visuaalisen kielen muuttumiseen osana omaa aikaansa. On kiinnostavaa lukea vaikkapa Suomen ikonisimman kirjankannen, Tuntemattoman sotilaan, syntyhistoriasta. Toisinaan kansi saattaa olla niin omanlaisensa taideteos, että se näyttää iättömältä tai jopa aikaansa edellä olevalta. Teosta lukiessa huomaa, miten vähän näin merkittävästä alasta on olemassa kirjoitettua historiaa. Hännisen kirja tekee tärkeällä tavalla näkyväksi suunnittelijan työtä. Hänninen toteaa, ettei hän ole halunnut nostaa kirjaansa vain palkittuja vuoden kauneimpia kirjoja, mikä on hyvä juttu. Tästä tuli mieleeni Suomen kirjataiteen komitea. Komitean toiminnan tarkoituksena on kiinnittää huomiota kirjoihin kirjataiteellisina kokonaisuuksina. Yhdistys on valinnut jo yli 70 vuoden ajan vuoden kauneimpien kirjojen kokoelman ja harjoittaa kirjataiteeseen liittyvää tiedotus- ja valistustoimintaa. Toimin itse monta vuotta kilpailun tuomaristossa. Kirjataiteen komitean nettisivut saattavat olla tällä hetkellä alhaalla mutta toimivat toivottavasti taas pian. Näiltä sivuilta on nähtävissä suomalaista palkittua kirjasuunnittelua usean vuoden ajalta. [Minna]

– Suomen kirjataiteen komitea tekee kyllä ehdottomasti tärkeää työtä! Kirjan kasvot -teosta lukiessa huomaa, miten monet taiteilijat ovat toimineet myös suunnittelijoina ja kuvittajina. Kirjailijan ja kuvataiteilijan yhteistyö saattoi olla hyvinkin tiivistä. Tätä aihetta on käsitelty esimerkiksi Tuija Kuuselan kirjassa Taiteilijat kirjaimia piirtämässä – Kultakauden kirjataidetta (2004). Teoksesta on juteltu myös tässä meidän Kielikuvakohtaamisia-blogissa.

Nykyään ammatit ovat eriytyneet, samoin alojen koulutus. On kuitenkin paljon taiteilijoita, jotka toimivat laajemmin visuaalisen kulttuurin alalla. Mitä pidemmälle kirjassa mennään, sitä enemmän nousee myös kansien tekijöiden kertomukset esiin. Nämä ovat mun mielestä kirjan parasta antia, kuten tietysti myös se, miten kansista välittyy erilaiset kulttuurivirtaukset. Onko sun mielestä kirjojen ulkoasuissa näkyvissä nyt jonkinlaisia ajankohtaisia trendejä tai usein toistuvia piirteitä? [Sini]

– Varmasti on, varsinkin jos seuraa kansainvälistä kansitaidetta. Näennäisen huolettomasti käsin tekstatut kansitekstit ovat pitkään olleet iso trendi. Tosin tämäkin trendi on jo vanha. Jo vuonna 2002 graafinen suunnittelija Jon Gray suunnitteli kannen Jonathan Safran Foerin kirjalle Everything is Illuminated. Koko kannen peittävä rujo teksti saa orgaanisen, kuvituksenomaisen roolin, mikä tuntui raikkaalta tietokoneella tuotettujen puhtaiden ja selkeiden – ja ehkä myös hengettömien – suorien linjojen jälkeen.

Eri aikoina nousee esiin fontteja, joista tulee muodikkaita ja pian sen jälkeen jo liian nähtyjä ja kuluneita. Toki myös eri genren kirjoilla on omat, toisinaan kliseiset ilmeensä. On helppo tunnistaa esimerkiksi rikos-, sota-, chick lit- ja vaikkapa fantasiagenre toisistaan. [Minna]

– Tästä tulikin mieleeni eräs kirjan kansia käsittelevä kirjoitus, johon törmäsin jokin aika sitten. Jutussa pohditaan, miksi niin monen Afrikan maihin sijoittuvan tai afrikkalaisen kirjailijan kirjoittaman kirjan kannessa on joko akaasiapuu tai oranssi auringonlasku ruohoaavikolla tai molemmat. Itselle tuntemattoman maan tai kulttuurin kuvaamisessa on vaarana sortua niihin usein toistuviin stereotypioihin ja kliseisiin. Toisaalta taustalla voi olla myös kirjan liittäminen tiettyyn genreen, joka niputtaa visuaalisuudellaan yhteen koko manteretta käsittelevän kirjallisuuden. Juttu on vuodelta 2014, joten en tiedä onko asiassa tapahtunut muutosta viime vuosina. Tämä on mielestäni hyvä muistutus visuaalisen suunnittelun vaikuttavuudesta. [Sini]

– En usko, että stereotypiat ovat kadonneet yhtään mihinkään. Ne ovat tulleet omakohtaisesti tutuksi Lähi-itään muuton jälkeen. Aluksi ajatus Saudi-Arabiassa asumisesta tuntui pelottavalta. Länsimainen media tarjoilee melkein poikkeuksetta vain negatiivisia asioita, asiat vaikuttavat uhkaavilta ja pelottavilta. Täältä käsin on mahdollista tarkastella maailmaa toisesta näkökulmasta. Maailma ei ole mustavalkoinen, vaan se avautuu uskomattoman monimutkaisena. Uudessa ympäristössä joutuu haastamaan oman ajattelunsa ja kohtaamaan myös oman ajattelunsa vinoumat. Parasta lääkettä onkin uusien ihmisten kohtaaminen. On hienoa huomata, että hyviä tyyppejä löytyy kaikkialta. Sielujen sympatiaa voi kokea ja saman huumorintajun voi jakaa kansallisuudesta, uskonnosta tai maan poliittisesta järjestelmästä riippumatta. [Minna]

– Saan aina välillä lukea kiehtovia päivityksiä sun elämästä. Niiden kautta olet kyllä avartanut myös mun maailmankuvaa. Kiitos, Minna, erittäin antoisasta keskustelusta! Oli hienoa päästä tutustumaan sun työhön ja suunnittelun maailmaan. [Sini]

– Kiitos paljon omasta puolestani ja terveiset sinne rakkaaseen Suomeen! [Minna]

© Tarusola

Kuvat:

Minna Luoma kuvaaja Julia Alakulju

Elina Brotheruksen Playground näyttelykatalogi (Serlachius-museo Gustaf 2018). Kuvakooste Minna Luoma

Jussi Heikkilän Observationes -näyttelykatalogi (Suomen Taideyhdistys 2016). Kuvakooste Minna Luoma

Laura Isoniemi Kuviollinen mieli (Aalto Arts Books 2019). Kuvakooste Minna Luoma

Helsinki Noir -näyttelyn visuaalinen ilme (Amos Andersonin taidemuseo 2015). Kuvakooste Minna Luoma

Pinja Drufva, kirjankansisuunnitelma Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista -kirjaan, Helsinki Design School

Kansikuva teoksesta Kirjan kasvot — Sata vuotta suomalaisia kirjankansia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2017

Aukeamakuva teoksesta Kirjan kasvot — Sata vuotta suomalaisia kirjankansia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2017

Krysanteemi, Tarusola

Please follow and like us:

Lukupiirissä

Kirjasiskojen ja Sadun kohtaaminen eräänä aurinkoisena syyskuun päivänä

– Tervetuloa Kirjasiskojen lukupiiriin! [Johanna]

– Paljon kiitoksia! Tosi kiva, kun pääsen vihdoin tutustumaan teihin! Miten teidän lukupiiri sai alkunsa? [Satu]

– Se alkoi kolmen ystävän kesken vuonna 2009, kun eräällä risteilyllä syntyi keskustelua Alastalon salissa -romaanista ja sen lukemisen vaikeudesta. Silloin me päätettiin perustaa lukupiiri. [Tiina]

– Keitä kaikkia lukupiiriinne kuuluu, ja ovatko jäsenet pysyneet samoina alusta asti? [Satu]

– Jokainen noista kolmesta ystävyksestä sai kutsua yhden ystävänsä mukaan, ja nyt meitä on yhteensä kuusi jäsentä: Tiina, Johanna, Titti, Virve, Inka ja Tia. Yksi jäsen on vaihtunut matkan varrella. [Titti]

– Kuinka usein te kokoonnutte? [Satu]

– Kuusi kertaa vuodessa yleensä arki-iltaisin jokaisen emännän luona kerran vuorollaan. Joinain vuosina ollaan tehty jotain muuta myös, kuten käyty teatterissa, museoissa ja kirjamessuilla. Ollaan me oltu Ruotsin-reissullakin yhdessä. [Virve]

– Millainen on tyypillinen lukupiiritapaaminen? Vai onko joka kerta täysin erilainen? [Satu]

– Kaava on aina sama ja aikakin. Meillä on aina kirjan lisäksi myös jotain muuta ravintoa, mikä on ollut usein kuin keidas kiireisen arjen keskellä. Jokaisessa tapaamisessa vaihdetaan ensin yleiset kuulumiset ruoan äärellä, sitten kahvin kera keskustellaan kirjasta. Me tehdään aina kokonainen kierros, jotta jokainen saa sanoa oman mielipiteensä kirjasta. Lopuksi annetaan arvio kirjasta peukuttamalla: peukku ylös, vaakatasoon tai alas. [Inka]

– On kiva, että meidän tapaamiset noudattavat tiettyä kaavaa. Niin ne on helppoja toteuttaa, ja kaikki pyörii kirjojen ympärillä. Ei tarvita muuta ohjelmaa. [Tia]

– Dokumentoitteko keskustelujanne jotenkin? [Satu]

– Meillä on muistikirja, johon kirjoitetaan lyhyesti tapaamisesta ja kirjasta. Virve on myös koonnut tietoja sähköisesti. [Tiina]

– Myös meidän WhatsApp-ryhmään kootaan tapaamiset peukutuksineen. [Virve]

– Onko teillä joitain tiettyjä sääntöjä? [Satu]

– Tiettyjä pelisääntöjä noudatetaan, vaikka niistä ei olla koskaan puhuttu. Kirjan saa jättää keskenkin, jos lukeminen ei jostain syystä etene. Tapaamiseen voi aina tulla ilman paineita. [Tia]

– Miten valitsette luettavan kirjan? [Satu]

– Kulloinenkin emäntä esittelee kolmesta viiteen kirjaa, joista äänestyksellä valitaan seuraavan kerran kirja. Esittelen myöhemmin tänä iltana neljä kirjaa. Joskus valitaan vain kirjailija, ja jokainen saa valita häneltä vapaavalintaisen kirjan, joka sitten esitellään muille. [Johanna]

– Minkälaista kirjallisuutta luette? Luetteko ”vain” kaunokirjallisuutta vai myös tietokirjoja? [Satu]

– Vaihtelevasti kaikenlaista. Eniten kaunokirjallisuutta mutta joskus myös tietokirjoja. Tulee kyllä luettua ihan kaikenlaista. Sarjakuvia ei olla luettu ollenkaan ja runoja aika vähän. Kerran oli luettavana valokuvateos, Sodan särkemä arki. [Inka]

– Kuinka monta kirjaa olette lukeneet piirin olemassaoloaikana arviolta yhteensä? [Satu]

– Noin 70 kirjaa. Tulee luettua myös muita, joista on kuullut lukupiirissä muilta. Lisäksi tulee tartuttua niihin esittelyjen kirjoihin, joita ei sillä kertaa valittukaan. [Titti]

– Minkälaisia keskusteluja on syntynyt? [Satu]

– Vilkasta keskustelua syntyy aina. Eriävät lukukokemukset ja mielipiteet ovat parhaita, koska ne synnyttävät paljon keskustelua. [Titti]

– Millaisia lukukokemuksia matkan varrelle on mahtunut? Mikä on mieleenpainuvin lukuelämys? [Satu]

­– On ollut todella paljon monenlaisia lukukokemuksia ja erilaisia elämyksiä. Yhtä on vaikea nimetä, mutta esimerkiksi José Saramagon Kertomus sokeudesta, Jhumpa Lahirin Kaima jaEdmund de Waalin Jänis jolla on meripihkanväriset silmät ovat olleet vaikuttavia. [Tiina]

– Entä mikä on ollut raskaslukuisin kirja? [Satu]

Karamazovin veljekset! Se taisi jäädä aika monelta kesken. [Titti]

– Miten te löydätte aikaa lukemiselle kiireisessä arjessa? [Satu]

– Lukemiselle löytyy aina aikaa! [Inka]

– Mä kuuntelen joskus äänikirjoja siivoamisen lomassa, vaikken muuten olekaan niin äänikirjojen ystävä. [Virve]

– Mitä lukeminen merkitsee teille? [Satu]

– Lukeminen merkitsee minulle totaalisesti omaa aikaa, irrottautumista arjesta. Voin itse päättää kenen kanssa ja missä aikaani vietän. Voin hypähdellä aikakaudesta, historiasta ja tunnetilasta toiseen. Olen lukemalla tutustunut asioihin ja ajatuksiin, joihin en muuten olisi luultavasti törmännyt missään. Sitä paitsi nautin kaunokirjallisesti tekstistä, sitä on ihana lukea! [Tia]

– Lukeminen on minulle keino rentoutua, saada ajatukset irti arjesta. Joskus ensimmäiset sivut ovat vaikeita, kun työasiat tai muut pyörii vielä mielessä, mutta pian jo huomaankin, ettei millään malttaisi lopettaa. Jos vielä yksi luku… [Virve]

– Se merkitsee todella paljon. En osaisi kuvitella päivää, etten lukisi. Luen aina(kin) illalla sängyssä. Kirjojen tarinoiden kautta pääsee maailman ääriin, tutustumaan erilaisiin kulttuureihin ja erilaisiin ihmisiin, oma ymmärrys (toivottavasti) kasvaa. [Titti]

– Lukeminen merkitsee minulle tärkeää osaa elämässä. Se on ystävä, turva, ajanviete ja ikkuna uusiin maailmoihin. Se on myös rutiini nukkumaan mennessä ja ihana vapaapäivän viettotapa. [Inka]

– Mikä on mielestänne parasta lukupiirissänne? [Satu]

– Parasta lukupiirissä on se, että vuosien varrella on tullut luettua kirjoja, joita itse en ehkä muutoin olisi koskaan tullut lukeneeksi. Ja tietenkin se, että luetusta kirjasta keskustellaan lukupiirissä; hehkutetaan helmiä ja hämmästellään huteja, kukin oman lukukokemuksensa mukaan. Keskustelujen myötä joku itselle vähän tuskaisalta luettavalta tuntunut kirja voikin aueta ihan uudella lailla – tai sitten saa tuskalleen lohdullista vertaistukea. [Virve]

– Minulla samoin! Tulee luettua sellaisia kirjoja, joita en muuten lukisi. Tulee mentyä pois omalta mukavuusalueelta. Ja usein yllättyy positiivisesti; itselle ennakkoon ei niin mieluinen kirja paljastuu mielenkiintoiseksi ja merkitykselliseksi. Joskus lukupiiriin tullessani olen sitä mieltä, että lukemamme kirja on ollut todella huono. Mutta keskustelussa tulee esiin sellaisia asioita, joita en ole tajunnut, ja tajuan vasta lukupiirissä, mistä tämä kirja oikeastaan kertoo. [Titti]

– Lukupiirissä parasta on muut lukupiiriläiset! Hyvä joukko ja paljon mielenkiintoisia ajatuksia. Toisia kuuntelemalla joutuu punnitsemaan omia mielipiteitään ja joskus jopa muuttamaan niitä. [Tia]

– Ihmiset! On ollut upeaa tutustua viiteen (tai oikeammin kuuteen) naiseen, joilla on sama intohimo kuin itselläni. Säännölliset tapaamiset, hengen ja ruumiin ravinto sekä hetken hengähdys arjessa tulevat nyt ensiksi mieleen. Ollaan eletty elämää, jaettu iloja ja suruja. Kuunneltu toisiamme ja tulleet kuulluiksi. Lukupiiri on tosi tärkeä ja ihana asia elämässäni. Olen todella kiitollinen, että Titti kutsui minut mukaan! [Inka]

– Olen aivan samaa mieltä, lukupiirissä parasta ovat nämä upeat ja viisaat naiset! En ole katsonut telkkaria käytännössä 15 vuoteen, toki urheilun arvokisat ja vaikkapa vaaliväittelyt katson, mutta usein menee viikkoja, että en edes avaa televisiota – luen. Muistan hyvin sen hetken, vajaa 10 vuotta sitten, kun tajusin, että olen saanut ”lukuaikani” takaisin – nuorinkin lapsista oli 10-vuotias, ja arjessa olikin taas ”kirjan mentäviä” aukkoja! [Tiina]

– Onko lukupiiriin liittynyt joskus haasteita? [Satu]

– Joskus kaikille sopivan tapaamisajan löytäminen on haasteellista. On helpompi sopia muutama tapaaminen kerralla, jotta kalenterisulkeisia ei tarvitse joka tapaamisella pitää. Kun tapaaminen on merkitty hamaan tulevaisuuteen, niin jokainen varjelee sitä ja usein sovittu aika sopii kaikille. Totta kai joskus ilmaantuu yllättäviä esteitä, ja sitten WhatsAppin avulla sovitaan uusi aika. [Inka]

– On kyllä hienoa, että kaikki käyvät niin säännöllisesti. Poissaoloja on ollut vain ihan muutama. Jos ihmiset kävisivät satunnaisesti, lukupiiri ei olisi niin merkityksellinen kuin nyt. [Tia]

– Onko teillä ollut lukupiirissänne joskus jotain tavanomaisesta poikkeavaa ohjelmaa, esimerkiksi vierailijoita? [Satu]

– Suvi Vaarla ja Laura Honkasalo ovat käyneet kertomassa kirjoistaan ja kirjoittamisesta. Kirjasiskot ovat myös osallistuneet Suvi Aholan lukupiirejä käsittelevän väitöskirjatutkimuksen kyselyyn. [Tiina]

– Millaisena näette lukupiirin tulevaisuuden? [Satu]

– Tulevaisuus on hyvä! Lukupiiri jatkuu samanlaisena tai sitten vain tahti kiihtyy, kun ihmiset jäävät eläkkeelle ja tulee enemmän aikaa. [Tia]

– Kirjapiiristä on muodostunut kiinteä osa elämää. [Johanna]

– Millaisia vinkkejä antaisitte lukupiirin perustamista harkitseville? [Satu]

– Rohkeasti vaan perustamaan! Ei kannata olla isoa osallistujamäärää. Pieni piiri toimii parhaiten, rennosti. [Titti]

– Kyllä, alle 10 ihmistä on sopiva määrä, ettei tarvita puheenjohtajaa ja jokainen saa sanottua mielipiteensä. Kannattaa myös tavata tarpeeksi harvoin, ettei tule kiire lukuvuorossa olevan kirjan hankinnassa. [Inka]

– Entäpä sitten meidän tämänkertainen kirja, Elizabeth Stroutin Olive Kitteridge? Itse olin nähnyt sarjan, ja sen pääosan esittäjä pyöri päässäni Olivena. Luulin aluksi myös lukevani romaania, kunnes tajusin tekstien olevan novelleja. Olive hahmona on inhimillinen; ärhäkkyyden takana on kuitenkin hyvä sydän pohjalla. [Johanna]

– Mulla myös oli TV-sarjan hahmo päässä. Tykkäsin kirjasta ja väillä tunnistin itseni. Novelleissa oli kiva, että aina tuli jokin uusi puoli esiin Olivesta, joka on karikatyyri vanhenevasta naisesta, jolle omat oppilaat ovat tärkeitä. Kesti vähän aikaa suhtautua kirjaan ja tuli vähän kiire, mutta kyllä se oli hyvä. [Tia]

– Siitä on aika kauan aikaa, kun luin kirjan. Olin lukenut jostain hahmojen paljoudesta, mutta pystyin seuraamaan. Tunnistan kuvauksen pikku paikkakunnan yhteisön elämästä hyvin. Oliven suhde poikaansa mietitytti. [Virve]

– Mä mietin sitä myös. Ja mietin aviomiestäkin. Pohdin, mitä poika sai äitisuhteestaan. Mun lempikohtaus on niissä häissä: miten Olive meni lepäämään ja se pikkutyttö tuli ja miten Olive puhui tytölle. Ehkä Olive osasi rakastaa vain tekojen kautta. Kyllä tämä oli tosi hyvin kirjoitettu. Kaikki hyvät kirjat kertovat surkeista kohtaloista, niin Keltaisessa kirjastossakin. Onnellisuudesta on vaikea kirjoittaa. [Tiina]

– Kirjan rakenne on kiva, tykkäsin siitä, vaikka ensin oli kuin Johannalla – ihmetys rakenteesta. Tykkäsin myös Nimeni on Lucy Barton -kirjasta. Niin kuin sanoit, Virve, oli kiinnostavaa, että tämä tapahtuu pienessä kaupungissa. [Titti]

– Tässä onkin tullut samoja ajatuksia kuin mulla. Tykkäsin siitä, että Oliven monet puolet tulivat esiin katkelmien kautta. Hänhän kasvoi myös. Tykkäsin tosi paljon siitä ja siitä, miten hänen luonteensa tuli esiin. Sarjan näyttelijävalinta oli aivan loistava. [Inka]

– Mun mielestä tämä kirja oli koskettavampi kuin Elizabeth Stroutin muut. Pidin erityisesti kuvailusta, joka oli paikoin tosi onnistunutta – sekä ympäristön että ihmisten. Myös alun apteekkikuvaus oli kauhean hyvä. Mulle tuli siitä vähän mieleen Sayaka Muratan Lähikaupan nainen. [Satu]

– Entäpä kuinka monta peukkua Olive saa? [Johanna]

– Lasketaanpa. Seitsemän! [Virve]

– Nyt onkin illan jännittävin hetki. Mitkä kirjat ovat tarjolla seuraavaksi kerraksi? Mäpä kerron. Voitte valita näistä neljästä kirjasta: Veikko Huovisen Hamsterit, Delia Owensin Suon villi laulu, Patrik Svenssonin Ankeriaan testamentti ja sitten Tove Janssonilta jokin vapaavalintainen kirja, joka ei ole Muumi-kirja. Nyt peukutusäänestyksellä valinta esiin! [Johanna]

Suon villi laulu sai eniten ääniä, joten siitä päästään puhumaan sitten marraskuussa! [Tiina]

– Paljon kiitoksia todella antoisasta illasta lukupiirissänne! Tämä oli upea kokemus, joka herätti itsessäni kutkuttavan lukupiiri-innon. [Satu]

Please follow and like us:

Kirjasatoa maistelemassa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä elokuun lopun päivänä

– Moikka, Sini! Miten sun syksy on startannut? [Satu]

– Pari viimeistä viikkoa on olleet aika kiireisiä mutta ihan hyvällä tavalla. Työkuviot ovat vähän muuttuneet ja tuntuu, että syyskuu hiipi eteen ihan huomaamatta. [Sini]

– Mulla on ikävä kesää jo nyt. Kunpa auringonpaistetta voisi tallettaa marraskuussa avattavaan rasiaan. Onneksi kirjojen kautta voi aina matkustaa kohti aurinkoa. [Satu]

– Onko sun lukutahti ollut yhtä hurja kun viime vuonna? [Sini]

– Ihan samaa vauhtia en ole päässyt porhaltamaan, kun on ollut niin paljon töitä. Olen kyllä yrittänyt nipistää aikaa kirjoille aina, kun mahdollista. Entä onko sulla ollut riittävästi lukuaikaa? [Satu]

– Mun lukeminen jäi tänä kesänä aika vähälle. Äänikirjoista sain nauttia työmatkoilla mutta lomalla en juurikaan lukenut tai kuunnellut mitään. Nyt kun työt taas alkoivat, on aika korjata asia. Onko sulla antaa jotain hyviä kirjavinkkejä? [Sini]

– Niitä löytyy! Lukemieni kirjojen joukkoon on mahtunut melko paljon vain ”ihan hyviä” kirjoja, mutta onneksi kohdalle on osunut myös kirkkaita helmiä, jotka haluan ehdottomasti jakaa. Muutamia näistä olenkin maininnut sulle aiemmin. [Satu]

– Joihinkin niistä taisinkin tarttua jo keväällä. [Sini]

– Tämän vuoden vaikuttavin lukukokemus tähän mennessä on ehdottomasti ollut Colson Whiteheadin Nickelin pojat, jonka luin sekä alkuperäiskielellä englanniksi (The Nickel Boys) että Marrku Päkkilän suomentamana. Se on vangitseva kertomus Elwood-nimisen pojan kohtalosta floridalaisessa koulukodissa. Tarina sisältää todella onnistuneen yllätyksen, mikä on harvinaista herkkua. En muista, että mikään kirjallinen yllättävä käänne olisi vetänyt mattoa niin totaalisesti jalkojen alta kuin se. Kirjan kieli ja kerronta ovat nautinnollisia sujuvuudeltaan. Elwoodin tarina kummittelee vieläkin mielessä. Whitehead on todellakin toisen Pulitzerinsa ansainnut! [Satu]

Nickelin pojat on yksi niistä aiemmin vinkkaamistasi kirjoista, jonka luin. Tämä oli kyllä tosiaan vaikuttava ja ajatuksia herättävä teos. Erityisen karun fiktiivisestä tarinasta tekee sen yhtymäkohdat todellisuuteen. [Sini]

– Kovasti suosittelen myös Sayaka Muratan Lähikaupan nainen -kirjaa. (Konbini ningen, suom. Raisa Porrasmaa). Se kertoo Keiko-nimisestä naisesta, joka työskentelee pienessä päivittäistavarakaupassa. Päähenkilö tekee odotustenvastaisia valintoja, joita ihmiset hänen elämässään kyseenalaistavat. Keiko kuitenkin nauttii valitsemastaan elämäntavasta ja pyrkii toteuttamaan itseään ulkopuolisista paineista huolimatta. Kirjan kuvaus on osuvaa, koskettavaa ja paikoitellen hykerryttävän humoristista. Tuon yhden ihmisen elämän käsittelyssä on yhtymäkohtia Robert Seethalerin Kokonainen elämä -kirjaan (Ein ganzes Leben, suom. Raimo Salminen). Kumpikin puolestaan muistuttaa vähän John Williamsin Stoneria (Stoner, suom. Ilkka Rekiaro), joka tosin on koskettavuudessaan ihan omaa luokkaansa. [Satu]

Gummerus

– Tässä onkin jo kolme mulle uutta ja kiinnostavaa kirjaa syksyn lukulistalle. [Sini]

– Hienoa! Yksi suuri yllättäjä tänä vuonna on ollut Jennifer Clementin riipaiseva Rakkaudesta aseisiin (Gun Love, suom. Terhi Kuusisto). Sen nimi on hätkähdyttävä, ja kirjan kansikin tuntui aluksi aika luotaantyöntävältä. Tarina kuitenkin tempaisi mut mukaansa välittömästi. 14-vuotiaan Pearlin elämä äitinsä kanssa vanhassa autossa Floridan takamailla kirpaisee. Olen lukenut Clementiltä myös Varastettujen rukousten vuori -romaanin (Prayers for the Stolen, suom. Terhi Kuusisto), joka on myös hyvä mutta ei niin koskettava kuin Rakkaudesta aseisiin. [Satu]

– Nimen ja kannen perusteella en tosiaan ehkä tarttuisi kirjaan. Alkuperäinen nimi Gun Love tarjoaa ehkä enemmän mielleyhtymiä, ja myös kansitaide on omaan silmään kiinnostavampi. Aihepiiriltään vaikuttaa kyllä tosi houkuttelevalta. Menee varmasti mun lukulistan kärkeen. [Sini]

Like

– On ihan pakko mainita vielä muutama herkkupala kesän kirjasadosta: Ta-Nehisi Coatesin Vesitanssija (The Water Dancer, suom. Einari Aaltonen) ja Maggie Nelsonin Jane – Eräs murha / Punaiset osat (Jane: A Murder / The Red Parts, suom. Kaijamari Sivill). Kumpikaan ei ole mitään kevyttä luettavaa mutta valtavan hyviä vaikuttavuudessaan. Jos mieli synkistyy liikaa niihin eläytymisen jälkeen, sitä voi piristää Kaj Korkea-ahon ja Teo Forsströmin kirjoittamalla kolmiosaisella Zoo-sarjalla (suom. Laura Beck), jonka oivaltava kuvitus on Pentti Otsamon käsialaa. Ala- ja yläkouluikäisiin uppoavan sarjan huumori on ilahduttavaa ja koukuttavaa. [Satu]

Zoo-sarjaa aion tarjoilla kotona teinille, joka on ollut lapsena innokas lukija, mutta nyt yläkoulussa harrastus on vähän jäänyt. Ehkä innostuu tästä. Kiitos, hyvä vinkki!  [Sini]

– Yhtenä hyvän mielen kirjana on vielä mainittava Judith Schalansckyn Kaukaisten saarten atlas (Atlas der abgelegenen Inseln, suomentanutMarko Niemi, käännöksen viimeistely Kristian Blomberg ja Raisa Marjamäki). Käytin tuota kirjaa siinä heinäkuussa tekemässämme Luovuuskorttien inspiroimassa harjoituksessa. Kirja on mun mielestä todella kaunis sekä sisällöllisesti että visuaalisesti, enkä ole mielipiteineni yksin. Teos on tosiaan valittu ilmestymisvuonnaan 2009 Saksan kauneimmaksi kirjaksi. Tarinat kaukaisista saarista ovat jänniä, ja kirjaa lukiessa syntyy katkeransuloinen kaukokaipuu. [Satu]

– Muistan lukeneeni jostain, että Schalansky on ammatiltaan myös graafinen suunnittelija ja toteuttanut itse palkitun kirjan ulkoasun. [Sini]

– Tulossa on herkullinen kirjasyksy. Odotan erityisesti Jhumpa Lahirin uusinta Missä milloinkin -romaania (Dove mi trovo, suomentanut Helinä Kangas). Se ilmestyy syyskuussa. Musta tuli Tulvaniityn (The Lowland, suomentanut Sari Karhulahti) lukemisen jälkeen Lahiri-fani. Evie Wyldin Me olemme susia (The Bass Rock, suomentanut Emmi Kyytsönen) jännittää myös kovasti. Wyldin Kaikki laulavat linnut (All the Birds, Singing, suomentanut Sari Karhulahti) oli niin järisyttävä lukukokemus, että odotukset ovat nyt korkealla. Onko sulla joitain suosikkeja odotettavana? [Satu]

– Kiitos sun kirjavinkkien mulla on nyt pitkä lista itselle uutta luettavaa. Helsingin sarjakuvafestivaalit 5.–6.9.2020 siirtyivät koronan takia virtuaaliseksi tapahtumaksi. Uskoisin, että lukulistalle löytyy sarjakuvaa ainakin vuoden 2020 uutuuskirjoista. Sieltä bongasin ainakin meidän blogiin hyvin sopivan Pauli Kallion kirjan Ammatti: Käsikirjoittaja. Sitä esitellään uutuuskirjaluettelossa näin: “Teos on paitsi muhkea sarjakuvakokoelma myös tietokirja, joka kertoo, kuinka sarjakuvat syntyvät käsikirjoittajan ja piirtäjän yhteistyönä. Kallion ja taiteilijoiden kommentit kuvaavat sarjakuvantekijän arkipäivää ja juhlahetkiä. Samalla opus valottaa suomalaisen lehtisarjakuvan lähihistoriaa, nykyisyyttä ja tulevaisuutta.”  [Sini]

– Tosi kiinnostava teos! Siihen on perehdyttävä ehdottomasti. Herkullisia lukuhetkiä! [Satu]

©Tarusola

Please follow and like us: