Kirjajuhlilla

Sadun kohtaaminen äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori, FT Päivi Pekanheimon kanssa eräänä elokuun lopun päivänä

– Moikka, Päivi! Miten sun syksy on alkanut? Hienoa, että löytyi aikaa jutella lempiaiheestamme kirjallisuudesta! [Satu]

– Syksy on alkanut melko kiireisesti mutta kiinnostavasti – heti lukion alkamisviikolla oli myös Naantalin Kirjajuhlat. Siellä vierähtikin sitten koko viikonloppu aamusta iltaan. [Päivi]

– Olit järjestämässä juhlia. Miten päädyit mukaan niiden toimintaan? [Satu]

– Kirjajuhlien taiteellinen johtaja Katri Tuominen on ystäväni, ja kuulumme muun muassa samaan lukupiiriin. Olin mukana auttamassa jo viime vuonna ensimmäisissä Naantalin Kirjajuhlissa ja tämän vuoden juhlien organisaatiossa olen ollut mukana alusta asti. Meitä on tiivis joukko vapaaehtoisia, joista suuri osa on samasta lukupiiristä. Omalle vastuualueelleni on kuulunut esimerkiksi lehdistötiedotteiden viilaamista ja kirjajuhlien ohjelman oikolukemista. [Päivi]

Päivi Pekanheimo ja Kati Outinen

– Kirjajuhlien tarjonta vaikutti verkosta löytämäni ohjelman perusteella monipuoliselta. En päässyt itse paikalle, joten on tosi kiva kuulla sulta havaintoja paikan päältä. Mitkä olivat mielestäsi Kirjajuhlien kohokohdat? [Satu]

– Kohokohtia on vaikea valita, koska ohjelma oli tosiaan monipuolinen ja mielenkiintoinen. Omanlaisensa kohokohta oli kuitenkin, kun pääsin itse haastattelemaan kahta helsinkiläiskirjailijaa, Elina Backmania ja Helmi Kekkosta. Keskustelusta tuli lämminhenkinen ja innostava. Omia suosikkejani olivat myös näyttelijä Kati Outisen ja koreografi Hanna Brotheruksen keskustelu, runoilija Anja Erämajan haastattelu, akateemikko Hannu Mäkelän esiintyminen ja kapellimestari Hannu Linnun vierailu. Lauantain iltaohjelmassa ollut ohjaaja ja näyttelijä Juha Hurmeen monologi Kaaskerin Lundström oli aivan upea! Kirjajuhlien päätöstilaisuudessa Naantalin kirkossa esiintyivät näyttelijä Hannu-Pekka Björkman ja Jukka Perkon Avara-trio. Tilaisuudessa tulkittiin kirjailija Antti Hyryn tekstejä ja ajatuksia, ja ne jäivät mieleen pitkäksi aikaa. [Päivi]

Anja Erämaja

– Millaisia haasteita Kirjajuhlien järjestämiseen liittyi?  [Satu]

– Suurin haaste tuli vallitsevasta maailmantilanteesta. Loppujen lopuksi juhlat pystyttiin järjestämään onneksi suunnitelmien mukaan, tietenkin rajoitukset ja koronaturvallisuus huomioiden. Selvisimme myös vain yksittäisillä kirjailijaperuutuksilla.  [Päivi]

– Entä mikä oli antoisinta juhlien järjestämisessä? [Satu]

– Antoisinta oli nähdä upea ohjelma oikeasti livenä. Neljä täyttä päivää kirjailijoita, taiteilijoita, esiintyjiä ja innokas yleisö – mikä sen parempaa!  [Päivi]

Yleisöä Naantalin Kaivohuoneella

– Tapahtumaan liittyi myös kursseja, kuten suuresti ihailemani Petri Tammisen luovan kirjoittamisen kurssi. Oliko sulla mahdollisuus kurkistaa kurssille? [Satu]

– Kurssi järjestettiin toisessa paikassa kuin itse kirjajuhlat, joten kurssille en päässyt kurkistamaan, mutta yksi lukupiiriläiseni osallistui kurssille ja oli aivan lumoutunut ja innoissaan Petrin opeista ja harjoituksista. [Päivi]

– Sen kyllä uskon! Myös kuvataiteilija Kristiina Turtosen Sanasta kuvaksi -kurssi vaikutti kuvauksen perusteella kiinnostavalta. Pääsitkö näkemään kurssilla syntyneitä teoksia? [Satu]

– Valitettavasti en päässyt, mutta aihe vaikuttaa kyllä tosi mielenkiintoiselta. [Päivi]

– Kirjajuhlilla oli myös muita kuvataiteilijoita puhumassa muun muassa siitä, miten teksti muuttuu kuvaksi. Se onkin tämän meidän kuvan ja sanan yhteispeliä tarkastelevan blogin kannalta erityisen kiinnostavaa. Ehditkö kuulla aiheeseen liittyviä puheenvuoroja? [Satu]

– En valitettavasti päässyt kuuntelemaan torstain kuvataiteilijoita, mutta esimerkiksi Kati Outisen ja Hanna Brotheruksen haastattelussa puhuttiin paljon tanssin ja liikkeen eli visuaalisen muodon sekä kirjallisen ilmaisun yhtäläisyyksistä ja ilmentymisistä heidän kirjoissaan. Samoin päätöstilaisuudessa Antti Hyryn proosa ja Avara-trion musiikki yhdistyivät kuulokuvaksi, jonka säikeistä muodostui herkkyyttä ja voimaa täynnä olevia kuvia. En kohdannut siis ihan konkreettista kuvan ja sanan yhteispeliä mutta muunlaisia kudelmia kyllä. [Päivi]

Hannu-Pekka Björkman ja Jukka Perko Naantalin kirkossa

– Sä olet myös intohimoinen lukija. Saitko Kirjajuhlilta uusia kirjavinkkejä? [Satu]

– Ilman muuta! Kati Outisen elämäkerta Niin lähelle kuin muistan tarttui heti mukaan, samoin Hannu Mäkelän Lukemisen ilo – eli miksi yhä rakastan kirjoja. Myös Olli Löytyn teos Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle kiinnostaa, samoin kuin Saara Cantellin Kaikki tuoksuu lumelta. [Päivi]

– Nuo kaikki kuulostavat houkuttelevilta! Entä olisiko sulla vielä joitakin lukusuosituksia syksyn pimeneviin iltoihin? [Satu]

– Olen lukenut paljon hyviä ja mieleen jääneitä kirjoja tänä vuonna, mutta erityisesti voisin mainita Emegin Vivek Ojin kuoleman, Ditlevsenin Lapsuuden, Mercierin Sanojen painon, Rämön teoksen Talo maailman reunalla – Vuosi Islannin maaseudulla ja Powersin Ikipuut. Kaikki eivät ole ihan uusia opuksia mutta lukemisen arvoisia joka tapauksessa! [Päivi]

– Luvassa on siis kaunis ja kiinnostava kirjasyksy. Kiitos paljon, kun tulit blogin vieraaksi! Kiehtovia lukuhetkiä! [Satu]

Valokuvat juhlilta Kirjajuhlien työryhmä ja muut Tarusola

©Tarusola

Please follow and like us:

Kesäpuuhissa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä heinäkuun lopun päivänä

– Hei Satu, mitä olet puuhaillut näissä heinäkuun helteissä? [Sini]

– Olen yrittänyt olla luonnonhelmassa niin paljon kuin mahdollista ja hakea viilennystä järviveden raikkaudesta. Entäpä sä, Sini?  [Satu]

– Aika on kulunut pääosin työhuoneella maalaushommissa, mutta olen päässyt tekemään myös muutamia lyhyitä kesäreissuja. Taas on ollut kiinnostavia kesänäyttelyitä paljon tarjolla. Viime kesänä moni tapahtuma oli peruttu, mutta tänä kesänä on onneksi pystytty järjestämään vähän enemmän kulttuuritapahtumia. [Sini]

– Missä kaikkialla olet ehtinyt käymään? [Satu]

– Yksi näistä vuodella siirtyneistä näyttelyistä on Mäntän kuvataideviikot, joiden kuraattorina toimi Anna Ruth. Näyttelyn teema on Erehtyminen / To Err Is Human. Mukana on 47 taiteilijaa ja taitelijaryhmää. Pekilon tilat tarjoavat kiinnostavat puitteet, joita on tänäkin vuonna hyödynnetty hienosti. Orgaaniset muodot ja luonto olivat mukana näyttelyn monissa teoksissa. Niistä jäivät mieleen erityisesti Mayumi Niiranen-Hisatomin Elävä ryijy 2 -teos ja Jonna Suurhaskon BIOS4-teos. Näyttelystä löytyi myös uutta teknologiaa, robotiikkaa ja tekoälyä hyödyntäviä teoksia. Esimerkiksi Sami Lukkarisen ja Roope Mokan teoksessa näyttelyn yleisöä osallistettiin näin: Unelma ihmisestä -teoksessa Lukkarinen ja Mokka kutsuvat meitä auttamaan tekoälyä. Tekoälyllä on kaksi ongelmaa: emme ymmärrä sitä ja se näkee vain, mitä sille näytetään. Ongelmistaan huolimatta se tulee hallitsemaan maailmaa. Siksi Lukkarinen ja Mokka haluavat auttaa tekoälyä tulemaan paremmaksi, paremmaksi unelmaksi ihmisestä. Voit luovuttaa teokselle omia julkaisemattomia selfie-kuviasi ja auttaa näin tekoälyä luomaan rehellisemmän kuvan ihmisestä.” Lahjoittamastani selfiestä tekoäly muokkasi oheisen kuvan. Rehellisesti sanottuna en tiedä, johtuuko kuvan lahjoittaminen juurikaan halusta auttaa tekoälyä vai enemmänkin uteliaisuudesta nähdä oma selfie tekoälyn muokkaamana muotokuvana. [Sini]

– Kiinnostava konsepti. Tuosta kuvasta en kyllä tunnista sua lainkaan. [Satu]

– Mäntässä Serlachius-museo Göstassa kävin myös Banksy. A Visual Protest –näyttelyssä. Henkilöllisyytensä salaavan, maailman kuuluisimman katutaiteilija museonäyttely herätti ristiriitaisia tunteita johtuen Banksyn kriittisesta suhtautumisesta museoihin, gallerioihin ja ns. taidemaailmaan. Maailmalla kiertää useita Banksy-näyttelyitä, joita taiteilija ei ole ollut tekemässä. Näitä näyttelyitä Banksy listaa kotisivuillaan. Katutaiteen asiantuntijan Gianni Mercurion kuratoiman näyttelyn on tuottanut Milanon Mudec-museo. Serlachius-museoiden johtaja Pauli Sivonen on kertonut, ettei Banksy pyynnöstä huolimatta halunnut osallistua tämänkään näyttelyn tekemiseen, siksi näyttelyn ajaksi päätettiin poistaa sisäänpääsymaksu ja nimen yhteydessä lukee “unauthorized” – auktorisoimaton. Näyttely tarjosi kuitenkin hyvän katsauksen Banksyn taiteeseen, sen yhteiskunnalliseen kritiikkiin ja ajan kulttuuri-ilmiöihin. [Sini]

– Banksy on kyllä kiehtova hahmo, jonka Girl with Balloon on piirtynyt ja vaikuttanut miljooniin mieliin. [Satu]

– Ensimmäistä kertaa järjestetty Helsinki Biennaali Vallisaaressa oli tietysti myös yksi kesän pakollisista kohteista. Nettisivujen mukaan biennaali “esittelee 41 kuvataiteen huippua sekä Suomesta että maailmalta. Taidetta voi löytää niin vanhan tykkitien varrelta kuin ruutikellareista ja tyhjilleen jääneistä asuinrakennuksistakin. Nähdään taiteen aarresaaressa!” Aarresaareksi se tosiaan osoittautuikin. Oli hauska tutkia teosten lisäksi myös monia historiallisia paikkoja, jotka oli otettu näyttelytiloiksi. Voin kuvitella, ettei näyttelyn tuotanto ole ollut niitä helpoimpia. En ollut käynyt Vallisaaressa aikaisemmin, joten taiteen lisäksi myös saareen tutustuminen oli elämys. Pientä ahdistusta herättivät täydet lautat ja pitkät jonot, mutta itse näyttelyssä koronaturvallisuus oli hoidettu mallikkaasti. Tämä tietysti vaikutti myös siihen, että useiden teosten eteen kasautui pitkiäkin jonoja. Ilman jonojakin näyttelyssä olisi ollut yhdelle päivälle aika paljon nähtävää. Tuntui, että paljon tuli päivän aikana koettua, vaikka jokaista teosta ei ehtinyt jonottaa. Osa teoksista ei myöskään ollut koettavissa kuin tiettyinä aikoina. Yritän siis palata saarelle vielä uudestaan. Voimakkaimman tunnekokemuksen herätti Janet Cardiff & George Bures Millerin ääni-installaatio FOREST (for a thousand years…) Vallisaaren Lehmuskujan tuntumassa. Tuntui, että hetki oli teokselle juuri täydellinen. Aurinko tuikki puiden latvuksissa, pieni tuulenvire liikutteli lehtiä ympäristön lehmuksissa ja lehtien kahina sekoittui vaikuttavaan teokseen. Aleksanterinpatterin sisätiloihin ja piha-alueelle oli sijoitettu usean taiteilijan teoksia ja näyttelypaikkana se oli todella vaikuttava. Suosittelen siis Helsinki Biennaaliin tutustumista, jos et ole vielä käynyt. Ehkä arkena jonoja on vähemmän ja lautassakin on enemmän tilaa. [Sini]

– Hieno hetki lehmusten katveessa. Olenkin kuullut paljon Biennaalista. Mainiota, että pääsit sinne. Mulla lukeminen ja valokuvaaminen ovat limittäytyneet kesäpäivien katveessakin tiiviisti sekä työhön että vapaa-aikaan. Haluaisitko kuulla lukemistani kirjoista, jotka ovat tehneet muhun vaikutuksen tänä kesänä? [Satu]

– Totta kai! [Sini]

– Jee! Tämä yhdysvaltalaiskirjailija Jason Reynoldsin Minuutin mittainen ikuisuus -runomuotoinen romaani (Otava, 2021, suomentanut Niko Toiskallio) on luokiteltu nuortenkirjaksi, mutta sillä on paljon annettavaa myös aikuiselle. Kirja kertoo 15-vuotiaasta Willistä, joka kasvaa keskellä väkivallan kierrettä. Yhden hissimatkan aikana hän joutuu pohtimaan ja tekemään valintoja: jatkaako samalla väkivallan viitoittamalla tiellä kostosta toiseen vai katkaistako kierre. Väkevä ja koskettava tarina herätti mussa myös vahvoja visuaalisia mielikuvia ja muita tuntemuksia, kun eläydyin päähenkilön savunkatkuiseen kamppailuun ahtaassa hissikopissa. [Satu]

– Miten runomuoto sun mielestä toimi? [Sini]

– Hyvin. Säkeet ovat usein lyhyitä ja iskeviä, ja niitä lukiessa voi kuulla päähenkilön lausuvan niitä eri intensiteetillä spoken word -hengessä. Uskoisin, että se voi imaista äärelleen myös nuoren, joka ei yleensä lue niin paljon. Säeromaaneita onkin erityisesti nuortenkirjallisuudessa ilmestynyt viime vuosina enemmän kuin ennen, esimerkiksi Elizabeth Acevedon Runoilija X on vaikuttava sellainen.

Erittäin vaikuttava on argentiinalaisen Mariana Enriquezin Mitä liekit meiltä veivät -novellikokoelma (WSOY, 2021, suomentanut Sari Selander)! Se on paikoitellen aavemaisen karmiva – uskaltaisin sanoa, että paikoitellen jopa huikaiseva. Novellit kuvaavat Argentiinan usein raadollista arkea ja sen yhteiskunnan hurjia vaiheita ja sisältävät kauhun elementtejä. Tarinat ovat puistattavia, ja niistä syntyy vahvoja kummittelevia mielikuvia. Yhteiskuntakritiikki on osuvaa, ja melkein kaikissa kahdessatoista novellissa kertojan ääni on tyttö- tai naisoletetun. Tämä kirja, joka on mun tähänastisen lukemisvuoden suosikki, kannattaa lukea seesteisessä mielentilassa, jottei niissä hyvin rakennettu kauhu ota valtaansa.[Satu]

– No, nyt tuli kyllä vahva suositus. Kauhun ystävänä tartun tähän kirjaan varmasti! [Sini]

– Kesän tähän asti työläin lukukokemus on ollut sveitsiläisen Pascal Mercierin Sanojen paino -romaani (Tammi, 2021, suomentanut Tuulia Tipa). Se on painava myös konkreettisesti, runsaat 400 sivua. Se on kuin kieli-ihmisen täsmäromaani, sillä siinä pohditaan paljon ja syvällisesti kieltä, kääntämistä ja kirjoittamista. Välillä monet painavat ajatukset uhkaavat kuitenkin hukkua lukuisien sivupolkujen uumeniin, mutta jos nekin jaksaa kahlata läpi, kirjasta saa poimittua monta hienoa oivallusta minuuden rakentumisesta, oman paikkansa löytämisestä ja maailman hahmottamisesta. Kirja on myös laajemminkin kulttuurin ylistys, ja uskoisin jokaisen kulttuurinystävän saavan siitä paljon, kunhan lukemiseen löytyy kiireetöntä aikaa.

Melkein heti Sanojen painon jälkeen luin saksalais-sveitsiläisen Benedict Wellsin Yksinäisyyden jälkeen -romaanin (Aula & co, 2021, suomentanut Raimo Salminen) ja löysin niistä monia yhtymäkohtia varsinkin teemoissa, kuten jonnekin kuuluminen, elämän tarkoituksen ja mielekkyyden löytäminen. Wellsin romaanissa keskiössä on kolme vanhempansa auto-onnettomuudessa menettänyttä sisarusta, joiden kasvua aikuisiksi seurataan päähenkilön silmin. Siinä missä Sanojen paino puuduttaa paikoitellen, Yksinäisyyden jälkeen koskettaa. Päähenkilön pohdinnat ja yritykset löytää oma paikkansa ovat usein koskettavia ja ulkopuolisuuden tunteen kuvaus uskottavaa. Jos on ”rakennettu lähelle vettä”, kuten saksalaiset sanovat, eli liikuttuu helposti, kannattaa varata nenäliinapaketti lähelle Wellsin romaania lukiessaan. [Satu]

– Kaunis ja kuvaava sanonta. Tämäkin on kiinnostava! [Sini]

– Ruotsalaisen Karin Smirnoffin Lähdin veljen luo -romaanissa (Tammi, 2021, suomentanut Outi Menna) käsitellään myös rankkoja aiheita, mutta tyyli on virkistävä. Kertojan ääni muistuttaa mun mielestä vähän sen yhden lempikirjani, Jennifer Clementin Rakkaudesta aseisiin, nuoren päähenkilön ääntä, mutta nyt päähenkilönä on aikuinen nainen, joka palaa kotiseudulleen auttaakseen alkoholisoitunutta veljeään. Juonenkäänteissä palataan usein sisarusten lapsuuteen, joka on ollut karu. Vaikka tapahtumat ovat välillä hurjia, niistä kerrotaan paikoitellen jopa hykerryttävästi. Smirnoff on lahjakas tarinankertoja, enkä malta odottaa hänen seuraavaa teostaan. [Satu]

– Pidin myös kovasti Rakkaudesta aseisiin -teoksesta. Kiitos vinkistä! [Sini]

– Hienoa, että pidit siitä! Kotimaisista kirjoista on nostettava esiin hiljattain menehtyneen Hanna Haurun viimeiseksi teokseksi jäänyt Viimeinen vuosi (Like, 2020). Pidin aikanaan kovasti Haurun traagisesta ja riipaisevasta Jääkannesta (Like, 2017) enkä pettynyt nytkään. Haurun tekstiä on nautinto lukea, sillä kerronta on niin sujuvaa ja kieli kaunista. Tässä Viimeisen vuoden tarinassa pääsee eläytymään lähes erakkona asustelevan kirjailijan mielenmaisemaan, ja konkreettisetkin Pohjois-Pohjanmaan maisemat kuvataan niin tarkasti, että ne voi aistia elävästi. [Satu]

– Sun kirjavinkit on aina niin hyviä. Ihanaa, että jaat näitä lukukokemuksiasi mullekin! [Sini]

– Tosi kiva kuulla! Ja mukavaa, jos vinkeistäni on iloa ja hyötyä. Nyt on jotenkin sattumalta monissa näissä hiljattain lukemissani kirjoissa käsitelty aika rankkaa kuvastoa: suuria menetyksiä, sairauksia ja kuolemaa. Siksi olikin kiva tarttua Heli Suutarin Kaikki kääntyy hyväksi. 100 ajatusta itsensä auttamisesta –oppaaseen (Atena, 2021), jonka bongasin BookBeatin kirjasuosituksista. Siitä on aiemmin ilmestynyt laajempi versio, jonka alaotsikko on 365 ajatusta itsensä auttamisesta (2019). Yleensä en juurikaan lue elämäntaito-oppaita, mutta tämä teos tarjosi monta hyvää muistutusta ja ajatusta kompaktissa muodossa. Esimerkiksi miten voi olla itselleen armollisempi ja välttää liikaa stressaamista. Se on kirjoitettu kiinnostavasti ja on helppolukuinen kiireessäkin. [Satu]

– Ehkä 365 ajatusta on hioutunut 100 timanttiseen ajatukseen itsensä auttamisesta. [Sini]

– Näin tosiaan on. Me ollaan viime aikoina käsitelty jonkin verran valokuvausta. Muistatko, kun oli kerran puhetta valokuvauksen opetuksesta ja mainitsit YouTuben tutoriaalit? Olen nyt kesäpuuhien keskellä katsonut muutamia ja löytänyt monia kiinnostavia. Puhuttaisiinko niistä joskus myöhemmin enemmän? [Satu]

– Joo, YouTube on sellainen aarreaitta. Sitä voisi puhua vaikka kuinka paljon. [Sini]

– Palataan siis asiaan! [Satu]

© Tarusola

Please follow and like us:

Havaintoja tallentamassa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä kesäkuun lopun päivänä

– Moikka, Sini! Kesäkuu on tarjoillut upeita aurinkohetkiä. Miten sun hellepäivät ovat menneet? [Satu]

– Hellepäivät ovat ihania, jos vielä voisi valita, missä niitä viettää. Aika paljon on kuitenkin tullut vietettyä aikaa töissä tai työhuoneella hikoillen. Kesäreissuja on jo suunnitteilla. Toivottavasti säät suosivat myös heinäkuussa. [Sini]

– Mä olen nauttinut valosta, luonnosta ja tietysti dramaattisesta EM-futiksesta. Viime kerroilla meillä oli puhetta kaunokirjallisista kuvailuista, ja lopuksi sain ihailla sun tekemää upeaa kuvaa Ville-Juhani Sutisen Arktis-katkelman pohjalta. Laajennettaisiinko vielä aihetta vähän? [Satu]

– Joo! Kerroit, miten kirjoittaminen saa sut tarkastelemaan ympäristöä eri tavalla ja samalla totesin, että myös kuvien tekeminen saa mun huomion kiinnittymään ympäristössä oleviin yksityiskohtiin. Kiinnostaisi nähdä, millaisia huomioita sun matkaan tarttuu ja kuulla enemmän niistä prosesseista.  [Sini]

– Kiva! Mulla onkin paljon kuvia sekä arkistossa että tuoreesti otettuja, kuten tämä Ruosteista rosoa -kuva. Kerroit aikaisemmin, että otat paljon valokuvia esimerkiksi mielenkiintoisista puiden rungoista ja kasveista. Onko sulla sellaisia nyt kännykässä tai kamerassa? [Satu]

– Kyllä, jonkin verran. Kuvia saatan tallentaa monestakin syystä. Välillä tarvitsen kuvia tietystä kasvista juuri sen sisältämien kulttuuristen merkitysten takia. En kuitenkaan ole mikään suuri kasviasiantuntija. Usein kyse on kuitenkin enemmän muodoista, valoista ja varjoista, luonnon muotojen muodostamista viivoista tai rytmeistä. Esimerkiksi tässä kuvassa kiinnosti risujen muodostamat viivat ja seittien läpinäkyvyys. [Sini]

– Tuossahan on ihan kauhunovellin aineksia! Mun kiinnostuksen herättävät usein pienet yksityiskohdat maisemassa, säröt. Ne voivat oikeastaan olla mitä vaan. Mielikuvitus lähtee laukkaamaan. Joskus harmittaa, kun sellaisia bongaa ollessaan auton ratissa. Joskus pysähdyn varta vasten kuvaamaan, mutta usein on vain ajettava ohi. Joskus yksityiskohdat jäävät kummittelemaan mieleen ja on jopa palattava. Joskus yritän kirjoittaa visuaalisen havainnon muistiin jälkeenpäin. Erilaisia havaintoja tulee kirjoitettua tietysti muutenkin, mutta se vie usein enemmän aikaa kuin muistinvirkistyskuvan nappaaminen. Havaintoja yhdistelemällä pystyy kutomaan monenlaisia tarinoita, mutta usein muistiinpanot tai valokuvat hautautuvat kroonisen aikapulan takia arkistojen kätköihin. Sä kerroit viimeksi katselevasi ottamiasi kuvia myöhemmin ja pohtivasi joskus, mikä kyseisessä kuvassa oli se juttu, joka sai sut tarttumaan kameraan. Oisko sulla esimerkkiä sellaisesta kuvasta? [Satu]

– Esimerkiksi nää kuvat sisältää erilaisia pintoja, sävyjä ja tekstuureja, joiden olen ehkä ajatellut näyttävän maalaukselliselta. Näen puun rungossa erilaisia siveltimenvetoja. Pelargonian lehdet on ihastuttaneet mua jo pitkään. Niidenkin muoto ja rytmi saattaa vielä päätyä johonkin maalaukseen. [Sini]

– Muistankin pelargoniainspiraatiosi viime kesältä, kun oltiin testailemassa Luovuuskortteja. Mulle tuli mieleeni tällainen kuva, johon törmätessäni mietin, mikä mua onkaan siinä sillä hetkellä inspiroinut. Entä onko sulla löyteillä sellaista kuvaa, jota olet hyödyntänyt jossain projektissasi? [Satu]

– Tässä vielä keskeneräisessä maalauksessa on ruusuja, joita olen myös kuvannut aina sopivien kukkien tullessa vastaa. Hyödynnän yksityiskohdissa joskus myös internetistä löytyviä kuvia, mutta mieluummin käytän itse otettuja. [Sini]

– Oi, miten upea yksityiskohta! Toivottavasti saan nähdä tämän maalauksen pian valmiina. En malta odottaa! Mä olen aina pitänyt metsiä tosi kiehtovina paikkoina ja yrittänyt tallentaa niiden jänniä yksityiskohtia. Tällaisista metsämaisemista olen ammentanut inspiraatiota yhdessä pitkäaikaisessa kirjoitusprojektissa. [Satu]

– Olispa kiinnostava päästä joskus lukemaan sitä tekstiä. Siitä onkin pitkä aika, kun mä olen päässyt lukemaan sun kirjoituksia. [Sini]

– Tosi mielelläni annan sulle jotain luettavaksi taas. Viime aikoina pitemmät luovat tekstit ovat joutuneet tekemään tilaa asiateksteille ja muille kiireille, mutta toivottavasti kesä antaa enemmän aikapoimuja luovuudellekin. Tämä noin kuukausi sitten Repoveden kansallispuiston kupeessa sijaitsevan Vuohijärven luonto- ja kulttuuritalon edessä olevasta teoksesta ottamani kuva on jostain syystä pyörinyt mun mielessä paljon, ja musta tuntuu jotenkin, että siitä voisi olla iloa ja hyötyä myöhemminkin. [Satu]

– Tämä näyttää tutulta. Onkohan kyseessä Ernst Mether-Borgströmin teos? [Sini]

– On. Varmistin sen vielä Vuohijärven luonto- ja kulttuuritalon ystävälliseltä henkilökunnalta. He kertoivat teoksen nimen olevan Reimarit. Vuohijärven luonto-ja kulttuuritalossa on muuten tällä hetkellä kiinnostava näyttely nimeltä 1000-vuotinen valtakunta, jonka taiteilijat ovat Miina Äkkijyrkkä, Ilkka Juhani Takalo-Eskola ja Leonardo da Vilhu. Taidekeskus Salmela sijaitsee myös siinä melko lähellä.

Noista kuvaamatta jääneistä havainnoista vielä. Onko sulla ollut sellaista kuvaa, joka on jäänyt ottamatta tai epäonnistunut ja harmittaa vieläkin? Mulle tulee mieleen yksi meidän Nicaraguan-reissulta, kun sä ja mä matkattiin paikallisen taksin kyydissä Pan-American Highwayllä. Tie näytti loputtomalta viivasuoruudessaan, ja olisin halunnut ottaa siitä kuvan, mutta pysähtyminen ei ollut mahdollista. Yritin tähtäillä auton takapenkiltä kännykän kameralla, mutta sain vain sumuisen otoksen taustapeilin puhkomasta tuulilasista. Onneksi näen sen epätodellisen pitkän tien vielä silmissäni. [Satu]

– Siltä Nicaraguan-reissulta on kyllä paljon hienoja hetkiä sekä tietokoneen muistissa että mielikuvina. Niitä ikuistamattomia kokemuksia on paljon, mutta onneksi niistä merkittävimmistä jää vahvat muistijäljet. [Sini]

– Aivan. Niin kuin viimeksi kerroin, olen tarkkaillut valoa aika paljon ja viehtynyt yhä enemmän sellaiseen alkuillan pehmeään valoon varsinkin kasvikuvia ottaessani. Luontokuvia ottaessa on muutenkin mukava testailla erilaisia juttuja, ja valo vaikutuksineen on ehdottomasti suosikkini. Joskus otan kuvia erilaisista valaistuksista, jotta myöhemmin voisin palata siihen tiettyyn tunnelmaan kirjoittaessani. [Satu]

– Onko sulla jotain esimerkkejä niistä tavoitetuista ja tallennetuista tunnelmista? [Sini]

– Esimerkiksi tämä kuva krysanteemeista. Entä otatko sä joskus valokuvia testaillaksesi jotain asiaa tai ilmiötä? [Satu]

– Kyllä otan kuvia ja kerään muutakin kuvamateriaalia tuohonkin tarkoitukseen. Teen nykyään paljon tulevien maalausten luonnoksia valokuvia muokkaamalla ja digitaalisesti maalaamalla. Pääsen testaamaan erilaisia värivaihtoehtoja ja sommitelmia ennen kuin aloitan esimerkiksi suurikokoisen työn. Se vähentää sitä jännitystä, joka vaivaa aina uutta työtä aloittaessa, ja saa ilmaisusta ehkä vähän rennompaa ja varmempaa. Joskus teen mood boardin, visuaalisen alan ammattilaisten paljon käyttämän kokoelman kuvia, joiden kautta on helpompi välittää ja tavoittaa haluttu tunnelma ja visuaaliset ideat. Käytetäänkö vastaavaa koskaan kirjoittamisessa? [Sini]

– Käytetään luovassa kirjoittamisessa. Itse käytän usein perinteisempää kokoelmaa, jossa saattaa olla vaikkapa rannalta kerättyjä näkinkenkiä, kuivattu neliapila tai kreikankielistä ravintolasanastoa sisältävä servietti. Ja usein jonkin luovan tekstin alkusysäyksenä voi olla jokin yksittäinen hetki, joka on tullut kirjoitettua muistiin tapahtumahetkellä. Testasin juuri yhden hetken taltioimista sekä kirjoittamalla että kuvaamalla. Kirjoitin tajunnanvirtana päällimmäisiä aistimuksia muistiin, mikä kesti kuusi minuuttia, ja sitten otin tavallisen yhden otoksen kuvan – enkä esimerkiksi panoraamakuvaa – kännykän kameralla. Hetken aikaa tunsin olevani Kääntyvässä maisemassa, kun vertailin tuntemusten vangitsemisen eroja. Ajattelin testata myöhemmin, kumman tallentamiskeinon avulla saan helpommin kyseisen hetken tunnelmasta kiinni, kun lähden kirjoittamaan. [Satu]

– Kerro sitten, mihin testitulokseen päädyit. [Sini]

– Joo! Entäpä ensi kerralla? Jatketaanko vielä kuvien parissa vai tehdäänkö jotain muuta? [Satu]

– Katsotaan, mitä keksitään. [Sini]

©Tarusola

Please follow and like us:

Kuvailuissa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä toukokuun lopun päivänä

– Moi, Sini! Mitä sulle kuuluu vihreyden keskellä? Mä olen vihdoinkin päässyt sanomaan lempitokaisuni: Oi, ihana toukokuu! Harmi vaan, että se on mennyt taas niin nopeasti ohitse. [Satu]

– Toukokuu on tosiaan ihana, ja on tullut ihmeteltyä, miten ikkunan ulkopuolelle on auennut muutamassa päivässä oikea kukkaloisto. [Sini]

– Meillä oli viime kerralla puhetta koskettavista tarinoista ja lukuelämyksistä. Onko sulle löytynyt lukuaikaa kevätkiireissä? [Satu]

– Olen edelleen kuunnellut kirjoja aktiivisesti. Parhaillaan pyörämatkoja ilahduttaa Margaret Atwoodin Noidan sikiö, joka on osa Hogarth Shakespeare -sarjaa. Sarjassa nykykirjailijat kirjoittivat moderneja versioita Shakespearen klassikkonäytelmistä. Onko nämä sulle tuttuja? [Sini]

– Joo, mutta en ole vielä ehtinyt perehtyä niistä kovin moneen tarkemmin. Viimeksi me juteltiin aika monesta kirjasta. Koska tulee tosiaan luettua niin paljon, olen yrittänyt kirjoittaa muistiin sellaisia vaikuttavia kohtia, joihin haluan palata uudelleen. Olen aika kaikkiruokainen kirjallisuuden lajien ja tyylien suhteen. Tärkeintä mulle on kiinnostavan tarinan lisäksi kieli. Usein innostun onnistuneesta kuvailusta. Sitä ei tarvitse olla paljon, mutta sopivina annoksina se elävöittää, värittää, luo vahvoja mielikuvia ja virkistää varsinkin pitkien dialogien välissä. Jostain syystä pidän enemmän miljöön kuvailusta kuin ihmisten. Luulen sen johtuvan siitä, että henkilöhahmoissa mua kiinnostaa ensisijaisesti sisäinen elämä eikä ulkonäkö. Luon henkilöistä oman kuvan mielessäni. Ympäristön kuvaukset sen sijaan ovat usein erityisen kiinnostavia, varsinkin jos ne on kirjoitettu vivahteikkaasti ja jollain tavalla tuoreesti. [Satu]

– Itse nautin siitä, millainen kuva hahmoista muodostuu dialogin kautta. Mulle ihminen on aina kiinnostavampi kuin miljöö. Elokuvien ja sarjojen ystävänä mietin usein, millaisia kohtauksia tarinoista syntyisi, millaisella tyylillä niitä itse kuvaisin ja kenet valitsisin rooleihin. [Sini]

– Kaivelin viime kerran jälkeen vähän arkistojani ja löysin muistivihoistani tekstikatkelmia, jotka sitten lähetinkin sulle. Ajattelin, että voitaisiin tehdä niiden inspiroimina jotain visuaalisen ja verbaalisen yhteispelin hengessä. [Satu]

– Joo, kiitos niistä! Katkelmissa tosiaan korostuu ympäristön kuvaukset. Olen yrittänyt miettiä, mikä olisi se visuaalinen muoto, jota lähtisin työstämään. Monet näistä kuvauksista toivat mieleen olemassa olevia taideteoksia. [Sini]

– Tekstikatkelmia oli siis seitsemän, ja osa niistä oli aiemmin lukemistani kirjoista ja osa niistä viime kerralla mainitsemistani. Löytyikö niistä jotain sua puhuttelevaa? [Satu]

– Kyllä, kaikki olivat ehdottomasti puhuttelevia, hienoja kuvauksia. Jos lähtisin tekemään näitä ajan kanssa visuaaliseen muotoon, valitsisin ehdottomasti välineeksi liikkuvan kuvan ja äänen. Tekstikatkelmat herättävät myös kysymyksiä, joihin olisi varmasti tarjolla vastauksia, jos olisi lukenut koko kirjan. Irrallisina ne jäävät avoimiksi. [Sini]

– Kiinnostava tuo liikkuvan kuvan valinta. Ajattelin jotenkin automaattisesti, että tekisit maalauksen. [Satu]

– Tarkoitan tällä niitä yksityiskohtia, jotka luovat visuaalisen kokonaisuuden. Lyhyen kuvauksen kautta on vaikea tietää, mihin aikaan ja paikkaan tämä hetki sijoittuu. Jos lähtisin tekemään esimerkiksi Jhumpa Lahirin kiinnostavasta ja mielikuvia herättävästä katkelmasta kuvitusta, kaipaisin vähän enemmän vihjeitä siitä, millaista kasvillisuutta ja arkkitehtuuria maisemasta voisi löytyä. Tästä samasta asiasta taisi olla puhetta myös meidän Kääntyvässä maisemassa -projektissa. Kuvailu aukeaa eri tavalla, kun taustalla on tietoa siitä miltä asiat näyttävät. Se ei ole välttämätöntä, mutta jos ajatellaan vaikka Zane Greyn katkelmassa esiintyvää mainintaa ruohoaavikosta tai setristä, vaikuttaa mielikuviin tietysti se visuaalinen tieto, miltä nämä näyttävät, ja kokemus ruohoaavikosta toisi varmasti vielä selkeämmän mielikuvan. Näistä sun lähettämistä katkelmista erityisesti Ville-Juhani Sutisen jäinen kuvaus Arktis-kirjasta taas herättää vahvoja mielikuvia ja kehollisia tuntemuksia. Kylmä, pimeä, jäinen ranta on jotain tuttua ja siihen on helpompi samaistua. [Sini]

– Sutisen tekstikatkelma on myös kielellisesti antoisa, kuten lumen ja Linnunradan kuvaukset. Elävät, kiehtovat, uudenlaiset ja yllättävät kielikuvat ja vertaukset virkistävät ylipäänsä kuvailuissa. Miten kuvata tuulen humina, laineiden liplatus tai märän ruohon tuoksu latistamatta tunnelmaa? [Satu]

– Tekstissä huomio kiinnittyy enemmän yksityiskohtiin, kuvassa taas kokonaisuuteen. Yksittäisessä kuvassa nämä vihjeet ovat hienovaraisempia ja vaativat ehkä enemmän kuviin eläytymistä. Liikkuvalla kuvalla on jo enemmän keinoja välittää aistikokemuksia ja saada katsojat eläytymään. [Sini]

– Mulle käy usein niin, että onnistuneiden kuvailujen lukeminen ja muistiin kirjoittaminen aktivoi tarkkailemaan omaa ympäristöäni valppaammin. Kun kirjoitan lukemiani kohtia ylös, ne jäävät ikään kuin elämään omaa elämäänsä muistin sopukoissa. Arjen kiireessä tietoisuus, kyky olla läsnä, hautautuu niin helposti suorittamisen alle. On todellakin pysäytettävä ja joskus jopa juurrutettava itsensä hetkeksi aikaan ja paikkaan, jotta saa levottoman mielen rauhoittumaan ja avautumaan aistimuksille. Jos sauhuaa koko ajan, ei kykene havainnoimaan pieniä kiinnostavia yksityiskohtia, kuten mikromaailmaa pihalaattojen saumakohdassa, lohkeilleen betonin eri kerrostumia, kaatuneen puun juuriin pesiytynyttä ötökkäyhdyskuntaa, sortuneiden kivikasojen yllättävää symmetriaa tai pilvien muodostamia kuvioita. Joskus nostaessaan katseensa taivaalle, voi nähdä merkillisiä asioita. [Satu]

– On mielenkiintoista, että lukeminen saa sut tarkkailemaan ympäristöä yksityiskohtaisemmin. Myös kuvien tekeminen saa tarkkailemaan ympäristöä eri tavalla. Saatan kuvata koiralenkillä mielenkiintoisia puiden runkoja ja kasveja muistin tueksi. Suurin osa kuvista ei koskaan päädy käyttöön. Joskus myöhemmin katselen kuvia ja mietin, mikä tässäkin mahtoi olla se juttu, joka sai kaivamaan kameran esiin. [Sini]

– Tunnistan tuon! Mä olen valokuvauksen aloittamisen myötä ruvennut näkemään joka puolella asioita, jotka herättävät ajatuksen: olisipa kamera mukana! Erityisesti valoa olen ruvennut katsomaan ihan eri tavalla ja mietin usein, kuinka tietyssä valaistuksessa tulisi hyviä kuvia. Varsinkin keväisen ja kesäisen alkuillan pehmeä valo on jännä. Luovia juttuja tehdessäni siirrän mahdollisuuksien mukaan työpisteeni luontoon. Erilaisten aistimusten ympäröimänä ja varsinkin veden äärellä ideat tuntuvat virtaavan vapaammin. [Satu]

– Koska tarkoituksena oli, että valitsemistasi katkelmista syntyy jotain visuaalista, päädyin luonnostelemaan Ville-Juhani Sutisen jäistä tunnelmaa. Kauniina kevätpäivänä se tuntui tarpeeksi etäiseltä mutta kuitenkin helposti lähestyttävältä:                                                                             

”Valkea lumi kuultaa kirkkaassa valossa kuin pakastettu ihra. Hangen pinta on kivenkova. Rannassa retkottaa hajonnut potkukelkka, jonka istuimeen on sidottu vanha muovinen olutkori. Siihen saakka katuvalot yltävät.

Sitten alkaa pimeys. Hiihdän hämärässä yli Jerisjärven jään. Linnunrata piirtyy esiin kuin taivaan pintaan kiinni jäätyneenä. Kuu levittää himmeää hehkua selälle. Vasta aivan lähellä erottaa vastarannan hylätyn venevajan, jonka vierestä alkaa merkitty reitti.” Ville-Juhani Sutinen: Arktis, luku 1.

Tähtitaivasta tunteva voi huomata, että mun mielikuvissa tähdistöstä ei ole paljoakaan tietoa, eikä Jerisjärven maisemiakaan välttämättä tunnista.  [Sini]

– Syntyipä upea kuva! Tunnelma on taianomainen. On kiehtovaa katsella kuvaa tässä kevään kirkkaudessa. Mielikuvitus alkaa heti laukata kauas horisonttiin. Kuinka kauan sulla meni kuvan tekemiseen ja mitä pohdit sen aikana?

– Tein kuvaa pienissä pätkissä, koska pidempään työstämiseen ei ollut aikaa. Mietin niitä harvoja hetkiä, jolloin olen päässyt katsomaan pakkasyön tähtitaivasta ilman minkäänlaista ihmisen tuottamaa valoa ympärillä.  [Sini]

– Tähän kuvaan aion palata vielä monta kertaa. Se on niin inspiroiva. Ensi kerralla me tavataankin jo kesäkuun merkeissä. Onko sulla jo ideoita, mitä voitaisiin silloin tehdä? [Satu]

– Keksitään jotain kesäistä! [Sini]

© Tarusola

Please follow and like us:

Kirjoja vinkkaamassa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä huhtikuun lopun päivänä

– Moikka, Sini! Blogin 5-vuotissynttärijuhlat on nyt juhlittu. Kiva jatkaa tuttujen ja uusien aiheiden parissa – ja ennen kaikkea sun kanssa yhteistyössä! [Satu]

– Samoin, Satu! Keväinen sää on saanut ajattelemaan jo seuraavaa kesää ja lomalukemisia. Mulla on ollut äänikirjapalvelu kovassa käytössä. Oletko sä vielä tehnyt lukuhaasteita tai ehtinyt muuten lukemaan kirjoja? [Sini]

– Olen lukenut paljon omien tekstien ohella, ja tämän vuoden Helmet-lukuhaaste on myös työn alla. Mulla onkin tällä hetkellä aika monta kirjaa mielessä ja luennassa. Tämän Jhumpa Lahirin Missä milloinkin -teoksen (Tammi) mainitsinkin silloin viimeksi, kun oltiin maistelemassa kirjasatoa. Lahiri kuuluu tosiaan lempikirjailijoihini, ja ehdin odottaa Missä milloinkin -kirjaa jo kauan. Odotus palkittiin, ja kirja yllätti – hyvällä tavalla. Lahiri on käsitellyt tuotannossaan paljon muun muassa toiseutta ja ulkopuolisuutta, ja niin hän tekee nytkin. Tyyli on kuitenkin erilainen, mikä saattaa johtua siitä, että hän kirjoittaa uudella kielellä, italiaksi. Lahiri nimittäin muutti perheineen kymmenkunta vuotta sitten haaveidensa maahan Italiaan ja ryhtyi kirjoittamaan italiaksi. Omakohtaisessa In other words -teoksessaan (Bloomsbury) hän käsittelee esimerkiksi näitä kieli- ja identiteettikysymyksiä. Tuo kirja on kiinnostava siinäkin mielessä, että se sisältää sekä Lahirin italiankielisen tekstin että Ann Goldsteinin englanninkielisen käännöksen rinnakkain. Kielten rinnakkaiselo on siis hyvinkin konkreettista.

Helinä Kankaan suomentama Missä milloinkin on mun mielestä kaunis kirja sekä kanneltaan että sisällöltään. Harvoin tulee käytettyä kaunis-adjektiivia kirjan sisällöstä, mutta nyt se sopii musta hyvin. Se on myös melankolinen, ja ympäristöään tarkkailevan päähenkilön yksinäisyys ja ulkopuolisuus koskettavat. Kirja on jaettu lyhyisiin lukuihin, jotka on nimetty päähenkilön erilaisten tapaamisten, olotilojen ja kohtaamispaikkojen mukaan, kuten Museossa, Parvekkeella, Elokuussa tai Itsekseen. Noista nimistä tulivat hauskasti mieleen nämä meidän Kielikuvakohtaamiset. Ajattelin, että yrittäisin lukea kirjan jossain vaiheessa myös italiaksi. [Satu]

– Mielenkiintoista tuo kielten rinnakkaiselo. Olisi kiva sitten kuulla sun lukukokemuksesta italiaksi. Tämä kirja menee nyt kyllä myös mun lukulistalle. Kiinnostaa tietää, millainen on kirja, jonka määrittelet kauniiksi. Onko sulla muita hyviä lukuvinkkejä? [Sini]

– Kyllä, niitä löytyy! Runous on vaikea laji, ja hyvät runot ovat harvassa. Vanhoja mestareita, kuten suosikkiani Rainer Maria Rilkeä, ei ole helppo voittaa. Siksi ilahduinkin valtavasti, kun törmäsin jokin aika sitten Bei Daon Puhun peilille kiinaa -kokoelmaan (Basam Books). Olen viimeisen vuoden aikana palannut sen puhutteleviin ja väkeviin runoihin monesti. Kokoelmasta innostuneena luin myös kaksi muuta kokoelmaa: kiinalaisen Hai Zin kirjoittaman Näkymä valtamerelle (Basam Books), jonka on suomentanut Pentti Seppälä, ja Anni Sumarin koonneen ja suomentaman yhdysvaltalaisen nykyrunouden kokoelman Merenvaahdon palatsi (Aviador). Kummastakin löytyy monia ajatuksia herättäviä runoja, vaikka Puhun peilille kiinaa on omasta mielestäni näiden ehdoton ykkönen. Odotan myös kovasti Amanda Gormanin Vuori jota nousemme -lahjarunokirjaa, joka on luettavissa BookBeatissa toukokuussa. Kyseessä on se hänen Joe Bidenin ja Kamala Harrisin virkaanastujaisissa lausumansa runo. Myöhemmin tänä vuonna Gormanilta ilmestyy suomeksi laajempi runokokoelma Tammen kustantamana. [Satu]

– Se oli tosiaan vaikuttava hetki virkaanastujaisissa. Jos ei maailma sitä ennen tiennyt, kuka Amanda Gorman on, niin sen jälkeen kyllä tiesi. Ajattelitko lukea senkin molemmilla kielillä? [Sini]

– Ehdottomasti! Luin muuten juuri kiinalaisen Ge Fein romaanin Näkymättömyysviitta, jonka on suomentanut Raimo Sainio (Aula & Co). Voin suositella kirjaa erityisesti musiikin ja äänentoistolaitteiden ystäville kirjan päähenkilön ammatin ja siihen liittyvien juonenkäänteiden perusteella. Hän on nimittäin Pekingissä asuva äänentoistolaitteita rakentava mies, joka tekee omaleimaisia havaintoja kotikaupungistaan ja siellä tapaamistaan ihmisistä. Kerronta on elävää, ja tarina etenee niin sujuvasti, että kirjan lukee hetkessä. [Satu]

– Hyvä vinkki! Tiedänkin erään, jolle tämä kirja varmasti sopisi lahjaksi, ehkä saan lukea sen sitten itsekin. [Sini]

– Hienoa, tämä henkilö kävikin mielessäni kirjaa vinkatessani. Tällä hetkellä mulla on luennassa Elizabeth Stroutin Olive, taas, joka on Kristiina Rikmanin suomentama. Se on jatkoa sille Olive Kitteridge -kirjalle, jota käsiteltiin silloin Kirjasiskojen lukupiirissä, kun kävin siellä vierailulla. Olen vasta kirjan alkupuoliskolla, mutta se vaikuttaa lupaavalta. Siinä on samanlaista hiljaista huumoria ja paikoitellen vivahteikasta kuvailua kuin Olive Kitteridgessä, jolle annoin aikanaan neljä tähteä viidestä. Kummatkin ovat Tammen kustantamia. [Satu]

– Taisin silloinkin todeta, että kirjasta on tehty myös loistava minisarja, jossa Olive Kitteridgeä näyttelee Frances McDormand. McDormand on yksi lempinäyttelijöistäni, enkä malta odottaa, että pääsen näkemään kolmella Oscarilla palkitun Nomadland-elokuvan. No, mutta nyt ajauduttiin sivupoluille. Oletko lukenut muuta kuin kaunokirjallisuutta viime aikoina? [Sini]

– Joo, paljonkin! Ennen luin yhden kirjan kerrallaan alusta loppuun ennen kuin aloitin seuraavan. Lukutapani on kuitenkin muuttunut, ja nyt mulla saattaa olla menossa montakin kirjaa kerralla. Yksi niistä tällä hetkellä kesken olevista on Ville-Juhani Sutisen matkakirja nimeltä Arktis. Likaista lunta (Like). Vaikka lumikiintiöni onkin tältä keväältä jo täynnä, kirjallisessa muodossa siitä on kiinnostava lukea juuri Sutisen kirjoittamana. Hänen pitämänsä matkakirjoittamisen kurssin suoritin tosiaan joitakin vuosia sitten Kirjan talon kautta, ja mekin käsiteltiin niitä tehtäviä silloin. Tässä kirjassa Sutinen perehtyy maapallon pohjoisiin osiin ja kertoo omakohtaisen sujuvasti sekä tietopohjaisesti taustoittaen kokemuksistaan Huippuvuorilla, Siperiassa ja Grönlannissa. [Satu]

– Täytyy siis tämäkin lisätä lukulistalle. Entä oletko löytänyt viime aikoina hyviä oppaita tai inspiroivia tehtäviä? [Sini]

– Olen perehtynyt esimerkiksi Urpu Strellmanin ja Kimmo Svinhufvudin kirjoittamaan käytännönläheiseen kirjoitusoppaaseen, jonka nimikin jo houkuttelee tarttumaan siihen: Kupliva kirjoittaminen. Iloa ja tehoa työelämän teksteihin (Art House). Oppaassa on runsaasti virkistäviä esimerkkejä, ja se on kirjoitettu persoonallisen elävästi. Teos on monipuolinen kirjoitusapupaketti, ja sitä on todella miellyttävä lukea. Kirjassa on paljon konkreettisia esimerkkejä usein haasteellisista asioista, kuten vaikuttavuudesta, markkinoinnista ja markkinointiviestinnästä, ja uskoisin, että säkin pitäisit sekä hyötyisit niistä vinkeistä ja neuvoista. [Satu]

– Varmasti hyötyisin! Täytyy tutustua tähänkin. [Sini]

– Olen tullut lukijana vähän vaikeaksi, kun odotan tarinalta aina paljon – jotain tajunnanräjäyttävää tai koskettavaa. En tarkoita tällä mitään spektaakkelinomaisia juonenkäänteitä tai valtavaa henkilögalleriaa, vaan koskettavuus voi syntyä ihan pienestä. Sellaisia suuria tunteita herättäviä teoksia, kuten aiemmin vinkkaamani John Williamsin Stoner, ei löydy usein. Joka kerta tarttuessani uuteen tarinaan olen kuitenkin valmistautunut sellaiseen. [Satu]

– Myös mulla on ollut vähän samanlainen kokemus tänä keväänä. Tuntui pitkään, ettei oikein mitään erityisen koskettavaa osunut kohdalle. Kuuntelin kuitenkin suurimman osan loppuun. Pari äänikirjaa jouduin kuitenkin hylkäämään heti alkujaan, koska lukijan tyyli tai ääni ei vaan toiminut. Näihin kirjoihin palaan ehkä paperiversiona sitten, kun on aikaa istua kirjan kanssa. Viimein kuitenkin löysin kirjan, jonka parissa todella viihdyin. Hanna Weseliuksen Sateenkaariportaat on ilmestynyt jo tammikuussa. Weselius on paitsi kirjailija, myös valokuvataiteilija ja taiteen tohtori. Kiinnostus visuaalisen kulttuurin ilmiöihin välittyy myös tekstissä. Kirjassa on herkullista yksityiskohtien kuvailua, huomioita väreistä, valokuvista ja kuvan tematiikasta.  [Sini]

– Kiitos vinkistä! Tuohon haluan perehtyä heti, kun ehdin! [Satu]

– Mulla on sulle vinkkinä myös Hanna Weseliuksen ja Hannamari Shakyan toimittama Poikkeustila 2020 – Kaikki, aivan kaikki on peruuttamattomasti muuttunut (S&S). Mukana on ollut 160 valokuvaajaa, jotka kuvasivat keväällä 2020 poikkeusoloja osana erillistä hanketta. Kirjassa kuvien rinnalla Hanna Weseliuksen päiväkirjamerkinnät välittävät koronakevään kokemuksia. Olin jo ostohousut jalassa menossa hakemaan itselleni tätä kirjaa, mutta se oli monesta kaupasta loppu. Poikkeustila 2020-hankkeen nettisivut ja kuvat löydät täältä. [Sini]

– Kiitos tästäkin kiinnostavasta vinkistä. Pikavilkaisulla katsomani kuvat ovat vaikuttavia. Muuten, tehtäisiinkö jotain luovia kirjoihin liittyviä tehtäviä ensi kerralla? Mulla olisi muutama idea mielessä. [Satu]

–  Mahtavaa, tehdään vaan! [Sini]

© Tarusola

Please follow and like us:

Juhlatunnelmissa

Kahden ystävän etäkohtaaminen eräänä maaliskuun lopun päivänä

– Moikka, Sini! Kiva nähdä juhlatunnelmissa, vaikka joudutaankin tapaamaan taas näin etänä koronatilanteen vuoksi. [Satu]

– Kielikuvakohtaamisia-blogi on tosiaan jo 5-vuotias. Sitä on syytä juhlia! [Sini]

– Ehdottomasti! Viisi vuotta on pitkä aika, mutta toisaalta se tuntuu kyllä hujahtaneen hetkessä. [Satu]

– Meidän yhteistyö on alkanut jo kauan ennen blogin perustamista. Meitä molempia kiinnostaa kieli, luovuus ja oppiminen. Visuaalinen ja verbaalinen kieli kietoutuvat monella tavalla yhteen mutta toimivat kuitenkin niin eri tavoin. Muistatko, kun me pohdittiin blogille nimeä? [Sini]

– Kuin eilisen päivän! Se on mun mielestä hyvä esimerkki luovasta ideoinnista. Aika kauanhan me testailtiin erilaisia ideoita, kokeiltiin kaikenlaisia yhdistelmiä ja lopulta päädyttiin tähän. Siinäkin prosessissa arvostin sun avoimuutta ideoiden suhteen. Kun ilmapiiri on niin positiivinen ja tuntuu, että toinen kuuntelee ja antaa tilaa kaikkein hulluimmillekin ideoille, luovuus pääsee virtaamaan vapaasti. Sitten prosessin seuraavissa vaiheissa on hyvä, että löytyy myös rakentavaa kriittisyyttä, kuten sulla, jolloin niistä ensimmäisistä raakileista valikoituu jatkotyöstöön parhaimmisto.

Me ollaan kyllä ehditty tehdä valtavasti kaikenlaisia kivoja ja monipuolisia juttuja. Sun ansiosta olen päässyt monta kertaa kokeilemaan sellaisia asioita, joita en olisi itsekseni kovin todennäköisesti kokeillut. Meidän ensimmäinen kirjaprojektikin, Mainio matkatoimisto, ajoittui blogin alkuaikoihin. Senkin tiimoilta ollaan päästy tekemään muita tosi mukavia projekteja, monesti esimerkiksi Helsingin Kirjamessuilla. [Satu]

– Yhteistyö on ollut siis hedelmällistä molemmin puolin. On ollut jännä huomata, miten meidän vuoropuheluun löytyy aina jotain uusia aiheita ja näkökulmia. [Sini]

– Musta tuntuu, että olen oppinut meidän tekemisien kautta valtavasti visuaalisesta puolesta. [Satu]

– Myös mä olen alkanut kiinnittää yhä enemmän huomiota puhuttuun ja kirjoitettuun kieleen, kielellä leikkimiseen ja sanataiteeseen. [Sini]

– Mitä kohokohtia sulle tulee mieleen blogin 5-vuotistaipaleelta? [Satu]

– Kohokohtia on tosi paljon, joten vaikea valita suosikkeja. Suvi Nurmen järjestämä runopaja jäi vahvasti mieleen. Se oli kiva kohtaaminen. Meillä on ollut blogissa paljon muitakin mahtavan kiinnostavia vierailijoita, kuten Juha Hurme ja Kati Rapia, jotka kertoivat yhteistyöstään. [Sini]

– On tosiaan ollut virkistävää ja antoisaa saada blogiin vierailijoilta. Toivottavasti niin on jatkossakin! [Satu]

– Entä mikä kohtaaminen on ollut sulle merkittävin? [Sini]

– On tosiaankin vaikea nimetä vain yhtä, mutta jos olisi ihan pakko, valitsisin meidän Kääntyvässä maisemassa -taideprojektin Rauman saaristossa. Kesä oli kauneimmillaan, ja me päästiin pohtimaan ja testailemaan kuvan ja sanan yhteispeliä intensiivisesti upeissa merimaisemissa. [Satu]

– Oih, se olikin todella hieno projekti ihanissa puitteissa! [Sini]

– Myös Ihme-festivaalin työpaja oli elämys, ja lopputuloksesta tuli mun mielestä hieno. [Satu]

– Kyllä, “¡Olé! artivisti!”-julisteemme jatkoi hetken elämäänsä Suvilahden graffitiaidassa. Näyttelyiden yhteydessä on puhuttu kuvailutulkkauksesta, aistien merkityksestä taidekokemuksessa ja moniaistisuudesta. Galleria Art Kaarisillassa esillä olleen Koskettavin veistos -näyttelyn teoksiin saimme tutustua aluksi tunnustellen silmälaput silmillä ja vasta sen jälkeen näköhavainnon avulla. [Sini]

– Se oli kyllä jännä kokemus. Kaikki nuo tapahtumat, tilaisuudet ja harjoitukset, joissa saa tehdä itse, herättävät paljon ajatuksia ja laittavat parhaimmillaan liikkeelle luovia prosesseja. Harjoituksista on jäänyt mieleen erityisesti Kuvien ketjussa -tehtävä, joka oli musta todella mielekäs ja mukava. Siitä mun valokuvausinnostus oikein roihahti. [Satu]

– Blogin kuvista suurin osa onkin nykyään sun ottamia. [Sini]

– Todella antoisia ovat olleet myös erilaiset näyttelykäynnit, joihin ollaan yhdistetty tehtäviä, esimerkiksi Atskissa ja eri gallerioissa. [Satu]

– Erilaisia museoiden tarjoamia oppimateriaaleja on ollut kiva käydä läpi. [Sini]

– Oikeastaan kaikki meidän tekemät tehtävät ovat olleet jollain tavalla opettavaisia ja avartavia. Myös ne, joita ollaan tehty erilaisten kirja-arvioiden yhteydessä. Käytännössä tehden saa eniten irti kirjoista ja harjoituksista sekä pystyy pohtimaan kuvan ja sanan yhteispeliin liittyviä asioita paljon syvemmin. [Satu]

– Tehtävistä olen saanut myös paljon ideoita ja materiaalia omaan opetustyöhön. [Sini]

– Mäkin olen pystynyt hyödyntämään monia meidän tehtävistä kummunneita ideoita jatkotyöstettyinä omissa projekteissani. Arjessa on usein kauhea kiire, mikä tukahduttaa luovuuden. Siksi on piristävää, että blogissa pääsee pysähtymään luovuuden äärelle ja pohtimaan sekä tekemään sellaisia asioita, joista saa inspiraatiota. On myös tosi kiva, että meidän tekemiset on dokumentoituna blogissa. Kun tekee paljon, monet asiat hautautuu helposti uusien alle. Nyt niihin on helppo aina palata. Toivottavasti meidän kirjoituksista on iloa ja hyötyä muillekin. Ainakin saamamme positiivisen palautteen perusteella vaikuttaa siltä. [Satu]

– Toivottavasti! Menneitä kirjoituksia selaillessa löysin monta juttua ja ajatusta, jotka olin jo ehtinyt unohtaa. Tämä blogi toimii tosiaan hyvänä lisämuistina itsellenikin. [Sini]

– Entäpä mitä jatkossa? [Satu]

– Toivon blogille pitkää ikää, ja yritetään jatkossakin tarttua ajankohtaisiin aiheisiin, tapahtumiin ja näyttelyihin. Joku yhteinen taideprojekti olis kiva toteuttaa heti, kun se on mahdollista. [Sini]

– Ajattelen ihan samoin! Ehkä voitaisiin kokeilla myös jotain vuorovaikutteista lukijoidenkin kanssa. Onnea Kielikuvakohtaamisille ja kiitos tähänastisesta yhteistyöstä, Sini! [Satu]

– Kiitos myös sulle, Satu! Lukijoiden mukaan saaminen kuulostaa hyvältä. Pistetään toi sun loistava idea hautumaan. [Sini]

© Tarusola

Please follow and like us:

Educassa 2021

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä helmikuun lopun päivänä

– Moikka, Sini! Perinteiset Educa-messut järjestettiin tänä vuonna järkevästi kaksipäiväisenä etätapahtumana koronatilanteen takia. Ensimmäinen päivä oli omistettu kansainväliselle ohjelmalle, ja se oli valtaosin englanninkielinen. [Satu]

– Todella hienoa, että näitä tapahtumia järjestetään myös virtuaalisesti. Itse en osallistunut ensimmäisen päivän ohjelmaan. Lauantaina kävin seuraamassa muutamaa esitystä. [Sini]

– Kotisohvaltakin pääsi ihmeen hyvin messutunnelmaan, vaikka henkilökohtaisia kohtaamisia jäikin kaipaamaan. Kummankin päivän ohjelma oli joka tapauksessa yhtä korkeatasoista kuin aiempina vuosina, vai mitä mieltä sä olet, Sini? [Satu]

– Kyllä! Erityisesti olin iloinen mahdollisuudesta katsoa esitysten tallenteita jälkikäteen. Yleensä messuilla joutuu tekemään valintoja kiinnostavien, mutta päällekkäisten ohjelmien välillä. Se antoisa alan kirjallisuuden ja oppimateriaalien ja muiden opetukseen liittyvien tuotteiden selailu jäi tosin nyt vähemmälle. Näillä messuilla ei syntynyt löytöjä eikä herännyt kaupallisia tarpeita. [Sini]

– Mä ehdin käydä kumpanakin päivänä seuraamassa aika monta keskustelua. Korona ja sen tuomat poikkeusjärjestelyt olivat ymmärrettävästi läsnä useissa puheenvuoroissa. Esimerkiksi Poikkeusajan oivalluksia – yhteistyötä ja hyvinvointia Espoossa -keskustelussa varhaiskasvatuksen asiantuntija Marianne Leppänen esitteli sivustoa nimeltä Toimintaa kotona oleville lapsille, johon on koottu kotioloissa helposti totutettavia puuhia. Lisäksi hän kertoi mahdollisuudesta nimeltä Vasu-tarina virtuaalisesti: lapset ja vanhemmat voivat käydä tutustumassa päiväkotiin ja sen toimintaan VR-tekniikan avulla.

– Digiloikkia on tosiaan tehty viimeisen vuoden aikana opetusalalla monissa paikoissa. Oliko messuohjelmassa jokin esitys, joka oli mielestäsi erityisen antoisa? [Sini]

– Päivien paras tietoisku oli mun mielestä OAJ:n lakimies Ira Hietanen-Tanskasen ja Kopioston lakimies Kirsi Salmelan tarjoama erityisesti opettajille tarkoitettu informatiivinen täsmäpaketti tekijänoikeuksista. Sekin, kuten kaikki muut esitykset, on saatavissa messujen sivuilta. Siihen kannattaa ehdottomasti perehtyä, sillä esitykseen oli tiivistetty kaikki olennainen tekijänoikeuksista. Ruvettuani itse valokuvaamaan enemmän on ollut yllättävää huomata omakohtaisesti, kuinka kevyesti valokuvan tekijänoikeuksiin saatetaan suhtautua. [Satu]

– Kiitos vinkistä! Tähän täytyy tutustua tarkemmin. Oliko näkökulma erityisesti opetuskäyttöön liittyvissä tekijänoikeuksissa? [Sini]

– Oli juuri erityisesti tilanteista, joissa opettaja kohtaa tekijänoikeusasioita. Iltapäivän keskustelussa Kaikkien lasten Suomi – lapsistrategia toteutetaan nyt! perhe- ja peruspalveluministeri Krista Kiuru, lapsiasiainvaltuutettu Elina Pekkarinen, emeritusprofessori Jouni Välijärvi ja Saamelaiskäräjien nuorisoneuvoston puheenjohtaja Anni-Sofia Niittyvoipio käsittelivät lasten oikeuksia ja niiden toteutumista eri näkökulmista. Monessa puheenvuorossa tuli esiin osallisuus tai oikeastaan sen puute: Lapset ja nuoret kokevat, etteivät tule kuulluiksi. Usein aikuiset kuvittelevat, että he luovat rakenteita lapsille ja nuorille, mutta lapset ja nuoret haluaisivat suoraan mukaan, aidosti. Lisäksi eri vähemmistöihin kuuluvat lapset kokevat paljon enemmän syrjintää ja kiusaamista kuin valtaväestöön kuuluvat, ja tähän pitäisi puuttua. [Satu]

– Tämä lasten osallisuus on tärkeä asia. Hienoa, että meillä on nyt ensimmäinen kansallinen lapsistrategia. Tulevaisuudessa näemme, miten tämä visio muuttuu toiminnaksi. [Sini]

– Varsinkin nyt poikkeusoloissa lasten ja nuorten hyvinvointiin pitää panostaa erityisesti. Mitä ajattelet Perttu Pölösen esityksestä Tulevaisuuden identiteetit, joka me molemmat katsottiin? [Satu]

– Futuristi, tietokirjailija, säveltäjä, keksijä, puhuja ja moniosaaja ovat titteleitä, jotka on liitetty mediassa Perttu Pölöseen. Pölönen aloitti esityksensä pohtimalla titteleiden ja ammattinimikkeiden merkitystä osana ihmisten identiteettiä. Pölösen ehdotus on, että taidoista tehdään titteli. Hänen mukaansa taito ei ole samalla tavalla roolitettu kuin ammatti. Titteleihin liittyy stereotypioita ja ennakkoluuloja. Kun ihminen näkee itsensä taitojen kautta, voi olla helpompi kulkea omaa, ehkä rönsyilevämpää polkua.

– Pölönen on kirjoittanut aiheesta myös kirjan Tulevaisuuden identiteetit. Hänen toinen kirjansa Tulevaisuuden lukujärjestys on sekin mun lukulistalla. [Satu]

– Keskustelu tulevaisuudessa tarvittavista taidoista (21st century skills) on vaikuttanut nykyisiin opetussuunnitelmiin ja oppimisen tavoitteisiin, eikä sinällään ole mikään uusi asia. Silti Pölösen puhe taitojen huomioimisesta tuntui taas hyvältä muistutukselta. Nämä taidot eivät välttämättä näy siinä arvioinnissa, jonka oppilaat saavat tai joka välittyy koteihin. Omien vahvuuksien huomaaminen ei ole itsestään selvää, ja niiden sanoittaminen vanhempien ja opettajien taholta on tärkeää. Positiivinen pedagogiikka tarjoaa tähän hyviä välineitä. [Sini]

– Pölönen toi esiin myös tarinankerronnan: millaisen tarinan kerrot itsestäsi? Ei vain pelkkiä ”kovia faktoja”, vaan kaikenlaista muutakin, kuten vaikkapa millaisia ihmisiä ympärilläsi on. Tuo itsensä sanallistaminen tarinana on aika haastava tehtävä lapselle ja nuorelle, mutta sen harjoitteleminen on tärkeää. On myös jännä havainnoida, miten tarina muuttuu ja kehittyy matkan varrella. Entäpä mikä lauantain ohjelmassa oli susta vielä kiinnostava? [Satu]

– Erityispedagogi Erja Sandbergin esitys Pedagoginen tuki kaikilla asteilla – Mitä pitäisi huomioida? toi esiin pedagogisen tuen jatkuvuuden tärkeyttä. Sandberg korosti, että opettajat ovat osa koulupolun pedagogista jatkumoa. Pedagogiset suunnitelmat ovat arjen työkaluja, ja ne ovat lakisääteisiä. Samassa luokassa voi olla hyvin erilaista tuen tarvetta. Lopussa Sandberg nosti esiin joitakin konkreettisia neuvoja. Oppilaan vahvuuksien hyödyntäminen nousi esiin tässäkin puheenvuorossa. [Sini]

– Hyviä pointteja. Taidan katsoa vielä tuon tallenteen. Ensi kuussa meillä onkin syytä juhlaan, kun Kielikuvakohtaamisia täyttää viisi vuotta! [Satu]

– Mahtavaa! Maaliskuussa juhlitaan! [Sini]

©Tarusola

Please follow and like us:

Vuosien virrassa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä tammikuun lopun päivänä

– Moi, Sini! Millaisissa merkeissä sun vuosi 2021 lähtenyt liikkeelle? [Satu]

– Hei, Satu! Vuodenvaihde livahti ohi tällä kertaa aika huomaamatta. Talvinen sää ja valon lisääntyminen on piristänyt mieltä ja saanut ulkoilemaan enemmän. [Sini]

– Nyt onkin sopiva aika vilkaista hetkeksi vielä viime vuoteen – mitä kaikkea tehtiin Kielikuvakohtaamisissa tuona poikkeuksellisena ajanjaksona. Samalla voitaisiin suunnitella, millaisia juttuja tehdään tämän vuoden aikana. [Satu]

– Hyvä idea! [Sini]

– Viime vuosi oli kyllä todella outo. Virus mullisti kaiken, ja moni asia muuttui lennosta. Monesta kivasta jutusta on joutunut luopumaan, mutta onneksi tilalle on tullut myös uusia ulottuvuuksia. [Satu]

– Todella kummallinen vuosi! Mietin juuri tänään, millaista elämä olisi ollut tämän pandemian aikana ilman Internetiä. Ihan kamala ajatus. [Sini]

– Meidänkin tekemisiin poikkeusolot vaikuttivat varsinkin viime keväänä vahvasti, kun kasvokkaiset kohtaamiset vaihtuivat etätapaamisiksi ja esimerkiksi moni suunniteltu näyttelykäynti peruuntui. Mulla onkin erityisesti museovierailuja ja kirjasto-oleskeluja kova ikävä! Onneksi ehdittiin alkuvuonna Anna Retulaisen Kohtaamisia-näyttelyyn, jossa käsiteltiin Miksi en kirjoittaisi? kirjaa. Educa-messujen ihmisvilinässäkin vierailtiin tammikuussa, jolloin ei ollut vielä tietoa siitä, mikä meitä odottaa. [Satu]

– Se Retulaisen näyttely oli kyllä hieno! Huomasin juuri, että samalla reissulla nautittiin laskiaispullia Oodissa. Tuli myös ikävä meidän kahvipöytäkeskusteluja. [Sini]

– Livekohtaamisia kompensoimaan on sitten tullutkin runsaasti erilaisia virtuaalisia tapahtumia ja luontoelämyksiä. [Satu]

– Ihminen on kyllä kekseliäs ja sopeutuvainen. Etäily on saanut ihmiset harrastamaan uusia juttuja kotona ja tarttumaan myös uusiin haasteisiin. Itsekin kokeilin, miten pitkälle pääsen sivellintekstauksen harjoittelussa kuukauden aikana. [Sini]

– Pitkälle pääsit! Jälki on todella hienoa. Vaikka virtuaaliset yhteydet mahdollistavatkin paljon, usein tuntuu, että vuorovaikutuksesta jää jotain puuttumaan – jotain inhimillistä. [Satu]

– Kyllä! Muutamiin virtuaalisiin seminaareihin osallistuneena olen toki saanut kuunnella paljon asiantuntevaa keskustelua, mutta esimerkiksi verkostoituminen näissä etätapaamisissa jää todella vähäiseksi. Sieltä puuttuu ne juttelut kahvi- tai lounastauoilla, vessajonoissa ja vieruskaverin kanssa. Samoin museo- ja galleriakäyntien sosiaalinen ulottuvuus on nyt auennut mulle ihan toisella tavalla. [Sini]

– Toden totta. Onneksi on silti tullut tehtyä kivoja juttuja. Etätehtäviin perehtyessä tuli löydettyä monta hienoa väylää päästä museoihin ja vierailemaan monissa jännissä kohteissa. [Satu]

– Näistä virtuaalisista mahdollisuuksista me kirjoiteltiinkin viime vuonna maalis– ja huhtikuun postauksissa. Tarjonta on siitä varmasti kasvanut paljonkin. [Sini]

– Oli myös kehittävää perehtyä kanssasi Pim! Olet luovakirjaan ja siihen liittyviin Luovuuskortteihin. Kirjasatoa oli myös mukava maistella. [Satu]

– Sainkin sulta hyviä lukuvinkkejä, joihin olen tarttunut kuluneen talven aikana. [Sini]

– Kun koronatilanteessa oli alkusyksyllä pienoinen suvantovaihe, pääsin vierailemaan Kirjasiskojen lukupiiritapaamiseen. Oli hienoa saada seurata tiiviin ryhmän vilkasta kirjallisuuskeskustelua ja osallistuakin siihen. Lukemista harrastavien ystävysten innostus on piristänyt monesti, kun olen mielessäni palannut tuohon syyskuiseen tapaamiseemme. [Satu]

– Siitä tulikin pitkä ja kiva juttu. Lokakuussa keskityttiin enemmän kirjojen visuaaliseen maailmaan yhdessä graafikko Minna Luoman kanssa. Minna esitteli myös muutamia suunnittelemiaan kirjoja. [Sini]

Kuvakooste Minna Luoma

– Mitä toiveita sulla olisi blogin suhteen tälle vuodelle? [Satu]

– Jos mahdollisuuksia näyttelyvierailuille aukeaa, olisi hienoa päästä sun kanssa taas taiteen ja historian pariin. En ole vielä onnistunut näkemään iki-ihania Muumeja Kansallismuseon 75-vuotisjuhlanäyttelyssä Rohkeus, rakkaus, vapaus! mutta toivon pääseväni vielä. Ehditkö sä käydä syksyllä? [Sini]

– En valitettavasti ehtinyt, mutta täytyy tosiaan toivoa, että museoihin pääsisi taas pian turvallisesti. [Satu]

– Voitaisiin myös jossain vaiheessa tehdä pieni kirjakatsaus uusimpiin lastenkirjoihin. [Sini]

– Joo, tehdään! Musta olisi kiva, jos voitaisiin ottaa muitakin kirjallisuusaiheita käsittelyyn, esimerkiksi Helmetin lukuhaaste, josta myös tehty selkokielinen versio. Voitaisiin vaikka samalla puhua enemmänkin selkokielestä ja selkokuvittamisesta. [Satu] [linkki]

– Hyvä aihe, laitetaan to do -listalle! [Sini]

– Siihen täytyy myös lisätä blogimme 5-vuotissynttärit, joita juhlitaan ihan pian! [Satu]

– Educa-messut järjestetään tänä vuonna virtuaalisesti. Oletko muuten ilmoittautunut? Jos sua kiinnostaa, niin voisi poimia ohjelmasta jotain helmikuun blogiin. [Sini]

– Joo, osallistutaan etänä Educaan ja puhutaan siitä helmikuussa lisää! [Satu]

– Mahtavaa! Palataan pian asiaan! [Sini]

© Tarusola

Please follow and like us:

Käsinkirjoitushaasteessa II

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä joulukuun lopun päivänä

– Moi, Sini! Kiva nähdä taas. Miten vuoden pimein aika on sujunut? [Satu]

– Täytyy sanoa, että tänä vuonna pimeä aika on ollut normaalia haastavampi, koska moni mukava ja kaamokseen iloa tuova asia on lykätty, siirretty tai peruttu.  [Sini]

– Niinpä, ilonaiheiden keksimiseen on tarvittu tavallista enemmän luovuutta. Duolingo-kielisovellus, Pokemon GO ja Helmetin tämänvuotinen lukuhaaste ovat olleet mun piristysruiskeita. Viimeksi oli puhetta sun käsinkirjoitushaasteesta. Missä vaiheessa projekti on nyt? [Satu]

– Tarkoituksena oli tosiaan opiskella sivellintekstausta ja kalligrafiaa kirjastosta löytyneiden kirjojen avulla. Kuten totesin, näistä kirjoista vain yksi oli aloittelevalle tekstaajalle suunnattu opas. Tätä Kelly Klapsteinin kirjaa, Sivellintekstauksen taito – opi luovan tekstauksen ja kalligrafian tekniikoita, olenkin sitten käynyt läpi aika tunnollisesti. Kuukausi on aika lyhyt aika, mutta olen ehtinyt käydä kirjan harjoitukset läpi. Harjoittelu ei tietenkään vielä lopu tähän. [Sini]

– Millainen prosessi on ollut? Entä kuinka paljon olet käyttänyt aikaa harjoittelemiseen? [Satu]

– Alkuun käytin paljon aikaa kymmenen perusvedon harjoitteluun. Sivellintekstauksessa kirjaimet koostuvat lähinnä näistä vedoista. Vähitellen siirryin pieniin kirjaimiin. Nekin opetellaan kirjassa helposta vaikeampaan. Esimerkiksi ovaalin muodon piirtäminen on haastavimmasta päästä mutta tärkeä, sillä se löytyy monesta kirjaimesta. Isot kirjaimet olen käynyt läpi mutta niitä ehdin harjoitella vähemmän. Kirjainten tasainen koko ja välitys on varmasti seuraava haaste. Joulun aikaan päivittäinen harjoittelu on jäänyt vähemmälle. Ote tekstaamiseen tuntuu helposti katoavan, kun harjoitteluun tulee taukoa. [Sini]

– Mikä on ollut kaikkein hauskinta? [Satu]

– Olen ollut aika yllättynyt, miten nautinnollista näin yksinkertainen harjoittelu voi olla. Kirjainten ääreen hiljentyminen on ollut virkistävää. Hauskaa on tietysti myös huomata, että kehitystä tapahtuu. [Sini]

– Entä mikä on ollut hankalinta? [Satu]

– Aloitin aluksi kotoa löytyvillä välineillä. Omistin yhden sarjakuvien piirtämiseen tarkoitetun sivellinkynän sekä muutamia marketista ostettuja tusseja. Ihmettelin, miten haastavaa viivojen hallinta oli, kunnes hankin muutaman juuri tekstaamiseen tarkoitetun tussin. Täytyy sanoa, että näissä on kyllä tosiaan isoja eroja. Kärjen täytyy olla sopivan joustava mutta ei liian pehmeä. Uusien välineiden hankinta antoi myös uutta intoa ja onnistumisen kokemuksia harjoitteluun. Hankalaa on edelleen muistaa pitää hyvä ja rento kirjoitusasento. [Sini]

– Mikä on ollut yllättävin oppi matkan varrella? [Satu]

– Olen aidosti ihastunut joihinkin kirjaimiin. Useista kirjaimista on kirjassa eri versioita. Näistä olen usein valinnut kaikkein koristeellisimmat versiot. Saatan etsiä sanoja, joissa nämä kirjaimet esiintyvät, ja kirjoitan niitä käyttäen omasta mielestäni visuaalisesti kauniita sanoja. Onko sulle kielen ammattilaisena syntynyt erityinen suhde tiettyihin sanoihin ja siihen, miltä ne kuulostavat? [Sini]

– On ehdottomasti! Olen esimerkiksi jostain syystä ihastunut kovasti adjektiiviin ”viipyilevä”. Tekstejä työstäessään täytyy välillä tosissaan skarpata, ettei käytä liikaa niitä sanoja, joista on innostunut. Muuten, mäkin olen ollut käsin kirjoittamisen äärellä – ja nostalgisissa tunnelmissa, kun arkistojen kätköistä löytyi mun vanhoja kouluvihkoja. Tarinat olivat aikamoista luettavaa, mutta eniten hämmästytti, miten tokaluokkalaisena onkin kirjoittanut niin paljon kaunokirjoituksella. [Satu]

– Tosiaan, muistan, että kaikki ainekirjoitukset ja koevastaukset kirjoitettiin myöhemminkin kaunolla. [Sini]

– Olisi hienoa nähdä, millaisia kalligrafisia juttuja olet oppinut haasteen aikana. Tehtäisiinkö yhdessä Tarusolan uuden vuoden tervehdys? [Satu]

– Tehdään vaan! Sain joululahjaksi uusia sivellintusseja, joita olisi kiva päästä käyttämään. Toisaalta vähän jännittää, sillä en ole vielä kirjoittanut mitään yksittäisiä sanoja pidempää. [Sini]

– Jokin valoon liittyvä aihio olisi piristävä. Valoa, iloa, toivoa paremmasta… Ekana tuli kaukokaipuussa mieleen aurinko ja palmurannat, mutta ehkä joitain muitakin valonsäteitä voi vielä kehitellä. [Satu]

– Joo, jotain valoon liittyvää kaivataan juuri nyt! [Sini]

– Tällaisia valonlähteitä kumpuaa mieleen lisää, kun lähden ideoimaan valaisevia asioita: valonheittimen kiila, kelloradion diginumeroiden puna, iltaruskon kajastus, sateenkaaren loisto, majakanvalon pyyhkäisy, auringonsäteiden kimallus aalloilla, hangen hohde, tähtien tuike, revontulien loimu, aamun sarastus, kesäinen poutapäivä, kiiltomadon kipinät. [Satu]

– Sivellinkynäni on aika leveitä, ja yksinkertainenkin teksti vie tilaa. Niitä kapeimpia en ole oikein onnistunut vielä käyttämään tyydyttävällä tavalla. Teksti voisi olla lyhyt toivotus, jotta mukaan mahtuu myös visuaalisia elementtejä. Ehkä jos lähtisi siitä, että se voisi toimia kortin kannessa niin, että erottuu kauempaakin.  [Sini]

– Tuosta voisin poimia ja kehitellä seuraavaksi, mitä Tarusolan väki toivottaa: Takkatulen loimua, kiiltomatojen kipinöitä, tähdenlentojen pyrstöjä, revontuliloistetta, myrskylyhtyjä tyrskyihin, kesäpäiviin kirkkautta. Valoisaa vuottaa 2021! [Satu]

– Kiva teksti, mutta aika pitkä. En tiedä, riittääkö mun taidot siihen, että se mahtuu yhteen kuvaan ja on vielä visuaalisestikin toimiva. Itse kyllä tekisin lyhyemmän toivotuksen, mutta kokeillaan tällä. Tunnistan, että tämä haaste meillä on ollut ennenkin. [Sini]

– Toden totta, kuvan ja sanan yhteispelissä on välillä omat haasteensa. [Satu]

–Tälläinen tästä nyt tuli. Kokeilin nyt ensimmäistä kertaa myös Klapsteinin kirjassa ollutta jäljittelykalligrafiaa, jota ei tehdä sivellinkynällä. Harjoittelu olisi kyllä auttanut tässäkin, mutta sain kuin sainkin tekstin mahtumaan. Tässä olisi ollut hauska käyttää erilaisia vaihtelevia kirjaimistoja, mutta se vaatii vielä lisää harjoittelua. [Sini]

– Tulipa todella hieno! Kannustavaa nähdä, että haasteet kannattaa todellakin ottaa vastaan! Eli valoisasti kohti uutta vuotta ja sen uusia haasteita! [Satu]

©Tarusola

Please follow and like us:

Käsinkirjoitushaasteessa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä marraskuun lopun päivänä

– Hei, Satu! Mukava nähdä taas! Mitä sulle kuuluu? [Sini]

– Moikka, Sini! Joo, tosi kiva tavata! Marraskuu on totisesti hyökännyt päälle, ja ilonaiheita pitää etsiä pikkiriikkisistä asioista. [Satu]

– Nyt kun teen töitä lähinnä arki-iltaisin, on myös ihmisten tapaaminen jäänyt vähälle. Vallitsevassa tilanteessa se on muutenkin tietysti suotavaa. Olen yrittänyt keksiä marraskuun pimeyteen vähän jotain uutta, jotta mieli pysyisi virkeänä. Sun lukuhaasteista onkin ollut puhetta aikaisemmin blogissa. Itse olen, sanotaanko vaikka, hieman mukavuudenhaluinen ja jättänyt siksi usein haasteet muille. Nyt kuitenkin eräällä kirjastoreissulla silmääni sattui sivellintekstausta ja kalligrafiaa käsitteleviä kirjoja, joista lainasin kolme. Päätin asettaa itselleni haasteen ja harjoitella joka päivä vähän näiden oppaiden avulla. Onko kalligrafia sulle tuttua hommaa? [Sini]

– Kuulostaa loistavalta! Sopiva määrä haasteita piristää kivasti. Olen perehtynyt kalligrafiaan ihan vähän aikoja sitten ja aina välillä ihaillut erityisesti japanilaista kalligrafiaa. Olisi kiva kuulla sun haasteesta ja löydöistä enemmän! [Satu]

– Kirjoista aloittelevan tekstaajan näkökulmasta helpoimmin lähestyttävältä vaikutti Kelly Klapsteinin kirjoittama Sivellintekstauksen taito – opi luovan tekstauksen ja kalligrafian tekniikoita (kustantaja S&S). Kirjan alussa esitellään sivellintekstausta ja sen välineitä ja neuvotaan, miten hyvä kirjoitusasento, paperin asettelu ja kynän kallistuskulman löytyy. Kirjan lopussa on myös jäljennösmalleja ja kehittyneemmille tekstaajille vinkkejä siihen, miten opittuja kirjaimia voi muunnella ja soveltaa eri tavoin. Klapstein on opettaja ja ehkä siksi kirja on hyvin perusteellinen ja harjoitukset etenevät vähitellen yksinkertaisemmista perusvedoista haasteellisimpiin muotoihin. Hieman jo harjoitelleena voin kyllä sanoa, että jo perusvedoissa on haastetta. Ylöspäin kulkevat vedot ovat ohuita ja alaspäin paksuja. Painalluksen pitäisi pysyä yhtä voimakkaana, jotta viivan paksuus pysyy yhtenäisenä. Lisäksi kallistuskulman ja korkeuden tulisi pysyä samana. Harjoittelu vaatii todella keskittymistä, mielen tyhjentämistä ja rauhoittumista. Päähän pulpahtavat ajatukset saavat viivat menemään heti vinoon ja kiharalle. Klapsteinilla on myös YouTube-kanava nimeltään Kellycreates, josta löytyy paljon vinkkejä ja ohjeita sivellintekstauksesta kiinnostuneille. [Sini]

– Nämä Kelly Klapsteinin videot ovat mukaansatempaavia! Hän saa kaiken näyttämään helpolta, mutta itsekin joskus muutamia yrityksiä tehneenä tiedän todellisuuden olevan kaukana helposta. Olen kuullut japanilaisen kalligrafian yhteydessä sen toimivan meditaation lailla. Nuo Klapsteinin havainnolliset ohjeet helpottavat varmasti alkuun pääsemistä, vaikka itselläni ainakin menisi paljon aikaa mekaaniseen keskittymiseen, kunnes alkaisin päästä lähellekään meditatiivista tilaa. [Satu]

– Topi Heiskasen ja Liisa Uusitalon teos Kalligrafia – Historiallisia kirjainmalleja ja työmenetelmiä (WSOY 2001) uppoutuu kalligrafian historiaan. Kirjaimistojen alkuperistä kertovaa paleografista, vanhoihin käsialoihin kohdistuvaa tutkimustietoa on lisätty jokaisen mallikirjaimiston yhteyteen. Kirja asettaa kirjaimistot niiden syntykontekstiin ja pohtii myös, miten kirjoitusvälineiden kehitys vaikutti myös kirjainten evoluutioon. Toisessa luvussa esitellään vanhoja työvälineitä ja menetelmiä. Sen avulla voi opetella esimerkiksi sulkakynän leikkaamista, pergamentin valmistusta nahasta tai erilaisia kultausmenetelmiä. Vaikka kirjassa on hyvin esillä kirjaimistojen aakkoset, se ei kuitenkaan sisällä ohjeita kirjainten opetteluun. Kirja on jatkoa samojen tekijöiden 1996 ilmestyneelle teokselle Kalligrafia – Tekstausopas (WSOY), joka sisältää perustiedot tekstausvälineistä ja sommittelusta. [Sini]

– Tuo historiallinen katsaus kuulostaa myös mielenkiintoiselta – varsinkin sulkakynän leikkaaminen! Sulkakynästä tulee mielikuva menneiden vuosisatojen kirjailijasta hämyisessä kammiossaan. Yksi voimakkaimmin mieleen piirtyneistä sulkakynäkuvista lienee Albert Edelfeltin piirros Mikael Agricolasta kirjoituspuuhissaan. [Satu]

– Kolmas kirja, Suomen Kalligrafiayhdistys ry:n julkaisema Kirjain kirjaimelta – uutta suomalaista kalligrafiaa, antaa hyvän kuvan siitä, mitä kaikkea kalligrafia voi olla. Se esittelee laajan kattauksen erilaisia työtapoja ja välineitä, sekä suomalaisten kalligrafian tekijöiden töitä. Kirjassa tekstataan perinteisempien välineiden lisäksi esimerkiksi kertakäyttöastioilla, juomatölkistä tehdyillä piirtimillä, viinipullon korkeilla ja hammastikkurivillä. Myös paperin tekemiseen ja käsittelyyn löytyy ohjeita. Kirjan ohjeet ovat monipuolisia, ehkä juuri siksi, että niitä on ollut laatimassa suuri joukko tekijöitä. Kokonaisuus on kokeiluun rohkaiseva ja leikkisä. Tämä täydentää mielestäni hyvin kahta edellistä esittelemääni kirjaa. [Sini]

– Kalligrafiaa käsittelevä kirjallisuus vaikuttaa näiden esittelemiesi teosten perusteella ilahduttavan monipuoliselta ja perusteelliselta! [Satu]

– Netin kirjakauppoja selaillessa löytyy paljon vastaavia oppaita. Nämä olivat tosiaan vain poiminta paikallisen kirjaston hyllystä, ja kirjastojen tarjonta aiheesta on varmasti paljon monipuolisempi. Aiheeseen vähän enemmän uppoutuessani, olen löytänyt myös netistä hyviä opetusvideoita ja erilaisia kalligrafiahaasteita.

Eri tapoja muodostaa kirjaimia on opetettu koulussakin. Osaatko sanoa, miksi äidinkielessä opetettavat kirjaimet muuttuvat aina välillä? Se millaisia kirjaimia itse opin kirjoittamaan on aivan erilainen kuin ne kirjaimet, joita oma poikani opetteli ekaluokkalaisena. Viime vuonna eskarissa työskennellessäni opeteltiin taas erilaisia aakkosia. Kaunokirjoitusta ei käsittääkseni opeteta enää erikseen. [Sini]

– Joo, kaunokirjoitus poistettiin opetettavien asioiden listalta uusien opetussuunnitelman perusteiden myötä. Sekin oli vuosikymmenien varrella muuttunut paljon alkuperäisestä koukeroversiosta. Opetettavia kirjaimia onkin pyritty uudistamaan erityisesti muuttuneiden tarpeiden, selkeyden ja opittavuuden takia. Käsin kirjoittaminen on vähentynyt huomattavasti näppäimistöillä kirjoittamisen takia, ja kuten Opetushallituksenkin sivuilla todetaan, tekstaus on nuorille ominaisin käsinkirjoitustapa. Vanhaa kaunokirjoitusta osaavat yhä harvemmat, ja sitä suree muun muassa myös tuore Finlandia-voittaja Anni Kytömäki. [Satu]

– Nuo Kytömäen mainitsemat arkkitehti Toivo Salervon suunnittelemat kirjaimet ovat jääneet itsellekin hyvin lihasmuistiin. [Sini]

– Olisi hyvä, jos käsin kirjoittaminen ei katoaisi kokonaan näppäimistöjen paukkeen alle. Käsin kirjoittamisesta on todettu olevan paljon hyötyä varsinkin opittavien asioiden muistamisen kannalta, kuten esimerkiksi aivotutkija Tiina Parviainen toteaa. [Satu]

– Tunnistan tuon kyllä. Koulutuksissa ja seminaareissa kirjoitan kynä sauhuten, vaikka en edes palaisi koskaan lukemaan kirjoittamaani ja luennoitsijan diatkin on luvattu jakaa osallistujille.  Olisi kiva palata tähän käsin kirjoittamiseen vielä joulukuussa. Musta tuskin tulee kuukaudessa mitään mestarillista tekstaajaa, mutta olisi kiva kokeilla opitun soveltamista jonkun yhdessä toteutetun luovan harjoituksen muodossa. [Sini]

– Hieno idea! Palataan ehdottomasti! Pirteyttä pimeään! [Satu]

© Tarusola

Please follow and like us: