Luovuutta luonnosta -kirjan äärellä

Kahden ystävän etäkohtaaminen eräänä marraskuun päivänä

– Moikka, Sini! Ihanaa, kun saatiin yhteys toimimaan! Mitä sulle kuuluu? [Satu]

– No hei, Satu! Täällä parin harmaan päivän jälkeen paistaa taas marraskuinen aamuaurinko. Täytyy sanoa, että pimeys on taas alkanut vähän lamauttaa. Sulla ei taida olla samoja ongelmia siellä reissussa. Miten on mennyt? [Sini]

– Valosta ei tosiaankaan ole pulaa täällä! Eikä sen mukana tulevasta kuumuudesta. Näihin lämpöasteisiin totuttelu on vienyt vähän aikaa, mutta kaikki on sujunut tähän asti todella hyvin. Kop kop. Olen aivan lumoutunut Balin kauneudesta ja ihmisten ystävällisyydestä. Kumpikin on jotain aivan ainutlaatuista. Onko Bali sulle tuttu paikka? [Satu]

– Ei, muuten kuin kaukaisena haaveena 🙂.  Kiitos muuten niistä lähettämistäsi luovuustehtävistä. Olen yrittänyt päästä lähiluontoon niiden parissa. [Sini]

– Suosittelen lämpimästi haaveen toteuttamista! Kauas on pitkä matka, kuten sanonta kuuluu, mutta tässä tapauksessa se kannattaa ehdottomasti. Kiva, jos tehtävät ovat inspiroineet sua hakeutumaan luonnon ääreen. Olen lukenut viime aikoina paljon Jocelyn de Kwantin kirjaa, josta tehtävät ovat peräisin. Sen alkuperäinen nimi Nature Tonic – A Year in My Mindful Life on tosiaan suomennettu Luovuutta luonnosta. Vuosi hyvinvoinnin ytimessä (Otava, 2019). Kannessa lukee vielä, että kirja sisältää “365 tapaa tuoda luonto mukaan arkeen”. Kirjan on kuvittanut Clare Owen, ja sen on suomentanut Julia Kellums. Vuoden 2018 heinäkuussa ja elokuussa me tutustuttiin Jocelyn de Kwantin ensimmäiseen kirjaan, Creative Flow – Vuosi luovaa läsnäoloa (Otava).  [Satu]

– Totta, tuota en muistanutkaan! Oletko löytänyt aikaa myös testata näitä tapoja, vaikka arki onkin kai aika kaukana tällä hetkellä? Itse totesin, että tämä vuodenaika Suomessa ei ehkä tarjoa niitä kaikkein parhaita puitteita tehtävien tekoon. Tässä kuva mun päiväkävelyltä, ja tämä on todellakin otettu ennen kello kuutta. [Sini]

– Voih, Suomen marraskuu saattaa tosiaan olla aika haasteellinen. Vaikka kirjassa käsitellään sitäkin, siis eri vuodenaikoja ja niiden haasteita. Täällä mulla tavallinen arki on tosiaankin todella kaukana, mutta tässä uudessa ympäristössä testailu on tapahtunut kirjaimellisesti luonnostaan, koska elän luonnossa. Puiden, pensaiden, kukkien, lintujen ja muiden eläimien keskellä. Makuuhuoneeni on puiden latvoissa, ja olohuoneen ja keittiön yhdistelmä on osittain avointa ulkotilaa. Kylpyhuone on myös osittain avoin, ja näen sieltä koko ajan taivaan. Luonto on siis läsnä melkein jokaisessa hetkessäni tai minä läsnä luonnossa. Olenkin siis kirjaan perehtyessäni huomannut tehneeni monta tehtävää jo itsekseni ikään kuin “etukäteen”. Haluatko kuulla esimerkin?  [Satu]

– Joo, kerro ihmeessä! Paikka kuulostaa kyllä ihanalta, ja olen iloinen sun puolesta, että pääsit viimein pidemmälle reissuun. [Sini]

– Kiitos, Sini! Olen kyllä niin kiitollinen joka hetki siitä, että pääsin tänne. Kirjan ensimmäisessä Luonnon rytmit -osassa olevan tehtävän numero 2 tein heti muuttaessani tähän asuinpaikkaani, siis tehtävää lukematta. Tehtävä kuuluu näin: “Monet linnut laulavat hetkeä ennen auringonnousua niin kovaa kuin vain pystyvät. Sitä kutsutaan aamukuoroksi. Koska aamuisin tuuli on yleensä heikko, naaraslinnut erottavat helpommin eri koiraat, joilla kaikilla on oma laulunsa. Koiraslinnut myös yrittävät todistaa olevansa kulman kovimpia kundeja laulamalla mahdollisimman energisesti aikaisin aamulla. Jos vain voit, yritä herätä aamukuoron ääniin.” Tämä tehtävä on tosiaan tullut tehtyä joka aamu. Herään yleensä puoli kuuden tai kuuden maissa, jolloin aamukuoron sinfoniat ovat kiivaimmillaan. Yhdellä tietyllä linnulla on erityisen voimakas ja taidokas lauluääni, ja ne fanfaarit yleensä herättelevät paljon ennen herätyskelloa. Auringonnousun hetkessä on taikaa, samoin kuin auringonlaskun aikaan.   [Satu]

– Lueskelin juuri sama tehtävää. Tässä kirjassa parasta on juuri tuollaiset huomiot, ja välillä mukana tulee myös vähän tiedonmurusia aiheesta. Itse viehätyin tehtävästä, jossa puhutaan kostean mullan tuoksusta. En tiennytkään, että tuoksulle on annettu Intiassa oma nimensä, mitti attar. Kostean mullan tuoksua on saanut kokea syksyllä paljonkin ja viimeksi eilen katsellessani kukkia tämä tuli taas mieleen. Myös kohdassa 255 mainitaan, että mullasta löytyvä bakteeri Mycobacterium vaccae vähentää tutkimusten mukaan stressiä ja kasvattaa serotoniinin määrää aivoissa. Välillä tosin kirjan tehtävissä on nopeita heittoja, jotka jäävät vähän epämääräiseksi, kuten kuution muotoa käsittelevässä tehtävässä 260 on maininta “Jotkut uskovat, että kuutionmuotoiset asiat, esimerkiksi nopat, luovat ympärilleen rauhoittavaa energiaa.” Liittyykö tämä johonkin uskontoon vai mistä tämä uskomus on lähtöisin? Anteeksi, mutta olen välillä vähän kyyninen ja huono heittäytymään. [Sini]

–Tuosta kuutiosta mulla ei ole kyllä mitään tietoa. Kirjan takana on kahden sivun pituinen Lisää luettavaa -luettelo, josta löytyy lähteitä kirjoista artikkeleihin, ihan tieteellisiinkin. Kirjan alkusanoissa kirjoittaja kertoo yhdistäneensä harjoituksissa “mindfulness-harjoituksia, luovuutta, kasvitiedettä, uteliaisuutta ja askartelua.” Eli ehkä toi mainitsemasi menisi mindfulness-kategoriaan. Kirjasta löytyy monia eri meditaatioita, joita en ole nyt kokeillut, koska olen saanut täällä opetusta niin monelta todella hyvältä opettajalta ja treenaan niitä oppeja nyt. Mutta muita tehtäviä olen kyllä tehnyt aika paljon oikeastaan jokaisesta luvusta. Ne on tosiaan: Luonnon rytmit, Yöelämää, Urbaani luonto, Metsän siimeksessä, Kirjava luonto, Kasvukausi, Vesielämää, Katse kohti taivasta, Ruohonjuuressa, Pellon pientareella, Palloa tallaamassa ja Vedä henkeä. [Satu]

– Ahaa, hyvä tietää! Ehkä sieltä takaa voisi löytyä vastaus myös kuution rauhoittavaan energiaan. Ehkä yksinkertainen perusmuoto voi edustaa runsauden keskellä jotain hallittua ja selkeää. Tehtävässä 283 kerrotaan, miten Vincent Van Gogh maisemia maalatessaan tavoitteli “ympäristön tunteita”. Rivi pajuja toi hänelle mieleen orpolasten joukon ja nuori maissi herätti samoja tunteita kuin uinuva lapsi. Noihin ajatuksiin pystyn samaistumaan paremmin. Itse olen nyt ensilumen saavuttua ollut näkevinäni ympäristössä monia tuttuja taideteoksia, jotka ovat hyvin tavoittaneet talvisen pelkistetyn maiseman. Niissäkin on jotain hiljaista ja rauhoittavaa. [Sini]

– Hui, lunta! Se tuntuu täällä kuumuuden keskellä tosi kaukaiselta ajatukselta. Nuo ympäristön tunteet puhuttelee kyllä. Olen saanut täällä osallistua todella moniin antoisiin juttuihin ja tutustunut moniin mukaviin ja tietäviin ihmisiin. Juuri sain kokea balilaisen Ikan opastamana, miten tehdään paikallisia uhrilahjoja, joiden avulla balilaiset osoittavat kiitollisuuttaan luonnolle ja korkeammalle voimalle. Ika selitti paljon balilaisten luontoyhteydestä, ja juttelimme esimerkiksi puista, eläimistä ja kaikesta elollisesta sekä niiden kunnioittamisesta. Se yhdistyi luontevasti mielessäni meidän keskusteluun, kirjaan ja sen eri tehtäviin. Haluatko nähdä, millaisen korin koristeineen mä tein?  [Satu]

– Kerro ihmeessä lisää! Kiva päästä fiilistelemään Balia edes sun kokemusten ja kuvien kautta. [Sini]

– Meillä oli tosiaan tosi hieno aamupäivä Ikan kanssa. Hän opetti, miten koreja tehdään ja millä korit täytetään. Jokaisella sisällön osasella on nimittäin oma tärkeä merkityksensä. [Satu]

x

x

x

– Näyttääpä ihastuttavalta! Mitä näille koreille valmistumisen jälkeen tapahtuu? Viedäänkö ne temppeliin?[ Sini]

– Niitä voidaan laittaa mihin tahansa, missä halutaan osoittaa kiitollisuutta. Koreja näkeekin kaikkialla: kaduilla, talojen edessä, patsaiden päällä, rannalla, todellakin kaikkialla, ja tietenkin myös temppeleihin. Olin myös retkellä tutustumassa Balin vanhimpaan temppeliin ja pääsin samalla matkalla käymään kuuluisilla riisiterasseilla. Kummassakin paikassa luonto oli tiiviisti läsnä, ja muutama kirjan tehtäväkin juolahti mieleen, mutta halusin ensisijaisesti keskittyä luontoyhteyteen ja valokuvaukseen, johon kyllä kirjassakin rohkaistaan. Eli kirjan piirtämistehtäviä voi tehdä myös kuvaten. [Satu]

x

x

x

– Kirja oli varmasti hyvää matkalukemista reissulle, vai mitä mieltä olet? [Sini]

– Ehdottomasti! Ihastuin kyllä kirjaan. Monet tehtävistä on tosi kivoja, ja kokonaisuus on monipuolinen. Aion ehdottomasti tehdä tehtäviä jatkossakin. Haluan tehdä niitä omaan tahtiini ja valikoiden, en järjestyksessä. Jotkut tehtävät vaativat jonkin verran aikaa ja vaivaa, mutta osat on sopivan pieniä, esimerkiksi pohtimistehtävä 145: ”Jokaisella kukalla on oma tapansa houkutella pölyttäjiä, kuten mehiläisiä tai perhosia. Toiset tekevät itsestään kauniin, toiset tuoksuvat hyvältä, toiset taas ovat nirsompia ja päästävät siitepölynsä ilmoille vasta kun pölyttäjä päästää tietyn äänen. Mieti, mistä kukista pidät ja mitä se kertoo sinusta. Rakastatko villejä orkideoja vai vaatimattomampia päivänkakkaroita?”  [Satu]

x

– Olet varmasti täydellisessä paikassa, mitä tulee kukkiin liittyviin tehtäviin ja ihanaa, jos löydät aikaa pohdiskella kirjan tehtävien parissa. Oletko ehtinyt myös tekstin pariin? [Sini]

– Jonkin verran. Kirjasta löytyy myös kivoja kirjoitustehtäviä, kuten 51: ”Jotkut kasvitieteelliset puutarhat avaavat ovensa kesäöisin, jotta ihmiset pääsevät katsomaan jättilumpeita. Myös yön kuningattarena tunnetulla lumpeella on valtaisat lehdet. Sen kukinnoista jokainen aukeaa vain muutamaksi tunniksi kahtena peräkkäisenä yönä. Ensimmäisenä yönä kukat ovat valkoisia ja tuoksuvat ananakselta. Seuraavana yönä ne ovat muuttuneet vaaleanpunaisiksi eivätkä tuoksu lähes miltään. Yökukat ovat inspiroineet monia runoilijoita ja tarinankertojia vuosisatojen ajan. Keksi idea tarinalle, jossa yökukilla on tärkeä rooli.”  Yökukkiinkin on tullut perehdyttyä täällä, ja myös muut kukat ovat inspiroineet kovasti! [Satu]

– Toivottavasti reissussa alkaa pulputa myös noita tarinoita. Kiitos kuvista ja tunnelmista sekä tietysti luovista tehtävistä. [Sini]

– Oli kiva päästä juttelemaan kirjasta näin etänä ja kertomaan lumoavasta Balista. Tavataan sitten taas livenä, kun tulen reissusta. Voin näyttää lisää kuviakin! [Satu]

– Kyllä, ja haluan kuulla reissusta kaiken! Nähdään joulukuun puolella ja samalla voidaankin muistella myös mennyttä blogivuotta! [Sini]

©Tarusola

Korttien ketjussa II

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä heinäkuun lopun päivänä

– Kiitos, Satu, paketista! Miltä tämä meidän postitaidekokeilu tuntui?

– Kiitos myös sun lähetyksestäsi, Sini! Kokeilu oli hauska, vaikka täytyy myöntää, että mulla oli alussa hieman paineita tuon taide-sanan takia. En ollut varma, saanko tekeleestäni tarpeeksi taiteellisen. Mutta lopulta päätin vain tehdä lähetyksen ilman sen suurempaa itsekriittisyyttä.

– Oma viestini syntyi Espanjassa kaikesta siitä materiaalista, jota turistille on tarjolla. Apuna toimi kynsisakset ja teippi.

– Kekseliästä! Tämä kokeilu herätteli kivasti pohtimaan, millaisia luovia ratkaisuja voisikaan käyttää perinteisen kortin sijasta. Myös sanallisuutta yhdistettynä visuaalisuuteen pohdin. Mietin yhdessä vaiheessa runoteosta mutta päädyin tähän ratkaisuun.

– Postitaiteeseen voi oppilaat tutustuttaa myös kouluissa. Monilla kouluilla on ystäväkouluja, joiden kanssa viestitellään eri tavoin. Postitaideprojekti voisi olla yksi kiva vaihtoehto.

– Kyllä! Projektissa saa yhdistettyä monipuolisesti sekä kuvallisia että sanallisia elementtejä halutessaan – ja monikielisesti myös.

Tarusola

Korttien ketjussa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä kesäkuun päivänä

– Moi, Satu! Ihanaa, kun kesäloma alkoi!

– Onko teillä matkasuunnitelmia, Sini?

– Kyllä, tarkoitus on reissata sekä kotimaassa että ulkomailla.

– Kiva juttu! Lähetä mulle kortti, jos ehdit! Olisi kiva saada kortti reissuiltanne!

– Olen kyllä aina ollut tosi huono lähettämään kortteja mutta lupaan yrittää.

– Mä rakastan postikorttien kirjoittamista ja saamista. Viime vuosina se on tosin vähentynyt kovasti sähköisen viestinnän myötä, mutta edelleen postilaatikkoon kolahtava kortti on iso ilo. Kartutan korttieni kokoelmaa aina mielelläni.


– Kortteja on varmaan kertynyt jo monesta maasta.

– Onhan niitä. Muistatko, kuinka vaikeaa Nicaraguan-matkallamme oli löytää postikortteja, postimerkkejä ja postilaatikkoa? Siltä reissulta jäivät kortit lähettämättä, ja kannoin ne käsimatkatavaroissa Suomeen.

– Muistan! Kortteja sentään lopulta löytyi, mutta siihen se sitten jäikin.

– Ne kortitkaan eivät olleet kaikkein houkuttelevimpia. Pidän korteista, joissa on jokin pieni visuaalinen tai verbaalinen juju, esimerkiksi sanaleikki tai muu hauska leikittely. Yritän myös kortteja kirjoittaessani keksiä jotain persoonallista sanottavaa, vaikka usein matkoilta tulee lähetettyä melko perinteisiä tervehdyksiä ehkä kiireestä johtuen.

– Itse olen usein aika vähäsanainen korttieni viesteissä. En kuitenkaan mielelläni osta kortteja, joissa on valmis teksti, ellei se ole jotenkin todella osuva.

Juhani Seppovaaran kirjassa Elämän kortit (2014) ja sen saksankielisessä käännöksessä Ansichten eines Lebens Seppovaara käsittelee postikorttikokoelmansa kautta omia vaiheitaan ja niiden linkittymistä laajempaan yhteiskunnalliseen viitekehykseen. Kirjan takakansitekstissä kirjaa esitellään seuraavasti: ”Postikortit saivat ilmaa siipiensä alle ja kääntyivät Juhan elämänvaiheita heijasteleviksi kertomuksiksi. Kirjaan päätyneet runsaat kaksisataa korttia kertovat myös omaa tarinaansa. Korttien ja kertomusten palapeli näyttää millainen on erään vuonna 1947 syntyneen miehen Suomi ja Eurooppa – ja tämä mies itse.”

– Onko korttien kuvia ja niiden merkitystä käsitelty kirjassa jollain tavalla?

– Niitä on käsitelty kirjassa yllättävän vähän. Olisi ollut mielenkiintoista lukea postikorttien vaiheista enemmän. Kirjassa esiintyvät kortit herättävät lukijan mielenkiinnon, ja jäin ainakin itse pohtimaan niiden tarinoita pitkään. Monet kortit ovat visuaalisesti herkullisia ja sisältävät paljon kulttuurihistoriallista tietoa, josta olisi ollut mukava lukea enemmän.

– Entä onko postitaide sulle tuttu juttu? Taidemuoto on syntynyt 1950-luvun alussa. Suomessa postitaidetta on tehty 60-luvulta. Taiteilija lähetti toiselle pienen teoksen, kannanoton, piirustuksen, viestin tai kuvan. Periaatteena oli aluksi, ettei teos saanut olla arvokkaampi kuin kirjekuori, jossa se lähetettiin. Teoksen ei tietenkään tarvitse olla kuoressa. Tärkeintä on, että se kulkee postin välityksellä ja että saapuvaan postiin myös vastataan. Katso esimerkiksi näitä hauskoja teoksia Riitta Ikoselta.

– Kuulostaa houkuttelevalta! Nuo teokset vaikuttavat hienoilta.

– Voisinkohan perinteisemmän postikortin sijaan tehdä sulle postitaidetta? Entä haluaisitko lähettää vastauksen samassa muodossa?

– Joo! Miten edetään tarkalleen?

– Nyt vaan jäät odottelemaan postia ja vastaat sitten omalla postitaideteoksellasi. Voidaan vaikka ensi kuussa esitellä blogissa meidän postitaidetta.

© Tarusola

Tyhjän paperin äärellä

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä huhtikuun lopun päivänä

– Onko tämä Marja-Riitta Vainikkalan ja Marja-Liisa Kaltilan vuonna 2008 ilmestynyt kirja Sanasta kuvaksi, kuvasta sanaksi tuttu sulle, Sini?

– Ei ole, mutta kiinnostaa ainakin nimensä puolesta.

– Kirja on suunnattu kirjoittamisen ja kuvataiteen ryhmien käyttöön. Siinä kirjoittamisen ohjaaja Marja-Riitta Vainikkala ja kuvataideopettaja Marja-Liisa Kaltila käsittelevät kirjoittamisen ja kuvantekemisen yhteyttä. Kirja pohjautuu ajatukselle: ”Kuva voi olla kirjoittajan virike ja kirjoittaminen kuvantekijän virike.” Tekijät ovat inspiroituneet kirjailija, kirjoittamisen ohjaaja ja kuvataiteilija Natalie Goldbergin menetelmistä ja luovan prosessin näkemyksistä. Goldberg painottaa paljon luovan työskentelyn alkuvaihetta, jolloin hänen mukaansa kannattaisi leikkiä rohkeasti ja jarruttelematta eri alojen keinoilla. Hänen teoksensa Lukeva mieli. Tekstin arkkitehtuuria etsimässä (2006), Avoin mieli. Kuinka elää kirjoittajan elämää (2004) sekä Luihin ja ytimiin. Kirja kirjoittajalle (2004) ovatkin tosi innostavia.

– Oletko jo testannut menetelmiä, Satu?

– Joo, joskus kirjoittamista opettaessani ja varsinkin oman kirjoittamiseni inspiraationa. Tehdäänkö Sanasta kuvaksi, kuvasta sanaksi -kirjasta tällainen harjoitus (s. 45): ”Tyhjän paperin kuva. Tehtävä: Tyhjälle paperille kuvitellaan teksti tai kuva kaikkine aistimuksineen. Opiskelijoiden on pohdittava ja yritettävä kuvata, miltä esimerkiksi asiat, kasvit, eläimet tai ihmiset näyttävät, kuulostavat, tuoksuvat, maistuvat ja tuntuvat sekä kuinka esineet, eläimet tai ihmiset liikkuvat. Tekstin tai kuvan annetaan kehkeytyä paperille mielikuvan pohjalta. Tärkeintä on kutsua se tyhjälle pinnalle. Tekeminen aloitetaan, kun mielikuva on valmis, mutta mielikuvan etsimiseen ei käytetä kovin montaa minuuttia. Kun tarttuu ensimmäiseen häivähtävään kuvaan, ei kontrolli pääse kahlitsemaan luovaa vaihetta. Tarkoitus: Tehtävä syventää aistikokemusta ja rauhoittaa intuitiiviseen työskentelyyn ja kokonaishahmon haltuun ottamiseen. Se rohkaisee luottamaan piilotajuntaan ja kehittää kykyä luoda fantasioita. Harjoitus auttaa huomaamaan, että aiheita kyllä löytyy, kun niille antaa aikaa tulla esiin. Sitä tehdessä havaitsee myös luovan työn ainutkertaisuuden: vaikka kaikki aiheet on jo käytetty, on jokainen toteutus erityinen.”

– Tyhjän paperin kammo on monelle tuttu. Tämän kaltaiset harjoitukset ovat varmasti yksi keino päästä siitä yli. Itse ehkä sulkisin silmät ja unohtaisin paperin hetkeksi. Tehtävässä on vaihtoehtona kuvitella paperille kuva tai teksti. Minun on aluksi vaikea ajatella, että mielikuva olisi jompaakumpaa. Eikö se saa muodon vasta, kun se siirretään paperille? Ehkä kuitenkin lopulta tavoitan tehtävän ajatuksen kuvan kehittymisestä paperille.

– Niin, teksti tai kuva on mielikuvaa seuraava askel. Mulle syntyi seuraavanlainen mielikuva ja tällainen teksti:

Makaan pitkässä heinikossa, jonka tuoksu huumaa parfyymia vahvemmin. Maa on aavistuksen kostea. Aamukaste yrittää tunkeutua keltaisen viltin lävitse. Ruoho kutittelee ihoani. Siristän silmiäni. Taivas on kirkas. Sen halki kiitää pääskysiä, joiden kirahdukset herättelevät iloa. Yläpuolellani kaartuva koivu heiluttaa oksiaan, ja sen elinvoimaisen vihreät lehdet vilkuttelevat minulle. Jostain kaukaa kuuluu moottoriveneen tasainen puksutus. Auringonsäteet lupaavat lämmintä päivää. Haaveilen polskahtavani mereen myöhemmin. Nappaan ruohikon reunalla kasvavasta ahomansikasta punaisimmat marjat ja annan niiden liiskaantua kitalakeeni. Kuplii makeaa ja kirpeää.

Nukuin yön repaleisesti, ja silmäluomeni painuvat väkisin kiinni. Vaivun uneen. Vaellan pitkin polkua, joka kiemurtelee jyrkänteen reunalla. Polun vasemmalla puolella kohoaa sammaleen peittämä rinne. Sammaleen keskellä polveilee vanamojen virta. Polun oikealla puolella alas avartuva maisema huimaa jyrkkyydellään. Rotko on täynnä kivipaasia ja juurineen kaatuneita puita. Jossain kohisee koski. Tasapainottelen kapealla polulla ja yritän olla katsomatta alas. Ympärilläni huojuvat puut ovat tummia, ja koko seutu on synkkä. Minua paleltaa. Aurinko tuntuu kiertävän nämä vuorenjyrkänteet kaukaa. Jostain leijuu savuntuoksua sieraimiini. Lähelläni rapsahtaa oksa. Pysähdyn ja jään kuuntelemaan. Vain kosken kohina kantautuu korviini. En jaksaisi vaeltaa enää eteenpäin mutten haluaisi jäädä polullekaan. Päätän jatkaa matkaa. Ilman halkaisee huuto, joka saa minut horjahtamaan. Jähmetyn. Painaudun kiinni polun vasemmanpuoleisen reunan sammaleeseen. Huudot voimistuvat. Ohitseni lentää korppien parvi. Tunnen lintujen siiveniskut kasvoillani.

Hätkähdän hereille. Kasvojeni yläpuolella kaartelee neitoperhonen. Aurinko on kivunnut kesätaivaan korkeuteen. Kevyt tuulenvire kahisuttaa heinikkoa.

– Mun mielikuvassa olen ulkona puistossa. On kesä ja aurinko paistaa. Olen selvästi pienempi kuin ohi kulkevat ihmiset. Minua lähestyy suuri, pitkäkarvainen, mustavalkoinen koira. Mielikuvaan liittyy myös tuoksuja ja puiston ääniä. Jos nyt lähtisin luonnostelemaan paperille kuvaa mielikuvan pohjalta, tekisin heti alkuun sommitteluun liittyviä valintoja. Itse harjoitus antaisi hyvän lähtökohdan kokonaisuuden työstämiseen. Usein kuvataideopetuksessa näen oppilaiden aloittavan kuvan tekemisen yksittäisestä hahmosta, jolle sitten lopuksi vain keksitään nopeasti joku tausta. Harjoitus tarjoaa keinoja lähestyä aihetta kokonaisuutena. Kaikkea mielikuvasta on mahdotonta tavoittaa kuvaan, eikä siihen saa jäädä liikaa kiinni.

– Pidän tästä tehtävästä. Mieleeni tulvi ensin monia mielikuvia, mutta pysähdyin tämän kesäisen ruohoniityn kohdalle ja aloin aistia sen tunnelmaa. Jostain pulpahti kesäpäivän auringon kontrastiksi mielikuva synkästä vaelluksesta. En halunnut luopua siitä vaan annoin tekstin tulla. Näin kaksi mielikuvaa yhdistyivät toisiinsa. Vaikeinta oli lopettaminen. Huomasin nopeasti, että tarina alkoi kehittyä päässäni ja olisin voinut jatkaa sitä pitkään.

– Itse en nyt lähtenyt tekemään kuvaa mutta teen samankaltaisia harjoituksia usein maalatessani.

– Tekijät kirjoittavat tehtävänantoa seuraavalla sivulla (s. 46) näin: ”Harjoituksen voi tehdä pelkkänä kirjoitustehtävänä tai sen voi yhdistää kuvantekemiseen. Tämä harjoitus on hauska, sillä aluksi tyhjät paperit täyttyvät pian omanlaisistaan, tekijänsäkin yllättävistä teksteistä ja kuvista. Mielikuvitus herättää kuvat, kun on tuijottanut tyhjää paperia tarpeeksi kauan.”

– Ehkä sen sijaan, että valitsee joko kuvan tai tekstin tekemisen, voisi kokeilla myös yhdistää niitä.

– Mitä ajattelet Goldbergin ajatuksesta ”Kirjoittaminen on kuvataidetta”, jota Sanasta kuvaksi, kuvasta sanaksi -kirjan kirjoittajat kehittelevät teoksessaan? Goldbergin mielestä on tärkeää muistaa luovan ja kriittisen vaiheen ero sekä edetä vaihe vaiheelta. Luovassa vaiheessa ei saa olla liian kriittinen vaan pitää uskaltaa leikitellä. Goldberg näkee paljon yhtäläisyyksiä kirjoittamisen ja kuvataiteen tekemisen välillä ja painottaa aistihavaintojen tärkeyttä.

– Pitäisi ehkä tutustua kirjaan tarkemmin, että saisin kiinni Goldbergin ajatuksesta. Luovuuden herättelyyn on opetuksessakin tosiaan hyvä tarjota erilaisia keinoja. Erilaisten lämmittelytehtävien kautta pääsee hyvin vauhtiin. Varsinkin ryhmässä työskenneltäessä jo ajatus siitä, ettei harjoituksessa syntyneitä nopeita luonnoksia tarvitse näyttää kenellekään, voi vähentää kriittisyyttä omaa tekemistä kohtaan. Sarjakuvapedagogiikan kurssilla opin improharjoituksen, jolla olen saanut hyvin rauhattomankin luokan työn alkuun. Harjoituksessa opettaja keksii hahmolle nimen ja kuvaa ehkä myös toimintaa lyhyesti, esimerkiksi Heikillä on herkkä hetki. Aikaa hahmon ja toiminnan esittämiseen piirtäen annetaan vain muutama minuutti ja sitten siirrytään jo seuraavaan hahmoon. Harkitsemiseen ja kriittisyyteen ei juurikaan jää aikaa, eikä kukaan odotakaan, että piirroksista tulisi mestarillisia. Usein niistä tulee kuitenkin hauskoja ja oppilaat ovat myös näyttäneet kuvia toisilleen ihan mielellään.

– Kirjan lopusta löytyy vielä kiinnostavia lähteitä. Natalie Goldbergin teosten lisäksi esimerkiksi Betty Edwardsin Luovan piirtämisen opas – käytä oikeaa aivopuoliskoasi (2004) ja Keith Johnstonen Impro. Improvisoinnista iloa elämään ja esiintymiseen (1996).

– En taida tuntea näistä kumpaakaan.

– Ehkäpä perehdytään niihinkin jossain vaiheessa. Tehdäänkö myös joskus lisää harjoituksia Sanasta kuvaksi, kuvasta sanaksi -kirjasta?

– Mikä ettei!

© Tarusola