Kahden ystävän kohtaaminen eräänä heinäkuun lopun päivänä
– Hei, Satu! Voikohan jo näin heinäkuun lopussa kysyä, miten sun kesä on mennyt? Itse pääsin tekemään pienen ulkomaanreissun ja nauttimaan myös kotimaan kohteista. [Sini]
– Kuulostaa tosi kivalta! Mun aika on mennyt etupäässä luonnon keskellä lukiessa ja kirjoittaessa. Tuulen humina, veden värinä ja perhosten lento ovat virkistäneet tekstityötä. Mun jokakesäinen toive on, että tätä valoa saisi purkkiin marraskuuta varten. [Satu]
– Vielä on kesää kuitenkin jäljellä. Viimeksi kun nähtiin oli puhetta, että sulla vois olla taas uusia lukuvinkkejä. Juuri nyt kaipaisin uusia tarinoita. [Sini]
– Joo, on tullut luettua taas lukematon määrä kirjoja. Osa kirjoista on kyllä synkähköjä, sillä monet liittyvät Kirjallisuutta kriisialueilta -sarjaani, jossa on aiemmin kertomieni Ukrainaa ja Afganistania käsittelevien suomenkielisten kirjojen lisäksi ilmestynyt Somaliaa ja Irakia käsittelevien suomenkielisten kirjojen artikkelit. Nyt on työn alla Syyriaan liittyvä kirjallisuus. Ovatko Somalia, Irak ja Syyria sulle tuttuja kirjallisuuksiltaan? [Satu]
– Täytyy sanoa, että ovat kyllä hyvin vieraita, ainakin toistaiseksi. Ehkä sun vinkeillä pääsen tutustumaan niihinkin. [Sini]
–Itsellenikään ne eivät olleet kovin tuttuja ennen luku-urakoitani. Somaliaan liittyvästä suomenkielisestä kirjallisuudesta taisin suositella sulle aiemmin sitä Nura Farahin Lumimaata. Toinen suositteluni on tämä, josta kirjoitin artikkelissa näin: ”Somalialais-brittiläisen Nadifa Mohamedin Kadotettujen hedelmätarha (suom. Heli Naski, Atena, 2014) on palkittu romaani, joka sijoittuu 1980-luvun lopun Somaliaan. Se on karu, julma ja samalla kaunis tarina kolmesta naispuolisesta keskushenkilöstä, joiden elämän polut kohtaavat erään kohtalokkaan tapahtuman myötä. 9-vuotias Deqo, nuori Filsan-niminen sotilas ja vanha rouva Kawsar. He kaikki ovat omalla tavallaan vahvoja rajuissa olosuhteissa, ja periksiantamattomuus vie heitä eteenpäin. Tapahtumien keskeisenä näyttämönä toimii Hargeisan kaupunki, ja kirjailija on kertomansa mukaan saanut tarinaansa inspiraatiota isoäitinsä elämän elementeistä. Romaani on kaunokirjallisuutta, joka jää mieleen pitkäksi aikaa.” Tässä vielä pieni katkelma teoksesta: ”Hänen hedelmätarhassaan puut ovat saaneet syntynsä kuolemista; ne olivat merkkinä hänen kauttaan kulkeneiden lasten maallisista jäännöksistä ja kasvoivat niistä. Hän ei koskaan poiminut niistä pudonneita hedelmiä, koska piti sitä eräänlaisena kannibalismina, mutta niistä pehmeistä, muodottomista olennoista oli kasvanut pitkiä, vahvoja, kovakaarnaisia puita, jotka kukkivat ja kutsuivat lintuja oksilleen ja kiipesivät hedelmätarhan aitojen yli niiden takana olevaan maailmaan.” (s. 141.) [Satu]
– Todella vaikuttava tekstinpätkä. Harmikseni tätä Nadifa Mohamedin kirjaa ei löytynyt BookBeatista. Täytyykin varmaan kääntyä kirjaston puoleen. [Sini]
– Joo, kirjasto auttaa aina. Irakiin liittyvästä suomenkielisestä kirjallisuudesta nostaisin esiin kirjan Bagdadin kutsu. Siitä kirjoitin näin: “Vaimonsa nimestä johdetulla salanimellä kirjoittavan Yasmina Khadran eli entisen Algerian armeijan upseerin Mohammed Moulessehoulin romaani Bagdadin kutsu (suom. Lotta Toivanen, WSOY, 2007) on kuvaus kostoon johtavasta vihasta. Amerikkalaisiin miehittäjiin ja heidän iskuihinsa kohdistuva katkeruus on suurempaa kuin Saddam Husseiniin kohdistunut. ’He eivät tunne tapojamme, haaveitamme saati rukouksiamme. Ennen kaikkea he eivät tiedä, että meillä on tukipilarimme, että muistimme on särötön ja valintamme oikeamieliset. Mitä he tietävät Mesopotamiasta, siitä loisteliaasta Irakista, jota he tallaavat surkeilla saappaillaan? Mitä Baabelin tornista, riippuvista puutarhoista, Harun ar-Rashidista, Tuhannen ja yhden yön tarinoista? Eivät mitään! He eivät tutki menneisyyden sitä puolta, he näkevät maamme pelkkänä valtaisana öljylätäkkönä, josta he latkivat veremme viimeisen pisaran.’ (s. 137.)
Bagdadin kutsu on kaunokirjallisesti tasokas romaani, ja vaikka se on täynnä raakuuksien kuvausta, se pitää otteessaan loppuun asti. Kun Kafr Karamin kylästä kostoretkelleen lähtevä nuori beduiini päätyy Bagdadin kautta Libyaan, suunniteltu kosto saa pandemiavuosien varjossa luettuna entistä hyytävämpiä sävyjä.” [Satu]
– Ei siis kevyttä kesälukemista, mutta kuulostaa kyllä kiinnostavalta. Entä Syyriaan liittyvä kirjallisuus, mitä suosittelisit luettavaksi? [Sini]
– Joo, nämä Kriisialue-sarjan kirjat ovat tosiaan aika rankkoja, mutta niin on elämäkin kriisialueilla. Syyrian osalta mun lukuprojekti on vielä kesken; juttu ilmestyy vasta lokakuussa. Voisin antaa silloin vinkkejä uudemman kerran sen osalta ja nyt ehkä vähän kevyempää kesälukemista – tai ei ainakaan niin sotien sävyttämää. Yksi sellainen on Claudia DurastantinTuntemani vieraat (suom. Taru Nyström, Kustantamo S&S, 2022). Se on sekä omakohtainen että omaleimainen teos keskiössään perhe ja erityisessä valokeilassa minä-kertojan kuurot vanhemmat paikoitellen hurjine tarinoineen. Vanhempien varautunut suhtautuminen viittomakieleen on vaikuttanut suuresti koko perheen vuorovaikutukseen. Teos on koostuu melko lyhyistä osioista, jotka voi halutessaan lukea missä järjestyksessä tahansa. [Satu]
– Kuulostaa ihan huippumielenkiintoiselta. Kiitos taas lukuvinkeistä! Oletko muuten ehtinyt vierailla kesänäyttelyissä? [Sini]
Harjoittelija Suvin kirjavinkkaukset eräänä marraskuun lopun päivänä
Tällä kertaa on taas kirjavinkkauksien vuoro. 🙂
Leah on the offbeat
Leah on the offbeat on Becky Albertalin vuonna 2018 kirjoittama nuortenkirja. Kirja on kolmas kirja Love, Simon -sarjassa, mutta sen voi lukea itsenäisenä teoksena, kunhan hyväksyy juonenpaljastukset aikasempiin kirjoihin.
Kirja kertoo 17-vuotiaasta Leah Burkesta, joka haluaa kertoa ympärillään oleville ihmisille hänen seksuaalisesta suuntautumisestaan. Leah tutkii ja miettii kaverisuhdetta hänen entisen läheisen kaverinsa Abbyn kanssa…
Kirja käsittelee itsensä hyväksymistä ja pitkäaikaisia tunteita sekä oman identiteetin ja ajattelutapojen muuttamista. Suosittelen kirjaa ihmisille, jotka pitävät kyseisistä aiheista kirjallisuudessa.
Vlogger Diaries
Vlogger Diaries (2016) on T. Collinsin kirjoittama päiväkirjamuodossa oleva nuortenkirja. Vaikka kirja on lyhyt ja voi vaikuttaa olevan suunnattu nuoremmille ihmisille, kirja on hauska ja sopii hyvän mielen kevytluettavaksi.
Kirja kertoo yksinäisestä Olivia Warrenista, joka ei ole mielestään vlogipersoonamateriaalia. Ratkaisuna tähän ongelmaan hän palkkaa Emma-nimisen oppilaan koulustaan näyttelemään Destiny-nimistä vloggaria Olivian käsikirjoituksien avulla. Katsojat luulevat tämän hahmon olevan oikea ihminen. Kauanko kestää, että salaisuus paljastuu yleisölle?
Suosittelen kevyestä ja hyväntuulisesta huumorista pitäville. Kirja on hieman lyhyempi kuin muut tällä listalla, joten sitä voi hyvin lukea, kun ei ole tarpeeksi aikaa uppoutua syvälle fantasiamaailmoihin.
Legendborn
Legendborn (2020) on Tracy Deonnin esikoisteos. Kirja aloittaa nuortenfantasiasarjan, joka on kirjailijan mukaelma kuningas Arthurin tarinoista.
Kirjan päähenkilö, 16-vuotias Bree Matthews, liittyy oppilaitoksensa lahjakkaiden opiskelijoiden ohjelmaan päästäkseen pois kotilähiöstään äitinsä kuoltua. Hän huomaa kampuksella olevan “salaseuran” tieteellisesti selittämättömissä olevan yön jälkeen ja päättää ottaa selvää sen puuhista, mikä johtaa hänen sukunsa unohdetun historian paljastumiseen.
Kirja käsittelee surua, orjuutta ja uusien roolien omaksumista. Suosittelen sitä fantasian, kuningas Arthurin tarinoiden ja salaisten yhteisöjen faneille.
All the invisible things
All the invisible things on Orlagh Collinsin vuonna 2019 julkaistu kirja. Kirjan päähenkilönä on Helvetica (nimetty fontin mukaan) “Vetty” Lake, joka palaa kotimaahansa Isoon-Britanniaan, Lontooseen, josta hän oli lähtenyt neljä vuotta sitten äitinsä kuoleman jälkeen. Hän tapaa lapsuutensa parhaan kaverin Pezin, mutta huomaa nopeasti, että Pez on muuttunut ja mahdollisesti piilottelee jotain.
Kirja käsittelee oman identiteetin hyväksymistä ja vanhaan “maailmaan” palaamista. Suosittelen kirjaa realistisien teinivuosien ajan itsensä löytämistä käsitteleviä teoksia etsiville.
Vuosikirja (The Yearbook)
Vuosikirja on Holly Bournen vuonna 2021 ilmestynyt nuortenkirja. Luin teoksen suomenkielisen käännöksen, jonka on kääntänyt Kristiina Vaara.
Kirjan päähenkilö Paige Vickers on peruskoulun viimeisillä loppupinnistyksillä oleva hiljainen ja yksinäinen yksilö, joka on juuri suostunut toimittamaan koulun vuosikirjaa. Hänellä on vaikeaa kotona, sillä hänen isänsä on arvaamaton ja herkästi raivostuva eikä äiti voi tehdä asialle mitään. Tämän lisäksi perheessä yliopistoon lähtenyt Adam-isoveli on ihanne ja suorastaan palvottu. Synkän arjen lomassa on pieni ilon ja valon lähde: kirjat. Paige löytää kirjoja lukiessaan mysteerisiä punakynällä tehtyjä merkintöjä, jotka ovat samankaltaisia kuin omat ajatuksensa, ja päättää ottaa merkitsijän identiteetistä selvää.
Kirja käsittelee perheongelmia, koulukiusaamista ja elämässä eteenpäin siirtymistä. Suosittelen kirjaa edellä mainittuja elementtejä kirjoista etsiville.
Kahden ystävän kohtaaminen eräänä syyskuun lopun päivänä
– Moikka, Sini! Ruskan värikirjo on tänä syksynä häikäissyt kauneudellaan. Toivottavasti olet ehtinyt nauttimaan siitä! [Satu]
– Hei, Satu! Kyllä, olen nauttinut. Lemmikin ulkoilutus antaa aina hyvän syyn ulkoilla kiireenkin keskellä. [Sini]
– Mun syksy on ollut taas kirja- ja kirjoituspainotteinen. Haluaisitko kuulla muutamia poimintoja kirjasadosta? [Satu]
– No, olenkin odotellut tätä lupaamaasi kirjavinkkausta. [Sini]
– On tullut luettua todella paljon hyvin erilaisia kirjoja. Mulla on ollut työn alla muun muassa jatko-osa siihen Kirjallisuutta kriisialueilta -artikkelisarjaan, jonka eka osa käsitteli Ukrainaan liittyvää suomenkielistä kirjallisuutta. Tässä toisessa osassa käsitellään Afganistaniin liittyvää suomenkielistä kirjallisuutta, ja se ilmestyy Suomenopettajat-lehden lokakuun numerossa. Miten tuttua afganistanilainen kirjallisuus on sulle? [Satu]
– Kuulostaa hyvältä, sillä aika ohueksi tai jopa olemattomaksi on jäänyt Afganistanista kertovat lukukokemukseni. [Sini]
– Kaikki artikkelia varten lukemani kirjat, joita oli yhteensä kolmisenkymmentä, käsittelevät jollain tavalla sotaa. Valitsin artikkeliin parisenkymmentä mielestäni parasta. Khaled Hosseinin Afganistaniin sijoittuvat kirjat, Leijapoika, Tuhat loistavaa aurinkoa ja Ja vuoret kaikuivat, lienevät tunnetuimmat. Ne ovat mun makuun vähän liian laskelmoituja ja ikään kuin Hollywoodia varten tehtyjä, mutta kyllä Hosseini hyvä tarinankertoja on. Leijapoika on noista kolmesta koskettavin, ja kyllä niissä kaikissa pääsee aistimaan afganistanilaista elämänmenoa Hosseinin silmin. [Satu]
– Olet ehtinyt taas lukemaan todella paljon, ja artikkelista vaikuttaa tulevan aika kattava. Loistiko joku kirja erityisesti yli muiden? [Sini]
– Suosikkini näistä kaikista Afganistaniin liittyvistä kirjoista on pakistanis-brittiläisen Nadeem Aslamin Afganistaniin sijoittuva Elävältä haudatut -romaani (suom. Vuokko Aitosalo, Like, 2010). Se on taidokas punos ihmissuhteita, sodankäyntiä ja yksityiskohtaisia tietoja. Väkevä ja kaunokirjallisesti hieno romaani, jonka sivuilla aistit ovat avoinna.
Myös Yasmina Khadran eli vaimonsa etunimen salanimekseen ottaneen entisen Algerian armeijan upseerin Mohammed Moulessehoudin romaani Kabulin pääskyset (suom. Lotta Toivainen, WSOY, 2009) teki suuren vaikutuksen. Se on ilmaisuvoimaltaan vahva ja muutenkin intensiivinen, vaikka kooltaan melko pieni. Khadara kirjoittaa (s. 5): ”Afganistan on yhtä sotatannerta, taistelunäyttämöä ja hautausmaata. Rukoukset murenevat raivokkaisiin luotisateisiin, sudet ulvovat iltaisin kuolemaa, ja silloin kun tuuli viriää, se kuljettaa kerjäläisten valitukset korppikotkien korviin.” [Satu]
– Kaunista tekstiä. Oliko kaikki näistä kolmestakymmenestä kirjasta todella suomeksi käännettyjä, vai luitko myös muilla kielillä? [Sini]
– Afganistaniin liittyviä suomenkielisiä kirjoja, siis joko suomennettuja tai alun perinkin suomeksi kirjoitettuja, löytyi ilahduttavasti niin paljon, että kaikkia en saanut edes mahtumaan juttuuni merkkimäärärajoituksen takia. Nämä kaksi jouduin jättämään pois: Kätketyt kasvot. Neljä vuotta talibanien ikeen alla (suom. Anu Partanen, WSOY, 2002) raportoi Latifa-nimellä kirjansa julkaisseen afganistanilaisnaisen tarinan, jonka hän on kirjoittanut yhteistyössä Chékéba Hachemin kanssa. Se alkaa vuodesta 1996, jolloin Latifa on 16-vuotias ja talibanit valtasivat Kabulin, ja päättyy vuoteen 2001, jolloin Afganistanissa alkoi uusi aikakausi, mutta Latifa on jo isänsä kanssa paossa Ranskassa. Teosta lukiessa tuntuu paikoitellen kuin lukisi raporttia eikä voi olla kaipaamatta kaunokirjallisia elementtejä, vaikka ajankuva näin välittyykin kirkkaasti.
Afganistanilaissyntyisen toimittajan Fariba Nawan kirja Oopiumin maa: erään naisen matka lapsimorsianten ja huumekeisareiden Afganistaniin (suom. Antti Immonen, Alligaattori, 2011) kertoo nimensä mukaisesti kirjoittajansa havainnoista Afganistanissa. Nawa palaa synnyinmaansa maisemiin 2000-luvulla ja perehtyy erityisesti huumekauppaan ja sen vaikutuksiin. Teos on tietopitoinen ja hyvin kirjoitettu, paikoitellen sitä lukee kuin jännitysnäytelmää. [Satu]
– Kiitos taas hyvistä lukuvinkeistä. Tässähän syntyy oikea runsaudenpula. [Sini]
– Voin näyttää sulle koko jutun, kun se on ilmestynyt. Kielikukko-lehden elokuun numerossa julkaistiin ensimmäinen osa kirjoittamastani Tulijoiden, lähtijöiden ja palaajien tarinat perspektiivin avartajina -jutusta. Toinen osa ilmestyy myöhemmin tänä vuonna. Sitä varten tuli myös luettua aikamoinen kirjapino. Osa niistä on tämän vuoden uutuuksia ja osa vahoja klassikoita. Jutun ensimmäisestä osasta suosittelen erityisesti Nura Farahin novellikokoelmaa Lumimaa (Otava, 2022). Se sisältää kertomuksia, jotka käsittelevät muun muassa Suomeen sopeutumista, ulkopuolisuutta ja somaliyhteisöä. Kertomukset ovat paikoitellen surullisia, hätkähdyttäviä ja masentaviakin mutta ehdottomasti lukemisen arvoisia ja omalla jännällä tavallaan kiehtovia. Nura Farah on aiemmin kirjoittanut kaksi Somaliaan sijoittuvaa romaania, Aavikon tyttäret (2014) ja Aurinkotyttö (2019). Niistä kirjoitan tarkemmin Kirjallisuutta kriisialueilta -sarjan kolmannessa osassa, joka käsittelee Somaliaan liittyvää suomenkielistä kirjallisuutta. Se ilmestyy Suomenopettajien helmikuun numerossa. [Satu]
– Nuo kaksi Nura Farahin aiempaa kirjaa onkin mun kuuntelulistalla äänikirjapalvelussa. Uusinkin kuulostaa kiinnostavalta. [Sini]
– Tulijoiden tarinoiden ekasta osasta haluan suositella Gaël FayenPienen pieni maa -romaania (suom. Einari Aaltonen, Like, 2018). Se on 10-vuotiaan Gabyn, Burundiin paenneen ruandalaisen äidin ja ranskalaisen isän pojan, kertoma tarina Burundin ja Ruandan sotien kauhuista ja niiden seurauksista erityisesti hänen perheensä näkökulmasta. Kertoja pakenee siskonsa kanssa Eurooppaan. Sisko haluaa unohtaa lapsuuden maan kokonaan: ”Siellä ei ole enää mitään, vain haamuja ja raunioita” (s. 10). Kertoja sen sijaan palaa Burundiin muistoissaan ja lopulta monien vuosien jälkeen fyysisestikin. Tästä riipaisevan koskettavasta romaanista on myös tehty samanniminen elokuva (2020). Sopisikohan se Helmetin leffahaasteen johonkin kohtaan? [Satu]
– Saattaisi sopiakin, mutta vaikea sanoa näkemättä. Ehkä kohtaan 34. Elokuvassa on lapsen näkökulma. [Sini]
– Eri artikkeleihin lukemieni kirjojen lisäksi lukulistalla on myös paljon muita kirjoja. Niistä voisin mainita kaksi. Toinen on argentiinalaisen Mariana Enriquezin romaani Yö kuuluu meille (suom. Sari Selander, WSOY, 2022). Muistanet kyseisen kirjailijan siitä loistokkaasta Mitä liekit meiltä veivät -kauhunovellikokoelmasta. Kauhun alueella liikutaan nytkin, kuten myös Argentiinan maisemissa. Nyt vain laajemmassa mittakaavassa – romaani on 655-sivuinen. Olen vasta sen alussa, mutta lukemani perusteella uskallan sanoa, että oikein hyvältä vaikuttaa tämäkin. [Satu]
– Muistan tämän kauhunovellikokoelman hyvin, ja se päätyi myös mulla kuunteluun. Yö kuuluu meille löytyy näköjään myös käyttämästäni äänikirjapalvelusta, jee! Hyvä, että vinkkasit tästäkin. Olisi saattanut jäädä multa huomaamatta. [Sini]
– Toinen lämpimästi suosittelemani teos on Pertti Seppälän suomentama ja toimittama Vaeltavat pilvet. Kiinalaisia erakkorunoja -kokoelma (Basam Books, 2021). Se sopii erityisen hyvin tähän syksyn väriloistoon. Perehdyin siihen Suomenopettajiin kirjoittamani kirja-arvion puitteissa ja olen palannut kirjaan uudestaan ja uudestaan. Se sisältää 300-luvulta 1350-luvulle sijoittuvia runoja viideltä kiinalaiselta erakkorunoilijalta. Oma runoilijasuosikkini on Shiwu eli Kivimaja. Tässä esimerkiksi runo 38 hänen ”vuorella asujan runoistaan” (s. 213):
Kokoelman runoissa luonto on keskeisessä asemassa, ja teoksessa tarjoillaan myös tietoa kiinalaisesta erakkokulttuurista, symboliikasta sekä monesta muusta runoja avartavasta elementistä. Pertti Seppälä on suomentanut myös kiinalaisten nykyrunoilijoiden tuotantoa, kuten Hai Zin ja Bei Daon runoja, joista olen vinkannut aiemmin. [Satu]
– Tuo joutilaisuus kuulostaa ihanalta. Täytyy ehdottomasti tutustua näiden erakkojen runoihin. [Sini]
– Muuten, EMMAssa on uusi näyttely, johon myös liittyy luonto. Sen nimestä löytyy lisäksi kirjallisuusviittaus: Nykyaikaa etsimässä. Tuo Olavi Paavolaisen esseekokoelman nimeä kantava näyttely on Emmassa tammikuun puoleenväliin asti. Siinä tarkastellaan jännästi taiteen, teknologian ja luonnon välistä suhdetta. Varsinkin yksi teos oli niin kiehtova, että aion käydä siellä uudestaan ihan vain sen takia. [Satu]
– Kiinnostava teema. Ehkä lähden silloin mukaan. [Sini]
Sinin kohtaaminen työpari Petra Strengin ja Tiina Kokkoniemen kanssa eräänä syyskuun lopun päivänä
– Hei, Petra ja Tiina! Hienoa, että pääsitte vieraiksi Kielikuvakohtaamisia-blogiin! Teiltä ilmestyi keväällä Pekka Strengin sanat – ja sanojen jäljet -niminen teos (2021, Basam books). Kirjaan on koottu Pekka Strengin kolmen albumin laulujen sanoitukset. Sanoitusten lisäksi niiden jälkiä seurataan yhdeksän taiteilijan kokemusten kautta. Mistä ajatus kirjaan alun perin lähti? [Sini]
– Pekka Strengin musiikki lumosi minut jo nuorena, ja Pekan sanojen myyttinen maailma puhutteli. Myöhemmin, kun minusta tuli Pekan pojan Joonian puoliso ja lapsenlapsen äiti, tästä musiikista tuli osa perheeni kertomusta. Olin hyvin hämmästynyt huomattuani, ettei Pekan lyriikoita ollut julkaistu painettuina. Tästä huomiosta virisi kirjaidea. [Petra]
– Minulle Pekka Streng oli aika tuntematon, vaikka muistan kuulleeni joskus Sisältäni portin löysin -kappaleen. Olin iloisesti yllättynyt, kun Petra kysyi minua mukaan kirjan tekoon. [Tiina]
Petra Streng ja Tiina Kokkoniemi
– On tosiaan yllättävää, ettei sanoituksia ole aiemmin julkaistu. Kertokaa vähän siitä prosessista, jonka kautta kirja sai nykyisen muotonsa. Miten löysitte juuri nämä yhdeksän haastateltavaa taiteilijaa, ja oliko heidät helppo saada mukaan? [Sini]
– Kirjaan halusimme sanoitusten lisäksi haastatteluja eri alojen taiteentekijöiltä ja tuoda näkyviin sitä, miten taiteentekijät vaikuttuvat toisistaan. Halusimme kysyä, miten Pekka Strengin sanat ja musiikki elävät toisten taiteilijoiden töissä. Haastateltavat löytyivät helposti. Tiesin jo Pekasta tehdyn dokumenttielokuvan myötä, että Juha Hurme olisi yksi, jolta pyydämme haastattelua. Oli helppo löytää haastateltavat, ja kaikki lähtivät innostuneesti mukaan. [Petra]
– Minä taas löysin Sisältäni portin löysin -sanoituksen innoittaman runon Jukka Itkosen runokirjasta Viisi vuodenaikaa. Ja siitä lähdimme pyytämään heitä sekä muita mukaan, jopa vähän kuin intuitiivisestikin etsien hengenheimolaisuutta. Haastateltavat saivat itse valita, tavataanko, vastaavatko sähköpostitse meille vai kirjoittavatko itse omat tekstit. Ja kaikkia näitä tekstimuotoja kirjassa on. Meille on tärkeää, että haastateltujen oma ääni kuuluu teksteissä. [Tiina]
– Taiteilijoita on monilta taiteenaloilta: kuvataiteilijoita, säveltäjä-sanoittajia, kirjailijoita, ihan niin kuin Pekkakin oli monitaiteellinen. Taide edellä oli johtoajatuksena: tehdä näkyväksi sitäkin, että vaikka Pekalla oli ikävä kyllä lyhyt ura, se kantaa vielä sukupolvien päähän. Hänen taiteestaan inspiroidutaan edelleen, ja taiteen merkitys on ja elää voimakkaasti. [Petra]
– Yhdeksän haastateltavaa tuntui sopivalta ja tasapainoiselta määrältä. Mukana on naisia ja miehiä, eri-ikäisiä. Kirjassa vaihtelevat kolmen albumin sanoitukset, ja haastattelut ovat siellä kolmen osassa albumien väleissä. [Tiina]
– Haastattelut olivat hienoja kohtaamisia. Alkuperäinen ajatuksemme siitä, että musiikki ja sanoitukset elävät edelleen, tuli toteen näiden haastattelujen kautta. [Petra]
– Blogissa on aina välillä käsitelty myös kirjojen ulkoasun suunnittelua ja kirjojen taittoa. Usein kirjojen kohdalla niiden visuaalisesta suunnittelusta puhutaan vähemmän, eikä tekijöitä välttämättä nosteta esiin. Pekka Strengin sanat – ja sanojen jäljet -teoksen kannen on suunnitellut Juhana Lauronen-Karlsson, ja taiton on tehnyt Taivo Org. Kirjan hienot ja herkät kuvitukset ovat, Petra, sinun käsialaa. Sinut tunnetaan myös kuvataiteilijana ja taidemaalarina, kerro vähän, miten päädyit tekemään kirjan kuvat juuri piirtäen.
– Olen vuosien varrella tehnyt maalaamisen lisäksi niin kuvituskuvia lehtiin, teatterijulisteita kuin myös sarjakuvaa erilaisin tekniikoin. Piirtäminen tuntui heti alusta alkaen luontevalta muotona ilmaista omaa vaikuttumistani Pekan sanoituksiin. Jaan Pekan näkemyksen kasvien mystisestä maailmasta. Kuten Pekan teksteissäkin on tilaa ja mahdollisuus moneen tulkintaan, toivon tavoittavani myös kuvissani jotakin vähän määrittelemätöntä: niissä voi nähdä kasvin tai samalla hahmon tai vaikka hyönteisen. [Petra]
– Aukesiko teille itsellenne haastattelujen kautta joitain uusia näkökulmia Pekka Strengiin taiteilijana ja ihmisenä? [Sini]
– Tämä on tosi hyvä kysymys! Vaikutuin paljon näistä haastatteluista! Sonja Lehto kertoi kauniisti Pekan monilahjakkuudesta, ja minua kosketti se, kuinka Pekka hänen kertomansa mukaan näki toisissa lahjakkuuksia ja halusi kannustaa toisiakin taiteen tekemiseen ja kokeilemiseen. Sekin vaikutti, miten hengenheimolaisuus tuo voimaa ja uskallusta; Juha Hurme kertoi Pekan olleen hänelle rohkaisija ja vierellä kulkija jo 40 vuoden ajan. Heidi Puurula puhui itsensä taiteilijana näkemisestä ketjussa, jatkumossa. Uskon, että Pekka Streng arvostaisi tätä ketjua: kuinka hänet muistetaan. [Tiina]
– Sekin vaikutti, miten esimerkiksi Ritva Oksanen halusi näyttää meille autenttisen taideteoksen, kun hän kutsui meidät konserttiinsa ja koimme hänen tulkintansa kappaleesta Sisältäni portin löysin. Aina ei kaikkea voi sanoin ilmaista, vaan taide puhuu puolestaan, taiteeseen voi luottaa. Lisäksi esimerkiksi Jukka Itkonen puhui siitä, kuinka Pekan sanoituksia voi tällä hetkellä lukea uusin silmin, ekologisesti. Meidän ja haastateltavien mielestä Pekan sanoitukset ovat ikiaikaisia mutta myös ajankohtaisia. Jännää on se, että kaikki puhuivat asioista preesensissä ja oli tunne, kuin Pekka olisi ollut läsnä. [Petra]
– Sekin on merkityksellistä, että taiteilijan on hyvä luottaa omaan juttuunsa, herkästi ja vilpittömästi. Tämän esimerkiksi Silene Lehto nosti esiin. [Tiina]
–Kyllä, sisäinen palo ja luomisen tarve olivat Pekalla päällimmäisinä, ja siinä näkyy herkkyys. Ei hän ajatellut trendejä tai markkinoita.” [Petra]
– Teidän yhteistyö on ymmärtääkseni jatkunut jo pidempään, mutta mistä kaikki on saanut alkunsa? [Sini]
– Meillä synkkasi heti hyvin! Yhteistyömme alkoi jo parikymmentä vuotta sitten koulun työyhteisöstä. Jaamme samanlaisen näkemyksen taiteesta. Ensin meillä oli yksi kirjaprojekti erään valokuvaajan ja opiskelijoiden kanssa koulussa, ja järjestimme tapahtumia. Olemme myös esiintyneet yhdessä! [Petra]
– Me ollaan hengenheimolaisia, yhdessä innostumme aina. Tärkeätä on kohtaamiset taiteen äärellä. Olen oppinut Petralta paljon, ja hän on näyttänyt minulle kuviksen mahdollisuuksia liittää sanataiteeseen. Hän on minulle rohkaisija ja monen mahdollistaja. En itsekseni ja yksikseni uskaltaisi edes tarttua kaikkeen siihen, mitä olemme yhdessä tehneet. [Tiina]
– Yhdessä innostuminen on varmasti hedelmällinen lähtökohta yhteistyölle. Mitä muita muotoja teidän yhteistyö on saanut? [Sini]
– Tämän kirjan pohjalta on tulossa pienimuotoinen näyttely kirjaan tekemistäni kuvista. Kirjasto Oodin kanssa on sovittu, että Pekka Strengin sanoitukset aloittavat laululyriikoista kertovan tapahtumasarjan tammikuussa 2022. Silloin kirjaan haastatelluista pyydetään mukaan muutamaa. Lisäksi meillä on uusi kirja tekeillä. [Petra]
– Tapahtumasarja kuulostaa hyvältä jatkumolta julkaisulle. Mielenkiinnolla odotan, millaiseksi se muotoutuu. Hienoa, että uusi kirja on jo tekeillä! Toivottavasti saadaan teidät myös uudestaan vieraiksi Kielikuvakohtaamisia-blogiin. Olipas kiva kuulla enemmän kirjasta ja tulevista projekteista! Kaunista syksyn jatkoa teille, Petra ja Tiina! [Sini]
– Hyvää syksyn jatkoa myös teille ja kiitos, kun pääsimme teidän blogiin vieraiksi! [Petra]
Sinin etäkohtaaminen graafisen suunnittelijan Minna Luoman kanssa eräänä lokakuun lopun päivänä
– Hei, Minna! Mitä sun syksyyn kuuluu? Mukavaa, että pääsit juttelemaan kirjojen visuaalisesta suunnittelusta. [Sini]
– Moi, Sini! No, todella kiva päästä vaihtamaan ajatuksia kirjoista. Tätä kirjoittaessani istun työhuoneessani Riadissa, Saudi-Arabiassa. Erikoiseen sijaintiin on syynä puolisoni työ täällä Suomen suurlähettiläänä. Onnekseni olen pystynyt jatkamaan normaalia työtäni yrittäjänä ja graafisena suunnittelijana myös täältä käsin, koska työni suunnittelijana on iso osa identiteettiäni. On etuoikeus päästä kokemaan Saudi-Arabia sisältäpäin tästä itselleni uudesta asemasta. Olenkin täällä kuin Liisa ihmemaassa, ihmettelen ja tarkkailen.
Korona on täälläkin muuttanut arkea. Normaalisti viikko-ohjelmassa on useita kansallispäivän vastaanottoja ja muita iltamenoja, mutta ne ovat kaikki olleet katkolla maaliskuusta lähtien. Itselleni se on ollut jopa pieni helpotus, koska edustustehtävät – jotka kyllä ovat vapaaehtoisia, koska en ole ulkoministeriön palkkalistoilla – eivät ole ominta alaani.
Työrintamalla olen juuri lähettänyt painoon Parvs-kustantamon kirjan Pekka Turusen valokuvista. Kirja on nimeltään Kun sota on ohi, ja se kuvaa entisen Neuvostoliiton sotilastukikohtia. Kirjan viesti on pasifistinen, ja se pohtii sodan mielettömyyttä omalla vähäeleisellä tyylillään.
Nyt työn alla on pari muuta kirjaa ja joitakin muita pienempiä töitä. Lisäksi autan taiteilijaystävääni täällä Riadissa ja teen hänelle pieniä graafisen suunnittelun juttuja. [Minna]
– Alun perin pyysin sua blogiin vieraaksi juttelemaan kirjojen kansista. Kerroit, ettet ole varsinaisesti profiloitunut kirjankansigraafikkona. Itselleni oli yllätys, että näinkin tarkkaa erikoistumista tapahtuu kirjojen ja julkaisujen suunnittelussa. Haluaisitko kertoa enemmän työstäsi? Mikä on sulle sitä ominta aluetta? [Sini]
– Suunnittelen työkseni kirjoja, jotka ovat usein kuvapainotteisia taidekirjoja tai muita tietoteoksia. Tällöin suunnittelen sekä kannen että sisuksen. Näissä teoksissa on luontevaa käyttää jotain sisuksen kuva-aineistoa tai siihen perustuvaa lähtökohtaa kannessa. Kaunokirjallisuuden kannet taas tarjoavat mahdollisuuden vapaampaan ilmaisuun. Monissa kansissa käytetään lähtökohtana kuvitusta, jolloin kuvittajan visuaalinen ilmaisu antaa kirjalle oman ilmeensä. Näin osa graafisista suunnittelijoista saattaakin keskittyä kirjankansiin. Ja mitä enemmän tietynlaisia töitä tekee, sen enemmän näitä työtehtäviä todennäköisesti myös tarjotaan. [Minna]
– Totta, tätä en tullut ajatelleeksikaan. Olet suunnitellut useita näyttelyiden yhteydessä julkaistavia näyttelykatalogeja. Siinä muodossa mekin ollaan päästy tekemään yhteistyötä. Haluaisitko avata vähän enemmän muutamaa itsellesi mielekästä suunnitteluprojektia? [Sini]
– Suunnittelin vuonna 2018 valokuvaaja Elina Brotherukselle tavallisesta näyttelykatalogista poikkeavan painotuotteen. Näyttelyn Playground/Leikkikenttä (Serlachius-museo Gustaf) -teokset ovat performatiivisia, absurdeja ja hauskoja. Sama leikkisä teema toistuu käsintehdyissä laatikoissa, kokoontaitettavassa esitteessä kuin näyttelyilmeessäkin. Fluxus-henkinen laatikko sisältää kaikki näyttelyn teokset kortteina. Laatikot on päällystetty kirjansidontakankailla. Kluuttikankaiden värit on valittu painon varastosta löytyneistä vaihtoehdoista. Lukuisista herkullisista vaihtoehdoista päädyimme kolmeen erilaiseen väriyhdistelmään. [Minna]
– Tämän katalogin olenkin nähnyt. Hieno kokonaisuus, joka haluan vielä joskus hankkia itselleni. [Sini]
– Suunnittelin Jussi Heikkilän Observationes-teoksen hänen vuonna 2016 pidettyyn retrospektiiviseen näyttelyynsä Taidehallissa. Teos esittelee suomalaisen käsitetaiteen pioneerin teoksia neljän vuosikymmenen ajalta. Jussi rakastaa lintuja, ja ne ovatkin mukana teoksessa monella tapaa. Käytin syvättyjä kuvia (eli kuvia joista on poistettu tausta) mahdollisimman paljon, jotta aukeamien vaikutelma olisi keveän aineeton. [Minna]
– Sinut on palkittu työstäsi useaan otteeseen. Muistan, että tämä kaunis teos sai Kirjataiteen kaunis kirja -palkinnon Suomen kirjataiteen komitean Vuoden kauneimmat kirjat 2016 -kilpailussa. [Sini]
– Kuviollinen mieli on vuonna 2019 Aalto Arts Booksin julkaisema kirja, joka esittelee pintasuunnittelun luovia menetelmiä. Kirjan tekijä, muotoilija ja taidepedagogi Laura Isoniemi on entinen opettajani ja nykyinen kollegani ja ystäväni. Pidimme työhuoneellani lukuisia palavereja, joissa kävimme läpi Lauran valtavaa aineistoa. Työn edetessä kirjan sisältö kävi läpi monta metamorfoosia.
Kirjasta tehtiin ensin suomenkielinen versio. Englanninkielisestä kannesta haluttiin erilainen ja värikkäämpi. Sen lähtökohtana on mustavalkoinen pinta, jonka muutin värilliseksi. Sen jälkeen käänsin pohjaa vahingossa vinoon ja tajusin, että juuri se tuo kanteen dynamiikkaa ja liikettä. Toisinaan onnekkaat sattumat ja vahingot saavat aikaan ratkaisuja, joita ei muuten tulisi keksineeksi.
Taiton toteutus on monimuotoinen prosessi. Kirjan sisältö ohjaa taittoa. Parhaimmillaan prosessi on vahva flow-tila, jonka analysointi on vaikeaa – en osaa sanoa, miten kaikki lopulta asettuu kohdalleen. Tämä vaatii lukuisia eri versioita. Taiton tekeminen on kuin palapelin kokoamista. Ja vaikka prosessi on parhaimmillaan hyvin orgaaninen, taiton perusrakenteen ja tekstien ja kuvien välisen hierarkian tulee olla selkeä ja vankka. [Minna]
– Yhteistyönne on ollut hedelmällistä. Tämäkin on hieno teos. Vaikuttaa siltä, että saat suunnittelutyössäsi olla tekemisissä todella mielenkiintoisten sisältöjen ja monipuolisesti eri alojen ammattilaisten kanssa. [Sini]
– Vuonna 2015 suunnittelin visuaalisen ilmeen uudenlaiselle näyttelykonseptille. Amos Andersonin taidemuseon kuraattori ja dramaturgi Susanna Luojus oli luonut käsikirjoituksen museoon sijoittuvaan murhamysteeriin, joka sijoittui 1930-luvun Helsinkiin.
Ilmeen visuaalisena lähtökohtana on 1920- ja 30-lukujen estetiikka, retrofontit ja ajalle tyypilliset virtaviivaiset, tyylitellyt muodot. Julisteen taustalle piirtyvän kaupungin siluetti koostuu tutuista Helsingin maamerkeistä. Se tavoittelee vaikutelmaa pilvenpiirtäjistä, vaikka koostuukin Helsingin tuomiokirkon, Hotelli Tornin ja Mikael Agricolan kirkon tornien muodoista. Piirtelin ensin käsin erilaisia sommitelmia ja toteutin lopullisen luonnoksen tietokoneella. [Minna]
–Kannesta tuli kyllä tosi hieno! [Sini]
– Suunnittelutyöni lisäksi opetan Helsinki Design Schoolissa InDesign-ohjelmaa graafisen suunnittelun opiskelijoille. Yksi opiskelijoiden kotitehtävistä on suunnitella kirjan kansi. Kantta, kuten ei mitään muutakaan, voi suunnitella ymmärtämättä, mistä itse sisältö kertoo. Siksi suosittelenkin suunnittelemaan kannen kirjaan, joka on itselle tuttu. Kansi antaa ensivaikutelman kirjan sisällöstä. Sen tulisi olla visuaalisesti kiinnostava ja erottua muista, mutta toisaalta kertoa, mihin genreen eli kirjallisuuden lajiin kirja kuuluu.
Nykyisin kirjoja myydään enemmän ja enemmän verkon kautta, jolloin hyvin pienen, lähes postimerkin kokoisen kannen tulisi kertoa kaikki tämä.
Lisähaastetta tähän tehtävään antaa se, että kansi tulee toteuttaa typografisesti eli hyödyntää pelkästään tekstiä ja kirjaimia. Värejä ja graafisia muotoja saa toki myös käyttää, mutta ei kuvia. Joskus opiskelija tulee kertomaan, että hänellä on mahtava idea, mutta se perustuu kuvaan. Silloin kannustan häntä tekemään ensin kuvallisen version ja miettimään sen jälkeen, miten saman idean voisi toteuttaa ilman kuvaa. Hyvin usein suunnittelutyötä rajoittavat tekijät ovat avuksi. Parhaimmillaan ne pakottavat mielikuvituksen ratkomaan suunnitteluongelman uudesta kulmasta. [Minna]
– Kuuntelen paljon äänikirjoja, ja myös äänikirjapalveluissa tämän kirjan kansien pienen koon haasteet huomaa. Uusi tekniikka ja käyttötarkoitukset tuovat näköjään uusia vaatimuksia myös suunnitteluun. Tuo antamasi tehtävä on varsin mainio ja sopivan haastava. Olisi kiva nähdä, millaisia kansia oppilailta syntyy. [Sini]
– Esimerkkinä ohessa Pinja Drufvan kansi Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista -kirjaan. Kannessa on maaginen tunnelma. Kannen typografinen kuvitus on taidokkaasti toteutettu. Heijastusidea viittaa unenomaisuuteen ja päiväkirjoihin. Värit ovat upeat ja tyhjän ja täyden tilan kontrasti hallittu. [Minna]
– Todella taidokas! Kiitos Pinjalle, että saamme julkaista kuvan blogissa. Käyn usein kirjakaupassa ihailemassa kirjojen ulkoasuja. Mielestäni ne saavat esimerkiksi mediassa aivan liian vähän huomiota. Uusien teosten arvosteluissa ja tekijöiden haastattelussa harvemmin mainitaan kirjan visuaalisesta ilmeestä vastannutta henkilöä nimeltä. Tätä tietoa täytyy metsästää kurkistelemalla kirjan sisälehdille. Muissa yhteyksissä julkaistuihin valokuviin tai teoskuviin muistetaan yleensä lisätä valokuvaaja tai kuvan tekijä. Olenkin miettinyt, miksi kirjojen kansien kohdalla toimitaan toisin. Mielestäni se on kuitenkin tosi olennainen tieto, ainakin minulle. Käännöskirjallisuuden kohdalla on mielenkiintoista vertailla eri kieliversioiden kansia. Niistä tuntuu kuitenkin olevan vielä vaikeampi saada tietoa, ellei sitten saa kirjaa selailtavaksi jostain. Etsiskellessäni tekijöiden nimiä törmäsin tähän sivustoon nimeltä Book Cover Archive, jossa suunnittelijoiden työ pääsee esille. Sivusto näyttää kuitenkin keskittyvän ainoastaan englanninkieliseen kaunokirjallisuuteen. [Sini]
– Tämä on aivan totta ja ärsyttää minua todella. Yksi syy tähän saattaa olla se, että kirjat ovat meille niin tuiki tavallisia objekteja. Niiden ulkoasua pidetään itsestäänselvyytenä. Kirjan perusperiaate on aina sama, ja ne vain tuntuvat ”tulevan jostain”. Kansien suunnittelu on nähty käyttötaiteena, vaikka juuri se tekee kannen suunnittelusta haastavaa. Ilman muuta suunnittelijan nimi tulisi aina kreditoida.
Kun aloitin kirjojen suunnittelun ja ylpeänä toin ensimmäisen suunnittelemani kirjan äidilleni katsottavaksi, hän kysyi: ”Mutta sinä et ole kirjoittanut tätä tekstiä?” ”En”, myönsin. ”Etkä ole ottanut kirjan kuvia?” ”En niitäkään”, jatkoin. ”No mitä sinä sitten olet tehnyt?” ”Ööh, no olen valinnut kirjan tekstityypin ja asetellut tekstit ja kuvat paikoilleen, miettinyt niiden rytmin ja sen, miten tarina eteen ja suunnitellut esimerkiksi sen, kuinka paljon tyhjää tilaa on sivujen reunoilla…” Äitini katsoi minua epäilevästi: ”No mutta eihän se ole vaikeaa!” hän totesi. Myöhemmin tosin hänkin oppi varsin syvällisesti arvioimaan kirjasuunnittelua ja sai minut kiinni myös virheistä.
Mutta tähän se kenties kiteytyy, kirjasuunnittelijan työ näyttäytyy arkisena ja ei-luovana. Kuvateoksen taittoa voisi verrata näyttelyn kuratointiin ja rakentamiseen. Eivät kaikki taideteokset sovi keskenään vierekkäin, oli sitten kyse näyttelystä tai kirjan aukeamasta. Vahva kuva vaatii tilaa, kun taas toiset toimivat hyvin yhdessä. Yllättävätkin taideteokset voivat täydentää toisiaan. Teoksista/kuvista muodostuu rytmi ja tarina, joka johdattaa katsojaa eteenpäin. [Minna]
– Hyvä vertaus! Kuvataidekasvatuksen opintoihini kuului hitunen graafisen suunnittelun opintoja, ja sain kyllä huomata, miten paljon luovuutta ja tarkkuutta suunnittelutyö edellyttää. Eteeni sattui muuten vastikään tietokirjailija ja toimittaja Ville Hännisen teos Kirjan kasvot – Sata vuotta suomalaisia kirjankansia. Sen on kustantanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seura vuonna 2017, ja kannen suunnittelun ja taiton on tehnyt Samppa Ranta. Kustantajan esittelytekstissä teosta kuvataan muun muassa näin: “Kirjan kasvot nostaa esiin yhden teoksen kultakin Suomen valtiollisen itsenäisyyden vuodelta. Ajan henki näkyy kansissa – valitut kannet kuvaavat aikaa ja sen virtauksia, aikansa kansityylejä ja -taiteilijoita.” Onko tämä sulle tuttu teos? [Sini]
– Kyllä, teos on tosiaan sekä historian yleisteos että katsaus kansisuunnitteluun ja kansien visuaalisen kielen muuttumiseen osana omaa aikaansa. On kiinnostavaa lukea vaikkapa Suomen ikonisimman kirjankannen, Tuntemattoman sotilaan, syntyhistoriasta. Toisinaan kansi saattaa olla niin omanlaisensa taideteos, että se näyttää iättömältä tai jopa aikaansa edellä olevalta. Teosta lukiessa huomaa, miten vähän näin merkittävästä alasta on olemassa kirjoitettua historiaa. Hännisen kirja tekee tärkeällä tavalla näkyväksi suunnittelijan työtä. Hänninen toteaa, ettei hän ole halunnut nostaa kirjaansa vain palkittuja vuoden kauneimpia kirjoja, mikä on hyvä juttu. Tästä tuli mieleeni Suomen kirjataiteen komitea. Komitean toiminnan tarkoituksena on kiinnittää huomiota kirjoihin kirjataiteellisina kokonaisuuksina. Yhdistys on valinnut jo yli 70 vuoden ajan vuoden kauneimpien kirjojen kokoelman ja harjoittaa kirjataiteeseen liittyvää tiedotus- ja valistustoimintaa. Toimin itse monta vuotta kilpailun tuomaristossa. Kirjataiteen komitean nettisivut saattavat olla tällä hetkellä alhaalla mutta toimivat toivottavasti taas pian. Näiltä sivuilta on nähtävissä suomalaista palkittua kirjasuunnittelua usean vuoden ajalta. [Minna]
– Suomen kirjataiteen komitea tekee kyllä ehdottomasti tärkeää työtä! Kirjan kasvot -teosta lukiessa huomaa, miten monet taiteilijat ovat toimineet myös suunnittelijoina ja kuvittajina. Kirjailijan ja kuvataiteilijan yhteistyö saattoi olla hyvinkin tiivistä. Tätä aihetta on käsitelty esimerkiksi Tuija Kuuselan kirjassa Taiteilijat kirjaimia piirtämässä – Kultakauden kirjataidetta (2004). Teoksesta on juteltu myös tässä meidän Kielikuvakohtaamisia-blogissa.
Nykyään ammatit ovat eriytyneet, samoin alojen koulutus. On kuitenkin paljon taiteilijoita, jotka toimivat laajemmin visuaalisen kulttuurin alalla. Mitä pidemmälle kirjassa mennään, sitä enemmän nousee myös kansien tekijöiden kertomukset esiin. Nämä ovat mun mielestä kirjan parasta antia, kuten tietysti myös se, miten kansista välittyy erilaiset kulttuurivirtaukset. Onko sun mielestä kirjojen ulkoasuissa näkyvissä nyt jonkinlaisia ajankohtaisia trendejä tai usein toistuvia piirteitä? [Sini]
– Varmasti on, varsinkin jos seuraa kansainvälistä kansitaidetta. Näennäisen huolettomasti käsin tekstatut kansitekstit ovat pitkään olleet iso trendi. Tosin tämäkin trendi on jo vanha. Jo vuonna 2002 graafinen suunnittelija Jon Gray suunnitteli kannen Jonathan Safran Foerin kirjalleEverything is Illuminated. Koko kannen peittävä rujo teksti saa orgaanisen, kuvituksenomaisen roolin, mikä tuntui raikkaalta tietokoneella tuotettujen puhtaiden ja selkeiden – ja ehkä myös hengettömien – suorien linjojen jälkeen.
Eri aikoina nousee esiin fontteja, joista tulee muodikkaita ja pian sen jälkeen jo liian nähtyjä ja kuluneita. Toki myös eri genren kirjoilla on omat, toisinaan kliseiset ilmeensä. On helppo tunnistaa esimerkiksi rikos-, sota-, chick lit- ja vaikkapa fantasiagenre toisistaan. [Minna]
– Tästä tulikin mieleeni eräs kirjan kansia käsittelevä kirjoitus, johon törmäsin jokin aika sitten. Jutussa pohditaan, miksi niin monen Afrikan maihin sijoittuvan tai afrikkalaisen kirjailijan kirjoittaman kirjan kannessa on joko akaasiapuu tai oranssi auringonlasku ruohoaavikolla tai molemmat. Itselle tuntemattoman maan tai kulttuurin kuvaamisessa on vaarana sortua niihin usein toistuviin stereotypioihin ja kliseisiin. Toisaalta taustalla voi olla myös kirjan liittäminen tiettyyn genreen, joka niputtaa visuaalisuudellaan yhteen koko manteretta käsittelevän kirjallisuuden. Juttu on vuodelta 2014, joten en tiedä onko asiassa tapahtunut muutosta viime vuosina. Tämä on mielestäni hyvä muistutus visuaalisen suunnittelun vaikuttavuudesta. [Sini]
– En usko, että stereotypiat ovat kadonneet yhtään mihinkään. Ne ovat tulleet omakohtaisesti tutuksi Lähi-itään muuton jälkeen. Aluksi ajatus Saudi-Arabiassa asumisesta tuntui pelottavalta. Länsimainen media tarjoilee melkein poikkeuksetta vain negatiivisia asioita, asiat vaikuttavat uhkaavilta ja pelottavilta. Täältä käsin on mahdollista tarkastella maailmaa toisesta näkökulmasta. Maailma ei ole mustavalkoinen, vaan se avautuu uskomattoman monimutkaisena. Uudessa ympäristössä joutuu haastamaan oman ajattelunsa ja kohtaamaan myös oman ajattelunsa vinoumat. Parasta lääkettä onkin uusien ihmisten kohtaaminen. On hienoa huomata, että hyviä tyyppejä löytyy kaikkialta. Sielujen sympatiaa voi kokea ja saman huumorintajun voi jakaa kansallisuudesta, uskonnosta tai maan poliittisesta järjestelmästä riippumatta. [Minna]
– Saan aina välillä lukea kiehtovia päivityksiä sun elämästä. Niiden kautta olet kyllä avartanut myös mun maailmankuvaa. Kiitos, Minna, erittäin antoisasta keskustelusta! Oli hienoa päästä tutustumaan sun työhön ja suunnittelun maailmaan. [Sini]
– Kiitos paljon omasta puolestani ja terveiset sinne rakkaaseen Suomeen! [Minna]
Kahden ystävän kohtaaminen eräänä kesäkuun lopun päivänä
– Moikka, Sini! Kesä on kauneimmillaan. Oletko ehtinyt nauttia siitä? [Satu]
– Kyllä jonkin verran ja lomanodotus on entistä vaikeampaa näin ihanalla säällä. [Sini]
– Viime kerralla oli puhetta Paavo Järvilehdon ja Lauri Järvilehdon Pim! Olet luova-kirjasta. Nyt ollaan saatu se Tuuma-kustannukselta, kuten myös kirjaan liittyvät Luovuuskortit. Kiitokset Tuumalle niistä.
– Kirjassa on paljon tuttua asiaa luovuudesta, mutta asiat on kiva nähdä uudestaan kielennettyinä vahvistuksina. Kirjan kieli ja tyyli ovat sopivan kepeät ja tekevät tekstistä helppolukuisen ja raikkaan. Rakenne on onnistunut sekoitus teoriaa ja käytäntöä. Tekijöiden omakohtaiset esimerkit, lukijan aktivointi pitkin matkaa ja monet välikevennykset piristävät ja sopivat mun mielestä luovuutta käsittelevään kirjaan erinomaisesti. [Satu]
– Olen samaa mieltä. Äänikirjana kokemus oli hieman erilainen, sillä visuaaliset elementit ja taitolliset ratkaisut jäävät väkisinkin pois. Painetussa ja sähköisessä kirjassa kuvitukset keventävät sisältöä, ja niiden oheen tehdyt nostot tarjoavat mainiosti tilaa pysähtyä pohtimaan lukemaansa. Myös lukijaa aktivoivien tehtävien tekemiseen on jätetty sivuilla tilaa, ja siksi painettu kirja palvelee lukijaa mielestäni kaikkein parhaiten. Pienen kokonsa puolesta kirja sopiikin hyvin mukana kannettavaksi. [Sini]
– Järvilehdot kirjoittavat (s. 165): ”Luova työ ei ole kokoelma irtonaisia oivalluksia vaan kokonaisuus, jossa jokainen osa tukee toistaan luontevasti.” Se on mun mielestä hyvin kiteytetty. Vaikka me ollaan käsitelty luovuutta blogissa vuosien varrella se vain silloin tällöin eksplisiittisesti nimeten, me ollaan kuitenkin oltu aika kokonaisvaltaisesti luovuuden äärellä toiminnassamme. Mä koen oppineeni sulta paljon luovasta työskentelystä, kun olen päässyt seuraamaan läheltä, miten teet kuvataidetta. [Satu]
–Kyllä, ja oppimista on tapahtunut myös toiseen suuntaan, kiitos siitä! Kirjan alussa tekijät tarttuvat siihen yleiseen luuloon, että on olemassa ei-luovia ihmisiä. Muistan lukuisia kertoja, kun minulle on joku tullut sanomaan, että ihailee luovia ihmisiä, mutta ei itse ole kyllä yhtään luova. Olen kuullut saman esimerkiksi työskennellessäni varhaiskasvatuksessa. Kuitenkin nämä samat ihmiset keksivät päivittäin mitä luovimpia ratkaisuja, joilla helpotetaan mielipahaa, oppimista, ryhmässä toimimista, siirtymätilanteita ja tuodaan iloa lasten elämään. Luovuus liitetään usein vahvasti erilaisiin kulttuurin muotoihin ja niihin liittyviin taitoihin. Suosittelisinkin kirjaa ehdottomasti juuri niille ihmisille, jotka kokevat olevansa vähemmän luovia ja pitävät sitä esteenä luovalle toiminnalle. [Sini]
– Sä ja mä ollaan tehty paljon luovaa yhteistyötä. Järvilehdot kirjoittavat ideoiden yhteydessä (s. 41): ”Siksi on typerää tyrmätä toisten kertomia ideoita, ennen kuin olet varma siitä, että oikeasti ymmärrät, mitä toinen tarkoittaa. Usein luovan työn ammattilaiset kuitenkin törmäävät siihen, että ideoita ammutaan alas kuin erityisen kömpelöitä ankkoja syksyisellä lintumetsällä.” Olen arvostanut sun kanssa työskentelyssä erityisesti sitä, että olet suhtautunut aina avoimesti lähes kaikkiin ideoihini. Joskus yhteistyötä tehdessä törmää sellaisiin ihmisiin, jotka tappavat kaikki luovat ideat sanomalla aina ”Ei!” tai kritisoimalla kaikkea välittömästi. Sellaisessa ilmapiirissä ideoinnin ilo tyrehtyy viimeistään muutaman yrityksen jälkeen. [Satu]
– Meidän yhteistyö on tosiaan ollut aina hauskaa ja toimivaa. Teen kuvataidetta pääasiassa yksin, ja siksi näissä muissa projekteissa yhdessä tekeminen on ollut todella virkistävää. [Sini]
– Lempikatkelmani Pim! Olet luova -kirjassa on (s. 125): ”Lukeminen ja matkustaminen ovat kokonaisvaltaisia tapoja rikkoa ajattelun kankeutta, ja ne ovat luovuuden ruokkimiskeino, joka on mahdollista ihan jokaiselle. Mielikuvitus on matkustamista mahdollisiin ja mahdottomiin maailmoihin. Mitä enemmän luet ja mitä erilaisemmissa paikoissa käyt, sitä enemmän mielikuvituksellasi on käyttövoimaa viedä sinut uusiin ja tuntemattomiin maailmoihin.” [Satu]
– Tunnistan tuon ehdottomasti! Itselleni erityisen merkityksellisiä ovat myös musiikki, elokuvat ja tietysti kuvataide. Muiden luovuuden hedelmistä saa energiaa ja ahaa-elämyksiä. On virkistävää löytää uusia näkökulmia ja tapoja tehdä. Se herättää itsellekin halun rikkoa ja kyseenalaistaa jo tutuksi käyneitä kaavoja. [Sini]
– Pim! Olet luova -kirjan lähdeluettelo on painottunut englanninkieliseen kirjallisuuteen. On myös varsin paljon suomenkielisiä luovuutta käsitteleviä teoksia, joihin olen perehtynyt omissa kirjoitusprojekteissani. Esimerkiksi Kari Uusikylä on kirjoittanut luovuudesta paljon, kuten teoksen Luovuus. Taito löytää, rohkeus toteuttaa (1999) yhdessä Jane Piirron kanssa sekä teokset Luovuus kuuluu kaikille (2012) ja Naislahjakkuus (2008). Mieleen tulevat vielä aiemmin lukemani Juha T. Hakalan Luova laiskuus. Anna ideoille siivet (2013) ja Jim Solantien Luova lapsi: oivaltaa, oppii ja pärjää (2009) sekä Nando Malmelinin ja Petro Poutasen kirja Luovuuden idea. Luovuus työelämässä, yhteisöissä ja organisaatioissa (2017). Myös Claes Anderssonin Luova mieli. Kirjoittamisen vimma ja vastus (2002) on herättänyt ajatuksia erityisesti luovaa kirjoittamista pohtiessa. [Satu]
– Hyviä lukuvinkkejä luovuudesta kiinnostuneille. [Sini]
– Erityisen kiinnostavasti Pim! Olet luova -kirjassa on käsitelty luova prosessi, jossa Järvilehdot erottavat viisi eri vaihetta: keräämisen, valikoinnin, luonnostelun, jalostamisen ja viimeistelyn (s. 96). He korostavat, ettei prosessi etene lineaarisesti vaan siihen liittyy ennakoimattomuutta. Kaikki viisi vaihetta käsitellään yksityiskohtaisesti kirjassa. Niiden yhteydessä annetaan myös runsaasti konkreettisia vinkkejä, joihin perehtymällä ja joita noudattamalla lukija pääsee varmasti pitkälle luovassa työskentelyssä. [Satu]
–Uskon, että moni luovan työn tekijä tunnistaa omassa työssään nämä vaiheet tai jotain samankaltaisia toimintamalleja. Järvilehdot toteavatkin (s. 94): “Aika lailla kaikkia luovaa prosessia kuvaavia malleja yhdistää ajatus siitä, että luova ajattelu on jonkinlaista heiluriliikettä irrottelun tai vapaan ajattelun sekä keskittyneen ja koostavan ajattelun välillä – juuri divergentin eli hajottavan ja konvergentin eli kokoavan ajattelun välillä.” [Sini]
– Pim! Olet luova -kirjan tärkeä sanoma on mun mielestä se, että ihmisen tulisi rohkeammin uskaltaa ajatella ja toimia luovasti ihan arkipäiväisissäkin asioissa. Tuo muistutus kiteytyy parhaiten tässä katkelmassa (s. 21): ”Ihmiset turhautuvat usein arkeensa. Monta kertaa kuulee sanottavan, että on pakko – ei ole vaihtoehtoja. Todellisuudessa juuri vaihtoehdot ovat se pääoma, jota jokaisella meistä on. Jokaisella on mahdollisuus toimia eri tavalla, jos vain antaa siihen itselleen luvan. Aina voi tehdä asiat vähän eri tavalla kuin ennen: ajatella uudella tavalla, mennä eri reittiä töihin, käyttää erilaista kynää, tehdä pieniä mikromuutoksia elämässä. Ainoa tapa menettää tämä inhimillinen pääoma on tehdä kaikki päivästä toiseen samalla tavoin ja odottaa, että asiat muuttuisivat itsestään.”
– Kyllä, tämä herätteli myös minut tarkastelemaan omaa ajatteluani. Vaikka pidän itseäni luovana ihmisenä ja teen päivittäin luovaa työtä, ei luovuus aina kuitenkaan yllä arkipäiväisiin valintoihin. Uudella tavalla ajattelu vaatii selvästi tietoista aktivointia. [Sini]
– Nämä Pim! Olet luova -kirjaan liittyvät Luovuuskortit on jaoteltu kolmeen ryhmään, jotka ovat 1) kerääminen, 2) valikointi ja luonnostelu sekä 3) jalostaminen ja viimeistely. Korteista löytyy kirjassa esiteltyjen luovan prosessin vaiheiden ohjeita kompaktissa muodossa. [Satu]
– Näyttää kivalta! Näihin täytyykin perehtyä kaikessa rauhassa. [Sini]
– Oletko muuten lukenut Lauri Järvilehdon kirjan Hauskan oppimisen vallankumous? Siitäkin olisi kiva puhua joskus myöhemmin. Entä tehtäisiinkö heinäkuussa joitain luovuutta ruokkivia harjoituksia näitä Luovuuskortteja käyttäen? [Satu]
– Hauskan oppimisen vallankumous on kyllä lukulistalla. Palataan siihen myöhemmin. Luovat harjoitukset heinäkuussa kuulostavat hyviltä! [Sini]
Kahden ystävän kohtaaminen eräänä toukokuun lopun päivänä
– Moi, Sini! Mikä vihreys ja vehreys! Miten sun toukokuusi on sujunut? [Satu]
– Hei, Satu! On tosiaan ihanan vihreää. Mun toukokuu on ollut kiireinen, ja kaikki vapaat hetket olen viettänyt sormet mullassa. Mitä itse olet puuhaillut? [Sini]
– Ei ole vielä tuttu. Olen kyllä nähnyt kannen käyttämässäni e-kirjapalvelussa. Millaisesta kirjasta on kyse? [Sini]
– Sain tämän arvostelukappaleen meille kustantajalta. Kiitos, Art House! Teos on suunnattu kirjoittajille, joilla on joko tekeillä tai suunnitteilla oma käsikirjoitus. Saxell kuvailee kohdeyleisöä ilmeikkäästi: ”– yhtä hyvin oman elämänsä kertureille, dekkaristeille ja humoristeille, pienten eleiden ja mielenliikkeiden novellisteille, joiden taito ja taika on saada rivin välitkin puhumaan, kuin myös kieltä vyöryttäville alitajunnan maalareille ja pyroteknikoille. Niin rähjäisen elämänmakuisille Charles Bukowskin (1920–1994) hengenheimolaisille kuin tulevaisuuden leenakrohneille ja maaritverrosille, jotka lomittavat arkisuuttaa ja outoutta, kirkkaita ja kuulaita lauseita ja ihmismielen vinksahduksia. ” (s. 25.) Saxell kirjoittaa oppaan tehtävän olevan ”villitä ja vapauttaa, rohkaista lukijaa oman sisäisen äänensä (tai ääntensä) etsintään. Samoin lietsoa kapinaa ’todellisen’ elämän reunaehtoja vastaan.” (s. 13–14.) [Satu]
– Kohderyhmä ei siis taida olla aivan vasta kirjoittamista aloittelevat. Tuo kapinallisuus kuulostaa kyllä houkuttelevalta! [Sini]
– Opas on sopiva sekoitus kannustusta ja suorasukaista realismia. Se on jaoteltu kolmeksi isoksi kokonaisuudeksi: I Perusaskeleet, II Piruetit ja pyörähdykset sekä III Tarinankertojan kymmensormijärjestelmä. Kahden ensimmäisen kokonaisuuden lopussa on Johtopäätöksiä-osio, jossa kirjallisten esimerkkien jälkeen sovelletaan oppeja tarkemmin käytäntöön. Kolmas kokonaisuus, Tarinan kertojan kymmensormijärjestelmä, sisältää nimensä mukaisesti kymmenen kohtaa, jotka käsikirjoituksen tekemisessä tulisi ottaa huomioon. Sen jälkeen seuraa Loppusoinnut-osio, joka on täydennetty otsikon osalla: ”Kuinka poltetaan talo maan tasalle”. Siinä käsitellään julkaisemisen realiteetteja. [Satu]
– Julkaisemisen realiteetit tulevat varmasti jokaisella vastaan. On hyvä olla tästäkin puolesta tietoinen. Mitä luulet, voisiko kirjasta olla apua esimerkiksi sarjakuvan käsikirjoittajalle? [Sini]
– Sarjakuvaa ei oppaassa varsinaisesti käsitellä, mutta teoksen oppien soveltamisesta on varmasti hyötyä sarjiskäsikirjoitusta tehdessä esimerkiksi kerronnan, miljöön tai henkilöhahmojen rakentamisen kannalta. Oppaassa käsitellään kaiken kaikkiaan valtava määrä kirjallisuutta, mikä on todella avartavaa ja paikoitellen jopa suorastaan hengästyttävää. Saxell on lukenut paljon ja pystyy kirjallisuustieteen opintojaan hyödyntäen esittelemään suvereenisti teoksia eri esimerkkien yhteydessä. Joukkoon mahtuu sekä nykykirjallisuutta että iäkkäämpiä klassikoita. Eri tekniikoita, tyylejä ja muita kirjoittamisen yksityiskohtia valotetaan kirjallisten esimerkkien avulla. Lisäksi lähteinä käsitellään tv-sarjoja ja elokuvia. Hyvien tarinoiden rakastajalle opas on todellinen aarreaitta. Se myös innostaa tarttumaan mainittuihin teoksiin, mikä on taidokas temppu. Lukeminenhan kulkee käsi kädessä kirjoittamisen kanssa. Teoksia ja kirjallisia esimerkkejä käsitellään niin paljon, että välillä täytyy skarpata, milloin on ikään kuin lukijan aktiivinen vuoro toimia konkreettisemmin. Millaisia lähteitä sä käytät kuvataiteen tekemisen inspiraationa, Sini? [Satu]
– Inspiraationa maalausten tekemiselle voivat toimia todella monet eri asiat, esimerkiksi hyvät kirjat ja musiikki. Olet saanut mun kiinnostuksen heräämään, ja vaikka en edelleenkään ryhtyisi harrastamaan kirjoittamista, alkoi tämä kuvailemasi kirjallisuuden käsittely kiinnostaa. Kuulostaa siltä, että tästä kirjasta voisi nauttia myös innokas kirjallisuuden lukija. [Sini]
– Ehdottomasti! Mä olen omien luovien tekstieni parissa pohtinut viime aikoina erityisesti henkilöhahmoja. Siksi olikin hyvä lukea Saxellin muistutus: ”Henkilöitäkin elävöitetään menemällä itse tilanteisiin. Jos joku hahmo on vaikkapa laiska, tekopirteä, hermostunut tai ihan mitä tahansa, sitä kannattaa kaikkein vihoviimeisimmäksi ruveta kuvaamaan adjektiiveilla. Antaa näiden luonteenpiirteiden tulla epäsuorasti ilmi hahmon toiminnassa ja tekemisessä, arjen konkreettisissa asioissa: puheen ja elekielen maneereissa, pukeutumisessa, ulkoisessa olemuksessa.” (s. 126.) Millaisia näkemyksiä sulla on henkilön kuvaamisesta kuvataiteessa? Voisiko kuvataiteen ajatuksista henkilökuvauksessa ammentaa kirjoittamiseen tai päinvastoin? [Satu]
– Maalauksissani ihmishahmot ovat yleensä aika viitteellisiä tai perustuvat suoraan vanhoihin valokuviin. Ne ovat osana kokonaisuutta enemmänkin edustamassa ihmistä tai ihmisen toimintaa. Jos teen sarjakuvaa tai kuvitusta, lähestymistapani on aika erilainen. Tarinan hahmoon täytyy tutustua, jotta sen tavat toimia ja olla on helpompi toteuttaa visuaalisen tarinankerronnan avulla. Tässä varmasti on paljon yhteistä henkilöhahmoista kirjoittamisen kanssa. Hahmo luodaan kuvien, toiminnan ja tekstin avulla. [Sini]
– Saxellin kirjassa käsitellään myös Helsinkiä kirjallisuuden näyttämönä. Mulle tulee monilta kävelyiltä heti mieleen parikin paikkaa, jotka ovat saaneet mielikuvituksen liikkeelle. Yhdestä paikasta ottamani kuva on jäänyt kummittelemaan alitajuntaani, ja aavistelen, että jonain päivänä mun on kirjoitettava siitä. Erityisesti Suomenlinna on myös aina kutkutellut tarinoillaan. Tuleeko sulle mieleen jokin sua inspiroinut Helsingin paikka, jonka haluaisit maalata? Vai oletko jo maalannut sellaisen? [Satu]
– Nyt ei ainakaan heti tule mieleen tiettyä paikkaa Helsingissä. Enemmänkin ne ovat hetkellisiä valotapahtumia luonnossa, kuten meren rannalla tai metsälammella. Vielä jonain päivänä haluaisin lähteä maalausmatkalle Etelä-Ranskaan kokemaan monia taiteilijoita inspiroineen valon ja maisemat. [Sini]
– Tanssii kirjainten kanssa -opas on kirjoitettu elävän vivahteikkaasti. Se sisältää paljon asiaa ja vaatiikin syventymistä. Oikotietä onneen ei ole, ei kirjoittamisessakaan. Tässäkään oppaassa ei ole varsinaisia konkreettisia kirjoitusharjoituksia, kuten ei ole aiemmin käsittelemässämmeMiksi en kirjoittaisi? -kirjassakaan. Kaipaan sellaisia välillä ja taidan seuraavaksi uudeksi kirjoitusoppaaksi yrittää löytää sellaisen. Pienten kirjoitusharjoitusten tekeminen on kaiken puurtamisen lomassa niin virkistävää. Teetkö sä muuten joskus ”kuvantekemisharjoituksia” arjen keskellä? Entä onko sulla mielessä joitain sellaisia hyviä oppaita, joissa olisi vastaavia kuvantekemistehtäviä kuin joissakin kirjoitusoppaissa kirjoitusharjoituksia? [Satu]
– Harvemmin tulee tehtyä valmiita kuvan tekemiseen liittyviä harjoituksia. Harjoituksia sisältävää kirjallisuutta tulee aina välillä vastaan, ja sieltä tulee poimittua ideoita myös omaan opetukseen. Erilaisia tehtäviä kehittelen ja käytän tietysti opetuksessa. Mielestäni harjoituksissa on tärkeintä motivaatio. Tehtävänannon täytyy innostaa ja olla tarpeeksi väljä, jotta kuvan tekijän omille ideoille jää tilaa. Toisaalta tarvitaan esimerkkejä ja visuaalisia virikkeitä. Parhaiten tämä onnistuu tuttujen oppilaiden kanssa. Siksi ajattelen, että valmiit tehtävät ja harjoitukset ovat ikään kuin ideapankki, josta voi muokata senhetkiseen tarpeeseen sopiviksi. [Sini]
– Muuten, Saxell käsittelee myös Ville Hännisen Kirjan kasvot -teosta, joka luotaa sekä kirjankansia että teosten nimeämisen trendejä. Etkös sä ole tehnyt yhteistyötä graafisen suunnittelijan Minna Luoman kanssa? Olisikohan mahdollista saada hänet joskus vieraaksi Kielikuvakohtaamisiin keskustelemaan kirjankansista? [Satu]
– Kyllä, Minna on palkittu useista suunnittelemistaan kirjoista. Kysyn, ehtisikö hän vierailemaan ja kertomaan työstään. [Sini]
– Kiva! Jani Saxellin oppaan Tarinankertojan kymmensormijärjestelmän 7. kohta on nimeltään ”Älä lennä turhaan, mutta pysyttele tien päällä”. Lukiessani tuota mieleeni tuli katkelma Paavo Järvilehdon ja Lauri Järvilehdon kirjasta Pim! Olet luova: ”Lukeminen ja matkustaminen ovat kokonaisvaltaisia tapoja rikkoa ajattelun kankeutta, ja ne ovat luovuuden ruokkimiskeino, joka on mahdollista ihan jokaiselle. Mielikuvitus on matkustamista mahdollisiin ja mahdottomiin maailmoihin. Mitä enemmän luet ja mitä erilaisemmissa paikoissa käyt, sitä enemmän mielikuvituksellasi on käyttövoimaa viedä sinut uusiin ja tuntemattomiin maailmoihin.” (s. 125.) Oletko lukenut tuon kirjan? [Satu]
– Hyvä, kun muistit tämän kirjan! Se on itselläni juuri kesken ja vaikuttaa kiinnostavalta. Palataanko siihen ensi kuussa? [Sini]
– Joo, oikein mielellään! Luovia kesäisiä tanssihetkiä kirjainten ja kuvien parissa! [Satu]
Kahden ystävän kohtaaminen eräänä helmikuun lopun päivänä
– Moi, Sini! Tosi kiva, kun ehdittiin pitkästä aikaa yhdessä kuvataiteen keskelle. [Satu]
– Hei, Satu! Täällä Helsinki Contemporary -galleriassa on tosiaan esillä Anna Retulaisen Kohtaamisia-näyttely, jonka nimi on kuin tehty meidän blogikirjoitusta varten. Näyttelytekstin kirjoittaneen FT Juha-Heikki Tihisen mukaan “Kohtaamisia myös on nimi, joka luonnehtii taiteilijan työskentelytapaa kokonaisuutena. Retulainen tapaa asioita, esineitä, paikkoja ja tiloja. Kohtaamisen jälkeen hän tutkii niitä huolellisesti, minkä jälkeen hän maalaa omat kokemuksensa ja muistonsa.” [Sini]
– Siis ihan paras paikka käsitellä tätä ihanaa Päivi Haanpään ja Terhi Rannelan Miksi en kirjoittaisi? -kirjaa. [Satu]
– Odotan innolla,
että kaivat sieltä esiin jotain meille sopivaa! Kuten olen jo aiemminkin
todennut, harrastan todella vähän luovaa kirjoittamista. Onneksi sun kautta
olen päätynyt kokeilemaan erilaisia, kivoja kirjoitusharjoituksia. [Sini]
– Niin, kaikki mikä liittyy kirjoittamiseen ja lukemiseen kiinnostaa mua sattuneista syistä aina valtavasti. Varasinkin tämän oppaan kirjastosta heti, kun se ilmestyi. Saatuani sen vihdoin lainaan tykästyin siihen kovasti ja surin, kun laina-aika umpeutui. Nyt olikin hienoa saada arvostelukappale Avain-kustantamosta. Jo kirjan kansi on houkutteleva, ja sisällysluettelo jatkaa houkuttelevuutta. Kirja on jaettu neljään osaan, jotka ovat I Sanat valloilleen, II Kirjoittajan arki, III Pidä huolta luovuudestasi ja IV Ilman lukemista ei ole kirjoittamista. Ensimmäiset kolme lukua sisältävät kahdeksan ja viimeinen viisi tekstiä, jotka on otsikoitu hauskasti ja vaihtelevasti, kuten ”Milloin olet viimeksi haistanut ovikelloa?”, ”Piiskaa!” tai ”Runollinen paastopaketti”. Tekstit ovat muutamaa yhteistekstiä lukuun ottamatta vaihtelevasti vuoroin Päivi Haanpään, vuoroin Terhi Rannelan kirjoittamia. Ne voi lukea haluamassaan järjestyksessä. [Satu]
– Otsikot ainakin
kuulostavat hauskoilta! [Sini]
– Esipuheessa
tekijät kirjoittavat: ”Kirjoittaminen on ihanaa,
unelmatyö, näin voi kokemuksesta sanoa, mutta toisinaan se on myös
ylitsepääsemättömän vaikeaa. Se on turhauttavaa ja ahdistavaa. Me kerromme
omista kompastuskivistämme, jotta huomaisit, ettet ole yksin. Hylkäyskirjeistä,
vastarinnasta, väsymisestä.
Yhtä lailla jaamme kanssasi palkitsevia kokemuksia. Miten upealta flow tuntuu, kun kirjoittaminen vie mennessään tai miltä tuntuu avata tekijänkappalelaatikko monen vuoden työn jälkeen.”
– Onko kirjassa siis ollenkaan tehtäviä? Entä kenelle se on sun mielestä suunnattu? Saisiko kaltaiseni vähemmän verbaalisesti luova henkilö siitä intoa tekstin tuottamiseen? [Sini]
– Useissa
kirjoittamisoppaissa neuvotaan kirjoittamistekniikoita, tyylikeinoja, juonen
rakentamista ja tarinan kaarta. Tässä kirjassa on toisin. Kirjoittajat itse
tuovat esiin, ettei tämä ole perinteinen kirjoittamisen yksityiskohtaisiin
neuvoihin keskittyvä sanataideopas. Kirjassa ei ole varsinaisia tehtäviä ohjeistuksineen
perinteisessä mielessä. Silti erilaisia kirjoitustehtäviä käydään läpi, kun
kirjoittajat kertovat esseemäisissä teksteissään esimerkiksi suorittamistaan
kirjoituskursseista tai lukemistaan kirjoittamisoppaista. Näiden omakohtaisten
esimerkkien avulla tekijät haluavat innoittaa kaikkia kirjoittamaan. Esipuheen
sanoin teos onkin suunnattu monenlaisille kirjoittajille: sanataiteen
vasta-alkajille, ammattimaisille kirjoittajille, intohimoisille lukijoille ja
kirjallisuuden opettajille. Uskon, että jokainen lukija löytää siitä jotain
omaa iloa itselleen. [Satu]
– Kerroit, että
tykästyit kirjaan heti. Mitä se tarjoaa sinulle kirjoittamisen ammattilaisena?
[Sini]
– On kiinnostavaa lukea ammattikirjoittajien pohdintoja erilaisten kirjoitustehtävien tekemiseen ja seurata kirjan sivuilla, miten he tekevät niitä. Kirjoittaminen on usein kovin yksinäistä puuhaa, jonka monet eri vaiheet jäävät täysin pimentoon. Onkin todella antoisaa lukea, miten ne tässä kirjassa tehdään näkyviksi. Tuntuu, että saa todellista vertaistukea. Ei ole yksin omien pähkäilyjensä kanssa. Konkreettisista esimerkeistä on oikeasti valtavasti hyötyä. [Satu]
– Samankaltaisia
tarinoita on mielenkiintoista lukea myös kuvataiteen puolelta. Luovassa työssä
riittää ylä- ja alamäkiä. Erityisesti kuvaukset teosten lähtökohdista,
taiteilijan työskentelyprosessista tuovat esiin sen, että tekninen osaaminen on
vain pieni osa taiteellisen työskentelyn kokonaisuudessa. Voisin kuvitella,
että sama koskee myös kirjoittamista. Luova työ vaatii usein sinnikkyyttä ja
kurinalaisuutta. [Sini]
– Näin on. Kirjan tekijät ovat pitkän linjan kirjoittajia. He ovat tunteneet toisensa kauan, kuten kertovat esipuheessa. Se on aistittavissa kirjan hengessä esimerkiksi kirjan alkuosassa olevassa tekstissä ”Lukkojen avaaja – Vuoropuhelua Natalie Goldbergin kirjojen äärellä”. Pitkä kirjoituskokemus näkyy positiivisesti siinä, miten tekijät reflektoivat ja analysoivat omaa kirjoitushistoriaansa. Esimerkiksi Terhi Rannela käy monessa kohdassa keskustelua nuoren minänsä kanssa, jota polttelee kärsimätön halu saada tekstinsä julkaistua mahdollisimman pian. Ajan luoma etäisyys synnyttää kiinnostavan perspektiivin ajatuksiin. On myös hienoa, että tekijät kirjoittavat avoimesti myös vastoinkäymisistään. Siitä, ettei jokainen idea tai edes valmis käsikirjoitus johdakaan automaattisesti kustannussopimukseen. Päivi Haanpää tuo esiin kirjoittamisen taloudellisen puolen: pöytälaatikon uumenissa makoilevat tekstit eivät elätä kirjoittajaa. Terhi Rannela muistuttaa kuitenkin lohdullisesti Natalie Goldbergin hengessä, ettei kirjoittaminen mene koskaan hukkaan. [Satu]
Päivi Haanpää. Kuvaaja Katja Jalkanen. Avain.Terhi Rannela. Kuvattu 11.3.2019 Tampereella. Kuva: Laura Vesa
– Tuo on varmasti
totta! [Sini]
– Kirjasta löytyy
konkreettisia vinkkejä, kuten ajankäyttöön liittyvä
Pomodoro-ajanhallintamenetelmä. Se on itselleni uusi ja kiinnostuin siitä heti.
En ole kokeillut sitä vielä, mutta aion kokeilla ehdottomasti.
Aikatauluttaminen kun on tekstityöläisen suurimpia haasteita. [Satu]
– Mulle myös
ajanhallintavinkkejä, kiitos! [Sini]
– Kirjassa ollaan
syvällä kirjoittamisen ytimessä. Kirjoittajat tuntevat asiansa, he elävät ja
rakastavat sitä. Tekstistä välittyy asiantuntemus ja intohimo. Kirja sisältää
täyttä painavaa asiaa, mutta on kuitenkin kirjoitettu taidokkaan kevyesti.
Lukiessa syntyy jännittävä paradoksi: Kirja on niin kiinnostava, ettei sitä
haluaisi laskea käsistään hetkeksikään kesken lukemisen. Toisaalta se herättää
niin paljon ajatuksia, ettei sitä oikein raaskisi ahmiakaan turhan kiireesti,
että ehtisi sulatella kaikkia sen herättämiä impulsseja tarpeeksi. Siihen on
palattava yhä uudestaan ja uudestaan. [Satu]
– Vaikuttaa siltä,
että kirja on tehnyt suhun suuren vaikutuksen. Miten arvelet, aukeavatko
kirjoittajien kokemukset samalla tavalla myös sellaiselle lukijalle, joka on
enemmän toisten luovan työn kuluttaja kuin oman tekstin tuottaja? [Sini]
– Kirja on myös ylistyslaulu lukemiselle. Siihen on helppo yhtyä. Uskaltanen sanoa ääneen, että olen huomannut viime vuonna suorittamani lukuhaasteen vaikuttaneen omaan kirjoittamiseeni merkittävästi. Siitäkin syystä vaalin lukuharrastusta jatkossakin, vaikken tänä vuonna taidakaan tavoitella viimevuotista 252 kirjan tahtia. Sain Miksi en kirjoittaisi? -kirjasta vinkin Päijät-Hämeen kirjastojen aikuisten lukudiplomista, joka vaikutti hauskalta. Sen voisin yhdistää Helmetin lukuhaasteeseen. [Satu]
– Ehdotit, että me käsitellään kirjaa täällä Anna Retulaisen Kohtaamisia-näyttelyssä. Sulla taisi olla siihen joku muukin syy kuin blogiin sopiva näyttelyn nimi. [Sini]
– Päivi Haanpään teksti ”Kohtaamisia tilassa – Taidegalleriassa kirjoittamisesta” sopii meidän tämänpäiväiseen kohtaamiseen tosi hyvin. Kielikuvakohtaamisia-blogin kirjoittajat Kohtaamisia-näyttelyssä lukemassa Kohtaamisia tilassa -tekstiä! Haanpää kirjoittaa siitä, miten käy säännöllisesti kirjoittajien kanssa kirjoittamassa taidegalleriassa. Hän viittaa myös Satu Itkosen teokseen Taidekuvan äärellä ja Visual Thinking Strategies -menetelmään, josta meilläkin on ollut puhetta.
– Joo, aika hyvä! Kiinnostavaa on myös se, miten Anna Retulaisen kohtaamista tilallisista kokemuksista ja muistoista syntyneet teokset kohdataan nyt täällä galleriatilassa, joka on myös hyvin omanlaisensa tila. Kohtaamisen kokemukseen liittyvät myös muut gallerian vierailijat, henkilökunta ja me tämän kirjan kanssa pohdiskelemassa. [Sini]
– Päivi Haanpää
kirjoittaa: ”Taidenäyttelyssä voi asettua hetkeksi taidekuplaan, irrottautua
hälyisästä maailmasta. Tuntuisi väärältä vilkuilla samalla sähköposteja tai
täyttää kalenteria. Kuvataide vaatii katsetta, ja jos katseen suuntaa muualle,
se erkanee kuvataiteesta. Kirjoittaminen muuntaa kuplaa, tuo siihen toisen
taidemuodon. Ehkä kyseessä on tuplakupla?” [Satu]
– Haanpää kertoo
joskus istahtavansa lattialle kirjoittamaan ja esimerkillään rohkaisee myös
muita rentoutumaan taidenäyttelyssä. Gallerioissa harvoin sellaista näkee. Itse
näen, että galleriat koetaan joskus liiankin sovinnaisena tilana. Tunnen myös
ihmisiä, jotka käyvät säännöllisesti museonäyttelyissä mutta eivät juuri
koskaan astu jalallaan galleriaan. Olen miettinyt todella paljon, mistä se
oikein johtuu. Taidegallerioissa ei useinkaan ole sohvia tai penkkejä pidempää
oleskelua varten, mikä on toisaalta sääli ja tekee vierailusta usein paljon
lyhyemmän. Tästä näyttelystä onneksi löytyi levähdyspaikaksi myös pieni sohva.
[Sini]
– Haanpää kuvailee myös, miten kirjoittaa näyttelyssä, kun ei ole siellä kirjoittajakurssin kanssa. Hän tarkkailee, miten teos haluaisi tulla kuvailluksi, ja kirjoittaa joskus vuoropuhelun itselleen ja taululle. Joskus teos toimii lähtökohtana tekstille niin, että hän aloittaa sen kuvailemisen ja sitten teksti alkaakin elää omaa elämäänsä. Joskus hän hyödyntää jotain teoksen yksityiskohtaa tai sen herättämää muistoa tai mielleyhtymää. Mekin ollaan vuosien varrella tehty aika paljon kaikenlaisia kuvaa ja sanaa yhdistäviä tai toisistaan inspiraatiota hakevia harjoituksia, esimerkiksi Luovuutta ruokkimassa I ja II sekä Taidepakkaa testaamassa. Kokeiltaisiinko mekin kirjoittaa täällä jotain nyt? [Satu]
– Joo, tosiaan
ollaan tehty ja huomattu, miten monella aikakaudella kirjailijat ovat
inspiroituneet kuvataiteesta ja toisinpäin. Kokeillaan vaan täälläkin ja
katsotaan, mitä syntyy. Näyttely on tosi hieno! Näistä teoksista voisin
pysähtyä hieman pidemmäksi aikaa tämän Nukun-teoksen
äärelle. Löysitkö itse näistä maalauksista suosikkia? [Sini]
– Kolme teosta
puhuttelee mua erityisesti. Yhden nimi sai mielikuvitukseni heti laukkaamaan: Kello on neljä aamuyöllä. Siitä syntyi
täällä galleriassa Sudenhetki-teksti, jonka kirjoitin noin viidessä minuutissa.
Viisi kohtaamista ihmisten kanssa: värit
täyttävät ajatukseni, tuntuu, että pää halkeaa -teoksen kirjameri inspiroi
myös kovasti, kuten Olen vieraissa
kodeissa, en löydä ulos, en pääse pois -teoksen värimaailma. Niistä olisin
voinut kirjoittaa myös täällä. Mistä sä kirjoitit? [Satu]
– Nukun-teoksen värimaailma tuntui heti kotoisalta, ja ohuiden viivojen herkkä leikki sai minut tutkimaan maalausta pitkään. Teoksen äärellä ei syntynyt mitään kovin valmista tekstiä, mutta kirjoitin joitakin ajatuksia ylös. [Sini]
– Mennäänkö vielä
sulattelemaan kaikkia näitä innostavia vaikutteita Oodiin kahvikupposen
äärelle? [Satu]
– Mennään vaan!
[Sini]
– Kiitos vielä
Avain-kustantamolle arvostelukappaleesta. Kiva päästä jatkamaan aiheen parissa
myöhemminkin! [Satu]
Kahden ystävän kohtaaminen eräänä kesäkuun lopun päivänä
– Kesä ja kärpäset! Ihana nähdä maagisen valon vuodenaikana, Sini!
– Kyllä, Satu! Valoa ja lämpöä on riittänyt viime viikkoina.
– Oletko jo ehtinyt tutustua vinkkaamaani tänä vuonna ilmestyneeseen Lue minut -kirjaan, jonka on kirjoittanut Siri Kolu ja kuvittanut Sanna Pelliccioni? Kirjaa esitellään sen takakansitekstissä näin: ”Kirja on ovi kaikkiin mahdollisiin maailmoihin. Kuvittaja Sanna Pelliccionin visuaaliset syväsukellukset ja kirjailija Siri Kolun inspiraatiota kutkuttavat tekstit ja sanataidetehtävät kutsuvat kertojan esiin jokaisesta.”
– Olen kyllä. Millaisia ajatuksia kirja
sinussa herätti?
– Kirja on mun mielestä viehättävä: visuaalisesti houkutteleva ja innostavasti kirjoitettu. Sen takakansitekstissä luvataan: ”Avaa minut. Minä lupaan sinulle yllätyksen. Se odottaa jo sinua. Kokeile vaikka.” Mua ei ole yleensä helppo yllättää, mutta tällä kertaa yllätys onnistui täydellisesti. Kirjan lyhyys, vain 32 sivua, tuntui nimittäin ensin kovin niukalta. Silmäillessä huomio kiinnittyi suuriin kuviin. Syntyi ensivaikutelma, että kirjassa olisi vain vähän sisältöä. Syventyessäni tarkemmin teokseen katsantokantani muuttui ja yllätyin todellakin – erittäin positiivisesti!
– Olen aina tykännyt tosi paljon Sanna Pelliccionin kuvituksista, ja tämäkin kirja on hieno visuaalinen kokonaisuus.
– Vaikka kirjoittaminen ja lukeminen kuuluvat työn puolesta jokaiseen päivääni joka tapauksessa, tämä kirja pystyy jollain kiehtovalla tavalla innostamaan ja jopa liikuttamaan kirjallisuuden ystävää erityisesti. Sen tekstejä lukiessa mieleni on monesti tehnyt hihkaista: ”Juuri näin! Ihan mahtavasti kirjoitettu!” Pidän myös kirjan ilmavasta taitosta: Joka sivulla on ensin lyhyt tunnelmaa nostattava vähän johdantotekstin tyyppinen katkelma, jonka jälkeen on hieman tilaa – ikään luova tauko omille ajatuksille – ja sitten tehtävät. Jokaisen aukeaman toisella sivulla oleva isokokoinen kuva saa puolestaan vietyä ajatuksia ja herätettyä tunteita uudella tavalla.
– Kirjan kuvat tosiaan herättelevät mielikuvitusta ja tarjoavat runollisella tavalla näkökulmia siihen, mitä kaikkea kirjat voivat antaa lukijoilleen. Pelliccioni on taitava visuaalisten tarinoiden kertoja. Lue minut! -näyttelyn pedagogisesta materiaalista selviää, että kirjan ja tekstien lähtökohtina olivatkin juuri Pelliccionin ajatukset kirjojen merkityksestä ja aiheesta piirretyt kuvat.
– Sanataidetehtävät on jaettu kahteen kategoriaan: aikuisille ja varhaisnuorille. Kirjan käyttäjää rohkaistaan kuitenkin tarttumaan aukeamalla juuri niihin tehtäviin, jotka kokee houkutteleviksi ja käyttämään aikaa tehtäviin omassa rytmissään. Löysin heti itseäni innostavia tehtäviä kummastakin ryhmästä. Kaikki tehtävät ovat puhuttelevia. Jotkut vaativat enemmän aikaa, ja jotkut voi tehdä nopeastikin. Ensimmäinen tekemäni tehtävä on jännä ajatusleikki: ”Jos saisit lukea vain kymmentä kirjaa loppuelämäsi ajan, mitkä ne olisivat?” Harjoituksessa kehotetaan lisäksi pyytämään kahta läheistä ystävää tai kiinnostavaa ihmistä tekemään omat listansa ja vertailemaan niitä sekä pohtimaan, mitä listat kertovat tekijöistään. Tässä on mun lista ja nuortenkirjaikäisen Suvin lista. Millainen sun lista olisi, Sini?
– Mulle listojen tekeminen on aina ollut todella vaikeaa ja niin on nytkin. Tuntuu, että moni tärkeä kirja unohtuu. Toisaalta tuntuu, että kauan sitten luetut pitäisi lukea uudelleen, jotta tietäisi kolahtaako ne samalla tavalla nyt kuin esimerkiksi 20 vuotta sitten – tai jossain tietyssä elämäntilanteessa. Helpompaa olisi listata suosikkikirjailijoita kuin teoksia. Mutta tässä tulee mun lista. Eivätkä kirjat ole siis missään tärkeysjärjestyksessä.
– Mitä listat kertovat meistä? Jännä kurkistaa toisen elämään kirjalistan kautta! Suvin kirjat tunnen hyvin; hänellä on usein luennassa laajatkin sarjat. Sun kirjalistassa oli monta teosta, joiden näkemisestä hämmästyin mutta ihan iloisesti. Huomasin jostain syystä odottaneeni ihan toisia kirjoja listallasi.
– Mielenkiintoisia valintoja teillä! Yllätit kyllä monipuolisella listallasi, Satu! Osan noista olen itsekin lukenut. Suvin kirjat on mulle vähän vieraampia.
– Lue minut -teos huokuu tekijöidensä rakkautta kirjoihin. Tekijät kertovat suhteestaan kirjoihin ja kirjoittamiseen Hanna Hyvärin kirjoittamassa jutussaHarjoita mieltäsi kirjoittamalla. Jutusta löytyy myös kirjoitusharjoituksia ja hauska Siri Kolun täyttämä kirjallinen lääkekaappi lukuvinkkeineen eri elämäntilanteisiin ja tunnetiloihin.
Siri Kolu. Otava. Kuva Toni Härkönen 2015.Sanna Pelliccioni. Otava. Kuva Jonne Räsänen 2018.
– Lue minut -kirjaan liittyy sen pedagogisen oppaan lisäksi myös samanniminen näyttely.
– Oppaan perusteella näyttely vaikuttaa
elämykselliseltä ja tarjoaa paljon toiminnallisuutta ja kehollisia kokemuksia.
Kirjoja, lukemista ja kirjoittamista lähestytään moniaistisesti. Tehtäviin liittyy
tiloja, paikkoja, esineitä ja kokemuksellisuutta. Myös kirjojen visuaalinen
kieli on huomioitu. Pedagogisen oppaan tehtävissä ohjataan esimerkiksi
tutkimaan näyttelyn kuvia ja kirjoittamaan tai piirtämään niiden pohjalta.
– Näyttely kiertää Suomea ja on esimerkiksi
elokuussa Espoossa. Yritetäänkö päästä tutustumaan siihen silloin?
– Ehdottomasti!
– Kiitos kivasta keskusteluhetkestä ja Otavalle arvostelukappaleesta. Muuten, heinäkuussahan on luvassa kesäisiä reissuja. Siitä tuli mieleeni Kirjan talo ja heidän kaksi inspiroivaa verkkokurssiaan, joita olen tekemässä kaikkien töiden ohella. Haluaisitko kuulla niistä lisää ensi kerralla?
