Category Archives: näyttely

Didrichsenin taidemuseossa

Posted on by under näyttely

Didrichsenin taidemuseossa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä maaliskuun päivänä

–  Hei, Satu! Mitä sun maaliskuuhun on kuulunut? Kiva nähdä vaihteeksi täällä Kuusisaaressa. Onpas täällä porukkaa näin arkiaamunakin. [Sini]

– Moikka, Sini! Kiitos kysymästä, olen niin iloinnut päivien pitenemisestä, vaikka välillä aurinko onkin piiloutunut pilvi- ja sumuverhon taakse. Didrichsenin taidemuseo ja Reidar Särestöniemen näyttely on ollut jo pitkään suosittu vierailukohde. Pujahdetaanko sisälle ennen jonon muodostumista? [Satu]

*

– Joo! Millainen suhde sulla on Reidar Särestöniemen taiteeseen? Itse en ole nähnyt koskaan laajempaa näyttelyä vaan enemmänkin yksittäisiä teoksia. En ole koskaan ollut suuri fani, mutta kasvaneen kiinnostuksen sekä etenkin uudenlaisten tulkintojen ja vaihtoehtoisten tarinoiden esiin nostaminen on kieltämättä herättänyt omankin uteliaisuuden. [Sini]

– Mulla on ollut ihan samansuuntaisia ajatuksia. Ennen olin myös vähän varautunut, kun hän oli niin paljon esillä julkisuudessa. Joskus tuli sellainen tunne, että henkilö enemmän kuin teokset. Siksi nyt onkin tosi mielenkiintoista päästä tutustumaan näin suureen määrään hänen maalauksiaan ihan yhden näyttelyn puitteissa. Ja sukeltamaan näihin väreihin, jotka saa mun koloristisydämen sykähtämään. Aloitetaanko tästä huoneesta, jossa on aistittavissa keväinen henkäys? [Satu]

– Mulle myös uppoaa nämä värikkäät teokset enemmän kuin huurteiset, paksulla valkoisella maalatut koivunrungot. Varsinkin tässä Yhdessä yössä pohjatuuli puhalsi jängän kukkia täyteen -teoksessa yhdistyy hienosti kylmät ja lämpimät sävyt. Löytyykö sulle suosikkia tästä huoneesta? [Sini]

– Löytyy! Tämä Kevät on irti, näen villiä ja vihreää (1963) puhuttelee mua kovasti. Siinä yhdistyy monta mua liikuttavaa asiaa, kuten värimaailma ja teoksen nimi, johon tulee näin kieli-ihmisenä aina kiinnitettyä erityisesti huomiota. Ja varsinkin tämän kummallisen talven jälkeen tietysti itse aihe, kevät! Tässä näyttelytekstissä kirjoitetaan Särestöniemen olleen “vuodenajoille herkkä”. Pystyn samaistumaan siihen todella hyvin. [Satu]

– Kyllä, muistelen lukeneeni vastikään jostain Särestöniemi-aiheisesta teoksesta, että etenkin keväinen jäidenlähtö Ounasjoesta oli Särestöniemelle merkittämä hetki. Siirrytäänkö seuraavaan huoneeseen? [Sini]

– Nuo Särestöniemi-kirjat onkin tosi kiinnostavia myös! Ne avaavat myös näkökulmia tähän näyttelyyn. Täällä huoneessa onkin näitä kiehtovia eläinhahmoja. Erityisesti tämä Hyvää huomenta rakkaani (1972) on mun mielestä monella tavalla vaikuttava. [Satu]

– Niin on, ja tosiaan nyt kun näkee teokset lähempää, avautuu taiteilijan kokeellinen materiaalin käyttö ihan toisella tavalla. Karhujen lähellä toisiaan syleilevät ilvekset, jotka esiintyvät monessa tämän huoneen teoksista. Reidar Särestöniemen kerrotaan olleen vaikuttunut Marc Chagallin teoksista. Myös niissä on toistuvana aiheena toisiaan syleilevät hahmot. Seinäteksteissä kerrotaan Särestöniemen suhteesta eläimiin. Ne ovat taiteilijan alter egoja. Teoksen Pakolaisten kohtaaminen (1969) Särestöniemi on kertonut esittävän rakkautta sellaisena kuin hän sen kokee. Teostiedoissa vieressä lukee näin: “Oranssipartainen Reidar-ilves tervehtii lajitoveria. Ilveksen uhanalaisuus on rinnastus lailla kiellettyyn homoseksuaalisuuteen”. [Sini]

*

*

– Tätä käsitellään myös Noora Vaaralan Sarviini puhkeaa lehti. Ihmeellinen Reidar Särestöniemi -kirjassa (Gummerus, 2025). En ole ehtinyt kirjassa vielä kovin pitkälle, mutta se vaikuttaa todella mielenkiintoiselta. Sen esittelyssä kuvataan Särestöniemeä “värikkäänä hahmona” ja kirjoitetaan myös näin: “Värikkäitä olivat myös hänen teoksensa, joita yleisö rakasti mutta taidepiirit hylkivät.” Mitä muuten luulet, millainen taidepiirien suhtautuminen Särestöniemen teoksiin olisi ollut, jos ne olisivat syntyneet nykypäivänä? [Satu]

*

– Mullakin on kyseinen kirja kesken. Siinä tuodaan kiinnostavasti esiin näkökulmia Särestöniemen julkisuuskuvaan ja henkilökohtaiseen elämään. Vaikka mediahuomio on ollut apua teosten myynnissä, välittyy kirjan esimerkkien kautta kyllä myös todella raadollinen kuva julkisuuden kirouksista. Tässäkin nousee monessa suhteessa esiin tarve lokeroida ja määrittää. Kirjan kautta saa kuvan, ettei taidepiirien ongelmana ollut aluksi niinkään teosten laatu vaan enemmänkin taiteilijan nöyristelemätön ja muiden odotuksiin mukautumaton persoona ja kaupallinen menestys. Toki teoksetkin olivat ajan taiteeseen nähden vaikeasti määriteltäviä. En voi sanoa tuntevani sen ajan taide-elämää kovinkaan hyvin mutta uskoisin, että nykyään taiteellinen ilmaisu on vapaampaa. Myös itsensä markkinointi on tavallisempaa. Mulla on myös kesken Rosa Liksomin Reitari (2002). Onko se sulle tuttu? [Sini]

– Joo, luin Reitarin heti sen ilmestymisvuonna varsinkin Liksomin varhaistuotannon suurena fanina ja nyt Särestöniemen merkkivuoden kunniaksi palasin siihen. Vaikka en olekaan kovin innoissani todellisten ihmisten elämistä tehdystä fiktiosta, mutta Reitari on joka tapauksessa nautittavaa luettavaa ja avaa näkymiä Särestöniemen vaiheisiin Liksomin loistavan kirjoitustyylin ansiosta. Siinä on paljon siteeraamisen arvoisia kohtia, mutta erityisesti tämä Särestöniemen opiskeluaikoinaan sanomaksi kirjoitettu jäi mieleen: “Molen sitä mieltä, että yksi kuva sannoo enemän ku monta tuhatta sannaa. Arvo taas, että runnous on tärkeätä. Onhan se, mutta silti kuva on ensimäinen ja kaikki, sitte tullee vasta sanat. Jo mie jaksan Arvon kanssa jaaritella. Yökauet. Mutta periksi mie en anna. Eikä Arvokaan.

Mie piirrän ja maalaan. Se on minun himo. Ja opin koko ajan lissää tekniikkaa. Minusta kasuaa vähitellen maalari.” Särestöniemestä ja hänen taiteestaan on tosiaan tehty paljon muitakin kirjoja vuosien varrella, täällä Didrichsenin taidemuseossakin aiemmin olleen näyttelyn pohjalta. Oletko perehtynyt niihin?  [Satu]

– Kuten Särestöniemen taide, on myös häntä koskeva kirjallisuus mennyt tähän asti jotenkin ohi, satunnaisia maalauksia lukuun ottamatta.  [Sini]

– Huomasitko muuten tämän mainoksen museon podcast-sarjasta?  Sen uusin jakso on nimeltään The Last Wolf – The life and art of Reidar Särestöniemi. [Satu]

– Joo, huomasin taidemuseon sivuilla mutta en ole vielä ehtinyt tutustua tarkemmin. Ehkä näiden kirjojen jälkeen. [Sini]

– Mikä on sun kokonaisvaikutelma tästä näyttelystä? [Satu]

*

*

– Olen ehdottomasti iloinen, että tultiin katsomaan näyttely. Mielikuva taiteilijan persoonasta ja teoksista on laajentunut myös kirjojen kautta. Myös teosten kokeileva materiaalisuus välittyy paremmin näin läheltä. Särestöniemi tosiaan sekoitteli maalauksiinsa aineksia aika villisti, ja on siksi saattanut aiheuttaa konservaattoreille harmaita hiuksia. Luin jostain, että tämä aiheutti haasteita myös taiteen väärentäjille, mutta ei ehkä tarpeeksi, sillä Särestöniemen teoksia on väärennetty paljon. Luitko muuten Hesarista, että tästäkin näyttelystä poistettiin yksi teos, jota epäillään väärennetyksi? [Sini]

– Luin. Harmillista, mutta se ei vähennä näyttelyn arvoa mun mielestä, vaan kokonaisuus on silti hieno kokemus. Nyt kun tuli päästyä näiden maalaustenkin ansiosta sukeltamaan luontoaiheisiin, voitaisiinko ensi kuussa palata vielä sen viime marraskuussa puheena olleen Luovuutta luonnosta -kirjan äärelle? [Satu]

– Joo, palataan vaan. Nähdään varmaan taas etänä, vähän erilaisissa maisemissa. [Sini]

– Kiva! Näkemisiin valoisissa tunnelmissa! [Satu]

©Tarusola

Järvenpään taidemuseossa

Posted on by under näyttely

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä lokakuun päivänä

– Moi, Sini! Olipa tosi kiva, että ehdotit tätä retkeä Järvenpäähän. Mistä keksit idean? [Satu]

– Hei Satu! Kiva kun lähdit mukaan. Huomasin jokin aika sitten mainoksen Järvenpään taidemuseon näyttelystä Koulu + taide – Kauneusaistin kasvattamista. Kiinnostava aihe ja täällä Järvenpään taidemuseossa en ole ennen käynytkään. Tietysti myös keväällä 2023 auennut Eero Järnefeltin ja Venny Soldan-Brofeldtin teoksia esittelevä kokoelmanäyttely kiinnostaa. Onko tämä sulle entuudestaan tuttu paikka? [Sini]

– Järvenpäässä olen kyllä käynyt muun muassa erästä koulutusta pitäessäni ja Tuusulanjärven kierroksen yhteydessä mutta niillä kerroilla en ole tänne museoon asti ehtinyt. Aloitetaanko meidän näyttelykierros tuolta koulujen kuvataiteen puolelta? [Satu]

– Näyttelyssä pääsee tutustumaan siihen, miten kouluihin haluttiin tuoda taidetta kaikkien lasten arkeen, ja taiteella tarkoitetaan tässä yhteydessä lähinnä kuvataidetta. Vahvana vaikuttajana tässä on ollut juuri Venny Soldan-Brofeldt, joka oli mukana perustamassa Taidetta kouluihin -yhdistystä. [Sini]

– Nyt on juuri myös alkamassa kasvatustieteilijä ja julkisen taiteen tutkija Oona Myllyntauksen Koulujen taide kasvatuksessa– puheenvuoro, joka linkittyy näyttelyyn. Kiinnostavaa kuulla, mitä hän kertoo aiheesta. [Satu]

– Sattuipa sopivasti. Tämä toimii varmasti hyvänä johdantona aiheeseen. Kuunnellaan häntä ensin ja jatketaan sitten näyttelykierrosta. [Sini]

– Se oli ajatuksia herättävä esitys. Palataan siihen vielä tuonnempaa. Täällä näyttelyssä on myös näitä kaikkien tuntemia opetustauluja ja tietoja niiden historiasta. Lisäksi menneen ajan lomaan mahtuu nykyteoksiakin. Mikä sulle on tähän asti ollut antoisinta ja ehkä yllättävintä tässä näyttelyssä?  [Satu]

– Taiteen saavutettavuus ei tosiaan ole ollut niihin aikoihin helppoa, ja ajatus siitä, että kaikkien lasten tulisi päästä taiteen äärelle, on hieno. En tiennyt, että koulujen julkisella taiteella on näin pitkä perinne, ja Venny Soldan-Brofeldtin panos asiassa oli itselleni uutta tietoa. Tiesin kyllä, että hän on tehnyt työtä naisten aseman puolesta ja ollut aktiivinen keskusteluklubissa, josta sai alkunsa Unioni Naisasialiitto Suomessa ry eli nykyinen Naisasialiitto Unioni ry. Hän puhui puhui myös vähempiosaisten ihmisten puolesta, ja kyky samaistua lasten kokemusmaailmaan näkyy lapsille suunnatuissa kuvituksissa.  [Sini]

– Joo. Mulle heräsi paljon ajatuksia juuri tuosta taiteen saavutettavuudesta ja ylipäänsä taiteen määrittelystä. Rupesin heti muistelemaan kouluhistorian vaiheita. Miten muiden taidemuotojen, kuten sanataiteen tai musiikin, osalta on ollutkaan: millainen niiden asema taiteen lajeina on ollut koululaitoksessa, ja onko esimerkiksi kaunokirjallisuutta pidetty taiteena samoin kuin kuvataidetta. Joka tapauksessa on hienoa, että kuvataiteen tuoma ilo on levinnyt, oli sitten kyse alkuperäisteoksista tai näistä kopioista, joita on löytynyt aika monilta seiniltä ja muista paikoista. Missä kaikkialla sä olet törmännyt näihin esimerkiksi? [Satu]

– Isovanhempieni kodeissa on ollut kehystettyjä painokuvia taideteoksista, ja luulen, että ne ovat juuri tuolta ajalta. Vanhat opetustaulut ovat olleet nettikirpputoreilla kovassa huudossa jo useamman vuoden, vähemmän olen nähnyt niitä enää koulujen seinillä. Tässä näyttelyssä on esitelty myös kaksi uutta julkista teosta, jotka on hankittu Järvenpääläisiin kouluihin. Yhteinen metsä on IC-98-taiteilijaryhmän videoteos, joka löytyy Järvenpään yhteiskoulusta, ja Maria Dunckerin osallistava teos taas sijaitsee Harjulan kampuksella. Myös itselläni on hyvin muistissa ne teokset, jotka omasta peruskoulustani löytyi, sekä sisätiloista että pihalta. Taide on jäänyt mieleen, vaikka en enää muista tekijöiden nimiä. Onko sulla muistikuvia oman koulun tiloihin sijoitetuista kuvataiteen teoksista?  [Sini]

– Yritin juuri haravoida muistini sopukoista erilaisia kuvamuistoja kouluajoilta, mutta niitä ei oikein löytynyt suoraan koulusta, mutta koulurakennusten välittömästä läheisyydestä kylläkin. Erityisesti Turun jykevä taidemuseo on piirtynyt mieleen vahvasti, sillä se oli erittäin keskeinen elementti ihan sen vieressä sijainneiden koulurakennusteni kannalta ja myös monessa koulun toiminnassa. Kuvataideharrastus oli myös niin keskeinen osa lapsuuttani ja nuoruuttani, että huomaan monien kuvataidemuistojen kumpuavan ennemminkin vapaa-ajan piiristä kuin peruskoulusta tai lukiosta.  Kuvataide herättää parhaimmillaan ajattelemaan ja tuntemaan, kuten täällä näyttelyssäkin tulee hyvin esille näistä järvenpääläisten oppilaiden ajatuksista, joita Järvenpään kouluissa olevat teokset ovat heissä synnyttäneet, esimerkiksi “Kaikesta voi selvitä”,  “Pimeydessä on valoa”, “Viholliset voivat ystävystyä” ja ”Pelastakaa puut!”.  [Satu]

– Julkinen taide syntyy oppimisympäristöihin yhä useammin osallistavan luomisprosessin kautta, jolloin esimerkiksi koulun oppilaat pääsevät vaikuttamaan teoksen syntyyn, kuten Oona Myllyntaus tuossa puheenvuorossaan totesi. Mielenkiintoista oli myös kuulla, miten monella tapaa taideteokset voivat tuottaa yhteisöllisyyttä ja keskustelua. [Sini]

– Kyllä! Oli tosi hienoa kuulla, että oppilaat ovat olleet niin kiinnostuneita ja aktiivisesti mukana eri hankkeissa, mikä vahvistaa osallisuuden ja kuuluvuuden tunnetta. Siirrytäänkö tästä näyttelystä tuonne toiselle puolelle katselemaan tarkemmin Eero Järnefeltin ja Venny Soldan-Brofeltin kokoelmanäyttelyä? Siellä vaikuttaa olevan paljon nähtävää.  [Satu]

– Museo kertoo kokoelmanäyttelystä muun muassa näin: “Molempien taiteilijoiden syntymästä tulee kuluneeksi 160 vuotta vuonna 2023 ja Järvenpään taidemuseo nostaa esille taiteilijat pysyvässä kokoelmanäyttelyssä. Kokoelmanäyttelyssä taiteilijoiden teokset kuljettavat Tuusulanjärvelle, taiteilijakoteihin, meren äärelle, Kolille ja matkoille Pietariin ja Pariisiin. Yleisö on osallistunut teosten valintaan äänestämällä ja mukana näyttelyssä ovat myös yleisön suosikit”. Tässäkin kokonaisuudessa on siis osallistettu museokävijöitä. [Sini]

– Onpa monipuolinen näyttelykokonaisuus ja niin eläväisesti rakennettu kaikkine yksityiskohtineen! Bongasinkin nyt tämän taulun kohdalta tällaisen sydämen yleisönsuosikkimerkkinä. Mistä kohdasta löytyisi sun sydänmerkintä? [Satu]

– Suosikkeja on monta, enkä osaa kyllä valita yhtä ylitse muiden. Ihastelin tässä juuri kahta muotokuvaa, joissa molemmissa on mietteliään näköiset nuoret miehet. Toinen on Eero Järnefeltin muotokuva Henning Söderhjelmistä (n. 1905) ja toinen Venny Soldan-Brofeldtin maalaus Antti (n.1917). Tuota Järnefeltin Söderhjelmistä tekemään muotokuvaa en muista ennen nähneeni. Onko sulla teosten joukossa joku erityinen suosikki? [Sini]

– Näiden Mikhail Olykaisen hienojen Tuusulanjärvi eri vuodenaikoina -valokuvien äärellä tuli viivyttyä pitkään. Venny Soldan-Brofeldtin teoksista olen pitänyt aina. Kaikkein aikojen suosikkini häneltä ei ole täällä, mutta monta uutta ja kiinnostavaa tuttavuutta kyllä. Lisäksi silmiini osui tämä puhutteleva sitaatti häneltä: “Maalata, maalata, kuunnella taiteen ääntä, katsoa sen äärettömyyksiin – -.” Siitä tulee mieleeni Riitta Konttisen hiljattain ilmestynyt kirja Kunpa saisin hänen elämänsä. Venny Soldan-Brofeldt & Helene Schjerbeck (Siltala, 2024). Onko se sulle tuttu? [Satu]

– Joo, olen kuunnellut kirjan vastikään. Monet kirjassa kuvatut paikat vilahtelevat tässäkin näyttelyssä, kuten Vennylle tärkeä merellinen paikka Toska. [Sini]

–  Pidän niin näistä monista elävöittävistä keksinnöistä täällä näyttelyssä. Mennäänkö kokeilemaan tuota interaktiivista kohtaa? Täällä seinällä on ohje: “Istu junan penkille ja näe, kuinka muutut piirustukseksi ja osaksi Vennyn muotokuvagalleriaa.”  [Satu]

– Hauska lisä näyttelyyn tämäkin. Toimii hyvin, kokeile sinäkin! [Sini]

– Joo! Oli kyllä tosi kiva käynti täällä Järvenpäässä. Kiitos mukavasta retkiseurasta! Tehdäänkö ensi kerralla luovuusharjoituksia? Mulla olisi yksi kirja, jonka haluaisin näyttää sulle. [Satu]

– Kiitos samoin, oli kiva reissu. Nähdään marraskuussa luovuusjuttujen parissa! [Sini]

©Tarusola

Helsinki-kuvissa

Posted on by under näyttely

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä heinäkuun lopun päivänä

– Moi, Sini! Hienoa, että ehdittiin yhdessä tänne Hakasalmen huvilaan ja Katse Helsinkiin -näyttelyyn! [Satu]

– Hei, Satu! Oli tosiaan hyvä, että muistit tämän. Näyttely päättyykin jo elokuun lopulla. [Sini]

*

– Nyt on siis juuri oikea aika sukeltaa Volker von Boninin valokuviin. Astutaanko sisään ja aloitetaan matka menneisiin vuosikymmeniin Helsingissä? [Satu]

– Onko Volker von Bonin sulle entuudestaan tuttu? Itselleni hän on vieras nimi, mutta kuten tässä seinällä olevassa näyttelytekstissä todetaan, tunnetaan hänen kuvansa paremmin kuin itse henkilö. Näyttelyyn on valittu Helsinki-kuvia 1950-luvun alusta 1980-luvun alkuun. Hauska nähdä kuvia kaupungista ja sen asukkaista näinkin laajalla aikavälillä saman henkilön ikuistamana. [Sini]

– Hän on myös mulle nimenä ihan uusi tuttavuus, mutta saattaa olla, että hänen kuvansa ovat olleet joskus silmien edessä varsinkin kuva-arkistoa selatessa. Oletko sä käyttänyt Helsingin kaupunginmuseon kuvakokoelmaa paljon?  [Satu]

– Muistan joskus katselleeni näitä, kun etsin opetukseen kuvia. On kyllä aikamoinen aarreaitta. Meillä on tainnut olla joskus puhetta myös finna.fi-sivustosta, joka tarjoaa myös vanhaa kuvamateriaalia, esimerkiksi karttasijainnin perusteella. Onko sulla tässä näyttelyssä suosikkikuvia? [Sini]

– Montakin! Pidän erityisesti henkilökuvista, joista osasta tulee jollain tavalla mieleen yhtymäkohtia myös Henri Cartier-Bressonin kuviin. Näyttelytekstissä kerrotaan von Boninin omaksuneen humanistisen valokuvauksen lähtökohdat, ja ainakin itsessäni heräsi tämän näyttelyn myötä kiinnostus lukea enemmän hänen opinnoistaan ja työskentelytavoistaan. Varasinkin jo kirjastosta valokuvahistorioitsija Yki Hytösen kirjoittaman elämäkerran Volker von Boninista. Entä mitä suosikkeja sä olet löytänyt täältä?  [Satu]

– Tuttujen paikkojen muutosta on hauska katsella. Linja-autoasemalla Jollaksen autoon jonottavista ihmisistä aloin heti etsiä tuttuja piirteitä, koska kyydissä on saattanut kulkea sukulaisia. Näissä kengänkiillottajissa taas on rentoa asennetta. Myös kesäolympialaisten iloinen tunnelma välittyy kuvista hienosti. Kuviin on taltioitu pieniä hetkiä urheilusuoritusten ulkopuolelta, telttakylää ja urheilujuhlan näkymistä kaupungilla. On varmasti ollut jännittävää, kun sodan takia peruuntuneiden talviolympialaisten jälkeen on saatu Suomeen tällainen suurtapahtuma. [Sini]

*

*

– Todellakin ainutlaatuisia hetkiä, joiden tunnelman tosiaan katsojakin aistii ja pääsee samalla kuvittelemaan itse lisää. Tämä kuva rannalla kesäpäivää viettävistä ihmisistä herättää monia ajatuksia, myös rajauksen suhteen. Pidän myös von Boninin huumorista, jota löytyy joistain kuvista erityisesti.  [Satu]

*

– Totta, näissä kuvissa on paljon huumoria. Etenkin kuvat leikkivistä lapsista uimarannalla ja puistoissa ovat vauhdikkaita.  Kuvat kaupungista syntyivät vapaa-ajalla ja on hauskaa pohtia, miksi juuri nämä aiheet ovat saaneet kuvaajan kohottamaan kameransa. Von Bonin työskenteli valokuvaajana painotalo Tilgmann Oy:llä, ja näyttelystä löytyykin seinä, jossa näitä lehtikuvia pääsee katsomaan juttujen yhteydessä. Tämän seinätekstin mukaan myös hänen Helsinkiä ja muuta Suomea esittelevät valokuvakirjansa olivat varsin tunnettuja. [Sini]

– Joo, löysin noita valokuvakirjojakin Helmetin kautta. Esimerkiksi Helsinki ja meri ja Turku. Olettaisin, että niissä on myös näitä maisemakuvia, joita täälläkin näyttelyssä on. Von Bonin vaikuttaakin todella monipuoliselta valokuvaajalta, jolle kuvaus on ollut sekä kaupallinen elannon tuoja että luovan ilon lähde. [Satu]

*

*

– Katuvalokuvaus on kyllä kiinnostava lajityyppi. Näissäkin kuvissa on herkullisia hahmoja ja tilanteita. Itse en suuntaa edes kännykän kameraa usein kohti tuntemattomia ihmisiä. Se vaatii tiettyä rohkeutta. Täytyy varautua siihen, että kuvaaminen huomataan ja siihen reagoidaan. Kuvaamiseen kiinnitetään vielä enemmän huomiota, jos kaulassa roikkuu järjestelmäkamera. Miten sä, Satu, suhtaudut ihmisten kuvaamiseen julkisilla paikoilla?[Sini]

– En ole ihan sujut sen kanssa, koska mun mielestä on jotenkin kiusallista tunkeutua toisen ihmisen reviirille kameran kanssa lupaa kysymättä. Ihmisten kuvaaminen on parhaimmillaan todella antoisaa, kun kyse on sovitusta tilanteesta. Muuten, löysin kerran Valokuvataiteen museossa vieraillessani heidän myymälästään The Street Photography Challenge -tehtäväkorttipaketin, jonka avulla voi treenata katuvalokuvausta. Sen monissa haasteissa ihminen ei ole lainkaan keskiössä. Huvittaisiko sua kokeilla tehtäväkortteja joskus?  [Satu]

– Yleisesti pidän kyllä haasteista. Ehkä tätäkin voisi kokeilla. [Sini]

– Valokuvataiteen museossa on myös todella kiinnostavia näyttelyjä meneillään, ja esimerkiksi Etsin-näyttelystä löytyy monia yhtymäkohtia tähän von Boninin näyttelyyn ja näihinkin valokuviin. Käytäisiinkö joskus sielläkin yhdessä? [Satu]

– Suomen valokuvataiteen museossa on aina kiva käydä. Syyskuun lopussa aukeaa taas useampi uusi näyttely. [Sini]

– Hienoa! Tämä oli tosi inspiroiva näyttelykäynti. Paljon kiitoksia mukavasta seurasta! [Satu]

– Kiitos samoin! [Sini]

©Teksti ja muut kuin Volker von Boninin kuvat Tarusola

Värissä ja valossa

Posted on by under näyttely

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä marraskuun lopun päivänä

– Hei, Satu! Taas on mennyt kuukausi hujauksessa. Mitä sun marraskuuhun on kuulunut? [Sini]

– Moikka, Sini! Mun marraskuu on koostunut teksteistä, tarinoista ja… pimeydestä. Onneksi nyt on luvassa Väriä ja valoa! Mitä sä odotat tältä näyttelyltä? [Satu] 

– Ainakin on kiinnostavaa päästä näkemään rinnastuksia tuttujen kotimaisten ja kansainvälisten nimien välillä. [Sini]

– Joo, niitä on jännä nähdä. Mä odotan piristystä, väri-iloa ja uusia oivalluksia. Kiivetäänkö kohti ensimmäisiä elämyksiä? [Satu]

– No niin, tästä aikajanasta on varmaan hyvä aloittaa. [Sini]

– Janasta saakin hyvän käsityksen impressionismin syntyvaiheista ja kehityksestä. Silmiin osuu tekstistä yllättäen monia latautuneita sanoja kuten pahennus, hämmennys ja vastarinta, kun lukee uuden suuntauksen herättämistä aikalaisreaktioista. Näyttelyn esittelyssä nostetaan keskeiseksi lähtökohdaksi pohdinta siitä, “miksi impressionismin vaikutukset alkoivat näkyä suomalaisessa taiteessa vasta 1900-luvun kahtena alkuvuosikymmenenä”. Millaisia ajatuksia tämä herättää sussa? [Satu]

– Muutosvastaisuus on kai aika normaalia. Totutun kyseenalaistaminen asettaa uuteen tarkasteluun vallitsevan taidemaun ja monet uransa aikana arvostukseen nousseet taiteilijat ja heidän tuotantonsa.  [Sini]

– Onneksi päästään nyt tarkastelemaan impressionismin perintöä näin nykyajan perspektiivistä. Näyttelyn esittelytekstissä kerrotaan tästä vuosien 1906–1916 ajanjaksosta Suomessa, jolloin suurin osa väripalettien väreistä kirkastui ja aiheet muuttuivat näin:  “Kun aiemmin teoksissa oli kuvattu ahkeraa maaseudun työntekoa tai erämaaluonnon ainutlaatuisuutta, nyt keskiöön nousivat keskiluokkaisen elämän mukavuudet. Monet uudet aiheet, kuten kaupunkien puistot ja aukiot, ihmisiä kuhisevat torit, katunäkymät sekä auringonotto, alastomuus ja kimmeltävät merenrannat, kiinnostivat taiteilijoita.” [Satu]

– Teimme joskus taideopiskeluaikoina 90-luvun lopussa pienen gallupin muutamassa oppilaitoksessa. Tulokset toimivat pohjana performanssin suunnittelulle. Gallupissa kyseltiin esimerkiksi sosiaalialan opiskelijoilta heidän taidemaustaan. Ne, jotka osasivat nimetä suosikkitaiteilijoitaan kuvataiteen saralta, mainitsivat lähes kaikki impressionismin edustajia. Mukana oli tosin myös muutama kultakauden taiteilija ja kansainvälinen surrealismin edustaja. Nykytaiteilijoiden nimiä ei juurikaan noussut esiin.  [Sini]

– Kiintoisa gallup! Keitä taiteilijoita opiskelijat nimesivät? [Satu]

– Claude Monet, Edgar Degas ja Pierre-Auguste Renoir muistaakseni ainakin. Varsinkin Monet tuli monelle ensimmäisenä mieleen. Taiteilijoiden etunimiä ei välttämättä muistettu. Muistatko millainen on sun ensimmäinen kosketus impressionismiin? [Sini]

– Ihan ensimmäistä en muista, mutta syvimmät muistijäljet syntyivät opiskeluaikana Lontoossa. Siellä viettämäni kesän aikana vierailin viikoittain eri taidemuseoissa, varsinkin The National Galleryssä ja Victoria and Albert -museossa. Siellä pääsin sukeltamaan impressionistiseen värikylpyyn ja myös sitä seuranneisiin jälki-impressionistisiin suuntauksiin. Erityisesti Georges Seurat ja hänen Bathers at Asniéres (1884) tekivät muhun silloin lähtemättömän vaikutuksen. Myöhemmin olen innostunut monista A.W. Finchin teoksista. Entäpä löytyykö täältä näyttelystä sun suosikkeja? [Satu]

– Oi, täällä on paljon suosikkeja! Pierre-Auguste Renoirin Polku korkeassa heinikossa (n. 1875) saa kuulemaan sirkkojen sirityksen ja tuntemaan auringon lämmön. Myös talven hyytävä kauneus on monissa maalauksissa mukana. Claude Monet maalasi Seineä uudelleen ja uudelleen eri vuodenaikoina.  Jäiden lähtö Seinestä (1880) tallentaa tammikuisen hetken joen rannalla. Olen itsekin kokeillut ulkoilmamaalausta pakkasella hangessa istuen, ja tämä maalaus tuo muistoja kohmeisista sormista ja jähmeistä maaleista.  Vaikka näyttelystä löytyy kansainvälisiä kuuluisuuksia, monet suosikkiteoksistani näyttelyssä ovat kuitenkin kotimaisia. Pekka Halosen huurteiset puut ja aurinkoiset talvimaisemat tuntuvat niin tutuilta ja kotoisilta juuri nyt, kun tuolla ulkonakin on nähty kauniita pakkaspäiviä ja lunta. Verner Thomén Borélyn puistossa (1909) on ikisuosikkini. Myös Ellen Thesleffin ja Magnus Enckellin värit ja maalausjälki ovat puhuttelevia. Onko sulla näyttelyssä suosikkiteoksia?  [Sini]

– Mä pidän myös kovasti Ellen Thesleffin ja Magnus Enckellin tuotannosta, ja täältä löytyy monia hienoja teoksia. Tässä näyttelyssä on mun mielestä kuitenkin korostunut kyseisen aikakauden henki, jossa naiset ovat olleet enemmän tekemisen kohteita kuin tekijöitä. Se näkyy vahvasti esimerkiksi Alastonmalleja-huoneessa ja tuntuu näin vuonna 2023 tunkkaiselta. Ymmärrän, että mennyttä ei voi muuttaa, mutta ehkä sitä voisi vaikkapa reflektoida näyttelyteksteissä, jotka nyt vaikuttavat toistavan vanhan ajan kaavaa. Jäin miettimään, miltä näyttely vaikuttaa nykynuoren silmin. Myös Ellen Thesleffin ajatukset olisivat esimerkiksi voineet tulla jotenkin esiin muuten täysin miesvaltaisessa näyttelyssä, kun hänen kuitenkin mainitaan näyttelytekstissä olevan “ensimmäisiä värinkäyttönsä uudistaneita suomalaisia taiteilijoita”.  [Satu]

– Niinhän se on. Oppilaiden kanssa tästä on puhuttu paljonkin. [Sini]

–Millaisia ajatuksia heillä on herännyt asiasta? On muuten ollut hauskaa, kun olet täällä monessa kohtaa sanonut tuon jokaisen opettajan lausahduksen eri muunnelmineen: “Tätä ois kiva käyttää opetuksessa!”  [Satu]

– Tasa-arvosta puhutaan koulumaailmassa paljon. Tämä ei siis ole oppilaille uusi asia, mutta aina se on hyvä nostaa esille myös taiteen kontekstissa. Tässäkin näyttelyssä tulen varmasti vierailemaan oppilaiden kanssa. Halosen huurteiset puut ja aurinkoiset hanget herättävät aina keskustelua siitä, ettei lumen pinta ole aina valkoinen. [Sini]

– Eikä merikään ole aina sininen. Tämä näyttely tarjoaakin hyviä ja värikkäitä keskustelumahdollisuuksia. [Satu]

– Aivan! Mitäs me tehdään seuraavalla kohtaamiskerralla? [Sini]

– Vuosi kulkee kiivaasti kohti loppuaan. Ensi kuussa on jo siis perinteisen vuosikatsauksen vuoro. Näkemisiin viimeistään silloin ja valonlähteitä pimeään!  [Satu]

©Tarusola

Tarvaspäässä

Posted on by under näyttely

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä syyskuun päivänä

– Moi, Sini! Sattuipa upea syyssää meidän Tarvaspää-vierailulle! [Satu]

– Kyllä, ja hyvä sää näkyy myös kävijöiden määrässä. Onpa täällä porukkaa! [Sini]

– Gallen-Kallelan museo ja tämä kahvila on tosiaan suosittuja retkikohteita. Tulee itsekin käytyä täällä aika usein, kun maastot ja reitit tässä ympärillä on niin houkuttelevia varsinkin kasvien ja lintujen puolesta.  [Satu]

–  Täytyy myöntää, ettei nämä reitit ole itselleni tuttuja, mutta Tarvaspään ateljeelinnassa tulee tietysti vierailtua näyttelyissä. Tietysti myös itse rakennus ja sen historia kiinnostaa. Kuvataiteilijana arvostan toimivaa työtilaa. Akseli Gallen-Kallelan suunnittelema ja rakennuttama suuri ateljee, gallerioineen ja muine tiloineen jaksaa ihastuttaa vuodesta toiseen.  [Sini]

– Tämä on kyllä arkkitehtonisestikin kiehtova paikka. Oletko bongannut tornissa lymyilevän lohikäärmeen?  [Satu]

– Muistaakseni olen käynyt sen joskus bongaamassa. En tosin ole nähnyt lohikäärmettä sylkemässä vettä, kuten sen sanotaan tekevän. Käsittääkseni alkuperäinen lohikäärme vaurioitui ajan mittaan ja nykyinen on alkuperäisen kopio. [Sini]

– Juuri näin. Se onkin vähän hankalassa paikassa tuolla talon takana, mutta mun ehdottomasti mun suosikkiyksityiskohta tässä linnassa. Siirrytäänkö vähitellen sisälle ja Paluu Keniaan –näyttelyyn katselemaan Tarvaspään isännän, Akseli Gallen-Kallelan, kädenjälkeä? [Satu]

– Siirrytään vaan. Sä olitkin jo ehtinyt nähdä näyttelyn, mutta kiva kun lähdit vielä uudestaan mun kanssa. Tässä ovella on vielä QR-koodi, jonka avulla pääsee tehtäväreitille omalla älylaitteella. Tämän toisen koodin avulla pääsee kuuntelemaan museon ääniopasta. Haluatko kuunnella ja tehdä tehtäviä samalla, vai tutustutaanko myöhemmin? Tehtävät ja ääniopas tutustuttaa enemmänkin rakennukseen kuin tähän kyseiseen näyttelyyn, joten ne ovat ajankohtaisia myöhemminkin. [Sini]

– Vaikka olenkin tosiaan nähnyt näyttelyn jo aiemmin, siinä riittää sen verran katseltavaa ja sulateltavaa, että ehkä mieluummin keskityn siihen nyt ja tehtäviin voisi tutustua myöhemmin tarkemmin. Nämä oppimateriaalit kouluille vaikuttavat kyllä tosi mielenkiintoisilta ja ilahduttavat suomen kielen opettajaa, kun näissä ohjataan myös Kalevalan runojen pariin. Ne ovat myös ajattomia eli sopivat tosiaan käsiteltäväksi milloin vain. Olisipa kiva, jos tähän ajankohtaiseen Paluu Keniaan -näyttelyynkin olisi vastaavia tehtäviä. [Satu]

– Totta, tässä näyttelyssä on tehty paljon uudenlaista yhteistyötä, jonka merkityksiä voi pohtia myös oppilaiden kanssa. Näyttelystä kerrotaan museon nettisivulla näin: “Akseli Gallen-Kallelan Afrikan-matka vuosina 1909–10 on tunnettu ja kiinnostusta herättävä ajanjakso. Nairobin seudulle, nykyisen Kenian pääkaupunkiin asettautunut Gallen-Kallela tallensi osana matkaansa silloisen Brittiläisen Itä-Afrikan elämänmenoa ja maisemia. Matkaan liittyviä aihepiirejä ja kokoelmia on käsitelty nyt ensimmäistä kertaa yhdessä kenialaisten toimijoiden kanssa sekä Suomessa että Keniassa!” Tässä näyttelytekstissä avataan myös lisää sitä, miksi näyttelyn teoksia on käsitelty uudella tavalla. Akseli Gallen-Kallela oli omaksunut aikansa ajatukset ja arvot, joista monet näyttäytyvät nykyisen arvomaailman vastaisina. Kolonialismi, ajan rotuopilliset aatteet, luokkajako ja paikallisten ihmisten eksotisointi ovat asioita, joita on käsitelty näyttelyn yhteydessä. [Sini]

– Historian ja sen epäkohtien reflektointi on välttämätöntä, ja ilman sitä teosten ja esineiden katsominen olisi kovin erilaista. Tulee mieleen käynnit monien maiden erilaisissa etnografisissa museoissa vuosia sitten aikana, jolloin kolonialismia ja sen jälkiä ei juurikaan pohdittu. Onneksi nykyisin tiedostamisprosessi on edes alkanut, vaikka paljon on tehtävää vieläkin.

Täällä Gallen-Kallelan maalausten joukossa onkin näitä tekstejä, joissa kuuluu ääniä Keniasta. Osissa on tosin vain etunimi. Lukeeko siellä vihossa tai saitko jostain muualta selville, keitä nämä kenialaiset toimijat ovat tarkemmin? [Satu]

– Tässä kerrotaan, että näyttely on koottu yhteiskuratointina. Yhteisökuraattori David Okelon kokoama ryhmä pääkaupunkiseudulla asuvia kenialaistaustaisia henkilöitä on työskennellyt museon kanssa vuodesta 2021. Tapaamisissa on purettu näyttelyn teemoja, tutustuttu museon aineistoihin ja kokoelmiin. Ryhmä on päässyt vaikuttamaan myös näyttelyn sisältöihin, teksteihin ja näyttelyjulkaisuun. Näyttelyjulkaisun kirjoittamiseen on osallistunut tietysti myös museon henkilökuntaa, tutkijoita sekä Kenian kansallismuseon tutkijat Lydia Gatundu Galavu ja Mercy Gakii. Mitä muuten pidät näyttelyn maalauksista? [Sini]

– Monet maisemamaalauksista on mun mielestä upeita! Joukossa on monia sellaisia, joihin voisi uppoutua loputtomasti. Ne antavat esteettistä iloa mutta toisaalta myös tilaa omille ajatuksille, joita kumpuaa katsellessa. Monet on ihan kaikkien aikojen suosikkejani. Esimerkiksi näyttelyjulisteestakin löytyvä Mount Kenya on yksi niistä. Etelän risti Afrikan taivaalla myös. Entä mitä sä pidät maalauksista?  [Satu]

– Maalausten värit ovat kirkkaat ja hyvin erilaiset kuin Gallen-Kallelan aiemmassa tuotannossa. Valo ja lämpö välittyy niistä vahvasti. Maalauksissa on rento siveltimen jälki, josta pidän. Metsästysaiheiset maalaukset ovat tosin surullisia.

Kuuntelin juuri taiteilijan puolison Mary Gallen-Kallelan elämäkertaa (Mary Gallen-Kallela. Olisit villiä villimpi, Helena Ruuska, WSOY, 2021), jossa kerrotaan tietysti myös paljon perheen elämästä ja Akseli Gallen-Kallelasta. Sen mukaan näitä Afrikka-maalauksia ei oikein ymmärretty Suomessa, mikä tietysti harmitti taiteilijaa. Elämä liikkuvaisen taiteilijan puolisona on kyllä vaatinut paljon. Itse en olisi pysynyt mukana sellaisissa muutoksissa ja vauhdissa, jolla perhe matkusteli ja vaihtoi asuinpaikkaa. Mary vaikuttaa kirjan perusteella todella rautaiselta ja monitaitoiselta naiselta. Afrikan-matkalla perhe viipyi puolitoista vuotta. Siitä neljä kuukautta kului vaarallisella safarilla, jolla koko perhe oli mukana. [Sini]

– Tuo kirja tarjoaakin tosi mielenkiintoisen täydennyksen tähän näyttelyyn. Kiitos hyvästä vinkistä. Pitääkin laittaa se lukulistalle ja perehtyä siihen heti, kun tulee sopiva sauma. Nyt syksyllä kirjallisuus- ja näyttelyrintamalla eletäänkin varsin vilkasta aikaa. Katsotaanko tuonnempana, mitä kiinnostavaa tehdään seuraavaksi? [Satu]

– Joo, katsotaan! [Sini]

©Tarusola

Biennaalissa

Posted on by under näyttely

Kahden ystävän kohtaaminen palveluvastaava Kiira Kivisaaren kanssa eräänä elokuun lopun päivänä

– Moi, Kiira! Oli tosi kiva päästä Sinin kanssa tutustumaan Helsinki Biennaaliin ja Vallisaareen sun opastuksella. [Satu]

– Osa näyttelystä on tosiaan mantereen puolella, esimerkiksi Helsingin taidemuseossa HAMissa. Sinne me ei vielä Sadun kanssa ehdittykään. [Sini]

– Joo, Helsinki Biennaali levittäytyy Vallisaaren lisäksi mantereella HAM Helsingin taidemuseoon sekä esimerkiksi Oodiin ja kulttuurikeskuksiin. [Kiira]

– Miten kaikki on mennyt tänä vuonna? [Satu]

– Tämän vuoden biennaali on sujunut hienosti! [Kiira]

– Mainitsit, että työpäivien aikana voi sattua ja tapahtua kaikenlaista yllättävää. Haluatko kertoa jonkun esimerkin? [Sini]

– Työpäivät on tosiaan vaihtelevia ja kaipaavat dynaamista otetta. Vallisaaressa me ollaan kuin vieraana ja sopeudutaan muuhun luontoon. Vuonna 2021 piti esimerkiksi hieman viivästyttää yhden teospaikan avaamista, kun hirvi seisoi kellarin katolla. [Kiira]

– Se oli varmasti yllättävä ja vaikuttava näky. [Sini]

– Olit tosiaan myös viimekertaisessa Helsinki Biennaalissa mukana. Millainen roolisi oli silloin? Entä millainen on toimenkuvasi tänä vuonna? [Satu]

– Toissa vuoden biennaalissa toimin biennaalin ympäristökoordinaattorina. Loin ja toteutin biennaalin vastuullisuustyötä. Tänä vuonna toimin palveluvastaavana, roolissani vastaan Vallisaaren asiakaspalvelutiimin päivittäisestä toiminnasta ja työoloista. [Kiira]

– Muistelen, että kerroit tehneesi myös kirjallisia raportteja viimekertaisesta Helsinki Biennaalista. Löytyvätkö ne netistä? [Satu]

– Vuoden 2021 Helsinki Biennaalista  on julkaistu kattava vaikuttavuustutkimus, jossa olen yhtenä kirjoittajana. Tutkimus löytyy netistä. [Kiira]

– Vaikuttaa näin nopealla silmäilyllä monipuoliselta ja kiinnostavalta tutkimukselta. Täytyykin tutustua tähän ajan kanssa.  Saarella näytti liikkuvan koululaisryhmiä. Onko Helsinki Biennaalin käsittelyyn tarjolla jonkinlaisia oppimateriaaleja tai tehtäviä? [Sini]

– Nyt syksyllä saarella vierailee paljon koululaisia. Heille on tehty oma oppimateriaali, jota he voivat käyttää vierailunsa aikana. Helsinki Biennaalin nettisivuilta löytyy myös vinkkejä vierailuun lasten kanssa. [Kiira]

– Saaren kätkeytyy monia teoksia. Mitkä ovat teidän lempiteoksianne? Itseäni puhuttelivat eniten PHOSfate-ryhmän hiekkapuutarhainstallaatio ja Adrián Villar Rojasin saareen kätkeytyvät teokset. Ensimmäinen erityisesti siihen liittyvien ympäristökysymysten ja Länsi-Saharan takia ja jälkimmäinen niiden mielikuvitusta kutkuttavien muotojen ja sijaintien takia.  [Satu]

– Saarten Materia Medica oli mielestäni hieno teos, joka tarjosi moniaistisen kokemuksen. Tähän teokseen liittyy myös performanssi, jota en harmi kyllä päässyt näkemään. Lotta Petronellan lisäksi teosta on ollut tekemässä säveltäjä ja artisti Lau Nau sekä keittiömestari ja ruokakirjailija Sami Tallberg, jonka Villiyrttikirja löytyy omastakin hyllystä. Lotta Petronella taas on tuttu saaristoa käsittelevistä teoksistaan. Hän tuntuu todella luontevalta taiteilijavalinnalta tähän saareen sijoittuvaan biennaaliin. [Sini]

– Vaikea valita suosikkeja. Tuula Närhisen Plastic Horizon -teoksessa on jotain kaunista ja surullista samaan aikaan, joten se aina liikuttaa. Emilija Škranulytėn teoksessa puolestaan pääsee osaksi vedenalaista maailmaa, joka on mielestäni jännittävää ja siksi kiehtovaa. [Kiira]

– Vallisaaren miljöö on taideteos itsessään. Historian eri kerrokset ja upea luonto lumoavat. Puolustusvoimien jäljet, vanhat talot ja kivirakennelmat ruokkivat mielikuvitusta.  Mikä olikaan Metsähallituksen rooli saarella? [Satu]

– Metsähallitus hallinnoi Vallisaarta ja vastaa muun muassa kaikista saaren yleisistä asioista, kuten huolto- ja ylläpitotöistä. [Kiira]

– Kerroit myös, että saarella asustaa useita lepakkolajeja. Työkaverini vinkkasi tuossa jokin aika sitten, että Helmet-kirjastosta on mahdollista lainata lepakkotutkaa. Mitenkäs nämä saaren aukioloajat menivätkään? Olisiko siellä mahdollista tutkailla lepakkoja pimeän aikaan? [Sini]

– Helsinki Biennaali on auki tiistaista sunnuntaihin klo 11–18, mutta saarelle pääsee 8–21 reittiliikenteellä. Eli lepakkotutkailu on mahdollista, etenkin pimenevinä syysiltoina. [Kiira]

– Ja syyskuun 17. päivä taisi olla viimeinen mahdollisuus tutustua Helsinki Biennaaliin vielä. Kiitos, kun saatiin sut vieraaksemme blogiin, Kiira!  [Satu]

– Ja kiitos vielä saarikierroksesta! [Sini]

– Kiitos teille! Aina ilo esitellä Helsinki Biennaalia ja Vallisaarta! [Kiira]

©Tarusola

Hämeenlinnan taidemuseossa

Posted on by under näyttely

Kolmen ystävän kohtaaminen eräänä kesäkuun päivänä

– Moikka, Sini! Tosi kivaa, että löydettiin aikaa tälle kesäiselle kulttuuriretkelle! [Satu]

–  Hei, Satu ja Suvi! Täällä Hämeenlinnassa ei ollakaan käyty yhdessä aikaisemmin. Onko tämä taidemuseo teille entuudestaan tuttu paikka? [Sini]

– En ole käynyt koskaan ennen täällä. Hämeenlinnassa olen myös ensimmäistä kertaa. [Suvi]

– Mullekin tämä taidemuseo on uusi tuttavuus. Miljöö ainakin on oikein viehättävä. [Satu]

– Viimeksi kun kävin täällä, esillä oli Tommi Toijan hieno näyttely. Se oli tuossa viereisessä Engel-rakennuksessa, joten täällä Lohrmann-rakennuksessa en ole vieraillut aiemmin. [Sini]

– Mikä näyttely täällä onkaan nyt? [Suvi]

– Vexi Salmi ja ystävät –muistonäyttely, jossa on runsaasti teoksia Vexi Salmen ja hänen vaimonsa Katri Wanner-Salmen kokoelmasta. Kuinka hyvin tunnette Salmen ja hänen elämäntyönsä? [Satu]

– Kyllähän Vexi Salmen vaikutus suomalaiseen musiikkiin on tullut tutuksi. Tiesin hänen olevan myös kuvataiteen ystävä ja keräilijä. Sitä en tiennyt, että hän on lähtöisin Hämeenlinnasta. Kiinnostavaa päästä tutustumaan kokoelmanäyttelyyn. [Sini]

– Täällä yläkerrassahan on seinät ja lattiat täynnä teoksia! [Suvi]

– Yhdellä seinällä olevan sitaatin mukaan Vexi Salmi on sanonut: “Mikä lauluista tulee, se tauluihin menee.” Näyttelyteksteissä on muitakin Salmen ajatuksia. Tästä Intohimona taide -kirjasta (2005) esiin nostetusta pidän erityisesti: “Ihmiset havainnoivat ympäristönsä ja kaiken kokemansa aistein. Muistoihin liittyvät tuoksut, maut, tunnot, sanat ja kuvat. Usein näitä on vaikea erottaa toisistaan. Itse olen kirjoittaessani maalannut muistojani sanoin.” [Satu]

– Näin nopean ensisilmäyksen perusteella näyttää siltä, että Salmen taidemaku on ollut monipuolinen. Teoksia on tunnetuilta suomalaisilta taiteilijoilta, mutta myös Suomen ulkopuolella vaikuttaneilta taiteilijoilta. Näyttelyn nimi viittaa ilmeisesti Vexi Salmen tokaisuun ”Teoksista on tullut ystäviäni”, mutta ymmärtääkseni myös hänen tuttavapiiriinsä kuului paljon kuvataiteilijoita. Löytyykö teille suosikkeja kokoelman teoksista? [Sini]

– Tämä Otto Pankokin Neujahrsgruss für 1939 herättää suurta sympatiaa erityisesti nenäapinansa ja tekstinsä  puolesta. Nenäapinasta tulee heti mieleen meidän Mainion matkatoimiston Nestori Nenäapina, ja teksti “1939 ist mit Vorsicht zu betreten!” herättää monenlaisia ajatuksia varovaisuudesta silloin ja varovaisuudesta nyt. Rosa Liksomin töistä olen aina pitänyt paljon, varsinkin hänen kirjallisesta tuotannostaan. Hänen novellikokoelmansa Yhden yön pysäkki (1985), Unohdettu vartti (1986) ja Tyhjän tien paratiisit (1989) tekivät aikoinaan lähtemättömän vaikutuksen, ja ajattelen joka kerta niitä, kun näen Liksomin muita töitä. [Satu]

– Mä tykkään näistä tulitikkuaskitöistä. Mua vetää puoleensa tällaisissa kokoelmatöissä se, että niissä on monia erilaisia osia, joista syntyy kokonaisuus. Ja huomasin, että täällä on myös Otto Dixin teoksia. Olin juuri koulussa käsitellyt häntä ja sodan vaikutusta taiteeseen. Mikä on sun lempiteoksesi täällä, Sini? [Suvi]

– Löysin monta suosikkia, mutta erityisesti ilahduin löydettyäni täältä originaalikuvitukset Wiggo Wallensköldin Anatolij D. Mbdrinov, sienitieteilijä -kirjaan. Wallensköldin kirja kertoo kuvitteellisen sienitieteilijän elämästä ja tutkimuksista. Tässä vieressä on myös kirjan selailukappale. Näyttelytekstissä kerrotaan, että kuvitukset olivat myynnissä yksittäisinä teoksina, mutta Vexi Salmi halusi säilyttää kuvituksen kokonaisuutena ja otti niiden ostoa varten pankkilainan. Hienoa, että ne pääsee nytkin näkemään kokonaisuutena osana kokoelmaa. [Sini]

– Todellakin! On kyllä upeaa ja ihailtavaa, kun joku omistautuu hyvälle asialle intohimoisesti. Ja arvostan myös sitä, että kokoelmat pääsevät näin esille, jotta jokaisen on mahdollista päästä näkemään niitä. [Satu]

– Joo. Mä bongasin vielä yhden kirjan, joka liittyy myös tähän näyttelyyn. Se on tämä Rappiotaide. Saksalaista ekspressionismia Vexi Salmen kokoelmasta -kirja. Se julkaistiin täällä aiemmin olleen näyttelyn aikaan. [Suvi]

– Täytyykin tutustua tarkemmin. Ehkä tässä on materiaalia myös Suville tuleviin esitelmiin, jos Otto Dix ja muu rappiotaide edelleen kiinnostaa. [Sini]

– Jeps. Tämä on ollut kiinnostava ja opettavainen kokemus joka tapauksessa.  [Suvi]

– Joo, ja tuohon Berndt Lindholmin Polkuja maisemaan –näyttelyynkin olisi mukava tutustua, jos kesäkiireet antavat myöden. Kiitos kivasta näyttelyseurasta! [Satu]

– Kiitos samoin teille molemmille! [Sini]

Vexi Salmen kirjoituskone Hämeenlinnan taidemuseossa

©Tarusola

Kevätlaitumella

Posted on by under näyttely

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä toukokuun lopun päivänä

– Hei, Satu! Mitä sun kevääseen kuuluu? Kiva että ehdittiin vihdoin yhdessä tänne HAMiin näyttelykäynnille. [Sini]

– Moikka, Sini! Niin mukava nähdä! Kevät on intensiivistä aikaa. Olen yrittänyt pysähtyä jokaisen mahdollisen kasvin äärelle ja tietoisesti nauttia kaikesta kukoistuksesta.  [Satu]

– Tiedän ton tunteen. Välillä ulkona kävellessä lähden jäljittämään jotain ihanaa tuoksua. Nyt on luonto niin huumaava kaikille aisteille. Nyt siis Kevätlaitumelle! [Sini]

– Näyttelyn nimi on ainakin osuvan houkutteleva. Ahaa, tässä puetaan ensin suojatöppöset kenkien päälle. Myös houkuttelevan näköiset lattiapinnat kuvioineen ovatkin suojelemisen arvoiset. [Satu]

– Kiinnostaa kuulla, mitä mieltä olet näyttelystä. Itse piipahdin täällä jo kerran oppilaiden kanssa. Kevätlaitumelle-näyttelyn suunnittelussa on huomioitu lapset ja heidän huoltajansa. Tämä näkyy museon esittelytekstien mukaan sekä teosvalinnoissa että etenkin näyttelyarkkitehtuurissa, jossa on otettu huomioon lapsen mittakaava. [Sini]

– Tämäpä on virkistävä perspektiivi, kun taulut on ripustettu näin alas. Kuulin tuossa, kun eräs näyttelyyn tullut rouva kysyi heti salivalvojalta, miksi taulut ovat näin alhaalla. Valvoja vastasi jotenkin kivasti painottaen, että näyttely on lapsille. Tämä taitaa olla aika ainutlaatuista, että lapset otetaan huomioon museossa näin kokonaisvaltaisesti?  [Satu]

– Kyllä se aika harvinaista on. Virkistävää myös aikuiselle katsojalle, kun saa muistutuksen siitä, että on kokonsa puolesta usein aika etuoikeutettu. Koskettamaan taidetta ei täälläkään pääse, mutta sen ymmärtää kyllä. Teosten on tarkoitus kestää tuleville polville. Näyttelytiloissa on kuitenkin kivoja yksityiskohtia, jotka rohkaisevat leikkiin, kuten nämä muodot ja reitit lattiassa ja pienet portaat sekä pyöreät istuimet, joiden päällä voi levähtää matkan varrella.  [Sini]

– Näyttelyvihon ohjeissa kehotetaan viihtymään ja viettämään aikaa, ja sitä ainakin tuo yksi lapsi toteuttaa antaumuksellisesti. Harvoin kuulee, että äidin tarjoama jäätelökään ei houkuta, kun voi olla näyttelyssä. Mitä muuten pidät tästä näyttelyvihosta? [Satu]

– Vihko tukee kivasti näyttelykäyntiä, sisältää tietoa taiteilijoista ja teoksista sekä aktivoi tekemään tehtäviä teosten pohjalta. Vihko osoittautui hyväksi tietolähteeksi, kun olin täällä aiemmin oppilasryhmän kanssa. Oppilaat olivat 10–12-vuotiaita ja kiertelivät näyttelyssä itsenäisesti. Annoin heidän valita vihon tehtävistä yhden. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisimme voineet tehdä useammankin tehtävän. Ne vaikuttivat olevan selkeitä ja helposti toteutettavia ihan täällä näyttelytilassakin. [Sini]

– Ilahduin kovasti, kun löysin tehtävien joukosta kirjoitustehtävänkin: “Näyttelyssä maalaukset Mestarirakentaja ja Karvainen muisto on ripustettu vierekkäin, kuvapariksi. Katso maalauksia tarkkaan. Keitä henkilöt voisivat olla? Ovatko he tuttavia, sukulaisia tai rakastavaisia? Tutki, mitä henkilöiden taustalla näkyy, ja mitä nämä asiat kertovat heistä. Mieti, millaisen kirjeen henkilöt kirjoittaisivat toisilleen. Kirjoita kirje seuraavalle aukeamalle.” Voisin tehdä tuon tehtävän. Kätevää, kun tämän vihon nettiversiossa on kuvat kyseisistä teoksista. Silloin näyttelyyn ja tehtäviin voi palata vielä kaikessa rauhassa myöhemminkin. Täällä näyttelytiloissa tuntuu joka tapauksessa olevan paljon virikkeitä. Mitäs tuolta viimeisestä huoneesta löytyykään? [Satu]

– Tämä viimeinen huone on varmastikin lapsiyleisön suosikki. Täällä pääsee piirtämään museon seiniin, näyttelykalusteisiin ja lattiaan. Vaikka näyttää siltä, että tämä mahdollisuus on innostanut myös monia aikuisia. Miten ihanaa onkaan jättää oma jälki museoon tai ylipäätään mihinkään yleiseen tilaan, ihan luvan kanssa. Yritän löytää pienen kolon, jotta pääsen kokeilemaan piirtämistä.  [Sini]

– Kokonainen huone! Se on kyllä hieno mahdollisuus! Sun oppilaasi olivat varmasti haltioissaan tästä. Oli kyllä elähdyttävää olla Kevätlaitumella. Kohta siintävät kesälaitumet. Suunnitellaanko tuonnempana jotain kivaa kesäpuuhaa? [Satu]

– Kyllä, oppilaat olivat innoissaan. Saattoi näyttelyn katsominen vähän unohtua, kun huomasivat tämän mahdollisuuden. Mutta tosiaan, nyt alkaakin olla aika miettiä, mitä kivaa kesällä tekisi. Pistetään ideoita muhimaan ja palataan niihin pian. [Sini]

©Tarusola

EMMAssa

Posted on by under näyttely

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä huhtikuun lopun päivänä

– Hei, Satu! Hienoa, että päästiin yhdessä pitkästä aikaa tänne Espoon modernin taiteen museoon EMMAan! [Sini]

– Moikka, Sini! Tosi kiva, kun löytyi aikaa näyttelykäynnille. [Satu]

– Viime kerrasta onkin ilmeisesti aikaa, sillä en muista kulkeneeni näistä aulan porteista aiemmin. [Sini]

– Ne on tulleet ihan hiljattain, sillä maaliskuisella käynnilläni niitä ei vielä ollut. Täällä yläkerrassa on alkajaisiksi tämä Daniel Burenin iso näyttely Kävelyllä siksakissa. Esittelytekstissä sanotaan: ”Buren tunnetaan erityisesti 8,7 cm leveästä pystyraidasta, jota hän käyttää visuaalisena työkalunaan. Sen avulla hän paljastaa tutuista tiloista uusia piirteitä.”  [Satu]

Daniel Buren, Käännettävät sermit, (Les Paravents), in situ -teos (2022). Yksityiskohta.

– Tosiaan, Burenin pystyraitojen mitta on aina sama, ovatpa ne sitten esillä missä tahansa. Ennen näyttelyn aukeamista huomasin raitojen ilmestymisen pysäkkien mainostauluihin. Mainostilaan ilmestyneet raidat herättivät huomiota ja kysymyksiä. Mieleen tuli tietysti taideprojektin mahdollisuus. Raitoihin on ihastunut myös yksi suosikkitaiteilijoistani ruotsalainen Jacob Dahlgren. Dahlgren esimerkiksi pukeutuu vaakaraitaisiin paitoihin ja on toteuttanut myös taideprojektiprojektin kuvaten itseään joka päivä raitapaidassa (Instagram @dahlgren_jacob). [Sini]

– Tämä Daniel Burenin haastattelu, jossa hän kertoo työstään ja teoksestaan EMMAssa, löytyy myös EMMAn sivuilta. [Satu]

– Haastattelussa Buren kertookin näyttelytilan takaikkunan olleen lähtökohtana näyttelyn suunnittelussa. Suunnittelu alkaa, kun hän astuu tilaan. Teokset ovat siis sidoksissa paikkaan ja syntyvät siellä in situ (lat. ’paikassa’, ’asemassa’). Mieleeni jäi Timo Valjakan Hesariin näyttelystä kirjoittama lause: “Labyrinttimainen rakennelma edellyttää liikkumista, astumista alati vaihtuvien värien, muotojen, materiaalien ja näkökulmien kaleidoskooppiin.” Kaleidoskooppi tulee tosiaan vahvasti mieleen väreistä, muodoista, sekä peilaavista ja läpikuultavista pinnoista. [Sini]

Daniel Buren, Käännettävät sermit, (Les Paravents), in situ -teos (2022). Yksityiskohta.

– Nyt on vielä yksi hyvä syy odottaa kesän tuloa, kun toukokuun loppupuolella Tapionaukiolle tulee Laskostua/avautua (Ployer/Déployer) -niminen teos, joka koostuu 105 raidallisesta lipusta ja Espoon Nuottaniemeen yhteistyössä Espoon Pursiseura EPS ry:n kanssa toteutettava optimistijollien  Purje/maalauskangas – maalauskangas/purje (Voile/Toile – Toile/Voile) -regatta, joka purjehditaan raidallisin purjein. Hauskasti myös henkilökunnalla on täällä museossa raidalliset liivit päällään, mikä on nimeltään Heterokliittinen essee: Liivit, paikkasidonnainen teos (Essai hétéroclite: Les Gilets, travail situé) [Satu]

– Hienoa, että näyttely leviää myös kaupungille ja jopa lähivesille. Muistan hämärästi Burenin vuonna 1991 Rautatientorilla liehuneet Lippujen meri -teoksen liput. Silloin niitä taisi olla jopa enemmän kuin 105. Miten koet nyt tämän kävelyn siksakissa? [Sini]

– Väreihin sukeltaminen tuntuu virkistävältä. Synkkien maailmantapahtumien keskellä kaipaa iloa, jota itselleni tuovat vahvasti värit. Jännää, miten näiden samojen seinien sisällä voi kokea niin erilaisia värielämyksiä! Jokin aika sitten kävelin näissä samoissa kohdissa Konrad Mägin maalauksista ja niiden värimaailmoista haltioituneena. Se näyttely onkin ollut mulle henkilökohtaisesti vaikuttavin EMMAssa – tai ainakin hyvä kakkonen vuonna 2016 pidetyn näyttelyn Rut Bryk: Taikalaatikko jälkeen. [Satu]

– Olisi hauska ottaa kuvia, mutta oman kuvan heijastumista on vaikea välttää. Tulemme itse osaksi teosta, halusimme tai emme. Erityisen hienosti toimii tämä pitkä ikkuna, joka jatkuu tuonne kokoelmanäyttelyn puolelle. [Sini]

Daniel Buren, Käännettävät sermit, (Les Paravents), in situ -teos (2022). Yksityiskohta. Futuro-talo, arkkitehti Matti Suuronen.

– Ikkunan takana lymyilee ja hymyilee salaperäisesti myös Futuro-talo, joka saa Burenin värien myötä uusia ilmeitä tarkastelupaikan mukaan. [Satu]

– Hei, haluaisitko leikitellä suolalla? Tässä edellinen kävijä on toteuttanut hienon spiraalin. Tehdäänkö meille yhdessä oma teos, olisi kiva kokeilla. [Sini]

– Joo! Tehdään! Miten lähdetään liikkeelle? [Satu]

– Aloitetaan vaikka keräämällä suola keskelle kasaan. [Sini]        

– Se oli hauskaa. Harmi, kun tämä lopputulos ei nyt heijastu seinälle niin kuin aiemmin. Nyt tuolta tuleekin jo uusia suolataiteilijoita, annetaan pensselit heille. [Satu]

Chiharu Shiota, Äärirajoilla (2021).

– Tässä olisi seuraavana Chiharu Shiotan teos Äärirajoilla. Näyttelytekstissä sanotaan: “Chiharu Shiota (s. 1972, Osaka, Japani) on luonut EMMAan ristiin rastiin pingotettujen lankojen avulla labyrintin, johon katsoja saa käydä sisään. Taiteilija on sijoittanut punaisten lankojen lomaan vanhoja ovia, jotka muodostavat teoksen sisään useita vaihtoehtoisia reittejä.” Taiteilijan haastattelun voi katsoa täältä. Seittimäinen lankarihmasto on kaunis ja tiheä. Punainen väri hehkuu kauniisti, kun valo osuu siihen. Itseäni kiinnostaa usein tällaisten suurten teosten materiaalit sekä rakentamiseen käytetty takniikka ja aika. Haastattelusta selviääkin, että teosta on ollut pystyttämässä kymmenen henkilöä kahden viikon ajan. Siihen on käytetty yli 300 kilometriä villalankaa. [Sini]

Chiharu Shiota, Äärirajoilla (2021).

– Hurja työ- ja lankamäärä. Muistan lukeneeni jostain, että ovet olisivat peräisin Berliinin itäpuolelta. Siinä onkin paljon symboliikkaa meidän yhteistyömme juuria ajatellen! [Satu]

– Shiotalla on myös tosi hyvät kotisivut, joiden kautta voi tutustua taiteilijan tuotantoon laajemminkin. [Sini]

– Mulle tulee näistä suljetuista ovista mieleen Jenny Erpenbeckin romaani Mennä, meni, mennyt (Tammi, 2019, suom. Jukka-Pekka Pajunen). Se kertoo Saksaan tulleista afrikkalaisista pakolaisista ja Itä-Saksassa syntyneestä Richard-nimisestä professorista, joka ryhtyy juuri eläköityneenä perehtymään pakolaisten elämään ja siihen, miten he saisivat toiveensa toteutumaan: saada tehdä töitä ja jäädä Saksaan. Romaanissa kysytään: ”Minne menee ihminen, joka ei tiedä, minne hänen pitäisi mennä?” Niin kuin Erpenbeckin romaanissa, voi tässä Shiotan teoksen sisässä miettiä: Kenelle ovet yhteiskuntaan aukeavat, kenelle eivät? Joillekin ne eivät aukea koskaan, ja joidenkin ovet tuhotaan, vaikka niiden kuuluisi aueta yhdenveroisesti kaikille. [Satu]

– Kiitos kirjavinkistä. Kuulostaa kiinnostavalta teokselta. Ovi on tosiaan vahva symboli. Tässä teoksessa jokainen saa kulkea oman reittinsä. Kaikki ovet ovat auki. [Sini]

Chiharu Shiota, Äärirajoilla (2021). Yksityiskohta.

– Täällä Kosketus-näyttelyssä on tämä mun mielestä erityisen hieno osio, joka on rakennettu Juhani Linnovaaran Hiljaisuuden kuuntelija -teoksen ympärille. Täältä mediahuoneesta löytyy huhtikuun loppuun asti videoteos Wonderland (2016). Kuuron 13-vuotias Mohammedin kertomina sodan kauhut havainnollistuvat katsojalle raastavasti. Teos esitellään näin: ”Wonderland on pysäyttävä sodan vastainen viesti. Muhammed on Özgenin mukaan kollektiivinen omatuntomme ja kaikkien sodassa kotinsa menettäneiden metafora.  Muhammedin tarina auttaa näkemään median väkivaltakuvaston ja otsikoiden ohi sodan arkitodellisuuteen ja inhimilliseen kärsimykseen.”  Luin taiteilija Erkan Özgenin esittelystä, että hänen videoon ja valokuvaukseen pohjautuvissa installaatioissaan käsitellään ”muun muassa siirtolaisuuden, kulttuuri-identiteetin, kielen, omantunnon ja etiikan teemoja. Teoksissaan hän korostaa tarinoita, jotka uhkaavat hautautua jatkuvan tietotulvan alle tai jotka jätetään joskus jopa tarkoituksella hämärän peittoon.”  Mohammedin tarina on osuva esimerkki tästä. [Satu]

– Varoitus teoksen järkyttävyydestä ovella on aiheellinen. Hurjaa nähdä, miten lapsi kertoo noin elävästi asioista, joiden olemassaolosta hänen ei pitäisi vielä tietää mitään, saati sitten itse kokea. [Sini]              

– Sota on aina hirveä tragedia, ja tuntuu niin epäreilulta, että pahiten siitä joutuvat aina kärsimään kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevat. Me ollaan etuoikeutettuja, kun voidaan vain siirtyä teoksesta toiseen. Toivoisi, että Mohammed kohtalontovereineen pääsisi pakenemaan sodan kauhuja yhtä helposti.

Kulkiessani pois Wonderlandista bongasin lattiasta tämän kivan tehtävän: ”Valitse yksi teos ja kuvaile sitä käyttämällä eri aistejasi. Kuvittele miltä taideteos voisi tuntua, tuoksua, maistua tai kuulostaa.” Voisin valita omaksi teoksekseni Juhani Linnovaaran Hiljaisuuden kuuntelijan (1955). Linnovaaralla on paljon muitakin teoksia, jotka puhuttelevat aisteja ja joiden mielikuvitukselliset hahmot ja maisemat houkuttelevat tarinallisuudellaan.  Hiljaisuuden kuuntelijan teostekstikin herättää monia ajatuksia, kuten siinä lainatut Linnovaaran sanat: ”Tuhon jälkeinen aika vaatii hiljaisuutta, kaiken uudelleen arvioimista, sisimmän kuuntelemista, jotta elämä saisi jälleen mahdollisuuden.”  [Satu]

– No, miltä teos voisi mielestäsi tuntua, tuoksua, maistua tai kuulostaa? [Sini]

Juhani Linnovaara, Hiljaisuuden kuuntelija (1955).

– Tällaista heräsi mieleeni sitä katsellessani: Ilmassa leijuva hento savuntuoksu haihtuu hiljalleen pois. Palanut maa lähettää ensimmäiset versonsa tunnustelijoiksi. Voiko täällä vielä kohota metsä, jonka helmaan piiloutuu makeiden ahomansikoiden mätäs? Rakennetaanko raunioille uusi elämä, joka täyttyy askelista, nauruhelmistä ja kaipauksen kyyneleistä? Saako lintunen laulunsa takaisin? Tuhkasta nousee toivo kuin Tsernobylista rukous. [Satu]

– Itse valitsen tämän Antti Laitisen teoksen Nail Cube (2016). Materiaaleiksi mainitaan puu ja naulat. Tätä katsoessa voi tuntea sen fyysisen kokemuksen, joka naulojen lyömisestä syntyy. Ehkä muutaman lyönnin myös sormeen, auts! Nauloissa on usein oma tuoksunsa ja kylmä kilinänsä. Puulla taas oma tuoksunsa ja pehmeämpi pinta. Nauloista muodostunut naulakuorikuori on kuin puun panssari, jonka lyönnit ovat kovettaneet. Tykkään yleensäkin kovasti Laitisen teoksista. [Sini]   

Antti Laitinen, Nail Cube (2016).

– Tuo kuvailu tuntui totisesti sormissa asti. Tämä Aparna Raon ja Søren Porsin Nimetön (2017) on yksi lempiteoksistani täällä. Nämä teoksen hiljaisuudesta nauttivat hahmot, jotka piiloutuvat yllättäviä ääniä kuulleessaan tai äkillistä liikettä havaitessaan, tuovat mieleeni yhden suomalaisen kirjallisuuden suosikeistani, Petri Tammisen Piiloutujan maan (Otava, 2002). Kyseisessä lyhytproosakokoelmassa käsitellään olemassaoloa ja ulkopuolisuutta Tammiselle olennaisella tyylillä: lakonisesti, vähän ironisesti, hieman pilke silmäkulmassa vähäeleisen koskettavasti. Kirjassa etsitään piilopaikkoja, joita voi löytää periaatteessa mistä vain, jos on tarpeeksi hyvä piiloutuja: teollisuusalueelta, kirjoista, yksityiskohdista – museostakin. Kirjan luettuaan tietää, ettei piilopaikkaa kannata etsiä vasta hädän hetkellä vaan hyvissä ajoin ennakoiden. [Satu]

Aparna Rao ja Søren Pors, Nimetön (2017).

– Kiinnostavaa, että sinulle teokset herättävät noin vahvoja mielleyhtymiä juuri kirjallisuuteen. Tarinat jatkavat elämäänsä monissa tulkinnoissa. Tämä teos on tosiaan hauska ja huomaan että se vetoaa vahvasti myös näyttelyn nuorempaan yleisöön. Tähän teoksen eteen on syntymässä jo pieni jono. Interaktiivisuudelle on selvästi kysyntää. [Sini]

– Ennen täällä WeeGeessä oli viisi museota saman katon alla, eli se oli varsinainen saksalainen WG, Wohngemeinschaft. Salivalvoja kertoi, että nyt kolme museoista on muuttanut tai muuttamassa pois: Helinä Rautavaaran museo, Lelumuseo ja Kellomuseo. Lelut ovat onneksi muuttaneet lähelle: Museo Leikki avautuu 13.5. ihan päärakennuksen tuntumassa uusissa tiloissa, joista uusi Suomen koru- ja kellomuseo Kruunukin löytyy. [Satu]

– Tämä muutos on mennyt itseltäni ihan ohi. [Sini]

– Vain muutos on pysyvää. Ja joskus Särkyvää: Piipahdetaanko vielä tuolla Brykin ja Wirkkalan uudistetussa katseluvarastossa? Tilassa on myös keramiikkanäyttely Särkyvää. [Satu]

Irma Weckman, Kultainen ovaali (2021). Taustalla Working with Soil, Kriittisesti uhanalaiset lajit (2020–2021).

– Tänään joutuu tosiaan tyytymään vain pieneen piipahdukseen, mutta täytyy palata paremmalla ajalla takaisin. [Sini]

– Joo! Itse piipahtelen EMMAssa parhaimmillaan kuukausittain. Näyttelyyn on myös olemassa mobiiliopas. Tässäkin tilassa on mielikuvitusta kutkuttavia teoksia, ja tuo Särkyvää-näyttelyn tausta-ajatuksena kulkeva japanilainen perinne, kintsugi, vaikuttaa kiehtovalta. Näyttelytekstissä sitä kuvataan näin: ” [–] särkyneen keraamisen esineen osat liitetään toisiinsa uudelleen kullalla tai muulla metallilla. Rikkonaisuutta ei peitetä, vaan siihen luodaan uusi suhde. Murtuma voi olla merkki uudesta.” [Satu]

– Kintsugin ajatus on kaunis ja tärkeä muistutus kestävästä kulutuksesta. Korjaaminen tekee myös korjaajan työstä näkyvän. Samankaltaisia ajatuksia liittyy myös japanilaisiin Boro-tekstiileihin, joissa kangasta paikataan uudelleen ja uudelleen. [Sini]                        

– Ostin EMMAn myymälästä nämä taidekysymyskortit, ja ne houkuttelevat pelaamaan. Testataanko joskus? [Satu]

– Näyttääpä kivalta! Otan pelihaasteen vastaan. [Sini]

© Tarusola

Tauko-näyttelyssä

Posted on by under näyttely

TET-harjoittelija Suvin kohtaaminen kuvataiteilija Sini Anttila-Rodriguezin kanssa eräänä lokakuun lopun päivänä

– Moi, Sini! Kiva päästä puhumaan Tauko-näyttelystäsi, jossa käytiin aiemmin tässä kuussa G12-galleriassa. [Suvi]

– Oli mukavaa, että päästiin käymään näyttelyssä yhdessä, Suvi. [Sini]

– Tauko-näyttely oli minusta kiinnostava ja syvällinen. Olet pitänyt myös useita muita näyttelyitä, kuinka mones näyttely tämä oli? [Suvi]

– Täytyykin oikein tarkistaa ansioluettelosta. Sen mukaan tämä oli kuudestoista yksityisnäyttelyni. Yhteisiä näyttelyitä muiden taiteilijoiden kanssa onkin kertynyt enemmän. Niissä olen ollut mukana yhdellä tai useammalla teoksella. Nämä ovat usein näyttelyitä, joissa taiteilijoiden teoksia yhdistää jokin yhteinen teema. [Sini]

– Miten tämä näyttely eroaa eniten mielestäsi aikaisemmista näyttelyistä? [Suvi]

– Osassa Tauko-näyttelyn maalauksista käytin mallia, jonka rakensin vain maalausta varten. Etsin usein maalauksiin referenssikuvia, mutta käytän niitä yleensä vapaammin vain yksityiskohdissa. Tällä kertaa halusin tavoittaa läpinäkyvän pinnan illuusion enkä olisi osannut tehdä sitä ilman mallia. [Sini]

– Onko maalaaminen päätyösi? [Suvi]

– Maalaaminen vie ajoittain pääosan ajastani. Esimerkiksi tänä kesänä sain työskentelyyn apurahan, ja se mahdollisti keskittymisen ainoastaan näyttelyn tekemiseen. En kuitenkaan elä pelkästään tekemällä taidetta vaan opetan myös lapsia ja nuoria kuvataidekoulussa. [Sini]

– Itse pidän eniten maalauksesta Joutuuko olemaan kauan paketissa? Siinä on sellainen kosminen tunne, ja sen värimaailma on hieno. Mikä on oma lempiteoksesi tässä näyttelyssä? Minkälainen sen luomisprosessi oli? [Suvi]

– En oikeastaan pysty valitsemaan lempiteosta, vielä. Kaikissa teoksissani olen mielestäni saavuttanut jotain, mitä tavoittelin. Tietysti näen niissä myös asioita, joissa olisin voinut tehdä toisin. Yleensä kiinnyn vasta ajan myötä joihinkin teoksiin enemmän kuin toisiin. [Sini]

– Kuinka kauan yhden teoksen tekeminen vie keskimäärin? [Suvi]

– Se riippuu tosi paljon teoksen koosta, yksityiskohtien määrästä, omasta vireystilasta ja tekniikasta. Joskus maalaan pienempiä teoksia päivässä tai kahden päivän aikana. Välillä pienikin maalaus saattaa olla työn alla pitkään. Työstän myös useaa maalausta samaan aikaan, joten yksittäisen työn valmistumisaikaa on oikeastaan vaikea sanoa. [Sini]

– Muutamissa teoksissa kuvataan tarkasti sellofaania, mihin tämä viittaa? [Suvi]

– Katsoja voi saada materiaalista erilaisia mielleyhtymiä. Minulle sellofaani edustaa maalauksissa jotain suojaavaa, eristävää, epäorgaanista ja epäekologista. Sen voi nähdä viittauksena myös epidemian aikaiseen eristäytymiseen. [Sini]

– Miten sait läpinäkyvyyden syntymään? Esimerkiksi sellofaanissa, jonka sait näyttämään realistiselta. [Suvi]

– Läpinäkyvyys oli kiinnostava haaste. Havainnosta maalaaminen vaatii keskittymistä ja on oikeastaan aika meditatiivista. Täytyy katsoa todella tarkkaan ja läheltä. [Sini]

– Maalauksissa on kiehtova värimaailma. Mikä inspiroi maalausten väripaletit? [Suvi]

– Huomaan päätyväni maalauksissani usein samoihin väreihin, sävyihin ja niiden yhdistelmiin. En oikeastaan tiedä, miten olen päätynyt juuri näihin väreihin. Usein saavutan niillä haluamani tunnelman. Ajoittain yritän tietoisesti tuoda tekemiseeni uusia kontrasteja tai karsia väripaletin todella niukaksi.  [Sini]

– Minkälainen ympäristö inspiroi nämä teokset? [Suvi]

– Hyvä kysymys! Oma elinympäristöni on yksi inspiraation lähde, mutta ajattelen maalausten olevan tiivistymä ideoista, jotka löytyvät joskus sattumalta, joskus etsinnän tuloksena, eri lähteistä. Ideoita myös karsiutuu koko prosessin aikana ja uusia tulee tilalle. [Sini]

– Minkälaisessa ympäristössä nämä teokset luotiin? [Suvi]

– Sanoisin, että aika kuumassa :). Kesällä oli niin paljon lämpimiä päiviä, että välillä lämpö vaikeutti keskittymistä työhuoneella. [Sini]

– Minkälaisia tekniikoita käytit teoksissa? [Suvi]

– Maalaukset ovat pääasiassa öljyvärimaalauksia kankaalle. [Sini]

– Miten nimet teoksille syntyivät? [Suvi]

– Joskus jo maalausta aloittaessa teoksille syntyy työnimiä, jotka vaihtuvat vielä ennen näyttelyä. Nimellä haluan joskus kertoa jotain teokseen liittämistäni ajatuksista, välillä taas haluan välttää liikaa alleviivaamista ja valitsen maalauksen nimeksi jonkin maalauksessa olevan asian. Tauko-näyttelyssä on kolme maalausta nimetty hieman haikeiden ja romanttisten laulujen mukaan, esimerkiksi Saudade, Oi kuu ja Orjanruusu. [Sini]

– Millaista teosten ripustus oli, ja löytyikö tauluille paikat helposti? [Suvi]

– Ripustaminen on mielestäni aina todella mielenkiintoista ja paljastaa teoksista uusia asioita. Vaikka suunnittelen usein mielessäni tulevaa ripustusta, on lopputulos lopulta hyvin erilainen, kuin ajattelin. Teosten värit ja intensiteetti vaikuttavat toisiinsa, samoin teosten asettaminen toistensa yhteyteen voi vaikuttaa maalauksen tulkintaan ja siihen, mihin kiinnitetään huomiota. Jos maalauksissa on ihmisen hahmo, on katseen suunta merkityksellinen. Itse olen usein liian lähellä omia maalauksiani. Tällä kertaa näyttelyä oli ripustamassa itseni lisäksi mieheni Roberto ja galleristi Anni. Uskon, että ripustuksessa päästiin erilaiseen ja parempaan lopputulokseen heidän rohkeiden ehdotustensa kautta. [Sini]

– Näyttelyesitteessä viitataan Kirsi Kunnaksen runoon Nyt kun liitän tauot taukoihin. Missä tutustuit runoon ja mikä siinä oli puoleensavetävää? [Suvi]

– Tiedän kuulleeni runon joskus kauan sitten nuorena aikuisena. Olin oikeastaan unohtanut koko runon, kunnes törmäsin sen nimeen eräässä somekeskustelussa. Olin pyöritellyt ajatusta tauoista, niiden kestoista ja erilaisista merkityksistä. Halusin lukea runon uudestaan ja löysinkin Kirsi Kunnaksen Valoa kaikki kätketty -teoksen kirjastosta. Runo on kaunis ja haikea. Se maalaa mieleen kuvia ajan kulumisesta ja hetkien merkityksestä.  [Sini]

– Kiitos tästä tosi mielenkiintoisesta keskustelusta! [Suvi]

– Kiitos Suvi, ilo oli kokonaan mun puolella! [Sini]