Kirjainten kanssa tanssimassa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä toukokuun lopun päivänä

– Moi, Sini! Mikä vihreys ja vehreys! Miten sun toukokuusi on sujunut? [Satu]

– Hei, Satu! On tosiaan ihanan vihreää. Mun toukokuu on ollut kiireinen, ja kaikki vapaat hetket olen viettänyt sormet mullassa. Mitä itse olet puuhaillut? [Sini]

– Vaikka mitä. Päällimmäisenä mielessä on vähän aikaa sitten lukemani Jani Saxellin kirja Tanssii kirjainten kanssa — Inspiraatiota tämän päivän tarinankertojille. Onko kirja sulle jo tuttu? [Satu]

– Ei ole vielä tuttu. Olen kyllä nähnyt kannen käyttämässäni e-kirjapalvelussa. Millaisesta kirjasta on kyse? [Sini]

– Sain tämän arvostelukappaleen meille kustantajalta. Kiitos, Art House! Teos on suunnattu kirjoittajille, joilla on joko tekeillä tai suunnitteilla oma käsikirjoitus. Saxell kuvailee kohdeyleisöä ilmeikkäästi: ”– yhtä hyvin oman elämänsä kertureille, dekkaristeille ja humoristeille, pienten eleiden ja mielenliikkeiden novellisteille, joiden taito ja taika on saada rivin välitkin puhumaan, kuin myös kieltä vyöryttäville alitajunnan maalareille ja pyroteknikoille. Niin rähjäisen elämänmakuisille Charles Bukowskin (1920–1994) hengenheimolaisille kuin tulevaisuuden leenakrohneille ja maaritverrosille, jotka lomittavat arkisuuttaa ja outoutta, kirkkaita ja kuulaita lauseita ja ihmismielen vinksahduksia. ” (s. 25.) Saxell kirjoittaa oppaan tehtävän olevan ”villitä ja vapauttaa, rohkaista lukijaa oman sisäisen äänensä (tai ääntensä) etsintään. Samoin lietsoa kapinaa ’todellisen’ elämän reunaehtoja vastaan.” (s. 13–14.) [Satu]

– Kohderyhmä ei siis taida olla aivan vasta kirjoittamista aloittelevat. Tuo kapinallisuus kuulostaa kyllä houkuttelevalta! [Sini]

– Opas on sopiva sekoitus kannustusta ja suorasukaista realismia. Se on jaoteltu kolmeksi isoksi kokonaisuudeksi: I Perusaskeleet, II Piruetit ja pyörähdykset sekä III Tarinankertojan kymmensormijärjestelmä. Kahden ensimmäisen kokonaisuuden lopussa on Johtopäätöksiä-osio, jossa kirjallisten esimerkkien jälkeen sovelletaan oppeja tarkemmin käytäntöön. Kolmas kokonaisuus, Tarinan kertojan kymmensormijärjestelmä, sisältää nimensä mukaisesti kymmenen kohtaa, jotka käsikirjoituksen tekemisessä tulisi ottaa huomioon. Sen jälkeen seuraa Loppusoinnut-osio, joka on täydennetty otsikon osalla: ”Kuinka poltetaan talo maan tasalle”. Siinä käsitellään julkaisemisen realiteetteja. [Satu]

– Julkaisemisen realiteetit tulevat varmasti jokaisella vastaan. On hyvä olla tästäkin puolesta tietoinen. Mitä luulet, voisiko kirjasta olla apua esimerkiksi sarjakuvan käsikirjoittajalle? [Sini]

– Sarjakuvaa ei oppaassa varsinaisesti käsitellä, mutta teoksen oppien soveltamisesta on varmasti hyötyä sarjiskäsikirjoitusta tehdessä esimerkiksi kerronnan, miljöön tai henkilöhahmojen rakentamisen kannalta. Oppaassa käsitellään kaiken kaikkiaan valtava määrä kirjallisuutta, mikä on todella avartavaa ja paikoitellen jopa suorastaan hengästyttävää. Saxell on lukenut paljon ja pystyy kirjallisuustieteen opintojaan hyödyntäen esittelemään suvereenisti teoksia eri esimerkkien yhteydessä. Joukkoon mahtuu sekä nykykirjallisuutta että iäkkäämpiä klassikoita. Eri tekniikoita, tyylejä ja muita kirjoittamisen yksityiskohtia valotetaan kirjallisten esimerkkien avulla. Lisäksi lähteinä käsitellään tv-sarjoja ja elokuvia. Hyvien tarinoiden rakastajalle opas on todellinen aarreaitta. Se myös innostaa tarttumaan mainittuihin teoksiin, mikä on taidokas temppu. Lukeminenhan kulkee käsi kädessä kirjoittamisen kanssa. Teoksia ja kirjallisia esimerkkejä käsitellään niin paljon, että välillä täytyy skarpata, milloin on ikään kuin lukijan aktiivinen vuoro toimia konkreettisemmin. Millaisia lähteitä sä käytät kuvataiteen tekemisen inspiraationa, Sini? [Satu]

– Inspiraationa maalausten tekemiselle voivat toimia todella monet eri asiat, esimerkiksi hyvät kirjat ja musiikki. Olet saanut mun kiinnostuksen heräämään, ja vaikka en edelleenkään ryhtyisi harrastamaan kirjoittamista, alkoi tämä kuvailemasi kirjallisuuden käsittely kiinnostaa. Kuulostaa siltä, että tästä kirjasta voisi nauttia myös innokas kirjallisuuden lukija. [Sini]

– Ehdottomasti! Mä olen omien luovien tekstieni parissa pohtinut viime aikoina erityisesti henkilöhahmoja. Siksi olikin hyvä lukea Saxellin muistutus: ”Henkilöitäkin elävöitetään menemällä itse tilanteisiin. Jos joku hahmo on vaikkapa laiska, tekopirteä, hermostunut tai ihan mitä tahansa, sitä kannattaa kaikkein vihoviimeisimmäksi ruveta kuvaamaan adjektiiveilla. Antaa näiden luonteenpiirteiden tulla epäsuorasti ilmi hahmon toiminnassa ja tekemisessä, arjen konkreettisissa asioissa: puheen ja elekielen maneereissa, pukeutumisessa, ulkoisessa olemuksessa.” (s. 126.) Millaisia näkemyksiä sulla on henkilön kuvaamisesta kuvataiteessa? Voisiko kuvataiteen ajatuksista henkilökuvauksessa ammentaa kirjoittamiseen tai päinvastoin? [Satu]

– Maalauksissani ihmishahmot ovat yleensä aika viitteellisiä tai perustuvat suoraan vanhoihin valokuviin. Ne ovat osana kokonaisuutta enemmänkin edustamassa ihmistä tai ihmisen toimintaa. Jos teen sarjakuvaa tai kuvitusta, lähestymistapani on aika erilainen. Tarinan hahmoon täytyy tutustua, jotta sen tavat toimia ja olla on helpompi toteuttaa visuaalisen tarinankerronnan avulla. Tässä varmasti on paljon yhteistä henkilöhahmoista kirjoittamisen kanssa. Hahmo luodaan kuvien, toiminnan ja tekstin avulla. [Sini]

– Saxellin kirjassa käsitellään myös Helsinkiä kirjallisuuden näyttämönä. Mulle tulee monilta kävelyiltä heti mieleen parikin paikkaa, jotka ovat saaneet mielikuvituksen liikkeelle. Yhdestä paikasta ottamani kuva on jäänyt kummittelemaan alitajuntaani, ja aavistelen, että jonain päivänä mun on kirjoitettava siitä. Erityisesti Suomenlinna on myös aina kutkutellut tarinoillaan. Tuleeko sulle mieleen jokin sua inspiroinut Helsingin paikka, jonka haluaisit maalata? Vai oletko jo maalannut sellaisen? [Satu]

– Nyt ei ainakaan heti tule mieleen tiettyä paikkaa Helsingissä. Enemmänkin ne ovat hetkellisiä valotapahtumia luonnossa, kuten meren rannalla tai metsälammella. Vielä jonain päivänä haluaisin lähteä maalausmatkalle Etelä-Ranskaan kokemaan monia taiteilijoita inspiroineen valon ja maisemat. [Sini]

Tanssii kirjainten kanssa -opas on kirjoitettu elävän vivahteikkaasti. Se sisältää paljon asiaa ja vaatiikin syventymistä. Oikotietä onneen ei ole, ei kirjoittamisessakaan. Tässäkään oppaassa ei ole varsinaisia konkreettisia kirjoitusharjoituksia, kuten ei ole aiemmin käsittelemässämme Miksi en kirjoittaisi? -kirjassakaan. Kaipaan sellaisia välillä ja taidan seuraavaksi uudeksi kirjoitusoppaaksi yrittää löytää sellaisen. Pienten kirjoitusharjoitusten tekeminen on kaiken puurtamisen lomassa niin virkistävää. Teetkö sä muuten joskus ”kuvantekemisharjoituksia” arjen keskellä? Entä onko sulla mielessä joitain sellaisia hyviä oppaita, joissa olisi vastaavia kuvantekemistehtäviä kuin joissakin kirjoitusoppaissa kirjoitusharjoituksia? [Satu]

– Harvemmin tulee tehtyä valmiita kuvan tekemiseen liittyviä harjoituksia. Harjoituksia sisältävää kirjallisuutta tulee aina välillä vastaan, ja sieltä tulee poimittua ideoita myös omaan opetukseen. Erilaisia tehtäviä kehittelen ja käytän tietysti opetuksessa. Mielestäni harjoituksissa on tärkeintä motivaatio. Tehtävänannon täytyy innostaa ja olla tarpeeksi väljä, jotta kuvan tekijän omille ideoille jää tilaa. Toisaalta tarvitaan esimerkkejä ja visuaalisia virikkeitä. Parhaiten tämä onnistuu tuttujen oppilaiden kanssa. Siksi ajattelen, että valmiit tehtävät ja harjoitukset ovat ikään kuin ideapankki, josta voi muokata senhetkiseen tarpeeseen sopiviksi. [Sini]

– Muuten, Saxell käsittelee myös Ville Hännisen Kirjan kasvot -teosta, joka luotaa sekä kirjankansia että teosten nimeämisen trendejä. Etkös sä ole tehnyt yhteistyötä graafisen suunnittelijan Minna Luoman kanssa? Olisikohan mahdollista saada hänet joskus vieraaksi Kielikuvakohtaamisiin keskustelemaan kirjankansista? [Satu]

– Kyllä, Minna on palkittu useista suunnittelemistaan kirjoista. Kysyn, ehtisikö hän vierailemaan ja kertomaan työstään. [Sini]

– Kiva! Jani Saxellin oppaan Tarinankertojan kymmensormijärjestelmän 7. kohta on nimeltään ”Älä lennä turhaan, mutta pysyttele tien päällä”. Lukiessani tuota mieleeni tuli katkelma Paavo Järvilehdon ja Lauri Järvilehdon kirjasta Pim! Olet luova: ”Lukeminen ja matkustaminen ovat kokonaisvaltaisia tapoja rikkoa ajattelun kankeutta, ja ne ovat luovuuden ruokkimiskeino, joka on mahdollista ihan jokaiselle. Mielikuvitus on matkustamista mahdollisiin ja mahdottomiin maailmoihin. Mitä enemmän luet ja mitä erilaisemmissa paikoissa käyt, sitä enemmän mielikuvituksellasi on käyttövoimaa viedä sinut uusiin ja tuntemattomiin maailmoihin.” (s. 125.) Oletko lukenut tuon kirjan? [Satu]

– Hyvä, kun muistit tämän kirjan! Se on itselläni juuri kesken ja vaikuttaa kiinnostavalta. Palataanko siihen ensi kuussa? [Sini]

– Joo, oikein mielellään! Luovia kesäisiä tanssihetkiä kirjainten ja kuvien parissa! [Satu]

© Tarusola

Kesäisissä harjoituksissa II

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä elokuun lopun päivänä

– Moi, Satu! Taas on kuukausi vierähtänyt viime tapaamisesta.

– Moi, Sini! Tuntuu, että kesällä aika vyöryy ukkosrintaman lailla ohitse.

– Miten sulla ovat edistyneet ne kesäiset harjoitukset, joista viimeksi puhuttiin?

– Mun kesä on ollut luonto-, kirjoitus- ja kirjallisuuspainotteinen. On tullut luettua ja kirjoitettua runsaasti luonnonhelmassa. Kirjan talon kurssien Uusin silmin ja Kirjoittaen kohti kesää kirjoitusharjoitukset luontuivat mainiosti kesäpuuhiin.

– Täytyy sanoa, että itsellä kirjoittaminen jäi vähemmälle, mutta kuten lupasin, olen ahertanut ainakin sen yhden lupaamani harjoituksen.

– Meidän muutaman vuoden takainen seikkailu Nicaraguassa oli mulla mielessä kummankin kirjoitusharjoituksen inspiraationa.

– Kiva kuulla! Pääsen sitten sun tekstien kautta takaisin reissutunnelmiin. 

– Meillä molemmilla taitaa olla Banana Split -tehtävästä kummunnut ruokamuistotarina. Ohjeistuksen mukaan kirjoittajan tosiaan piti miettiä ja listata omista ruokamuistoistaan mieleenpainuvimmat viiden minuutin ajan. Yhtä valittua ruokamuistoa tuli kuvata haju-, maku-, tunto- ja näköaistia käyttäen ja kirjoittaa viiden minuutin ajan kuvaus vain yhteen aistiin kerrallaan keskittyen. Näistä yksittäisten aistimusten pienistä kuvauksista tuli työstää laajempi kokonaisuus ja luoda siihen pohjautuen tarina.

– Tässä mun ruokamuistosta syntynyt tarina.

– Onpa herkullinen kuvaus! Todella eläväinen ja aistivoimainen. Pidän erityisesti tuosta, miten kuvaus on rakennettu: Miten houkutus kasvaa kasvamistaan ja päätyy lopulta samastuttaviin herkkuöverituntemuksiin. Erityisesti herkun identiteetin paljastaminen vasta ihan lopussa luo tekstiin hyvän jännitteen. Miltä tuntui tehdä tämä harjoitus?

– Tykkäsin harjoituksesta tosi paljon. Itselle kaikki luova kirjoittaminen on työn takana, mutta tässä harjoituksen ohjeita noudattamalla pääsin aika helposti vauhtiin, kunhan sain valittua sen ruokamuiston kaikista vaihtoehdoista. Lopulta kirjoittaminen oli oikein mukavaa. Kiitos kun houkuttelit mut tarttumaan tähän. Entä miten sun Banana Split -tehtävän teksti syntyi?

–  Mukava kuulla. Mun kirjoitus eteni vaiheiden kautta tällaiseksi lopulliseksi tarinaksi.

– Hahaa! Tosi hauska tarina! Muistan kyllä kyseisen papuherkun, jota oli tarjolla vähän joka aterialla. Tuo suutuntuma ja makumaailma vastaa kyllä hyvin myös mun muistikuvia. Ihmettelinkin silloin, miten se sulle niin hyvin maistui. Más, más!

– Tässä Banana Split -tehtävässä oli mukava edetä aistiaskel kerrallaan. Luulen, että tuo tekniikka synnytti lopulliseen tarinaan yksityiskohtaisempaa kuvausta kuin olisi kehittynyt, jos olisi alkanut suoraan rakentaa tarinaa. Nyt annos on myös keskeisemmässä asemassa. Ilman ruoan näin yksityiskohtaista kuvaamista olisin varmaankin keskittynyt kuvaamaan miljöötä, mikä olisi vienyt tarinan ihan toiseen suuntaan.

Siinä matkahetkitehtävässä piti keskittyä jonkin pienen hetken merkitykseen. Sen ohjeistuksessa kehotettiin kuvailemaan liuskan verran jotain aiemmalta matkalta mieleen jäänyttä mahdollisimman lyhyttä hetkeä, jonka pitäisi tiivistää jotain kyseiselle paikalle tunnusomaista. Oliko niin, Sini, että sä teit tehtävän visuaalisesti?

– Kyllä. Tämän hetken tallensin kameralla yhtenä lomareissun ihanimmista paikoista. Tässä ollaan rantakahvilassa Symin saarella Kreikassa.

– Onpa idyllinen ja houkutteleva kuva! Tekisi mieli istahtaa tuohon nauttimaan maisemista. Kuvan värikylläisyys aktivoi aistit. Tunnen merituulen hieman suolaisen henkäyksen, aavistelen lämpötilan olevan kahdenkymmenen paremmalla puolella ja kuulen mielessäni eläväisiä ääniä rinteiden kujilta. Ainoastaan pöydällä olevasta tuhkakupista nenääni nouseva tupakanhaju huojuttaa harmonista tunnelmaa. Oliko paikka yhtä idyllinen kuin sen aurinkoisuus antaa aistia?

– Kyllä oli, ja tuhkakuppikin taisi olla tyhjä. Ei kärynnyt ainakaan nenään.

– Tässä on mun tekstini hetkestä. Tuntuvatko kyseisen hetken tunnelmat
Nicaraguan Juan Venado Island -luonnonsuojelualueella tutuilta?

– Kyllä, hyvin tutuilta! Tuossa hetken kuvauksessa tiivistyy hyvin kaikki se reissun mahtavuus. Tuo reissu oli ehkä ihmeellisin kokemani retki Nicaraguan luonnossa, vaikka niitä oli tämän lisäksi monia muitakin. Miltä tämän harjoituksen kirjoittaminen susta tuntui?

– Mun mielestä matkakuvaustehtävä oli tosi hyödyllinen. Mulla oli aluksi suuria vaikeuksia pienen pieneen hetkeen keskittymisessä. Olen kirjoittanut samaisesta jokiajelusta muissa yhteyksissä, jolloin olen käsitellyt laajempaa kokonaisuutta. Nytkin olisin ensin halunnut viilettää kalastajaveneellä pitkin vesistöä tuuli hiuksissa hulmuten, mutta se ei olisi vastannut tehtävänantoa. Oli jarruteltava veneen ja näppäimistön vauhtia, mikä oli hämmästyttävän vaikeaa. Se pakotti muistelemaan kyseisen hetken yksityiskohtia tarkasti. Ilman laajoja muistiinpanoja tilanteesta aistihavaintojen mieleen palauttaminen ei onnistunutkaan niin helposti kuin olin luullut. Piti ponnistella muistaakseen hetken ääniä, tuoksuja ja muita aistihavaintoja. Oli käytettävä vähän myös taiteellista vapautta. Pienen pieni hetki vaatii yllättävän paljon rakennusaineita ympärilleen, varsinkin jos siitä on kirjoitettava liuskan verran. Näin kyseisestä hetkestä syntyi lopulta paljon monimuotoisempi kuin aiemmat tiiviimmät kuvaukset siitä. Syntyi myös halu kokeilla samanlaista tekniikkaa useamminkin.

– Hyviä tehtäviä siis! Jatketaanko aistien maailmassa ja perehdytään siihen aisteja käsittelevään sarjakuvakirjaan, jonka näytit kerran mulle?

– Tehdään niin!

© Tarusola

Kesäisissä harjoituksissa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä heinäkuun lopun päivänä

– Miten on kesäpäivät kuluneet, Sini?

– Kiitos hyvin, Satu! Pääsin vihdoin nauttimaan kesästä myös lomaillen.

– Mukava kuulla. Oli viimeksi puhetta niistä Kirjan talon verkkokursseista, joita olen tehnyt töiden ohella harrastus- ja oppimismielessä. Toinen on matkakirjoittamisen kurssi Uusin silmin ja toinen nimeltään Kirjoittaen kohti kesää. Kumpaankin kurssiin sisältyy monta innostavaa harjoitusta.

– Vaikuttaa kivalta! Oletko löytänyt tehtävistä jo suosikkisi, vai urakoitko kaikki harjoitukset läpi?

– Tähän mennessä olen poiminut rusinat pullasta. Tuo kesäisen kirjoittamisen kurssi esitellään sivustolla näin: ”Kirjan talon Kirjoittaen kohti kesää -kurssillä [sic] lämmitellään sormia, inspiroidutaan ympäristöstä ja tehdään pieniä luovan kirjoittamisen harjoituksia – jokainen omalla ajallaan, omaan tahtiinsa.” Kurssi koostuu kymmenestä pienestä luovan kirjoittamisen harjoituksesta. Kurssisivulla vinkataan, että tehdyistä harjoituksista voi halutessaan koota vaikkapa ”pienen kesän odotuksen vihkosen”. Kurssi on itsenäiseen työskentelyyn suunnattu eikä sisällä arviointia eikä moderointia, joten siihen liittyviä tehtäviä voi tehdä ilman suorituspaineita omaan tahtiinsa.

– Hyvä lähtökohta kesäkurssille! Entä se toinen kurssi. Mitä se pitää sisällään?

–  Se on myös itsenäiseen työskentelyyn tarkoitettu ja toteutetaan ilman arviointia ja moderointia. Kurssin kuvaus kuuluu näin: ”Uusin silmin -matkakirjoittamisen kurssilla käydään läpi matkakirjallisuuden keinoja ja harjoitellaan kirjoittamaan matkoihin perustuvia kaunokirjallisia kuvauksia. Kurssi sisältää yhteensä kymmenen luku- ja kirjoitusharjoitusta sekä yhden vapaaehtoisen lisätehtävän. Suurin osa harjoituksista on kestoltaan noin 60 minuuttia, riippuen osittain opiskelijan halusta syventää tietojaan.” Kurssi on kirjailija ja kääntäjä Ville-Juhani Sutisen ohjaama.

 – Tarjolla on siis yli kymmenen tuntia harjoituksia matkakirjoittamisesta. Tässä taitaa yhdistyä sulle kaksi mieluista asiaa, matkustaminen ja kirjoittaminen.

– Kyllä, lempijuttujani toden totta! Nyt kun on kesä ja matkoja takana ja tiedossa, tehtäisiinkö joitain kursseihin liittyviä harjoituksia testimielessä ja ainakin soveltaen?

– Voin luvata ylittää mukavuusalueeni rajat ainakin yhdellä harjoituksella. Itse kaipaisin kuitenkin hieman arviointia ja moderointia. Ehkä kokeneempi kirjoittaja osaa arvioida tuotostaan, mutta itselle se tuntuu vaikealta. Siksi palautteen saaminen on mielestäni arvokasta.

– Palautteen vastaanottaminen on mustakin aina tärkeää ja tekstiä eteenpäin vievää. Kirjoittaen kohti kesää -kurssilla Banana Split -nimisessä tehtävässä muistellaan lapsuuden ruokamuistoja. Ohjeistuksen mukaan kirjoittajan pitäisi miettiä ja listata omista ruokamuistoistaan mieleenpainuvimmat viiden minuutin ajan. Yhtä valittua ruokamuistoa tulisi kuvata haju-, maku-, tunto- ja näköaistia käyttäen ja kirjoittaa viiden minuutin ajan kuvaus vain yhteen aistiin kerrallaan keskittyen. Näistä yksittäisten aistimusten pienistä kuvauksista tulisi työstää laajempi kokonaisuus ja luoda siihen pohjautuen tarina. Kiinnostaisiko sua tehdä tämä tehtävä jollain tavalla? Voisiko sen tehdä esimerkiksi visuaalisesti soveltaen tai yhteistyössä jotenkin kuvaa ja sanaa luovasti yhdistäen?

– Kuulostaa kivalta! Ideointini lähti heti lyhytelokuvan tai sarjakuvan suuntaan, mutta koska perheen kanssa lomareissulla on aika hankalaa keskittyä kumpaankaan, teen tämän nyt ihan kirjoitusharjoituksena.

– Luin juuri Muriel Barberyn kirjan Kulinaristin kuolema, jossa ruokailuun yhdistetään myös kuuloaisti. Aterioinnin aistillisuutta kuvataan kirjassa vanhan kuolemaa tekevän kokin sanoin näin (s. 55): ”Minä olen tavannut maailmankuuluja asiantuntijoita, jotka ovat perehtyneet makuihin läheltä ja kaukaa, ja tiedän, että ihminen voi olla kokki täydesti vain, jos virittää käyttöönsä kaikki viisi aistiaan. Ruoan tulee olla ilo silmälle, hajuaistille ja tietysti makuaistille – mutta myös tuntoaistille, joka ohjailee kokin valintoja kovin monissa tilanteissa ja täyttää oman tehtävänsä gastronomisessa ilakoinnissa. Kuulo totta kyllä valssaa hieman sivummalla, mutta ihminen ei syö hiljaisuudessa sen enempää kuin hälyssäkään, vaan jokainen syömisen aikana kuuluva ääni lisää tai haittaa nautintoa, niin että ateria todellakin on kinesteettinen.”

– Hyvin kuvattu! Itsekin nautin ruoanlaiton moniaistisuudesta, ja myös muiden kokkaamista on kiva katsella. On ihana oppia käsittelemään ja yhdistelemään erilaisia raaka-aineita ja saada aikaan itselle uusia makumaailmoja.

Matkakirjoittamisen kurssilla on runsaasti luettavaa, mikä sopii hyvin samalla suorittamaani Helmetin lukuhaasteeseen. Varsinkin yksi kurssin tehtävistä voisi sopia meille hyvin. Siinä keskitytään pienien hetkien merkitykseen ja ohjeistetaan kuvailemaan liuskan verran jotain aiemmalta matkalta mieleen jäänyttä mahdollisimman lyhyttä hetkeä. Hetken pitäisi tiivistää jotain kyseiselle paikalle tunnusomaista. Haluaisitko tehdä tämän kirjoitusharjoituksen jotenkin visuaalisesti soveltaen?

– Ehkä tässä tehtävässä voisin käyttää välineenä kameraa. Se sopii hyvin pienen yksittäisen hetken kuvaamiseen.

– Olen juuri tehnyt pienen kirjallisen maailmanympärysmatkan tänä vuonna ilmestyneen Henry Russelin kirjoittaman teoksen Around the world in 80 novels. A global journey inspired by writers from every continent sivujen myötä. Joukossa on paljon vanhoja tuttuja mutta myös uusia tuttavuuksia. Se herättää kuvin ja sanoin monia muistoja matkahetkistä. Mieleeni alkoi heti pulputa kirjoitusideoita. Tavataanko elokuussa näiden tehtävien parissa?

– Tavataan! Nyt lähden sukeltelemaan ruokamuistoihin ja uppoutumaan reissutunnelmiin. Katsotaan, mitä syntyy.

Taidepedagogia tapaamassa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä toukokuun lopun päivänä

– Moi, Sini! Kiva nähdä näin kesäisissä tunnelmissa täällä Oodissa! Joko loma häämöttää?

– Häämöttää kyllä, mutta vasta heinäkuussa.

– Oli tosi mielenkiintoista käydä tutustumassa taidepedagogin työhön työpaikallasi.

– Kiva kun kävit ja teit lehtijutun kautta varhaiskasvatuksessa tapahtuvaa taidekasvatusta tutuksi.

– Juttu Taidepedagogi kasvua tukemassa varhaiskasvatuksessa ilmestyi tosiaan Suomenopettajat-lehden helmikuun numerossa (1/2019). Palataanko vielä hetkeksi niihin tunnelmiin?

– Palataan vaan!

– Kollegasi Tomas De Ritan kanssa juteltiinkin tasan vuosi sitten taidepedagogin työstä, ja nyt sain kuulla ja nähdä paljon lisää sun kokemuksista, sähän olet yksi Vantaan kaupungin palveluksessa olevista taidepedagogeista.

– Ensimmäinen lukuvuosi tässä työssä alkaa olla lopuillaan. Esikoulutodistukset on jaettu ja osa lapsista siirtynyt kesälomalle. Ilokseni saan jatkaa samassa Vesilintujen esikouluryhmässä myös ensi vuoden.

– Vierailin teidän ryhmässä tammikuussa, ja silloin juteltiin monista työhösi liittyvistä asioista. Kerroit taidepedagogin roolista päiväkodin arjessa ja yhteistyöstä muun henkilökunnan kanssa näin: ”Olen ensimmäinen taidepedagogi, joka on toiminut nykyisessä päiväkodissani. Tämä on myös itselleni uusi työnkuva, joten roolini on muotoutunut vähitellen syksyn aikana vuorovaikutuksessa ryhmän lasten ja aikuisten kanssa. Taidepedagogi on osa oman ryhmänsä kasvattajatiimiä. Osallistun kaikkeen ryhmän päivittäiseen toimintaan, jota suunnitellaan viikoittain yhdessä, jotta taidetoiminnasta tulee osa laajempaa pedagogista kokonaisuutta. Vantaalla taidepedagogin työ on osa-aikaista eikä hän ole kasvatusvastuullinen.

                      Meidän 20 lapsen eskariryhmässä toimii lisäkseni kaksi lastentarhanopettajaa ja lastenhoitaja. Jokaisella on omat vahvuutensa ja yhdessä sovitut vastuualueensa. Kuvataidejuttuja tehdään usein pienryhmissä pitkäkestoisina projekteina mutta myös vapaan leikin lomassa lasten aloitteista innostuen. Sanoisin, että roolini on olla lapsille turvallinen aikuinen, joka kuuntelee ja tarjoaa uusia välineitä itseilmaisuun, herättelee mielikuvitusta ja tutkii heidän kanssaan maailmaa taiteen ja leikin keinoin.”

– Vuoden aikana on tosiaan työskennelty paljon eri materiaalien ja tekniikkojen parissa. On hienoa huomata, miten lasten yksilölliset vahvuudet pääsevät esiin, kun tarjotaan monipuolisesti tapoja olla luova.

– Lehtijutussa mainitset, että tammikuuhun mennessä olitte jo ehtineet tehdä paljon: ”Syksyllä ryhmän toimintaa suunniteltiin yhdessä lasten kanssa. Kyselin heiltä kiinnostuksen kohteita, kuuntelin ja tein myös havaintoja siitä, millaisiin puuhiin lapset hakeutuivat leikkiessään. Olen yrittänyt käyttää toiminnassa mahdollisimman paljon eri materiaaleja ja työskentelytapoja. Olemme muun muassa muovailleet, maalanneet valolla ja väreillä, piirtäneet, rakennelleet, ohjelmoineet ja valokuvanneet. Teemat ovat usein liittyneet ajankohtaiseen toimintaan. Esimerkiksi syksyllä eskarissa käsiteltiin paljon ystävyyttä ja tehtiin ryhmälle yhteiset säännöt. Taidetoiminnassa pidempi projekti oli omien hahmojen luominen ja ystävyyden talon rakennus. Talo muodostui yksittäisistä kodeista, joita rakennettiin kierrätysmateriaaleista. Lapset saivat halutessaan kertoa omista hahmoistaan, ja tarinoita myös kirjoitettiin muistiin.

                      Ryhmässä on myös tehty robotteja. Niiden teko lähti yhden lapsen toiveesta, ja mukaan pääsivät kaikki halukkaat. Roboteista oli puhuttu syksyn aikana paljon, koska osaa lapsista aihe tuntui kiinnostavan. Olemme myös opetelleet ohjelmoinnin alkeita Blue-Bot -lattiarobottien avulla. Ennen rakentelua puhuttiin taas vähän ohjelmoinnista ja siitä, miten robotteja on suunniteltu eri tarkoituksiin ja katseltiin kuvia. Totesimme myös, ettei näitä robotteja ehkä saataisi itsestään liikkuvaksi, vaan ne liikkuvat valmistuttuaan mielikuvituksen ja leikkienergian avulla. Roboja on vielä tarkoitus animoida, ja niille keksitään ääniä.”

– Keväälläkin on ehditty tekemään paljon. Meillä oli alkuvuodesta pitkä animaatioprojekti. Lapset keksivät pareittain animaation tarinan, tekivät hahmot joko muovailuvahasta tai legoista ja toteuttivat stop motion -animaation iPadeilla. Siinä animaatio muodostuu yksittäisiä kuvia yhdistämällä.

– Kuulostaa tosi kivalta! Miten projekti sujui?

– Tarinat syntyivät aika helposti, kun hahmot oli luotu, mutta monelle oli aluksi vaikeaa ymmärtää animaation tekniikkaa. Sitä harjoittelimme ensin Piksillaatio-animaation avulla. Siinä lapset toimivat itse animoitavina nukkeina. Myös yksinkertaista tarinan rakennetta havainnollistamaan löytyi hyvä ohjelma Toontastic. Projekti sujui kaikilta pareilta lopulta tosi hienosti, ja animaatiot esitettiin myös vanhemmille kevätjuhlassa.

– Niin, kerroitkin lasten aktiivisuudesta: ”Meillä on kyllä todella innokkaita ja taitavia eskareita. Tuntuu, että kaikesta innostutaan ja kaikkea uutta kokeillaan ennakkoluulottomasti. Alkuun lapset eivät välttämättä osanneet oikein kertoa omista toiveistaan, mutta nyt ehdotuksia tulee päivittäin. Yritän tarttua kaikkeen ja miettiä myös, miten toisin aiheisiin taiteen kautta jotain uutta näkökulmaa ja uusia materiaaleja. Joitain ideoita saatetaan työstää pienimuotoisesti vain muutaman lapsen kanssa ja jostain taas innostutaan pidemmäksi aikaa.”

– On ollut mahtavaa seurata lasten kasvua ja kehitystä vuoden aikana. Ryhmässä on opittu paljon tuleville koululaisille tärkeitä taitoja.

– Oli mielenkiintoista kuulla, miten kieli ja kielitietoisuus näkyvät taidepedagogin työssä: ”Ryhmä, jossa toimin, on kielellisesti todella monimuotoinen, ja kielistä tulee keskustelua joka päivä monissa eri tilanteissa. Esimerkiksi ruokapöydässä saatetaan tutkia lasten vaatteissa olevia tekstejä ja kuvia, tehdä sanavaihtareita, keskustella suomen kielen sanojen merkityksistä ja nimetä ruokia lautasella. Yritän puhua selkeästi ja saatan selittää sanoja, joiden ajattelen olevan lapsille uusia, ja toistaa ne useaan kertaan. Tietysti ohjatessani taidetyöskentelyä yritän muokata ohjeet mahdollisimman yksinkertaisiksi havainnollistaen asiaa myös näyttämällä. Kuvien käyttö on yleensäkin todella monipuolista. Ryhmässä käytetään kuvakortteja, lasten tekemistä kuvista keskustellaan, tableteilta katsotaan kuvia ja etsitään tietoa päivän aikana syntyviin moniin kysymyksiin. Osa kasvattajista käyttää myös viittomia. Taiteeseen ja työskentelyyn liittyy paljon sellaista sanastoa, joka on lapsille uutta. Työskennellessä tulee vähitellen tutuksi myös visuaalinen kieli sekä taiteen tavat tutkia ja kertoa.”

– Taisit kirjoittaa jutussa enemmänkin kieleen liittyvistä havainnoistani.

– Joo, kirjoitin, miten suomea opettelevat lapset tarvitsevat näkemyksesi mukaan tukea ja mikä on roolisi siinä: ”Itse yritän olla aina käytettävissä, kun lapsi tekee aloitteen esimerkiksi yhteisestä lukuhetkestä. Vaikka päiväkodissa luetaan paljon kirjoja, saattaa lasta kiinnostavan kirjan teksti olla vielä liian vaikeaa, ja keskittyminen herpaantuu nopeasti. Helpommat kirjat taas ovat ehkä turhan yksinkertaisia eivätkä siksi jaksa kiinnostaa. Kyky ilmaista itseään ja ymmärtää muita vaikuttaa paljon myös yhteisen leikin sujumiseen. Jos ei pysty neuvottelemaan leikin kulusta ja omasta roolista siinä, joutuu usein ehkä tyytymään muiden antamaan rooliin, joka ei ole aina sitä, mitä itse haluaisi.”

– Monella kielitaidon kehittyminen näkyy leikkien monipuolistumisena ja suoranaisina kielellisinä ihmeinä. Esimerkiksi kaksi suomea haltuun ottavaa lasta on alkanut yllättäen puhua suomen ja kotikielensä lisäksi englantia. Vielä syksyllä suomi vaikutti orastavalta eikä englantia kuulunut lainkaan.

– Tuo on loistava esimerkki monikielisen lapsen kielellisestä kehityksestä. Kielet saattavat muhia lapsen mielessä varsin intensiivisesti, vaikka pinnallisesti tarkasteltuna niitä ei näkyisi eikä kuuluisi lainkaan. Kehittyvän kielitaidon kartoittamiseen ja tukemiseen tarvitaankin paljon aikaa ja armoa, mikä on haaste kiireisessä arjessa.

– Näin se varmasti on.

– Oli kiva juttutuokio taas. Muuten, käytetäänkö kesän maagista valoa hyväksemme ja tehdään seuraavaksi erilaisia luovia harjoituksia? Mulla olisi mielessä ainakin yksi kirja, jonka tehtäviin voitaisiin perehtyä.

– Sopii mulle. 

Jutun lainaukset tekstistä: Taidepedagogi kasvua tukemassa varhaiskasvatuksessa – Suomenopettajat 1/2019.
 

© Tarusola

Päivälehden museossa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä tammikuun lopun päivänä

– Moi, Sini! Miten sun vuosi 2019 on alkanut?

– Oikein mukavasti, kiitos kysymästä. Aurinkoiset pakkassäät ovat houkutelleet ulkoilemaan, ja pieni loma vuodenvaihteessa piristi kummasti. Entä sulla, Satu?

– Ihanan kulttuuripainotteisesti. Ehdin kuin ehdinkin Tennispalatsiin Helsingin taidemuseon Odotin sinua -näyttelyyn, jossa maalaustaide ja runous esiintyivät rinnakkain, sekä Ateneumin Kohtaamisia kaupungissa -näyttelyyn, jossa erityisen ilahduttavia olivat mun mielestä henkilökuvat. Myös Lux Helsinki tammikuun alussa toi virkistävää valoa pimeyden keskelle. Kivasti virkistystä on syntynyt lisäksi Helmet-lukuhaasteesta, jonka otin vastaan tämän vuoden alussa. Toinen kutkuttava haaste on vuoden 2019 museohaaste.

– Itse olen nauttinut kirjoista viime aikoina lähinnä äänikirjojen muodossa. Työmatkat sujuu rattoisasti, ja paljon tulee kuunneltua myös sellaisia kirjoja, joihin en ehkä muuten tarttuisi. Mutta hei, kiva kun pääsit mun kanssa tänne Päivälehden museoon ja Kertova kuva -näyttelyyn! Oletko käynyt täällä aikaisemmin? Museon sivuilta löytyy seuraava kuvaus: ”Päivälehden museossa tutustutaan median historiaan, nykypäivään ja tulevaisuuteen sekä sananvapauden toteutumiseen meillä ja muualla. Samalla kerrotaan Helsingin Sanomien, Suomen suurimman sanomalehden lähes 130-vuotinen tarina. Museo haluaa edistää medianlukutaitoa ja erityisesti lasten ja nuorten lukuharrastusta. Näyttelyiden lisäksi järjestetään aktiivisesti erilaista ohjelmaa – opastuksia, työnäytöksiä, työpajoja, tapahtumapäiviä, museoteatteria ja seminaareja. Museoon on vapaa pääsy ja kaikki toiminta on yleisölle maksutonta. Museota ylläpitää yleishyödyllinen Helsingin Sanomain Säätiö, jonka tehtävänä on suomalaisen laatujournalismin ja sananvapauden turvaaminen.”

– Tämä on ensimmäinen vierailuni täällä. Vaikuttaa, että museo on koululaisryhmille mahtava oppimispaikka, kuten museon sivuilta löytyvä kuvaus kertoo: ”Museossa on mahdollisuus tutustua median nykypäivään ja historiaan mielenkiintoisilla ja opettavaisilla tavoilla. Museon sisällöt tarjoavat uusi[a] muotoja eri oppiaineiden opetukseen ja niiden yhdistelemiseen. Museovierailut elävöittävät muun muassa äidinkielen, historian, yhteiskuntaopin ja kuvaamataidon [kuvataiteen, toim. huom.] opetusta. Kaikki museon tarjoamat palvelut ovat kouluille ilmaisia.”

– Tämän Kertova kuva -näyttelyn takana ovat palkittu kuvittaja, graafinen suunnittelija ja sarjakuvataiteilija Ville Tietäväinen sekä toimittaja ja tietokirjailija Ville Hänninen. Näyttelyn kuvat ja teksti tuovat tosi hyvin esiin erilaisia tapoja käyttää kuvituskuvaa – ja miten se voi tuoda journalistiseen tekstiin uusia tasoja. Kuten tuossa seinätekstissäkin lukee, tekijät haluavat puhua “ideapohjaisen kuvan ainutkertaisen sanoman puolesta.”

– Näyttelytietojen jako kolmeen osaan – lajit, keinot, mahdollisuudet – on selkeä. Täällä saa kaiken kaikkiaan paljon tietoa kuvituskuvista. Mitkä sun mielestä ovat tärkeimmät erot piirretyn kuvituskuvan ja valokuvan välillä?

– Kuvituskuvakin voi tietysti olla valokuva. Usein se on kuitenkin käsitelty tai rakennettu niin, että sen ymmärtää kuvituskuvaksi. Näistä näyttelyn teksteistä löytyy paljon näkökulmia siihen, miksi joihinkin teksteihin sopii kuvituskuva valokuvaa paremmin. Kuvituksen avulla voidaan esittää pohdintoja ja analyysiä sekä kertoa asioita, joita ei oikeastaan voi sanoa. Kuvituksen avulla voi myös kärjistää, konkretisoida tai antaa abstrakteille ilmiöille hahmon. Täällä mainitaan myös ajan kuvaaminen. Kuvitusten avulla voi kuvata historiaa tai tulevaisuutta – “eri aikojen asiat, ihmiset ja ilmiöt voi vaikka rinnastaa samaan kuvaan”. Jutun aihe voi myös olla arkaluontoinen, eikä haastateltava ehkä halua tulla kuvatuksi. Kuvitus auttaa myös siinä, ettei juttu henkilöidy haastateltavaan vaan nousee yleisemmälle tasolle. Vaikka valokuvan muokkausmahdollisuudet ovat nykyään lähes kaikkien tiedossa, nähdään valokuvan edelleen tietyllä tavalla jäljentävän todellisuutta. Jos halutaan välittää vaikutelma paikallaolosta, jostain itse koetusta, välittää valokuva sen usein parhaiten. Kuvituskuva on usein analyyttisempi. Tässäkin puhutaan ajatellusta kuvasta, jolle on oma paikkansa journalismissa.  Esimerkkejä löytyy täältä näyttelyteksteistä paljon, ja ne tulevat hyvin esiin Tietäväisen kuvitusten kautta.

– Tosi mielenkiintoisia näkökulmia ja paljon tietoa sulateltavaksi! Itse olen joutunut pohtimaan paljon toimittajan vastuuta ja arvovalintoja erityisesti kirjoittamisen näkökulmasta: miten kohdetta ja hänen toimintaansa kuvataan ja kuvaillaan sanallisesti. Samassa yhteydessä olen päässyt pohtimaan kuvien käyttöä laajasti. Toimittajalla on paljon valtaa valita, missä valossa kohteen esittää. Valinnat voivat vaikuttaa kauaskantoisesti.

– Ihmisen kuvaamisestakin on täällä monta esimerkkiä. Karikatyyri, henkilökuva ja pilapiirros on käsitelty kaikki omina lajeinaan. Mielenkiintoista on myös pohdinta yleishenkilön käytöstä kuvituksissa. Yleishenkilö ei ole nimetty henkilö vaan edustaa ryhmää tai luokkaa. Kuvittaja joutuu pohtimaan paljon sitä, mitä arvoja kuva välittää. Miten yleistää ja kärjistää mutta samalla välttää liiallisten stereotypioiden käyttöä. Tässä pohditaan sitä, miksi yleishenkilö on usein mies, eikä nainen. Kuvistunneilta on tuttua tarkastella mediakuvastoa niin, että pohditaan miten kuvan tulkintaan vaikuttaisi esimerkiksi kuvatun henkilön vaihtaminen esimerkiksi toisen sukupuolen tai ikäluokan edustajaan. Tulokset ovat usein mielenkiintoisia ja herättelevät katsomaan meitä ympäröiviä kuvia uudella tavalla. Samaa ajatusta on myös hyödynnetty monissa kuvataiteen teoksissa.

– Muuten, Tampereen yliopiston, Aikakausmedian ja Sanomalehtien Liiton yhteisen Nuoret estradille -hankkeen puitteissa julkaistussa Nuoret estradille #2 Rohkeutta ja vastuuta -materiaalissa käsitellään kompaktisti julkaisemisen etiikkaa ja muita vastuulliseen julkaisemiseen liittyviä kysymyksiä. Sanomalehti opetuksessa -sivustolta löytyy paljon muutakin julkaisemiseen liittyvää laadukasta materiaalia opetuksen tueksi.

– Kuvituskuvan lajeista, keinoista ja mahdollisuuksista löytyy vielä enemmän esimerkkejä Ville Tietäväisen ja Ville Hännisen viime syksynä julkaistusta Kertova kuva – Journalistisen kuvan mahdollisuuksia ja keinoja -kirjasta.

– Näyttelyyn liittyy ohjelmaa visuaalisesta kerronnasta kiinnostuneille. 28.1. ja 8.2. pidetään keskustelutilaisuus, jossa on puhumassa näyttelyn kuratoineet Ville Hänninen ja Ville Tietäväinen sekä visuaalisen median ammattilaisia. Visuaalisen journalismin tila 28.1. klo 17–19 ja Valokuva vai kuvitus? 8.2. klo 17–19.”

– Tietäväisen kuvitusten lisäksi näyttelyssä on kahdelle seinälle projisoitu eri kuvittajien tekemiä kuvituksia ja kuvauksia niiden synnystä. Kiinnostavaa lukea kuvittajien perusteluja valinnoistaan ja näkökulmistaan.

– Päivälehden museossa on myös pysyvä näyttely Kuva. Sana Vapaus, joka tarjoaa yllättävän paljon tutkittavaa ja pohdittavaa. Siinä missä Kertova kuva -näyttelyssä ei ole mitään interaktiivista, pysyvässä näyttelyssä on paljon omaehtoista tehtävää. Pysyvään näyttelyyn on myös olemassa jotakin oheismateriaalia, kuten kysymyksiä videopätkiin liittyen, mutta Kertova kuva -näyttelyyn sellaista ei ole.

– Kävinkin juuri tuolla pysyvän näyttelyn puolella seuraamassa toimittajien työtä eräältä kuvaruudulta. Näyttelytilaan on tosiaan saatu paljon tietoa. Aikaa täällä saisi kulumaan enemmänkin kuin meillä nyt on. Myös Kertova kuva -näyttely on hyvin informatiivinen, mutta yksittäisissä seinäkkeissä olevia tekstejä ja niiden kuvia on aika vaikea tarkastella yhdessä ison ryhmän kanssa. Tämä on kuitenkin ehdottomasti tutustumisen arvoinen näyttely, ja myös kirjaa voisi hyödyntää esimerkiksi lukiossa kuvajournalismin käsittelyssä. Koululuokan kanssa ainakin itse käyttäisin jonkinlaista etukäteen laadittua tehtävää ja varmasti myös hyödyntäisin ilmaista opastusta, sillä ne ovat harvinaista herkkua.

– Oma alakoululaiseni kertoi olleensa luokan kanssa pysyvässä näyttelyssä. Hän piti opastetusta kierroksesta. Heillä oli ollut myös mainosten analysointiin liittyvä tehtävä, joka oli kuulemma ollut mieluisa.

– Taisin itsekin olla täällä edellisen kerran lapsiseurassa. Museolla on lapsille ohjelmaa myös helmikuussa 4.–10.2. järjestettävään Mediataitoviikkoon liittyen. Silloin lanseerataan viidesluokkalaisille suunnattu Virus! mediamysteeri -peli. Museon henkilökunta kertoi myös, että maaliskuussa aukeaa Pekka Töpöhäntä -näyttely. Se soveltuu kuulemma varhaiskasvatusikäisillekin. Tullaanko silloin uudestaan?

– Tullaan! Ja sehän sopii myös hyvin museohaasteen kohtaan 7!

© Tarusola

Vuosien välissä

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä joulukuun lopun päivänä

– Vuosi 2018 lyö viimeisiä lyöntejään. Ollaan vielä hetken aikaa zwischen den Jahren, vuosien välissä, niin kuin saksalaiset sanoo. Mitä kaikkea sulla on jäänyt mieleen tästä vuodesta, Sini?

– Vuosi on tarjonnut mukavia uusia haasteita liittyen opetustyöhön. Toisaalta se on ollut todella kiireinen ja yllättävän tekstipainotteinen. Hitaasti edistynyt opinnäytetyöni alkaa onneksi kohta valmistua, ja sen jälkeen aikaa ja energiaa vapautuu enemmän johonkin uuteen. Esimerkiksi taiteellinen työskentely on jäänyt vähemmälle, ja sitä on kovasti ikävä. Kaikkeen ei aika vain yksinkertaisesti riitä. Entä mitä, Satu, sulle on jäänyt mieleen?

–  On kyllä ollut monipuolinen vuosi taas! Mun mieleen on piirtyneet syvimmin värit. Esimerkiksi David Hockneyn näyttely Taidehallissa ja Las Palmasin väri-ilo, jota sain katsella tehdessäni juttua kaupungin kolmikielisestä koulusta. Olen päässyt tänäkin vuonna käymään monissa näyttelyissä ja jotenkin alkanut nähdä maailmaa enemmän kuvina. Myös kuvien tekeminen on alkanut houkuttaa lisää. Valokuvaus varsinkin mutta myös piirtäminen ja maalaaminen, tosin kaksi jälkimmäistä ihan vain harrastuksenomaisesti omaksi iloksi. Olen arkaillut tehdä mitään kuvallista, koska olen kokenut itseni niin vahvasti pelkästään kirjoittajaksi. En tiedä tarkalleen, mistä lokeroajattelu juontaa juurensa, mutta haluaisin yrittää päästä siitä eroon. Nautin joka tapauksessa kovasti siitä, miten visuaaliset virikkeet toimivat kirjoittamisen kimmokkeina. Tarinankerrontatapoja on monia, eikä mikään onneksi sulje toista pois vaan täydentää toinen toistaan. Helsingin Kirjamessuilla pitämämme Ihmekonekorttipajan ja aikaisemmin tekemämme korttien ketjun inspiroimana tein sulle hyvän mielen kortin.

Kiitos! Vaikutus oli juuri sellainen kuin oli tarkoituskin. Tulipa hyvä mieli! Olen iloinen, että olet taas rohkeasti lähtenyt mukavuusalueesi ulkopuolelle ja antanut tekstille visuaalisen muodon sekä tallentanut matkan muistoja valokuvauksen lisäksi myös piirtäen.

Kiva kuulla! Oli muuten jännä huomata, miten tuota korttia tehdessäni mietin koko ajan kuvan ja sanan yhteispeliä: Kuinka olisin kuvaillut maisemaa sanallisesti ja kuinka olisin halunnut saada varsinkin kaikki kuuloaistiin perustuvat havainnot sekä monet pienet yksityiskohdat maisemasta mukaan kuvaan. Siksi päädyin tekemään kortin sisäpuolelle sanapyörteitä, joissa osa havainnoista on tallessa. Ajattelin jossain vaiheessa kirjoittaa maisemasta kuvauksen vertaillakseni, millaiselta maisema näyttää sanallistettuna. Miten sun uusi työ varhaiskasvatuksen parissa on lähtenyt käyntiin?

–  Olen tosiaan ensimmäinen taidepedagogi, joka on toiminut tässä päiväkodissa, ja oma työnkuvani sekä roolini eskariryhmässä on muotoutunut vähitellen. Mitään valmista mallia ei toimintaan tietenkään ole, vaan kaikki suunnitellaan lapsilähtöisesti yhteistyössä ryhmän kasvattajien kanssa. Taidepedagogi on mukana kaikessa ryhmän toiminnassa. Paljon tulee edelleen pohdittua, miten hyödynnän osaamistani ryhmässä ja miten kuvataideopetusta suhteuttaa kaikkeen muuhun esiopetuksen toimintaan, joka on todella monipuolista. Tarkoituksena olisi kuitenkin, että myös ryhmän kasvattajille jää uutta osaamista sen jälkeen, kun taidepedagogi vuoden jälkeen siirtyy toiseen ryhmään. Palautteesta päätellen olen onnistunut tuomaan esikoululaisten arkeen paljon uusia tapoja ilmaista itseään. Mainitsemistasi väreistä tuli muuten mieleen yksi kuluneena vuonna ihastuttanut asia – uusi taidemuseo Amos Rex. Kävin siellä juuri katsomassa tokiolaisen teamLabin digitaalisia installaatioita. Se oli vaikuttava kokemus, ja yleisön osallistaminen tapahtui siellä todella luontevasti. Installaatioon sai lisätä oman väritetyn hahmonsa, ja havaintojeni mukaan se innosti aikuisia siinä missä lapsiakin. Tässä muutama kännykuva näyttelystä. Harmi, ettemme ehtineet päiväkodin kanssa näyttelyyn. Päiväkodissa teimme kuitenkin valomaalausta ja tutustuimme lisättyyn todellisuuteen värityskuvien ja Quiver-sovelluksen avulla.

 Kuulostaa tosi mielenkiintoiselta. Mun vuodessa varhaiskasvatus ja kielitietoisuus ovat olleet vahvasti läsnä erityisesti kirjoitusjuttujeni ja pitämieni koulutusten myötä. Koskaan ei ole tietenkään liian myöhäistä oppia uutta, mutta mitä varhemmin tehdään tietoista työtä kielenkehityksen tukemiseksi, sen parempi. Olen yhä vakuuttuneempi siitä, miten tarinallisuus tukee kielenoppimista. Tarinat syntyvät luontevasti tukemalla ja aisteja ruokkimalla, kuten meidän työpajat Helsingin Kirjamessuilla tänä ja viime vuonna ovat antaneet rohkaisevia esimerkkejä. Kun olin tekemässä Kurkistus kielitietoisen eskariryhmän toimintaan -juttuani Suomenopettajat-lehteen, oli hauska perehtyä kielitietoisuuden tukemiseen eskarissa. Onkin tosi kiva, kun pääsen ensi vuonna tutustumaan myös teidän päiväkotiin!

 Mukavaa, kun pääset tulemaan! Kiinnostavaa kuulla, miltä meidän toiminta näyttää S2-näkökulmasta, ja varmasti voidaan järjestää yhdessä myös jotain kieltä ja kuvaa yhdistävää toimintaa lapsille. Tiedän, että he innostuisivat varmasti ihmekoneesta. Meillä on kyllä todella innokasta ja luovaa porukkaa.

 Luovuus on kiehtova aihe. Olen lukenut siitä paljon lisää, ja luovuuden monet ulottuvuudet houkuttelevat tutkimaan sitä tarkemmin. Voitaisiinko olla sen äärellä ensi vuonnakin ja jatkaa monipuolisesti eri aiheiden parissa? Aistit kiinnostavat myös kovasti. Löysin vähän aikaa sitten Matteo Farinella -nimisen neurotutkijan The Senses -sarjakuvakirjan. Huvittaisiko sua tutustua siihen tarkemmin jossain yhteydessä? 

 Tutustun siihen mielelläni. Saatan jopa lisätä hankintalistalleni. Tekijän taustan huomioon ottaen sarjakuva on varmasti täynnä asiantuntemusta ja kiinnostavaa tietoa.

 Mitä toiveita sulla on ensi vuodeksi, Sini?

 Blogin suhteen toiveena on käsitellä enemmänkin sarjakuvaa ja esitellä kotimaisia tekijöitä. Myös ajankohtaisia kuvakirjoja olisi kiva nostaa esiin ja tarkastella kuvan ja kielen yhteistyön näkökulmasta. Henkilökohtaisesti toivon vuoteeni enemmän taiteellista työskentelyä visuaalisen parissa. Entä tiedätkö jo, millainen vuosi sulle on tulossa?

 Kirjoittamista on luvassa ensi vuonna entistäkin enemmän. Uusia kiinnostavia haasteita on tulossa sillä saralla. Kerron niistä myöhemmin lisää. Muuten, olisi kiva, jos ehdittäisiin käydä ensi vuonnakin näyttelyissä. Esimerkiksi HAMin Odotin sinua -näyttely vaikuttaa kutsuvalta. Ehdittäisiinköhän sinne jossain vaiheessa? 

Yritetään! Näyttelyt ja niiden oppimateriaalit kiinnostaa aina. Mulla on muuten juuri opinnäytetyöhön liittyen käsittelyssä Ville Tietäväisen ja Ville Hännisen Kertova kuva – Journalistisen kuvan mahdollisuuksia ja keinoja -kirja, joka on tosi mielenkiintoinen. Huvittaisiko perehtyä siihen samalla, kun käydään Päivälehden museossa Kertova kuva -näyttelyssä?

 – Oikein mieluusti! Kiitos kuluneesta vuodesta ja inspiroivia hetkiä tulevana vuonna sulle ja kaikille lukijoillemme!

© Tarusola

Ihmekonekorttipajassa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä lokakuun lopun päivänä

– Huh heijaa, menipä meidän työpaja nopeasti, Sini!

– Joo, Satu. Tuntuu, että vasta päästiin alkuun ja sitten olikin jo aika antaa tilaa seuraavalle esiintyjälle täällä Helsingin kirjamessujen Toukolassa.

– Kiva tehdä taas yhteistyötä Lecti Book Studion ja Colorit.ry.rf:n kanssa tämän työpajan merkeissä. Pajan kuvaushan oli tällainen: ”Pajassa loihditaan hyvän mielen värssyjä Pulmanpoistopuodin kekseliäiden eläinhahmojen kera. Ohjaajina toimivat kuvataidekasvattaja Sini Anttila-Rodriguez ja sanataideopettaja Satu Rakkolainen-Sossa. Kieltä ja kuvaa yhdistävä paja sopii kaikenikäisille.”

– Hauskaa, että saatiin nämä meidän Pulmanpoistopuodin hahmot mukaan tähän työpajaan.

– Joo! Pulmanpoistopuoti eli tuttavallisesti PPP on yksi meidän monista tekeillä olevista hankkeista, ja on mukava huomata, että hahmot otetaan joka kerta vastaan yhtä riemukkaasti.

– Tehtävän ohjeistus oli: ”Aatos Aavikkokettu potee huonoa päivää, vaan ei huolen häivää! Pulmanpoistopuodin heput ovat keksineet ratkaisun pirteyspulmaan. He ovat rakentaneet ihmekoneen, joka taikoo sisuksistaan hyvän mielen värssyjä Aatoksen ja muiden kavereiden iloksi. Napsauta ihmekone käyntiin ja tee itsellesi hyvän mielen värssykortti koneen avulla! Lisää koneen taikomat sanat tai kuva kohtiin 1–4. Lopuksi piirrä kortin kanteen jokin lempijuttusi, joka saa sinut hyvälle tuulelle.”

– Tällä kertaa meidän ajatuksena oli tehdä kirjallisista ohjeista mahdollisimman lyhyet, koska ennakoitiin, että osallistujat voisivat olla melko pieniä.

– Ennakointimme osui oikeaan. Monista kymmenistä osallistujista suurin osa oli alle kouluikäisiä vanhempiensa kanssa. Oli hyvä, että annoimme yksityiskohtaiset ohjeet neliosaisen koneen käytöstä kohta kohdalta: Ensimmäisessä koneen osassa pyöritettiin numerokiekko haluttuun kohtaan. Kun luukun avasi, löytyi sieltä ensimmäinen sana. Koneen toisessa osassa poimittiin pienestä kolosta pinseteillä pieni taiteltu paperilappu. Paperissa oli pienen pieni kuva, jota sai tutkia suurennuslasin avulla. Kuvasta sai tulkita uuden adjektiivin värssyn toiseen kohtaan. Koneen kolmannessa kohdassa sanalla varustetun palikan sai valita aukosta tunnustelemalla. Neljännessä kohdassa koneesta kurkisteli ihmekasveja, joista sai valita yhden. Kasvin sisältä löytyi viimeinen osa täydennettävään värssyyn, tällä kertaa tarran muodossa. Samanlaisen tarran sai myös omaan värssyyn lisättäväksi. Kun värssy oli liimattu korttiin, oli vuorossa piirustustehtävä.

– Ajatuksemme hyvän mielen sanoihin keskittymisestä tuntui toimivan hyvin. Maailma on täynnä negatiivista puhetta ja kriittisiä ääniä. Päässämme voi helposti ruveta soimaan ”Mä en osaa mitään. Musta ei ole mihinkään.” -laulu, jos kuuntelemme kaikkia kielteisiä kriitikkoja ympärillämme. Tarvitaan myönteisyyden vahvistamista ja sellaista sisäistä ääntä, joka antaa meille voimaa uskoa itseemme. Siksi ajattelimme, että myönteisiä sanoja sisältävä kortti itselle voisi olla hyvä idea.

– Ajattelisin, että toiselle annettavan kuvan ja värssyn tekeminen voi olla haastavampaa kuin sellaisen, joka jää itselle. Ainakin jos on kovin kriittinen oman tekemisen suhteen.

– Myönteisyyteen kytkeytyy myös Pulmanpoistopuodin johtoajatukset: ongelmanratkaisu ja auttaminen. Elämässä törmää aina säännöllisen epäsäännöllisesti erikokoisiin haasteisiin ja vaikeuksiin. Miten selvitä niistä? Siihen kysymykseen PPP:n kekseliäät heput löytävät aina jonkin ratkaisun. Entä miten meidän paja onnistui sun mielestä, Sini?

– Ihmekoneen käytössä tarvittiin totta kai paljon käyttöohjeita, kuten usein uusien koneiden kanssa. Oli hyvä, että me molemmat pystyttiin ohjeistamaan osallistujia tekemisen alkuun. Korttien loppuun asti viimeistelyyn tai piirtämisen ohjaamiseen emme ehtineet osallistua, mutta värssyjen tekemisestä tuli hyvin vuorovaikutteinen prosessi.

– Mahtavaa, kun meillä oli osallistujia ruuhkaksi asti. Tekemisen vauhdissa huomasi, että tähän tehtävään saisi monia ulottuvuuksia ja laajennusmahdollisuuksia varsinkin kielenopettamisen näkökulmasta. Eri adjektiiveja voisi käsitellä syvällisemmin ja mallivärssyjen tekemisen jälkeen voisi tehdä kokonaan omia värssyjä eri muodoissa. Tehtävää pystyy joustavasti sekä vaikeuttamaan että helpottamaan osallistujien mukaan.

– Kansikuvan tekemistä voisi ohjata perusteellisemmin, jos olisi enemmän aikaa.

– Tästä on hyvä jatkaa. Olisi hauska päästä kokeilemaan tätä muissakin yhteyksissä.

– Nythän meillä on ihmekone, joten sekin pulma on ratkaistu. Tällaisella ihmekoneella voi tehdä melkein mitä vain.

– Sovellusmahdollisuuksia on tosiaan lähes rajattomasti – eli ei kun kehittelemään!

© Tarusola

Luovuutta ruokkimassa II

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä elokuun lopun päivänä

– Moi, Sini! Viime kerralla puhuttiin luovuuden ruokkimisesta. Oletko päässyt luovuuden lähteille?

– Hei, Satu! Ainahan sitä jotain luovaa tulee tehtyä, vaikka se tuntuukin välillä vaikealta, kun ei ole mahdollisuutta keskittyä kunnolla yhteen asiaan.

– Kiire on luovuuden pahin vihollinen. Itselläni ero kiireettömän ja turbulentin ajan välillä on radikaali. Jos joutuu olemaan jatkuvasti liikkeessä ja suorittamaan paljon, luoville ideoille ei jää tilaa. Rauhallisessa tunnelmassa ideat saavat itää. Tarvitsen tietyn määrän virikkeitä, jotka sitten muhivat aikansa ja alkavat aikanaan pulputa. Luonnosteluvaiheen jälkeen osa ideoista päätyy toteutukseen, osa ei. Paradoksaalisesti näiden meidän luovuustehtävien aikaan itselläni oli niin kiireinen vaihe menossa, että luovuus ei tuntunut kukoistavan lainkaan. Viimeksi puhuttiin erilaisista luovista tehtävistä ja luovuutta käsittelevistä oppaista. Kumpikin meistä valitsi oman tehtävänsä. Miten oma runolapputehtäväsi sujui?

– Itse tosiaan valitsin Arja ja Emma Puikkosen laatimasta Käsikirja mielikuvituksen matkaajille – Kirjoittamisen seikkailuopas -teoksesta tehtävän Erivärisiä sanoja (s.16). Tein ohjeen mukaan kolmen värisiä lappusia, joista punaisille lapuille kirjoitin asioita, jotka ilahduttavat minua, vaaleanpunaisille lapuille asioita, joita haluaisin olla, ja vihreille paikkoja, joita rakastan. Jatkoin siitä Runo minusta -jatkotehtävään. Siinä kehotettiin poimimaan joka väristä yksi lappu ja tekemään niistä lauseita. ”Väliin saa lisäillä sanoja. Esimerkiksi: Aurinkokissa kehrää kotona. Huvipuistossa kirkuu notkea laituri. Ehkä lauseista syntyy runo tai tarina, joka kuvaa salaista puoltasi? Voit kirjoittaa samanlaisia värilappuja ja lauseita myös ystävästäsi ja antaa runon hänelle lahjaksi.” Tuntui vaikealta tehdä runoa lapuista nostamassani järjestyksessä, joten päädyin järjestelemään lappuja haluamaani järjestykseen. Kaikille lapuille en keksinyt myöskään käyttöä. Tarinastani tuli tällainen:

Liisimme tanssilattialla vapaana kuin linnut.
Uimme nopeasti halki yleisömeren.
Kirjastosta alkoi vahva ystävyytemme.
Sinä kirjaviisas koira ja minä metsän rohkein viherpeukalo.

Tehtävä tuntui kivalta, ja ilman sitä olisi ollut tosi vaikea lähteä kirjoittamaan. Koen olevani aika kömpelö kirjoittaja, joten tämä tarkasti rajattu tehtävä kyllä madalsi kynnystä. Halusin tehdä tarinaan myös tämän kuvan.

– Oi, miten mainio kuva! Alkoi heti tanssijalkaa kolottaa. Omassa tehtävässäni haettiin innostusta kuvataiteesta. Tehtävä on John Gillardin laatimasta Luovan kirjoittajan työkirjasta (s. 42). Ohjeistuksessa kehotetaan kirjoittamaan lyhyt jostain taideteoksesta innoituksensa hakeva teksti. Samalla pitää pohtia teoksesta kumpuavia aistihavaintoja. Tehtävän ohjeistuksessa neuvotaan miettimään, millaisia abstrakteja ajatuksia tai muistoja taideteoksen abstraktit muodot herättävät kirjoittajassa. Lisäksi kirjoittajalle esitetään kysymys: ”Mitä tarinoita on maalattujen esineiden tai ihmisten takana?”. Inspiroiduin Taidehalliin elokuussa tulleen David Hockneyn näyttelyn The Other Side -teoksesta, jonka kuva löytyy Taidehallin kotisivuilta.

– Tuntuiko tehtävän toteuttaminen mielekkäältä?

– Tehtävä tuntui yllättävän haastavalta. Tuijotin kuvaa maalauksesta monia kertoja saamatta ainuttakaan sanaa paperille. Erilaisia ajatuksia ja mielleyhtymiä syntyi kyllä paljon, mutta itsesensuuri piti kaikkia niitä kovin kliseisinä. Abstraktius tuntui olevan vaikein asia. Se tyrehdytti kuvailun ja ikään kuin ujostutti: tulkitsenko muotoja oikein? Tein kesällä kokeeksi aika monia tehtäviä siitä Jocelyn de Kwantin laatimasta Creative flow. Vuosi luovaa läsnäoloa -kirjasta, josta puhuttiin viime kerralla. Ne tehtävät ovat tähän verrattuna kevyitä makupaloja. Nyt jäin pyörimään ihmettelyn kehään pitkäksi toviksi, kunnes vain päätin kirjoittaa jotakin paperille. Syntyi tällaisia ajatuksia:

Höyryät. Piikittelet. Keihästät sanasi säilällä. Virität ansan sille, jonka ajatus horjahtaa harhapoluille. Olet aina oikeassa. Omasta mielestäsi. Toisen tehtäväksi jää myötäileminen. Alistuminen. Ei tahtoosi vaan siihen, että oma tahto on syytä piilottaa näkymättömiin. Sen voi yrittää ujuttaa puolellesi salaa. Sanoihisi käärittynä, ettet huomaa sen alkuperää.

– Jännittävää katsoa kuvaa uudelleen sun tekstin rinnalla. Se saa aivan uusia ulottuvuuksia. Kävitkö muuten katsomassa teoksen myös Taidehallin näyttelyssä?

– En ole vielä ehtinyt. Yritetäänkö ehtiä yhdessä?

– Joo! Loka- ja marraskuussa näyttelyyn on tarjolla runo-opastuksiakin.

Blogia juhlistamassa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä maaliskuun lopun päivänä

– Hei, Sini! Nyt on pienen juhlan aika! Meidän Kielikuvakohtaamisia-blogi juhlii 2-vuotissyntymäpäiväänsä.

– Tosiaan, Satu, taas on vierähtänyt vuosi kivojen blogijuttujen parissa.

– On tullut tässä matkan varrella kuultua hyvää palautetta siitä, että blogistamme on ollut hyötyä lukijoille. Meidän tarkoitushan on tarjota ensisijaisesti opettajille mutta myös kaikille kasvattajille vinkkejä ja materiaaleja kielen ja kuvan yhteispeliä käsitteleviin asioihin. Koulumaailman kannalta siis kielenopetuksen ja kuvataiteen opetuksen – eli lukujärjestyksessä jyrkkärajaisesti äikän ja kuviksen – asiasisältöjen käsittelyn yhdistämiseen.

– Kyllä, kaikkea sitä ja lisäksi on käsitelty myös kulttuurin monimuotoisuutta ja saavutettavuutta.

Opetussuunnitelman perusteisiin sisältyy nykyisin näkökulmia monilukutaidosta, kielitietoisuudesta ja kokonaisvaltaisuudesta. Näihin kohtiin meidän visiommekin linkittyvät hyvin, eikö niin?

– Meidän yhteistyöhän on alkanut jo paljon aikaisemmin, mutta juuri peruskoulun uuden opetussuunnitelman perusteiden ilmestyminen ja omat taidekasvatuksen opintoni antoivat ajatuksen tarkastella meitä molempia kiinnostavia aiheita yhteistyössä, eri näkökulmista ja kokonaisvaltaisemmin.

– Me ollaan tähän mennessä tehty jo aika paljon, esimerkiksi yhteisiä projekteja, testauksia ja tehtäviä. Mistä sä olet pitänyt erityisesti?

– Olen erityisesti pitänyt siitä rohkeudesta, jolla sä olet heittäytynyt mukaan kaikenlaisiin kokeiluihin esimerkiksi tekemään postitaidetta, kääntyvää maisemaa tai kuvailutulkkausta. Yhteistyö on ollut tosi hedelmällistä, ja olen myös oppinut paljon myös kielestä ja kirjoittamisen prosessista.

– Hauska kuulla! Mun mielestä kaikki on ollut tosi kivaa ja virkistävää. Mukavinta on ollut tehdä sun kanssa tehtäviä tai osallistua pajoihin, joissa tehdään yhdessä. Esimerkiksi Ihme-paja oli erityisen myönteinen kokemus. On ollut hauskaa tehdä monipuolisia juttuja, ja sun kanssa olen päässyt kokeilemaan erilaisia asioita, joissa itsellä ei välttämättä aina osaaminen riittäisi. Yhdessä tehden osaaminen täydentyy. Eri menetelmiä kokeilemalla saa lisäksi luovuuden liikkeelle ja inspiraatiota omiin työjuttuihinsa.

– Mun tekeillä oleva opinnäytetyöni on saanut myös paljon uusia näkökulmia meidän yhteisistä projekteista.

– Kuvataiteilijan ja kieli-ihmisen yhteistyö on parhaimmillaan todella antoisaa. Myös kaikki meidän vierailijat ovat tuoneet oman lisänsä yhteistyönäkymiin.

– On tosiaan kiva saada blogiin asiantuntemusta eri suunnilta ja päästä kysymään kaikkea kiinnostavaa.

– Mitä kaikkea voitaisiin tehdä jatkossa?

– Kävin tutustumassa sanattomien kirjojen näyttelyyn. Olisiko se hyvä aihe seuraavaan eli huhtikuiseen postaukseen?

– Ehdottomasti! Aina tulee törmättyä erilaisiin mielenkiintoisiin kirjoihin, kuten hiljattain bongasin Antero Salmisen Pääjalkainen-kirjaan kirjaston poistohyllystä. Kirjoja olisi kiva käsitellä jatkossakin. Samoin voitaisiin tehdä edelleen erilaisia tehtäviä testimielessä sekä osallistua työpajoihin ja seminaareihin. Multa on myös kysytty pitämieni koulutuksien yhteydessä usein, voitaisiinko me käsitellä enemmän varhaiskasvatukseen liittyviä aiheita.

– Oho, poistohyllyistä löytyy joskus aarteita! Varhaiskasvatukseen liittyen voitaisiinkin pyytää pian vieraaksi päiväkodissa työskentelevä kuvataidekasvattaja. Miltä se kuulostaa?

– Loistoidealta!

© Tarusola

Taidepakkaa testaamassa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä tammikuun lopun päivänä

– Moi, Sini! Kiva nähdä tämän vuoden puolella! Toivottavasti sun vuosi on käynnistynyt mukavasti. Mä sain joululahjaksi Ateneumin taidepakan. Oletko itse päässyt tutustumaan siihen?

– Joo, kiva nähdä, Satu! Olen kyllä kuullut taidepakasta mutten olen päässyt vielä itse kokeilemaan sitä. Olisi kiva testata sitä.

– Mulla onkin se sattumalta mukana. Haluaisitko nähdä?

– Mielelläni! Onpa kauniita ja ihanan tuntuisia kortteja. Yllättävän suuria mutta sehän on hyvä, koska teoksen näkee kunnolla. Oletko ehtinyt käyttämään pakkaa jo?

– Joo, olen tehnyt ideavihosta pari kirjoitusharjoitusta itsekseni, ja sitten innostuimme viidesluokkalaiseni kanssa tekemään tehtävää numero 50, joka on ison dominon rakentaminen korteista. Pareittain tai ryhmässä tehtävän harjoituksen ohjeistus on seuraavanlainen: ”Jaetaan kortit tasan kaikkien kesken. Jokaisella on hetki aikaa tarkastella kuviaan. Tehdään isolle pöydälle tai lattialle yhteinen valtava ”domino” eli jokainen saa vuorollaan laittaa kuvan toisen viereen ja asettaessaan perustella, miten nämä kuvat liittyvät yhteen, mikä niiden keskinäinen suhde on. Yhdistävä (tai vastakohtainen) tekijä voi olla esimerkiksi väri, aihe, muoto, tunnelma.”

– Miten tuon tehtävän idea toimi mielestäsi?

– Tosi hyvin! Me ollaan tehty se nyt kaksi kertaa. Kummallakin kerralla oli hauska tehdä kuvien ketjua yhdessä. Ihmettelin, kuinka luovia ratkaisuja viidesluokkalainen teki kuvia yhdistellessään. Lisäksi meille syntyi siinä toisen kerran kuvien polun rakentamisen loppupuolella jännä keskustelu taiteen olemuksesta.

– Kuulostaa lupaavalta! Voidaanko mekin kokeilla?

– Totta kai. Raivataan tilaa pöydälle, ja jaan meille kortit. Haluatko laittaa ensimmäisen kortin?

– Tässä.

– Kimmo Kaivanto! Tuosta kuvasta tulee mieleeni hänen näyttelynsä Sara Hildénin taidemuseossa. Tehtävää tehdessä aktivoituu muistoja tutuista teoksista. Samalla syntyy myös uusia kytköksiä. Tässä mun ensimmäisessä kuvassa oleva maiseman harmaus yhdistyy mun mielessä luontoon, sen tilaan ja kuolevaisuuteen, jota Kimmo Kaivantokin käsittelee.

– Korteissani tuntuu olevan monta vaihtoehtoa, joista on vaikea valita, mutta tuon äskeisen sanomasi perusteella valitsen Hugo Simbergin Kuoleman puutarhan kuolema-aihetta jatkaen.

– Tässähän tämä kuviemme ketju nyt sitten etenee vuoro vuorolta ja kuva kuvalta kepeissä tunnelmissa.

– Opin tehtävän aikana paljon uutta myös sinusta ja sun suhteesta pakan eri teoksiin. Huomasin myös, miten monien tuttujen teosten kautta päädyin itsekin miettimään, missä olin teoksen ensi kertaa nähnyt ja miten sen olin silloin ymmärtänyt. Museo ei ole useinkaan ollut se ensimmäinen paikka, vaan peruskoulun kuvataidetunnit, taidekirjat ja -kortit.

– Musta oli jännä huomata, millaisia yhtäläisyyksiä ja eroja tuli esiin aikuisen kuvataiteen asiantuntijan ja viidesluokkalaisen kanssa tehdessä.

– Kerro lisää!

– Sä ja mä pohdittiin aika pitkään, mitkä kuvat voisivat sopia toisiinsa, ja me tehtiin tämä tehtävä aika analyyttisesti eri vaihtoehtoja pohdiskellen. Viidesluokkalaisen kanssa me edettiin melko nopeasti, ja hän teki spontaanisti yllättäviäkin ratkaisuja hassuine mutta loogisine perusteluineen. Monissa kohdin hänen huomionsa kiinnittyi toisaalta samoihin juttuihin kuin sullakin, esimerkiksi kuoleman ja enkelien läsnäoloon useissa korteissa.

– Teki tosiaan mieli perustella omia valintoja. Korttiketjua ei ollut vaikea jatkaa, mutta toisaalta en myöskään halunnut valita sitä kaikkein helpointa vaihtoehtoa. Tätä kannattaa todellakin tehdä ajan kanssa. Tila tosin loppui aika pian kesken näinkin suurella pöydällä.

– Kaikkien korttien ketjuun tarvitaan varsin iso tila.

– Ideavihossa näyttää olevan paljon muitakin tehtäviä ja vinkkejä pakan käyttöön sekä kysymyksiä kuvien tarkastelemisen tueksi. Erityisesti kiinnostuin heti näistä kuva ja sana -otsikon alle listatuista tehtävistä. Oletko jo ehtinyt tekemään jonkun näistä?

– Tein heti taidepakan saatuani tehtävän 56, joka on lämmittely- ja raakakirjoitusharjoituksena toimiva kirjoitustehtävä. Sen voi tehdä ohjeiden mukaan yksin tai pienryhmässä. Tehtävän ohjeet ovat seuraavanlaiset: ”Valitaan joko jokaiselle oma kuva tai yksi yhteinen kuva, josta kirjoitetaan. Kirjoita kuvasta sensuroimatta mitä haluat: mielikuvia, tarina, runo, dialogia. Aikaa annetaan esimerkiksi viisi minuuttia.” Mulla päivittäiset työtekstien kirjoitusmäärät ovat usein suuria, ja kirjoitan tällä hetkellä pääasiassa asiatekstejä. Siksi kaikki luovat kirjoitustehtävät ovat tervetullutta vaihtelua. Tämä tehtävä toimi erinomaisesti lämmittelytehtävänä. Kirjoitin viisi minuuttia tajunnanvirtatyylisesti mielikuvia Elga Sesemannin Katu-nimisestä teoksesta, joka ei ollut mulle ennestään tuttu. Sen jälkeen oli mukavan vapautunut olo ennen työtekstiin siirtymistä. Epäilen, että ei olisi ollut yhtä helppoa kirjoittaa jostain tutusta ikonisesta teoskuvasta, johon liittyy paljon muistijälkiä menneistä konteksteista. Lämmittelytekstistäni tuli yllättäen aika henkilökohtainen, ja mietin, miten olisin toiminut sitä purettaessa. Tehtävään liittyy nimittäin purkuvinkki: ”Kirjoittamisen jälkeen jokainen alleviivaa paperistaan itselleen tärkeän kohdan, joka otetaan yhteiseen keskusteluun.” Olisin valinnut omasta tekstistäni varmaankin tämän kohdan: ”Varjonsa viittaan voi kompastua”.

– Vaikuttaa aika kevyeltä ja helposti lähestyttävältä tehtävältä sellaisellekin, jolle luova kirjoittaminen tai kuvasta puhuminen saattaa olla muuten vaikeaa. Monet näistä tehtävistä sopisivat hyvin käytettäväksi myös koulun kuvistunneilla tai vaikkapa äidinkielen ja kuviksen yhteistyössä. Mukana on myös tehtäviä, joita voi toteuttaa museokäynnin aikana. Vaikka Ateneumin kokoelmat löytyvätkin netistä, tarjoavat taidepakan kortit kuitenkin paremmat mahdollisuudet teosten vertailuun ja useampien teosten samanaikaiseen tarkasteluun. Etenkin tehtävävihon tehtävä 47 on hyvä harjoitus ja antaa kokemuksen siitä, miten näyttelyn teokset voivat käydä vuoropuhelua ja muodostaa temaattisen kokonaisuuden.

– Mun mielestä taidepakka on kaiken kaikkiaan houkutteleva. Monet sen tehtävistä johdattelevat innostavasti luovien tehtävien avulla tutustumaan teoksiin. Myös henkilökohtainen suhde teoksiin rakentuu tai muodostuu uudelleen tehtäviä tehdessä. Viidesluokkalaiselle suurin osa pakan teoksista vaikutti olevan ihan uusia tuttavuuksia ja hän suhtautui niihin raikkaasti. Itselleni valtaosa teoksista oli ennestään tuttuja, ja suhtautuminen niihin oli tehtävien alussa jotenkin latautunutta. Kaikkein tutuimpien kohdalla oli ponnisteltava saadakseen niistä irti jotain uutta, mutta tuo ponnisteleminen tuntuu kannattavan. Jopa ”puhki katsotusta” teoksesta voi löytää esimerkiksi jonkin pienen yksityiskohdan, johon tarttuu ja lähtee kehittelemään siitä jotain erilaista. Vaikuttaa siltä, että keskusteluista tehtävien äärellä voi muodostua todella hedelmällisiä, kun eritaustaiset ihmiset tekevät samaa tehtävää yhdessä omine näkökulmineen.

© Tarusola

Aiheeseen liittyviä linkkejä:

Kokemuksia taidepakan käytöstä

Ateneumin museokäynnin etkot ja jatkot

Kielikuvakohtaamisia-juttu Ateneumin Suomen taiteen tarina -näyttelystä syyskuussa 2016