Runon äärellä

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä elokuun lopun päivänä

– Hei Satu! Oletko törmännyt runoihin raiteilla tai osallistunut muuten kolmattatoista kertaa järjestettävän Runokuun tapahtumiin? Se on varmaan sulle tuttu festivaali.

– Joo, useina aiempina vuosina on tullut osallistuttua ahkerasti, mutta tänä vuonna en ikävä kyllä ole ehtinyt työkiireiden takia.

– Itsekin olen ehtinyt osallistumaan Runokuuhun harmillisen vähän. Onneksi olen törmännyt tapahtumiin hieman sattumalta työmatkoilla. Metromatkoilla on saanut lukea runoja näytöiltä ja ilokseni matkan varrelle osui myös Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden opiskelijoiden kohtaamispaikka Sörnäisten metroasemalla. Sieltä sain mukaani kymmenessä minuutissa tämän ihastuttavan runomuotokuvan, jonka kirjoittajalla oli sama hieno nimi kuin itselläni.

– Tuosta tuli mieleeni Tommi Parkon Kymmenen askelta runouteen -opas. Kyseessä on runokurssi, joka antaa vinkkejä runojen kirjoittamiseen ja lukemiseen. Sen tarkoitus on tarjota tukea ja tietoa runoudesta äidinkielenopettajille ja runoja kirjoittaville nuorille. Opas liittyy kahdeksasluokkalaisille tarkoitettuun RUNOUTTA!-runokilpailuun.

– Miltä opas vaikuttaa mielestäsi?

– Se on tiivis tietopaketti. Se sisältää yhteensä 25 sivua runouden teoriaa ja erilaisia tehtäviä. Kirjassa askelletaan yhteensä kymmenen askelta: Alusta löytyy kolme Mitä runous on? -osaa, joissa käsitellään muun muassa runon muotoa, rytmiä ja ei-tarinallisuutta. Niitä seuraavat osat Runo syntyy omasta kokemuksesta, Konkreettisuus, Malliruno, kahteen osaan jaettu Kuvallisuus, Rytmi ja Runon vapaus. Jokaisen osan lopussa on tehtäviä, joiden avulla voi harjoitella kulloisenkin osan asiaa itse. Harjoituksia on jokaisessa kappaleessa neljä, ja ne ovat yhtä lukutehtävää lukuun ottamatta kirjoitustehtäviä.

– Paljon tehtäviä siis. Miltä ne tuntuvat?

– Ne ovat mun mielestä monipuolisia ja houkuttelevia. Joukossa on esimerkiksi rap-lyriikkaa käsitteleviä tehtäviä sekä mielenkiintoisella tavalla aisteja herätteleviä harjoituksia. Löysin joukosta muutamia, jotka sopisivat mun mielestä hyvin äikän ja kuviksen yhteistyöhön. Esimerkiksi ensimmäisessä kuvallisuutta käsittelevässä osassa on tehtävä (numero 4), jossa pitää kirjoittaa runo, jossa käytetään värejä. Harjoituksen tekijää kehotetaan tutkimaan värien symboliikkaa ja annetaan linkkivinkkinä Päivi Hintsasen Coloria-sivusto. Toisen kuvallisuutta käsittelevän osan tehtävässä 3 ohjeistetaan kirjoittamaan runo, jossa tekijän tulee käyttää monia visuaalisia elementtejä. Esimerkkeinä niistä annetaan sisennykset ja säkeiden ripottelu ympäri paperia. Samalla tekijää kehotetaan pohtimaan runon rytmiä.

– Hienoa! Nämä toimisivat varmasti hyvin äikän ja kuviksen yhteistyössä. Varsinkin väreihin liittyvä tehtävä on kiinnostava, etenkin jos ammentaa tietoa värien symboliikasta. Täytyykin tutustua oppaaseen tarkemmin. Näin nopealla vilkaisulla näyttää varsin sopivalta myös kuvisopelle.

– Muuten, Runoutta-sivuston yhteydestä löytyy myös Palindromaatti. Se on taiteilija Lauri Hein kehittämä verkkosovellus, jonka avulla voi kokeilla sekä verbaalista että visuaalista leikittelyä ja tehdä erilaisia kollaaseja. Tekisikö mieli kokeilla joskus?

– Joo, ehdottomasti!

© Tarusola

Tyhjän paperin äärellä

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä huhtikuun lopun päivänä

– Onko tämä Marja-Riitta Vainikkalan ja Marja-Liisa Kaltilan vuonna 2008 ilmestynyt kirja Sanasta kuvaksi, kuvasta sanaksi tuttu sulle, Sini?

– Ei ole, mutta kiinnostaa ainakin nimensä puolesta.

– Kirja on suunnattu kirjoittamisen ja kuvataiteen ryhmien käyttöön. Siinä kirjoittamisen ohjaaja Marja-Riitta Vainikkala ja kuvataideopettaja Marja-Liisa Kaltila käsittelevät kirjoittamisen ja kuvantekemisen yhteyttä. Kirja pohjautuu ajatukselle: ”Kuva voi olla kirjoittajan virike ja kirjoittaminen kuvantekijän virike.” Tekijät ovat inspiroituneet kirjailija, kirjoittamisen ohjaaja ja kuvataiteilija Natalie Goldbergin menetelmistä ja luovan prosessin näkemyksistä. Goldberg painottaa paljon luovan työskentelyn alkuvaihetta, jolloin hänen mukaansa kannattaisi leikkiä rohkeasti ja jarruttelematta eri alojen keinoilla. Hänen teoksensa Lukeva mieli. Tekstin arkkitehtuuria etsimässä (2006), Avoin mieli. Kuinka elää kirjoittajan elämää (2004) sekä Luihin ja ytimiin. Kirja kirjoittajalle (2004) ovatkin tosi innostavia.

– Oletko jo testannut menetelmiä, Satu?

– Joo, joskus kirjoittamista opettaessani ja varsinkin oman kirjoittamiseni inspiraationa. Tehdäänkö Sanasta kuvaksi, kuvasta sanaksi -kirjasta tällainen harjoitus (s. 45): ”Tyhjän paperin kuva. Tehtävä: Tyhjälle paperille kuvitellaan teksti tai kuva kaikkine aistimuksineen. Opiskelijoiden on pohdittava ja yritettävä kuvata, miltä esimerkiksi asiat, kasvit, eläimet tai ihmiset näyttävät, kuulostavat, tuoksuvat, maistuvat ja tuntuvat sekä kuinka esineet, eläimet tai ihmiset liikkuvat. Tekstin tai kuvan annetaan kehkeytyä paperille mielikuvan pohjalta. Tärkeintä on kutsua se tyhjälle pinnalle. Tekeminen aloitetaan, kun mielikuva on valmis, mutta mielikuvan etsimiseen ei käytetä kovin montaa minuuttia. Kun tarttuu ensimmäiseen häivähtävään kuvaan, ei kontrolli pääse kahlitsemaan luovaa vaihetta. Tarkoitus: Tehtävä syventää aistikokemusta ja rauhoittaa intuitiiviseen työskentelyyn ja kokonaishahmon haltuun ottamiseen. Se rohkaisee luottamaan piilotajuntaan ja kehittää kykyä luoda fantasioita. Harjoitus auttaa huomaamaan, että aiheita kyllä löytyy, kun niille antaa aikaa tulla esiin. Sitä tehdessä havaitsee myös luovan työn ainutkertaisuuden: vaikka kaikki aiheet on jo käytetty, on jokainen toteutus erityinen.”

– Tyhjän paperin kammo on monelle tuttu. Tämän kaltaiset harjoitukset ovat varmasti yksi keino päästä siitä yli. Itse ehkä sulkisin silmät ja unohtaisin paperin hetkeksi. Tehtävässä on vaihtoehtona kuvitella paperille kuva tai teksti. Minun on aluksi vaikea ajatella, että mielikuva olisi jompaakumpaa. Eikö se saa muodon vasta, kun se siirretään paperille? Ehkä kuitenkin lopulta tavoitan tehtävän ajatuksen kuvan kehittymisestä paperille.

– Niin, teksti tai kuva on mielikuvaa seuraava askel. Mulle syntyi seuraavanlainen mielikuva ja tällainen teksti:

Makaan pitkässä heinikossa, jonka tuoksu huumaa parfyymia vahvemmin. Maa on aavistuksen kostea. Aamukaste yrittää tunkeutua keltaisen viltin lävitse. Ruoho kutittelee ihoani. Siristän silmiäni. Taivas on kirkas. Sen halki kiitää pääskysiä, joiden kirahdukset herättelevät iloa. Yläpuolellani kaartuva koivu heiluttaa oksiaan, ja sen elinvoimaisen vihreät lehdet vilkuttelevat minulle. Jostain kaukaa kuuluu moottoriveneen tasainen puksutus. Auringonsäteet lupaavat lämmintä päivää. Haaveilen polskahtavani mereen myöhemmin. Nappaan ruohikon reunalla kasvavasta ahomansikasta punaisimmat marjat ja annan niiden liiskaantua kitalakeeni. Kuplii makeaa ja kirpeää.

Nukuin yön repaleisesti, ja silmäluomeni painuvat väkisin kiinni. Vaivun uneen. Vaellan pitkin polkua, joka kiemurtelee jyrkänteen reunalla. Polun vasemmalla puolella kohoaa sammaleen peittämä rinne. Sammaleen keskellä polveilee vanamojen virta. Polun oikealla puolella alas avartuva maisema huimaa jyrkkyydellään. Rotko on täynnä kivipaasia ja juurineen kaatuneita puita. Jossain kohisee koski. Tasapainottelen kapealla polulla ja yritän olla katsomatta alas. Ympärilläni huojuvat puut ovat tummia, ja koko seutu on synkkä. Minua paleltaa. Aurinko tuntuu kiertävän nämä vuorenjyrkänteet kaukaa. Jostain leijuu savuntuoksua sieraimiini. Lähelläni rapsahtaa oksa. Pysähdyn ja jään kuuntelemaan. Vain kosken kohina kantautuu korviini. En jaksaisi vaeltaa enää eteenpäin mutten haluaisi jäädä polullekaan. Päätän jatkaa matkaa. Ilman halkaisee huuto, joka saa minut horjahtamaan. Jähmetyn. Painaudun kiinni polun vasemmanpuoleisen reunan sammaleeseen. Huudot voimistuvat. Ohitseni lentää korppien parvi. Tunnen lintujen siiveniskut kasvoillani.

Hätkähdän hereille. Kasvojeni yläpuolella kaartelee neitoperhonen. Aurinko on kivunnut kesätaivaan korkeuteen. Kevyt tuulenvire kahisuttaa heinikkoa.

– Mun mielikuvassa olen ulkona puistossa. On kesä ja aurinko paistaa. Olen selvästi pienempi kuin ohi kulkevat ihmiset. Minua lähestyy suuri, pitkäkarvainen, mustavalkoinen koira. Mielikuvaan liittyy myös tuoksuja ja puiston ääniä. Jos nyt lähtisin luonnostelemaan paperille kuvaa mielikuvan pohjalta, tekisin heti alkuun sommitteluun liittyviä valintoja. Itse harjoitus antaisi hyvän lähtökohdan kokonaisuuden työstämiseen. Usein kuvataideopetuksessa näen oppilaiden aloittavan kuvan tekemisen yksittäisestä hahmosta, jolle sitten lopuksi vain keksitään nopeasti joku tausta. Harjoitus tarjoaa keinoja lähestyä aihetta kokonaisuutena. Kaikkea mielikuvasta on mahdotonta tavoittaa kuvaan, eikä siihen saa jäädä liikaa kiinni.

– Pidän tästä tehtävästä. Mieleeni tulvi ensin monia mielikuvia, mutta pysähdyin tämän kesäisen ruohoniityn kohdalle ja aloin aistia sen tunnelmaa. Jostain pulpahti kesäpäivän auringon kontrastiksi mielikuva synkästä vaelluksesta. En halunnut luopua siitä vaan annoin tekstin tulla. Näin kaksi mielikuvaa yhdistyivät toisiinsa. Vaikeinta oli lopettaminen. Huomasin nopeasti, että tarina alkoi kehittyä päässäni ja olisin voinut jatkaa sitä pitkään.

– Itse en nyt lähtenyt tekemään kuvaa mutta teen samankaltaisia harjoituksia usein maalatessani.

– Tekijät kirjoittavat tehtävänantoa seuraavalla sivulla (s. 46) näin: ”Harjoituksen voi tehdä pelkkänä kirjoitustehtävänä tai sen voi yhdistää kuvantekemiseen. Tämä harjoitus on hauska, sillä aluksi tyhjät paperit täyttyvät pian omanlaisistaan, tekijänsäkin yllättävistä teksteistä ja kuvista. Mielikuvitus herättää kuvat, kun on tuijottanut tyhjää paperia tarpeeksi kauan.”

– Ehkä sen sijaan, että valitsee joko kuvan tai tekstin tekemisen, voisi kokeilla myös yhdistää niitä.

– Mitä ajattelet Goldbergin ajatuksesta ”Kirjoittaminen on kuvataidetta”, jota Sanasta kuvaksi, kuvasta sanaksi -kirjan kirjoittajat kehittelevät teoksessaan? Goldbergin mielestä on tärkeää muistaa luovan ja kriittisen vaiheen ero sekä edetä vaihe vaiheelta. Luovassa vaiheessa ei saa olla liian kriittinen vaan pitää uskaltaa leikitellä. Goldberg näkee paljon yhtäläisyyksiä kirjoittamisen ja kuvataiteen tekemisen välillä ja painottaa aistihavaintojen tärkeyttä.

– Pitäisi ehkä tutustua kirjaan tarkemmin, että saisin kiinni Goldbergin ajatuksesta. Luovuuden herättelyyn on opetuksessakin tosiaan hyvä tarjota erilaisia keinoja. Erilaisten lämmittelytehtävien kautta pääsee hyvin vauhtiin. Varsinkin ryhmässä työskenneltäessä jo ajatus siitä, ettei harjoituksessa syntyneitä nopeita luonnoksia tarvitse näyttää kenellekään, voi vähentää kriittisyyttä omaa tekemistä kohtaan. Sarjakuvapedagogiikan kurssilla opin improharjoituksen, jolla olen saanut hyvin rauhattomankin luokan työn alkuun. Harjoituksessa opettaja keksii hahmolle nimen ja kuvaa ehkä myös toimintaa lyhyesti, esimerkiksi Heikillä on herkkä hetki. Aikaa hahmon ja toiminnan esittämiseen piirtäen annetaan vain muutama minuutti ja sitten siirrytään jo seuraavaan hahmoon. Harkitsemiseen ja kriittisyyteen ei juurikaan jää aikaa, eikä kukaan odotakaan, että piirroksista tulisi mestarillisia. Usein niistä tulee kuitenkin hauskoja ja oppilaat ovat myös näyttäneet kuvia toisilleen ihan mielellään.

– Kirjan lopusta löytyy vielä kiinnostavia lähteitä. Natalie Goldbergin teosten lisäksi esimerkiksi Betty Edwardsin Luovan piirtämisen opas – käytä oikeaa aivopuoliskoasi (2004) ja Keith Johnstonen Impro. Improvisoinnista iloa elämään ja esiintymiseen (1996).

– En taida tuntea näistä kumpaakaan.

– Ehkäpä perehdytään niihinkin jossain vaiheessa. Tehdäänkö myös joskus lisää harjoituksia Sanasta kuvaksi, kuvasta sanaksi -kirjasta?

– Mikä ettei!

© Tarusola

Kääntyvässä maisemassa

Kohtaaminen Luotaamattomassa

Kesäkuun lopun päivinä kahden ystävän kohtaaminen maisematutkielman parissa Nurmeksen saaressa Luotaamaton alue -taideprojektissa

Tekemässämme Kääntyvä maisema -tutkielmassa yhdistyvät visuaalinen ja verbaalinen maiseman kuvaus. Työskentelimme kolme päivää Rauman saaristossa sijaitsevassa Nurmeksen saaressa valitsemiamme maisemia kuvaillen ja tulkiten. Käänsimme sopimiemme sääntöjen mukaan toistemme maisemaa omalle kielellemme, kuvalliselle ja sanalliselle. Sini teki kuvan Sadun kirjoittaessa mutta eri paikassa. Oman maisemaa ja tuokioiden tunnelmia kuvaavan tekstinsä lisäksi Satu kirjoitti sen, mitä Sinin kuva välitti Sadulle maisemasta ja tunnelmasta. Sini puolestaan teki oman kuvansa lisäksi maiseman Sadun kirjoittaman kuvailun perusteella. Kääntäminen tapahtui siis molempiin suuntiin. Viimeisen maiseman toteutimme yhdessä. Päivien aikana kirjoitimme muistiinpanovihkoihimme havaintojamme prosessin vaiheista. Vihot ovat osa kuvistamme ja teksteistämme koostuvaa näyttelyä, joka on nähtävissä 24.6.–19.8.2016 Nurmeksen saaren Päivärannassa.


Kääntyvän maiseman säännöt:

kuva1

I

Sinin ensimmäinen kuva:
kuva2uusi

Sadun teksti: Maisemakuvan äärellä – Tulkintojani Sinin maisemakuvasta (Toisena päivä 21.6.2016)

Katsoessani Sinin kuvaa astun kesäiseen maisemaan, jossa vallitsee luonnon vihreys. Luontokokemusta sävyttävät urbaanit ainekset: horisontissa kohoavat tehtaanpiiput ja muut rakennukset.

Tämä kaksijakoisuus, luonnon vahva läsnäolo ja ihmisen teollinen jalanjälki, leimaavat kokonaisuutta. Ne saavat minut kulkemaan kahden ulottuvuuden välillä. Toisaalta tunnen olevani kuvan etualalla näkyvän luonnon vehreyden keskellä. Voin melkein tuntea ruohon tuoksun ja kuulla kaislojen kevyen suhinan. Kuvassa näkyvistä kasveista katseeni siirtyy kuitenkin nopeasti harmaisiin rakennuksiin. ”Mitä te teette tässä merellisessä maisemassa?” minun tekee mieleni kysyä niiltä.

Kuvan puut, joiden luulen olevan tervaleppiä, vangitsevat myös katseeni. Niiden ryhmä tuntuu rannan vartijoilta. Ne tervehtivät mereltä tulijoita ja vilkuttavat tehtaisiin päin: ”Täällä me vielä ollaan!”

Kesätaivaan pilvien harmaus ounastelee sadetta. Sinisenä hehkuva kaistale taivasta tuntuu kuitenkin lupaavan hyvää säätä. Tehtaanpiippujen savu tuntuu sekoittuvan sadepilvien harmauteen ja saa minut pohtimaan luonnon puhtautta. Meren sinen joukossa on myös harmaan sävyjä. Rannan hiekkapoukama houkuttelee luokseen. Millaiseen mereen siitä astuu?

Sinin muistiinpanot ensimmäisestä maisemasta:

Lähden seuraamaan lammasaitauksen vieressä kulkevaa polkua. Mukanani on kamera, paperia, puuvärit ja maitokori istumista varten. Päädyn tuttuun paikkaan hieman yllättäen. Olen kuitenkin tyytyväinen ja päätän tehdä maisemani täällä.

Aloitan rajaamalla maiseman. Paperini A4 muoto ei palvele kokonaisuutta, mutta esteet takanani estävät minua tarkastelemasta maisemaani kauempaa. Näkymässä on jotain mitä haluaisin jättää pois, mutta olen luvannut yrittää toistaa kuvassani kaiken minkä näen. Alan luonnostella maisemaa paperille. Korkeat puut vaativat tilaa paperilla ja kuvaan tulee paljon taivasta. En muista koska viimeksi piirsin luontoa havainnosta.

Maiseman pilvet ja valo muuttuvat jatkuvasti. Ensin meri oli lähes harmaa ja nyt se on jotain aivan muuta. Yritän löytää 24 värin puukynäsarjasta sopivia sävyjä. Siniset ovat liian kylmiä. Myöskään vihreän sävyt eivät miellytä minua. Värien sekoittaminen paperilla onnistuu huonosti. Olisi pitänyt valita parempi väline. Kaipaan öljyvärejäni joista saisin helpommin sekoitettua oikean sävyn. Pyrin kuitenkin mahdollisimman lähelle havaintoa. Ensimmäisessä kuvassa ei ole tarkoitus tehdä tulkintaa, vaan pyrkiä toistamaan havainto mahdollisimman tarkkaan.

Yltyvä tuuli vie onneksi hyttyset mukanaan. Välillä kuuluu äänekäs määkäisy. Pelästyn joka kerta. Lampaat ovat ilmestyneet rantaan, mutta ne eivät enää pääse osaksi maisemaa, sillä niiden paikalla on kuvassa jo jotain muuta. Seuraavaksi säikähdän vierestä kuuluvaa sihinää. Se on onneksi vain rantakäärme, joka luikertelee tiehensä. Muistiinpanojen tekeminen katkaisee piirtämisen, mutta haluan silti kirjoittaa muistiin prosessin näyttelykokonaisuutta varten. Kuvaan eivät pääse äänet jotka vievät huomion välillä pois työskentelystä. Ihmettelen äänekästä lintukolmikkoa, jotka syöksyvät edestakaisin rannassa. Harmi että kiikarit jäivät kotiin. Ovatkohan ne merimetsoja?

Horisontti näyttää kuvassa lyhentyneen. Piirtäessä tullut mittausvirhe tekee taustalla näkyvän rannikon normaalia kapeammaksi. Piirtäminen tuntuu työläältä, koska en anna itselleni samaa vapautta ilmaisuun kuin normaalisti. Kaikkea ei kuitenkaan voi toistaa. Kynät alkavat tylsyä ja huomaan teroittimen jääneen mökkiin. Ruohotupsuista tulee entistä paksumpia.

Maisema muuttuu koko ajan. Alussa piirtämiäni harmaita pilviä ei enää ole ja joudun jatkamaan niitä ulkomuistista. Värieni harmaa on liian ruskea ja valkoinen kynäkin osoittautuu kellertäväksi. Pilvistä tulee liian raskaat. Lähempänä kuvan valmistumista vatsa alkaa kurnia. Aurinko on siirtynyt niin että kuvan puut ovat nyt vastavalossa. Varjot ovat nyt pidempiä kuin silloin kun niitä piirsin. Kuvani esittämä hetki on lopulta sekoitus sitä muuttuvaa näkymää jota olen piirtänyt neljän tunnin ajan. Ajallisuus ei näy kuvassa katsojalle, mutta itse muistan maiseman muutokset, kuulemani äänet, haistamani hajut ja tuoksut, sekä auringon ja tuulen iholla. Puun oksia piirtäessäni aurinko oli häikäisevän kirkas ja kuumuus sai minut riisumaan takkini. Silti kuvassa puun oksien takana on harmaita pilviä.

Sadun muistiinpanot tulkintaprosessista:

Koko eilisen päivän minua jännitti tietää, missä Sini on ollut tekemässä kuvaansa. ”Millainen kuva olisi?” mietin myös monesti. Kun vihdoin sain sen, mietin, pystyisinkö kirjoittamaan siitä tarpeeksi hyvin ja oikein: Onko tulkintani oikein? Teenkö oikeutta kuvalle? Yhteisistä sekä erityisesti kirjoittamista koskevista säännöistä sopiminen selkeytti ajatuksiani. Olin miettinyt sitä ennen vielä seuraavia kysymyksiä: Kuinka vapaasti saan antaa ajatusteni juosta? Täytyykö minun häivyttää itseni pois tekstistä? Mihin kiinnitän huomioni spontaanisti? Mihin ohjaan katseeni? Entä mitä nostan esiin?

Tämän tekstin kirjoittaminen oli eiliseen verrattuna helpompaa. Tulkinta antaa huomattavasti enemmän vapauksia ja mahdollisuuksia kuin tarkka kuvailu. Minun ei tarvitse miettiä vastuutani siitä, saako tekstini pohjalta tarpeeksi tarkan käsityksen kuvasta. Jokainen voi katsoa sitä itse. Jos kyseessä olisi kuvailutulkkaus sokealle tai näkövammaiselle, pyrkisin kuvailemaan kuvaa tarkemmin. Silloin jättäisin myös omat ajatukseni enemmän taka-alalle. Nyt kirjoittaessani annoin omille näkemyksilleni ja pohdinnoilleni suhteellisen paljon tilaa.

Luulen tunnistavani Sinin kuvaaman paikan. Olen käynyt siellä kuitenkin vain kerran hyvin pikaisesti; paikka ei ole jättänyt minuun vahvaa jälkeä. Pystyin siis astumaan maisemaan avoimin mielin, vaikka huomaisin pohtivani paljon seutua kirjoittaessanikin. Huomasin myös haluavani tietää, miksi Sini oli valinnut juuri tuon paikan. Kirjoittamisen jälkeen jäin kaipaamaan kuvaa ja maisemaa, jonka kanssa koin ystävystyneeni ainakin orastavalla tasolla.

Kuva myös herätteli mielikuvitukseni liikkeelle. Tarina kuvan maisemissa alkoi kyteä jo kirjoittaessani tulkintaa. Se pääsee kenties valloilleen pian…

Kuva paikasta:
valokuvaensimmäisestä

II

Sadun teksti valitsemastaan maisemasta:

Sadun maisema (Ensimmäisenä päivänä 20.6.2016)

Maisemani muodostuu merenrannan kasvillisuudesta, kallioista, merestä ja taivaasta.

Maisemani edustalla kasvaa koko edustan peittäen tyrnipensaiden peittämä tiheä pensaikko. Noin metrin korkuisten pensaiden oksat kurkottelevat ylöspäin. Tuuheiden pensaiden lehdet ovat suikalemaiset, ja ne kasvavat harmaanruskeisiin oksiin tiiviisti kiinnittyneinä. Tyrnipensaiden takana kohoavat jyhkeät rantakalliot. Ne nousevat pari metriä korkeammalle kuin tyrnipensaat. Kallioiden ja tyrnipensaiden muodostaman tiheikön välissä on hieman tilaa. Leveyssuunnassa kalliot näkyvät maisemassani koko tyrnitiheikön alueella.

Kalliot ovat rosoiset ja muodoltaan epäsymmetriset. Niissä on ulkonevia lohkareita, joista varsinkin oikealla olevat ovat teräväreunaisia. Vasemmalla on joukossa enemmän pehmeitä linjoja. Laikukkaat kalliot ovat väreiltään vaaleanharmaata, tummanharmaata, vaaleanruskeaa ja kermansävyä pinnassaan kantavia. Pehmeiden linjojen osaa pilkuttavat tummat sammalläiskät.

Kallioiden takaa pilkottaa kaistale avomerta. Kallioiden korkeimmassa kohdassa tuo syvänsininen kaistale on kuin ohut naru. Siitä vasemmalle kallio laskee hieman kohotakseen taas kuin muodostaen loivan satulan. Tässä kohdassa meri näkyy enemmän. Keskikohdasta oikealle puolestaan kalliolohkareet kohoavat horisontin ylitse ja meri pilkahtaa vain pienesti.

Horisontissa on hennonvaaleaa utua. Kallioiden keskikohdan kapeassa merenkaistaleessa utuun piirtyy himmeänä oikealta vasemmalle matkaavan rahtilaivan silhuetti. Laiva erottuu pienenä, mutta se on kooltaan valtava. Se etenee verkkaisesti ilman näkyvää lastia. Sen ohjaamo on vitivalkoinen, ja pitkä kansiosa ja runko ovat tummansiniset.

Utuisen osan ylle kohoava taivas on vaaleansininen. Sen poikki kulkee koko maiseman halki pilvien raitoja, joista suurin peittää maiseman yläreunan pumpulimaisena. Taivas, kuten koko maisema, on aurinkoinen. Aurinkoa ei näy maisemassa suoraan, sillä se paistaa katsojan selän takana korkealla lämmittäen. Maisema on kirkas ja valoisa. Kaikki värit hehkuvat.

Lähellä kallioita rahtilaivan yläpuolella rannan tuntumassa lentää naurulokki oikealle. Se ruskea pää, valkoinen ja hoikka vartalo sekä terävät ja kapeat siivet valkoisine alasulkineen piirtyvät taivaan vaaleaa sineä vasten.

Tuuli humisee, aaltojen kumina kantautuu korviini, kun pärskeet lyövät kauempana rantaan. Lintujen orkesteri soittaa saaristolaissikermää.

Sinin tulkinta Sadun kuvailusta:

kuva3

Sadun muistiinpanot kirjoitusprosessista:

Paikan valinta oli minulle helppo. Olin tutkinut saarta etukäteen ja tiesin, että löydän sen rannoilta myös aavoja näkymiä. Aava kiehtoo minua. Tiesin siis, minne suunnistan. Löysin puhuttelevan kohdan helposti. Vaikka matkan varrella maisemat metsineen ovat myös puhuttelevia ja kauniita, tämä valinta on itsestäänselvä.

Kun olen maisemassani ja aloittelen kirjoittamista, törmään ensimmäisiin haasteisiin. Maisemassa tapahtuu koko ajan jotain. Sen poikki lentää lintujen kavalkadi: merimetsoja, merilokkeja, kalalokkeja, naurulokkeja, pääskysiä… Myös aalloilla on liikennettä. Ohitseni puksuttaa veneitä, ja kaukana horisontissa kulkee rahtilaivojen ketju. Myös pilvet ovat liikkeessä ja muuttavat muotoaan. Mihin pysäytän tuon liikkuvan maiseman? Päädyn siihen, joka herättää minussa eniten tuntemuksia.

Kun aloitan tuon valitsemani hetken kuvailun, mietin miten rajaan maiseman. Varsinaista rajausta vaikeampaa on rajauksen kielentäminen: Puhunko maiseman ”ylälaidasta”, ”alalaidasta” ja ”reunoista” kuin se olisi kuva? Entä mitä yksityiskohtia jätän pois, kuvailematta? Kuinka tarkasti minun on kuvailtava asiat, jotta Sini saa muodostettua itselleen käsityksen? Olenko tarpeeksi tarkka? Vai liiankin tarkka tietyissä yksityiskohdissa?

Tästä tekstistä syntyy väistämättä kovin erilainen kuin tarinallinen teksti, huomaan kirjoittaessani. Mekaaninen kuvailu kammoksuttaa, yritän elävöittää sitä, mutta samalla pysyä riittävän neutraalina ja keskittyä olennaiseen.

Kirjoittaessani mietin, mitä otan mukaan tekstiin ympäröivästä äänimaailmasta, maiseman tuoksuista ja omista tuntemuksistani. Huomaan niiden olevan itselleni tärkeitä, mutta mietin, mitä Sini tekee tiedolla lämpötilasta tai kärpäsen surinasta. Mietin myös, kuinka paljon itseäni tuon ylipäänsä tekstiin. En pyrikään täydelliseen objektiivisuuteen, koska tiedostan kokemuksen subjektiivisuuden, mutta yritän karsia vahvaa omakohtaisuutta.

Huomaan, että haluaisin selittää monet asiat tarkemmin verbaalisesti kasvokkain. Myös neuvotella tietyistä ratkaisuista. Myös tiettyjen asioiden nimeäminen on haasteellista. Huomaan, että tarvitsisin väriopin aktivoinnin. En tavoita kaikkia värisävyjä haluamallani tavalla. Toisaalta tuntemiani kasveja ja lintuja en voi olla nimeämättä, vaikka pyrinkin kuvailemaan ne nimeämisen lisäksi.

Sinin muistiinpanot maiseman kääntämisestä:

Toisena päivänä maalaan tulkintani Sadun kuvailemasta maisemasta. Tässä maisemassa saan ja joudun käyttämään enemmän tulkintaa, sillä en ole nähnyt Sadun maisemaa, enkä edes tiedä missä hän on kuvailun kirjoittanut. Voisin irrotella kuvassa enemmän, mutta on mielenkiintoisempaa yrittää päästä lähelle Sadun havaintoa. Luen Sadun tekstin kolme kertaa ennen kuin mieleeni muodostuu kuva maisemasta. Etenkin kallioiden muoto tuntuu vaikealta hahmottaa. Alan luonnostella kuvaa myös paperille. Päätän käyttää kuvan tekoon tällä kertaa akvarelleja.

Sadun maisema sisältää voimakkaita horisontaalisia linjoja. Mietin tuleeko kuvasta tylsä jos valitsen A4 -paperin vaakasuunnassa. Löydän kuitenkin suuremman paperin joka sopii mielikuvaani paremmin. Tänään päätän työskennellä Päivärannan pihassa. Kuvaillussa maisemassa on selkeästi etuala, keskikohta ja horisontissa näkyvä meri ja taivas. Mietin mitä korostaisin kuvassa, sillä kaikki ei mahdu luontevasti kuvaan. Tässä poikkean Sadun tekemästä rajauksesta. Ensin päätän horisontin linjan. Kallion korkeudesta ja luonteesta syntyneen mielikuvan kautta yritän tavoittaa kuvaan värejä ja muotoja. Myös sävyjä ja kontrasteja voin vain arvailla. Miltä näyttää kallio kirkkaassa auringonvalossa? Mikä on varjon väri? Huomaan etsiväni maisemaa yhä enemmän aikaisemmista kokemuksistani. Satu on kuvauksen lisäksi myös nimennyt etualan kasvit. Tyrni on tuttu kasvi, mutta yrittäessäni tavoittaa oksien luonnetta ja lehtien muotoa ja väriä, alan epäillä kuvaukseni oikeellisuutta. Mietin myös miten kasvin nimeäminen vaikuttaa tekemääni kuvaan. Olisiko pelkkä kuvaus vienyt tulkintani eri suuntaan? Tekisi mieleni tehdä pari kuvahakua ja etsiä visuaalista tietoa. Myös kuvauksessa lentävä naurulokki tuntuu haastavalta. Siitä tulee lopulta pieni ja pelkistetty. Satu on kuvannut tekstissään merta vain vähän. Lopussa on maininta tuulesta ja aaltojen kuminasta. Teen siis mereen aaltojen liikkeen.

Maalatessani pohdin paljon sitä tietoa, jota havainnosta työskennellessä siirtyy paperiin. Paljon on tietysti mukana tulkintaa ja myös ilmaisulla ja taidolla on suuri merkitys lopullisessa kokonaisuudessa. Miten paljon vaatisi tekstiä kaiken sen kirjoittaminen, niin että jokainen kuvan tekijän valinta muuttuisi tekstiksi. Tuntuu että voisin vielä jatkaa kuvan tekemistä, mutta tuuli tekee työskentelyn vaikeaksi, joten julistan kuvani valmiiksi.

Myöhemmin näen Sadun ottaman valokuvan kuvauksen kohteena olleesta maisemasta. Olen tulkinnut tekstin kuvauksesta kallioiden korkeuserot suuremmiksi kuin alkuperäisessä maisemassa. Mietin olenko ehkä kuvaa tehdessäni halunnut rikkoa toistuvat horisontaaliset linjat ja tehdä siten kuvasta omasta mielestäni mielenkiintoisemman. En mielestäni ole tehnyt valintaa tietoisesti.

Kuva paikasta:

Kuva paikasta

III

Yhteinen maisema

Sadun teksti: Samassa maisemassa (Kolmantena päivänä 23.6.2016)

On myöhäisen iltapäivän hetki. Kello on juuri raksuttanut viiteen. Aurinko paistaa vielä korkealta ja kuumasti.

Ilmassa käy hento tuulenvire. Se saa rannan kaislat heilumaan harvakseltaan ja lähes äänettömästi. Välillä tuuli yltyy hetkeksi ja saa kaislikon kahisemaan. Kaukaa kuuluu moottoriveneen hurinaa. Hiekkaisen lahdelman äänimaisemassa linnut ovat jatkuvasti läsnä. Naurulokki, kalatiira, joutsen, pääskynen ja monet muut rannan ylitse lentävät linnut ottavat hetkeksi tilansa maisemasta. Kuuluu kirahtelua, naurahduksia, kiljahduksia ja vaimeaa sirkutusta. Jostain hyvin kaukaa kuuluu tyrskyjen pauhua vaimeana kohinana. Ruoppaajan konemainen ääni rikkoo luonnonäänien sikermän.

Hienojakoinen hiekka on pinnan alta kosteaa. Se tuntuu jaloissa viileältä ja virkistävältä. Patikoinnista väsyneet jalat imevät voimaa hiekan sivellessä ihoa. Hiekan joukossa piilottelevat simpukankuoret pistelevät kävellessä.
Hetki rannalla tuntuu rauhalliselta ja seesteiseltä. Maisemassa tapahtuu jatkuvasti jotain pientä, mutta lokkien saalistuslentoa ja muiden lintujen siiveniskuja lukuun ottamatta muu liikehdintä on pääasiassa kiireetöntä ja pehmeää. Merenpinta väreilee vain kevyesti poukamassa, ja paikoitellen on täysin tyyntä.

Rannalla olevat kasvit ovat kukiltaan vaatimattomia ja vaikuttavat tuoksuttomilta. Ainoa tuoksu rannalla on vesirajaan kertyneestä levästä silloin tällöin pöllähtävä lievästi mädäntynyt ja välillä pistävän luotaantyöntävä haju. Se ei hallitse rantaa, mutta sen löyhähdys saa hätkähtämään. Ilman sitä rannan maisemassa kesäpäivän tuntu olisi täydellisyyttä hipova.

Sinin piirtämä kuva nostoineen:
kuva4

Sadun muistiinpanot yhteisestä maisemasta:

Yhteinen maisema
Ennakkokäsitykseni tästä kolmannesta maisemasta on, että sen tekeminen on helpompaa kuin kahden edellisen. Luulen, että teemme työmme yhdessä keskustellen ja kuvittelen sen olevan hedelmällistä ja muiden päivien haasteet ohittavaa.

Meidän on alun perin ollut tarkoitus lähteä liikkeelle heti aamulla aikaisin. Päivärannassa järjestetyn ohjelman takia lähtömme viivästyy kuitenkin kuudella tunnilla. Vaikka ohjelma on ollut tärkeää, kiire painaa hartioilla. Hosumme eteenpäin päämääränämme seutu, josta meille on kerrottu kiinnostavia yksityiskohtia. Matka sinne tuntuu kuitenkin pitkältä ja harmittelen mielessäni, etten ehdi havainnoida reitin inspiroivaa maastoa tarpeeksi, kuten ensimmäisen päivän retkelläni.

Meille on kerrottu päämäärässämme sijaitsevista hiekkarannoista, joista kuulemma käytetään leikinomaisesti nimeä Waikiki Beach. Minua houkuttelee tuo kohde juuri sen takia, että uskon sen erottuvan edellisistä maisemista. Matkalla epäilys kuitenkin kalvaa: Onko kyseinen kohde liian kaukana? Ehdimmekö tehdä siellä mitään, kun näyttelyn ripustus kaikkine valmisteluineen on vielä vaiheessa? Pohdimme matkan varrella, pysähtyisimmekö jo aiemmin ja valitsisimme vain jonkin muun kohteen.

Lopulta päädymme kuitenkin maisemaan, jossa kumpikin meistä näkee jotain puhuttelevaa. Etsimme sopivan paikan ja keskustelemme maiseman rajauksesta. Se vaikuttaa muodostuvan piirustuspaperin ja kuvan ehdoilla, mutta itseni ja tekstini kannalta rajauksen linjanvedoissa ei ole mitään ehdottomuutta. Pystyn sopeutumaan ja sopeuttamaan tekstini rajaukseen kuin rajaukseen.

Keskustelemme vielä lyhyesti, mikä on kirjoitukseni kannalta tärkeää. Sini sanoo, että voin kirjoittaa vapaasti tuntemuksistani ja aistimuksistani maisemassa, myös visuaalisista halutessani. Emme puhu siitä, mitä kuvaan tulee – paitsi rajauksen näkökulmasta. Pohdimme vähän, miten teksti ja kuva lomittuvat toisiinsa, mutta mitään lopputulemaa ei synny. Kumpikin ryhtyy tarkastelemaan maisemaa, jonka toteamme eroavan varsinkin rauhallisuudeltaan edellisistä maisemista. Sini luonnostelee maisemaa itsekseen, ja minä siirryn kirjoittamaan toiselle sopivalle kivelle vähän kauemmas.

Keskityn kuvailemaan tuntemuksiani ja sellaisia aistihavaintojani, jotka ovat aiempien päivien teksteissäni jääneet melko vähäisiksi. Se on vapauttavaa. Tuntuu hyvältä ja helpottavalta, kun tiedän, että Sini kuvaa visuaalista ulottuvuutta. Jätän sen kuvailun tarkoituksellisesti niukaksi. Kirjoitan intensiivisesti, mitä kuulen, tunnen, aistin, haistan. Tarkkailen, kuljeskelen, välillä kävelen vahingossa suoraan maisemaan.

Kirjoitettuani noin tunnin monta sivua koen olevani valmis. Kirjoitan luonnosvihkoon myös prosessin pohdintaa. Sitten minusta tuntuu, etten voi enää kirjoittaa enempää. Olen jo kirjoittanut kaiken olennaisen, ja sen yli menevä olisi täysin ylimääräistä ja turhaa. Neuvottelemme, mitä teemme. Sini pyytää minua jäämään odottamaan häntä, sillä hänen kuvansa on vielä kesken. Siihen menisi vielä tunteja kuulemma. Mietin, mitä teen. Oma tekstini pitäisi kirjoittaa käsin puhtaaksi pöydän ääressä, jotta saisin suorat viivat ja mahdollisimman selkeän käsialan aikaan. Lisäksi haluaisin vielä pohtia sananvalintoja ja hioa ilmaisua. Jos pääsisin takaisin Päivärantaan vasta puolenyön paikkeilla, voisin unohtaa koko puhtaaksikirjoittamisen. Tekstin lopullinen muotokaan ei ollut minulle ihan selvä: tulisiko tekstiä kuvaan vai erikseen?

Sini ehdottaa, että kävelisin ajankuluksi ympäristössä ja palaisin uudelleen. Teen niin, vaikka edelleen olen sitä mieltä, että olisi järkevintä, jos lähtisin työstämään tekstiäni, koska rannalla se ei enää edennyt. Sinin mielestä on tärkeää olla maisemassa yhtä kauan, koska kyseessä oli yhteinen maisema.

Työmme ei tuntunut yhteiseltä, vaan kahdelta erilliseltä samasta maisemasta tehdyltä. Tuntui, että eri rytmimme vaikeutti asiaa. Kenen rytmissä mennään? Onko pakko mennä samassa rytmissä ylipäänsä, jos kerran työmme ovat kuitenkin erilliset? Lähtömme takaisin oli jonkinlainen kompromissi: Olin joutunut odottamaan kauan tyhjäkäynnillä, eikä lähtiessämme Sini ollut valmis.

Pian esittelimme toisillemme tekemämme ja pohdimme, miten ne sopisivat yhteen. Olin jo lukenut luonnosversion rannalla ja Sini totesi, että siinä oli paljon sellaista, mitä hän ei ollut ehtinyt havainnoida ollenkaan. Kuvan ja sanan yhteispeli arvoituksineen siis jatkuu: mikä sopii tekstinä kuvaan? Nostona, jollaisista olemme sopineet saavuttuamme takaisin. Koko teksti ja nostot kuvaan.

Keskustelemme nostoista. Ne luonnehtivat tekstiä ja tuovat kuvaan jotain sellaista, mitä siinä ei ole – toteamme. Mietimme, minkä sävyn ne tuovat ja missä ne sijaitsevat. Lopputulos on…
… tutustumisen arvoinen!

Sinin muistiinpanot yhteisestä maisemasta:

Tänään lähdimme Sadun kanssa tekemään yhteistä maisemaa. Se, miten maisema käytännössä toteutettaisiin, oli vielä epäselvää. Ajatus on että kuvan ja tekstin avulla tavoitamme eri asioita. Molemmissa on omat vahvuutensa. Meille on kehuttu Pihluksen lähellä olevia hiekkarantoja. Patikkamatka kestää lähes kaksi tuntia ja paikkaan on hieman vaikea löytää.

Päästyämme perille valitsemme paikan ja rajaamme maiseman suunnilleen A4 muotoisen paperini mukaan kuva-alan muotoiseksi. Tarkoituksenamme on neuvotella siitä mitä kuvaan tulee ja mitä teksti välittää maisemasta. Kuvaan tuntuu kuitenkin luontevasti päätyvän juuri rajaamamme maisema. Sovimme, että Satu kirjoittaa maisemasta, mutta yhdessä toteamme ettei kaikkia aistimuksia voi mitenkään sulkea rajatun näkymän sisälle. Keskitymme molemmat työskentelemään oman osuutemme kanssa.

Satu on valmis lähtemään takaisin, kun itse olen vasta pääsemässä alkuun. Oletin että vietämme maisemassa saman ajan, sillä kirjoittamalla ajallisuus on helpompi tavoittaa osaksi kokemusta. Ajatellessani yhteisen maiseman tekemistä en ole osannut ottaa huomioon luovien prosessien erilaisuutta. Siinä missä itse tarvitsen kuvani tekemiseen jatkuvaa havaintoa, tarvitsee Satu jo toisenlaisen työskentelyrauhan tekstin eteenpäin työstämiseen ja puhtaaksi kirjoittamiseen. Satu jää kuitenkin pyynnöstäni odottamaan. Piirrettyäni vielä jonkin aikaa, Satu on jo lähdössä. En halua jäädä työskentelemään yksin ja myös epäselvä reitti takaisin mietityttää. Aikaa on kulunut yli kaksi tuntia.

Satu lukee kirjoittamansa tekstin odotellessaan. Tajuan miten erilainen kokemuksemme on samasta maisemasta. Keskittyessäni katsomaan rajattua maisemaa ja piirtämään sitä, minulta on jäänyt huomaamatta paljon sellaista jota Satu on tallentanut tekstiinsä. Maisemamme on sama, mutta kokemuksemme hyvin erilainen. Lähden Sadun kanssa samaa matkaa. Juomavesi on loppunut ja aurinko tuntuu polttavalta. Viimeistelen maisemani kaislikon Päivärannan pihassa.

Mietimme miten kahden maiseman yhdistäminen toteutettaisiin esille tulevaan kokonaisuuteen. Alkuperäinen ajatus oli yhdistää kuvaa ja tekstiä jollain tavalla. Kuvaan mahtuu kuitenkin vain vähän tekstiä käsin kirjoitettuna ja sen lyhentäminen olisi kuvan ehdoilla toimimista. Samaa ongelmaa ei ehkä olisi, jos kuvan ja tekstin tekijä olisi sama henkilö. Silloin myös kokemuksia maisemasta kirjautuisi vuorotellen kuvan ja tekstin muodossa. Päätämme valita Sadun kuvauksesta katkelmia kuvaan. Ne tuovat esiin niitä aistimuksia joita Satu jää kuvan välittämästä kokemuksesta kaipaamaan. Tunnistan niistä osan. Katkelmien lisäksi koko maisemakuvaus tulee osaksi näyttelykokonaisuutta. Liitämme kokonaisuuden nimeen sanan tutkielma. Teoksesta puhuminen tuntuu väärältä.

Kuva paikasta:
yhteinenmaisema_valokuva

Sadun jälkipohdintoja (26.6.2016):

Monet asiat juolahtavat mieleen myöhemmin, vasta päivien jälkeen tutuissa maisemissa mantereella. Huomaan oppineeni koko prosessista paljon. Tärkein oppi on varmaankin, miten tarkasti näköhavainnot on kuvailtava. Tarkka kuvailu vie paljon tilaa. Tietyistä kirjoituskeinoista on pakko luopua. Tekstiä on katsottava toisen silmin: saisinko itse kiinni kuvailusta? Käsin kirjoittaminen tuo omat haasteensa: Millä käsialalla? Miten käy luettavuuden? Jälkeä ei voi enää muuttaa kirjoitettuaan, kuten tietokoneella kirjoittaessa voi. Tiukka aikataulu tuo rajoituksia. Prosessi on rajallisempi kuin yleensä kirjoittaessani. Muokkausmahdollisuuden puuttuminen tuntuu harmittavalta: Olen tottunut hiomaan tekstejäni joskus kauankin, jolloin esimerkiksi sanavalinnat, aikamuodot, virkerakenne tai koko tekstin jaksotus saattavat muuttua paljonkin. Nyt hiominen lopullisine kielenhuoltoineen ei ollut mahdollista, mikä mielestäni näkyy lopputuloksessa, jota tekisi mieli editoida runsaasti. Olisin halunnut myös kirjoittaa enemmän, mutta ajattelin näyttelykokonaisuutta ja sen katsojaa. Kuinka erilaisia tekstini olisivatkaan, jos… 😉

Nyt minulla on ikävä saareen, meren ääreen niihin maisemiin, joita kuvailimme. Tuntuu, että kirjoitin itseni osaksi maisemaa. Myös intensiivinen työprosessi ja yhteistyö opettivat. Tarvitaan kompromisseja, vastaan tulemista, toisen tekijän huomioon ottamista ja kompromissien hyväksymistä. Toiselta saa paljon: Opin Siniltä konkreettisesti mm. näyttelyn ripustamisesta ja eri materiaaleista. Keskustelumme taiteen olemuksesta, sen tekemisestä ja luovasta prosessista antoivat paljon ajateltavaa. Mielestämme selvisimme haasteista kaiken kaikkiaan hyvin ja kokonaisuudesta tuli onnistunut.

Kääntyvän maiseman paikat kartalla:
kartta

Päivärannassa sijaitseva Kääntyvä maisema -näyttely:
kuva5

Iloiten ilmoitamme, että ajalla 23.8.–17.9.2016 Kääntyvä maisema -näyttelymme on nähtävissä Otsolan kansalaisopistossa Porissa.

© Tarusola