Tag Archives: kirjallisuus

Villa Sarkiassa

Posted on by under residenssi

Kahden ystävän kohtaaminen toukokuun viimeisenä päivänä

– Moikka, Sini! Niin kiva nähdä toukokuun auringossa. Onkin näin lähes jokakeväiseen perinteiseen tapaan aloitettava huokauksella: Oi, ihana toukokuu! [Satu]

– Hei, Satu! Lämpö tosiaan hellii, kun takana on kylmä talvi ja vielä sarja takatalvia. [Sini]

– On ollut todella upeaa päästä nauttimaan valosta ja luonnon vehreydestä ikuiselta tuntuneen talven jälkeen. [Satu]

– Sun toukokuu alkoikin hieman normaalista poikkeavassa ympäristössä. Haluatko kertoa siitä enemmän? [Sini]

– Joo! Sain hienon onnenpotkun ja pääsin toukokuuksi kirjoittamaan Villa Sarkiaan, joka on Sysmän kunnan ylläpitämä kirjailijaresidenssi. Sinne pääsevien kirjailijoiden valinnasta vastaa Nuoren Voiman Liitto. Onko paikka sulle tuttu?  [Satu]

*

*

*

*

– Residenssi ei ole entuudestaan tuttu, eikä oikeastaan Sysmäkään, vaikka olen Päijät-Hämeen alueella asustellut jopa neljä vuotta. Itselle tutumpia ovat kuvataiteen tekijöille suunnatut residenssit. Miten viihdyit siellä? [Sini]

– Tuntui sykähdyttävältä asua runoilija Kaarlo Sarkian nimeä kantavassa vanhassa talossa. Hänen elämäntarinansa on tehnyt muhun vaikutuksen ja tuotantonsa myös. Monet runoista on klassikkoja, ja muistan ne kirjallisuustieteen opinnoistani. Myöhemmin olen palannut niihin, ja nyt Villa Sarkiassa niiden lukeminen tuntui aivan erityiseltä. Niissä huokuu romanttisuus, paikoin vanhahtavuus, ja riimimitta on välillä vähän uuvuttavakin, mutta joukossa on todellisia helmiä, jotka tuntuvat ajattomilta. Esimerkiksi Kotisauna-runon henki on koskettava. Voi aistia sen haikeuden, kuinka kotisaunan harmaa ovi pysyy kiinni eikä sinne enää koskaan palaa. Paikkaa ja sen tunnelmaa kantaa kuitenkin mielessään aina. Sen viimeinen säkeistö kuuluu näin:

”Sauna vierellä sireenin,

suojassa muistojen hunnun,

sieraimissani vieläkin

vaistoan savusi tunnun.

Hengit tielleni maailmaan

lämpöäs rauhoittavaa,

vaikka en enää milloinkaan

oveas harmaata avaa.”

(Runot, s. 117, WSOY, 1948)

Sarkian sodanvastaisten runojen säkeet kaikuvat tässäkin ajassa väkevästi. Villa Sarkian laajat runokokoelmat ja muukin lukeminen oli residenssijaksolla ihanaa vastapainoa omille teksteille, joihin uppoutuminen oli tosi intensiivistä – ja hedelmällistä.  [Satu]

– Entä millainen residenssi tämä on? Olitko työskentelemässä siellä yksin, vai oliko siellä mahdollisuus tavata myös muita kirjoittajia? [Sini]

– Villa Sarkiassa on kolme huonetta kirjoittajille sekä yhteisiä tiloja, esimerkiksi keittiö ja suuret oleskelutilat. Meitä oli siellä toukokuussa kolme. Jokainen keskittyi pääasiallisesti omiin hommiinsa, mutta arkeen mahtui kohtaamisia – ja joskus juhlaankin. Esimerkiksi tälle residenssijaksolle osui Kaarlo Sarkian syntymäpäivä, joka oli 11. toukokuuta. Hän syntyi tosiaan vuonna 1902 Kiikassa ja kuoli 16. marraskuuta 1945 Sysmässä. Sysmään hän muutti vuonna 1943 ja asui siis Sysmässä viimeiset elinvuotensa. Oli hienoa viettää hänen syntymäpäiväänsä Villa Sarkiassa. Arkeen juhlan tuntua toi myös jokaviikkoinen siivous, jonka Taina-siivooja teki tiistaisin. Iso kiitos hänelle siitä! [Satu]

*

*

*

*

– Hienoa, että työskentelyn lomassa löytyy myös aihetta juhlaan. Paikan historia on selvästi antanut oman mausteensa residenssijaksolle, ja kuvien perusteella paikka näyttää viehättävältä. Tiedän, että luonnossa liikkuminen on sulle tärkeää. Ehditkö kirjoitustyön lomassa tutustua myös lähistön luontoon?  [Sini]

– Ehdin, vaikka monia paikkoja jäi näkemättäkin. Oli innostavaa päästä nauttimaan luonnosta ja sen heräämisestä. Vielä toukokuun alussa mun huoneen ikkunasta näkyvä vesitorni hävisi vähitellen vihreyden keskelle, kun lehtikuuset kasvattivat neulasensa. Myöhemmin koko piha rehahti kukkimaan, ja voikukat kilpailivat vanhojen hedelmäpuiden kanssa kiivaimmasta kukinnasta.

Muuttolintujen liikkeiden seuraaminen oli myös todella antoisaa. Ihan pihapiirissä tuli bongattua monenlaisia siipiveikkoja, kuten harakka, varis, räkättirastas, palokärki, käpytikka, varpushaukka, kirjosieppo, punarinta, peippo, varpunen, talitiainen, toukomettinen eli sepelkyyhky sekä ylitse lentäneet kurjet, laulujoutsenet, kyhmyjoutsenet, erilaiset hanhet, lokit ja pääskyt. Usein heräsin aamuyöllä lähistöltä kuuluviin laulujoutsenten ääniin ja sain tallennettuakin sitä konsertointia. Kurkien trumpetinsoittoa ja käen kukuntaa kuului monena iltana. Eräänä iltana näin nykyään niin harvinaisen näyn: pihan poikki kipitti siili.

*

*

*

*

*

*

Joutsenista tulee muuten mieleen, että myös kirjailija ja eläinlääkäri Yrjö Kokko on kiinteästi sidoksissa Sysmään. Esimerkiksi Pessi ja Illusia -teoksestaan (1944) ja laulujoutsenen suojelemiseksi tehdystä työstään tunnettu Kokko toimi kunnan eläinlääkärinä vuosina 1938–1944. Kokon merkityksestä laulujoutsenen kohtalonkysymyksessä sanotaan viime vuonna julkaistussa Ylen jutussa muun muassa:  ”Laulujoutsenen pelastuminen on Suomen luonnonsuojelun menestystarina. Metsästäjien aseet eivät enää osoita laulujoutseneen, ja tähän on päädytty ison asennemuutoksen kautta. Siitä on kiittäminen kirjailija Yrjö Kokkoa.” Hänen kirjansa Laulujoutsen – Ultima Thulen lintu (1950) oli käänteentekevä. Hieno esimerkki kirjallisuuden voimasta.

Tein myös retkiä lähiseuduille, esimerkiksi Päijänteen kansallispuistoon ja Hartolaan. Päiväretket oli mun työskentelyn kannalta tosi antoisia. Esimerkiksi Pulkkilanharjulla Päijänteen rannalla sain syvennyttyä käsikirjoitukseni lukemiseen täydellisessä rauhassa ilman ovien paiskontaa tai muita vastaavia ääniefektejä. Laineiden liplattaessa tuli tehtyä monta uutta oivallusta ja parannusta. Oli myös ihanaa samoilla luontopolkuja pitkin ja tarkkailla heräävän luonnon merkkejä voimia tankaten.

*

*

*

*

*

Hartolassa taas sain hurjasti uusia ideoita yhteen lukuun melkeinpä viime metreillä. Lisäksi pääsin tutustumaan Itä-Hämeen museoon, joka on todella kiehtova paikka. Museossa on muistohuoneet Maila Talviolle, Mika Waltarille ja ihailemalleni Uuno Kailaalle. Heidän työskentelystään ja elämänvaiheista sain kuulla monta kiinnostavaa yksityiskohtaa museonhoitaja Vesa Järvisen kierroksella. Saman reissun paluumatkalla Sysmään näin vielä kurkia lähietäisyydeltä ihan tien varressa, mikä ilahdutti myös suuresti. [Satu]

*

*

*

– Entä mitä pidät Sysmästä? Oliko se sulle entuudestaan tuttu kunta? Entä oletko ehtinyt myös kuvausretkille? Olisi kiva nähdä enemmän kuvia sieltä. [Sini]

– Mulla oli hataria mielikuvia Sysmästä lapsuuden kesäreissulta ja mainintana kirjallisuustapahtumien yhteydessä. Nyt Sysmä sai kiintopaikan mielessäni! Tuli koettua niin hienoja juttuja kirjoittamisen ohella ja sen vastapainoksi. Villa Sarkian tuntumassa on kirjasto monine tapahtumineen, joista on mainittava erityisesti eräänä kirkkaana toukokuun iltana pidetty Peltokurjen konsertti, ja ystävällinen kirjastonjohtaja Riikka Junttila. Kirjankulman talon inspiroivassa miljöössä pääsin perehtymään Joogapunktion Nea Hedbergin joogaan ja akupunktioon. Intensiivisen ja aika kuluttavankin kirjoittamisen lomassa teki todella hyvää käydä liikkumassa Nean opissa. Olen hänelle tosi kiitollinen, sillä hänen ansiostaan sisäistin oikean hengitystavan. Lisäksi oli kiva jutella hänen kanssaan kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta. Ja joo, mulla on paljon valokuvia edellisten lisäksi! Tuli taas kannettua kameraa moneen paikkaan. [Satu]

*

*

*

*

*

Joogaopettaja Nea Hedberg

– Residenssit tarjoavat hienon mahdollisuuden keskittyä luovaan työhön. Oliko kuukausi sun mielestä riittävä aika työskentelyyn, vai tuntuiko, että olisit voinut viihtyä pidempäänkin?  [Sini]

– Oman kirjoitusprojektini kannalta kuukausi oli hyvä aika. Olin tehnyt tarkan työsuunnitelman jaksoa varten ja noudatin sitä aika tiukasti. Alussa kyllä jouduin tekemään muutamia muita töitä, kuten saattamaan Suomenopettajat-lehden 30-vuotisjuhlanumeron painoon. Ja sitten, kun tajusin, kuinka paljon upeita luontokohteita Sysmässä on, yritin päästä niihinkin. Sain myös paljon hyviä kohdevinkkejä. Niiden osalta aika loppui kyllä kesken, kun halusin ehdottomasti priorisoida käsiksen ykköseksi. Pieneksi paikkakunnaksi Sysmä on todella aktiivinen kulttuurielämältään. Tänäkin vuonna on monta hyvää syytä tehdä esimerkiksi kesäretki Sysmään: Suvisoitto ja Sysmän Kirjakyläpäivät. Muuten, sä mainitsit aiemmin, että kuvataiteilijoille tarkoitetut residenssit on sulle tuttuja. Millaisia kokemuksia sulla on niistä?  [Satu]

– Taisin sanoa, että tutumpia. Tiedän siis suunnilleen millainen tarjonta on kuvataiteilijoille suunnatuissa residensseissä ja mitä eroja niissä on. Aika vähän on loppujen lopuksi tullut käytyä taiteilijaresidensseissä työskentelemässä.  Galleriaresidenssi taas on tullut tutuksi, ja se onkin varsin oiva tapa pitää näyttely esimerkiksi ulkomailla. [Sini]

– Niin, sulla onkin nyt juuri sellainen käsillä! Mikä se galleria onkaan? [Satu]

– Suuntaan tosiaan kesäkuussa Berliiniin. Galerie Pleikun näyttelyresidenssi tarjoaa mahdollisuuden pitää kaksi tai kolme viikkoa kestävän näyttelyn ja majoittua gallerian yhteydessä olevassa asunnossa.

– Tuokin on aivan upea mahdollisuus. Pääseekö sun näyttelyyn kurkkaamaan myös Suomesta käsin? Vie paljon terveisiä Berliiniin!  [Satu]

–  Jos haluat, niin voin kertoa jotain myös mun residenssijaksosta myöhemmin. Mitä sulla muuten nyt residenssiaikana oli työn alla? [Sini]

– Tosi mielelläni kuulisin sun residenssijaksosta palattuasi takaisin! Mä keskityin Villa Sarkiassa etupäässä sen sunkin tunteman, lapsille suunnatun käsikirjoituksen viimeistelyyn. Ja hyvinhän siinä kävi, sain sen vihdoin ja viimein valmiiksi!

 Olin saanut käsiksen edellisestä versiosta kahdelta lähilukijaltani perusteellista palautetta, jonka pohjalta aloitin sen työstämisen Villa Sarkiassa. Poistin tiettyjä kohtia, selkeytin toisia ja kirjoitin tarvittaviin kohtiin uutta tekstiä. Saamani palautteen perusteella vahvistin tarinan punaista lankaa ja syvensin henkilöhahmoja sekä heidän välisiä suhteitaan. Olin lähilukijoihini yhteyksissä puhelimitse residenssijakson aikana säännöllisesti ja sain käydä monia uusimiani kohtia heidän kanssaan läpi heti, mikä oli tosi hyvä prosessin kannalta.

Myös monet ystävät lähettivät ihanan kannustavia viestejä, mikä auttoi jaksamaan. Olen niin onnellinen ja helpottunut, että valtava tekstiurakka on nyt takana. Vähän on myös haikea mieli ja ikävä mun tarinan päähenkilöitä. Heidän kanssaan tuli vietettyä niin paljon aikaa ja suorastaan viihdyttyä. Vaikka tekstityö onkin aika rankkaa puuhaa, se oli välillä myös tosi hauskaa. Oli innostavaa saada uusia ideoita vielä ihan loppumetreillä ja päästä toteuttamaan niitä heti.

Ja ikään kuin varsinaisen kirjoitusprojektin sivutuotteena – ehkä inspiroituneena kaikista mahtavista virikkeistä – syntyi myös aika paljon uusia runoja muistikirjojen uumeniin. Lisäksi alkoi pulputa uusia ideoita, jotka tallensin odottamaan seuraavia aikapoimuja. [Satu]

– Niin, mainitsit myös lukeneesi paljon. Löysitkö teoksia, joita voisit suositella myös mulle? [Sini]

– Montakin! Tuli tosiaan luettua yhteensä 17 teosta, etupäässä kaunokirjallisuutta ja varsinkin runoutta residenssin kokoelmasta. Lukeminen ja kirjoittaminen kulkevat mulla käsi kädessä ja ruokkivat ja tukevat toinen toisiaan. Residenssin kirjahyllystä löytyi monta aarretta. Yksi niistä on Mirkka Rekolan Virran molemmin puolin. Runot 1954–2004 (WSOY, 2011) ja toinen Helena Anhavan Käyn siellä vain unessa. Runot 1991–2010 (Otava, 2011).  BookBeatin kautta tuli luettua muun muassa Karin Smirnoffin Sokerikäärme (suom. Outi Menna, Tammi, 2024). Sen tarina on kauhea, mutta se on kerrottu todella taitavasti ja koskettavasti. Toinen on Claire Keeganin Kasvatti (suom. Kristiina Rikman, Tammi, 2024). Kirja on kooltaan pieni mutta vaikuttavuudeltaan suuri.

Ja tästä uskon sun taiteilijana löytävän tarttumapintaa: Rick Rubinin tietokirja Luovuus ja olemisen taito (suom. Kosti Salminen, Like, 2024). Se käsittelee nimensä mukaisesti luovuuden prosesseja – sekä tavallisessa arjessa että taiteilijan työssä. Uskoisin, että kirjan monista kohdista hyötyy ihan jokainen, esimerkiksi kärsivällisyyttä ja inspiraatiota käsittelevistä osioista. Jo ennestään tuttujen ajatusten joukosta löytyy innostavia sanamuotoja ja sysäyksiä, jotka haastavat omaa olemista ja tekemistä hedelmällisellä tavalla. Ja monet tututkin kohdat on hyviä muistutuksia asioista, jotka jäävät arjessa niin usein kiireen jalkoihin. Esimerkiksi nämä seuraavat kohdat luin itselleni uudestaan ja uudestaan residenssijakson aikana ja yritin elää sysmäläisen luonnon keskellä ne mielessä:

“Eräs inspiraation merkeistä on hämmästyksensekainen kunnioitus. Meillä on tapana pitää kovin monia asioita itsestäänselvyyksinä. Miten voisimme päästä yli tästä yhteyden katkeamisesta ja turtumuksesta ja todella kokea kaikki ympärillämme olevat luonnon ja ihmistaidon luomat ihmeet?” ja “Suurin osa maailmassa huomaamistamme asioista kykenee yllättämään meidät tyystin, jos vain osaamme katsoa niitä toisella tavalla kuin yleensä. Harjoita itsesi näkemään uskomaton tavanomaisuuden takana. Katsele maailmaa tästä näkökulmasta niin usein kuin mahdollista. Anna itsesi upota siihen.”

On kirjassa paljon tarkempiakin juttuja taiteen tekemisestä. Jos kiinnostuit, voitaisiin ehkä puhua siitä joskus enemmän, niin kuin ollaan usein juteltu luovuuskirjoista? [Satu]

– Täytyy katsoa, jos kesällä olisi enemmän aikaa tutustua luovuuteen myös kirjojen kautta. [Sini]

– Kaikkein parasta totta kai, kun pääsee itse luovuuden lähteille tekemään, kuten meille molemmille on käynyt. [Satu]

– Se on totta! Kiitos vielä, että pääsin kurkkaamaan sun residenssielämään!  [Sini]

– Oli kiva saada kertoa siitä. Mä kiitän vielä erityisesti Nuoren Voiman Liittoa ja Sysmän kuntaa residenssipaikasta. Kaarlo Sarkian Maisema-runon säkein toivotan kaunista kesänalkua. Palaamisiin! [Satu]

© Tarusola

Helmet-haasteissa 2024

Posted on by under haaste

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä tammikuun lopun päivänä

– Moi, Sini! Millaisissa merkeissä sun vuotesi 2024 on lähtenyt liikkeelle? [Satu]

– Hei, Satu! Vuosi alkoi aikamoisessa sekamelskassa muuton takia, mutta nyt alkaa jo elämä taas asettua aloilleen. Miten sun uusi vuosi on käynnistynyt? [Sini]

– Onnea uuteen kotiin! Muutto onkin aina iso ponnistus, mutta uusi ympäristö voi tarjota virkistäviä virikkeitä. Mulla on ollut muuttohulinaan verrattuna rauhallista, vaikkakin tekstien osalta kiireistä. Tähän aikaan vuodesta ollaan usein vietetty hetki Helmet-haasteiden parissa. Tehdäänkö niin nytkin?  [Satu]

– Joo, mikä ettei. Mulla jäi Helmet-haaste tänä vuonna väliin, mutta kuulen mielelläni, millaisia kokemuksia sulla on ollut. [Sini]

– Mä keskityin tällä kertaa – toisin kuin edellisvuonna – vain lukuhaasteeseen, kun niille muille haasteille ei oikein jäänyt aikaa, vaikka leffoja tulikin katsottua ja pelejä pelattua.  [Satu]

– No, oliko haastekohtia vaikea täyttää? [Sini]

– Viime vuonnakin tuli luettua niin paljon, reilusti yli 200 teosta, että kirjat loksahtelivat lukuhaasteen kohtiin lähes itsestään. Moni kohta täyttyi periaatteessa moninkertaisesti. Vain noin viiteen tai kuuteen kohtaan piti varta vasten etsiä sopiva kirja. Muistatko niitä eri kohtia vielä, kun viime vuoden alussa vilkaistiin? Tässä ne ovat muistin virkistykseksi. [Satu]

– Oli kyllä taas keksitty mielenkiintoiset 50 kohtaa. Mietin juuri, mitä itse olisin valinnut kohtaan 36. “Olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan”. Ehkä jonkun poliittisilta näkemyksiltään tai muuten arvoiltaan hyvin erilaisen henkilön kirjoittaman kirjan. Minkä kirjan itse valitsit tähän kohtaan? [Sini]

– Joo, mun mielestä koko haaste oli taas tosi onnistunut ja kohdat houkuttelevia. Ne ohjaavat monesti tarttumaan sellaisiinkin teoksiin, joita tavallisesti ei tulisi luettua. Toi mainitsemasi kohta on juuri sellainen. Mulla ennakkoluulot liittyivät kirjoittamiseen, eli olin ennakkoluuloinen kirjoittajan tyylin ja taidon suhteen. Mulla oli kolme ehdokasta siihen kohtaan, ja jokaisen suhteen ennakkoluuloni osoittautuivat paikkansapitäviksi. Valitsin siihen lopulta Juha Vuorisen Maltan mieleni (Diktaattori, 2015). [Satu]

– Sä olet aina välillä vinkannut mullekin mielenkiintoista luettavaa. Tuliko haasteessa vastaan kirjoja, joita suosittelisit? [Sini]

– Paljonkin! Niiden aiempien vinkkausten lisäksi poimisin sulle kohdasta “Kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä” Niilas Holmbergin kirjan Halla Helle (Gummerus, 2021), jos se ei ole sulle vielä tuttu. Se vie lukijansa syvälle Saamenmaahan, unien ja niiden tulkitsemisen, taiteen tekemisen ja sen kipukohtien äärelle. Romaani tarjoaa lukuelämyksen ohella laajan tietopaketin saamelaisuudesta ja alkuperäiskansan kokemasta systemaattisesta sorrosta.

Toinen järisyttävä teos löytyy kohdasta “Kirjassa on minä-kertoja”. Se on Naisten voima. Lääkäri toivon ja parannuksen lähettiläänä, joka on Denis Mukwegen omaelämäkerrallinen teos elämäntyöstään seksuaalisen väkivallan uhreiksi joutuneiden naisten puolesta kotimaassaan Kongon demokraattisessa tasavallassa (suom. Tero Valkonen, Tammi, 2023). Kirjoitin siitä Suomenopettajat-lehden helmikuun numeroon ja voin näyttää sen tekstin sulle, kun se on ilmestynyt. Kirja on rankka, mutta sen pitäisi kuulua jokaisen vanhemman, kasvattajan, opettajan – oikeastaan ihan joka ikisen ihmisen – lukulistalle. [Satu]

– Kiitos näistä kiinnostavista suosituksista! Entä mikä oli sun kirjavuoden kohokohta? [Sini]

– Jos pitää nostaa vain yksi teos, se on Yū Mirin Uenon asema (suom. Raisa Porrasmaa, Sammakko, 2023), josta kerroinkin sulle jo aikaisemmin. Jos saa nostaa monta, myös nuo äsken mainitsemani ovat ihan kärjessä. Samoin Panu Tuomen runokirja Kardinaali Zen (WSOY, 2023), jota kyllä myös suosittelen ehdottomasti. Se on todella hieno runokirja, jonka ääreen olen palannut jo monta kertaa. Se meni mulla haastekohtaan “Kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta”. Tartuin siihen luettuani arvostelun Helsingin Sanomista. Onko muuten näissä mun lukuhaastekirjojen joukossa joitain sellaisia, joista haluaisit tietää enemmän? [Satu]

– Hmm. Kuten jo mainitsit, lukuhaasteessa päätyy ja joskus myös tietoisesti ohjataan lukemaan kirjoja, joihin ei yleensä muuten tarttuisi. Nyt haasteena oli valita genre, johon kuuluvia kirjoja et muuten lukisi (kohta 44.). Mikä oli sun valintaperuste tämän kirjan suhteen ja millainen lukukokemus? [Sini]

– Valitsin tuon Colleen Hooverin Se päättyy meihin (suom. Sirpa Parviainen, WSOY, 2023), koska en nykyisin lue kyseistä naisille suunnattua viihdekirjallisuutta ollenkaan. Ei riitä aika eikä kiinnostus. Halusin kuitenkin antaa “valtaisan menestyksen sosiaalisessa mediassa saavuttaneelle ilmiölle” mahdollisuuden. Lukukokemus oli kuluttava, mutta taistelin kirjan loppuun asti. [Satu]

– Yli 200 lukemastasi kirjasta löytyy varmaan myös aarteita, joita et saanut mahtumaan haastekohtiin. [Sini]

– Joo, niitä luettuja kirjoja taitaa tosiaan olla yhteensä ehkä 220. Osa niistä ei ole mitenkään erityisiä, mutta osa on tosi hienoja. Viime vuonna tuli luettua paljon runoja. Yksi niistä hienoista, jotka eivät mahtuneet haasteeseen, on Tero Tähtisen runokirja Kuunkulkema yö (Basam Books, 2015). Sen 108 haikua johdattavat luontoon ja pohdiskeluun. [Satu]

– Vaikka en ehtinytkään lukuhaasteeseen mukaan, sain nyt hyviä vinkkejä omalle lukulistalle. Kiitos näistä! Oletko muuten jo aloittanut vuoden 2024 Helmet-haasteet? Itse vielä harkitsen. [Sini]

– On jo tullut luettua aika monta kirjaa, jotka solahtavat sujuvasti tämän vuoden lukuhaasteeseen. Muihin haasteisiin ei taida aika riittää tällä kertaa, vaikka ne ovatkin kiinnostavia taas. Ja kiva, jos mun kirjavinkeistä on iloa. Olisiko sulla mulle joitain kirjasuosituksia? [Satu]

– Lukeminen on jäänyt viime aikoina vähemmälle, ja ne kirjat joihin olen tarttunut, eivät ole tehneet suurempaa vaikutusta. Minusta ei siis ole tällä kertaa kirjavinkkariksi.  [Sini]

– Pidän peukkuja, että pitenevien päivien myötä saat taas enemmän aikaa lukemiselle. Seuraavalla Kielikuvakohtaamiskerralla helmikuussa päivänvaloa onkin jo paljon enemmän taas! [Satu]

– Valo tosiaan antaa uutta energiaa. Toivotaan, että helmikuussa säät suosivat myös ulkoilua ja luonnossa liikkumista, ehkä jopa kameran kanssa. [Sini]

©Tarusola

Ukrainalaista kulttuuria kartoittamassa

Posted on by under katsaus

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä maaliskuun lopun päivänä

– Moi, Sini! Kiva nähdä näinä kurjina ja hurjina aikoina. [Satu]

– Hei, Satu! Maailma on tosiaan muuttunut sitten viime näkemän. [Sini]

– Taas yhtä konfliktia kurjemmaksi. Sota on aina hirveä, ja nyt kun se on niin lähellä Euroopassa, on tuntunut erityisen pahalta, vaikka kauempanakaan olevat kriisit eivät saisi unohtua. Tuli voimakas tarve tehdä jotain myös niiden kanavien lisäksi, joita pitkin osallistun yleensä katastrofeissa, kuten Suomen Punaisen Ristin katastrofirahasto ja Unicef.

Uskon lukemisen voimaan. Vaikkei lukemalla voi pysäyttää pommeja, ajattelen ja toivon optimistina, että kirjallisuus voisi välillisesti ennaltaehkäistä niiden laukaisemista. Lukemisen myötä lisääntyvä ymmärrys ja myötätunto voivat parhaimmassa tapauksessa olla tehokkaita lääkkeitä vihaa vastaan. Lähdin siis kartoittamaan suomennettua ukrainalaista kirjallisuutta ja olen nyt kirjoittamassa siitä toukokuussa julkaistavaa katsausta, josta on toivottavasti iloa ja hyötyä erityisesti niille, jotka haluavat oppia tuntemaan Ukrainaa. Haluaisitko kuulla muutamista tähänastisista löydöistäni? [Satu]

– Kiinnostavaa! Ukrainalainen kulttuuri on tosiaan ollut nyt esillä monella tapaa, olisi kiva kuulla sun löydöistä. Missä tämä katsaus toukokuussa julkaistaan? [Sini]

– Suomenopettajat-lehdessä. Siitä on itse asiassa tulossa osa juttusarjaa nimeltä Kirjallisuutta kriisialueilta, joiden seuraavat osat käsittelevät muun muassa Afganistaniin, Somaliaan ja Syyriaan liittyvää kirjallisuutta. Intohimoisena lukijana mun oli todettava, että Ukrainan kirjallisuus oli yleisen kirjallisuustieteen aineopinnot suorittaneellekin ja maailmankirjallisuutta opettaneellekin aika lailla täydellinen terra incognita. Mieleeni ei tullut ainuttakaan ukrainalaista kirjailijaa, vaikka jostain muistini kätköistä onnistuin kaivamaan hämärän muistikuvan siitä, että Nikolai Gogol taisi olla ukrainalaissyntyinen. Muita tietoja ei mielessäni ollutkaan, kun päätin lähteä kartoittamaan asiaa erityisesti pääkaupunkiseudun kaupunginkirjastojen kirjastoverkko Helmetin tietokantaa sekä Turun ja Helsingin yliopistojen kirjastojen lainausmahdollisuuksia hyödyntäen. Lopulta jouduin tekemään myös pari kierrosta muutamassa nettiantikvariaatissa. Halusin lukea jokaisen kirjan, jonka löydän. Onko sulla ollut ukrainalaisia lukukokemuksia tai muuta kosketuspintaa ukrainalaiseen tai Ukrainaan liittyvään kulttuuriin? [Satu]

Eino Leinon Terve Ukraina Virtuaalikuoron laulamana

– Täytyy myöntää, ettei kovinkaan paljoa. Ukrainalaisen taiteilijan Maria Primatšenkon (1908–1997) ihastuttavat, värikkäät maalaukset tulivat minulle tutuksi Marimekon Metsänväki-kuosin plagiointikohun myötä. Oli surullista lukea, että useita hänen maalauksiaan on tuhoutunut taisteluiden aiheuttamassa tulipalossa. Myös Hasselblad-palkitun valokuvaajan Boris Mikhailovin kuvia on ollut esillä Helsingissä useaan otteeseen. Lukukokemukseni ovat kuitenkin enemmänkin Ukrainaan sijoittuvia tarinoita. Ehkä pääsen korjaamaan asian sun vinkkien myötä. [Sini]

– En ollut varautunut siihen, että kirjallisuudenkartoitustehtävä olisi niin vaikea. Suomessa on nimittäin julkaistu varsin vähän ukrainalaista kirjallisuutta. Niinpä laajensin näkökulmaa, ja se on nyt enemmänkin ”Ukrainaan liittyvää suomenkielistä kirjallisuutta etsimässä”. [Satu]

– Millaista Ukrainaan liittyvää kirjallisuutta löysit? [Sini]

– Löysin kirjoja, jotka on kirjoitettu etupäässä venäjän, englannin tai saksan kielillä mutta myös ukrainaksi. Ukrainankielistä kirjallisuutta on toistaiseksi suomennettu aika vähän. Keskeinen ukrainalaisen kirjallisuuden suomentaja on Eero Balk, joka on luemma opiskellut Kiovan yliopistossa. [Satu]

– Aivan, Eero Balk on tuttu nimi. Mistä luulet, että tämä puute johtuu? Ehkä tähän puutteeseen herätään ja tulevaisuudessa saamme lukea suomeksi enemmän ukrainalaisten kirjailijoiden tuotantoa. [Sini]

– Vaikea sanoa. Jostain syystä Ukrainan kirjallisuus ei ole kiinnostanut Suomessa, mutta nyt koko maan tunnettuus on lisääntynyt surullisen kuuluisalla tavalla. Aika monet löytämistäni kirjailijoista ovat syntyneet Ukrainassa mutta muuttaneet jo varhain muualle – tai ”omaavat ukrainalaiset sukujuuret”. Esimerkiksi saksankieliseltä ja englanninkieliseltä alueelta ukrainalaista kirjallisuutta löytyy enemmän. [Satu]

– Millaisia kirjoja siis löysit? [Sini]

– Löysin ja luin yhteensä parisenkymmentä teosta. Ensimmäinen esimerkki voisi olla vuonna 2015 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneen valkovenäläisen Svetlana Aleksijevitš Tsernobylista nousee rukous (suom. Marja-Leena Jaakkola) Aleksijevitš on syntynyt Ukrainassa, ja hänellä on ukrainalainen äiti ja valkovenäläinen isä. Hän asuu Valko-Venäjällä ja kirjoittaa venäjäksi, kuten on kirjoittanut myös teoksensa Tšernobylista nousee rukous. Siihen on koottu Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden kokeneiden tarinoita, joita kertovat muun muassa ydinvoimalan työntekijät, pelastushenkilökunta, heidän omaisensa, tavalliset valkovenäläiset, jotka Ukrainan rajan lähellä asuvina joutuivat voimakkaan säteilyn kohteiksi pahimmilla tuhoalueilla. Teos on rankka, järkyttäväkin mutta myös vaikuttava lukukokemus. [Satu]

– Tosiaan, raskas aihe. Vaikka onnettomuudesta on paljon aikaa, uutisointi on jäänyt vahvasti mieleen lapsuudesta. [Sini]

– Tuohon samaan Tšernobyl-aiheeseen liittyy tämä Johanna Aulénin sarjakuvakirja Tšernobylin koirat, joka kuvaa ja dokumentoi ydinvoimalaonnettomuuden ja sen seuraukset sekä ihmisille että eläimille – kirjan nimen mukaisesti keskeisiä ovat koirat. [Satu]

– Tämä onkin juuri ilmestynyt. En ole vielä ehtinyt tutustua, mutta on jo lukulistalla. Ehditkö jo itse lukea sen? [Sini]

– Kyllä. Se on informatiivinen ja sen kuvat jännittäviä. Kuulisin todella mielelläni sun mielipiteen niistä joskus. Voin suositella myös Katja Petrovskajan teosta Ehkä Esther (suom. Ilona Nykyri). Petrovskaja on syntynyt Ukrainassa ja asunut vuodesta 1999 Saksassa. Hän kirjoittaa saksaksi. Ehkä Estherin mosaiikkimaisista kertomuksista rakentuu Petrovskajan suvun tarina. Kirjan mun mielestä hienoimpia kohtia ovat viidennessä Babi Jar -nimisessä luvussa sijaitsevat Kävelyretki ja nimikkokertomus Ehkä Esther. Tämäkään kirja ei ole mikään piristävä viihdyttäjä mutta tärkeää luettavaa. [Satu]

– Hyvä tietää, pistetään tämäkin muistiin. [Sini]

– Tyyliltään vähän kevyempää lukemista on Traktorien lyhyt historia ukrainaksi, vaikka myös siinä käsitellään osittain riipaiseviakin ihmiskohtaloita. Kirjan kirjoittaja on Marina Lewycka, jonka kerrotaan olevan ”ukrainainalaista syntyperää”. Traktorien lyhyt historia ukrainaksi (suom. Vesa Suominen) kertoo monimutkaisista perhesuhteista. Kertojan vanha ukrainalainen leskeksi jäänyt isä menee naimisiin ukrainalaisen Valentinan kanssa, jotta Valentina voisi jäädä Isoon-Britanniaan poikansa kanssa. Tarinassa vilahtelee 2000-luvun Ukrainan lisäksi muistoja menneistä ajoista, ja isän kirjoittama historiallinen traktorikatsaus kulkee mukana matkassa. Kirjan sävy on välillä haikea, välillä niin hauska, että lukiessa hymyilytti monta kertaa. Jos ehtii lukea vain yhden Ukrainaan liittyvän romaanin, tämä voisi olla se. [Satu]

– Ukrainalainen traktorimies onkin noussut meemien kautta yhdeksi Ukrainan vastarinnan symboliksi. [Sini]

– Joo ja sen symboliikan syntyyn vaikuttaneisiin valokuviin ja videoihin liittyy myös mielenkiintoisia keskusteluja kuvalähteiden tarkistamisesta ja faktantarkistuksesta sekä niiden vaikeudesta sodassa ylipäänsä. Entä onko Sofi Oksasen Koirapuisto sulle tuttu? Siinä kuljetaan eri aikatasoissa ja maissa, erityisesti sekä Suomessa että Ukrainassa, ja se tarttuu kiinnostavasti monia kysymyksiä herättävään hedelmöityshoitobisnekseen. [Satu]

– Kyllä, sen olen lukenut ja pidin kovasti. [Sini]

– Tietokirjapuolella Johannes Remyn Ukrainan historia tarjoaa kattavan katsauksen maan vaiheisiin. Se on erittäin yksityiskohtainen ja välillä hieman raskaslukuinen mutta suositeltava, jos haluaa oppia Ukrainan vaiheista paljon. Juha-Antero Puistolan ja Johanna Suhosen Itä-Ukraina puolestaan raportoi Ukrainan 2014 alkaneesta sodasta. Voisin mainita vielä yhden Ukrainan historiaan keskittyvä tietokirjan. Se on Anne Applebaumin Punainen nälkä – Stalinin sota Ukrainassa (suom. Antero Helasvuo). [Satu]

– Entä kuuluuko sun kirjallisuuskatsaukseen myös lastenkirjallisuutta? [Sini]

– Huhtikuussa ilmestyy Eero Balkin suomentamana ukrainalaisen Larysa Denysenkon lastenkirja Maja ja ystävät. Kustantaja Tammi on luvannut ohjata kirjasta saadut tulot Suomen Unicefille Ukrainan lasten hyväksi. Siihen voitaisiin perehtyä tarkemmin sen ilmestyttyä, ja silloin voisin antaa lisää vinkkejä muistakin löytämistäni Ukrainaa käsittelevistä kirjoista ja sitten lopulta sen valmiin artikkelini sulle luettavaksi, kun se on ilmestynyt. [Satu]

– Odotan jo innolla, että pääsen tutustumaan Majaan ja ystäviin. Kirjan on kuvittanut ukrainalainen Masha Foya. [Sini]

– Se tuntuukin valopilkulta useiden synkkien Ukrainaa käsittelevien kirjojen joukossa, vaikka siihenkin tai enemmänkin kirjailijan kokemaan liittyy kaikenlaista painolastia. [Satu]

– Oletko muuten käynyt viime aikoina keskustakirjasto Oodissa? Siellä on esillä Yellow & Blue – kuvituksia Ukrainasta. Digitaalinen näyttely on toteutettu yhteistyössä Kuvittajat ry:n kanssa. Näyttelyä kuvataan seinätekstissä näin: “Minkälainen maa Ukraina oli ennen sotaa? Ukrainalainen kuvittajaryhmä Pictoric teki pari vuotta sitten kokoelman julisteita joissa he kuvasivat maansa ihmisiä, paikkoja ja erikoisia tapoja. Digitaalinen näyttely on 36 kuvittajan rakkauskirje Ukrainalle: Kahvia lipitteleviä kiovalaisia hipstereitä, koteja joissa seinäkoristeena on matto, Hopak-tanssijoita, harmaita betonilähiöitä, Marshrutka-busseja, värikkäästi koristeltuja portteja, maailman pisin trolley-bussireitti ja ydinonnettomuusalue jonka luonto on ottamassa takaisin.” Näyttelyn katalogi löytyy Kuvittajat ry:n sivuilta. [Sini]

– Tuo kuulostaa kiinnostavalta. Onko toteutus onnistunut? Entä mihin asti näyttely jatkuu? [Satu]

– Tässä muutama kuva. Mielestäni on digitaaliseksi näyttelyksi onnistunut. Näyttely jatkuu 10.4. asti.

Ukrainalaisiin valokuvaajiin taas pääsee tutustumaan Valokuvataiteen museon verkkonäyttelyssä Suloinen Ukraina. Näyttely esittelee ukrainalaisten nykykuvaajien töitä. Näyttelyn kuraattori on Kateryna Radchenkon, ja mukana on kahdeksan nykykuvaajaa Maxim Dondyuk, Yulia Kysilin, Yana Kononova, Rita Niki, Olena Morozova, Ira Lupu, Olia Koval, ja Kristina Sagirova. Museon sivuilla todetaan: “Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuussa 2022 uhkaa myös kulttuurin olemassaoloa. Sota ei ole vain inhimillistä kärsimystä, vaan sotaa ihmisiä ja heidän kulttuuriaan, kieltään ja vapauksiaan vastaan. Nuoret ukrainalaiset valokuvaajat ovat kasvaneet vapaassa maassa, jossa on ilmaisunvapaus. Mitä olisi valokuvaajan työ ilman sitä?” [Sini]

– Vaikuttavia kuvia, jotka herättävät mussa tunteita laidasta laitaan, iloa, pelkoa, kauhua ja ihailuakin. Mitä mieltä sä olet kuvista? [Satu]

– Kyllä, vaikuttavia, ajatuksia herättäviä ja keskenään erilaisia kuvia. Mieleen jäi etenkin Maxim Dondyukin vahvasti latautuneet kuvat vallankumouksesta rinnastettuna autioon ja rauhalliseen kuvaukseen sodan jäljistä. Myös Sanomatalossa on valokuvanäyttely, Ukraina ajatuksissamme, 6.4. asti [Sini]

– Muuten, mitä tehtäisiin ensi kuussa? [Satu]

– Nyt on auennut tai aukeamassa paljon kiinnostavia näyttelyitä. Kiinnostaisiko käydä vaihteeksi vuoropuhelua kuvataiteen parissa? [Sini]

– Todella mieluusti! [Satu]

©Tarusola, palluran raidat Tim Mossholder, Pexels

Vuosikatsauksessa

Posted on by under katsaus

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä joulukuun lopun päivänä

– Moi, Sini! Taas ollaan siinä vaiheessa vuotta, että on päiviteltävä, mihin aika oikein syöksyy! [Satu]

– Hei vaan, Satu! Uusi vuosi on tosiaan tuloillaan. Tämä kulunut vuosi on ollut vähän sellainen “Päiväni murmelina” -kokemus. [Sini]

– Onneksi monet mukavat tekemämme asiat löytyvät dokumentoituina täältä blogista. Varsinkin näin korona-aikana muistot voivat puuroutua yhdeksi mössöksi, kuten juuri hiljattain Hesarin osuvassa kirjoituksessa muistutettiin. Blogille vuosi 2021 olikin erityinen, sillä keväällä päästiin juhlistamaan sen 5-vuotissynttäreitä! [Satu]

– Aika hienoa, viisi vuotta kohtaamisia on tallessa blogissa. Ehkä näin vuoden viimeisinä päivinä voisi muistella taas kulunutta vuotta blogin kautta. [Sini]

– Joo! Mitkä nostaisit omiksi vuoden 2021 kohokohdiksesi? [Satu]

– Sain keskittyä viime kesän taiteelliseen työskentelyyn ja näyttelyn valmistamiseen. Oli hienoa maalata kaikessa rauhassa ja asettaa syyskuussa maalauksia esille pitkästä aikaa. Siitä jäi blogiinkin muistoksi Tarusolan ihanan TET-harjoittelijan tekemä haastattelu. [Sini]

– Tämä vuosi olikin myös siinä mielessä jännä, että meillä oli tosiaan parin viikon ajan TET-harjoittelija, jonka vastuulla oli tuon lokakuun postauksen lisäksi myös marraskuun postaus. [Satu]

– Entä millaisia on sun vuoden kohokohdat, Satu? [Sini]

– Mulla oli taas tekstientäyteinen vuosi, mikä oli kyllä antoisaa. Omien tekstien lisäksi tuli luettua aika paljon. Se näkyi blogissakin muun muassa kirjasuosituksina. Suoritin taas Helmetin vuoden 2021 lukuhaasteen, ja siitäkin jäi kaikkea kivaa muistoihin. Otin käyttöön myös lukupäiväkirjan, johon kirjaan kaikkein kirkkaimmat kirjahelmet. [Satu]

– Kirjasuosituksiisi olenkin tarttunut mahdollisuuksien mukaan. Toivottavasti saadaan niitä blogiin myös tulevana vuotena. [Sini]

– Hienoa! Vinkkaan oikein mielelläni lisää jatkossakin! Kaunokirjallisista kuvailuista syntyi myös tämä sun tekemä upea kuva Jerisjärven jäältä. [Satu]

– Kuvailu herätti tosiaan vahvoja mielikuvia, jotka erityisesti nyt taas pakkassäässä ulkona liikkuessa nousevat mieleen. [Sini]

– Valokuvaukseen tuli uppouduttua jonkin verran, ja varsinkin ulkosaariston vaikuttavat maisemat olivat puhuttelevia jopa marraskuussa. [Satu]

– Hienoja kuvia muuten! Etenkin majakat on tosi inspiroivia. Sun valokuvia luonnosta ollaan saatu ihailla myös monissa blogin loppukuvissa. Oletko ehtinyt kuvaamaan kauniita pakkaspäiviä? [Sini]

– Kiva kuulla, kiitos! Nyt on olleet näpit vähän jäässä pakkasessa, mutta aion mennä taas keväthangille auringonpaisteen lisääntyessä. Oli muuten mukavaa saada taas vieraita blogiin, kuten elokuussa Päivi Pekanheimo, jonka kanssa juttelin Naantalin Kirjajuhlista. [Satu]

Päivi Pekanheimo ja Kati Outinen

– Mulla taas oli syyskuussa vieraana työpari Petra Streng ja Tiina Kokkoniemi. He kertoivat Pekka Strengin sanat – ja sanojen jäljet -nimisen teoksen synnystä ja siitä, miten he päätyivät keräämään tarinoita yhdeksältä mielenkiintoiselta taiteilijalta, joihin Pekka Strengin musiikki on jättänyt jälkensä. [Sini]

Petra Streng ja Tiina Kokkoniemi

– Entäpä mitä kaikkea voitaisiin tehdä vuonna 2022? [Satu]

– Mahdollisuuksien mukaan olisi taas kiva tarttua kaikkeen ajankohtaiseen kulttuuritarjontaan. Alkuvuoden perinteisissä tapahtumissa onkin vähän muutoksia, kun Educa-messut on siirretty koronatilanteen takia vuoteen 2023. LUX Helsinki järjestetään mutta turvavälein ja pienin muutoksin. Testaisin tietysti myös innolla kaikkia yhteisiä harjoituksia ja tehtäviä, jos sellaisia tulee vastaan. Olen ollut viime syksystä mukana kiinnostavassa taidekasvatushankkeessa, josta voisi puhua enemmän keväällä. [Sini]

– Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta! Mun toivelistalla ykkösaiheena olisi luovuus. Meillä oli kivoja suunnitelmia vuoden 2021 loppupuolelle luovuuden tiimoilta, mutta korona sotki taas ne. Jospa päästäisiin toteuttamaan ne vuoden 2022 aikana. Voisin myös jossain vaiheessa kertoa kokemuksistani Kirjoittajaklubi-nimisestä kirjoittajasivustosta, johon tutustuin vuonna 2021. Aion myös suorittaa taas Helmetin ajankohtaisen lukuhaasteen ja voisin jossain vaiheessa vinkkailla lukumatkan varrelle sattuneista kirjallisista täysosumista. Samalla haastan kaikki Helmetin vuoden 2022 lukuhaasteeseen! Helmetin sivuilta löytyy myös muita mukavia haasteita. [Satu]

– Kiitos taas haasteesta ja blogiyhteistyöstä! Suunnitellut luovat projektit toteutetaan ehdottomasti ensi vuonna. Kirjavaa ja kulttuurintäyteistä vuotta 2022, Satu! [Sini]

– Kiitos samoin, Sini! Ja kulttuurintäyteistä vuotta 2022 myös kaikille lukijoillemme! [Satu]

©Tarusola

Kirjajuhlilla

Posted on by under tapahtumat

Sadun kohtaaminen äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori, FT Päivi Pekanheimon kanssa eräänä elokuun lopun päivänä

– Moikka, Päivi! Miten sun syksy on alkanut? Hienoa, että löytyi aikaa jutella lempiaiheestamme kirjallisuudesta! [Satu]

– Syksy on alkanut melko kiireisesti mutta kiinnostavasti – heti lukion alkamisviikolla oli myös Naantalin Kirjajuhlat. Siellä vierähtikin sitten koko viikonloppu aamusta iltaan. [Päivi]

– Olit järjestämässä juhlia. Miten päädyit mukaan niiden toimintaan? [Satu]

– Kirjajuhlien taiteellinen johtaja Katri Tuominen on ystäväni, ja kuulumme muun muassa samaan lukupiiriin. Olin mukana auttamassa jo viime vuonna ensimmäisissä Naantalin Kirjajuhlissa ja tämän vuoden juhlien organisaatiossa olen ollut mukana alusta asti. Meitä on tiivis joukko vapaaehtoisia, joista suuri osa on samasta lukupiiristä. Omalle vastuualueelleni on kuulunut esimerkiksi lehdistötiedotteiden viilaamista ja kirjajuhlien ohjelman oikolukemista. [Päivi]

Päivi Pekanheimo ja Kati Outinen

– Kirjajuhlien tarjonta vaikutti verkosta löytämäni ohjelman perusteella monipuoliselta. En päässyt itse paikalle, joten on tosi kiva kuulla sulta havaintoja paikan päältä. Mitkä olivat mielestäsi Kirjajuhlien kohokohdat? [Satu]

– Kohokohtia on vaikea valita, koska ohjelma oli tosiaan monipuolinen ja mielenkiintoinen. Omanlaisensa kohokohta oli kuitenkin, kun pääsin itse haastattelemaan kahta helsinkiläiskirjailijaa, Elina Backmania ja Helmi Kekkosta. Keskustelusta tuli lämminhenkinen ja innostava. Omia suosikkejani olivat myös näyttelijä Kati Outisen ja koreografi Hanna Brotheruksen keskustelu, runoilija Anja Erämajan haastattelu, akateemikko Hannu Mäkelän esiintyminen ja kapellimestari Hannu Linnun vierailu. Lauantain iltaohjelmassa ollut ohjaaja ja näyttelijä Juha Hurmeen monologi Kaaskerin Lundström oli aivan upea! Kirjajuhlien päätöstilaisuudessa Naantalin kirkossa esiintyivät näyttelijä Hannu-Pekka Björkman ja Jukka Perkon Avara-trio. Tilaisuudessa tulkittiin kirjailija Antti Hyryn tekstejä ja ajatuksia, ja ne jäivät mieleen pitkäksi aikaa. [Päivi]

Anja Erämaja

– Millaisia haasteita Kirjajuhlien järjestämiseen liittyi?  [Satu]

– Suurin haaste tuli vallitsevasta maailmantilanteesta. Loppujen lopuksi juhlat pystyttiin järjestämään onneksi suunnitelmien mukaan, tietenkin rajoitukset ja koronaturvallisuus huomioiden. Selvisimme myös vain yksittäisillä kirjailijaperuutuksilla.  [Päivi]

– Entä mikä oli antoisinta juhlien järjestämisessä? [Satu]

– Antoisinta oli nähdä upea ohjelma oikeasti livenä. Neljä täyttä päivää kirjailijoita, taiteilijoita, esiintyjiä ja innokas yleisö – mikä sen parempaa!  [Päivi]

Yleisöä Naantalin Kaivohuoneella

– Tapahtumaan liittyi myös kursseja, kuten suuresti ihailemani Petri Tammisen luovan kirjoittamisen kurssi. Oliko sulla mahdollisuus kurkistaa kurssille? [Satu]

– Kurssi järjestettiin toisessa paikassa kuin itse kirjajuhlat, joten kurssille en päässyt kurkistamaan, mutta yksi lukupiiriläiseni osallistui kurssille ja oli aivan lumoutunut ja innoissaan Petrin opeista ja harjoituksista. [Päivi]

– Sen kyllä uskon! Myös kuvataiteilija Kristiina Turtosen Sanasta kuvaksi -kurssi vaikutti kuvauksen perusteella kiinnostavalta. Pääsitkö näkemään kurssilla syntyneitä teoksia? [Satu]

– Valitettavasti en päässyt, mutta aihe vaikuttaa kyllä tosi mielenkiintoiselta. [Päivi]

– Kirjajuhlilla oli myös muita kuvataiteilijoita puhumassa muun muassa siitä, miten teksti muuttuu kuvaksi. Se onkin tämän meidän kuvan ja sanan yhteispeliä tarkastelevan blogin kannalta erityisen kiinnostavaa. Ehditkö kuulla aiheeseen liittyviä puheenvuoroja? [Satu]

– En valitettavasti päässyt kuuntelemaan torstain kuvataiteilijoita, mutta esimerkiksi Kati Outisen ja Hanna Brotheruksen haastattelussa puhuttiin paljon tanssin ja liikkeen eli visuaalisen muodon sekä kirjallisen ilmaisun yhtäläisyyksistä ja ilmentymisistä heidän kirjoissaan. Samoin päätöstilaisuudessa Antti Hyryn proosa ja Avara-trion musiikki yhdistyivät kuulokuvaksi, jonka säikeistä muodostui herkkyyttä ja voimaa täynnä olevia kuvia. En kohdannut siis ihan konkreettista kuvan ja sanan yhteispeliä mutta muunlaisia kudelmia kyllä. [Päivi]

Hannu-Pekka Björkman ja Jukka Perko Naantalin kirkossa

– Sä olet myös intohimoinen lukija. Saitko Kirjajuhlilta uusia kirjavinkkejä? [Satu]

– Ilman muuta! Kati Outisen elämäkerta Niin lähelle kuin muistan tarttui heti mukaan, samoin Hannu Mäkelän Lukemisen ilo – eli miksi yhä rakastan kirjoja. Myös Olli Löytyn teos Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle kiinnostaa, samoin kuin Saara Cantellin Kaikki tuoksuu lumelta. [Päivi]

– Nuo kaikki kuulostavat houkuttelevilta! Entä olisiko sulla vielä joitakin lukusuosituksia syksyn pimeneviin iltoihin? [Satu]

– Olen lukenut paljon hyviä ja mieleen jääneitä kirjoja tänä vuonna, mutta erityisesti voisin mainita Emegin Vivek Ojin kuoleman, Ditlevsenin Lapsuuden, Mercierin Sanojen painon, Rämön teoksen Talo maailman reunalla – Vuosi Islannin maaseudulla ja Powersin Ikipuut. Kaikki eivät ole ihan uusia opuksia mutta lukemisen arvoisia joka tapauksessa! [Päivi]

– Luvassa on siis kaunis ja kiinnostava kirjasyksy. Kiitos paljon, kun tulit blogin vieraaksi! Kiehtovia lukuhetkiä! [Satu]

Valokuvat juhlilta Kirjajuhlien työryhmä ja muut Tarusola

©Tarusola

Kuvailuissa

Posted on by under yhteistyö

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä toukokuun lopun päivänä

– Moi, Sini! Mitä sulle kuuluu vihreyden keskellä? Mä olen vihdoinkin päässyt sanomaan lempitokaisuni: Oi, ihana toukokuu! Harmi vaan, että se on mennyt taas niin nopeasti ohitse. [Satu]

– Toukokuu on tosiaan ihana, ja on tullut ihmeteltyä, miten ikkunan ulkopuolelle on auennut muutamassa päivässä oikea kukkaloisto. [Sini]

– Meillä oli viime kerralla puhetta koskettavista tarinoista ja lukuelämyksistä. Onko sulle löytynyt lukuaikaa kevätkiireissä? [Satu]

– Olen edelleen kuunnellut kirjoja aktiivisesti. Parhaillaan pyörämatkoja ilahduttaa Margaret Atwoodin Noidan sikiö, joka on osa Hogarth Shakespeare -sarjaa. Sarjassa nykykirjailijat kirjoittivat moderneja versioita Shakespearen klassikkonäytelmistä. Onko nämä sulle tuttuja? [Sini]

– Joo, mutta en ole vielä ehtinyt perehtyä niistä kovin moneen tarkemmin. Viimeksi me juteltiin aika monesta kirjasta. Koska tulee tosiaan luettua niin paljon, olen yrittänyt kirjoittaa muistiin sellaisia vaikuttavia kohtia, joihin haluan palata uudelleen. Olen aika kaikkiruokainen kirjallisuuden lajien ja tyylien suhteen. Tärkeintä mulle on kiinnostavan tarinan lisäksi kieli. Usein innostun onnistuneesta kuvailusta. Sitä ei tarvitse olla paljon, mutta sopivina annoksina se elävöittää, värittää, luo vahvoja mielikuvia ja virkistää varsinkin pitkien dialogien välissä. Jostain syystä pidän enemmän miljöön kuvailusta kuin ihmisten. Luulen sen johtuvan siitä, että henkilöhahmoissa mua kiinnostaa ensisijaisesti sisäinen elämä eikä ulkonäkö. Luon henkilöistä oman kuvan mielessäni. Ympäristön kuvaukset sen sijaan ovat usein erityisen kiinnostavia, varsinkin jos ne on kirjoitettu vivahteikkaasti ja jollain tavalla tuoreesti. [Satu]

– Itse nautin siitä, millainen kuva hahmoista muodostuu dialogin kautta. Mulle ihminen on aina kiinnostavampi kuin miljöö. Elokuvien ja sarjojen ystävänä mietin usein, millaisia kohtauksia tarinoista syntyisi, millaisella tyylillä niitä itse kuvaisin ja kenet valitsisin rooleihin. [Sini]

– Kaivelin viime kerran jälkeen vähän arkistojani ja löysin muistivihoistani tekstikatkelmia, jotka sitten lähetinkin sulle. Ajattelin, että voitaisiin tehdä niiden inspiroimina jotain visuaalisen ja verbaalisen yhteispelin hengessä. [Satu]

– Joo, kiitos niistä! Katkelmissa tosiaan korostuu ympäristön kuvaukset. Olen yrittänyt miettiä, mikä olisi se visuaalinen muoto, jota lähtisin työstämään. Monet näistä kuvauksista toivat mieleen olemassa olevia taideteoksia. [Sini]

– Tekstikatkelmia oli siis seitsemän, ja osa niistä oli aiemmin lukemistani kirjoista ja osa niistä viime kerralla mainitsemistani. Löytyikö niistä jotain sua puhuttelevaa? [Satu]

– Kyllä, kaikki olivat ehdottomasti puhuttelevia, hienoja kuvauksia. Jos lähtisin tekemään näitä ajan kanssa visuaaliseen muotoon, valitsisin ehdottomasti välineeksi liikkuvan kuvan ja äänen. Tekstikatkelmat herättävät myös kysymyksiä, joihin olisi varmasti tarjolla vastauksia, jos olisi lukenut koko kirjan. Irrallisina ne jäävät avoimiksi. [Sini]

– Kiinnostava tuo liikkuvan kuvan valinta. Ajattelin jotenkin automaattisesti, että tekisit maalauksen. [Satu]

– Tarkoitan tällä niitä yksityiskohtia, jotka luovat visuaalisen kokonaisuuden. Lyhyen kuvauksen kautta on vaikea tietää, mihin aikaan ja paikkaan tämä hetki sijoittuu. Jos lähtisin tekemään esimerkiksi Jhumpa Lahirin kiinnostavasta ja mielikuvia herättävästä katkelmasta kuvitusta, kaipaisin vähän enemmän vihjeitä siitä, millaista kasvillisuutta ja arkkitehtuuria maisemasta voisi löytyä. Tästä samasta asiasta taisi olla puhetta myös meidän Kääntyvässä maisemassa -projektissa. Kuvailu aukeaa eri tavalla, kun taustalla on tietoa siitä miltä asiat näyttävät. Se ei ole välttämätöntä, mutta jos ajatellaan vaikka Zane Greyn katkelmassa esiintyvää mainintaa ruohoaavikosta tai setristä, vaikuttaa mielikuviin tietysti se visuaalinen tieto, miltä nämä näyttävät, ja kokemus ruohoaavikosta toisi varmasti vielä selkeämmän mielikuvan. Näistä sun lähettämistä katkelmista erityisesti Ville-Juhani Sutisen jäinen kuvaus Arktis-kirjasta taas herättää vahvoja mielikuvia ja kehollisia tuntemuksia. Kylmä, pimeä, jäinen ranta on jotain tuttua ja siihen on helpompi samaistua. [Sini]

– Sutisen tekstikatkelma on myös kielellisesti antoisa, kuten lumen ja Linnunradan kuvaukset. Elävät, kiehtovat, uudenlaiset ja yllättävät kielikuvat ja vertaukset virkistävät ylipäänsä kuvailuissa. Miten kuvata tuulen humina, laineiden liplatus tai märän ruohon tuoksu latistamatta tunnelmaa? [Satu]

– Tekstissä huomio kiinnittyy enemmän yksityiskohtiin, kuvassa taas kokonaisuuteen. Yksittäisessä kuvassa nämä vihjeet ovat hienovaraisempia ja vaativat ehkä enemmän kuviin eläytymistä. Liikkuvalla kuvalla on jo enemmän keinoja välittää aistikokemuksia ja saada katsojat eläytymään. [Sini]

– Mulle käy usein niin, että onnistuneiden kuvailujen lukeminen ja muistiin kirjoittaminen aktivoi tarkkailemaan omaa ympäristöäni valppaammin. Kun kirjoitan lukemiani kohtia ylös, ne jäävät ikään kuin elämään omaa elämäänsä muistin sopukoissa. Arjen kiireessä tietoisuus, kyky olla läsnä, hautautuu niin helposti suorittamisen alle. On todellakin pysäytettävä ja joskus jopa juurrutettava itsensä hetkeksi aikaan ja paikkaan, jotta saa levottoman mielen rauhoittumaan ja avautumaan aistimuksille. Jos sauhuaa koko ajan, ei kykene havainnoimaan pieniä kiinnostavia yksityiskohtia, kuten mikromaailmaa pihalaattojen saumakohdassa, lohkeilleen betonin eri kerrostumia, kaatuneen puun juuriin pesiytynyttä ötökkäyhdyskuntaa, sortuneiden kivikasojen yllättävää symmetriaa tai pilvien muodostamia kuvioita. Joskus nostaessaan katseensa taivaalle, voi nähdä merkillisiä asioita. [Satu]

– On mielenkiintoista, että lukeminen saa sut tarkkailemaan ympäristöä yksityiskohtaisemmin. Myös kuvien tekeminen saa tarkkailemaan ympäristöä eri tavalla. Saatan kuvata koiralenkillä mielenkiintoisia puiden runkoja ja kasveja muistin tueksi. Suurin osa kuvista ei koskaan päädy käyttöön. Joskus myöhemmin katselen kuvia ja mietin, mikä tässäkin mahtoi olla se juttu, joka sai kaivamaan kameran esiin. [Sini]

– Tunnistan tuon! Mä olen valokuvauksen aloittamisen myötä ruvennut näkemään joka puolella asioita, jotka herättävät ajatuksen: olisipa kamera mukana! Erityisesti valoa olen ruvennut katsomaan ihan eri tavalla ja mietin usein, kuinka tietyssä valaistuksessa tulisi hyviä kuvia. Varsinkin keväisen ja kesäisen alkuillan pehmeä valo on jännä. Luovia juttuja tehdessäni siirrän mahdollisuuksien mukaan työpisteeni luontoon. Erilaisten aistimusten ympäröimänä ja varsinkin veden äärellä ideat tuntuvat virtaavan vapaammin. [Satu]

– Koska tarkoituksena oli, että valitsemistasi katkelmista syntyy jotain visuaalista, päädyin luonnostelemaan Ville-Juhani Sutisen jäistä tunnelmaa. Kauniina kevätpäivänä se tuntui tarpeeksi etäiseltä mutta kuitenkin helposti lähestyttävältä:                                                                             

”Valkea lumi kuultaa kirkkaassa valossa kuin pakastettu ihra. Hangen pinta on kivenkova. Rannassa retkottaa hajonnut potkukelkka, jonka istuimeen on sidottu vanha muovinen olutkori. Siihen saakka katuvalot yltävät.

Sitten alkaa pimeys. Hiihdän hämärässä yli Jerisjärven jään. Linnunrata piirtyy esiin kuin taivaan pintaan kiinni jäätyneenä. Kuu levittää himmeää hehkua selälle. Vasta aivan lähellä erottaa vastarannan hylätyn venevajan, jonka vierestä alkaa merkitty reitti.” Ville-Juhani Sutinen: Arktis, luku 1.

Tähtitaivasta tunteva voi huomata, että mun mielikuvissa tähdistöstä ei ole paljoakaan tietoa, eikä Jerisjärven maisemiakaan välttämättä tunnista.  [Sini]

– Syntyipä upea kuva! Tunnelma on taianomainen. On kiehtovaa katsella kuvaa tässä kevään kirkkaudessa. Mielikuvitus alkaa heti laukata kauas horisonttiin. Kuinka kauan sulla meni kuvan tekemiseen ja mitä pohdit sen aikana?

– Tein kuvaa pienissä pätkissä, koska pidempään työstämiseen ei ollut aikaa. Mietin niitä harvoja hetkiä, jolloin olen päässyt katsomaan pakkasyön tähtitaivasta ilman minkäänlaista ihmisen tuottamaa valoa ympärillä.  [Sini]

– Tähän kuvaan aion palata vielä monta kertaa. Se on niin inspiroiva. Ensi kerralla me tavataankin jo kesäkuun merkeissä. Onko sulla jo ideoita, mitä voitaisiin silloin tehdä? [Satu]

– Keksitään jotain kesäistä! [Sini]

© Tarusola

Kirjainten kanssa tanssimassa

Posted on by under kirja

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä toukokuun lopun päivänä

– Moi, Sini! Mikä vihreys ja vehreys! Miten sun toukokuusi on sujunut? [Satu]

– Hei, Satu! On tosiaan ihanan vihreää. Mun toukokuu on ollut kiireinen, ja kaikki vapaat hetket olen viettänyt sormet mullassa. Mitä itse olet puuhaillut? [Sini]

– Vaikka mitä. Päällimmäisenä mielessä on vähän aikaa sitten lukemani Jani Saxellin kirja Tanssii kirjainten kanssa — Inspiraatiota tämän päivän tarinankertojille. Onko kirja sulle jo tuttu? [Satu]

– Ei ole vielä tuttu. Olen kyllä nähnyt kannen käyttämässäni e-kirjapalvelussa. Millaisesta kirjasta on kyse? [Sini]

– Sain tämän arvostelukappaleen meille kustantajalta. Kiitos, Art House! Teos on suunnattu kirjoittajille, joilla on joko tekeillä tai suunnitteilla oma käsikirjoitus. Saxell kuvailee kohdeyleisöä ilmeikkäästi: ”– yhtä hyvin oman elämänsä kertureille, dekkaristeille ja humoristeille, pienten eleiden ja mielenliikkeiden novellisteille, joiden taito ja taika on saada rivin välitkin puhumaan, kuin myös kieltä vyöryttäville alitajunnan maalareille ja pyroteknikoille. Niin rähjäisen elämänmakuisille Charles Bukowskin (1920–1994) hengenheimolaisille kuin tulevaisuuden leenakrohneille ja maaritverrosille, jotka lomittavat arkisuuttaa ja outoutta, kirkkaita ja kuulaita lauseita ja ihmismielen vinksahduksia. ” (s. 25.) Saxell kirjoittaa oppaan tehtävän olevan ”villitä ja vapauttaa, rohkaista lukijaa oman sisäisen äänensä (tai ääntensä) etsintään. Samoin lietsoa kapinaa ’todellisen’ elämän reunaehtoja vastaan.” (s. 13–14.) [Satu]

– Kohderyhmä ei siis taida olla aivan vasta kirjoittamista aloittelevat. Tuo kapinallisuus kuulostaa kyllä houkuttelevalta! [Sini]

– Opas on sopiva sekoitus kannustusta ja suorasukaista realismia. Se on jaoteltu kolmeksi isoksi kokonaisuudeksi: I Perusaskeleet, II Piruetit ja pyörähdykset sekä III Tarinankertojan kymmensormijärjestelmä. Kahden ensimmäisen kokonaisuuden lopussa on Johtopäätöksiä-osio, jossa kirjallisten esimerkkien jälkeen sovelletaan oppeja tarkemmin käytäntöön. Kolmas kokonaisuus, Tarinan kertojan kymmensormijärjestelmä, sisältää nimensä mukaisesti kymmenen kohtaa, jotka käsikirjoituksen tekemisessä tulisi ottaa huomioon. Sen jälkeen seuraa Loppusoinnut-osio, joka on täydennetty otsikon osalla: ”Kuinka poltetaan talo maan tasalle”. Siinä käsitellään julkaisemisen realiteetteja. [Satu]

– Julkaisemisen realiteetit tulevat varmasti jokaisella vastaan. On hyvä olla tästäkin puolesta tietoinen. Mitä luulet, voisiko kirjasta olla apua esimerkiksi sarjakuvan käsikirjoittajalle? [Sini]

– Sarjakuvaa ei oppaassa varsinaisesti käsitellä, mutta teoksen oppien soveltamisesta on varmasti hyötyä sarjiskäsikirjoitusta tehdessä esimerkiksi kerronnan, miljöön tai henkilöhahmojen rakentamisen kannalta. Oppaassa käsitellään kaiken kaikkiaan valtava määrä kirjallisuutta, mikä on todella avartavaa ja paikoitellen jopa suorastaan hengästyttävää. Saxell on lukenut paljon ja pystyy kirjallisuustieteen opintojaan hyödyntäen esittelemään suvereenisti teoksia eri esimerkkien yhteydessä. Joukkoon mahtuu sekä nykykirjallisuutta että iäkkäämpiä klassikoita. Eri tekniikoita, tyylejä ja muita kirjoittamisen yksityiskohtia valotetaan kirjallisten esimerkkien avulla. Lisäksi lähteinä käsitellään tv-sarjoja ja elokuvia. Hyvien tarinoiden rakastajalle opas on todellinen aarreaitta. Se myös innostaa tarttumaan mainittuihin teoksiin, mikä on taidokas temppu. Lukeminenhan kulkee käsi kädessä kirjoittamisen kanssa. Teoksia ja kirjallisia esimerkkejä käsitellään niin paljon, että välillä täytyy skarpata, milloin on ikään kuin lukijan aktiivinen vuoro toimia konkreettisemmin. Millaisia lähteitä sä käytät kuvataiteen tekemisen inspiraationa, Sini? [Satu]

– Inspiraationa maalausten tekemiselle voivat toimia todella monet eri asiat, esimerkiksi hyvät kirjat ja musiikki. Olet saanut mun kiinnostuksen heräämään, ja vaikka en edelleenkään ryhtyisi harrastamaan kirjoittamista, alkoi tämä kuvailemasi kirjallisuuden käsittely kiinnostaa. Kuulostaa siltä, että tästä kirjasta voisi nauttia myös innokas kirjallisuuden lukija. [Sini]

– Ehdottomasti! Mä olen omien luovien tekstieni parissa pohtinut viime aikoina erityisesti henkilöhahmoja. Siksi olikin hyvä lukea Saxellin muistutus: ”Henkilöitäkin elävöitetään menemällä itse tilanteisiin. Jos joku hahmo on vaikkapa laiska, tekopirteä, hermostunut tai ihan mitä tahansa, sitä kannattaa kaikkein vihoviimeisimmäksi ruveta kuvaamaan adjektiiveilla. Antaa näiden luonteenpiirteiden tulla epäsuorasti ilmi hahmon toiminnassa ja tekemisessä, arjen konkreettisissa asioissa: puheen ja elekielen maneereissa, pukeutumisessa, ulkoisessa olemuksessa.” (s. 126.) Millaisia näkemyksiä sulla on henkilön kuvaamisesta kuvataiteessa? Voisiko kuvataiteen ajatuksista henkilökuvauksessa ammentaa kirjoittamiseen tai päinvastoin? [Satu]

– Maalauksissani ihmishahmot ovat yleensä aika viitteellisiä tai perustuvat suoraan vanhoihin valokuviin. Ne ovat osana kokonaisuutta enemmänkin edustamassa ihmistä tai ihmisen toimintaa. Jos teen sarjakuvaa tai kuvitusta, lähestymistapani on aika erilainen. Tarinan hahmoon täytyy tutustua, jotta sen tavat toimia ja olla on helpompi toteuttaa visuaalisen tarinankerronnan avulla. Tässä varmasti on paljon yhteistä henkilöhahmoista kirjoittamisen kanssa. Hahmo luodaan kuvien, toiminnan ja tekstin avulla. [Sini]

– Saxellin kirjassa käsitellään myös Helsinkiä kirjallisuuden näyttämönä. Mulle tulee monilta kävelyiltä heti mieleen parikin paikkaa, jotka ovat saaneet mielikuvituksen liikkeelle. Yhdestä paikasta ottamani kuva on jäänyt kummittelemaan alitajuntaani, ja aavistelen, että jonain päivänä mun on kirjoitettava siitä. Erityisesti Suomenlinna on myös aina kutkutellut tarinoillaan. Tuleeko sulle mieleen jokin sua inspiroinut Helsingin paikka, jonka haluaisit maalata? Vai oletko jo maalannut sellaisen? [Satu]

– Nyt ei ainakaan heti tule mieleen tiettyä paikkaa Helsingissä. Enemmänkin ne ovat hetkellisiä valotapahtumia luonnossa, kuten meren rannalla tai metsälammella. Vielä jonain päivänä haluaisin lähteä maalausmatkalle Etelä-Ranskaan kokemaan monia taiteilijoita inspiroineen valon ja maisemat. [Sini]

– Tanssii kirjainten kanssa -opas on kirjoitettu elävän vivahteikkaasti. Se sisältää paljon asiaa ja vaatiikin syventymistä. Oikotietä onneen ei ole, ei kirjoittamisessakaan. Tässäkään oppaassa ei ole varsinaisia konkreettisia kirjoitusharjoituksia, kuten ei ole aiemmin käsittelemässämme Miksi en kirjoittaisi? -kirjassakaan. Kaipaan sellaisia välillä ja taidan seuraavaksi uudeksi kirjoitusoppaaksi yrittää löytää sellaisen. Pienten kirjoitusharjoitusten tekeminen on kaiken puurtamisen lomassa niin virkistävää. Teetkö sä muuten joskus ”kuvantekemisharjoituksia” arjen keskellä? Entä onko sulla mielessä joitain sellaisia hyviä oppaita, joissa olisi vastaavia kuvantekemistehtäviä kuin joissakin kirjoitusoppaissa kirjoitusharjoituksia? [Satu]

– Harvemmin tulee tehtyä valmiita kuvan tekemiseen liittyviä harjoituksia. Harjoituksia sisältävää kirjallisuutta tulee aina välillä vastaan, ja sieltä tulee poimittua ideoita myös omaan opetukseen. Erilaisia tehtäviä kehittelen ja käytän tietysti opetuksessa. Mielestäni harjoituksissa on tärkeintä motivaatio. Tehtävänannon täytyy innostaa ja olla tarpeeksi väljä, jotta kuvan tekijän omille ideoille jää tilaa. Toisaalta tarvitaan esimerkkejä ja visuaalisia virikkeitä. Parhaiten tämä onnistuu tuttujen oppilaiden kanssa. Siksi ajattelen, että valmiit tehtävät ja harjoitukset ovat ikään kuin ideapankki, josta voi muokata senhetkiseen tarpeeseen sopiviksi. [Sini]

– Muuten, Saxell käsittelee myös Ville Hännisen Kirjan kasvot -teosta, joka luotaa sekä kirjankansia että teosten nimeämisen trendejä. Etkös sä ole tehnyt yhteistyötä graafisen suunnittelijan Minna Luoman kanssa? Olisikohan mahdollista saada hänet joskus vieraaksi Kielikuvakohtaamisiin keskustelemaan kirjankansista? [Satu]

– Kyllä, Minna on palkittu useista suunnittelemistaan kirjoista. Kysyn, ehtisikö hän vierailemaan ja kertomaan työstään. [Sini]

– Kiva! Jani Saxellin oppaan Tarinankertojan kymmensormijärjestelmän 7. kohta on nimeltään ”Älä lennä turhaan, mutta pysyttele tien päällä”. Lukiessani tuota mieleeni tuli katkelma Paavo Järvilehdon ja Lauri Järvilehdon kirjasta Pim! Olet luova: ”Lukeminen ja matkustaminen ovat kokonaisvaltaisia tapoja rikkoa ajattelun kankeutta, ja ne ovat luovuuden ruokkimiskeino, joka on mahdollista ihan jokaiselle. Mielikuvitus on matkustamista mahdollisiin ja mahdottomiin maailmoihin. Mitä enemmän luet ja mitä erilaisemmissa paikoissa käyt, sitä enemmän mielikuvituksellasi on käyttövoimaa viedä sinut uusiin ja tuntemattomiin maailmoihin.” (s. 125.) Oletko lukenut tuon kirjan? [Satu]

– Hyvä, kun muistit tämän kirjan! Se on itselläni juuri kesken ja vaikuttaa kiinnostavalta. Palataanko siihen ensi kuussa? [Sini]

– Joo, oikein mielellään! Luovia kesäisiä tanssihetkiä kirjainten ja kuvien parissa! [Satu]

© Tarusola

Lue minut -kirjan äärellä

Posted on by under kirja

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä kesäkuun lopun päivänä

– Kesä ja kärpäset! Ihana nähdä maagisen valon vuodenaikana, Sini!

– Kyllä, Satu! Valoa ja lämpöä on riittänyt viime viikkoina.

– Oletko jo ehtinyt tutustua vinkkaamaani tänä vuonna ilmestyneeseen Lue minut -kirjaan, jonka on kirjoittanut Siri Kolu ja kuvittanut Sanna Pelliccioni? Kirjaa esitellään sen takakansitekstissä näin: ”Kirja on ovi kaikkiin mahdollisiin maailmoihin. Kuvittaja Sanna Pelliccionin visuaaliset syväsukellukset ja kirjailija Siri Kolun inspiraatiota kutkuttavat tekstit ja sanataidetehtävät kutsuvat kertojan esiin jokaisesta.”

– Olen kyllä. Millaisia ajatuksia kirja sinussa herätti?

– Kirja on mun mielestä viehättävä: visuaalisesti houkutteleva ja innostavasti kirjoitettu. Sen takakansitekstissä luvataan: ”Avaa minut. Minä lupaan sinulle yllätyksen. Se odottaa jo sinua. Kokeile vaikka.” Mua ei ole yleensä helppo yllättää, mutta tällä kertaa yllätys onnistui täydellisesti. Kirjan lyhyys, vain 32 sivua, tuntui nimittäin ensin kovin niukalta. Silmäillessä huomio kiinnittyi suuriin kuviin. Syntyi ensivaikutelma, että kirjassa olisi vain vähän sisältöä. Syventyessäni tarkemmin teokseen katsantokantani muuttui ja yllätyin todellakin – erittäin positiivisesti!

– Olen aina tykännyt tosi paljon Sanna Pelliccionin kuvituksista, ja tämäkin kirja on hieno visuaalinen kokonaisuus.

– Vaikka kirjoittaminen ja lukeminen kuuluvat työn puolesta jokaiseen päivääni joka tapauksessa, tämä kirja pystyy jollain kiehtovalla tavalla innostamaan ja jopa liikuttamaan kirjallisuuden ystävää erityisesti. Sen tekstejä lukiessa mieleni on monesti tehnyt hihkaista: ”Juuri näin! Ihan mahtavasti kirjoitettu!” Pidän myös kirjan ilmavasta taitosta: Joka sivulla on ensin lyhyt tunnelmaa nostattava vähän johdantotekstin tyyppinen katkelma, jonka jälkeen on hieman tilaa – ikään luova tauko omille ajatuksille – ja sitten tehtävät. Jokaisen aukeaman toisella sivulla oleva isokokoinen kuva saa puolestaan vietyä ajatuksia ja herätettyä tunteita uudella tavalla.

– Kirjan kuvat tosiaan herättelevät mielikuvitusta ja tarjoavat runollisella tavalla näkökulmia siihen, mitä kaikkea kirjat voivat antaa lukijoilleen. Pelliccioni on taitava visuaalisten tarinoiden kertoja. Lue minut! -näyttelyn pedagogisesta materiaalista selviää, että kirjan ja tekstien lähtökohtina olivatkin juuri Pelliccionin ajatukset kirjojen merkityksestä ja aiheesta piirretyt kuvat.

– Sanataidetehtävät on jaettu kahteen kategoriaan: aikuisille ja varhaisnuorille. Kirjan käyttäjää rohkaistaan kuitenkin tarttumaan aukeamalla juuri niihin tehtäviin, jotka kokee houkutteleviksi ja käyttämään aikaa tehtäviin omassa rytmissään. Löysin heti itseäni innostavia tehtäviä kummastakin ryhmästä. Kaikki tehtävät ovat puhuttelevia. Jotkut vaativat enemmän aikaa, ja jotkut voi tehdä nopeastikin. Ensimmäinen tekemäni tehtävä on jännä ajatusleikki: ”Jos saisit lukea vain kymmentä kirjaa loppuelämäsi ajan, mitkä ne olisivat?” Harjoituksessa kehotetaan lisäksi pyytämään kahta läheistä ystävää tai kiinnostavaa ihmistä tekemään omat listansa ja vertailemaan niitä sekä pohtimaan, mitä listat kertovat tekijöistään. Tässä on mun lista ja nuortenkirjaikäisen Suvin lista. Millainen sun lista olisi, Sini?

– Mulle listojen tekeminen on aina ollut todella vaikeaa ja niin on nytkin. Tuntuu, että moni tärkeä kirja unohtuu. Toisaalta tuntuu, että kauan sitten luetut pitäisi lukea uudelleen, jotta tietäisi kolahtaako ne samalla tavalla nyt kuin esimerkiksi 20 vuotta sitten – tai jossain tietyssä elämäntilanteessa. Helpompaa olisi listata suosikkikirjailijoita kuin teoksia. Mutta tässä tulee mun lista. Eivätkä kirjat ole siis missään tärkeysjärjestyksessä. 

– Mitä listat kertovat meistä? Jännä kurkistaa toisen elämään kirjalistan kautta! Suvin kirjat tunnen hyvin; hänellä on usein luennassa laajatkin sarjat. Sun kirjalistassa oli monta teosta, joiden näkemisestä hämmästyin mutta ihan iloisesti. Huomasin jostain syystä odottaneeni ihan toisia kirjoja listallasi.

– Mielenkiintoisia valintoja teillä! Yllätit kyllä monipuolisella listallasi, Satu! Osan noista olen itsekin lukenut. Suvin kirjat on mulle vähän vieraampia.

– Lue minut -teos huokuu tekijöidensä rakkautta kirjoihin. Tekijät kertovat suhteestaan kirjoihin ja kirjoittamiseen Hanna Hyvärin kirjoittamassa jutussa Harjoita mieltäsi kirjoittamalla. Jutusta löytyy myös kirjoitusharjoituksia ja hauska Siri Kolun täyttämä kirjallinen lääkekaappi lukuvinkkeineen eri elämäntilanteisiin ja tunnetiloihin.

Siri Kolu. Otava. Kuva Toni Härkönen 2015.
Sanna Pelliccioni. Otava. Kuva Jonne Räsänen 2018.

– Lue minut -kirjaan liittyy sen pedagogisen oppaan lisäksi myös samanniminen näyttely.

– Oppaan perusteella näyttely vaikuttaa elämykselliseltä ja tarjoaa paljon toiminnallisuutta ja kehollisia kokemuksia. Kirjoja, lukemista ja kirjoittamista lähestytään moniaistisesti. Tehtäviin liittyy tiloja, paikkoja, esineitä ja kokemuksellisuutta. Myös kirjojen visuaalinen kieli on huomioitu. Pedagogisen oppaan tehtävissä ohjataan esimerkiksi tutkimaan näyttelyn kuvia ja kirjoittamaan tai piirtämään niiden pohjalta.

– Näyttely kiertää Suomea ja on esimerkiksi elokuussa Espoossa. Yritetäänkö päästä tutustumaan siihen silloin?

– Ehdottomasti!

– Kiitos kivasta keskusteluhetkestä ja Otavalle arvostelukappaleesta. Muuten, heinäkuussahan on luvassa kesäisiä reissuja. Siitä tuli mieleeni Kirjan talo ja heidän kaksi inspiroivaa verkkokurssiaan, joita olen tekemässä kaikkien töiden ohella. Haluaisitko kuulla niistä lisää ensi kerralla?

– Totta kai haluan!

© Tarusola

Luovasti selkokielessä

Posted on by under selkokieli

Kohtaaminen eräänä joulukuun lopun päivänä kirjailija Sabira Ståhlbergin ja kuvittaja Maria Viitasalon kanssa

− Hei Sabira ja Maria! Oli todella mielenkiintoista keskustella kanssanne Helsingin kirjamessuilla luovuudesta ja selkokielestä. Kiva, kun voidaan jatkaa keskustelua nyt. Te olette luoneet yhdessä parisenkymmentä selkokirjaa eri aloilta. Kirjanne kertovat muun muassa luonnontieteistä, ympäristöstä ja etiikasta. Mitä luovuus merkitsee teille, Sabira, sinulle kirjailijana, ja Maria, sinulle kuvittajana? Entä miten kehitätte luovuuttanne? [Satu]

− Luominen on minulle jokapäiväinen työ; se on oikeastaan luonnollinen olotilani. Luovuus on aina ollut läsnä elämässäni, ja paras tapa kehittää sitä on luoda ja pitää mieli avoimena. [Sabira]

− Luovuus on tapa ajatella toisin. Antaa itselle ja muille uusia näkökulmia ja monialaisia ideoita. [Maria]

− Mikä on teidän suhteenne selkokieleen ja luovaan työskentelyyn? [Satu]

− Se on kielen ja luomisen muoto, joka aina antaa uusia haasteita ja vie luovuuden uusiin ulottuvuuksiin. [Sabira]

− Selkokieli on tapa kirjoittaa ja tehdä kuvia, erityinen kielen käyttö, joka antaa runsaasti tilaa kokeiluille. Se, että kieli on selkeää, ei tarkoita että sisällön täytyy olla yksinkertaista. Kuvilla voi esimerkiksi lisätä kerroksia kerrontaan ja ruokkia lukijan mielikuvitusta. [Maria]

− Miten te kiinnostuitte selkokielestä ja selkokielisistä kirjoista alkujaan ja miksi? [Satu]

− Isoisälläni oli lukihäiriö. Kun kuulin selkokielestä kymmeniä vuosia sitten, tajusin heti, että tässä on asia, jonka parissa haluan työskennellä. Isoisän koulunkäynti oli vaikeaa eikä hän koskaan saanut tukea, mutta hän luki aikuisena sinnikkäästi romaaneja ja varsinkin dekkareita. Kirjat, joita teemme, tukevat hänen kaltaisiaan ihmisiä ja monia muita, esimeriksi koululaisia, jotka eivät ole motivoituneita lukemaan, tai kieltä opettelevia maahanmuuttajia. [Sabira]

− Äidilläni, veljelläni ja vanhimmalla tyttärelläni on selkeä lukihäiriö, jonka takia heitä helposti pidetään heikompilahjaisina kuin ovat. Kirjat tukevat ja motivoivat tekemään raskaitakin asioita, kun sisältö puhuttaa eikä työsarka vaikuta teknisesti ylitsepääsemättömän suurelta. [Maria]

− Miksi aloitte tehdä kirjoja lapsille? Miten se eroaa aikuisille kirjoittamisesta? [Satu]

− Selkokirjoja kirjoitetaan kaikkialla lähinnä lapsille tukemaan lukemista ja motivaatiota, mutta viime vuosina tarve aikuisille ja ikäihmisille kasvaa. Aiheet ja tyyli ovat erilaisia lapsille ja aikuisille, mutta on myös kirjoja, joita kaikenikäiset voivat lukea. [Sabira]

− Koska työskentelen yläkoulussa, on vaateenani se, että lapsille ajateltu sisältö on niin puhuttelevasti esitelty, että teini-ikäinen ja aikuinenkin kokisivat sen mielekkääksi ja kuvakielen asianmukaiseksi. [Maria]

− Voisitteko kertoa selkokirjan luomisprosessista: Miten työskentelette ja mistä haette inspiraatiota? Entä miten kirjailijan ja kuvittajan yhteistyö toimii ja etenee teidän tapauksessanne kirjantekoprosessin eri vaiheissa? [Satu]

− Aloitamme Marian kanssa ideasta, joka usein lähtee tarpeista tai keskusteluista, joita kohtaamme työssämme ja arkielämässä. Lähdemme sitten tutkimaan faktoja. Se on prosessi, joka yleensä kestää useita kuukausia. Keskustelemme, ideoimme lisää ja vähitellen saamme aika selkeän kuvan siitä, millainen kirjasta tulee. Sen jälkeen rupean kirjoittamaan ja lähetän kappaleita Marialle. Hänen kommenttiensa jälkeen lähetän testiryhmälle luettavaksi. Testiryhmässä on eri-ikäisiä henkilöitä, jotka kertovat mielipiteensä. Maria tekee tässä välissä kuvat. Toimitan lopuksi kirjan tekstin ja jätän sen ainakin viikoksi muhimaan, kunnes teen sen valmiiksi ja lähetän toiselle kierrokselle luettavaksi. Vielä kielentarkastajalle ja kirja menee painoon. [Sabira]

− Kehitämme sisältöä yhdessä, ja vielä kuvitusvaiheessa voi tulla muutoksia sisältöön, jos esimerkiksi huomaamme, että siihen sopisi jokin avartava lisäkuva tai lisäjuoni. [Maria]

− Sabira, sinä kirjoitat myös muita kirjoja kuin selkokirjoja. Miten niiden kirjoittaminen eroaa mielestäsi selkokirjojen kirjoittamisesta luovuuden näkökulmasta? [Satu]

− Ei kovinkaan paljon. Kaikissa kirjoissani on tutkimuspohja, jopa runoissa, ja ainoat, jotka eriävät luovuudessa, ovat tieteelliset kirjat. [Sabira]

− Selkokieltä kirjoittaessaan pitää keskittyä paljon rakenteiden, muodon ja sisällön toimivuuteen. Miten selkokielellä kirjoittaessaan voi olla luova? [Satu]

− Tekniset asiat tulevat loppuvaiheessa, kun tarina on jo keksitty ja luovat elementit paikoillaan. Prosessi on luova siihen asti, että rupean toimittamaan tekstiä valmiiksi, sen jälkeen teen lähinnä teknistä työtä. Ensimmäisissä kirjoissa ajattelin paljon enemmän rakennetta ja muotoa, mutta nyt luon ensin ja sitten rakennan kirjan uusiksi, jollei se toimi ensimmäisessä versiossa. [Sabira]

− Maria, millainen on sinun näkemyksesi selkokirjan kuvituksesta? Mikä kuvituksessa on tärkeää ja miten selkokirjan kuvittaminen eroaa ns. tavallisen kirjan kuvittamisesta? [Satu]

− Kuvien täytyy olla helposti hahmotettavissa, mutta samalla niistä saa mielellään löytää kiinnostavia arkipäivään liittyviä yksityiskohtia. Saimme alkuaikoina tiukat määräykset siitä, ettei mielellään saisi olla värikkäitä kuvia, jotka vievät lukijan keskittymiskyvyn ja aivoaktiivisuuden pois kielen käsittelystä. Siksi olemme pysyneet mustavalkoisessa puoleksi sarjakuvamaisessa sapluunassa, joka on toiminut mainiosti omana tavaramerkkinä. Kuvat eivät saa kertoa tarinaa vaan ainoastaan tukea lukijan kokemusta kirjoitetusta tekstistä. [Maria]

− Olen juuri lukemassa Julia Cameronin Tie luovuuteen -kirjaa. Siinä käsitellään luovuutta voimavarana monesta eri näkökulmasta ja erilaisin konkreettisin harjoituksin. Miten selkokieli ruokkii teidän mielestänne lukijan luovuutta? [Satu]

− Kieli antaa uusia virikkeitä ja innostaa kirjoittamaan uudella tavalla, kun ei tarvitse kirjoittaa korkeatasoista kieltä. Kouluissa oppilaat saavat esimerkiksi luoda tekstejä kuviin tai kuvittavat tekstiä tai tekevät omia tarinoita joistain kirjan aiheista. [Sabira]

− Kun lukija kokee, että kertomus puhuttelee, on saavutettu mahdollisuus sitoa lukijan omat kokemukset ja oma maailmankuva kirjallisesti tai kuvituksellisesti uudeksi teokseksi. [Maria]

− Mitkä ovat mielestänne selkokielen tärkeimmät hyödyt? [Satu]

− Selkokieli tukee lukijaa monella tavoin, ja se on usealle lukijalle läheisempi kuin ”tavalliset” kirjat. Selkokirja ja sen aiheet ovat helposti ymmärrettävissä ja käytettävissä, ja niistä voi keskustella yhdessä. Myös heikompi lukija pääsee näin mukaan keskusteluun. Kaikki kirjamme on kirjoitettu niin, että ne herättävät ajattelun aiheita, avartavat maailmaa ja omaa tekemistä, kuten lisätiedon hakemista. Lisäkysymykset nettisivustollamme antavat vielä enemmän ajattelun aiheita. [Sabira]

− Selkokieli antaa lukijalle mahdollisuuden onnistua haasteelliseksi osoittautuneessa tehtävässä. [Maria]

− Mahtuuko selkokieliseen kirjaan mielestänne monta kieltä, vai pitääkö sen olla yksikielinen? [Satu]

− Selkokirjan pitäisi periaatteessa olla yksikielinen, jotta lukija pystyy omaksumaan sen helposti. Käytämme ensimmäisinä Suomessa kolmea tasoa, joista kolmas on vaikein. Siinä voisi kokeilla myös muitakin kieliä, mutta tekisin sen vain, jos siihen on hyvä syy ja testiryhmämme hyväksyy sen ja pitää sitä järkevänä. [Sabira]

− Maria, miten sinä pääset työskentelemään luovasti kuvittaessasi selkokirjoja? [Satu]

− Lähtökohtani on, että kohdeyleisömme ovat keskimääräistä parempia kuvien lukijoita, sillä usein aivot kompensoivat muita heikkouksia. Yritän antaa kuviin ylimääräisiä vihjeitä, tehdä niistä visuaalisesti kiinnostavia ja sitoa niistä hyvän kokonaisuuden. Näin lukijalle tulee tunne siitä että tarinan takana on muutakin kuin teksti. Koska työskentelemme Sabiran kanssa kirjojen suhteen ihan aiheesta lähtien yhdessä, tulee tarinoiden eri kerrokset esille myös kuvituksessa. [Maria]

− Olette pohtineet selkokirjojen käyttöä kieltenopetuksessa. Voisitteko kertoa siitä? [Satu]

− Selkokirjoja käytetään jo kieltenopetuksessa, ja ne toimivat erinomaisesti jopa perustasolla. Lukija, joka on hieman oppinut kieltä, saa paljon irti selkokirjasta ja tuntee onnistuvansa. Kirjassa on tavallista, arkipäivän kieltä, jota hän kuulee ympäristössään ja voi heti käyttää. Rivit ja kappaleet ovat lyhyitä ja kieli sellaista, että hänen tarvitsee vain hakea joitakin sanoja sanakirjasta. Tekstejämme käytetään jo esimerkiksi maahanmuuttajien kieltenopetuksessa Suomessa ja eri kielten opetuksessa muualla maailmassa. Suomenkielisille koululaisille ruotsinkieliset kirjamme antavat motivaatiota oppia ruotsia, onnistumisen tunteen ja tukea oppimiseen. Selkokirjoja voisi käyttää paljon laajemmin kouluissa motivoimaan ja tukemaan oppilaita eri kielten oppimisessa. [Sabira]

− Kiitos mielenkiintoisesta keskustelusta! Selkokielen kasvava tarve haastaa kirjoittajat ja kuvittajat pohtimaan yhä enemmän luovia ratkaisuja. Inspiroivia askeleita luovuuden polulla! [Satu]

© Tarusola

Suomen taiteen tarinassa

Posted on by under näyttely

kohtaaminensuomentaiteentarinassa

Kahden ystävän kohtaaminen Ateneumissa eräänä syyskuun lopun päivänä

– Hienoa, että ehdittiin uudestaan tänne Suomen taiteen tarina -näyttelyyn, jossa on uudenlainen näkökulma tuttuihin teoksiin.

– Näyttelyssä tunnetut suomalaiset klassikot nähdään osana kansainvälistä taiteen kehitystä. Tästä Klassikot-huoneesta esimerkiksi löytyy kylpeviä ihmishahmoja esittäviä teoksia useamman kotimaisen ja ulkomaisen taiteilijan kuvaamina. Hienoja rinnastuksia! Näyttelyarkkitehtuurista on kuulemma vastannut alankomaalainen Marcel Schmalgemeijer, joka katsoi kokoelmia hyvin eri näkökulmasta kuin suomalaisen taiteen asiantuntijat.

klassikot_huone

– Maaliskuussa järjestetyssä opeinfossa oli antoisaa tutustua näyttelyyn esittelyjen ja opastusten avulla. Satu Itkosen keskusteleva kuvan tarkasteluopastus oli hyvä johdanto Visual Thinking Strategies -menetelmään, johon kannattaa perehtyä tarkemmin.

– Tosiaan, joskus nämä klassikkoteokset ovat niin tuttuja jo lapsuudesta, ettei niitä oikein enää katso kunnolla.

– Tuo menetelmä kehittää hyvin myös keskustelu- ja väittelytaitoja sekä kriittistä ajattelua, kuten Satu Itkonen toteaa tekstissään.

– Kuvataiteella oli tärkeä merkitys kansallistunteen heräämiselle, ja historiallisten aiheiden kuvaamiseen haettiin oppia ulkomailta. Tässä näyttelyn yhteydessä julkaistussa Suomen taiteen tarina -kirjassa taidemuseon johtaja Susanna Pettersson kertoo esimerkiksi Albert Edelfeltin opiskelleen historiamaalausta Antwerpenissa ja Pariisissa.

– Aiheet löytyivät usein kotimaisesta kirjallisuudesta, ja esimerkiksi Zacharias Topeliuksen Maamme kirja innoitti monia. Kirjallisuudella on myös ollut merkittävä asema kansallisen identiteetin rakentamisessa ja suomalaisuuden määrittelyssä. Suomalaisen kulttuurin moni-ilmeisyyttä käsitellään virkistävästi muun muassa teoksessa Monikulttuurisen maamme kirja, jonka ovat toimittaneet Marjukka Kenttälä, Lasse Koskela, Saija Pyhäniemi ja Tuomas Seppä.

suomen-taiteen-tarina-kirja

– Huomasitko muuten, että tässäkin Maisema-huoneen salitekstissä on nostettu esiin J.L. Runebergin ja Zacharias Topeliuksen vastakkaiset ajatukset suomalaisesta maisemasta?

– Kyllä! Olisi hienoa, jos tuota kirjallisuusnäkökulmaa olisi täällä vielä enemmän kuvataiteen rinnalla. Suomen taiteen tarinan rakentamisessa kirjallisuudessa ja kuvataiteessa on niin yhteiset lähtökohdat: niiden vuorovaikutus on läheistä, kuten musiikinkin. Näiden kaikkien vuoropuhelu samassa näyttelyssä vielä laajemmin toisi syvyyttä aiheen käsittelyyn myös opetuksen kannalta.

– Kouluille on tarjolla opastusten lisäksi kivoja tehtäviä, joissa on otettu huomioon perusopetuksen uusi opetussuunnitelma.

– Monet tehtävät on suunniteltu äidinkielen ja kirjallisuuden sekä kuvataiteen oppiaineet huomioiden.

– Pohdin juuri tekeillä olevassa opinnäytetyössäni noiden kahden oppiaineen yhteistyötä peruskoulussa.

jatkotehtavat-kouluille

– Tehtävissä erityisen mielenkiintoinen on Kuunnellen kuvaksi -piirustustehtävä, jossa opettaja kuvailee valitsemansa teoskuvan oppilaille mahdollisimman tarkasti ja oppilaat piirtävät opettajan kuvailun pohjalta oman versionsa. Jos tehtävää sovellettaisiin niin, että oppilaat kuvailisivat teoksia toisilleen, saataisiin kielellinen näkökulma esiin vielä vahvemmin.

– Teoksen kuvailu varmasti vaatii selkeää ilmaisua ja laajaa sanavarastoa. Sullahan on kokemusta kuvailutulkkauksesta, Satu.

– Joo, sitä on tosiaan tullut tehtyä jonkin verran. Marraskuussa pääsee myös syventämään oppimaansa Kulttuurin yhdenvertaisuus -foorumilla.

– Sieltä saa varmasti monia uusia näkökulmia kulttuuripalveluiden saavutettavuuteen. Palataan siihen myös blogissa marraskuussa!

– Palataan! Sitä ennen saamme mielenkiintoisen vieraan keskustelemaan kanssamme lokakuussa!

©Tarusola