Lukuhaasteessa

Kolmen ystävän kohtaaminen eräänä joulukuun lopun päivänä

– Moi, Satu ja Suvi. Vuosi 2019 alkaa olla lopuillaan ja samoin muistaakseni teidän lukuhaaste? [Sini]

– Kiva nähdä, Sini! Joo, mä intouduin tosiaan vuoden 2019 tammikuussa aloittamaan Helmetin lukuhaasteen. Olin lapsena ja nuorena himolukija. Taisin saada innostuksen lukemiseen verenperintönä. Molemmilla vanhemmillani kirjallisuus on ollut keskeisenä osana elämää. Kasvoin kirjahyllyjen ympäröimänä, ja mulle luettiin paljon ääneen. Kun opin lukemaan itse, siirryin Turun kaupunginkirjaston suurkuluttajaksi. Rakastin lukemista koko sydämestäni, ja se ohjasi myös uravalintaani. Yliopisto-opintojen ja työelämän myötä suhteeni lukemiseen kuitenkin muuttui. Siitä tuli enemmän velvollisuus kuin nautinto. Myöhemmin töiden lisäksi oma intensiivinen kirjoittaminen alkoi kahlita aikaa. Ennen olin sukeltanut kirjojen seikkailuihin, lopulta päädyin suorittamaan kaunokirjallisuuden lukemista. Vieraannuin salakavalasti siitä huumaavasta tunteesta, joka valtaa, kun pääsee eläytymään hyvään tarinaan. Ennen lukuhaastetta tuli luettua ehkä keskimäärin vain viitisen kaunokirjallista teosta vuodessa kaikkien työtekstien lisäksi. Se kalvoi, kun tiedän ammatillisessa mielessä kaikki lukemisen hyödyt ja omissa koulutuksissanikin aina liputan kaunokirjallisuuden puolesta. [Satu]

– Entä tilanne tänä vuonna? Onko suhteesi lukemiseen muuttunut haasteen myötä? [Sini]

– Nyt on todellakin ihan erilainen tilanne! Olin kyllä jo muinakin vuosina kiinnittänyt huomiota Helmetin lukuhaasteeseen mutta ajatellut aina, etten ikinä löytäisi sille aikaa. Tammikuussa jotenkin vain tuntui oikealta hetkeltä ottaa haaste vastaan, ja tässä sitä ollaan. On tullut luettua vuoden aikana 252 kirjaa haasteeseen ja lisäksi muita esimerkiksi työhön liittyviä teoksia. Aloitin vuoden 2019 haasteen ensin yksin. Sitten kyselin Suvilta vinkkejä ja aloin tehdä kaikkien muiden vuosien haasteita yläkoululaisen Suvin sparraamana. Tein siis tämän vuoden haasteen lisäksi myös kaikki muut olemassa olevat Helmet-lukuhaasteet vuosilta 2015, 2016, 2017 ja 2018. Myös 75-vuotias äitini on suorittanut vuoden 2019 haasteen, joten meitä on kolme sukupolvea osallistunut haasteeseen. Helmetin haasteessa parasta on se, että kirjat saa valita itse ja haasteen eri kohdat ohjailevat valintaa vapaan kannustavasti. [Satu]

– Oho, olet tosiaan lähtenyt täysillä mukaan haasteeseen. Useamman vuoden lukuhaasteet yhden vuoden aikana! Löytyikö annettujen haastekohtien joukosta erityisiä suosikkeja? [Sini]

– Inspiroivia kohtia on todella paljon! Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja -kohta on ollut antoisa. Hyviä lukuvinkkejä on tullut poimittua myös Helmet-lukuhaasteen julkisen Facebook-ryhmän keskusteluista, joissa tuodaan esiin laaja kirjo erilaisia teoksia. [Satu]

– Hienoa, että on myös kanavia, joiden kautta saa vinkkejä kirjatarjonnasta. Olen kuullut, että lukuhaaste on saanut joitakin ystäviäni innostumaan myös lukupiireistä. Mutta miltä nyt tuntuu? [Sini]

– Lukeminen on tosi kivaa, ja on ollut mukava antaa vinkkejä lukemistani kirjoista. En halunnut suorittaa tätä lukuhaastetta virallisesti vaan lukea vapaasti. Olen suorittanut koulussa lukudiplomin ja pitänyt lukupäiväkirjaa. Kaikkein mieluiten luen täysin omavalintaisia kirjoja. [Suvi]

– Tämä on ollut järisyttävä kokemus! Olen päässyt kokemaan lukemisen intohimon taas. Välillä on pitänyt tarttua nenäliinapakettiin ja välillä tullut hihitettyä itsekseen ruuhkabussissa. Aina silloin tällöin joku kirja on tempaissut niin mukaansa, etten ole voinut lopettaa lukemista. Jotkin tarinat ovat jääneet elämään omaa elämäänsä, ja joidenkin päähenkilöiden kohtalo on vaivannut vielä pitkään lukemisen jälkeen. Luin aika paljon monista eri maailmankolkista kumpuavaa kirjallisuutta, ja tuntuukin, että vuoden aikana tuli tehtyä monta maailmanympärysmatkaa. On uskomattoman hienoa, että Suomen kirjastolaitos avaa lukemattomia ovia kirjallisuuden maailmaan. Olen tosiaan ollut koko ikäni kirjaston kanta-asiakas sekä opintojen, työn että vapaa-ajan merkeissä mutta vasta asuttuani kauan ulkomailla opin arvostamaan suomalaista kirjastojärjestelmää koko sydämestäni. Kaikkialla kirjastot palveluineen eivät todellakaan ole yhtä laadukkaita kuin Suomessa. Olen erityisen iloinen Espoon kaupunginkirjaston puolesta, joka valittiin vuonna 2019 maailman parhaimmaksi kirjastoksi. Myös Helsingin uusi keskustakirjasto Oodi ilahduttaa lukukeitaana. Ei ihme, että se puolestaan valittiin maailman parhaaksi uudeksi kirjastoksi. Lisäksi Monikielinen kirjasto ansaitsee ehdottomasti erityismaininnan kielten kirjon vaalimisesta. [Satu]

– Kirjastot ovat kyllä parhautta! Olin juuri koulutuksessa, ja samaan aikaan kun siellä annettiin lukuvinkkejä, sain varattua ne teokset näppärästi Taskukirjasto-sovelluksella. Ihanan nopeaa ja tehokasta. Millaisia lukutottumuksia teillä on, Suvi ja Satu?

– Luen eniten fantasiakirjoja. Ne ovat parhaita, koska ne saavat kuvittelemaan erilaisia asioita. Olen aika nopea lukija, ja tänä vuonna olen lukenut vähintään viisi kirjaa viikossa eli yhteensä noin 260 kirjaa. [Suvi]

– Olen aina pitänyt itseäni aika nopeana lukijana, mutta Suvi on kyllä paljon nopsempi. Hän on myös rohkeampi tarttumaan erilaisiin kirjoihin ja tarvittaessa jättämään ne lukematta, jos tarina ei imaise mukaansa. Kuitenkin myös sitkeä ja sisukas lukija, joka jaksaa vaeltaa läpi tuhatsivuisten tekstiviidakkojenkin. Olen saanut Suvilta tosi mielenkiintoisia suosituksia kirjoista, joihin en olisi varmaankaan koskaan tarttunut itsekseni ja oppinut lisää eri kirjallisuuden lajeista. Haasteen tekeminen yhdessä on ollut tosi hauskaa! On ollut kiva, kun on voinut lukea ja puhua kirjoista yhdessä. Yhteinen kokemus ja jakaminen ovat palkinneet. Suvin varhaislapsuudesta asti on tullut luettua paljon lastenkirjoja yhdessä, mutta nyt lukukokemuksen jakaminen on muuttunut – tasavertaisemmaksi ja monipuolisemmaksi. [Satu]

– Hienoa, että teillä on yhteinen harrastus ja into jakaa kokemuksia! Millaisia kirjoja ja lukukokemuksia lukuhaaste sitten on teille tuonut? Mikä oli paras tai mieleenpainuvin kirja vuonna 2019?

Ready player one on kaikkien aikojen suosikkikirjani. Luen sen aina monta kertaa vuodessa. Olen lukenut myös paljon lempikirjailijani Rick Riordanin kirjoja eri sarjoista, erityisesti Magnus Chase -sarja on yksi suosikeistani. Niissä sarjoissa on sopivasti mytologiaan kietoutuvaa seikkailua.  [Suvi]

– Luin vuoden aikana laajan kirjon tyyleiltään ja teemoiltaan erilaisia kirjoja. Mieleenpainuvin lukukokemus on ehkä ollut Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys -romaanin lukeminen uudestaan. Luin sen parikymmentä vuotta sitten opiskeluaikana, jolloin se teki muhun todella suuren vaikutuksen. Tällä kertaa odotukseni olivat huipussaan, kun päätin lukea sen uudestaan. Alku oli järkytys. En muistanut tarinasta mitään yksityiskohtia, eikä se tuntunut aukeavan ollenkaan. Sitten se imaisi mukaansa pariksi sadaksi sivuksi, kunnes taas hyydyin. Jatkoin kuitenkin luovuttamatta loppuun, joka palkitsi kaiken ponnistelun. Tapahtumat jäivät pitkäksi aikaa kaihertamaan, ja luulen nyt ymmärtäneeni kirjaa paremmin kuin viimeksi.

Joistakin muista vaikuttavista tarinoista on jäänyt mieleen eri asioita, fragmentteja. Tietyistä kirjoista poimin muistikirjaani vaikuttavimpia virkkeitä muistiin. Päällimmäisenä kokemuksena viiden lukuhaasteen suorittamisesta on riemu siitä, kuinka erilaisiin kirjoihin, kirjailijoihin ja kirjallisiin maailmoihin tuli tutustuttua. Huomaan myös muuttuneeni lukijana. Siinä missä ennen valitsin kirjat rajatummin esimerkiksi niiden aihepiirin tai genren perusteella, tartun nyt monipuolisemmin erityyppisiin teoksiin. On tullut sekä tutustuttua moniin uusiin tuttavuuksiin että toisaalta luettua monia vanhoja tuttuja ihan uusin silmin. Nautin erityisesti yllättävästä kerronnasta ja ilmaisuvoimaisesta kielestä; käännöskirjallisuudessa hyvän suomentajan rooli on todella tärkeä.

Tässä lukuhaasteeni kymmenen kultaisinta kirjaa:

Sadan vuoden yksinäisyys (Gabriel García Márquez, suom. Matti Rossi)

Harhaileva tähti (J.M.G. Le Clézio, suom. Annikki Suni)

The smell of other people’s houses (Bonnie-Sue Hitchcock)

Sydäntorni (Jennifer Egan, suom. Heikki Karjalainen)

Caracasissa on vielä yö (Karina Sainz Borgo, suom. Taina Helkamo)

Mestaritontun seikkailut (Aili Somersalo)

Tulvaniitty (Jhumpa Lahiri, suom. Sari Karhulahti)

Stoner (John Williams, suom. Ilkka Rekiaro)

Punainen poni (John Steinbeck, suom. Tuomas Anhava)

Kaikki laulavat linnut (Evie Wyld, suom. Sari Karhulahti)

– Entä ikävin lukukokemus? [Sini]

– Lukemieni kirjojen joukkoon mahtuu tosiaan kaikenlaista, vaikka yritin jo alkujaan valita sellaisia kirjoja, joista ajattelin pitäväni. Joskus jonkun kirjan lukeminen on tuntunut upottavassa suossa rämpimiseltä. Alun perin en olisi halunnut jättää mitään kirjaa kesken ja välillä yritin taistella, jotten olisi luovuttanut tarinan takkuillessa. Sitten rohkaistuin luottamaan vaistooni ja päädyin aina silloin tällöin palauttamaan kirjan takaisin kirjastoon lukematta loppuun asti, kun teksti maistui mauttomalta eikä lukeminen kerta kaikkiaan edennyt. Maailmassa on niin valtavasti kiehtovia tarinoita, ettei vähemmän onnistuneiden pariin kannata jäädä tahkomaan. Hyvä tarina yllättää, koskettaa, liikuttaa, järkyttää, lohduttaa, tempaa mukaansa, ravistelee ja jättää jäljen. [Satu]

– Mullakin on ollut huonoja lukukokemuksia. Joskus olen lukenut kirjan silti loppuun ja joskus jättänyt kesken. On niin paljon hyviä kirjoja, ettei huonoja kannata lukea turhaan. [Suvi]

– Miten noin valtavan kirjamäärän lukemiseen löytyy aikaa? [Sini]

– Se aika on vain otettava. Yllättävästi sitä löytyy, kun haluaa lukea. Luen nykyisin kaikkialla, missä voin. Tietysti ihaninta on, kun saa keskittyä tarinaan kaikessa rauhassa nojatuolin uumenissa tai sohvan sopukassa. Lapsena tein itselleni lukupesän patjoista ja tyynyistä. Suvikin on tehnyt vaikka minkälaisia lukukoloja itselleen. Jotkut kirjat vaativat rauhallisen paikan ja ajan. Joitakin on helpompi lukea keskittymättä sen kummemmin. Onkin tullut luettua melkeinpä missä vain. Uimahallin pukkarissa, parkkipaikalla autossa, raitiovaunussa, sängyssä, puiston penkillä, autotallissa, bussipysäkillä, kävellessä, tyrskyävän meren rannalla – ja tietysti kirjastossa! Kirjastonhoitaja Henriika Tulivirta, jonka upeaa lukusuoritusta ihailen, kertoi lukevansa tiskatessaankin.

Sähköisiä kirjoja välttelin pitkään, koska joudun tekstityöni takia tuijottamaan päivittäin niin paljon tietokoneen kuvaruutua ja haluan lepuuttaa silmiä paperikirjojen parissa. Saatuani Helsingin Sanomien tilaajana BookBeat-palvelun tarjouksen kuuden viikon maksuttomasta kokeilusta, otin ilon irti uutuuskirjoista, joiden varausjono kirjastossa on loputtoman pitkä. Jäin ilmaisen kauden loputtua tilaajaksi. On aikamoista luksusta päästä lukemaan uutta kirjaa heti. Esimerkiksi Antti Röngän Jalat ilmassa -romaaniin pääsin tarttumaan välittömästi luettuani Helsingin Sanomien arvostelun sen ilmestymispäivänä.

Vaikka pidänkin äänikirjoja tärkeinä erityisesti niille, joille perinteinen muoto ei sovi, olen itse lukijana painetun sanan ystävä. Haluan lukea omassa tahdissani ja kuulla kirjan äänet päässäni omana versionani. Laura Lindstedt käsittelee aihetta kiinnostavasti Helsingin Sanomien uudenvuoden kirjailijapuheenvuorossa.

Perinteinen kirja tuntuu parhaalta hyppysissä. Se myös ikään kuin pakottaa pysähtymään lukemisen äärelle ja keskittymään tarinaan. Uutisvirran seuraaminen tekee olon levottomaksi. Kaunokirjallisuus tyynnyttää – paitsi jos ei jostain syystä pääse jatkamaan lukemista. Silloin levoton olo kutkuttelee ja haluaisi vain päästä takaisin tarinan pyörteisiin. [Satu]

– Mun kiireiseen arkeen kuuluu työkirjallisuuden lisäksi äänikirjat. En oikein muuten ehtisi nauttimaan kirjallisuudesta mutta äänikirjojen kautta pääsen työmatkoilla uppoutumaan ja rentoutumaan tarinoiden maailmaan. Itse en ehkä pystyisi yhdistämään tyrskyssä kävelemistä lukemiseen perinteisen kirjan avulla, mutta äänikirjoilla se onnistuu, samoin siivotessa ja koiraa ulkoiluttaessa. Paperikirjoista kaipaan eniten kansitaidetta, joka jää äänikirjoja kuluttaessa usein pieneksi kuvakkeeksi kännykän ruudulle. [Sini]

– Onnistunut kansi vetää puoleensa. Mä olen nauttinut lukuhaasteen aikana erityisesti lukemisen ja kirjoittamisen yhdistämisestä, kuten kesäkuun Lue minut -blogikirjoituksessamme sekä heinäkuun ja elokuun Kirjan talon verkkokurssien kirjoitusharjoituksista kirjoittaessamme. Ilmaisuvoimaisen tekstin kirjoittaminen on vaikeaa. Välillä on iskenyt ihan kynäkateus, kun on lukenut jotain huikeaa tekstiä. Rakastan onnistuneita kuvauksia, varsinkin jos ne ovat jollain tavalla tuoreita ja yllättäviä. Yllättävyys on muutenkin muodostunut tärkeäksi: ilahdun joka kerta, jos tarinassa on odottamattomia elementtejä. [Satu]

– Sama täällä! Entä Suvi, onko myös sulle kirjoittaminen tärkeää? [Sini]

– Joo, tykkään kirjoittaa lyhyitä tarinoita, juttuja ja sarjakuvien tekstityksiä. [Suvi]

– Entä vuoden 2020 haaste, aiotteko tarttua siihen? [Sini]

– En varmaankaan suorita virallista haastetta mutta aion lukea taas vapaamuotoisesti kirjamäärän vähintään kolminkertaisesti. [Suvi]

– Kyllä, ehdottomasti! Haaste onkin jo julkaistu. Olen koukussa lukemiseen taas. Ihan mahtava seikkailu! [Satu]

– Hienoa! Täytyy sanoa, että saitte myös mut vähän innostumaan. Ehkä tartun haasteeseen tulevana vuonna. [Sini]

– Upeaa, kohta päästään siis antamaan vinkkejä toisillemme! Lukuloistetta kaikille lukijoille vuoteen 2020!

© Tarusola

Oppiaineiden yhteistyössä

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä marraskuun lopun päivänä

– Moi, Sini! Piristävää nähdä marraskuun pimeyden ytimessä!

– Samoin, Satu! Paljon kahvia, kynttilöitä ja kivoja kavereita on myös mun kaamoksenkestämisresepti.

– Olen viime aikoina päässyt monissa eri tilaisuuksissa kertomaan blogistamme ja sen lähtökohdasta, visuaalisuuden ja verbaalisuuden yhteispelistä. Se tuntuu kiinnostavan erityisesti kasvattajia. Sun hiljattain valmistunut opinnäytetyösihän linkittyy olennaisesti tähän sanan ja kuvan yhteispeliin.

– Kyllä. Aloittaessani kuvataidekasvatuksen opinnot 2014 julkaistiin perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet, ja niitä käsiteltiin myös osana opintoja. Opetussuunnitelman perusteista löytyy paljon kokonaisvaltaisempaan oppimiseen pyrkivää ajattelua, kuten monilukutaito ja muut laaja-alaisen osaamisen tavoitteet sekä oppiaineiden yhteistyö monialaisten opetuskokonaisuuksien muodossa. Näistä etenkin monilukutaito visuaalisen kulttuurin näkökulmasta oli meillä erään kurssin sisältönä. Jo opintojeni alussa päätin, että opinnäytteeni käsittelee jollain tavalla visuaalisen ja verbaalisen kielen yhteistyötä.

– Me ollaankin työstetty tuota yhteistyötä kauan monessa eri muodossa. Miten päädyit käsittelemään aihetta opinnäytetyössäsi juuri yläkoulun näkökulmasta?

– Opetusharjoittelun kautta pääsin tutustumaan peruskoulun ja etenkin yläkoulun arkeen. Kyselin kiinnostuneena opettajien kokemuksia oppiaineiden yhteistyöstä ja seurasin uuden opetussuunnitelman herättämiä keskusteluja sosiaalisessa mediassa. Sitä kautta sain hieman käsitystä siitä, millaisia haasteita ja mahdollisuuksia opetussuunnitelma tarjoaa aineenopettajille yläkoulussa. Alakoulussa opetuksen eheyttäminen on tietysti helpompaa ainakin niissä aineissa, joita opettaa sama luokanopettaja. Vaikutti myös siltä, että kuvataiteen ja äidinkielen sisältöjä opetetaan osittain päällekkäin. Monilukutaitoon liittyvä laaja tekstikäsitys on tuonut kuvien ja audiovisuaalisen materiaalin tulkinnan osaksi äidinkielenopetusta.

– Monilukutaito, kuten kielitietoisuus, ovat tosiaan uuden opsin ja myös uuden varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden parhautta. Millainen sun tutkimusaineistosi olikaan ja miten päädyit valitsemaan sen?

– Halusin saada esiin opettajien kokemuksia peruskoulun arjesta ja siksi valitsin aineiston hankintatavaksi ryhmäkeskustelun. Keskusteluun osallistui kuusi opettajaa, kolme molemmista oppiaineista. Ryhmäkeskustelussa pyysin opettajia pohtimaan oppiaineiden yhteistyöalueita eheyttävän opetuksen näkökulmasta. Tämän lisäksi keskusteltiin myös siitä, miten oppiaineiden yhteistyötä voisi edistää ja mitkä tekijät vaikeuttavat oppiaineiden yhteistyötä.

Keskustelun lisäksi aineistonani olivat myös yläkoulun äidinkielen oppikirjat ja opetussuunnitelman perusteet. Oppikirjojen kautta yritin saada jonkinlaisen kuvan myös äidinkielen sisällöistä ja siitä, miten esimerkiksi kuvaa käsitellään osana äidinkielen opetusta.

Minua kiinnosti myös, mitä laajempi ja kokonaisvaltaisempi visuaalisen ja verbaalisen kielen näkökulmia yhdistävä opetus voisi tarjota. Kulttuurin monissa muodoissa visuaalinen ja verbaalinen kieli toimivat yhdessä osana monimediaista merkityksenantoa, joten mukana on myös kuvan ja sanan vuorovaikutuksen näkökulma. Ryhmäkeskustelussa aiheena oli myös opettajien yhteistyön edellytykset ja kokemukset uuden opetussuunnitelman mukaisesta eheyttävästä opetuksesta.

– Mitkä olivat niitä yhteistyölle hedelmällisiä alueita?

– Mediaopetuksen nähtiin tarjoavan paljon mahdollisuuksia myös laajemmalle oppiaineiden yhteistyölle. Media löytyy opetussuunnitelman perusteista sekä molempien oppiaineiden että laaja-alaisten tavoitteiden sisällöistä. Näin mediaan liittyvä osaaminen on liitetty yhä selkeämmin jokaisen oppiaineen tavoitteisiin. Tämän lisäksi ryhmäkeskustelussa esille nostettuja yhteisiä alueita olivat journalistinen kuva ja teksti, kuvittaminen, tiedon visualisointi ja mainonnan kuvat sekä sarjakuva, pelit, elokuva, draamakasvatus ja mediataide. Monet kokivat, että erityisesti kirjallisuuden ja taiteen historian käsittely yhteistyössä tarjosivat kokonaisvaltaisemman kuvan esimerkiksi tietyn aikakauden kulttuurista ja vähensi tiedon pirstaleisuutta. Yhteistyötä olisi varmasti hedelmällistä laajentaa myös historian opetukseen.

– Kerro jokin esimerkki siitä, miten oppiaineiden yhteistyössä toteutettu kokonaisuus voisi antaa oppilaille kokonaisvaltaisemman kuvan opetettavasta asiasta.

– Esimerkiksi journalistinen kuva ja teksti -kokonaisuus, joka ryhmäkeskustelussakin mainittiin, voisi huomioida erilaiset juttutyypit. Tekstilajille annettu tehtävä vaikuttaa kirjoittavan toimittajan lisäksi myös siihen, miten kuvajournalisti aihettaan lähestyy ja siten myös kuvan sisältöön ja sen välittämään tietoon. Siinä missä teksti ankkuroi kuvan merkityksiä, myös kuva rakentaa kokonaisuutta sekä muokkaa ja täydentää sanoin rakennettuja merkityksiä. Oppilaat voisivat valita aiheeksi omia kiinnostuksen kohteitaan. Journalismin ympärille rakennettuun opetuskokonaisuuteen sisältyy monia laaja-alaisen osaamisen tavoitteita, kuten vuorovaikutustaidot, projektityöskentely, osallisuus, vaikuttaminen, kulttuurinen osaaminen, monilukutaito ja TVT-taidot.

– Mainitsit aluksi, että oppiaineiden yhteistyö ei ole aina ongelmatonta. Millaiset asiat vaikeuttavat yhteistyötä?

– Opettajien arki on todella kiireistä. Ryhmäkeskusteluun osallistuneet opettajat kertoivat, kuinka yhteistyön onnistuminen edellyttää yhteistä suunnitteluaikaa, jota ei juurikaan ole. Toiset jopa toteuttavat yhteistyötä käyttäen siihen omaa vapaa-aikaansa, mutta sitähän ei voi keneltäkään vaatia. Vaikka opetussuunnitelma edellyttää laajempien kokonaisuuksien opettamista ja oppiainerajoja ylittävää opetusta, on lukujärjestys usein kuitenkin joustamaton. Koulun rakenteiden tulisi olla joustavammat ja opettajien saada enemmän tukea rajojen ylityksiin. Opinnäytteeni aineisto viittasi siihen, että erikseen lukujärjestykseen kirjattujen ilmiöjaksojen tai monialaisille oppimiskokonaisuuksille varattujen aikojen ulkopuolella lukujärjestyksestä poikkeaminen oli hankalaa. Opettajat eivät voi olla yksin vastuussa järjestelyistä.

– Suunnittelu ja toimivan materiaalin valmistaminen on tosiaan vaativaa: tarvitaan paljon aikaa, luovuutta ja kokemustakin. Entä miten oppiaineiden välistä yhteistyötä voisi edistää?

– Pohdittaessa rakenteiden muutostarpeita todettiin, että oppiaineiden sisältöjen ja tuntien karsiminen antaisi tilaa yhteiselle, ilmiöpohjaiselle ja pitkäkestoiselle oppimiselle. Karsittuja sisältöjä voisi siirtää osaksi laajempia kokonaisuuksia. Opetussuunnitelmien mukaisen sisältöjen ja tuntimäärien muutoksen epäiltiin kuitenkin olevan käytännössä hankalaa. Yhteistyö voisi myös helpottua, jos lukujärjestyksiin varattaisiin tunteja kahden tai useamman aineen yhteistyölle. Samanaikaisopetuksen nähtiin tarjoavan myös mahdollisuuksia tarkastella yhteistä aihetta tai jotain yhdessä koettua eri tiedonalojen näkökulmasta väitellen ja argumentoiden. Samalla oppilaat voisivat saada opettajilta myös vuorovaikutuksen mallia.

Opettajilta saivat paljon kiitosta myös erilaisten kulttuuritahojen järjestämät kurssit sekä museoiden yleisötyö, joka tarjoaa opettajille näyttelykokonaisuuksiin liittyviä pedagogisia materiaaleja.

– Kuulostaa lupaavasti siltä, että erilaisten yhteistyömuotojen kehittely tarjoaa paljon mahdollisuuksia jatkossakin.

– Kyllä, ja toivonkin, että hyviä kokemuksia jaetaan myös oman koulun ulkopuolelle. Se helpottaa varmasti opettajien arkea. Myös koulun ulkopuolisten tahojen apu on tärkeää ja arvostettua, kuten edellä mainitsin. Tarvitaan apua, tukea, aikaa ja kannustusta. Siitä puheen olleen, miten sua on kannustanut lukemaan se lukuhaaste, johon tartuit tämän vuoden alussa?

– Kyllä, ja toivonkin, että hyviä kokemuksia jaetaan myös oman koulun ulkopuolelle. Se helpottaa varmasti opettajien arkea. Myös koulun ulkopuolisten tahojen apu on tärkeää ja arvostettua, kuten edellä mainitsin. Tarvitaan apua, tukea, aikaa ja kannustusta. Siitä puheen olleen, miten sua on kannustanut lukemaan se lukuhaaste, johon tartuit tämän vuoden alussa?

– Kannustus on kyllä elementaarisen tärkeää, ja sitä pitäisi olla paljon enemmän kaikilla elämän osa-alueilla, kuten positiivista palautettakin. Helmetin lukuhaaste on antanut takaisin lukemisen ilon ja intohimon!

– Palataanko siihen joulukuun postauksessa?

– Joo, tosi mieluusti!

© Tarusola

Päivälehden museossa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä tammikuun lopun päivänä

– Moi, Sini! Miten sun vuosi 2019 on alkanut?

– Oikein mukavasti, kiitos kysymästä. Aurinkoiset pakkassäät ovat houkutelleet ulkoilemaan, ja pieni loma vuodenvaihteessa piristi kummasti. Entä sulla, Satu?

– Ihanan kulttuuripainotteisesti. Ehdin kuin ehdinkin Tennispalatsiin Helsingin taidemuseon Odotin sinua -näyttelyyn, jossa maalaustaide ja runous esiintyivät rinnakkain, sekä Ateneumin Kohtaamisia kaupungissa -näyttelyyn, jossa erityisen ilahduttavia olivat mun mielestä henkilökuvat. Myös Lux Helsinki tammikuun alussa toi virkistävää valoa pimeyden keskelle. Kivasti virkistystä on syntynyt lisäksi Helmet-lukuhaasteesta, jonka otin vastaan tämän vuoden alussa. Toinen kutkuttava haaste on vuoden 2019 museohaaste.

– Itse olen nauttinut kirjoista viime aikoina lähinnä äänikirjojen muodossa. Työmatkat sujuu rattoisasti, ja paljon tulee kuunneltua myös sellaisia kirjoja, joihin en ehkä muuten tarttuisi. Mutta hei, kiva kun pääsit mun kanssa tänne Päivälehden museoon ja Kertova kuva -näyttelyyn! Oletko käynyt täällä aikaisemmin? Museon sivuilta löytyy seuraava kuvaus: ”Päivälehden museossa tutustutaan median historiaan, nykypäivään ja tulevaisuuteen sekä sananvapauden toteutumiseen meillä ja muualla. Samalla kerrotaan Helsingin Sanomien, Suomen suurimman sanomalehden lähes 130-vuotinen tarina. Museo haluaa edistää medianlukutaitoa ja erityisesti lasten ja nuorten lukuharrastusta. Näyttelyiden lisäksi järjestetään aktiivisesti erilaista ohjelmaa – opastuksia, työnäytöksiä, työpajoja, tapahtumapäiviä, museoteatteria ja seminaareja. Museoon on vapaa pääsy ja kaikki toiminta on yleisölle maksutonta. Museota ylläpitää yleishyödyllinen Helsingin Sanomain Säätiö, jonka tehtävänä on suomalaisen laatujournalismin ja sananvapauden turvaaminen.”

– Tämä on ensimmäinen vierailuni täällä. Vaikuttaa, että museo on koululaisryhmille mahtava oppimispaikka, kuten museon sivuilta löytyvä kuvaus kertoo: ”Museossa on mahdollisuus tutustua median nykypäivään ja historiaan mielenkiintoisilla ja opettavaisilla tavoilla. Museon sisällöt tarjoavat uusi[a] muotoja eri oppiaineiden opetukseen ja niiden yhdistelemiseen. Museovierailut elävöittävät muun muassa äidinkielen, historian, yhteiskuntaopin ja kuvaamataidon [kuvataiteen, toim. huom.] opetusta. Kaikki museon tarjoamat palvelut ovat kouluille ilmaisia.”

– Tämän Kertova kuva -näyttelyn takana ovat palkittu kuvittaja, graafinen suunnittelija ja sarjakuvataiteilija Ville Tietäväinen sekä toimittaja ja tietokirjailija Ville Hänninen. Näyttelyn kuvat ja teksti tuovat tosi hyvin esiin erilaisia tapoja käyttää kuvituskuvaa – ja miten se voi tuoda journalistiseen tekstiin uusia tasoja. Kuten tuossa seinätekstissäkin lukee, tekijät haluavat puhua “ideapohjaisen kuvan ainutkertaisen sanoman puolesta.”

– Näyttelytietojen jako kolmeen osaan – lajit, keinot, mahdollisuudet – on selkeä. Täällä saa kaiken kaikkiaan paljon tietoa kuvituskuvista. Mitkä sun mielestä ovat tärkeimmät erot piirretyn kuvituskuvan ja valokuvan välillä?

– Kuvituskuvakin voi tietysti olla valokuva. Usein se on kuitenkin käsitelty tai rakennettu niin, että sen ymmärtää kuvituskuvaksi. Näistä näyttelyn teksteistä löytyy paljon näkökulmia siihen, miksi joihinkin teksteihin sopii kuvituskuva valokuvaa paremmin. Kuvituksen avulla voidaan esittää pohdintoja ja analyysiä sekä kertoa asioita, joita ei oikeastaan voi sanoa. Kuvituksen avulla voi myös kärjistää, konkretisoida tai antaa abstrakteille ilmiöille hahmon. Täällä mainitaan myös ajan kuvaaminen. Kuvitusten avulla voi kuvata historiaa tai tulevaisuutta – “eri aikojen asiat, ihmiset ja ilmiöt voi vaikka rinnastaa samaan kuvaan”. Jutun aihe voi myös olla arkaluontoinen, eikä haastateltava ehkä halua tulla kuvatuksi. Kuvitus auttaa myös siinä, ettei juttu henkilöidy haastateltavaan vaan nousee yleisemmälle tasolle. Vaikka valokuvan muokkausmahdollisuudet ovat nykyään lähes kaikkien tiedossa, nähdään valokuvan edelleen tietyllä tavalla jäljentävän todellisuutta. Jos halutaan välittää vaikutelma paikallaolosta, jostain itse koetusta, välittää valokuva sen usein parhaiten. Kuvituskuva on usein analyyttisempi. Tässäkin puhutaan ajatellusta kuvasta, jolle on oma paikkansa journalismissa.  Esimerkkejä löytyy täältä näyttelyteksteistä paljon, ja ne tulevat hyvin esiin Tietäväisen kuvitusten kautta.

– Tosi mielenkiintoisia näkökulmia ja paljon tietoa sulateltavaksi! Itse olen joutunut pohtimaan paljon toimittajan vastuuta ja arvovalintoja erityisesti kirjoittamisen näkökulmasta: miten kohdetta ja hänen toimintaansa kuvataan ja kuvaillaan sanallisesti. Samassa yhteydessä olen päässyt pohtimaan kuvien käyttöä laajasti. Toimittajalla on paljon valtaa valita, missä valossa kohteen esittää. Valinnat voivat vaikuttaa kauaskantoisesti.

– Ihmisen kuvaamisestakin on täällä monta esimerkkiä. Karikatyyri, henkilökuva ja pilapiirros on käsitelty kaikki omina lajeinaan. Mielenkiintoista on myös pohdinta yleishenkilön käytöstä kuvituksissa. Yleishenkilö ei ole nimetty henkilö vaan edustaa ryhmää tai luokkaa. Kuvittaja joutuu pohtimaan paljon sitä, mitä arvoja kuva välittää. Miten yleistää ja kärjistää mutta samalla välttää liiallisten stereotypioiden käyttöä. Tässä pohditaan sitä, miksi yleishenkilö on usein mies, eikä nainen. Kuvistunneilta on tuttua tarkastella mediakuvastoa niin, että pohditaan miten kuvan tulkintaan vaikuttaisi esimerkiksi kuvatun henkilön vaihtaminen esimerkiksi toisen sukupuolen tai ikäluokan edustajaan. Tulokset ovat usein mielenkiintoisia ja herättelevät katsomaan meitä ympäröiviä kuvia uudella tavalla. Samaa ajatusta on myös hyödynnetty monissa kuvataiteen teoksissa.

– Muuten, Tampereen yliopiston, Aikakausmedian ja Sanomalehtien Liiton yhteisen Nuoret estradille -hankkeen puitteissa julkaistussa Nuoret estradille #2 Rohkeutta ja vastuuta -materiaalissa käsitellään kompaktisti julkaisemisen etiikkaa ja muita vastuulliseen julkaisemiseen liittyviä kysymyksiä. Sanomalehti opetuksessa -sivustolta löytyy paljon muutakin julkaisemiseen liittyvää laadukasta materiaalia opetuksen tueksi.

– Kuvituskuvan lajeista, keinoista ja mahdollisuuksista löytyy vielä enemmän esimerkkejä Ville Tietäväisen ja Ville Hännisen viime syksynä julkaistusta Kertova kuva – Journalistisen kuvan mahdollisuuksia ja keinoja -kirjasta.

– Näyttelyyn liittyy ohjelmaa visuaalisesta kerronnasta kiinnostuneille. 28.1. ja 8.2. pidetään keskustelutilaisuus, jossa on puhumassa näyttelyn kuratoineet Ville Hänninen ja Ville Tietäväinen sekä visuaalisen median ammattilaisia. Visuaalisen journalismin tila 28.1. klo 17–19 ja Valokuva vai kuvitus? 8.2. klo 17–19.”

– Tietäväisen kuvitusten lisäksi näyttelyssä on kahdelle seinälle projisoitu eri kuvittajien tekemiä kuvituksia ja kuvauksia niiden synnystä. Kiinnostavaa lukea kuvittajien perusteluja valinnoistaan ja näkökulmistaan.

– Päivälehden museossa on myös pysyvä näyttely Kuva. Sana Vapaus, joka tarjoaa yllättävän paljon tutkittavaa ja pohdittavaa. Siinä missä Kertova kuva -näyttelyssä ei ole mitään interaktiivista, pysyvässä näyttelyssä on paljon omaehtoista tehtävää. Pysyvään näyttelyyn on myös olemassa jotakin oheismateriaalia, kuten kysymyksiä videopätkiin liittyen, mutta Kertova kuva -näyttelyyn sellaista ei ole.

– Kävinkin juuri tuolla pysyvän näyttelyn puolella seuraamassa toimittajien työtä eräältä kuvaruudulta. Näyttelytilaan on tosiaan saatu paljon tietoa. Aikaa täällä saisi kulumaan enemmänkin kuin meillä nyt on. Myös Kertova kuva -näyttely on hyvin informatiivinen, mutta yksittäisissä seinäkkeissä olevia tekstejä ja niiden kuvia on aika vaikea tarkastella yhdessä ison ryhmän kanssa. Tämä on kuitenkin ehdottomasti tutustumisen arvoinen näyttely, ja myös kirjaa voisi hyödyntää esimerkiksi lukiossa kuvajournalismin käsittelyssä. Koululuokan kanssa ainakin itse käyttäisin jonkinlaista etukäteen laadittua tehtävää ja varmasti myös hyödyntäisin ilmaista opastusta, sillä ne ovat harvinaista herkkua.

– Oma alakoululaiseni kertoi olleensa luokan kanssa pysyvässä näyttelyssä. Hän piti opastetusta kierroksesta. Heillä oli ollut myös mainosten analysointiin liittyvä tehtävä, joka oli kuulemma ollut mieluisa.

– Taisin itsekin olla täällä edellisen kerran lapsiseurassa. Museolla on lapsille ohjelmaa myös helmikuussa 4.–10.2. järjestettävään Mediataitoviikkoon liittyen. Silloin lanseerataan viidesluokkalaisille suunnattu Virus! mediamysteeri -peli. Museon henkilökunta kertoi myös, että maaliskuussa aukeaa Pekka Töpöhäntä -näyttely. Se soveltuu kuulemma varhaiskasvatusikäisillekin. Tullaanko silloin uudestaan?

– Tullaan! Ja sehän sopii myös hyvin museohaasteen kohtaan 7!

© Tarusola