OOO:ssa

Posted on 31.1.2017 by Tarusola under lastenkirja

Kahden ystävän kohtaaminen lastenkirjaprojektin keskellä

– Hei, Sini! Olisiko nyt hyvä hetki puhua lastenkirjaprojektistamme, kun kirja Mainio matkatoimisto: Oivallisten Otusten Osakeyhtiö, tuttavallisesti OOO, on jo julkaistu?

– Joo! Meiltä onkin kyselty paljon kirjan tekemisen vaiheista. Esimerkiksi siitä, oliko teksti olemassa ennen kuvia vai onko niitä tehty samaan aikaan, kun kuulemma tekstin ja kuva toimivat niin hyvin yhdessä.

– Onpa hienoa, että tiivis yhteistyömme on välittynyt myös lukijoille!

– Muistan joskus kauan sitten heittäneeni ilmoille ajatuksen yhteisestä lastenkirjaprojektista. Oltiin muistaakseni lasten kanssa Luonnontieteellisessä museossa. Siinä taisi mennä pari vuotta, kun yllättäen sulla olikin hauska idea, johon lähdin ilolla mukaan. Tarinarunko tarvittiin tietysti ennen kuvien syntymistä, mutta ilokseni pääsin myös tarinan suunnitteluun mukaan jo alkuvaiheessa. Mistä se tarina niin yllättäen sai alkunsa, Satu?

– Se oli hauska hetki! Se oli syksyllä 2013. Olin Pasilan kirjastossa kirjoittamassa ihan muita tekstejä. Päätin pitää tauon ja siirryin istumaan luontokirjojen hyllyn lähellä sijaitsevan pöydän ääreen. Katseeni vaelsi hyllyn kirjoissa ja pysähtyi Eläimet-kirjaan. Tartuin siihen ja sivuja selatessani kirjasta löytyi nimeltään ja ulkonäöltään toinen toistaan kiehtovampia eläimiä, esimerkiksi kalju-uakari, vaippamölyapina, munkkisaki ja täpläkuskus. Kirjoitin nimiä muistivihkooni, ja yhtäkkiä mulle tuli ajatus: mitä jos nämä omalaatuiset otukset työskentelisivät ihmisten lähdettyä koteihinsa toimistossa, joka järjestää matkoja kyseisten eläimien kotimaihin. Bussissa matkalla kirjastosta hakemaan lastani koulusta alkoi mielessäni pulputa erilaisia riimejä. Soitin koulun läheltä heti sulle, Sini, ja esittelin ideaa.

– Se oli tosi yllättävä ja ilahduttava puhelu! Sain sen saman mainion kirjan sulta myöhemmin lahjaksi.

– Musta meidän yhteistyössä on ollut loistavaa, kun olen aina voinut esitellä sulle mitä villeimpiä ideoitani etkä ole koskaan torpannut niitä vaan antanut kannustavaa palautetta. Varsinkin siinä varhaisvaiheessa, kun vasta totuttelin luovaan työskentelyyn ja taidekirjoittamiseen, se oli mulle tosi tärkeää. Olen oppinut sulta paljon muutenkin luovuudesta, joka oli pitkään omassa työssäni opettajana ja tutkijana hieman taka-alalla. Nykyisin luovuus on vahvemmin läsnä kaikessa tekemisessäni.

– Samaa voin sanoa omasta suhteestani kirjoittamiseen. Itselleni kirjoittaminen on ollut aina vaikeaa, vaikka tarinoita syntyisikin, saavat ne usein vain kuvallisen muodon. On ollut myös hauska päästä seuraamaan riimien syntymistä. Riimiparien rajat ja mahdollisuudet vaikuttivat tietysti myös kuvitukseen.

– Riimittelyssä jouduin myös pohtimaan paljon muotoa ja kieltä. Halusin kertoa tarinan riimimuodossa mutta yksittäisten runojen sijaan laajempana tarinana. Koen sen olevan ikään kuin funktionaalista runoutta. Riimimuodon valitsin kielellisen leikittelyn ja sen hyötyjen takia. Jossain vaiheessa kokeilin kertoa tarinan suorasanaisesti, mutta se ei tuntunut yhtä omanlaiseltaan kuin riimimuotoinen. Riimit ovat hioutuneet matkan varrella aika paljon varsinkin kriittisen kirjailijaystäväpalautteen ansiosta.

– Myös kuvien muoto mietitytti paljon. OOO:ssa pääsin tekemään ensimmäistä kertaa kuvitusta lastenkirjaan. Minkä tekniikan valitsen? Millä tyylillä toteutan kuvituksen? Koska kirjan yksi idea oli tuoda esiin luonnon mahtavaa monimuotoisuutta, päätin olla aika uskollinen eläinten ulkomuodolle ja yrittää saada niistä mahdollisimman ilmeikkäitä. Paljon tässä projektissa opin kuvittamisesta myös kantapään kautta ja paljon on varmasti vielä opittavaa.

– Me pohdittiin paljon myös kirjassa käsiteltävää työn tekemistä ja toimistoa miljöönä. Tähän liittyi myös pohdinta joistakin vähän vaikeammista sanoista, kuten osakeyhtiö, herkkähipiäinen tai meditoida. Myös eläinten nimet herättivät pohdintaa. Jotkut ovat aika monimutkaisia, mutta kuitenkin mielestämme tärkeitä pitää sellaisina. Kirjaa luetaan suurimmaksi osaksi aikuisen kanssa, joten aikuinen voi auttaa selittämällä vaikeita sanoja. Myös eläinten nimijärjestelmän kaksi eri versiota tuottivat hieman pulmia: mitä järjestelmää käyttää? Me yritettiin kuitenkin pysyä mahdollisimman johdonmukaisesti kyseisen inspiraationa toimineen eläinkirjan versioissa. Tarina kasvoi ajan kuluessa. Pellervo Puukenguru otettiin mukaan lapsinäkökulman takia. Ajattelimme, että lapset voivat samastua uteliaaseen ja kyselevään Pellervoon ja hänen kauttaan nähdä toimistomaailman eri tavalla.

– Ensimmäinen versio oli tosiaan aika erilainen ja myös paljon lyhyempi. Olen kyllä tosi iloinen, että Pellervo saapui seikkailemaan. Jos kirjaa oltaisiin tehty tiukalla aikataululla, Pellervoakaan ei olisi syntynyt. Vaikka en seuraavaa kirjaa haluaisi tehdä ihan yhtä pitkään ja kaiken muun ohessa, oli kiireettömyydestä kyllä hyötyäkin. Tarinan lopussa toimistoon saapuvat ihmiset, jotka muistuttavat ulkoisesti eläinhahmoja. Vaikka se oli hauska ajatus, aiheutti se myös haasteita siinä miten monimuotoisuus toteutetaan ihmishahmojen ulkonäössä. Hahmot ovat koomisia, ja toimistossa on yleensä tietty hierarkia. Miltä näyttää sihteeri tai pomo? Myös eläimet saavat eri kulttuureissa erilaisia merkityksiä, joten tulkinta voi viedä moneen suuntaan.

– Se, että me ollaan tehty kirjasta myös saksankielinen versio, vaikutti myös kuvitukseen. Joitakin hahmoja lisättiin, koska ne mainitaan vain toisen tarinan riimeissä. Esimerkiksi suomalaisessa tekstissä ei ole pieniä kettuja, jotka nauravat saksalaisessa tekstissä:

Gisela Gaur stolpert über Baos Spielsachen.
Im Hintergrund fangen die kleinen Füchse an zu lachen.
Gisela beginnt wütend zu brüllen:
„Wer will meinen Arbeitsplatz mit Spielzeug überfüllen?“

– Kirjaan vaikutti paljon myös se arvokas palaute, jota saatiin erilaisilta testiryhmiltä. OOO:ta lukivat lapsiperheet sekä tekstin ja kuvan ammattilaiset. Myös meidän omat lapset tekivät hyviä huomioita, jotka jalostivat lopputulosta.

– Tarinan pituus arvelutti välillä: mitä jätetään pois vai jätetäänkö? Vähän loppujen lopuksi jäi pois. Toimistossa päiväsaikaan työskenteleviä ihmisiä kirjan lopussa mietittiin viimeiseen asti. Ratkaisu jättää heidät tarinaan lienee ihan onnistunut. Lukijoiden palautetta on tietysti kiva saada tästäkin.

– Kirjan nimeäkin tuli pohdittua pitkään. Alkujaanhan se oli Omalaatuisten Otusten Osakeyhtiö. Siinä ehkä korostui erilaisuus liikaa, miksi vaihdoimme adjektiivin oivallisiksi. Koska nimi aika pitkä, mietimme saamamme palautteen perusteella, olisiko Mainio matkatoimisto parempi. OOO-lyhenne on kulkenut matkassa mukana alusta asti.

– Tuntuu, että molemmista nimistä on tykätty. Ainakin kuulemani palaute on ollut hyvää. Seuraavan kirjan tekemisessä ollaankin jo paljon viisaampia. Kyllä tämä on ollut todella opettavainen prosessi. Oman kokemuksen kautta arvostan entistä enemmän lastenkirjojen tekijöitä.

– Tästä eteenpäin on hyvä jatkaa! Mieluiten ei ilman Tyyne Tyrskykatkaa.

Please follow and like us:

Vuodenvaihteessa

Posted on 31.12.2016 by Tarusola under tarinat

Kielikuvakohtaamisia-blogin kirjoittajien toivotus vuoden viimeisenä päivänä

Uuden ja sädehtivän vuoden 2017 alussa visuaalinen ja verbaalinen vuoropuhelu jatkuu. Silloin ääneen pääsevät Mainion matkatoimiston oivalliset otukset.

Vanhasta vuodesta tulee muistoja.
Edessä on uusia puistoja.

Vuoropuhelu ollut intensiivistä ja hyvää,
välillä kepeää, välillä syvää.

Iloa vuoden loppuun asti
ja uuteen vuoteen onnea lasti!

Kiitos blogimme lukijoille! Kohtaamisiin vuoropuhelun virrassa myös vuonna 2017!

Please follow and like us:

Foorumilla

Posted on 26.11.2016 by Tarusola under seminaari

Kahden ystävän kohtaaminen marraskuun alun päivinä

– Takana on kolme todella opettavaista päivää Kulttuurin yhdenvertaisuus -foorumilla!

– Kyllä, tuli paljon itselle uutta asiaa saavutettavuudesta. Teemanahan olivat uudet luovat teknologiat taide- ja kulttuurikentällä sekä niiden mahdollisuudet edistää saavutettavuutta ja yhdenvertaisuutta.

– Ensimmäinen päivä oli työpajojen päivä. Missä pajassa sä olitkaan, Sini?

– Musiikin erityispalvelukeskuksessa Resonaarissa Kulosaaressa. Siellä soittoa ja laulua opiskelevat erilaiset oppijat, esimerkiksi kehitysvammaiset. Toiminnasta meille kertoi ensin Markku Kaikkonen, ja sitten pajaan osallistujat pääsivät tutustumaan Kaarlo Uusitalon johdolla hänen kehittämäänsä kuvionuottijärjestelmään. Onko se sulle tuttu?

– Ei ole. Olisi tosi kiva kuulla enemmän siitä.

– Opetuksen aluksi Uusitalo lupasi, että koko porukka tulisi soittamaan yhdessä jo viidentoista minuutin opetuksen päätteeksi. Itse olin kyllä aika epäileväinen ja uskon, että moni muukin pajaan osallistunut oli. Pian kuitenkin huomasin soittavani bändissä useamman biisin ja vielä eri soittimilla. Jos olisin silloin joskus peruskoulussa saanut tutustua soittamiseen vastaavalla tavalla, olisin ehkä päätynyt harrastamaan sitä enemmänkin. Entä sun paja, Satu?

– Mä olin Iiris-keskuksessa Näkövammaisten Kulttuuripalvelu ry:n järjestämässä kuvailutulkkaustyöpajassa, jonka ohjaajana toimi Sari Kekkonen. Pajassa perehdyttiin kuvailutulkkaukseen ja tehtiin konkreettisia harjoituksia. Vaikka olen päässyt tekemään kuvailutulkkausta jonkin verran, opin pajassa uutta. Meillä osallistujilla oli kaikilla erilaiset ammatilliset taustat, ja oli mielenkiintoista vertailla, kuinka jokainen teki omanlaisiaan valintoja saamaansa teosta kuvaillessaan.

– Varmasti opettavaista myös seurata muiden tapaa kuvailla.

– Varsinaiseen seminaaripäivään mahtui monenlaisia esityksiä, esimerkkejä ja puheenvuoroja saavutettavuuden parantamisesta sekä Suomen kontekstissa että ulkomailla. Erityisen vaikuttava oli esitys Tukholman tekniikan museon MegaMind-alueesta, jossa luovuutta ruokitaan uusien ideoiden keräämisen ja yhdistelemisen avulla. Museossa on myös otettu eri käyttäjäryhmien tarpeet huomioon MegaMindin tehtäväpisteitä ja niiden ohjeistuksia laadittaessa.

– Seminaariaamupäivän aikana olivat tosiaan ensin ne pyöreän pöydän keskustelut. Me päädyttiin eri keskusteluihin. Mihin sä osallistuit?

– Strukturoitu taide-elämys ilman aistien ylikuormittamista. Keskustelussa käsiteltiin erityisesti sitä, mitä museoissa pitäisi ottaa paremmin huomioon, jotta aistiyliherkät ihmiset voisivat käydä museoissa joutumatta liikaan ärsyketulvaan. Esiin tuli erilaisia ratkaisuja esimerkiksi akustiikan parantamisesta, hiljaisista huoneista, suunnitelluista ja ennakoitavissa olevista näyttelypoluista. Entä millainen sun keskustelu oli?

– Sara Ikävalko ja Johanna Rajala kertoivat palvelumuotoilun hyödyntämisestä Wellamo-opistossa, jossa kurssien suunnitteluun on otettu mukaan opiskelijat ja potentiaaliset opiskelijat. Siellä on tavoitteellisesti kehitetty ns. erilaisille oppijoille kohdennettua tarjontaa esimerkiksi yhteissuunnittelun muodossa. Keskustelussa tuli esiin myös hyviä huomioita siitä, ettei asiakaskaan aika tiedä, mitä kaipaa ja siksi kannattaa tarjota rohkeasti myös uusia juttuja. Erityistarpeet huomioiva lyhyt kurssi voi madaltaa myös kynnystä osallistua myös muuhun kurssitoimintaan, kun perusteet ovat ensin tulleet tutuksi.

– Iltapäivän parasta antia oli kyllä taiteilija Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen!

– Kyllä! Hän on loistava puhuja ja esiintyjä. Hän sai asullaan vangittua yleisön huomion ja kuvailutulkinkin hetkeksi hämmentymään. Taiteilijan jaloissa oli kiinni hänen parasiittijaloiksi nimeämänsä koristeelliset proteesit ”joiden ainoa toiminnallinen funktio on mahdollistaa korkokenkien käyttö”. Wallinheimo-Heimosen esitys Disability and technology tarjoaa mm. näkökulmia siihen, mitä kaikkea tekniset apuvälineet voisivat käyttäjilleen tarjota. Se löytyy muuten täältä kohdasta 57.30.

– Viimeisenä foorumipäivänä olikin sitten Galleria Art Kaarisillassa järjestetyn Koskettavin veistos -näyttelyn vuoro. Riitta Lahtinen Suomen Kuurosokeat ry:stä opasti meitä asiantuntevasti näyttelyssä. Oli intensiivinen kokemus päästä tunnustelemaan eri materiaaleista olevia veistoksia silmälaput silmillä. Tunnustellen näyttelyn teokset tuli koettua ihan eri tavalla kuin vain katsellen – paljon voimakkaammin.

– Monet veistoksissa käytetyistä materiaaleista tuntuivat käsissä heti tutuilta. Näyttelyn koskettavimmaksi veistokseksi valittu Pia Männikön teos Some people knit oli kyllä jännittävä, sillä sen materiaali tuntui vieraalta ja tutulta samaan aikaan. Materiaali paljastuikin lopulta maalarinteipiksi. Kokoonsa nähden kevyt teos sai monia tulkintoja ja yllätti.

– Tosi hienoa, että Riitta Lahtinen tulee vieraaksemme blogiimme ensi vuoden puolella kertomaan lisää esimerkiksi kosketusviesteistä.

Please follow and like us:

Runopajassa

Posted on 31.10.2016 by Tarusola under työpaja

Kahden ystävän kohtaaminen kolmannen kanssa eräänä lokakuun päivänä Pasilan kirjastossa

– Kiva, että kuva- ja sanataiteilija Suvi Nurmi tulee pitämään meille runopajan! [Satu]

– Meidän toiveesta runopajan tekstimateriaaliksi valikoituivat peruskoulun opetussuunnitelman perusteista kuvaamataidon ja äidinkielen ja kirjallisuuden oppiaineiden kohtien katkelmat. [Sini]

– Tuolta Suvi tuleekin. Tervetuloa! [Satu]

– No niin Sini ja Satu, mulla on tässä kahdessa kirjekuoressa niitä opsin sanoja, toisessa kuvaamataidon ja toisessa äidinkielen ja kirjallisuuden. Sekoitetaanko ne vai tehdäänkö kumpienkin uudet opetussuunnitelmat erikseen? [Suvi]

– Jos nyt ajattelee tätä uutta opsia, niin se sekoittaminen olisi aika perusteltua. [Sini]

– Siinä olisi myös sanoma meiltä: ei lokeroida vaan yhdistetään. [Satu]

– Niin voisi syntyä myös jotain luovempaa. Eli yhdistetään sanat. Noin, nyt ne ovat siinä! [Suvi]

– Tehdäänkö me nyt jokainen omamme vai yhteisiä? [Sini]

– Ihan miten te haluatte. Niistä tulee joka tapauksessa yhteisiä, koska mulla on ollut tapana, ettei runoja mitenkään merkitä, mikä on kenenkin. Näihin ei esimerkiksi laiteta omaa nimeä. Ne ovat kaikki yhteisiä loppujen lopuksi, ja tavallaan sen yhteisön tekemiä, vaikka jokainen tekisikin omaa. [Suvi]

– Sitten taustapaperin valinta. Haluatteko käyttää värillistä paperia vai valkoista? [Suvi]

– Eikö koulussa käytetäkin paljon huomiovärejä? [Sini]

– Mua ainakin houkuttaisi kovasti värillinen paperi sen pirteyden vuoksi. [Satu]

– Sanoja voi levitellä pöydälle, niin näkee paremmin, mitä siellä on. Niitä näyttäisi olevan aika sopiva määrä. Tästä poimitaan sitten itselle mieleiset sanat käyttöön. [Suvi]

– Ei ole siis mitään sanamääriä, joita pitää orjallisesti noudattaa? [Satu]

– Ei missään nimessä! Ylipäänsä tässä on monia tapoja tehdä ja olen antanut ihmisille aika vapaat kädet tehdä, miten haluaa. Eli saa etsiä sanoja tai ottaa summanmutikassa jokin määrä. Tätä voi ajatella modernina runona, jossa ei tarvitse noudattaa kaikkia sääntöjä, esimerkiksi välimerkkejä ei ole. [Suvi]

– Se kuulostaa erittäin inspiroivalta! [Satu]

– Otatko muuten huomioon alkuperäisen dokumentin fontit ja muut esteettiset valinnat? [Sini]

– Joskus olen käyttänyt alkuperäistä dokumenttia ihan sellaisenaan ja leikannut siitä sanat. Yleensä, jos dokumentteja on mahdollista käsitellä sähköisesti, olen tykännyt muuttaa ne vähän isompaan fonttiin käsittelyn helpottamiseksi. Lisäksi mulle on tärkeää ottaa lauseiden alusta kaikki isot kirjaimet pois. Poistan myös kaikki välimerkit, jotta sanat ovat tasa-arvoisia keskenään. [Suvi]

– Kuinka paljon osallistujia sulla on yleensä pajoissa? [Satu]

– Tosi vaihtelevainen määrä. Riippuu paljon tilanteesta. Joskus on nonstop-työpajoja, joihin voi tulla ja mennä ja viipyä haluamansa ajan, ja joskus pidän pajan vaikka kokonaiselle koululuokalle. Keskimäärin yhdessä pajassa on osallistujia ehkä 10. [Suvi]

– Kun olet ollut koulussa, ovatko ne olleet äidinkielen vai kuviksen tunteja? [Sini]

– Olen ollut espoolaisessa Ymmerstan koulussa, joka on kirjallisuuspainotteinen koulu. Heillä on ollut erilaisia tapahtumia, kuten Tarinoiden yö, jossa olen ollut vetämässä pajaa. Silloin olen ottanut sanat sattumanvaraisesti koulun kirjaston kirjoista. Yleensä sanat ovat kuitenkin jostakin hyvin epärunollisesta yhteydestä, esimerkiksi byrokraattisesta tai muuten rajoittavasta tekstistä, joka laitetaan runopajassa hieman karnevalistisin keinoin ylösalaisin. Siitä tehdään luovasti ja leikkisästi jotain uutta ottamalla ne sanat haltuun. [Suvi]

– Tämä uusi ops on kyllä varsin epärunollinen ja monelle opettajalle tuttu ja kysymyksiä herättävä. [Sini]

– Ja virallinen viitekehys, jonka puitteissa toimitaan. [Satu]

– Tämä on helposti lähestyttävä tehtävä. Ei tarvitse keksiä sanoja, kun ne ovat valmiina tässä ja niitä on hauska lähteä yhdistelemään. On ollut tosi antoisaa huomata, miten näin virallisistakin sanoista voi syntyä yllättäviä ja ihmeellisiä yhdistelmiä, jotka voivat kohota tarkoittamaan jotain aivan muuta kuin alkuperäisestä yhteydestä voisi kuvitella. Monissa yhteisöissä tällä voi olla myös voimaannuttava vaikutus. [Suvi]

– Eli saammeko nyt nappailla tuosta pöydältä sanoja ja aloittaa tekemisen? [Satu]

– Joo, siitä vaan etsimään sopivia sanoja! [Suvi]

– Tää on aika jännä juttu, kun tässä tulee koko ajan vastaan sellaisia omia sanoja. Kun tietyt itselleen tutut sanat tulevat vastaan, tuntuu kuin kohtaisi ystävän. [Satu]

– On hauskaa, kun tässä yhdistyy kirjallinen ja visuaalinen puoli, koska näitä sanoja voi myös sommitella eri tavoin, niin kuin olette huomanneet. Alakoulussa koululuokkien kanssa tehdessä on ollut kiinnostavaa huomata, että koululaiset ovat taipuvaisia tekemään suoria rivejä tiuhaan tahtiin yhtenäiseksi pötköksi. Mielellään he lisäävät sinne lyijykynällä vielä pisteen perään. [Suvi]

– Niin, koulussa on niin painotettu suoria rivejä ja hyvää käsialaa, että usein, jos ei sanota erikseen, lapset eivät välttämättä ymmärrä, milloin on irrottelun paikka. [Sini]

– Kun olette sommitelleet sananne, ne voi liimata paperille valitsemassaan järjestyksessä. [Suvi]

– Miltä teistä tuntui lähteä tekemään tätä? [Suvi]

– Innostavalta. Tämä oli houkutteleva tehtävä. [Satu]

– Oli helppoa aloittaa, sillä konsepti on selkeä. [Sini]

– Kiva kuulla. Monet ajattelevat samalla tavalla. Tämä idea on myös helppo tunnistaa, jos esimerkiksi jääkaappirunous on tuttua. [Suvi]

– Kiitos oikein paljon inspiroivan ja mukavan runopajahetken pitämisestä, Suvi! [Satu]

– Joo, kiitos, Suvi! Oli tosi hauskaa! [Sini]

Please follow and like us:

Suomen taiteen tarinassa

Posted on 30.9.2016 by Tarusola under näyttely

Kahden ystävän kohtaaminen Ateneumissa eräänä syyskuun lopun päivänä

– Hienoa, että ehdittiin uudestaan tänne Suomen taiteen tarina -näyttelyyn, jossa on uudenlainen näkökulma tuttuihin teoksiin.

– Näyttelyssä tunnetut suomalaiset klassikot nähdään osana kansainvälistä taiteen kehitystä. Tästä Klassikot-huoneesta esimerkiksi löytyy kylpeviä ihmishahmoja esittäviä teoksia useamman kotimaisen ja ulkomaisen taiteilijan kuvaamina. Hienoja rinnastuksia! Näyttelyarkkitehtuurista on kuulemma vastannut alankomaalainen Marcel Schmalgemeijer, joka katsoi kokoelmia hyvin eri näkökulmasta kuin suomalaisen taiteen asiantuntijat.

– Maaliskuussa järjestetyssä opeinfossa oli antoisaa tutustua näyttelyyn esittelyjen ja opastusten avulla. Satu Itkosen keskusteleva kuvan tarkasteluopastus oli hyvä johdanto Visual Thinking Strategies -menetelmään, johon kannattaa perehtyä tarkemmin.

– Tosiaan, joskus nämä klassikkoteokset ovat niin tuttuja jo lapsuudesta, ettei niitä oikein enää katso kunnolla.

– Tuo menetelmä kehittää hyvin myös keskustelu- ja väittelytaitoja sekä kriittistä ajattelua, kuten Satu Itkonen toteaa tekstissään.

– Kuvataiteella oli tärkeä merkitys kansallistunteen heräämiselle, ja historiallisten aiheiden kuvaamiseen haettiin oppia ulkomailta. Tässä näyttelyn yhteydessä julkaistussa Suomen taiteen tarina -kirjassa taidemuseon johtaja Susanna Pettersson kertoo esimerkiksi Albert Edelfeltin opiskelleen historiamaalausta Antwerpenissa ja Pariisissa.

– Aiheet löytyivät usein kotimaisesta kirjallisuudesta, ja esimerkiksi Zacharias Topeliuksen Maamme kirja innoitti monia. Kirjallisuudella on myös ollut merkittävä asema kansallisen identiteetin rakentamisessa ja suomalaisuuden määrittelyssä. Suomalaisen kulttuurin moni-ilmeisyyttä käsitellään virkistävästi muun muassa teoksessa Monikulttuurisen maamme kirja, jonka ovat toimittaneet Marjukka Kenttälä, Lasse Koskela, Saija Pyhäniemi ja Tuomas Seppä.

– Huomasitko muuten, että tässäkin Maisema-huoneen salitekstissä on nostettu esiin J.L. Runebergin ja Zacharias Topeliuksen vastakkaiset ajatukset suomalaisesta maisemasta?

– Kyllä! Olisi hienoa, jos tuota kirjallisuusnäkökulmaa olisi täällä vielä enemmän kuvataiteen rinnalla. Suomen taiteen tarinan rakentamisessa kirjallisuudessa ja kuvataiteessa on niin yhteiset lähtökohdat: niiden vuorovaikutus on läheistä, kuten musiikinkin. Näiden kaikkien vuoropuhelu samassa näyttelyssä vielä laajemmin toisi syvyyttä aiheen käsittelyyn myös opetuksen kannalta.

– Kouluille on tarjolla opastusten lisäksi kivoja tehtäviä, joissa on otettu huomioon perusopetuksen uusi opetussuunnitelma.

– Monet tehtävät on suunniteltu äidinkielen ja kirjallisuuden sekä kuvataiteen oppiaineet huomioiden.

– Pohdin juuri tekeillä olevassa opinnäytetyössäni noiden kahden oppiaineen yhteistyötä peruskoulussa.

– Tehtävissä erityisen mielenkiintoinen on Kuunnellen kuvaksi -piirustustehtävä, jossa opettaja kuvailee valitsemansa teoskuvan oppilaille mahdollisimman tarkasti ja oppilaat piirtävät opettajan kuvailun pohjalta oman versionsa. Jos tehtävää sovellettaisiin niin, että oppilaat kuvailisivat teoksia toisilleen, saataisiin kielellinen näkökulma esiin vielä vahvemmin.

– Teoksen kuvailu varmasti vaatii selkeää ilmaisua ja laajaa sanavarastoa. Sullahan on kokemusta kuvailutulkkauksesta, Satu.

– Joo, sitä on tosiaan tullut tehtyä jonkin verran. Marraskuussa pääsee myös syventämään oppimaansa Kulttuurin yhdenvertaisuus -foorumilla.

– Sieltä saa varmasti monia uusia näkökulmia kulttuuripalveluiden saavutettavuuteen. Palataan siihen myös blogissa marraskuussa!

– Palataan! Sitä ennen saamme mielenkiintoisen vieraan keskustelemaan kanssamme lokakuussa!

©Tarusola

Please follow and like us:

Tarinanoppia heittämässä

Posted on 31.8.2016 by Tarusola under tarinat

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä elokuisena iltana tarinoiden äärellä

– Moi, Sini! Viimeksi me kerrottiin tarinaa kuvin. Haluaisitko kokeilla tällä kertaa tarinan kertomista sanoin mutta kuvien inspiroimana?
– Kuulostaa mielenkiintoiselta. Mitä sulla on mielessä?
– Mulla on tällaisia Saksasta ostamiani noppia, joita heittämällä voi kehitellä tarinoita eri tavoin.
– Ahaa! Eli miten me nyt edetään?
– Perusversiossa heitetään yhdeksän noppaa, jotka voi sitten järjestää haluamallaan tavalla. Kolme noppaa alkua, kolme keskikohtaa ja kolme lopetusta varten.

– Millaisia noppia nämä paketit sisältävät?
– Tässä oranssikantisessa rasiassa on esimerkiksi erilaisia hahmoja, esineitä ja symboleja kuvaavia noppia. Tässä sinikantisessa rasiassa on tekemistä kuvaavia ja tässä kolmannessa taikuuden elementtejä symboloivia noppia. Me voitaisiin ottaa kokeeksi joka rasiasta kolme. Heitä sä!
– Nyt lähtee!
– Sitten vain valitsemaan yksi kerrallaan noppia ja kehittelemään tarinaa! Aloita vaikka sä!

– Mä valitsen aloitukseen tämän nopan, jossa on sammakko. Olipa kerran pieni utelias sammakko, joka asusteli pesäkolossaan synkän metsän siimeksessä.
– Mä otan seuraavan nopan, johon on kuvattu nämä mysteerikasvot. Sammakko haaveili olevansa suurikokoinen ja vaikutusvaltainen. Se halusi herättää kunnioitusta ja ehkä jopa hieman pelkoa muissa metsän asukkaissa.
– Tuhistessaan eräänä yönä pesäkolonsa pehmeydessä sammakko tempautui jännittävään seikkailu-uneen.
– Unen pyörteissä sammakko oli muuttunut supervoimat omaavaksi taikasammakoksi, joka pystyi matkustamaan maailman ääriin ja perehtymään kokonaan uusiin ulottuvuuksiin.
– Matkatessaan kohti sille tuiki tuntemattomia seutuja sammakko kuuli yhtäkkiä jostain hätähuutoja. Oli tullut sen hetki toimia kuten supersankarit. Sammakko riensi apuun.
– Sammakko suunnisti kohti ääntä ja löysi lohduttoman tytön, joka valitti surkeana kohtaloaan. Hän ei ollut hyvä missään, eikä mikään onnistunut.
– Sankarisammakko avasi pienen suunsa ja löysi juuri oikeat sanat, joiden voimalla se rohkaisi tyttöä raivaamaan tieltään esteet. Se otti tytön kyytiinsä lentelemään korkeuksiin ja näytti tytölle, miten suuri maailma on ja miten pienet tytön murheet ovat.
– Kun Sankarisammakko laski tytön hellästi maan kamaralle, tyttö oli täynnä intoa ja voimaa. Hän halasi sammakkoa ja kiitti tätä sydämellisesti. Sammakon ansiosta tyttö huomasi, miten hienoa elämä onkaan.
– Sammakko heräsi unestaan. Se tunsi olonsa sankarilliseksi tai ainakin voimistuneeksi. Se ymmärsi, että sen ongelmat olivat yhtä pieniä kuin tytöllä unessa, kunhan osaa suhtautua niihin oikein. Sen pituinen se.

– Tästä voisi sitten lähteä hiomaan tekstiä. Todennäköisesti tarina muuttuisi matkan varrella paljonkin editointikierrosten edetessä. Spontaani runko kaikessa kliseisyydessään syntyi hetkessä. Varsinainen jatkokehittely olisi varmasti pidemmän pohdinnan tulos. Leikkisyys ja kokeilevuus ovat joka tapauksessa tärkeitä tarinoita luodessa. Mitä kaikkea syntyisikään, kun olisi aikaa? Kannattaa kokeilla noppien taikaa!
– Luuletko, että tämä sopisi myös esimerkiksi kuvien käytöstä kielen opetuksessa?
– Ehdottomasti! Näitä noppia voisi käyttää monella tavalla opetuksessa sekä suullisessa että kirjallisessa muodossa tehtävissä harjoituksissa.
– Noppien puutteessa mitkä tahansa kuvat, esimerkiksi taidekuvat, joita voisi nostaa silmät kiinni, toimisivat varmaan hyvin.
– Kyllä! Variointimahdollisuuksia on monia. Kokeillaan niitä myöhemmin!

Please follow and like us:

Kuvien ketjussa

Posted on 31.7.2016 by Tarusola under kuva

Eräänä heinäkuisena hetkenä kahden ystävän kohtaaminen kuvallisessa vuoropuhelussa

– Hei Satu! Kiinnostaisiko tällä kertaa kokeilla vuoropuhelua kuvilla tekstin sijaan?
– Ehdottomasti! Kuulostaa tosi inspiroivalta!
– Idea tähän tuli opintojeni yhteydessä toteutetusta harjoitustehtävästä, joka synnytti harjoitteluparien välille mielenkiintoisia vuoropuheluita. Lähtökohtana harjoitustyölle oli tämä Antti Huittisen ja Eeva Jokisen artikkeli Exchanging Artworks, A Dialogue with Matter and Meaning. Me voisimme toteuttaa meidän vuoropuhelun kuvilla, jotka voivat olla omia tai netistä löydettyjä tekijänoikeudet tietysti huomioiden. Haluatko lähettää ensimmäisen?
– Mielelläni!

III

VII

VIII

Please follow and like us:

Kääntyvässä maisemassa

Posted on 30.6.2016 by Tarusola under projekti

Kesäkuun lopun päivinä kahden ystävän kohtaaminen maisematutkielman parissa Nurmeksen saaressa Luotaamaton alue -taideprojektissa

Tekemässämme Kääntyvä maisema -tutkielmassa yhdistyvät visuaalinen ja verbaalinen maiseman kuvaus. Työskentelimme kolme päivää Rauman saaristossa sijaitsevassa Nurmeksen saaressa valitsemiamme maisemia kuvaillen ja tulkiten. Käänsimme sopimiemme sääntöjen mukaan toistemme maisemaa omalle kielellemme, kuvalliselle ja sanalliselle. Sini teki kuvan Sadun kirjoittaessa mutta eri paikassa. Oman maisemaa ja tuokioiden tunnelmia kuvaavan tekstinsä lisäksi Satu kirjoitti sen, mitä Sinin kuva välitti Sadulle maisemasta ja tunnelmasta. Sini puolestaan teki oman kuvansa lisäksi maiseman Sadun kirjoittaman kuvailun perusteella. Kääntäminen tapahtui siis molempiin suuntiin. Viimeisen maiseman toteutimme yhdessä. Päivien aikana kirjoitimme muistiinpanovihkoihimme havaintojamme prosessin vaiheista. Vihot ovat osa kuvistamme ja teksteistämme koostuvaa näyttelyä, joka on nähtävissä 24.6.–19.8.2016 Nurmeksen saaren Päivärannassa.

Kääntyvän maiseman säännöt:

Sinin ensimmäinen kuva:

Sadun teksti: Maisemakuvan äärellä – Tulkintojani Sinin maisemakuvasta (Toisena päivä 21.6.2016)

Katsoessani Sinin kuvaa astun kesäiseen maisemaan, jossa vallitsee luonnon vihreys. Luontokokemusta sävyttävät urbaanit ainekset: horisontissa kohoavat tehtaanpiiput ja muut rakennukset.

Tämä kaksijakoisuus, luonnon vahva läsnäolo ja ihmisen teollinen jalanjälki, leimaavat kokonaisuutta. Ne saavat minut kulkemaan kahden ulottuvuuden välillä. Toisaalta tunnen olevani kuvan etualalla näkyvän luonnon vehreyden keskellä. Voin melkein tuntea ruohon tuoksun ja kuulla kaislojen kevyen suhinan. Kuvassa näkyvistä kasveista katseeni siirtyy kuitenkin nopeasti harmaisiin rakennuksiin. ”Mitä te teette tässä merellisessä maisemassa?” minun tekee mieleni kysyä niiltä.

Kuvan puut, joiden luulen olevan tervaleppiä, vangitsevat myös katseeni. Niiden ryhmä tuntuu rannan vartijoilta. Ne tervehtivät mereltä tulijoita ja vilkuttavat tehtaisiin päin: ”Täällä me vielä ollaan!”

Kesätaivaan pilvien harmaus ounastelee sadetta. Sinisenä hehkuva kaistale taivasta tuntuu kuitenkin lupaavan hyvää säätä. Tehtaanpiippujen savu tuntuu sekoittuvan sadepilvien harmauteen ja saa minut pohtimaan luonnon puhtautta. Meren sinen joukossa on myös harmaan sävyjä. Rannan hiekkapoukama houkuttelee luokseen. Millaiseen mereen siitä astuu?

Sinin muistiinpanot ensimmäisestä maisemasta:

Lähden seuraamaan lammasaitauksen vieressä kulkevaa polkua. Mukanani on kamera, paperia, puuvärit ja maitokori istumista varten. Päädyn tuttuun paikkaan hieman yllättäen. Olen kuitenkin tyytyväinen ja päätän tehdä maisemani täällä.

Aloitan rajaamalla maiseman. Paperini A4 muoto ei palvele kokonaisuutta, mutta esteet takanani estävät minua tarkastelemasta maisemaani kauempaa. Näkymässä on jotain mitä haluaisin jättää pois, mutta olen luvannut yrittää toistaa kuvassani kaiken minkä näen. Alan luonnostella maisemaa paperille. Korkeat puut vaativat tilaa paperilla ja kuvaan tulee paljon taivasta. En muista koska viimeksi piirsin luontoa havainnosta.

Maiseman pilvet ja valo muuttuvat jatkuvasti. Ensin meri oli lähes harmaa ja nyt se on jotain aivan muuta. Yritän löytää 24 värin puukynäsarjasta sopivia sävyjä. Siniset ovat liian kylmiä. Myöskään vihreän sävyt eivät miellytä minua. Värien sekoittaminen paperilla onnistuu huonosti. Olisi pitänyt valita parempi väline. Kaipaan öljyvärejäni joista saisin helpommin sekoitettua oikean sävyn. Pyrin kuitenkin mahdollisimman lähelle havaintoa. Ensimmäisessä kuvassa ei ole tarkoitus tehdä tulkintaa, vaan pyrkiä toistamaan havainto mahdollisimman tarkkaan.

Yltyvä tuuli vie onneksi hyttyset mukanaan. Välillä kuuluu äänekäs määkäisy. Pelästyn joka kerta. Lampaat ovat ilmestyneet rantaan, mutta ne eivät enää pääse osaksi maisemaa, sillä niiden paikalla on kuvassa jo jotain muuta. Seuraavaksi säikähdän vierestä kuuluvaa sihinää. Se on onneksi vain rantakäärme, joka luikertelee tiehensä. Muistiinpanojen tekeminen katkaisee piirtämisen, mutta haluan silti kirjoittaa muistiin prosessin näyttelykokonaisuutta varten. Kuvaan eivät pääse äänet jotka vievät huomion välillä pois työskentelystä. Ihmettelen äänekästä lintukolmikkoa, jotka syöksyvät edestakaisin rannassa. Harmi että kiikarit jäivät kotiin. Ovatkohan ne merimetsoja?

Horisontti näyttää kuvassa lyhentyneen. Piirtäessä tullut mittausvirhe tekee taustalla näkyvän rannikon normaalia kapeammaksi. Piirtäminen tuntuu työläältä, koska en anna itselleni samaa vapautta ilmaisuun kuin normaalisti. Kaikkea ei kuitenkaan voi toistaa. Kynät alkavat tylsyä ja huomaan teroittimen jääneen mökkiin. Ruohotupsuista tulee entistä paksumpia.

Maisema muuttuu koko ajan. Alussa piirtämiäni harmaita pilviä ei enää ole ja joudun jatkamaan niitä ulkomuistista. Värieni harmaa on liian ruskea ja valkoinen kynäkin osoittautuu kellertäväksi. Pilvistä tulee liian raskaat. Lähempänä kuvan valmistumista vatsa alkaa kurnia. Aurinko on siirtynyt niin että kuvan puut ovat nyt vastavalossa. Varjot ovat nyt pidempiä kuin silloin kun niitä piirsin. Kuvani esittämä hetki on lopulta sekoitus sitä muuttuvaa näkymää jota olen piirtänyt neljän tunnin ajan. Ajallisuus ei näy kuvassa katsojalle, mutta itse muistan maiseman muutokset, kuulemani äänet, haistamani hajut ja tuoksut, sekä auringon ja tuulen iholla. Puun oksia piirtäessäni aurinko oli häikäisevän kirkas ja kuumuus sai minut riisumaan takkini. Silti kuvassa puun oksien takana on harmaita pilviä.

Sadun muistiinpanot tulkintaprosessista:

Koko eilisen päivän minua jännitti tietää, missä Sini on ollut tekemässä kuvaansa. ”Millainen kuva olisi?” mietin myös monesti. Kun vihdoin sain sen, mietin, pystyisinkö kirjoittamaan siitä tarpeeksi hyvin ja oikein: Onko tulkintani oikein? Teenkö oikeutta kuvalle? Yhteisistä sekä erityisesti kirjoittamista koskevista säännöistä sopiminen selkeytti ajatuksiani. Olin miettinyt sitä ennen vielä seuraavia kysymyksiä: Kuinka vapaasti saan antaa ajatusteni juosta? Täytyykö minun häivyttää itseni pois tekstistä? Mihin kiinnitän huomioni spontaanisti? Mihin ohjaan katseeni? Entä mitä nostan esiin?

Tämän tekstin kirjoittaminen oli eiliseen verrattuna helpompaa. Tulkinta antaa huomattavasti enemmän vapauksia ja mahdollisuuksia kuin tarkka kuvailu. Minun ei tarvitse miettiä vastuutani siitä, saako tekstini pohjalta tarpeeksi tarkan käsityksen kuvasta. Jokainen voi katsoa sitä itse. Jos kyseessä olisi kuvailutulkkaus sokealle tai näkövammaiselle, pyrkisin kuvailemaan kuvaa tarkemmin. Silloin jättäisin myös omat ajatukseni enemmän taka-alalle. Nyt kirjoittaessani annoin omille näkemyksilleni ja pohdinnoilleni suhteellisen paljon tilaa.

Luulen tunnistavani Sinin kuvaaman paikan. Olen käynyt siellä kuitenkin vain kerran hyvin pikaisesti; paikka ei ole jättänyt minuun vahvaa jälkeä. Pystyin siis astumaan maisemaan avoimin mielin, vaikka huomaisin pohtivani paljon seutua kirjoittaessanikin. Huomasin myös haluavani tietää, miksi Sini oli valinnut juuri tuon paikan. Kirjoittamisen jälkeen jäin kaipaamaan kuvaa ja maisemaa, jonka kanssa koin ystävystyneeni ainakin orastavalla tasolla.

Kuva myös herätteli mielikuvitukseni liikkeelle. Tarina kuvan maisemissa alkoi kyteä jo kirjoittaessani tulkintaa. Se pääsee kenties valloilleen pian…

Kuva paikasta:

Sadun teksti valitsemastaan maisemasta:

Sadun maisema (Ensimmäisenä päivänä 20.6.2016)

Maisemani muodostuu merenrannan kasvillisuudesta, kallioista, merestä ja taivaasta.

Maisemani edustalla kasvaa koko edustan peittäen tyrnipensaiden peittämä tiheä pensaikko. Noin metrin korkuisten pensaiden oksat kurkottelevat ylöspäin. Tuuheiden pensaiden lehdet ovat suikalemaiset, ja ne kasvavat harmaanruskeisiin oksiin tiiviisti kiinnittyneinä. Tyrnipensaiden takana kohoavat jyhkeät rantakalliot. Ne nousevat pari metriä korkeammalle kuin tyrnipensaat. Kallioiden ja tyrnipensaiden muodostaman tiheikön välissä on hieman tilaa. Leveyssuunnassa kalliot näkyvät maisemassani koko tyrnitiheikön alueella.

Kalliot ovat rosoiset ja muodoltaan epäsymmetriset. Niissä on ulkonevia lohkareita, joista varsinkin oikealla olevat ovat teräväreunaisia. Vasemmalla on joukossa enemmän pehmeitä linjoja. Laikukkaat kalliot ovat väreiltään vaaleanharmaata, tummanharmaata, vaaleanruskeaa ja kermansävyä pinnassaan kantavia. Pehmeiden linjojen osaa pilkuttavat tummat sammalläiskät.

Kallioiden takaa pilkottaa kaistale avomerta. Kallioiden korkeimmassa kohdassa tuo syvänsininen kaistale on kuin ohut naru. Siitä vasemmalle kallio laskee hieman kohotakseen taas kuin muodostaen loivan satulan. Tässä kohdassa meri näkyy enemmän. Keskikohdasta oikealle puolestaan kalliolohkareet kohoavat horisontin ylitse ja meri pilkahtaa vain pienesti.

Horisontissa on hennonvaaleaa utua. Kallioiden keskikohdan kapeassa merenkaistaleessa utuun piirtyy himmeänä oikealta vasemmalle matkaavan rahtilaivan silhuetti. Laiva erottuu pienenä, mutta se on kooltaan valtava. Se etenee verkkaisesti ilman näkyvää lastia. Sen ohjaamo on vitivalkoinen, ja pitkä kansiosa ja runko ovat tummansiniset.

Utuisen osan ylle kohoava taivas on vaaleansininen. Sen poikki kulkee koko maiseman halki pilvien raitoja, joista suurin peittää maiseman yläreunan pumpulimaisena. Taivas, kuten koko maisema, on aurinkoinen. Aurinkoa ei näy maisemassa suoraan, sillä se paistaa katsojan selän takana korkealla lämmittäen. Maisema on kirkas ja valoisa. Kaikki värit hehkuvat.

Lähellä kallioita rahtilaivan yläpuolella rannan tuntumassa lentää naurulokki oikealle. Se ruskea pää, valkoinen ja hoikka vartalo sekä terävät ja kapeat siivet valkoisine alasulkineen piirtyvät taivaan vaaleaa sineä vasten.

Tuuli humisee, aaltojen kumina kantautuu korviini, kun pärskeet lyövät kauempana rantaan. Lintujen orkesteri soittaa saaristolaissikermää.

Sinin tulkinta Sadun kuvailusta:

Sadun muistiinpanot kirjoitusprosessista:

Paikan valinta oli minulle helppo. Olin tutkinut saarta etukäteen ja tiesin, että löydän sen rannoilta myös aavoja näkymiä. Aava kiehtoo minua. Tiesin siis, minne suunnistan. Löysin puhuttelevan kohdan helposti. Vaikka matkan varrella maisemat metsineen ovat myös puhuttelevia ja kauniita, tämä valinta on itsestäänselvä.

Kun olen maisemassani ja aloittelen kirjoittamista, törmään ensimmäisiin haasteisiin. Maisemassa tapahtuu koko ajan jotain. Sen poikki lentää lintujen kavalkadi: merimetsoja, merilokkeja, kalalokkeja, naurulokkeja, pääskysiä… Myös aalloilla on liikennettä. Ohitseni puksuttaa veneitä, ja kaukana horisontissa kulkee rahtilaivojen ketju. Myös pilvet ovat liikkeessä ja muuttavat muotoaan. Mihin pysäytän tuon liikkuvan maiseman? Päädyn siihen, joka herättää minussa eniten tuntemuksia.

Kun aloitan tuon valitsemani hetken kuvailun, mietin miten rajaan maiseman. Varsinaista rajausta vaikeampaa on rajauksen kielentäminen: Puhunko maiseman ”ylälaidasta”, ”alalaidasta” ja ”reunoista” kuin se olisi kuva? Entä mitä yksityiskohtia jätän pois, kuvailematta? Kuinka tarkasti minun on kuvailtava asiat, jotta Sini saa muodostettua itselleen käsityksen? Olenko tarpeeksi tarkka? Vai liiankin tarkka tietyissä yksityiskohdissa?

Tästä tekstistä syntyy väistämättä kovin erilainen kuin tarinallinen teksti, huomaan kirjoittaessani. Mekaaninen kuvailu kammoksuttaa, yritän elävöittää sitä, mutta samalla pysyä riittävän neutraalina ja keskittyä olennaiseen.

Kirjoittaessani mietin, mitä otan mukaan tekstiin ympäröivästä äänimaailmasta, maiseman tuoksuista ja omista tuntemuksistani. Huomaan niiden olevan itselleni tärkeitä, mutta mietin, mitä Sini tekee tiedolla lämpötilasta tai kärpäsen surinasta. Mietin myös, kuinka paljon itseäni tuon ylipäänsä tekstiin. En pyrikään täydelliseen objektiivisuuteen, koska tiedostan kokemuksen subjektiivisuuden, mutta yritän karsia vahvaa omakohtaisuutta.

Huomaan, että haluaisin selittää monet asiat tarkemmin verbaalisesti kasvokkain. Myös neuvotella tietyistä ratkaisuista. Myös tiettyjen asioiden nimeäminen on haasteellista. Huomaan, että tarvitsisin väriopin aktivoinnin. En tavoita kaikkia värisävyjä haluamallani tavalla. Toisaalta tuntemiani kasveja ja lintuja en voi olla nimeämättä, vaikka pyrinkin kuvailemaan ne nimeämisen lisäksi.

Sinin muistiinpanot maiseman kääntämisestä:

Toisena päivänä maalaan tulkintani Sadun kuvailemasta maisemasta. Tässä maisemassa saan ja joudun käyttämään enemmän tulkintaa, sillä en ole nähnyt Sadun maisemaa, enkä edes tiedä missä hän on kuvailun kirjoittanut. Voisin irrotella kuvassa enemmän, mutta on mielenkiintoisempaa yrittää päästä lähelle Sadun havaintoa. Luen Sadun tekstin kolme kertaa ennen kuin mieleeni muodostuu kuva maisemasta. Etenkin kallioiden muoto tuntuu vaikealta hahmottaa. Alan luonnostella kuvaa myös paperille. Päätän käyttää kuvan tekoon tällä kertaa akvarelleja.

Sadun maisema sisältää voimakkaita horisontaalisia linjoja. Mietin tuleeko kuvasta tylsä jos valitsen A4 -paperin vaakasuunnassa. Löydän kuitenkin suuremman paperin joka sopii mielikuvaani paremmin. Tänään päätän työskennellä Päivärannan pihassa. Kuvaillussa maisemassa on selkeästi etuala, keskikohta ja horisontissa näkyvä meri ja taivas. Mietin mitä korostaisin kuvassa, sillä kaikki ei mahdu luontevasti kuvaan. Tässä poikkean Sadun tekemästä rajauksesta. Ensin päätän horisontin linjan. Kallion korkeudesta ja luonteesta syntyneen mielikuvan kautta yritän tavoittaa kuvaan värejä ja muotoja. Myös sävyjä ja kontrasteja voin vain arvailla. Miltä näyttää kallio kirkkaassa auringonvalossa? Mikä on varjon väri? Huomaan etsiväni maisemaa yhä enemmän aikaisemmista kokemuksistani. Satu on kuvauksen lisäksi myös nimennyt etualan kasvit. Tyrni on tuttu kasvi, mutta yrittäessäni tavoittaa oksien luonnetta ja lehtien muotoa ja väriä, alan epäillä kuvaukseni oikeellisuutta. Mietin myös miten kasvin nimeäminen vaikuttaa tekemääni kuvaan. Olisiko pelkkä kuvaus vienyt tulkintani eri suuntaan? Tekisi mieleni tehdä pari kuvahakua ja etsiä visuaalista tietoa. Myös kuvauksessa lentävä naurulokki tuntuu haastavalta. Siitä tulee lopulta pieni ja pelkistetty. Satu on kuvannut tekstissään merta vain vähän. Lopussa on maininta tuulesta ja aaltojen kuminasta. Teen siis mereen aaltojen liikkeen.

Maalatessani pohdin paljon sitä tietoa, jota havainnosta työskennellessä siirtyy paperiin. Paljon on tietysti mukana tulkintaa ja myös ilmaisulla ja taidolla on suuri merkitys lopullisessa kokonaisuudessa. Miten paljon vaatisi tekstiä kaiken sen kirjoittaminen, niin että jokainen kuvan tekijän valinta muuttuisi tekstiksi. Tuntuu että voisin vielä jatkaa kuvan tekemistä, mutta tuuli tekee työskentelyn vaikeaksi, joten julistan kuvani valmiiksi.

Myöhemmin näen Sadun ottaman valokuvan kuvauksen kohteena olleesta maisemasta. Olen tulkinnut tekstin kuvauksesta kallioiden korkeuserot suuremmiksi kuin alkuperäisessä maisemassa. Mietin olenko ehkä kuvaa tehdessäni halunnut rikkoa toistuvat horisontaaliset linjat ja tehdä siten kuvasta omasta mielestäni mielenkiintoisemman. En mielestäni ole tehnyt valintaa tietoisesti.

Kuva paikasta:

III

Yhteinen maisema

Sadun teksti: Samassa maisemassa (Kolmantena päivänä 23.6.2016)

On myöhäisen iltapäivän hetki. Kello on juuri raksuttanut viiteen. Aurinko paistaa vielä korkealta ja kuumasti.

Ilmassa käy hento tuulenvire. Se saa rannan kaislat heilumaan harvakseltaan ja lähes äänettömästi. Välillä tuuli yltyy hetkeksi ja saa kaislikon kahisemaan. Kaukaa kuuluu moottoriveneen hurinaa. Hiekkaisen lahdelman äänimaisemassa linnut ovat jatkuvasti läsnä. Naurulokki, kalatiira, joutsen, pääskynen ja monet muut rannan ylitse lentävät linnut ottavat hetkeksi tilansa maisemasta. Kuuluu kirahtelua, naurahduksia, kiljahduksia ja vaimeaa sirkutusta. Jostain hyvin kaukaa kuuluu tyrskyjen pauhua vaimeana kohinana. Ruoppaajan konemainen ääni rikkoo luonnonäänien sikermän.

Hienojakoinen hiekka on pinnan alta kosteaa. Se tuntuu jaloissa viileältä ja virkistävältä. Patikoinnista väsyneet jalat imevät voimaa hiekan sivellessä ihoa. Hiekan joukossa piilottelevat simpukankuoret pistelevät kävellessä.
Hetki rannalla tuntuu rauhalliselta ja seesteiseltä. Maisemassa tapahtuu jatkuvasti jotain pientä, mutta lokkien saalistuslentoa ja muiden lintujen siiveniskuja lukuun ottamatta muu liikehdintä on pääasiassa kiireetöntä ja pehmeää. Merenpinta väreilee vain kevyesti poukamassa, ja paikoitellen on täysin tyyntä.

Rannalla olevat kasvit ovat kukiltaan vaatimattomia ja vaikuttavat tuoksuttomilta. Ainoa tuoksu rannalla on vesirajaan kertyneestä levästä silloin tällöin pöllähtävä lievästi mädäntynyt ja välillä pistävän luotaantyöntävä haju. Se ei hallitse rantaa, mutta sen löyhähdys saa hätkähtämään. Ilman sitä rannan maisemassa kesäpäivän tuntu olisi täydellisyyttä hipova.

Sinin piirtämä kuva nostoineen:

Sadun muistiinpanot yhteisestä maisemasta:

Yhteinen maisema
Ennakkokäsitykseni tästä kolmannesta maisemasta on, että sen tekeminen on helpompaa kuin kahden edellisen. Luulen, että teemme työmme yhdessä keskustellen ja kuvittelen sen olevan hedelmällistä ja muiden päivien haasteet ohittavaa.

Meidän on alun perin ollut tarkoitus lähteä liikkeelle heti aamulla aikaisin. Päivärannassa järjestetyn ohjelman takia lähtömme viivästyy kuitenkin kuudella tunnilla. Vaikka ohjelma on ollut tärkeää, kiire painaa hartioilla. Hosumme eteenpäin päämääränämme seutu, josta meille on kerrottu kiinnostavia yksityiskohtia. Matka sinne tuntuu kuitenkin pitkältä ja harmittelen mielessäni, etten ehdi havainnoida reitin inspiroivaa maastoa tarpeeksi, kuten ensimmäisen päivän retkelläni.

Meille on kerrottu päämäärässämme sijaitsevista hiekkarannoista, joista kuulemma käytetään leikinomaisesti nimeä Waikiki Beach. Minua houkuttelee tuo kohde juuri sen takia, että uskon sen erottuvan edellisistä maisemista. Matkalla epäilys kuitenkin kalvaa: Onko kyseinen kohde liian kaukana? Ehdimmekö tehdä siellä mitään, kun näyttelyn ripustus kaikkine valmisteluineen on vielä vaiheessa? Pohdimme matkan varrella, pysähtyisimmekö jo aiemmin ja valitsisimme vain jonkin muun kohteen.

Lopulta päädymme kuitenkin maisemaan, jossa kumpikin meistä näkee jotain puhuttelevaa. Etsimme sopivan paikan ja keskustelemme maiseman rajauksesta. Se vaikuttaa muodostuvan piirustuspaperin ja kuvan ehdoilla, mutta itseni ja tekstini kannalta rajauksen linjanvedoissa ei ole mitään ehdottomuutta. Pystyn sopeutumaan ja sopeuttamaan tekstini rajaukseen kuin rajaukseen.

Keskustelemme vielä lyhyesti, mikä on kirjoitukseni kannalta tärkeää. Sini sanoo, että voin kirjoittaa vapaasti tuntemuksistani ja aistimuksistani maisemassa, myös visuaalisista halutessani. Emme puhu siitä, mitä kuvaan tulee – paitsi rajauksen näkökulmasta. Pohdimme vähän, miten teksti ja kuva lomittuvat toisiinsa, mutta mitään lopputulemaa ei synny. Kumpikin ryhtyy tarkastelemaan maisemaa, jonka toteamme eroavan varsinkin rauhallisuudeltaan edellisistä maisemista. Sini luonnostelee maisemaa itsekseen, ja minä siirryn kirjoittamaan toiselle sopivalle kivelle vähän kauemmas.

Keskityn kuvailemaan tuntemuksiani ja sellaisia aistihavaintojani, jotka ovat aiempien päivien teksteissäni jääneet melko vähäisiksi. Se on vapauttavaa. Tuntuu hyvältä ja helpottavalta, kun tiedän, että Sini kuvaa visuaalista ulottuvuutta. Jätän sen kuvailun tarkoituksellisesti niukaksi. Kirjoitan intensiivisesti, mitä kuulen, tunnen, aistin, haistan. Tarkkailen, kuljeskelen, välillä kävelen vahingossa suoraan maisemaan.

Kirjoitettuani noin tunnin monta sivua koen olevani valmis. Kirjoitan luonnosvihkoon myös prosessin pohdintaa. Sitten minusta tuntuu, etten voi enää kirjoittaa enempää. Olen jo kirjoittanut kaiken olennaisen, ja sen yli menevä olisi täysin ylimääräistä ja turhaa. Neuvottelemme, mitä teemme. Sini pyytää minua jäämään odottamaan häntä, sillä hänen kuvansa on vielä kesken. Siihen menisi vielä tunteja kuulemma. Mietin, mitä teen. Oma tekstini pitäisi kirjoittaa käsin puhtaaksi pöydän ääressä, jotta saisin suorat viivat ja mahdollisimman selkeän käsialan aikaan. Lisäksi haluaisin vielä pohtia sananvalintoja ja hioa ilmaisua. Jos pääsisin takaisin Päivärantaan vasta puolenyön paikkeilla, voisin unohtaa koko puhtaaksikirjoittamisen. Tekstin lopullinen muotokaan ei ollut minulle ihan selvä: tulisiko tekstiä kuvaan vai erikseen?

Sini ehdottaa, että kävelisin ajankuluksi ympäristössä ja palaisin uudelleen. Teen niin, vaikka edelleen olen sitä mieltä, että olisi järkevintä, jos lähtisin työstämään tekstiäni, koska rannalla se ei enää edennyt. Sinin mielestä on tärkeää olla maisemassa yhtä kauan, koska kyseessä oli yhteinen maisema.

Työmme ei tuntunut yhteiseltä, vaan kahdelta erilliseltä samasta maisemasta tehdyltä. Tuntui, että eri rytmimme vaikeutti asiaa. Kenen rytmissä mennään? Onko pakko mennä samassa rytmissä ylipäänsä, jos kerran työmme ovat kuitenkin erilliset? Lähtömme takaisin oli jonkinlainen kompromissi: Olin joutunut odottamaan kauan tyhjäkäynnillä, eikä lähtiessämme Sini ollut valmis.

Pian esittelimme toisillemme tekemämme ja pohdimme, miten ne sopisivat yhteen. Olin jo lukenut luonnosversion rannalla ja Sini totesi, että siinä oli paljon sellaista, mitä hän ei ollut ehtinyt havainnoida ollenkaan. Kuvan ja sanan yhteispeli arvoituksineen siis jatkuu: mikä sopii tekstinä kuvaan? Nostona, jollaisista olemme sopineet saavuttuamme takaisin. Koko teksti ja nostot kuvaan.

Keskustelemme nostoista. Ne luonnehtivat tekstiä ja tuovat kuvaan jotain sellaista, mitä siinä ei ole – toteamme. Mietimme, minkä sävyn ne tuovat ja missä ne sijaitsevat. Lopputulos on…
… tutustumisen arvoinen!

Sinin muistiinpanot yhteisestä maisemasta:

Tänään lähdimme Sadun kanssa tekemään yhteistä maisemaa. Se, miten maisema käytännössä toteutettaisiin, oli vielä epäselvää. Ajatus on että kuvan ja tekstin avulla tavoitamme eri asioita. Molemmissa on omat vahvuutensa. Meille on kehuttu Pihluksen lähellä olevia hiekkarantoja. Patikkamatka kestää lähes kaksi tuntia ja paikkaan on hieman vaikea löytää.

Päästyämme perille valitsemme paikan ja rajaamme maiseman suunnilleen A4 muotoisen paperini mukaan kuva-alan muotoiseksi. Tarkoituksenamme on neuvotella siitä mitä kuvaan tulee ja mitä teksti välittää maisemasta. Kuvaan tuntuu kuitenkin luontevasti päätyvän juuri rajaamamme maisema. Sovimme, että Satu kirjoittaa maisemasta, mutta yhdessä toteamme ettei kaikkia aistimuksia voi mitenkään sulkea rajatun näkymän sisälle. Keskitymme molemmat työskentelemään oman osuutemme kanssa.

Satu on valmis lähtemään takaisin, kun itse olen vasta pääsemässä alkuun. Oletin että vietämme maisemassa saman ajan, sillä kirjoittamalla ajallisuus on helpompi tavoittaa osaksi kokemusta. Ajatellessani yhteisen maiseman tekemistä en ole osannut ottaa huomioon luovien prosessien erilaisuutta. Siinä missä itse tarvitsen kuvani tekemiseen jatkuvaa havaintoa, tarvitsee Satu jo toisenlaisen työskentelyrauhan tekstin eteenpäin työstämiseen ja puhtaaksi kirjoittamiseen. Satu jää kuitenkin pyynnöstäni odottamaan. Piirrettyäni vielä jonkin aikaa, Satu on jo lähdössä. En halua jäädä työskentelemään yksin ja myös epäselvä reitti takaisin mietityttää. Aikaa on kulunut yli kaksi tuntia.

Satu lukee kirjoittamansa tekstin odotellessaan. Tajuan miten erilainen kokemuksemme on samasta maisemasta. Keskittyessäni katsomaan rajattua maisemaa ja piirtämään sitä, minulta on jäänyt huomaamatta paljon sellaista jota Satu on tallentanut tekstiinsä. Maisemamme on sama, mutta kokemuksemme hyvin erilainen. Lähden Sadun kanssa samaa matkaa. Juomavesi on loppunut ja aurinko tuntuu polttavalta. Viimeistelen maisemani kaislikon Päivärannan pihassa.

Mietimme miten kahden maiseman yhdistäminen toteutettaisiin esille tulevaan kokonaisuuteen. Alkuperäinen ajatus oli yhdistää kuvaa ja tekstiä jollain tavalla. Kuvaan mahtuu kuitenkin vain vähän tekstiä käsin kirjoitettuna ja sen lyhentäminen olisi kuvan ehdoilla toimimista. Samaa ongelmaa ei ehkä olisi, jos kuvan ja tekstin tekijä olisi sama henkilö. Silloin myös kokemuksia maisemasta kirjautuisi vuorotellen kuvan ja tekstin muodossa. Päätämme valita Sadun kuvauksesta katkelmia kuvaan. Ne tuovat esiin niitä aistimuksia joita Satu jää kuvan välittämästä kokemuksesta kaipaamaan. Tunnistan niistä osan. Katkelmien lisäksi koko maisemakuvaus tulee osaksi näyttelykokonaisuutta. Liitämme kokonaisuuden nimeen sanan tutkielma. Teoksesta puhuminen tuntuu väärältä.

Kuva paikasta:

Sadun jälkipohdintoja (26.6.2016):

Monet asiat juolahtavat mieleen myöhemmin, vasta päivien jälkeen tutuissa maisemissa mantereella. Huomaan oppineeni koko prosessista paljon. Tärkein oppi on varmaankin, miten tarkasti näköhavainnot on kuvailtava. Tarkka kuvailu vie paljon tilaa. Tietyistä kirjoituskeinoista on pakko luopua. Tekstiä on katsottava toisen silmin: saisinko itse kiinni kuvailusta? Käsin kirjoittaminen tuo omat haasteensa: Millä käsialalla? Miten käy luettavuuden? Jälkeä ei voi enää muuttaa kirjoitettuaan, kuten tietokoneella kirjoittaessa voi. Tiukka aikataulu tuo rajoituksia. Prosessi on rajallisempi kuin yleensä kirjoittaessani. Muokkausmahdollisuuden puuttuminen tuntuu harmittavalta: Olen tottunut hiomaan tekstejäni joskus kauankin, jolloin esimerkiksi sanavalinnat, aikamuodot, virkerakenne tai koko tekstin jaksotus saattavat muuttua paljonkin. Nyt hiominen lopullisine kielenhuoltoineen ei ollut mahdollista, mikä mielestäni näkyy lopputuloksessa, jota tekisi mieli editoida runsaasti. Olisin halunnut myös kirjoittaa enemmän, mutta ajattelin näyttelykokonaisuutta ja sen katsojaa. Kuinka erilaisia tekstini olisivatkaan, jos… 😉

Nyt minulla on ikävä saareen, meren ääreen niihin maisemiin, joita kuvailimme. Tuntuu, että kirjoitin itseni osaksi maisemaa. Myös intensiivinen työprosessi ja yhteistyö opettivat. Tarvitaan kompromisseja, vastaan tulemista, toisen tekijän huomioon ottamista ja kompromissien hyväksymistä. Toiselta saa paljon: Opin Siniltä konkreettisesti mm. näyttelyn ripustamisesta ja eri materiaaleista. Keskustelumme taiteen olemuksesta, sen tekemisestä ja luovasta prosessista antoivat paljon ajateltavaa. Mielestämme selvisimme haasteista kaiken kaikkiaan hyvin ja kokonaisuudesta tuli onnistunut.

Kääntyvän maiseman paikat kartalla:

Päivärannassa sijaitseva Kääntyvä maisema -näyttely:

Iloiten ilmoitamme, että ajalla 23.8.–17.9.2016 Kääntyvä maisema -näyttelymme on nähtävissä Otsolan kansalaisopistossa Porissa.

Please follow and like us:

Pimeässä

Posted on 31.5.2016 by Tarusola under näyttely

Yhden ystävän kirje toiselle Hampurista Helsinkiin

Ahoi!
Tervehdys Elben rantamilta! Olen täällä samoissa maisemissa, joissa kirjoitin viime vuonna Reviiri 2015 -antologiassa ilmestyneen Pöllökavereita Elben rannalla -tarinan kielitaituri Lillin seikkailuista merikarhuisoisänsä kanssa.

Nyt haluan jakaa kokemuksen, joka sai minut miettimään aisteja ja niihin liittyviä tuntemuksia hyvin konkreettisesti. Kävelin Hampurin Speicherstadtin varastorakennusten, kanavien ja hansakaupungin kauppatunnelman keskellä sijaitsevassa Dialog im Dunkeln -nimisessä näyttelyssä suoraan pimeyden syliin ja menetin toviksi aisteistani kaikkein arvokkaimman, näön. Dialog im Dunkeln on nimensä mukaisesti vuoropuhelu pimeydessä. Kokonaisuus on rakennettu noin 400 neliömetrin suuruisena erääseen varastorakennukseen, ja sen konsepti on seuraavanlainen: Se on eräänlainen rata-alue, jonka läpi kuljetaan täysin pimeässä sokean oppaan opastamana. Opastettuja kierroksia järjestetään 60 minuutin ja 90 minuutin pituisina pienissä ryhmissä.

Osallistuin 90-minuuttiselle kierrokselle kahdeksan hengen ryhmässä Ramon-nimisen oppaan johdolla. Ennen kuin kierros alkoi, eräs henkilökuntaan kuuluva sokea nainen jakoi meille näyttelytilan aulassa valkoiset kepit ja ohjeisti meitä niiden käytössä. Sitä ennen olimme jo jättäneet säilytykseen kaikki valaisevat esineet, kuten kännykät ja fosforisina hehkuvat kellot. Kepit saatuamme siirryimme alueelle pitkin käytävää, joka muuttui eri etappien aikana vähitellen pimeämmäksi, kunnes lopulta seisoimme totaalisessa tummuudessa. Pimeyden keskellä meitä tervehti ääni, joka esittäytyi Ramoniksi. Hän kertoi toimivansa meidän oppaanamme tuon puolitoistatuntisen ajan. Ramonin ääni kuulosti iloiselta ja ystävälliseltä. Meidän muiden äänissä oli havaittavissa hermostuneisuutta, kun esittelimme itsemme toisillemme ja oppaallemme. Seisoimme pimeässä ryhmänä, joka oli opastamme lukuun ottamatta nähnyt toisensa vain muutamien minuuttien ajan aulassa. Tunsin oloni oudoksi ja avuttomaksi ja aistin samoja tuntemuksia muissa.

Oppaamme kerrottua meille tarkemmin kierroksemme kulusta lähdimme liikkeelle pimeydessä. Reittimme kulki kuulemma selkeitä polkuja pitkin, mutta minusta tuntui kuin olisin harhaillut päämäärättömästi epämääräisessä mustuudessa. Laskin mielessäni 90 minuutin olevan todella pitkä aika pimeydessä. Varsinkin, kun tarkoitus oli päästä eteenpäin ja selviytyä erilaisista arkisista haasteista, joita reitin varrella tulisi vastaan. Huidoin pitkää opaskeppiäni edessäni kulkuväylän kaukana toisistaan sijaitseviin reunoihin, ja minusta tuntui, etten ikinä selviäisi reittiä loppuun asti. Mietin, voisinkohan keskeyttää kierroksen, jos panikoituisin pahasti. En ole koskaan joutunut totaalisen paniikin valtaan, vaikka olen muutamia kertoja elämässäni ollut vaarallisissakin tilanteissa. Nyt paniikin tunne oli kuitenkin lähellä. Törmäilin eteenpäin ja kaduin koko ideaa. Miksi en ollut vain jäänyt kirjoittamaan kanavan varrella sijaitsevaan inspiroivaan teekonttoriin?

Ajatus eläytymisestä sokean ihmisen maailmaan ja omien aistiensa haastamiseen oli tuntunut mielenkiintoiselta perehtyessäni Dialog im Dunkeln -konseptiin ja koululaisille suunnattuun opetusmateriaaliin. Näyttelyreitin pimeydessä soimasin itseäni. Kyllähän minä olin tarpeeksi empaattinen ihminen muutenkin ja osasin eläytyä toisten ihmisten asemaan. Sitä paitsi olin perehtynyt sokean elämään omakohtaisesti toimiessani opiskeluaikoina erään sokean saksalaisen opiskelijan avustajana hänen opiskellessaan suomea oikeustieteen opintojensa lisäksi. Miksi olin nyt lähtenyt törmäilemään täysin pimeässä ventovieraiden ihmisten kanssa?

Jännitys kivisti kehoani, ja sormet melkein krampaten puristin opaskeppiäni yhä tiukemmin. Keppi oli ainoa oljenkorteni, ja heilutin sitä vimmatusti puolelta toiselle polulla, joka kiemurteli pimeydessä. Niin heiluttivat muutkin ryhmäläiset. Välillä kepit kalahtivat toisiinsa. Välillä joku törmäsi minuun ja hetken päästä minä johonkuhun. Oppaamme ääni kuului pimeydessä rauhoittavana, kun hän kulki edellämme ja antoi meille ohjeita, mihin mennä ja mihin kiinnittää huomiota matkalla. Meidän muiden äänet eivät olleet rauhallisia, mutta silti minusta oli lohdullista kuulla ne. En ollut yksin avuttomana pimeydessä, vaan kaikki muutkin kamppailivat askeltensa, suunnan ja pelkojensa kanssa. Vain oppaamme oli leppoisa ja asiantuntijuudessaan vakuuttava. Hän ohjasi meitä jatkuvasti tarkkailemaan ympäristöämme. Mitä kuulemme? Haistamme? Tunnemme? En ollut alussa kiinnostunut kokemaan yhtään mitään. Ainoa tavoitteeni oli eteenpäin pääseminen. En halunnut aistia mitään muuta kuin retin ulos pimeästä. Tuoksujen ja äänien sijasta mielessäni hakkasi vain yksi ajatus: kunpa vain selviäisin pois radalta ulos, pääsisin pimeydestä valoon ja näkisin taas kaiken! Kaipasin kaikkia niitä värejä, jotka olivat vielä hetki sitten olleet näkökentässäni Hampurin kaduilla kulkiessani.

Reittimme kiemurteli vaihtelevien etappien halki. En kuvaile niitä järjestyksessä enkä paljasta kaikkea jännityksen säilyttämiseksi. Suosittelen nimittäin kaikille todella lämpimästi tuon näyttelyn kokemista itse. Reitin varrelle mahtui monimuotoisia aistielämyksiä ja erilaisia tiloja, jotka synnyttivät erilaisia tuntemuksia. Kokonaisuus on rakennettu kaiken kaikkiaan onnistuneesti tuulentuiverruksineen, monimuotoisine materiaaleineen ja realistisine äänineen. Taidokkaan toteutuksen ansiosta eri ympäristöt vaikuttavat autenttisilta. Kerran matkan varrella tunsin todellista pelkoa, kun kompuroin vilkkaan kadun yli kovassa metelissä. Minusta tuntui kuin olisin todellakin jäänyt ohikiitävien autojen jyräämäksi. Siitä kokemuksesta selvittyäni rauhoituin vähitellen. Lopulta aloin luottaa siihen, että pääsen eteenpäin, vaikka kulkeminen ei koskaan muuttunutkaan kovin sujuvaksi. Koko reitin ajan me ryhmäläiset törmäilimme edelleen toisiimme, päädyimme kummallisiin paikkoihin ja sähläsimme keppiemme kanssa. Välillä joku melkein kamppasi minut, ja itse tallasin jonkun jaloille.

Eniten pimeydessä orientoitumista auttoivat toisten äänet, kaikkein eniten oppaamme valoisa puhe. Olisin mieluiten seurannut opastamme tiiviisti koko matkan, sillä hän oli ainoa meistä, joka kulki reitillä vakaasti ja vaikeuksitta. Hän kertoili meille monenlaisia yksityiskohtia tiloista, joissa olimme, ja antoi vinkkejä, miten saamme reitin varrella selville tietoja, jotka hyödyttävät meitä selviytymisessä. Hän ohjasi meitä tunnustelemaan eri materiaaleja ja kuuntelemaan tarkasti, mitä ympärillämme kuuluvat äänet kertovat meille kulloisestakin ympäristöstä. Monet ryhmäläisistä kysyivät varsin henkilökohtaisiakin asioita oppaamme sokeudesta ja elämästä sokeana. Hän vastaili todella kärsivällisesti ja torjui tahdikkaasti liian tungettelevat kysymykset, joita monet esittivät varsinkin lopussa, jolloin olimme kokoontuneet keskustelemaan kokemuksistamme pimeyden keskellä sijaitsevaan kahvilaan.

Kun 90-minuuttinen törmäilymme pimeydessä oli ohi ja hyvästelimme oppaamme, jotkut toivoivat saavansa nähdä hänet. Hän vastasi pysäyttävästi, ettei se olisi reilua, sillä hänkään ei voi koskaan nähdä meitä. Kiitettyämme opastuksesta hän poistui tilasta ja me kuljimme ohjeet saatuamme asteittain kohti valoa. Odottaessamme välitilassa silmiemme tottuvan valoon silmäilimme vaivihkaa toisiamme. Kenen kanssa olimmekaan vaeltaneet pimeydessä? Samalla kirjoitimme vieraskirjaan kiitoksemme Ramon-oppaallemme ja spontaanit ajatuksemme kokemuksesta. Kaikki olivat vaikuttuneita varsinkin oppaastamme, joka oli ollut majakkamme pimeydessä. Hän oli auttanut meidät läpi tuon alussa täysin mahdottomalta tuntuneen radan, ja hänen positiivisuutensa ja ystävällisyytensä oli saanut meidät tuntemaan olomme lopulta turvalliseksi. Hänen opastuksensa ansiosta en ollut panikoitunut, vaikka olin menettänyt minulle tärkeimmän aistini ja ollut ilman sitä totaalisen avuton. Ajatus siitä, että oppaamme on menettänyt tuon aistin lopullisesti eikä vain 90-minuuttisen kierroksen ajaksi, tuntui hurjalta. Nyt tiedän, miksi tarvitsin tuon kokemuksen ymmärtääkseni näköaistin merkityksen syvällisemmin ja ennen kaikkea omakohtaisesti. Tällä hetkellä, tässä aistimusten ilotulituksen keskellä, minun ei tarvitse kuin laittaa silmäni kiinni ja pystyn palaamaan kaikkiin niihin tuntemuksiin, joita tuon reitin varrella koin. Nyt kuulen tarkemmin myös sataman äänet ja haistan Elbessä virtaavan veden ja vastapaahdetun kahvin tuoksun. Värit ympärilläni näyttävät pimeyden jälkeen kirkkaammilta kuin ennen. Toivon muistavani sulkea silmät aina, kun alan kokea asiat liian itsestäänselvinä.

Liebe Grüße
Satu

Please follow and like us:

PVF:ssä

Posted on 3.5.2016 by Tarusola under valokuva

Eräänä huhtikuun lopun päivänä kahden ystävän kohtaaminen Suomen valokuvataiteen museossa Helsingissä

– Moi, Sini! Hyvä, että ehdittiin vielä yhdessä tänne Poliittisen valokuvan festivaaleille Kotimaa-näyttelyyn ja varsinkin valokuvaaja Sanni Sepon puheenvuoroon länsisaharalaisten eli sahrawien pakolaisleirien elämästä kertovan näyttelyn yhteydessä.

– Olinkin jo nähnyt näyttelyn kerran aikaisemmin. Silloin tutustuin teoksiin opiskelijaryhmän kanssa keskustelevan työpajan muodossa. Tänään Sanni Sepon kertoessa vierailustaan Paholaisen puutarhassa näyttelykokonaisuuden valokuvat saivat paljon uusia merkityksiä, kuten valokuvasarja, jossa on meriaiheisia maalauksia talojen seinissä. Meri on tavoittamaton. Sinne ei ole pääsyä mutta kova kaipuu.

– Olen oppinut viime aikoina arvostamaan opastuksia ja taiteilijoiden puheenvuoroja ihan eri tavalla kuin ennen. Pelkästään katsomallakin voi saada paljon irti näyttelystä, mutta teosten taustojen ja niihin liittyvien tarinoiden kuuleminen avaa ihan uusia ulottuvuuksia teoksiin.

– Kyllä, jokainen tulkitsee teoksia aina omasta näkökulmastaan, oman elämänkokemuksensa ja ymmärryksensä kautta. Se onkin hyvä tapa aloittaa näyttelyyn tutustuminen. Ensin voi tutkia, mitä tunteita ja ajatuksia teokset herättävät. Tarkastelun jatkuessa teokset saavat uusia merkityksiä teosnimien, näyttelytekstien ja opastuksen kautta. Teoksen tulkinta muuttuu usein paljonkin näkökulmien lisääntyessä. Kaikki tulkinnan vaiheet ovat mielestäni tärkeitä. Jos lähdetään suoraan liikkeelle esimerkiksi taiteilijan tai kuraattorin näkökulmasta, on näkeminen ja ajattelu jo valmiiksi rajattua ja paljon saattaa jäädä myös huomaamatta.

– Tässä kokonaisuudessa kolmen tekijän teosten vuoropuhelu tuo vielä oman lisänsä tarkasteluun: valokuvaaja Sanni Seppo valokuvineen, hänen toimittajaksi opiskeleva tyttärensä Kerttu Matinpuro lyhytelokuvineen ja länsisaharalaisen Mohammed Mouludin valokuvat, jotka Sanni Seppo on digitoinut ja tuonut Suomeen.

– Sanni Sepon kysymys ”Voiko valokuvilla vaikuttaa maailmaan?” on aiheellinen varsinkin tässä kontekstissa. Hän itse sanoi puheenvuorossaan: ”Valokuvaus voi auttaa kertomaan maailmalle, mitä tapahtuu.”

– Tähän liittyy myös näyttelyosuuden Valokuvilla hiljaisuutta vastaan -nimi, joka tuntuu juuri tässä yhteydessä todella onnistuneelta sanavalinnalta. Sanni Seppo kertoi, että hänelle valokuvataiteilijana valokuvien avulla kommunikointi ja asioiden tuominen esiin on olennainen osa työskentelyä.

– Sahrawien kohtalolle ei ole juurikaan ollut näkijöitä, joten valokuvat kertovat tapahtumista, kuten Sanni Seppokin toi esiin puheenvuorossaan.

– Myös mukana ollut Länsi-Saharan vapautusrintaman eli Polisarion Suomen edustaja, Menna Lehbib, puhui tästä. Hänen puheestaan kävi hyvin ilmi, mikä merkitys sillä on, että maailma kuuntelee. Lisäksi pakolaisleireillä toteutetut projektit, joissa sahrawit ovat saaneet välineitä kertoa omasta kulttuuristaan, tuntuvat merkittäviltä. Valokuvaus on ollut keino, jota Polisariokin on pitänyt arvokkaana. Kerttu Matinpuron ja Sanni Sepon PVF-lehdessä julkaistussa Valokuvilla hiljaisuutta vastaan -kirjoituksessa tämä tulee esiin Mohammed Mouludin kertomana: kuinka nuoret ryhtyivät kuvaamaan Polisarion toiveesta ja itse asiassa perehtyivät kuvaamiseen vasta käytännössä.

– Dokumentointi ja kuvien tuominen esiin on tärkeää, koska hiljainen konflikti on unohdettu konflikti.

– Aziza Brahim, joka on pakolaisleirillä syntynyt sahrawi, haluaa myös tuoda kansansa kohtaloa kuuluviin. Musiikin keinoin, taiteen sävelin. Hän oli viime vuonna esiintymässä Maailma kylässä -festareilla ja puhui konserttinsa jälkeen kansansa tilanteesta haastattelussa. Oli aika hämmentävää, että hänen konserttiaan kokoontui kuuntelemaan tuhatpäinen yleisö, mutta kun häntä haastateltiin konsertin jälkeen, yleisöä oli vain kourallinen. Siinä yhteydessä mietin, millä keinoilla voi todella vaikuttaa ja saada sanomansa kuuluviin. Totesin, että itselläni musiikki ja valokuva toimivat usein kiinnostuksen herättäjinä ja sysäävät etsimään lisätietoa, jonka saan parhaiten ja mieluiten lukemalla. Aziza Brahimista esimerkiksi luin tuolloin kiinnostavan jutun, joka on ilmestynyt Maailman Kuvalehden numerossa 5/2015.

– Näkyviin ja kuuluviin, kun maailma vaikenee ja katsoo poispäin. Viestiä on hyvä välittää monessa muodossa, monien aistien kautta. Kieltä ymmärtävälle laulu voi välittää tietoa jopa paremmin kuin teksti, varsinkin jos ei osaa lukea. Miten itse lähestyisit aihetta? Mitä keinoja käyttäisit?

– Kirjoittaminen on minulle luontaisin tapa toimia. Haastattelisin, kuuntelisin, tarkkailisin ja kirjoittaisin näkemästäni, kokemastani ja kuulemastani. Yrittäisin saada sahrawien äänen kuuluviin tekstini kautta. ”Ääni” ja ”äänen antaminen” ovat tosin vaikeat ja myös vaaralliset käsitteet, koska toiminta on aina subjektiivisesti värittynyttä, vaikka kuinka yrittäisi olla objektiivinen. Samoin kuin se, kenen tarinan kertoo mistäkin näkökulmasta – sekä muut valinnat. Valokuvauksessa varmaankin myös?

– Sama pätee valokuvaukseen. Se on sarja valintoja. Usein valintoja tehdään myös tiedostamatta. Tämä somessakin paljon jaettu video kuvaa hyvin sitä, miten valokuvaajille sepitetty tarina henkilön taustoista vaikutti muotokuvassa. Oletko nähnyt videon?

– Äärimmäisen kiehtova ja konkreettisuudessaan silmiä avaava juttu! Pohdin sitä katsoessani, miten olisin toiminut samassa tilanteessa kirjoittajana, jos olisi ollut kyse kirjoittamisesta.

– Koululaisille suunnatusta näyttelyyn liittyvästä tehtäväpaketista löytyy houkuttelevia tehtäviä, kuten seuraava: ”KUVAA Valitse jokin elämääsi vaikuttava ongelma tai epäkohta, jonka haluat tuoda näkyväksi. Tutki ja valokuvaa valitsemaasi aihetta Insoleran tapaan eri näkökulmista. Minkälaisia vaikutelmia saat aikaan samasta aiheesta erilaisten kuvakulmien, sommittelun ja rajausten avulla? Lajittele kuvat kategorioihin ja nimeä syntynyt valokuvasarja. Muuttuiko näkökulmasi valitsemaasi aiheeseen kuvaustehtävän aikana?” tai ”USKOTKO, että kuva voi vaikuttaa? Muistatko nähneesi kuvan, joka on vaikuttanut sinuun niin, että olet muuttanut mielipiteitäsi tai tekojasi kuva näkemisen seurauksena? Mikä näyttelyn yksittäisistä kuvista vaikuttaa sinuun voimakkaimmin? Entä, mikä teksti?”

– Kotimaa-näyttelyn kysymys kotimaan merkityksestä saa Länsi-Saharan yhteydessä ihan uuden kaiun: pakolaisleireillä syntynyt kolmas sukupolvi ei ole edes nähnyt kotimaataan.

– Olen pohtinut kotimaata paljon varsinkin kielikysymysten näkökulmasta, joten palataanko siihen joskus tuonnempana tarkemmin?

– Kyllä! Sehän linkittyy myös Ateneumin uuteen näyttelyyn. Mennäänkö sinne seuraavaksi?

– Mennään!

Please follow and like us: