Eräänä huhtikuun lopun päivänä kahden ystävän kohtaaminen Suomen valokuvataiteen museossa Helsingissä

– Moi, Sini! Hyvä, että ehdittiin vielä yhdessä tänne Poliittisen valokuvan festivaaleille Kotimaa-näyttelyyn ja varsinkin valokuvaaja Sanni Sepon puheenvuoroon länsisaharalaisten eli sahrawien pakolaisleirien elämästä kertovan näyttelyn yhteydessä.

– Olinkin jo nähnyt näyttelyn kerran aikaisemmin. Silloin tutustuin teoksiin opiskelijaryhmän kanssa keskustelevan työpajan muodossa. Tänään Sanni Sepon kertoessa vierailustaan Paholaisen puutarhassa näyttelykokonaisuuden valokuvat saivat paljon uusia merkityksiä, kuten valokuvasarja, jossa on meriaiheisia maalauksia talojen seinissä. Meri on tavoittamaton. Sinne ei ole pääsyä mutta kova kaipuu.

– Olen oppinut viime aikoina arvostamaan opastuksia ja taiteilijoiden puheenvuoroja ihan eri tavalla kuin ennen. Pelkästään katsomallakin voi saada paljon irti näyttelystä, mutta teosten taustojen ja niihin liittyvien tarinoiden kuuleminen avaa ihan uusia ulottuvuuksia teoksiin.

– Kyllä, jokainen tulkitsee teoksia aina omasta näkökulmastaan, oman elämänkokemuksensa ja ymmärryksensä kautta. Se onkin hyvä tapa aloittaa näyttelyyn tutustuminen. Ensin voi tutkia, mitä tunteita ja ajatuksia teokset herättävät. Tarkastelun jatkuessa teokset saavat uusia merkityksiä teosnimien, näyttelytekstien ja opastuksen kautta. Teoksen tulkinta muuttuu usein paljonkin näkökulmien lisääntyessä. Kaikki tulkinnan vaiheet ovat mielestäni tärkeitä. Jos lähdetään suoraan liikkeelle esimerkiksi taiteilijan tai kuraattorin näkökulmasta, on näkeminen ja ajattelu jo valmiiksi rajattua ja paljon saattaa jäädä myös huomaamatta.

– Tässä kokonaisuudessa kolmen tekijän teosten vuoropuhelu tuo vielä oman lisänsä tarkasteluun: valokuvaaja Sanni Seppo valokuvineen, hänen toimittajaksi opiskeleva tyttärensä Kerttu Matinpuro lyhytelokuvineen ja länsisaharalaisen Mohammed Mouludin valokuvat, jotka Sanni Seppo on digitoinut ja tuonut Suomeen.

– Sanni Sepon kysymys ”Voiko valokuvilla vaikuttaa maailmaan?” on aiheellinen varsinkin tässä kontekstissa. Hän itse sanoi puheenvuorossaan: ”Valokuvaus voi auttaa kertomaan maailmalle, mitä tapahtuu.”

– Tähän liittyy myös näyttelyosuuden Valokuvilla hiljaisuutta vastaan -nimi, joka tuntuu juuri tässä yhteydessä todella onnistuneelta sanavalinnalta. Sanni Seppo kertoi, että hänelle valokuvataiteilijana valokuvien avulla kommunikointi ja asioiden tuominen esiin on olennainen osa työskentelyä.

– Sahrawien kohtalolle ei ole juurikaan ollut näkijöitä, joten valokuvat kertovat tapahtumista, kuten Sanni Seppokin toi esiin puheenvuorossaan.

– Myös mukana ollut Länsi-Saharan vapautusrintaman eli Polisarion Suomen edustaja, Menna Lehbib, puhui tästä. Hänen puheestaan kävi hyvin ilmi, mikä merkitys sillä on, että maailma kuuntelee. Lisäksi pakolaisleireillä toteutetut projektit, joissa sahrawit ovat saaneet välineitä kertoa omasta kulttuuristaan, tuntuvat merkittäviltä. Valokuvaus on ollut keino, jota Polisariokin on pitänyt arvokkaana. Kerttu Matinpuron ja Sanni Sepon PVF-lehdessä julkaistussa Valokuvilla hiljaisuutta vastaan -kirjoituksessa tämä tulee esiin Mohammed Mouludin kertomana: kuinka nuoret ryhtyivät kuvaamaan Polisarion toiveesta ja itse asiassa perehtyivät kuvaamiseen vasta käytännössä.

– Dokumentointi ja kuvien tuominen esiin on tärkeää, koska hiljainen konflikti on unohdettu konflikti.

– Aziza Brahim, joka on pakolaisleirillä syntynyt sahrawi, haluaa myös tuoda kansansa kohtaloa kuuluviin. Musiikin keinoin, taiteen sävelin. Hän oli viime vuonna esiintymässä Maailma kylässä -festareilla ja puhui konserttinsa jälkeen kansansa tilanteesta haastattelussa. Oli aika hämmentävää, että hänen konserttiaan kokoontui kuuntelemaan tuhatpäinen yleisö, mutta kun häntä haastateltiin konsertin jälkeen, yleisöä oli vain kourallinen. Siinä yhteydessä mietin, millä keinoilla voi todella vaikuttaa ja saada sanomansa kuuluviin. Totesin, että itselläni musiikki ja valokuva toimivat usein kiinnostuksen herättäjinä ja sysäävät etsimään lisätietoa, jonka saan parhaiten ja mieluiten lukemalla. Aziza Brahimista esimerkiksi luin tuolloin kiinnostavan jutun, joka on ilmestynyt Maailman Kuvalehden numerossa 5/2015.

– Näkyviin ja kuuluviin, kun maailma vaikenee ja katsoo poispäin. Viestiä on hyvä välittää monessa muodossa, monien aistien kautta. Kieltä ymmärtävälle laulu voi välittää tietoa jopa paremmin kuin teksti, varsinkin jos ei osaa lukea. Miten itse lähestyisit aihetta? Mitä keinoja käyttäisit?

– Kirjoittaminen on minulle luontaisin tapa toimia. Haastattelisin, kuuntelisin, tarkkailisin ja kirjoittaisin näkemästäni, kokemastani ja kuulemastani. Yrittäisin saada sahrawien äänen kuuluviin tekstini kautta. ”Ääni” ja ”äänen antaminen” ovat tosin vaikeat ja myös vaaralliset käsitteet, koska toiminta on aina subjektiivisesti värittynyttä, vaikka kuinka yrittäisi olla objektiivinen. Samoin kuin se, kenen tarinan kertoo mistäkin näkökulmasta – sekä muut valinnat. Valokuvauksessa varmaankin myös?

– Sama pätee valokuvaukseen. Se on sarja valintoja. Usein valintoja tehdään myös tiedostamatta. Tämä somessakin paljon jaettu video kuvaa hyvin sitä, miten valokuvaajille sepitetty tarina henkilön taustoista vaikutti muotokuvassa. Oletko nähnyt videon?

– Äärimmäisen kiehtova ja konkreettisuudessaan silmiä avaava juttu! Pohdin sitä katsoessani, miten olisin toiminut samassa tilanteessa kirjoittajana, jos olisi ollut kyse kirjoittamisesta.

– Koululaisille suunnatusta näyttelyyn liittyvästä tehtäväpaketista löytyy houkuttelevia tehtäviä, kuten seuraava: ”KUVAA Valitse jokin elämääsi vaikuttava ongelma tai epäkohta, jonka haluat tuoda näkyväksi. Tutki ja valokuvaa valitsemaasi aihetta Insoleran tapaan eri näkökulmista. Minkälaisia vaikutelmia saat aikaan samasta aiheesta erilaisten kuvakulmien, sommittelun ja rajausten avulla? Lajittele kuvat kategorioihin ja nimeä syntynyt valokuvasarja. Muuttuiko näkökulmasi valitsemaasi aiheeseen kuvaustehtävän aikana?” tai ”USKOTKO, että kuva voi vaikuttaa? Muistatko nähneesi kuvan, joka on vaikuttanut sinuun niin, että olet muuttanut mielipiteitäsi tai tekojasi kuva näkemisen seurauksena? Mikä näyttelyn yksittäisistä kuvista vaikuttaa sinuun voimakkaimmin? Entä, mikä teksti?”

– Kotimaa-näyttelyn kysymys kotimaan merkityksestä saa Länsi-Saharan yhteydessä ihan uuden kaiun: pakolaisleireillä syntynyt kolmas sukupolvi ei ole edes nähnyt kotimaataan.

– Olen pohtinut kotimaata paljon varsinkin kielikysymysten näkökulmasta, joten palataanko siihen joskus tuonnempana tarkemmin?

– Kyllä! Sehän linkittyy myös Ateneumin uuteen näyttelyyn. Mennäänkö sinne seuraavaksi?

– Mennään!

© Tarusola