Yhden ystävän kirje toiselle Hampurista Helsinkiin

Ahoi!
Tervehdys Elben rantamilta! Olen täällä samoissa maisemissa, joissa kirjoitin viime vuonna Reviiri 2015 -antologiassa ilmestyneen Pöllökavereita Elben rannalla -tarinan kielitaituri Lillin seikkailuista merikarhuisoisänsä kanssa.

Nyt haluan jakaa kokemuksen, joka sai minut miettimään aisteja ja niihin liittyviä tuntemuksia hyvin konkreettisesti. Kävelin Hampurin Speicherstadtin varastorakennusten, kanavien ja hansakaupungin kauppatunnelman keskellä sijaitsevassa Dialog im Dunkeln -nimisessä näyttelyssä suoraan pimeyden syliin ja menetin toviksi aisteistani kaikkein arvokkaimman, näön. Dialog im Dunkeln on nimensä mukaisesti vuoropuhelu pimeydessä. Kokonaisuus on rakennettu noin 400 neliömetrin suuruisena erääseen varastorakennukseen, ja sen konsepti on seuraavanlainen: Se on eräänlainen rata-alue, jonka läpi kuljetaan täysin pimeässä sokean oppaan opastamana. Opastettuja kierroksia järjestetään 60 minuutin ja 90 minuutin pituisina pienissä ryhmissä.

Osallistuin 90-minuuttiselle kierrokselle kahdeksan hengen ryhmässä Ramon-nimisen oppaan johdolla. Ennen kuin kierros alkoi, eräs henkilökuntaan kuuluva sokea nainen jakoi meille näyttelytilan aulassa valkoiset kepit ja ohjeisti meitä niiden käytössä. Sitä ennen olimme jo jättäneet säilytykseen kaikki valaisevat esineet, kuten kännykät ja fosforisina hehkuvat kellot. Kepit saatuamme siirryimme alueelle pitkin käytävää, joka muuttui eri etappien aikana vähitellen pimeämmäksi, kunnes lopulta seisoimme totaalisessa tummuudessa. Pimeyden keskellä meitä tervehti ääni, joka esittäytyi Ramoniksi. Hän kertoi toimivansa meidän oppaanamme tuon puolitoistatuntisen ajan. Ramonin ääni kuulosti iloiselta ja ystävälliseltä. Meidän muiden äänissä oli havaittavissa hermostuneisuutta, kun esittelimme itsemme toisillemme ja oppaallemme. Seisoimme pimeässä ryhmänä, joka oli opastamme lukuun ottamatta nähnyt toisensa vain muutamien minuuttien ajan aulassa. Tunsin oloni oudoksi ja avuttomaksi ja aistin samoja tuntemuksia muissa.

Oppaamme kerrottua meille tarkemmin kierroksemme kulusta lähdimme liikkeelle pimeydessä. Reittimme kulki kuulemma selkeitä polkuja pitkin, mutta minusta tuntui kuin olisin harhaillut päämäärättömästi epämääräisessä mustuudessa. Laskin mielessäni 90 minuutin olevan todella pitkä aika pimeydessä. Varsinkin, kun tarkoitus oli päästä eteenpäin ja selviytyä erilaisista arkisista haasteista, joita reitin varrella tulisi vastaan. Huidoin pitkää opaskeppiäni edessäni kulkuväylän kaukana toisistaan sijaitseviin reunoihin, ja minusta tuntui, etten ikinä selviäisi reittiä loppuun asti. Mietin, voisinkohan keskeyttää kierroksen, jos panikoituisin pahasti. En ole koskaan joutunut totaalisen paniikin valtaan, vaikka olen muutamia kertoja elämässäni ollut vaarallisissakin tilanteissa. Nyt paniikin tunne oli kuitenkin lähellä. Törmäilin eteenpäin ja kaduin koko ideaa. Miksi en ollut vain jäänyt kirjoittamaan kanavan varrella sijaitsevaan inspiroivaan teekonttoriin?

Ajatus eläytymisestä sokean ihmisen maailmaan ja omien aistiensa haastamiseen oli tuntunut mielenkiintoiselta perehtyessäni Dialog im Dunkeln -konseptiin ja koululaisille suunnattuun opetusmateriaaliin. Näyttelyreitin pimeydessä soimasin itseäni. Kyllähän minä olin tarpeeksi empaattinen ihminen muutenkin ja osasin eläytyä toisten ihmisten asemaan. Sitä paitsi olin perehtynyt sokean elämään omakohtaisesti toimiessani opiskeluaikoina erään sokean saksalaisen opiskelijan avustajana hänen opiskellessaan suomea oikeustieteen opintojensa lisäksi. Miksi olin nyt lähtenyt törmäilemään täysin pimeässä ventovieraiden ihmisten kanssa?

Jännitys kivisti kehoani, ja sormet melkein krampaten puristin opaskeppiäni yhä tiukemmin. Keppi oli ainoa oljenkorteni, ja heilutin sitä vimmatusti puolelta toiselle polulla, joka kiemurteli pimeydessä. Niin heiluttivat muutkin ryhmäläiset. Välillä kepit kalahtivat toisiinsa. Välillä joku törmäsi minuun ja hetken päästä minä johonkuhun. Oppaamme ääni kuului pimeydessä rauhoittavana, kun hän kulki edellämme ja antoi meille ohjeita, mihin mennä ja mihin kiinnittää huomiota matkalla. Meidän muiden äänet eivät olleet rauhallisia, mutta silti minusta oli lohdullista kuulla ne. En ollut yksin avuttomana pimeydessä, vaan kaikki muutkin kamppailivat askeltensa, suunnan ja pelkojensa kanssa. Vain oppaamme oli leppoisa ja asiantuntijuudessaan vakuuttava. Hän ohjasi meitä jatkuvasti tarkkailemaan ympäristöämme. Mitä kuulemme? Haistamme? Tunnemme? En ollut alussa kiinnostunut kokemaan yhtään mitään. Ainoa tavoitteeni oli eteenpäin pääseminen. En halunnut aistia mitään muuta kuin retin ulos pimeästä. Tuoksujen ja äänien sijasta mielessäni hakkasi vain yksi ajatus: kunpa vain selviäisin pois radalta ulos, pääsisin pimeydestä valoon ja näkisin taas kaiken! Kaipasin kaikkia niitä värejä, jotka olivat vielä hetki sitten olleet näkökentässäni Hampurin kaduilla kulkiessani.

Reittimme kiemurteli vaihtelevien etappien halki. En kuvaile niitä järjestyksessä enkä paljasta kaikkea jännityksen säilyttämiseksi. Suosittelen nimittäin kaikille todella lämpimästi tuon näyttelyn kokemista itse. Reitin varrelle mahtui monimuotoisia aistielämyksiä ja erilaisia tiloja, jotka synnyttivät erilaisia tuntemuksia. Kokonaisuus on rakennettu kaiken kaikkiaan onnistuneesti tuulentuiverruksineen, monimuotoisine materiaaleineen ja realistisine äänineen. Taidokkaan toteutuksen ansiosta eri ympäristöt vaikuttavat autenttisilta. Kerran matkan varrella tunsin todellista pelkoa, kun kompuroin vilkkaan kadun yli kovassa metelissä. Minusta tuntui kuin olisin todellakin jäänyt ohikiitävien autojen jyräämäksi. Siitä kokemuksesta selvittyäni rauhoituin vähitellen. Lopulta aloin luottaa siihen, että pääsen eteenpäin, vaikka kulkeminen ei koskaan muuttunutkaan kovin sujuvaksi. Koko reitin ajan me ryhmäläiset törmäilimme edelleen toisiimme, päädyimme kummallisiin paikkoihin ja sähläsimme keppiemme kanssa. Välillä joku melkein kamppasi minut, ja itse tallasin jonkun jaloille.

Eniten pimeydessä orientoitumista auttoivat toisten äänet, kaikkein eniten oppaamme valoisa puhe. Olisin mieluiten seurannut opastamme tiiviisti koko matkan, sillä hän oli ainoa meistä, joka kulki reitillä vakaasti ja vaikeuksitta. Hän kertoili meille monenlaisia yksityiskohtia tiloista, joissa olimme, ja antoi vinkkejä, miten saamme reitin varrella selville tietoja, jotka hyödyttävät meitä selviytymisessä. Hän ohjasi meitä tunnustelemaan eri materiaaleja ja kuuntelemaan tarkasti, mitä ympärillämme kuuluvat äänet kertovat meille kulloisestakin ympäristöstä. Monet ryhmäläisistä kysyivät varsin henkilökohtaisiakin asioita oppaamme sokeudesta ja elämästä sokeana. Hän vastaili todella kärsivällisesti ja torjui tahdikkaasti liian tungettelevat kysymykset, joita monet esittivät varsinkin lopussa, jolloin olimme kokoontuneet keskustelemaan kokemuksistamme pimeyden keskellä sijaitsevaan kahvilaan.

Kun 90-minuuttinen törmäilymme pimeydessä oli ohi ja hyvästelimme oppaamme, jotkut toivoivat saavansa nähdä hänet. Hän vastasi pysäyttävästi, ettei se olisi reilua, sillä hänkään ei voi koskaan nähdä meitä. Kiitettyämme opastuksesta hän poistui tilasta ja me kuljimme ohjeet saatuamme asteittain kohti valoa. Odottaessamme välitilassa silmiemme tottuvan valoon silmäilimme vaivihkaa toisiamme. Kenen kanssa olimmekaan vaeltaneet pimeydessä? Samalla kirjoitimme vieraskirjaan kiitoksemme Ramon-oppaallemme ja spontaanit ajatuksemme kokemuksesta. Kaikki olivat vaikuttuneita varsinkin oppaastamme, joka oli ollut majakkamme pimeydessä. Hän oli auttanut meidät läpi tuon alussa täysin mahdottomalta tuntuneen radan, ja hänen positiivisuutensa ja ystävällisyytensä oli saanut meidät tuntemaan olomme lopulta turvalliseksi. Hänen opastuksensa ansiosta en ollut panikoitunut, vaikka olin menettänyt minulle tärkeimmän aistini ja ollut ilman sitä totaalisen avuton. Ajatus siitä, että oppaamme on menettänyt tuon aistin lopullisesti eikä vain 90-minuuttisen kierroksen ajaksi, tuntui hurjalta. Nyt tiedän, miksi tarvitsin tuon kokemuksen ymmärtääkseni näköaistin merkityksen syvällisemmin ja ennen kaikkea omakohtaisesti. Tällä hetkellä, tässä aistimusten ilotulituksen keskellä, minun ei tarvitse kuin laittaa silmäni kiinni ja pystyn palaamaan kaikkiin niihin tuntemuksiin, joita tuon reitin varrella koin. Nyt kuulen tarkemmin myös sataman äänet ja haistan Elbessä virtaavan veden ja vastapaahdetun kahvin tuoksun. Värit ympärilläni näyttävät pimeyden jälkeen kirkkaammilta kuin ennen. Toivon muistavani sulkea silmät aina, kun alan kokea asiat liian itsestäänselvinä.

Liebe Grüße
Satu

© Tarusola

Please follow and like us: