Havaintoja tallentamassa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä kesäkuun lopun päivänä

– Moikka, Sini! Kesäkuu on tarjoillut upeita aurinkohetkiä. Miten sun hellepäivät ovat menneet? [Satu]

– Hellepäivät ovat ihania, jos vielä voisi valita, missä niitä viettää. Aika paljon on kuitenkin tullut vietettyä aikaa töissä tai työhuoneella hikoillen. Kesäreissuja on jo suunnitteilla. Toivottavasti säät suosivat myös heinäkuussa. [Sini]

– Mä olen nauttinut valosta, luonnosta ja tietysti dramaattisesta EM-futiksesta. Viime kerroilla meillä oli puhetta kaunokirjallisista kuvailuista, ja lopuksi sain ihailla sun tekemää upeaa kuvaa Ville-Juhani Sutisen Arktis-katkelman pohjalta. Laajennettaisiinko vielä aihetta vähän? [Satu]

– Joo! Kerroit, miten kirjoittaminen saa sut tarkastelemaan ympäristöä eri tavalla ja samalla totesin, että myös kuvien tekeminen saa mun huomion kiinnittymään ympäristössä oleviin yksityiskohtiin. Kiinnostaisi nähdä, millaisia huomioita sun matkaan tarttuu ja kuulla enemmän niistä prosesseista.  [Sini]

– Kiva! Mulla onkin paljon kuvia sekä arkistossa että tuoreesti otettuja, kuten tämä Ruosteista rosoa -kuva. Kerroit aikaisemmin, että otat paljon valokuvia esimerkiksi mielenkiintoisista puiden rungoista ja kasveista. Onko sulla sellaisia nyt kännykässä tai kamerassa? [Satu]

– Kyllä, jonkin verran. Kuvia saatan tallentaa monestakin syystä. Välillä tarvitsen kuvia tietystä kasvista juuri sen sisältämien kulttuuristen merkitysten takia. En kuitenkaan ole mikään suuri kasviasiantuntija. Usein kyse on kuitenkin enemmän muodoista, valoista ja varjoista, luonnon muotojen muodostamista viivoista tai rytmeistä. Esimerkiksi tässä kuvassa kiinnosti risujen muodostamat viivat ja seittien läpinäkyvyys. [Sini]

– Tuossahan on ihan kauhunovellin aineksia! Mun kiinnostuksen herättävät usein pienet yksityiskohdat maisemassa, säröt. Ne voivat oikeastaan olla mitä vaan. Mielikuvitus lähtee laukkaamaan. Joskus harmittaa, kun sellaisia bongaa ollessaan auton ratissa. Joskus pysähdyn varta vasten kuvaamaan, mutta usein on vain ajettava ohi. Joskus yksityiskohdat jäävät kummittelemaan mieleen ja on jopa palattava. Joskus yritän kirjoittaa visuaalisen havainnon muistiin jälkeenpäin. Erilaisia havaintoja tulee kirjoitettua tietysti muutenkin, mutta se vie usein enemmän aikaa kuin muistinvirkistyskuvan nappaaminen. Havaintoja yhdistelemällä pystyy kutomaan monenlaisia tarinoita, mutta usein muistiinpanot tai valokuvat hautautuvat kroonisen aikapulan takia arkistojen kätköihin. Sä kerroit viimeksi katselevasi ottamiasi kuvia myöhemmin ja pohtivasi joskus, mikä kyseisessä kuvassa oli se juttu, joka sai sut tarttumaan kameraan. Oisko sulla esimerkkiä sellaisesta kuvasta? [Satu]

– Esimerkiksi nää kuvat sisältää erilaisia pintoja, sävyjä ja tekstuureja, joiden olen ehkä ajatellut näyttävän maalaukselliselta. Näen puun rungossa erilaisia siveltimenvetoja. Pelargonian lehdet on ihastuttaneet mua jo pitkään. Niidenkin muoto ja rytmi saattaa vielä päätyä johonkin maalaukseen. [Sini]

– Muistankin pelargoniainspiraatiosi viime kesältä, kun oltiin testailemassa Luovuuskortteja. Mulle tuli mieleeni tällainen kuva, johon törmätessäni mietin, mikä mua onkaan siinä sillä hetkellä inspiroinut. Entä onko sulla löyteillä sellaista kuvaa, jota olet hyödyntänyt jossain projektissasi? [Satu]

– Tässä vielä keskeneräisessä maalauksessa on ruusuja, joita olen myös kuvannut aina sopivien kukkien tullessa vastaa. Hyödynnän yksityiskohdissa joskus myös internetistä löytyviä kuvia, mutta mieluummin käytän itse otettuja. [Sini]

– Oi, miten upea yksityiskohta! Toivottavasti saan nähdä tämän maalauksen pian valmiina. En malta odottaa! Mä olen aina pitänyt metsiä tosi kiehtovina paikkoina ja yrittänyt tallentaa niiden jänniä yksityiskohtia. Tällaisista metsämaisemista olen ammentanut inspiraatiota yhdessä pitkäaikaisessa kirjoitusprojektissa. [Satu]

– Olispa kiinnostava päästä joskus lukemaan sitä tekstiä. Siitä onkin pitkä aika, kun mä olen päässyt lukemaan sun kirjoituksia. [Sini]

– Tosi mielelläni annan sulle jotain luettavaksi taas. Viime aikoina pitemmät luovat tekstit ovat joutuneet tekemään tilaa asiateksteille ja muille kiireille, mutta toivottavasti kesä antaa enemmän aikapoimuja luovuudellekin. Tämä noin kuukausi sitten Repoveden kansallispuiston kupeessa sijaitsevan Vuohijärven luonto- ja kulttuuritalon edessä olevasta teoksesta ottamani kuva on jostain syystä pyörinyt mun mielessä paljon, ja musta tuntuu jotenkin, että siitä voisi olla iloa ja hyötyä myöhemminkin. [Satu]

– Tämä näyttää tutulta. Onkohan kyseessä Ernst Mether-Borgströmin teos? [Sini]

– On. Varmistin sen vielä Vuohijärven luonto- ja kulttuuritalon ystävälliseltä henkilökunnalta. He kertoivat teoksen nimen olevan Reimarit. Vuohijärven luonto-ja kulttuuritalossa on muuten tällä hetkellä kiinnostava näyttely nimeltä 1000-vuotinen valtakunta, jonka taiteilijat ovat Miina Äkkijyrkkä, Ilkka Juhani Takalo-Eskola ja Leonardo da Vilhu. Taidekeskus Salmela sijaitsee myös siinä melko lähellä.

Noista kuvaamatta jääneistä havainnoista vielä. Onko sulla ollut sellaista kuvaa, joka on jäänyt ottamatta tai epäonnistunut ja harmittaa vieläkin? Mulle tulee mieleen yksi meidän Nicaraguan-reissulta, kun sä ja mä matkattiin paikallisen taksin kyydissä Pan-American Highwayllä. Tie näytti loputtomalta viivasuoruudessaan, ja olisin halunnut ottaa siitä kuvan, mutta pysähtyminen ei ollut mahdollista. Yritin tähtäillä auton takapenkiltä kännykän kameralla, mutta sain vain sumuisen otoksen taustapeilin puhkomasta tuulilasista. Onneksi näen sen epätodellisen pitkän tien vielä silmissäni. [Satu]

– Siltä Nicaraguan-reissulta on kyllä paljon hienoja hetkiä sekä tietokoneen muistissa että mielikuvina. Niitä ikuistamattomia kokemuksia on paljon, mutta onneksi niistä merkittävimmistä jää vahvat muistijäljet. [Sini]

– Aivan. Niin kuin viimeksi kerroin, olen tarkkaillut valoa aika paljon ja viehtynyt yhä enemmän sellaiseen alkuillan pehmeään valoon varsinkin kasvikuvia ottaessani. Luontokuvia ottaessa on muutenkin mukava testailla erilaisia juttuja, ja valo vaikutuksineen on ehdottomasti suosikkini. Joskus otan kuvia erilaisista valaistuksista, jotta myöhemmin voisin palata siihen tiettyyn tunnelmaan kirjoittaessani. [Satu]

– Onko sulla jotain esimerkkejä niistä tavoitetuista ja tallennetuista tunnelmista? [Sini]

– Esimerkiksi tämä kuva krysanteemeista. Entä otatko sä joskus valokuvia testaillaksesi jotain asiaa tai ilmiötä? [Satu]

– Kyllä otan kuvia ja kerään muutakin kuvamateriaalia tuohonkin tarkoitukseen. Teen nykyään paljon tulevien maalausten luonnoksia valokuvia muokkaamalla ja digitaalisesti maalaamalla. Pääsen testaamaan erilaisia värivaihtoehtoja ja sommitelmia ennen kuin aloitan esimerkiksi suurikokoisen työn. Se vähentää sitä jännitystä, joka vaivaa aina uutta työtä aloittaessa, ja saa ilmaisusta ehkä vähän rennompaa ja varmempaa. Joskus teen mood boardin, visuaalisen alan ammattilaisten paljon käyttämän kokoelman kuvia, joiden kautta on helpompi välittää ja tavoittaa haluttu tunnelma ja visuaaliset ideat. Käytetäänkö vastaavaa koskaan kirjoittamisessa? [Sini]

– Käytetään luovassa kirjoittamisessa. Itse käytän usein perinteisempää kokoelmaa, jossa saattaa olla vaikkapa rannalta kerättyjä näkinkenkiä, kuivattu neliapila tai kreikankielistä ravintolasanastoa sisältävä servietti. Ja usein jonkin luovan tekstin alkusysäyksenä voi olla jokin yksittäinen hetki, joka on tullut kirjoitettua muistiin tapahtumahetkellä. Testasin juuri yhden hetken taltioimista sekä kirjoittamalla että kuvaamalla. Kirjoitin tajunnanvirtana päällimmäisiä aistimuksia muistiin, mikä kesti kuusi minuuttia, ja sitten otin tavallisen yhden otoksen kuvan – enkä esimerkiksi panoraamakuvaa – kännykän kameralla. Hetken aikaa tunsin olevani Kääntyvässä maisemassa, kun vertailin tuntemusten vangitsemisen eroja. Ajattelin testata myöhemmin, kumman tallentamiskeinon avulla saan helpommin kyseisen hetken tunnelmasta kiinni, kun lähden kirjoittamaan. [Satu]

– Kerro sitten, mihin testitulokseen päädyit. [Sini]

– Joo! Entäpä ensi kerralla? Jatketaanko vielä kuvien parissa vai tehdäänkö jotain muuta? [Satu]

– Katsotaan, mitä keksitään. [Sini]

©Tarusola

Valomaalaamassa


Kahden ystävän kohtaaminen eräänä syyskuun lopun päivänä

Jukka Laineen pitämällä valomaalauskurssilla Iiris-keskuksessa oli todella inspiroivaa! Sulle, Olli, tämä kurssi oli jo toinen, eikö niin?

– Kyllä. Ensimmäinen kurssi vuonna 2016 oli kiinnostava, ja koin, että kakkosella voisi oppia lisää. Oliko sulla, Satu, aiempaa kokemusta valomaalaamisesta?

– Itselleni tämä kurssi oli ensimmäinen varsinainen kosketus valomaalaamiseen, jonka opin olevan kiehtova valokuvaustekniikka. Pitkä valotusaika kamerassa ja kohteen valaiseminen erilaisilla valonlähteillä synnyttävät ainutlaatuisia valoa ja pimeyttä yhdistäviä kuvia. Jukka Laine loi kurssin alussa mielenkiintoisen katsauksen valomaalauksen historiaan ja jakoi perehtymisen arvoisia linkkejä. En tiennyt, että valomaalauksen juuret ulottuvat aina 1800-luvulle asti.

– Vuosia sitten kirjaston kuvataidekirjaa selaillessani näin pari valokuvaa, joissa Pablo Picasso teki valomaalausta. Kuvat taisivat olla 1940-luvulta. Muistaakseni hän käytti tavallista taskulamppua. Toisessa kuvassa hän oli juuri valomaalannut kyyhkysen. Picasson elävä ja luonteva viiva oli kuvissa täysin tunnistettavissa.

– Jukka Laine kertoi myös omaan toimintaansa vaikuttaneesta amerikkalaisesta ryhmästä, Seeing with photography collectivesta, jossa näkevät ja näkövammaiset tekevät yhdessä valomaalaustaidetta. Onko kyseinen ryhmä tai vastaavanlainen yhteistyö sulle tuttua?

– Etäisesti tuttua. Olen kuullut tällaisesta ryhmästä. Kuulostaa kiinnostavalta.

– Kurssilla nousi esiin myös taiteilija Steven Erra, joka alkoi valomaalata saatuaan kuulla, että menettää sairauden takia näkönsä lopulta kokonaan.

– Videon perusteella kuulosti siltä, että hänellä voisi olla retinitiksen kaltainen silmäsairaus, joka kaventaa näkökentän. Haittaa varmasti valomaalaamista muttei kuten täysi sokeus. Tavallaan johdonmukaista ja kunnioitettavaa, että sokeutumisdiagnoosin saava taideopiskelija alkaa valomaalata.

– Näin avustajan näkökulmasta kurssin aikana tuli pohdittua paljon kuvien kuvailua: miten näkemäänsä pystyy kielentämään parhaiten. Mikä sun mielestäsi kuvailussa ylipäänsä on tärkeää?

– Mielestäni kuvailun hyvyys tai huonous riippuu kuvailijan ja vastaanottajan vuorovaikutuksesta. Täysin samanlainen kuvaus voi yhden vastaanottajan mielestä olla mahtava ja toisen mielestä surkea. Kuten tavallinen keskustelu, vuorovaikutus on kahden kauppa. Tärkeää on, että kuvailija ei koe kuvailemista vastenmielisenä ja ettei hänen sanallinen ilmaisunsa ole kovin monimutkaista. Tärkeää on myös, että vastaanottaja todella on kiinnostunut kuvailtavasta asiasta.

– Mikä sulle oli kurssin parasta antia?

– Oivallus, kuinka fikkareilla ja muilla valoa tuottavilla välineillä pystyy lisäämään kuvaan kiinnostavia, kauniita, mystisiä ja humoristisia valoelementtejä.

– Mä pidin erityisesti potrettien tekemisestä valokuituviuhkaa käyttäen. Niistä tuli sykähdyttävän mystisiä. Valon sattumanvaraiset liikkeet kasvoilla loivat jänniä sävyjä. Kun veti ensimmäistä kertaa valokuituviuhkaa toisen kasvojen ylitse, ei voinut aavistaakaan, millainen lopputulos syntyy. Entä mikä susta on vaikeinta valomaalauksessa?

– On haastavaa saada valaistua oikeaa kohtaa suunnilleen haluamallaan tavalla. Tosin valomaalaamiseen liittyy runsaasti sattuman elementtejä eikä kokenut näkeväkään tekijä pysty täysin kontrolloimaan valojuovien jälkeä valmiissa kuvassa. Sattuman suuri merkitys on yksi valomaalaamisen kiehtovimmista asioista. Sattuma tuo inhimillistä syvyyttä kuviin.

– Siinä mielessä tosiaan näkevät ja näkövammaiset tuntuvat olevan ikään kuin samalla viivalla, ettei kukaan näe, mitä piirtää ilmaan. Sun kuvataiteilijatausta varmaankin auttaa valolla piirtämisessä ja maalaamisessa?

– Jos on suhteellisen paljon aikanaan piirtänyt ja maalannut, niin varmaan se tuo jonkinlaista varmuutta valolla tekemiseen.

– Mahdollisuuksia työskennellä luovasti valon kanssa vaikuttaa olevan paljon. Esimerkiksi Pablo-kännykkäsovelluksen avulla valomaalaamisen kokeileminen on helppoa. Syntyikö sulle kurssilla ideoita jatkotyöskentelyyn?

– Kyllä syntyi idea kuvasarjasta jos toisestakin, joita ajattelin alkaa kaverin kanssa työstämään.

– Vaikuttaa loistavalta!

© Tarusola

Valokuvaaja: Jukka Laine

PVF:ssä

kohtaaminenPVF

Eräänä huhtikuun lopun päivänä kahden ystävän kohtaaminen Suomen valokuvataiteen museossa Helsingissä

– Moi, Sini! Hyvä, että ehdittiin vielä yhdessä tänne Poliittisen valokuvan festivaaleille Kotimaa-näyttelyyn ja varsinkin valokuvaaja Sanni Sepon puheenvuoroon länsisaharalaisten eli sahrawien pakolaisleirien elämästä kertovan näyttelyn yhteydessä.

– Olinkin jo nähnyt näyttelyn kerran aikaisemmin. Silloin tutustuin teoksiin opiskelijaryhmän kanssa keskustelevan työpajan muodossa. Tänään Sanni Sepon kertoessa vierailustaan Paholaisen puutarhassa näyttelykokonaisuuden valokuvat saivat paljon uusia merkityksiä, kuten valokuvasarja, jossa on meriaiheisia maalauksia talojen seinissä. Meri on tavoittamaton. Sinne ei ole pääsyä mutta kova kaipuu.

– Olen oppinut viime aikoina arvostamaan opastuksia ja taiteilijoiden puheenvuoroja ihan eri tavalla kuin ennen. Pelkästään katsomallakin voi saada paljon irti näyttelystä, mutta teosten taustojen ja niihin liittyvien tarinoiden kuuleminen avaa ihan uusia ulottuvuuksia teoksiin.

– Kyllä, jokainen tulkitsee teoksia aina omasta näkökulmastaan, oman elämänkokemuksensa ja ymmärryksensä kautta. Se onkin hyvä tapa aloittaa näyttelyyn tutustuminen. Ensin voi tutkia, mitä tunteita ja ajatuksia teokset herättävät. Tarkastelun jatkuessa teokset saavat uusia merkityksiä teosnimien, näyttelytekstien ja opastuksen kautta. Teoksen tulkinta muuttuu usein paljonkin näkökulmien lisääntyessä. Kaikki tulkinnan vaiheet ovat mielestäni tärkeitä. Jos lähdetään suoraan liikkeelle esimerkiksi taiteilijan tai kuraattorin näkökulmasta, on näkeminen ja ajattelu jo valmiiksi rajattua ja paljon saattaa jäädä myös huomaamatta.

– Tässä kokonaisuudessa kolmen tekijän teosten vuoropuhelu tuo vielä oman lisänsä tarkasteluun: valokuvaaja Sanni Seppo valokuvineen, hänen toimittajaksi opiskeleva tyttärensä Kerttu Matinpuro lyhytelokuvineen ja länsisaharalaisen Mohammed Mouludin valokuvat, jotka Sanni Seppo on digitoinut ja tuonut Suomeen.

– Sanni Sepon kysymys ”Voiko valokuvilla vaikuttaa maailmaan?” on aiheellinen varsinkin tässä kontekstissa. Hän itse sanoi puheenvuorossaan: ”Valokuvaus voi auttaa kertomaan maailmalle, mitä tapahtuu.”

– Tähän liittyy myös näyttelyosuuden Valokuvilla hiljaisuutta vastaan -nimi, joka tuntuu juuri tässä yhteydessä todella onnistuneelta sanavalinnalta. Sanni Seppo kertoi, että hänelle valokuvataiteilijana valokuvien avulla kommunikointi ja asioiden tuominen esiin on olennainen osa työskentelyä.

– Sahrawien kohtalolle ei ole juurikaan ollut näkijöitä, joten valokuvat kertovat tapahtumista, kuten Sanni Seppokin toi esiin puheenvuorossaan.

6919981673_89e1cacafa_b

– Myös mukana ollut Länsi-Saharan vapautusrintaman eli Polisarion Suomen edustaja, Menna Lehbib, puhui tästä. Hänen puheestaan kävi hyvin ilmi, mikä merkitys sillä on, että maailma kuuntelee. Lisäksi pakolaisleireillä toteutetut projektit, joissa sahrawit ovat saaneet välineitä kertoa omasta kulttuuristaan, tuntuvat merkittäviltä. Valokuvaus on ollut keino, jota Polisariokin on pitänyt arvokkaana. Kerttu Matinpuron ja Sanni Sepon PVF-lehdessä julkaistussa Valokuvilla hiljaisuutta vastaan -kirjoituksessa tämä tulee esiin Mohammed Mouludin kertomana: kuinka nuoret ryhtyivät kuvaamaan Polisarion toiveesta ja itse asiassa perehtyivät kuvaamiseen vasta käytännössä.

– Dokumentointi ja kuvien tuominen esiin on tärkeää, koska hiljainen konflikti on unohdettu konflikti.

– Aziza Brahim, joka on pakolaisleirillä syntynyt sahrawi, haluaa myös tuoda kansansa kohtaloa kuuluviin. Musiikin keinoin, taiteen sävelin. Hän oli viime vuonna esiintymässä Maailma kylässä -festareilla ja puhui konserttinsa jälkeen kansansa tilanteesta haastattelussa. Oli aika hämmentävää, että hänen konserttiaan kokoontui kuuntelemaan tuhatpäinen yleisö, mutta kun häntä haastateltiin konsertin jälkeen, yleisöä oli vain kourallinen. Siinä yhteydessä mietin, millä keinoilla voi todella vaikuttaa ja saada sanomansa kuuluviin. Totesin, että itselläni musiikki ja valokuva toimivat usein kiinnostuksen herättäjinä ja sysäävät etsimään lisätietoa, jonka saan parhaiten ja mieluiten lukemalla. Aziza Brahimista esimerkiksi luin tuolloin kiinnostavan jutun, joka on ilmestynyt Maailman Kuvalehden numerossa 5/2015.

– Näkyviin ja kuuluviin, kun maailma vaikenee ja katsoo poispäin. Viestiä on hyvä välittää monessa muodossa, monien aistien kautta. Kieltä ymmärtävälle laulu voi välittää tietoa jopa paremmin kuin teksti, varsinkin jos ei osaa lukea. Miten itse lähestyisit aihetta? Mitä keinoja käyttäisit?

– Kirjoittaminen on minulle luontaisin tapa toimia. Haastattelisin, kuuntelisin, tarkkailisin ja kirjoittaisin näkemästäni, kokemastani ja kuulemastani. Yrittäisin saada sahrawien äänen kuuluviin tekstini kautta. ”Ääni” ja ”äänen antaminen” ovat tosin vaikeat ja myös vaaralliset käsitteet, koska toiminta on aina subjektiivisesti värittynyttä, vaikka kuinka yrittäisi olla objektiivinen. Samoin kuin se, kenen tarinan kertoo mistäkin näkökulmasta – sekä muut valinnat. Valokuvauksessa varmaankin myös?

– Sama pätee valokuvaukseen. Se on sarja valintoja. Usein valintoja tehdään myös tiedostamatta. Tämä somessakin paljon jaettu video kuvaa hyvin sitä, miten valokuvaajille sepitetty tarina henkilön taustoista vaikutti muotokuvassa. Oletko nähnyt videon?

– Äärimmäisen kiehtova ja konkreettisuudessaan silmiä avaava juttu! Pohdin sitä katsoessani, miten olisin toiminut samassa tilanteessa kirjoittajana, jos olisi ollut kyse kirjoittamisesta.

– Koululaisille suunnatusta näyttelyyn liittyvästä tehtäväpaketista löytyy houkuttelevia tehtäviä, kuten seuraava: ”KUVAA Valitse jokin elämääsi vaikuttava ongelma tai epäkohta, jonka haluat tuoda näkyväksi. Tutki ja valokuvaa valitsemaasi aihetta Insoleran tapaan eri näkökulmista. Minkälaisia vaikutelmia saat aikaan samasta aiheesta erilaisten kuvakulmien, sommittelun ja rajausten avulla? Lajittele kuvat kategorioihin ja nimeä syntynyt valokuvasarja. Muuttuiko näkökulmasi valitsemaasi aiheeseen kuvaustehtävän aikana?” tai ”USKOTKO, että kuva voi vaikuttaa? Muistatko nähneesi kuvan, joka on vaikuttanut sinuun niin, että olet muuttanut mielipiteitäsi tai tekojasi kuva näkemisen seurauksena? Mikä näyttelyn yksittäisistä kuvista vaikuttaa sinuun voimakkaimmin? Entä, mikä teksti?”

– Kotimaa-näyttelyn kysymys kotimaan merkityksestä saa Länsi-Saharan yhteydessä ihan uuden kaiun: pakolaisleireillä syntynyt kolmas sukupolvi ei ole edes nähnyt kotimaataan.

– Olen pohtinut kotimaata paljon varsinkin kielikysymysten näkökulmasta, joten palataanko siihen joskus tuonnempana tarkemmin?

– Kyllä! Sehän linkittyy myös Ateneumin uuteen näyttelyyn. Mennäänkö sinne seuraavaksi?

– Mennään!

© Tarusola