– Hei, Satu! Oli tosiaan hyvä, että muistit tämän. Näyttely päättyykin jo elokuun lopulla. [Sini]
*
– Nyt on siis juuri oikea aika sukeltaa Volker von Boninin valokuviin. Astutaanko sisään ja aloitetaan matka menneisiin vuosikymmeniin Helsingissä? [Satu]
– Onko Volker von Bonin sulle entuudestaan tuttu? Itselleni hän on vieras nimi, mutta kuten tässä seinällä olevassa näyttelytekstissä todetaan, tunnetaan hänen kuvansa paremmin kuin itse henkilö. Näyttelyyn on valittu Helsinki-kuvia 1950-luvun alusta 1980-luvun alkuun. Hauska nähdä kuvia kaupungista ja sen asukkaista näinkin laajalla aikavälillä saman henkilön ikuistamana. [Sini]
– Hän on myös mulle nimenä ihan uusi tuttavuus, mutta saattaa olla, että hänen kuvansa ovat olleet joskus silmien edessä varsinkin kuva-arkistoa selatessa. Oletko sä käyttänyt Helsingin kaupunginmuseon kuvakokoelmaa paljon? [Satu]
– Muistan joskus katselleeni näitä, kun etsin opetukseen kuvia. On kyllä aikamoinen aarreaitta. Meillä on tainnut olla joskus puhetta myös finna.fi-sivustosta, joka tarjoaa myös vanhaa kuvamateriaalia, esimerkiksi karttasijainnin perusteella. Onko sulla tässä näyttelyssä suosikkikuvia? [Sini]
– Montakin! Pidän erityisesti henkilökuvista, joista osasta tulee jollain tavalla mieleen yhtymäkohtia myös Henri Cartier-Bressonin kuviin. Näyttelytekstissä kerrotaan von Boninin omaksuneen humanistisen valokuvauksen lähtökohdat, ja ainakin itsessäni heräsi tämän näyttelyn myötä kiinnostus lukea enemmän hänen opinnoistaan ja työskentelytavoistaan. Varasinkin jo kirjastosta valokuvahistorioitsija Yki Hytösen kirjoittaman elämäkerran Volker von Boninista. Entä mitä suosikkeja sä olet löytänyt täältä? [Satu]
– Tuttujen paikkojen muutosta on hauska katsella. Linja-autoasemalla Jollaksen autoon jonottavista ihmisistä aloin heti etsiä tuttuja piirteitä, koska kyydissä on saattanut kulkea sukulaisia. Näissä kengänkiillottajissa taas on rentoa asennetta. Myös kesäolympialaisten iloinen tunnelma välittyy kuvista hienosti. Kuviin on taltioitu pieniä hetkiä urheilusuoritusten ulkopuolelta, telttakylää ja urheilujuhlan näkymistä kaupungilla. On varmasti ollut jännittävää, kun sodan takia peruuntuneiden talviolympialaisten jälkeen on saatu Suomeen tällainen suurtapahtuma. [Sini]
*
*
– Todellakin ainutlaatuisia hetkiä, joiden tunnelman tosiaan katsojakin aistii ja pääsee samalla kuvittelemaan itse lisää. Tämä kuva rannalla kesäpäivää viettävistä ihmisistä herättää monia ajatuksia, myös rajauksen suhteen. Pidän myös von Boninin huumorista, jota löytyy joistain kuvista erityisesti. [Satu]
*
– Totta, näissä kuvissa on paljon huumoria. Etenkin kuvat leikkivistä lapsista uimarannalla ja puistoissa ovat vauhdikkaita. Kuvat kaupungista syntyivät vapaa-ajalla ja on hauskaa pohtia, miksi juuri nämä aiheet ovat saaneet kuvaajan kohottamaan kameransa. Von Bonin työskenteli valokuvaajana painotalo Tilgmann Oy:llä, ja näyttelystä löytyykin seinä, jossa näitä lehtikuvia pääsee katsomaan juttujen yhteydessä. Tämän seinätekstin mukaan myös hänen Helsinkiä ja muuta Suomea esittelevät valokuvakirjansa olivat varsin tunnettuja. [Sini]
– Joo, löysin noita valokuvakirjojakin Helmetin kautta. Esimerkiksi Helsinki ja meri ja Turku. Olettaisin, että niissä on myös näitä maisemakuvia, joita täälläkin näyttelyssä on. Von Bonin vaikuttaakin todella monipuoliselta valokuvaajalta, jolle kuvaus on ollut sekä kaupallinen elannon tuoja että luovan ilon lähde. [Satu]
*
*
– Katuvalokuvaus on kyllä kiinnostava lajityyppi. Näissäkin kuvissa on herkullisia hahmoja ja tilanteita. Itse en suuntaa edes kännykän kameraa usein kohti tuntemattomia ihmisiä. Se vaatii tiettyä rohkeutta. Täytyy varautua siihen, että kuvaaminen huomataan ja siihen reagoidaan. Kuvaamiseen kiinnitetään vielä enemmän huomiota, jos kaulassa roikkuu järjestelmäkamera. Miten sä, Satu, suhtaudut ihmisten kuvaamiseen julkisilla paikoilla?[Sini]
– En ole ihan sujut sen kanssa, koska mun mielestä on jotenkin kiusallista tunkeutua toisen ihmisen reviirille kameran kanssa lupaa kysymättä. Ihmisten kuvaaminen on parhaimmillaan todella antoisaa, kun kyse on sovitusta tilanteesta. Muuten, löysin kerran Valokuvataiteen museossa vieraillessani heidän myymälästään The Street Photography Challenge -tehtäväkorttipaketin, jonka avulla voi treenata katuvalokuvausta. Sen monissa haasteissa ihminen ei ole lainkaan keskiössä. Huvittaisiko sua kokeilla tehtäväkortteja joskus? [Satu]
– Yleisesti pidän kyllä haasteista. Ehkä tätäkin voisi kokeilla. [Sini]
– Valokuvataiteen museossa on myös todella kiinnostavia näyttelyjä meneillään, ja esimerkiksi Etsin-näyttelystä löytyy monia yhtymäkohtia tähän von Boninin näyttelyyn ja näihinkin valokuviin. Käytäisiinkö joskus sielläkin yhdessä? [Satu]
– Suomen valokuvataiteen museossa on aina kiva käydä. Syyskuun lopussa aukeaa taas useampi uusi näyttely. [Sini]
– Hienoa! Tämä oli tosi inspiroiva näyttelykäynti. Paljon kiitoksia mukavasta seurasta! [Satu]
Kahden ystävän kohtaaminen toukokuun viimeisenä päivänä
– Moikka, Sini! Niin kiva nähdä toukokuun auringossa. Onkin näin lähes jokakeväiseen perinteiseen tapaan aloitettava huokauksella: Oi, ihana toukokuu! [Satu]
– Hei, Satu! Lämpö tosiaan hellii, kun takana on kylmä talvi ja vielä sarja takatalvia. [Sini]
– On ollut todella upeaa päästä nauttimaan valosta ja luonnon vehreydestä ikuiselta tuntuneen talven jälkeen. [Satu]
– Sun toukokuu alkoikin hieman normaalista poikkeavassa ympäristössä. Haluatko kertoa siitä enemmän? [Sini]
– Joo! Sain hienon onnenpotkun ja pääsin toukokuuksi kirjoittamaan Villa Sarkiaan, joka on Sysmän kunnan ylläpitämä kirjailijaresidenssi. Sinne pääsevien kirjailijoiden valinnasta vastaa Nuoren Voiman Liitto. Onko paikka sulle tuttu? [Satu]
*
*
*
*
– Residenssi ei ole entuudestaan tuttu, eikä oikeastaan Sysmäkään, vaikka olen Päijät-Hämeen alueella asustellut jopa neljä vuotta. Itselle tutumpia ovat kuvataiteen tekijöille suunnatut residenssit. Miten viihdyit siellä? [Sini]
– Tuntui sykähdyttävältä asua runoilija Kaarlo Sarkian nimeä kantavassa vanhassa talossa. Hänen elämäntarinansa on tehnyt muhun vaikutuksen ja tuotantonsa myös. Monet runoista on klassikkoja, ja muistan ne kirjallisuustieteen opinnoistani. Myöhemmin olen palannut niihin, ja nyt Villa Sarkiassa niiden lukeminen tuntui aivan erityiseltä. Niissä huokuu romanttisuus, paikoin vanhahtavuus, ja riimimitta on välillä vähän uuvuttavakin, mutta joukossa on todellisia helmiä, jotka tuntuvat ajattomilta. Esimerkiksi Kotisauna-runon henki on koskettava. Voi aistia sen haikeuden, kuinka kotisaunan harmaa ovi pysyy kiinni eikä sinne enää koskaan palaa. Paikkaa ja sen tunnelmaa kantaa kuitenkin mielessään aina. Sen viimeinen säkeistö kuuluu näin:
”Sauna vierellä sireenin,
suojassa muistojen hunnun,
sieraimissani vieläkin
vaistoan savusi tunnun.
Hengit tielleni maailmaan
lämpöäs rauhoittavaa,
vaikka en enää milloinkaan
oveas harmaata avaa.”
(Runot, s. 117, WSOY, 1948)
Sarkian sodanvastaisten runojen säkeet kaikuvat tässäkin ajassa väkevästi. Villa Sarkian laajat runokokoelmat ja muukin lukeminen oli residenssijaksolla ihanaa vastapainoa omille teksteille, joihin uppoutuminen oli tosi intensiivistä – ja hedelmällistä. [Satu]
– Entä millainen residenssi tämä on? Olitko työskentelemässä siellä yksin, vai oliko siellä mahdollisuus tavata myös muita kirjoittajia? [Sini]
– Villa Sarkiassa on kolme huonetta kirjoittajille sekä yhteisiä tiloja, esimerkiksi keittiö ja suuret oleskelutilat. Meitä oli siellä toukokuussa kolme. Jokainen keskittyi pääasiallisesti omiin hommiinsa, mutta arkeen mahtui kohtaamisia – ja joskus juhlaankin. Esimerkiksi tälle residenssijaksolle osui Kaarlo Sarkian syntymäpäivä, joka oli 11. toukokuuta. Hän syntyi tosiaan vuonna 1902 Kiikassa ja kuoli 16. marraskuuta 1945 Sysmässä. Sysmään hän muutti vuonna 1943 ja asui siis Sysmässä viimeiset elinvuotensa. Oli hienoa viettää hänen syntymäpäiväänsä Villa Sarkiassa. Arkeen juhlan tuntua toi myös jokaviikkoinen siivous, jonka Taina-siivooja teki tiistaisin. Iso kiitos hänelle siitä! [Satu]
*
*
*
*
– Hienoa, että työskentelyn lomassa löytyy myös aihetta juhlaan. Paikan historia on selvästi antanut oman mausteensa residenssijaksolle, ja kuvien perusteella paikka näyttää viehättävältä. Tiedän, että luonnossa liikkuminen on sulle tärkeää. Ehditkö kirjoitustyön lomassa tutustua myös lähistön luontoon? [Sini]
– Ehdin, vaikka monia paikkoja jäi näkemättäkin. Oli innostavaa päästä nauttimaan luonnosta ja sen heräämisestä. Vielä toukokuun alussa mun huoneen ikkunasta näkyvä vesitorni hävisi vähitellen vihreyden keskelle, kun lehtikuuset kasvattivat neulasensa. Myöhemmin koko piha rehahti kukkimaan, ja voikukat kilpailivat vanhojen hedelmäpuiden kanssa kiivaimmasta kukinnasta.
Muuttolintujen liikkeiden seuraaminen oli myös todella antoisaa. Ihan pihapiirissä tuli bongattua monenlaisia siipiveikkoja, kuten harakka, varis, räkättirastas, palokärki, käpytikka, varpushaukka, kirjosieppo, punarinta, peippo, varpunen, talitiainen, toukomettinen eli sepelkyyhky sekä ylitse lentäneet kurjet, laulujoutsenet, kyhmyjoutsenet, erilaiset hanhet, lokit ja pääskyt. Usein heräsin aamuyöllä lähistöltä kuuluviin laulujoutsenten ääniin ja sain tallennettuakin sitä konsertointia. Kurkien trumpetinsoittoa ja käen kukuntaa kuului monena iltana. Eräänä iltana näin nykyään niin harvinaisen näyn: pihan poikki kipitti siili.
*
*
*
*
*
*
Joutsenista tulee muuten mieleen, että myös kirjailija ja eläinlääkäri Yrjö Kokko on kiinteästi sidoksissa Sysmään. Esimerkiksi Pessi ja Illusia -teoksestaan (1944) ja laulujoutsenen suojelemiseksi tehdystä työstään tunnettu Kokko toimi kunnan eläinlääkärinä vuosina 1938–1944. Kokon merkityksestä laulujoutsenen kohtalonkysymyksessä sanotaan viime vuonna julkaistussa Ylen jutussa muun muassa: ”Laulujoutsenen pelastuminen on Suomen luonnonsuojelun menestystarina. Metsästäjien aseet eivät enää osoita laulujoutseneen, ja tähän on päädytty ison asennemuutoksen kautta. Siitä on kiittäminen kirjailija Yrjö Kokkoa.” Hänen kirjansa Laulujoutsen – Ultima Thulen lintu (1950) oli käänteentekevä. Hieno esimerkki kirjallisuuden voimasta.
Tein myös retkiä lähiseuduille, esimerkiksi Päijänteen kansallispuistoon ja Hartolaan. Päiväretket oli mun työskentelyn kannalta tosi antoisia. Esimerkiksi Pulkkilanharjulla Päijänteen rannalla sain syvennyttyä käsikirjoitukseni lukemiseen täydellisessä rauhassa ilman ovien paiskontaa tai muita vastaavia ääniefektejä. Laineiden liplattaessa tuli tehtyä monta uutta oivallusta ja parannusta. Oli myös ihanaa samoilla luontopolkuja pitkin ja tarkkailla heräävän luonnon merkkejä voimia tankaten.
*
*
*
*
*
Hartolassa taas sain hurjasti uusia ideoita yhteen lukuun melkeinpä viime metreillä. Lisäksi pääsin tutustumaan Itä-Hämeen museoon, joka on todella kiehtova paikka. Museossa on muistohuoneet Maila Talviolle, Mika Waltarille ja ihailemalleni Uuno Kailaalle. Heidän työskentelystään ja elämänvaiheista sain kuulla monta kiinnostavaa yksityiskohtaa museonhoitaja Vesa Järvisen kierroksella. Saman reissun paluumatkalla Sysmään näin vielä kurkia lähietäisyydeltä ihan tien varressa, mikä ilahdutti myös suuresti. [Satu]
*
*
*
– Entä mitä pidät Sysmästä? Oliko se sulle entuudestaan tuttu kunta? Entä oletko ehtinyt myös kuvausretkille? Olisi kiva nähdä enemmän kuvia sieltä. [Sini]
– Mulla oli hataria mielikuvia Sysmästä lapsuuden kesäreissulta ja mainintana kirjallisuustapahtumien yhteydessä. Nyt Sysmä sai kiintopaikan mielessäni! Tuli koettua niin hienoja juttuja kirjoittamisen ohella ja sen vastapainoksi. Villa Sarkian tuntumassa on kirjasto monine tapahtumineen, joista on mainittava erityisesti eräänä kirkkaana toukokuun iltana pidetty Peltokurjen konsertti, ja ystävällinen kirjastonjohtaja Riikka Junttila. Kirjankulman talon inspiroivassa miljöössä pääsin perehtymään JoogapunktionNea Hedbergin joogaan ja akupunktioon. Intensiivisen ja aika kuluttavankin kirjoittamisen lomassa teki todella hyvää käydä liikkumassa Nean opissa. Olen hänelle tosi kiitollinen, sillä hänen ansiostaan sisäistin oikean hengitystavan. Lisäksi oli kiva jutella hänen kanssaan kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta. Ja joo, mulla on paljon valokuvia edellisten lisäksi! Tuli taas kannettua kameraa moneen paikkaan. [Satu]
*
*
*
*
*
Joogaopettaja Nea Hedberg
– Residenssit tarjoavat hienon mahdollisuuden keskittyä luovaan työhön. Oliko kuukausi sun mielestä riittävä aika työskentelyyn, vai tuntuiko, että olisit voinut viihtyä pidempäänkin? [Sini]
– Oman kirjoitusprojektini kannalta kuukausi oli hyvä aika. Olin tehnyt tarkan työsuunnitelman jaksoa varten ja noudatin sitä aika tiukasti. Alussa kyllä jouduin tekemään muutamia muita töitä, kuten saattamaan Suomenopettajat-lehden 30-vuotisjuhlanumeron painoon. Ja sitten, kun tajusin, kuinka paljon upeita luontokohteita Sysmässä on, yritin päästä niihinkin. Sain myös paljon hyviä kohdevinkkejä. Niiden osalta aika loppui kyllä kesken, kun halusin ehdottomasti priorisoida käsiksen ykköseksi. Pieneksi paikkakunnaksi Sysmä on todella aktiivinen kulttuurielämältään. Tänäkin vuonna on monta hyvää syytä tehdä esimerkiksi kesäretki Sysmään: Suvisoitto ja Sysmän Kirjakyläpäivät. Muuten, sä mainitsit aiemmin, että kuvataiteilijoille tarkoitetut residenssit on sulle tuttuja. Millaisia kokemuksia sulla on niistä? [Satu]
– Taisin sanoa, että tutumpia. Tiedän siis suunnilleen millainen tarjonta on kuvataiteilijoille suunnatuissa residensseissä ja mitä eroja niissä on. Aika vähän on loppujen lopuksi tullut käytyä taiteilijaresidensseissä työskentelemässä. Galleriaresidenssi taas on tullut tutuksi, ja se onkin varsin oiva tapa pitää näyttely esimerkiksi ulkomailla. [Sini]
– Niin, sulla onkin nyt juuri sellainen käsillä! Mikä se galleria onkaan? [Satu]
– Suuntaan tosiaan kesäkuussa Berliiniin. Galerie Pleikun näyttelyresidenssi tarjoaa mahdollisuuden pitää kaksi tai kolme viikkoa kestävän näyttelyn ja majoittua gallerian yhteydessä olevassa asunnossa.
– Tuokin on aivan upea mahdollisuus. Pääseekö sun näyttelyyn kurkkaamaan myös Suomesta käsin? Vie paljon terveisiä Berliiniin! [Satu]
– Jos haluat, niin voin kertoa jotain myös mun residenssijaksosta myöhemmin. Mitä sulla muuten nyt residenssiaikana oli työn alla? [Sini]
– Tosi mielelläni kuulisin sun residenssijaksosta palattuasi takaisin! Mä keskityin Villa Sarkiassa etupäässä sen sunkin tunteman, lapsille suunnatun käsikirjoituksen viimeistelyyn. Ja hyvinhän siinä kävi, sain sen vihdoin ja viimein valmiiksi!
Olin saanut käsiksen edellisestä versiosta kahdelta lähilukijaltani perusteellista palautetta, jonka pohjalta aloitin sen työstämisen Villa Sarkiassa. Poistin tiettyjä kohtia, selkeytin toisia ja kirjoitin tarvittaviin kohtiin uutta tekstiä. Saamani palautteen perusteella vahvistin tarinan punaista lankaa ja syvensin henkilöhahmoja sekä heidän välisiä suhteitaan. Olin lähilukijoihini yhteyksissä puhelimitse residenssijakson aikana säännöllisesti ja sain käydä monia uusimiani kohtia heidän kanssaan läpi heti, mikä oli tosi hyvä prosessin kannalta.
Myös monet ystävät lähettivät ihanan kannustavia viestejä, mikä auttoi jaksamaan. Olen niin onnellinen ja helpottunut, että valtava tekstiurakka on nyt takana. Vähän on myös haikea mieli ja ikävä mun tarinan päähenkilöitä. Heidän kanssaan tuli vietettyä niin paljon aikaa ja suorastaan viihdyttyä. Vaikka tekstityö onkin aika rankkaa puuhaa, se oli välillä myös tosi hauskaa. Oli innostavaa saada uusia ideoita vielä ihan loppumetreillä ja päästä toteuttamaan niitä heti.
Ja ikään kuin varsinaisen kirjoitusprojektin sivutuotteena – ehkä inspiroituneena kaikista mahtavista virikkeistä – syntyi myös aika paljon uusia runoja muistikirjojen uumeniin. Lisäksi alkoi pulputa uusia ideoita, jotka tallensin odottamaan seuraavia aikapoimuja. [Satu]
– Niin, mainitsit myös lukeneesi paljon. Löysitkö teoksia, joita voisit suositella myös mulle? [Sini]
– Montakin! Tuli tosiaan luettua yhteensä 17 teosta, etupäässä kaunokirjallisuutta ja varsinkin runoutta residenssin kokoelmasta. Lukeminen ja kirjoittaminen kulkevat mulla käsi kädessä ja ruokkivat ja tukevat toinen toisiaan. Residenssin kirjahyllystä löytyi monta aarretta. Yksi niistä on Mirkka Rekolan Virran molemmin puolin. Runot 1954–2004 (WSOY, 2011) ja toinen Helena Anhavan Käyn siellä vain unessa. Runot 1991–2010 (Otava, 2011). BookBeatin kautta tuli luettua muun muassa Karin SmirnoffinSokerikäärme (suom. Outi Menna, Tammi, 2024). Sen tarina on kauhea, mutta se on kerrottu todella taitavasti ja koskettavasti. Toinen on Claire KeeganinKasvatti (suom. Kristiina Rikman, Tammi, 2024). Kirja on kooltaan pieni mutta vaikuttavuudeltaan suuri.
Ja tästä uskon sun taiteilijana löytävän tarttumapintaa: Rick Rubinin tietokirja Luovuus ja olemisen taito (suom. Kosti Salminen, Like, 2024). Se käsittelee nimensä mukaisesti luovuuden prosesseja – sekä tavallisessa arjessa että taiteilijan työssä. Uskoisin, että kirjan monista kohdista hyötyy ihan jokainen, esimerkiksi kärsivällisyyttä ja inspiraatiota käsittelevistä osioista. Jo ennestään tuttujen ajatusten joukosta löytyy innostavia sanamuotoja ja sysäyksiä, jotka haastavat omaa olemista ja tekemistä hedelmällisellä tavalla. Ja monet tututkin kohdat on hyviä muistutuksia asioista, jotka jäävät arjessa niin usein kiireen jalkoihin. Esimerkiksi nämä seuraavat kohdat luin itselleni uudestaan ja uudestaan residenssijakson aikana ja yritin elää sysmäläisen luonnon keskellä ne mielessä:
“Eräs inspiraation merkeistä on hämmästyksensekainen kunnioitus. Meillä on tapana pitää kovin monia asioita itsestäänselvyyksinä. Miten voisimme päästä yli tästä yhteyden katkeamisesta ja turtumuksesta ja todella kokea kaikki ympärillämme olevat luonnon ja ihmistaidon luomat ihmeet?” ja “Suurin osa maailmassa huomaamistamme asioista kykenee yllättämään meidät tyystin, jos vain osaamme katsoa niitä toisella tavalla kuin yleensä. Harjoita itsesi näkemään uskomaton tavanomaisuuden takana. Katsele maailmaa tästä näkökulmasta niin usein kuin mahdollista. Anna itsesi upota siihen.”
On kirjassa paljon tarkempiakin juttuja taiteen tekemisestä. Jos kiinnostuit, voitaisiin ehkä puhua siitä joskus enemmän, niin kuin ollaan usein juteltu luovuuskirjoista? [Satu]
– Täytyy katsoa, jos kesällä olisi enemmän aikaa tutustua luovuuteen myös kirjojen kautta. [Sini]
– Kaikkein parasta totta kai, kun pääsee itse luovuuden lähteille tekemään, kuten meille molemmille on käynyt. [Satu]
– Se on totta! Kiitos vielä, että pääsin kurkkaamaan sun residenssielämään! [Sini]
– Oli kiva saada kertoa siitä. Mä kiitän vielä erityisesti Nuoren Voiman Liittoa ja Sysmän kuntaa residenssipaikasta. Kaarlo Sarkian Maisema-runon säkein toivotan kaunista kesänalkua. Palaamisiin! [Satu]
Kahden ystävän kohtaaminen eräänä kesäkuun lopun päivänä
– Moikka, Sini! Kesäkuu on tarjoillut upeita aurinkohetkiä. Miten sun hellepäivät ovat menneet? [Satu]
– Hellepäivät ovat ihania, jos vielä voisi valita, missä niitä viettää. Aika paljon on kuitenkin tullut vietettyä aikaa töissä tai työhuoneella hikoillen. Kesäreissuja on jo suunnitteilla. Toivottavasti säät suosivat myös heinäkuussa. [Sini]
– Mä olen nauttinut valosta, luonnosta ja tietysti dramaattisesta EM-futiksesta. Viime kerroilla meillä oli puhetta kaunokirjallisista kuvailuista, ja lopuksi sain ihailla sun tekemää upeaa kuvaaVille-Juhani SutisenArktis-katkelman pohjalta. Laajennettaisiinko vielä aihetta vähän? [Satu]
– Joo! Kerroit, miten kirjoittaminen saa sut tarkastelemaan ympäristöä eri tavalla ja samalla totesin, että myös kuvien tekeminen saa mun huomion kiinnittymään ympäristössä oleviin yksityiskohtiin. Kiinnostaisi nähdä, millaisia huomioita sun matkaan tarttuu ja kuulla enemmän niistä prosesseista. [Sini]
– Kiva! Mulla onkin paljon kuvia sekä arkistossa että tuoreesti otettuja, kuten tämä Ruosteista rosoa -kuva. Kerroit aikaisemmin, että otat paljon valokuvia esimerkiksi mielenkiintoisista puiden rungoista ja kasveista. Onko sulla sellaisia nyt kännykässä tai kamerassa? [Satu]
– Kyllä, jonkin verran. Kuvia saatan tallentaa monestakin syystä. Välillä tarvitsen kuvia tietystä kasvista juuri sen sisältämien kulttuuristen merkitysten takia. En kuitenkaan ole mikään suuri kasviasiantuntija. Usein kyse on kuitenkin enemmän muodoista, valoista ja varjoista, luonnon muotojen muodostamista viivoista tai rytmeistä. Esimerkiksi tässä kuvassa kiinnosti risujen muodostamat viivat ja seittien läpinäkyvyys. [Sini]
– Tuossahan on ihan kauhunovellin aineksia! Mun kiinnostuksen herättävät usein pienet yksityiskohdat maisemassa, säröt. Ne voivat oikeastaan olla mitä vaan. Mielikuvitus lähtee laukkaamaan. Joskus harmittaa, kun sellaisia bongaa ollessaan auton ratissa. Joskus pysähdyn varta vasten kuvaamaan, mutta usein on vain ajettava ohi. Joskus yksityiskohdat jäävät kummittelemaan mieleen ja on jopa palattava. Joskus yritän kirjoittaa visuaalisen havainnon muistiin jälkeenpäin. Erilaisia havaintoja tulee kirjoitettua tietysti muutenkin, mutta se vie usein enemmän aikaa kuin muistinvirkistyskuvan nappaaminen. Havaintoja yhdistelemällä pystyy kutomaan monenlaisia tarinoita, mutta usein muistiinpanot tai valokuvat hautautuvat kroonisen aikapulan takia arkistojen kätköihin. Sä kerroit viimeksi katselevasi ottamiasi kuvia myöhemmin ja pohtivasi joskus, mikä kyseisessä kuvassa oli se juttu, joka sai sut tarttumaan kameraan. Oisko sulla esimerkkiä sellaisesta kuvasta? [Satu]
– Esimerkiksi nää kuvat sisältää erilaisia pintoja, sävyjä ja tekstuureja, joiden olen ehkä ajatellut näyttävän maalaukselliselta. Näen puun rungossa erilaisia siveltimenvetoja. Pelargonian lehdet on ihastuttaneet mua jo pitkään. Niidenkin muoto ja rytmi saattaa vielä päätyä johonkin maalaukseen. [Sini]
– Muistankin pelargoniainspiraatiosi viime kesältä, kun oltiin testailemassa Luovuuskortteja. Mulle tuli mieleeni tällainen kuva, johon törmätessäni mietin, mikä mua onkaan siinä sillä hetkellä inspiroinut. Entä onko sulla löyteillä sellaista kuvaa, jota olet hyödyntänyt jossain projektissasi? [Satu]
– Tässä vielä keskeneräisessä maalauksessa on ruusuja, joita olen myös kuvannut aina sopivien kukkien tullessa vastaa. Hyödynnän yksityiskohdissa joskus myös internetistä löytyviä kuvia, mutta mieluummin käytän itse otettuja. [Sini]
– Oi, miten upea yksityiskohta! Toivottavasti saan nähdä tämän maalauksen pian valmiina. En malta odottaa! Mä olen aina pitänyt metsiä tosi kiehtovina paikkoina ja yrittänyt tallentaa niiden jänniä yksityiskohtia. Tällaisista metsämaisemista olen ammentanut inspiraatiota yhdessä pitkäaikaisessa kirjoitusprojektissa. [Satu]
– Olispa kiinnostava päästä joskus lukemaan sitä tekstiä. Siitä onkin pitkä aika, kun mä olen päässyt lukemaan sun kirjoituksia. [Sini]
– Tosi mielelläni annan sulle jotain luettavaksi taas. Viime aikoina pitemmät luovat tekstit ovat joutuneet tekemään tilaa asiateksteille ja muille kiireille, mutta toivottavasti kesä antaa enemmän aikapoimuja luovuudellekin. Tämä noin kuukausi sitten Repoveden kansallispuiston kupeessa sijaitsevan Vuohijärven luonto- ja kulttuuritalon edessä olevasta teoksesta ottamani kuva on jostain syystä pyörinyt mun mielessä paljon, ja musta tuntuu jotenkin, että siitä voisi olla iloa ja hyötyä myöhemminkin. [Satu]
– Tämä näyttää tutulta. Onkohan kyseessä Ernst Mether-Borgströmin teos? [Sini]
– On. Varmistin sen vielä Vuohijärven luonto- ja kulttuuritalon ystävälliseltä henkilökunnalta. He kertoivat teoksen nimen olevan Reimarit. Vuohijärven luonto-ja kulttuuritalossa on muuten tällä hetkellä kiinnostava näyttely nimeltä 1000-vuotinen valtakunta, jonka taiteilijat ovat Miina Äkkijyrkkä, Ilkka Juhani Takalo-Eskola ja Leonardo da Vilhu. Taidekeskus Salmela sijaitsee myös siinä melko lähellä.
Noista kuvaamatta jääneistä havainnoista vielä. Onko sulla ollut sellaista kuvaa, joka on jäänyt ottamatta tai epäonnistunut ja harmittaa vieläkin? Mulle tulee mieleen yksi meidän Nicaraguan-reissulta, kun sä ja mä matkattiin paikallisen taksin kyydissä Pan-American Highwayllä. Tie näytti loputtomalta viivasuoruudessaan, ja olisin halunnut ottaa siitä kuvan, mutta pysähtyminen ei ollut mahdollista. Yritin tähtäillä auton takapenkiltä kännykän kameralla, mutta sain vain sumuisen otoksen taustapeilin puhkomasta tuulilasista. Onneksi näen sen epätodellisen pitkän tien vielä silmissäni. [Satu]
– Siltä Nicaraguan-reissulta on kyllä paljon hienoja hetkiä sekä tietokoneen muistissa että mielikuvina. Niitä ikuistamattomia kokemuksia on paljon, mutta onneksi niistä merkittävimmistä jää vahvat muistijäljet. [Sini]
– Aivan. Niin kuin viimeksi kerroin, olen tarkkaillut valoa aika paljon ja viehtynyt yhä enemmän sellaiseen alkuillan pehmeään valoon varsinkin kasvikuvia ottaessani. Luontokuvia ottaessa on muutenkin mukava testailla erilaisia juttuja, ja valo vaikutuksineen on ehdottomasti suosikkini. Joskus otan kuvia erilaisista valaistuksista, jotta myöhemmin voisin palata siihen tiettyyn tunnelmaan kirjoittaessani. [Satu]
– Onko sulla jotain esimerkkejä niistä tavoitetuista ja tallennetuista tunnelmista? [Sini]
– Esimerkiksi tämä kuva krysanteemeista. Entä otatko sä joskus valokuvia testaillaksesi jotain asiaa tai ilmiötä? [Satu]
– Kyllä otan kuvia ja kerään muutakin kuvamateriaalia tuohonkin tarkoitukseen. Teen nykyään paljon tulevien maalausten luonnoksia valokuvia muokkaamalla ja digitaalisesti maalaamalla. Pääsen testaamaan erilaisia värivaihtoehtoja ja sommitelmia ennen kuin aloitan esimerkiksi suurikokoisen työn. Se vähentää sitä jännitystä, joka vaivaa aina uutta työtä aloittaessa, ja saa ilmaisusta ehkä vähän rennompaa ja varmempaa. Joskus teen mood boardin, visuaalisen alan ammattilaisten paljon käyttämän kokoelman kuvia, joiden kautta on helpompi välittää ja tavoittaa haluttu tunnelma ja visuaaliset ideat. Käytetäänkö vastaavaa koskaan kirjoittamisessa? [Sini]
– Käytetään luovassa kirjoittamisessa. Itse käytän usein perinteisempää kokoelmaa, jossa saattaa olla vaikkapa rannalta kerättyjä näkinkenkiä, kuivattu neliapila tai kreikankielistä ravintolasanastoa sisältävä servietti. Ja usein jonkin luovan tekstin alkusysäyksenä voi olla jokin yksittäinen hetki, joka on tullut kirjoitettua muistiin tapahtumahetkellä. Testasin juuri yhden hetken taltioimista sekä kirjoittamalla että kuvaamalla. Kirjoitin tajunnanvirtana päällimmäisiä aistimuksia muistiin, mikä kesti kuusi minuuttia, ja sitten otin tavallisen yhden otoksen kuvan – enkä esimerkiksi panoraamakuvaa – kännykän kameralla. Hetken aikaa tunsin olevani Kääntyvässä maisemassa, kun vertailin tuntemusten vangitsemisen eroja. Ajattelin testata myöhemmin, kumman tallentamiskeinon avulla saan helpommin kyseisen hetken tunnelmasta kiinni, kun lähden kirjoittamaan. [Satu]
– Kerro sitten, mihin testitulokseen päädyit. [Sini]
– Joo! Entäpä ensi kerralla? Jatketaanko vielä kuvien parissa vai tehdäänkö jotain muuta? [Satu]
Kahden ystävän kohtaaminen eräänä syyskuun lopun päivänä
– Jukka Laineen pitämällä valomaalauskurssilla Iiris-keskuksessa oli todella inspiroivaa! Sulle, Olli, tämä kurssi oli jo toinen, eikö niin?
– Kyllä. Ensimmäinen kurssi vuonna 2016 oli kiinnostava, ja koin, että kakkosella voisi oppia lisää. Oliko sulla, Satu, aiempaa kokemusta valomaalaamisesta?
– Itselleni tämä kurssi oli ensimmäinen varsinainen kosketus valomaalaamiseen, jonka opin olevan kiehtova valokuvaustekniikka. Pitkä valotusaika kamerassa ja kohteen valaiseminen erilaisilla valonlähteillä synnyttävät ainutlaatuisia valoa ja pimeyttä yhdistäviä kuvia. Jukka Laine loi kurssin alussa mielenkiintoisen katsauksen valomaalauksen historiaan ja jakoi perehtymisen arvoisia linkkejä. En tiennyt, että valomaalauksen juuret ulottuvat aina 1800-luvulle asti.
– Vuosia sitten kirjaston kuvataidekirjaa selaillessani näin pari valokuvaa, joissa Pablo Picasso teki valomaalausta. Kuvat taisivat olla 1940-luvulta. Muistaakseni hän käytti tavallista taskulamppua. Toisessa kuvassa hän oli juuri valomaalannut kyyhkysen. Picasson elävä ja luonteva viiva oli kuvissa täysin tunnistettavissa.
– Jukka Laine kertoi myös omaan toimintaansa vaikuttaneesta amerikkalaisesta ryhmästä, Seeing with photography collectivesta, jossa näkevät ja näkövammaiset tekevät yhdessä valomaalaustaidetta. Onko kyseinen ryhmä tai vastaavanlainen yhteistyö sulle tuttua?
– Etäisesti tuttua. Olen kuullut tällaisesta ryhmästä. Kuulostaa kiinnostavalta.
– Kurssilla nousi esiin myös taiteilija Steven Erra, joka alkoi valomaalata saatuaan kuulla, että menettää sairauden takia näkönsä lopulta kokonaan.
– Videon perusteella kuulosti siltä, että hänellä voisi olla retinitiksen kaltainen silmäsairaus, joka kaventaa näkökentän. Haittaa varmasti valomaalaamista muttei kuten täysi sokeus. Tavallaan johdonmukaista ja kunnioitettavaa, että sokeutumisdiagnoosin saava taideopiskelija alkaa valomaalata.
– Näin avustajan näkökulmasta kurssin aikana tuli pohdittua paljon kuvien kuvailua: miten näkemäänsä pystyy kielentämään parhaiten. Mikä sun mielestäsi kuvailussa ylipäänsä on tärkeää?
– Mielestäni kuvailun hyvyys tai huonous riippuu kuvailijan ja vastaanottajan vuorovaikutuksesta. Täysin samanlainen kuvaus voi yhden vastaanottajan mielestä olla mahtava ja toisen mielestä surkea. Kuten tavallinen keskustelu, vuorovaikutus on kahden kauppa. Tärkeää on, että kuvailija ei koe kuvailemista vastenmielisenä ja ettei hänen sanallinen ilmaisunsa ole kovin monimutkaista. Tärkeää on myös, että vastaanottaja todella on kiinnostunut kuvailtavasta asiasta.
– Mikä sulle oli kurssin parasta antia?
– Oivallus, kuinka fikkareilla ja muilla valoa tuottavilla välineillä pystyy lisäämään kuvaan kiinnostavia, kauniita, mystisiä ja humoristisia valoelementtejä.
– Mä pidin erityisesti potrettien tekemisestä valokuituviuhkaa käyttäen. Niistä tuli sykähdyttävän mystisiä. Valon sattumanvaraiset liikkeet kasvoilla loivat jänniä sävyjä. Kun veti ensimmäistä kertaa valokuituviuhkaa toisen kasvojen ylitse, ei voinut aavistaakaan, millainen lopputulos syntyy. Entä mikä susta on vaikeinta valomaalauksessa?
– On haastavaa saada valaistua oikeaa kohtaa suunnilleen haluamallaan tavalla. Tosin valomaalaamiseen liittyy runsaasti sattuman elementtejä eikä kokenut näkeväkään tekijä pysty täysin kontrolloimaan valojuovien jälkeä valmiissa kuvassa. Sattuman suuri merkitys on yksi valomaalaamisen kiehtovimmista asioista. Sattuma tuo inhimillistä syvyyttä kuviin.
– Siinä mielessä tosiaan näkevät ja näkövammaiset tuntuvat olevan ikään kuin samalla viivalla, ettei kukaan näe, mitä piirtää ilmaan. Sun kuvataiteilijatausta varmaankin auttaa valolla piirtämisessä ja maalaamisessa?
– Jos on suhteellisen paljon aikanaan piirtänyt ja maalannut, niin varmaan se tuo jonkinlaista varmuutta valolla tekemiseen.
– Mahdollisuuksia työskennellä luovasti valon kanssa vaikuttaa olevan paljon. Esimerkiksi Pablo-kännykkäsovelluksen avulla valomaalaamisen kokeileminen on helppoa. Syntyikö sulle kurssilla ideoita jatkotyöskentelyyn?
– Kyllä syntyi idea kuvasarjasta jos toisestakin, joita ajattelin alkaa kaverin kanssa työstämään.
Eräänä huhtikuun lopun päivänä kahden ystävän kohtaaminen Suomen valokuvataiteen museossa Helsingissä
– Moi, Sini! Hyvä, että ehdittiin vielä yhdessä tänne Poliittisen valokuvan festivaaleille Kotimaa-näyttelyyn ja varsinkin valokuvaaja Sanni Sepon puheenvuoroon länsisaharalaisten eli sahrawien pakolaisleirien elämästä kertovan näyttelyn yhteydessä.
– Olinkin jo nähnyt näyttelyn kerran aikaisemmin. Silloin tutustuin teoksiin opiskelijaryhmän kanssa keskustelevan työpajan muodossa. Tänään Sanni Sepon kertoessa vierailustaan Paholaisen puutarhassa näyttelykokonaisuuden valokuvat saivat paljon uusia merkityksiä, kuten valokuvasarja, jossa on meriaiheisia maalauksia talojen seinissä. Meri on tavoittamaton. Sinne ei ole pääsyä mutta kova kaipuu.
– Olen oppinut viime aikoina arvostamaan opastuksia ja taiteilijoiden puheenvuoroja ihan eri tavalla kuin ennen. Pelkästään katsomallakin voi saada paljon irti näyttelystä, mutta teosten taustojen ja niihin liittyvien tarinoiden kuuleminen avaa ihan uusia ulottuvuuksia teoksiin.
– Kyllä, jokainen tulkitsee teoksia aina omasta näkökulmastaan, oman elämänkokemuksensa ja ymmärryksensä kautta. Se onkin hyvä tapa aloittaa näyttelyyn tutustuminen. Ensin voi tutkia, mitä tunteita ja ajatuksia teokset herättävät. Tarkastelun jatkuessa teokset saavat uusia merkityksiä teosnimien, näyttelytekstien ja opastuksen kautta. Teoksen tulkinta muuttuu usein paljonkin näkökulmien lisääntyessä. Kaikki tulkinnan vaiheet ovat mielestäni tärkeitä. Jos lähdetään suoraan liikkeelle esimerkiksi taiteilijan tai kuraattorin näkökulmasta, on näkeminen ja ajattelu jo valmiiksi rajattua ja paljon saattaa jäädä myös huomaamatta.
– Tässä kokonaisuudessa kolmen tekijän teosten vuoropuhelu tuo vielä oman lisänsä tarkasteluun: valokuvaaja Sanni Seppo valokuvineen, hänen toimittajaksi opiskeleva tyttärensä Kerttu Matinpuro lyhytelokuvineen ja länsisaharalaisen Mohammed Mouludin valokuvat, jotka Sanni Seppo on digitoinut ja tuonut Suomeen.
– Sanni Sepon kysymys ”Voiko valokuvilla vaikuttaa maailmaan?” on aiheellinen varsinkin tässä kontekstissa. Hän itse sanoi puheenvuorossaan: ”Valokuvaus voi auttaa kertomaan maailmalle, mitä tapahtuu.”
– Tähän liittyy myös näyttelyosuuden Valokuvilla hiljaisuutta vastaan -nimi, joka tuntuu juuri tässä yhteydessä todella onnistuneelta sanavalinnalta. Sanni Seppo kertoi, että hänelle valokuvataiteilijana valokuvien avulla kommunikointi ja asioiden tuominen esiin on olennainen osa työskentelyä.
– Sahrawien kohtalolle ei ole juurikaan ollut näkijöitä, joten valokuvat kertovat tapahtumista, kuten Sanni Seppokin toi esiin puheenvuorossaan.
– Myös mukana ollut Länsi-Saharan vapautusrintaman eli Polisarion Suomen edustaja, Menna Lehbib, puhui tästä. Hänen puheestaan kävi hyvin ilmi, mikä merkitys sillä on, että maailma kuuntelee. Lisäksi pakolaisleireillä toteutetut projektit, joissa sahrawit ovat saaneet välineitä kertoa omasta kulttuuristaan, tuntuvat merkittäviltä. Valokuvaus on ollut keino, jota Polisariokin on pitänyt arvokkaana. Kerttu Matinpuron ja Sanni Sepon PVF-lehdessä julkaistussa Valokuvilla hiljaisuutta vastaan -kirjoituksessa tämä tulee esiin Mohammed Mouludin kertomana: kuinka nuoret ryhtyivät kuvaamaan Polisarion toiveesta ja itse asiassa perehtyivät kuvaamiseen vasta käytännössä.
– Dokumentointi ja kuvien tuominen esiin on tärkeää, koska hiljainen konflikti on unohdettu konflikti.
– Aziza Brahim, joka on pakolaisleirillä syntynyt sahrawi, haluaa myös tuoda kansansa kohtaloa kuuluviin. Musiikin keinoin, taiteen sävelin. Hän oli viime vuonna esiintymässä Maailma kylässä -festareilla ja puhui konserttinsa jälkeen kansansa tilanteesta haastattelussa. Oli aika hämmentävää, että hänen konserttiaan kokoontui kuuntelemaan tuhatpäinen yleisö, mutta kun häntä haastateltiin konsertin jälkeen, yleisöä oli vain kourallinen. Siinä yhteydessä mietin, millä keinoilla voi todella vaikuttaa ja saada sanomansa kuuluviin. Totesin, että itselläni musiikki ja valokuva toimivat usein kiinnostuksen herättäjinä ja sysäävät etsimään lisätietoa, jonka saan parhaiten ja mieluiten lukemalla. Aziza Brahimista esimerkiksi luin tuolloin kiinnostavan jutun, joka on ilmestynyt Maailman Kuvalehden numerossa 5/2015.
– Näkyviin ja kuuluviin, kun maailma vaikenee ja katsoo poispäin. Viestiä on hyvä välittää monessa muodossa, monien aistien kautta. Kieltä ymmärtävälle laulu voi välittää tietoa jopa paremmin kuin teksti, varsinkin jos ei osaa lukea. Miten itse lähestyisit aihetta? Mitä keinoja käyttäisit?
– Kirjoittaminen on minulle luontaisin tapa toimia. Haastattelisin, kuuntelisin, tarkkailisin ja kirjoittaisin näkemästäni, kokemastani ja kuulemastani. Yrittäisin saada sahrawien äänen kuuluviin tekstini kautta. ”Ääni” ja ”äänen antaminen” ovat tosin vaikeat ja myös vaaralliset käsitteet, koska toiminta on aina subjektiivisesti värittynyttä, vaikka kuinka yrittäisi olla objektiivinen. Samoin kuin se, kenen tarinan kertoo mistäkin näkökulmasta – sekä muut valinnat. Valokuvauksessa varmaankin myös?
– Sama pätee valokuvaukseen. Se on sarja valintoja. Usein valintoja tehdään myös tiedostamatta. Tämä somessakin paljon jaettu video kuvaa hyvin sitä, miten valokuvaajille sepitetty tarina henkilön taustoista vaikutti muotokuvassa. Oletko nähnyt videon?
– Äärimmäisen kiehtova ja konkreettisuudessaan silmiä avaava juttu! Pohdin sitä katsoessani, miten olisin toiminut samassa tilanteessa kirjoittajana, jos olisi ollut kyse kirjoittamisesta.
– Koululaisille suunnatusta näyttelyyn liittyvästä tehtäväpaketista löytyy houkuttelevia tehtäviä, kuten seuraava: ”KUVAA Valitse jokin elämääsi vaikuttava ongelma tai epäkohta, jonka haluat tuoda näkyväksi. Tutki ja valokuvaa valitsemaasi aihetta Insoleran tapaan eri näkökulmista. Minkälaisia vaikutelmia saat aikaan samasta aiheesta erilaisten kuvakulmien, sommittelun ja rajausten avulla? Lajittele kuvat kategorioihin ja nimeä syntynyt valokuvasarja. Muuttuiko näkökulmasi valitsemaasi aiheeseen kuvaustehtävän aikana?” tai ”USKOTKO, että kuva voi vaikuttaa? Muistatko nähneesi kuvan, joka on vaikuttanut sinuun niin, että olet muuttanut mielipiteitäsi tai tekojasi kuva näkemisen seurauksena? Mikä näyttelyn yksittäisistä kuvista vaikuttaa sinuun voimakkaimmin? Entä, mikä teksti?”
– Kotimaa-näyttelyn kysymys kotimaan merkityksestä saa Länsi-Saharan yhteydessä ihan uuden kaiun: pakolaisleireillä syntynyt kolmas sukupolvi ei ole edes nähnyt kotimaataan.
– Olen pohtinut kotimaata paljon varsinkin kielikysymysten näkökulmasta, joten palataanko siihen joskus tuonnempana tarkemmin?
– Kyllä! Sehän linkittyy myös Ateneumin uuteen näyttelyyn. Mennäänkö sinne seuraavaksi?
