Valomaalaamassa


Kahden ystävän kohtaaminen eräänä syyskuun lopun päivänä

Jukka Laineen pitämällä valomaalauskurssilla Iiris-keskuksessa oli todella inspiroivaa! Sulle, Olli, tämä kurssi oli jo toinen, eikö niin?

– Kyllä. Ensimmäinen kurssi vuonna 2016 oli kiinnostava, ja koin, että kakkosella voisi oppia lisää. Oliko sulla, Satu, aiempaa kokemusta valomaalaamisesta?

– Itselleni tämä kurssi oli ensimmäinen varsinainen kosketus valomaalaamiseen, jonka opin olevan kiehtova valokuvaustekniikka. Pitkä valotusaika kamerassa ja kohteen valaiseminen erilaisilla valonlähteillä synnyttävät ainutlaatuisia valoa ja pimeyttä yhdistäviä kuvia. Jukka Laine loi kurssin alussa mielenkiintoisen katsauksen valomaalauksen historiaan ja jakoi perehtymisen arvoisia linkkejä. En tiennyt, että valomaalauksen juuret ulottuvat aina 1800-luvulle asti.

– Vuosia sitten kirjaston kuvataidekirjaa selaillessani näin pari valokuvaa, joissa Pablo Picasso teki valomaalausta. Kuvat taisivat olla 1940-luvulta. Muistaakseni hän käytti tavallista taskulamppua. Toisessa kuvassa hän oli juuri valomaalannut kyyhkysen. Picasson elävä ja luonteva viiva oli kuvissa täysin tunnistettavissa.

– Jukka Laine kertoi myös omaan toimintaansa vaikuttaneesta amerikkalaisesta ryhmästä, Seeing with photography collectivesta, jossa näkevät ja näkövammaiset tekevät yhdessä valomaalaustaidetta. Onko kyseinen ryhmä tai vastaavanlainen yhteistyö sulle tuttua?

– Etäisesti tuttua. Olen kuullut tällaisesta ryhmästä. Kuulostaa kiinnostavalta.

– Kurssilla nousi esiin myös taiteilija Steven Erra, joka alkoi valomaalata saatuaan kuulla, että menettää sairauden takia näkönsä lopulta kokonaan.

– Videon perusteella kuulosti siltä, että hänellä voisi olla retinitiksen kaltainen silmäsairaus, joka kaventaa näkökentän. Haittaa varmasti valomaalaamista muttei kuten täysi sokeus. Tavallaan johdonmukaista ja kunnioitettavaa, että sokeutumisdiagnoosin saava taideopiskelija alkaa valomaalata.

– Näin avustajan näkökulmasta kurssin aikana tuli pohdittua paljon kuvien kuvailua: miten näkemäänsä pystyy kielentämään parhaiten. Mikä sun mielestäsi kuvailussa ylipäänsä on tärkeää?

– Mielestäni kuvailun hyvyys tai huonous riippuu kuvailijan ja vastaanottajan vuorovaikutuksesta. Täysin samanlainen kuvaus voi yhden vastaanottajan mielestä olla mahtava ja toisen mielestä surkea. Kuten tavallinen keskustelu, vuorovaikutus on kahden kauppa. Tärkeää on, että kuvailija ei koe kuvailemista vastenmielisenä ja ettei hänen sanallinen ilmaisunsa ole kovin monimutkaista. Tärkeää on myös, että vastaanottaja todella on kiinnostunut kuvailtavasta asiasta.

– Mikä sulle oli kurssin parasta antia?

– Oivallus, kuinka fikkareilla ja muilla valoa tuottavilla välineillä pystyy lisäämään kuvaan kiinnostavia, kauniita, mystisiä ja humoristisia valoelementtejä.

– Mä pidin erityisesti potrettien tekemisestä valokuituviuhkaa käyttäen. Niistä tuli sykähdyttävän mystisiä. Valon sattumanvaraiset liikkeet kasvoilla loivat jänniä sävyjä. Kun veti ensimmäistä kertaa valokuituviuhkaa toisen kasvojen ylitse, ei voinut aavistaakaan, millainen lopputulos syntyy. Entä mikä susta on vaikeinta valomaalauksessa?

– On haastavaa saada valaistua oikeaa kohtaa suunnilleen haluamallaan tavalla. Tosin valomaalaamiseen liittyy runsaasti sattuman elementtejä eikä kokenut näkeväkään tekijä pysty täysin kontrolloimaan valojuovien jälkeä valmiissa kuvassa. Sattuman suuri merkitys on yksi valomaalaamisen kiehtovimmista asioista. Sattuma tuo inhimillistä syvyyttä kuviin.

– Siinä mielessä tosiaan näkevät ja näkövammaiset tuntuvat olevan ikään kuin samalla viivalla, ettei kukaan näe, mitä piirtää ilmaan. Sun kuvataiteilijatausta varmaankin auttaa valolla piirtämisessä ja maalaamisessa?

– Jos on suhteellisen paljon aikanaan piirtänyt ja maalannut, niin varmaan se tuo jonkinlaista varmuutta valolla tekemiseen.

– Mahdollisuuksia työskennellä luovasti valon kanssa vaikuttaa olevan paljon. Esimerkiksi Pablo-kännykkäsovelluksen avulla valomaalaamisen kokeileminen on helppoa. Syntyikö sulle kurssilla ideoita jatkotyöskentelyyn?

– Kyllä syntyi idea kuvasarjasta jos toisestakin, joita ajattelin alkaa kaverin kanssa työstämään.

– Vaikuttaa loistavalta!

© Tarusola

Valokuvaaja: Jukka Laine

IHMEessä

palluraihme

Eräänä huhtikuun alun päivänä kahden ystävän kohtaaminen Helsingin Suvilahdessa

– Moi, Sini! Eilinen IHME-festivaalin Julistus-työpaja oli kyllä tosi hieno kokemus! Kiva, kun ehdotit sitä!

– Oli tosiaan hyvä työpaja.

– On kyllä aika hurjaa, että meidän tekemät julisteet piti ripustaa näinkin kauas keskustasta, kun lähempää ei löytynyt sopivaa luvallista paikkaa.

– Juuri tästä olikin puhetta viimeksi teillä.

– Pajan tiimellyksessä nousi esiin useita muitakin kiintoisia asioita. Koko konsepti ylipäänsä laittoi monia ajatuksia liikkeelle.

– Ohjaajat Päivi Raivio ja Robin Ellis ovat tosiaan järjestäneet vastaavia pajoja aikaisemmin Tallinnassa ja Berliinissä. Konsepti on käsittääkseni saanut inspiraationsa tavoista, joilla julisteita on käytetty osana poliittista liikehdintää esimerkiksi Ranskan opiskelijavallankumouksen aikana. Tekniikan nopeus ja edullisuus ovat olleet tärkeitä tekijöitä. Käsin tehdyissä julisteissa on kyllä ihan oma fiiliksensä. Yksikään ei ole täysin samanlainen.

ihme4

ihme5

– Samalla päästiin ihan käytännössä viimekertaiseen englanti lingua francana -aiheeseen, kun se julisteen lähtökohtana käytetty Pontus Kyanderin taiteilija Gustav Metzgerin Art Strikesta inspiraationsa saanut manifesti ja koko paja olivat englanninkielisiä.

– Taisit toivoa, että me saataisiin Hannu Väisäsen manifesti?

– Hannu Väisänen on monipuolisena taiteentekijänä inspiroiva! Eikä minulla ole tosiaan missään nimessä mitään englantia vastaan sinänsä, käytänhän itsekin sitä päivittäin. Olen vain hieman ihmeissäni siitä, miten itsestään selvästi oletetaan niin monien asioiden tapahtuvan Suomessa automaattisesti englanniksi kielivalintoja mitenkään pohtimatta tai kyseenalaistamatta. Samoin myös monet ovat valmiita luopumaan omien kieliensä käytöstä englannin hyväksi. Se kaventaa kielellistä monimuotoisuutta ja johtaa varsin monotoniseen kielitilanteeseen.

– Pontus Kyander on tunnetusti kyseenalaistanut suomalaisten museoiden toimintaa, ja manifestissaan hän kehotti sulkemaan museot kahdeksi vuodeksi: ”Close the museums – and let them be re-born!” – samaan tapaan kuin Metzger toteutti taidelakkonsa. En kuitenkaan ole asiasta aivan samaa mieltä, vaikka manifestissa oli nostettu esiin tärkeitä asioita ja sen oli tarkoituskin olla provosoiva. Keskustelua on aina hyvä käydä. Tuntui kuitenkin hassulta lähteä julistamaan jonkun toisen sanomaa. Ajattelin, että mieluummin korostaisin yksilön vastuuta ja kannustaisin aktiivisuuteen ihan kaikkia.

– Meille heräsi siitä heti samanlaisia ajatuksia! Kumpikin meistä halusi tehdä julisteessa jotain omaa eikä vain toistaa manifestin sanoja. Manifestiin sai myös reagoida ja vastata julisteella.

ihme3

– Me päädyttiin loppujen lopuksi melko nopeasti muutaman vaihtoehdon kautta manifestin pohjalta omaan sanomaamme: ¡Ole! ARTIVISTI. Ajatukseen siitä, että jokainen on vastuussa muutoksesta ja jokaisen on otettava aktiivisesti kantaa esimerkiksi taidetta tehden. Samalla saatiin myös kielellinen leikki ja vähän kielellistä monimuotoisuutta esiin.

– Se oli kyllä niin hyvä, kun sanoit selkeästi, ettet halua julisteeseen pelkkää tekstiä vaan myös kuvan! Myös visiosi värin suhteen oli onnistunut.

– Värivalikoima oli tosiaan rajattu, ja tämä sopi annetuista parhaiten viestiimme. Pajassa oli melko vähän aikaa lopullisen idean suunnitteluun. Olen tottunut suunnittelemaan asioita joskus turhankin pitkään. Idea kankaasta ja sitä pitelevistä käsistä syntyi kyllä aika lyhyessä ajassa.

– Niin, mehän välillä puhistiin sitä kiirettä, mutta loppujen lopuksi välillä on hyvä, kun joskus joutuu tekemään jotain melko spontaanisti. Tosiaan, ne kädet toivat siihen sitä aktiivisen toimijan ulottuvuutta, jota me haettiin.

– Mahtavaa, kun saatiin vetäjiltä positiivista palautetta erityisesti tekstin ja kuvan yhdistymisen onnistumisesta: kumpikaan ei ole irrallinen, vaan ne kuuluvat luontevasti yhteen. Lopputulos olisi varmaankin ollut erilainen, jos kumpikin meistä olisi toiminut yksin ja keskittynyt vain omaan näkökulmaansa.

– Siinä oli yhteistyön taikaa! Koko paja oli todella onnistunut, ja niihin eri työvaiheisiin perehtyminen oli tosi opettavaista. Varmasti vielä palaan tähän tekniikkaan uudestaan. Tässä on myös varmasti paljon potentiaalia opetuksen kannalta. Koulussa äikänopen tai muun kielenopen ja kuvisopen yhteistyön avulla syntyisi varmasti hienoja julisteita ja myös keskustelua aktiivisen vaikuttamisen keinoista.

– Oli myös merkittävää, että lopuksi työpajassa syntyneet julisteet liisteröitiin tänne Suvilahteen kaikkien nähtäviksi.

– Tänään olivatkin sitten jo uudet viestit vallanneet seinän. Rajoituksista vapaata seinätilaa tarvittaisiin kyllä ehdottomasti lisää eri puolille kaupunkia.

– Muuten, vuoden 2016 Poliittisen valokuvan festivaali Suomen valokuvataiteen museossa päättyy pian. Ehditäänkö sinne?

– Yritetään, sillä varsinkin se päänäyttely on teemaltaan todella tärkeä!

© Tarusola