Kuvailuissa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä toukokuun lopun päivänä

– Moi, Sini! Mitä sulle kuuluu vihreyden keskellä? Mä olen vihdoinkin päässyt sanomaan lempitokaisuni: Oi, ihana toukokuu! Harmi vaan, että se on mennyt taas niin nopeasti ohitse. [Satu]

– Toukokuu on tosiaan ihana, ja on tullut ihmeteltyä, miten ikkunan ulkopuolelle on auennut muutamassa päivässä oikea kukkaloisto. [Sini]

– Meillä oli viime kerralla puhetta koskettavista tarinoista ja lukuelämyksistä. Onko sulle löytynyt lukuaikaa kevätkiireissä? [Satu]

– Olen edelleen kuunnellut kirjoja aktiivisesti. Parhaillaan pyörämatkoja ilahduttaa Margaret Atwoodin Noidan sikiö, joka on osa Hogarth Shakespeare -sarjaa. Sarjassa nykykirjailijat kirjoittivat moderneja versioita Shakespearen klassikkonäytelmistä. Onko nämä sulle tuttuja? [Sini]

– Joo, mutta en ole vielä ehtinyt perehtyä niistä kovin moneen tarkemmin. Viimeksi me juteltiin aika monesta kirjasta. Koska tulee tosiaan luettua niin paljon, olen yrittänyt kirjoittaa muistiin sellaisia vaikuttavia kohtia, joihin haluan palata uudelleen. Olen aika kaikkiruokainen kirjallisuuden lajien ja tyylien suhteen. Tärkeintä mulle on kiinnostavan tarinan lisäksi kieli. Usein innostun onnistuneesta kuvailusta. Sitä ei tarvitse olla paljon, mutta sopivina annoksina se elävöittää, värittää, luo vahvoja mielikuvia ja virkistää varsinkin pitkien dialogien välissä. Jostain syystä pidän enemmän miljöön kuvailusta kuin ihmisten. Luulen sen johtuvan siitä, että henkilöhahmoissa mua kiinnostaa ensisijaisesti sisäinen elämä eikä ulkonäkö. Luon henkilöistä oman kuvan mielessäni. Ympäristön kuvaukset sen sijaan ovat usein erityisen kiinnostavia, varsinkin jos ne on kirjoitettu vivahteikkaasti ja jollain tavalla tuoreesti. [Satu]

– Itse nautin siitä, millainen kuva hahmoista muodostuu dialogin kautta. Mulle ihminen on aina kiinnostavampi kuin miljöö. Elokuvien ja sarjojen ystävänä mietin usein, millaisia kohtauksia tarinoista syntyisi, millaisella tyylillä niitä itse kuvaisin ja kenet valitsisin rooleihin. [Sini]

– Kaivelin viime kerran jälkeen vähän arkistojani ja löysin muistivihoistani tekstikatkelmia, jotka sitten lähetinkin sulle. Ajattelin, että voitaisiin tehdä niiden inspiroimina jotain visuaalisen ja verbaalisen yhteispelin hengessä. [Satu]

– Joo, kiitos niistä! Katkelmissa tosiaan korostuu ympäristön kuvaukset. Olen yrittänyt miettiä, mikä olisi se visuaalinen muoto, jota lähtisin työstämään. Monet näistä kuvauksista toivat mieleen olemassa olevia taideteoksia. [Sini]

– Tekstikatkelmia oli siis seitsemän, ja osa niistä oli aiemmin lukemistani kirjoista ja osa niistä viime kerralla mainitsemistani. Löytyikö niistä jotain sua puhuttelevaa? [Satu]

– Kyllä, kaikki olivat ehdottomasti puhuttelevia, hienoja kuvauksia. Jos lähtisin tekemään näitä ajan kanssa visuaaliseen muotoon, valitsisin ehdottomasti välineeksi liikkuvan kuvan ja äänen. Tekstikatkelmat herättävät myös kysymyksiä, joihin olisi varmasti tarjolla vastauksia, jos olisi lukenut koko kirjan. Irrallisina ne jäävät avoimiksi. [Sini]

– Kiinnostava tuo liikkuvan kuvan valinta. Ajattelin jotenkin automaattisesti, että tekisit maalauksen. [Satu]

– Tarkoitan tällä niitä yksityiskohtia, jotka luovat visuaalisen kokonaisuuden. Lyhyen kuvauksen kautta on vaikea tietää, mihin aikaan ja paikkaan tämä hetki sijoittuu. Jos lähtisin tekemään esimerkiksi Jhumpa Lahirin kiinnostavasta ja mielikuvia herättävästä katkelmasta kuvitusta, kaipaisin vähän enemmän vihjeitä siitä, millaista kasvillisuutta ja arkkitehtuuria maisemasta voisi löytyä. Tästä samasta asiasta taisi olla puhetta myös meidän Kääntyvässä maisemassa -projektissa. Kuvailu aukeaa eri tavalla, kun taustalla on tietoa siitä miltä asiat näyttävät. Se ei ole välttämätöntä, mutta jos ajatellaan vaikka Zane Greyn katkelmassa esiintyvää mainintaa ruohoaavikosta tai setristä, vaikuttaa mielikuviin tietysti se visuaalinen tieto, miltä nämä näyttävät, ja kokemus ruohoaavikosta toisi varmasti vielä selkeämmän mielikuvan. Näistä sun lähettämistä katkelmista erityisesti Ville-Juhani Sutisen jäinen kuvaus Arktis-kirjasta taas herättää vahvoja mielikuvia ja kehollisia tuntemuksia. Kylmä, pimeä, jäinen ranta on jotain tuttua ja siihen on helpompi samaistua. [Sini]

– Sutisen tekstikatkelma on myös kielellisesti antoisa, kuten lumen ja Linnunradan kuvaukset. Elävät, kiehtovat, uudenlaiset ja yllättävät kielikuvat ja vertaukset virkistävät ylipäänsä kuvailuissa. Miten kuvata tuulen humina, laineiden liplatus tai märän ruohon tuoksu latistamatta tunnelmaa? [Satu]

– Tekstissä huomio kiinnittyy enemmän yksityiskohtiin, kuvassa taas kokonaisuuteen. Yksittäisessä kuvassa nämä vihjeet ovat hienovaraisempia ja vaativat ehkä enemmän kuviin eläytymistä. Liikkuvalla kuvalla on jo enemmän keinoja välittää aistikokemuksia ja saada katsojat eläytymään. [Sini]

– Mulle käy usein niin, että onnistuneiden kuvailujen lukeminen ja muistiin kirjoittaminen aktivoi tarkkailemaan omaa ympäristöäni valppaammin. Kun kirjoitan lukemiani kohtia ylös, ne jäävät ikään kuin elämään omaa elämäänsä muistin sopukoissa. Arjen kiireessä tietoisuus, kyky olla läsnä, hautautuu niin helposti suorittamisen alle. On todellakin pysäytettävä ja joskus jopa juurrutettava itsensä hetkeksi aikaan ja paikkaan, jotta saa levottoman mielen rauhoittumaan ja avautumaan aistimuksille. Jos sauhuaa koko ajan, ei kykene havainnoimaan pieniä kiinnostavia yksityiskohtia, kuten mikromaailmaa pihalaattojen saumakohdassa, lohkeilleen betonin eri kerrostumia, kaatuneen puun juuriin pesiytynyttä ötökkäyhdyskuntaa, sortuneiden kivikasojen yllättävää symmetriaa tai pilvien muodostamia kuvioita. Joskus nostaessaan katseensa taivaalle, voi nähdä merkillisiä asioita. [Satu]

– On mielenkiintoista, että lukeminen saa sut tarkkailemaan ympäristöä yksityiskohtaisemmin. Myös kuvien tekeminen saa tarkkailemaan ympäristöä eri tavalla. Saatan kuvata koiralenkillä mielenkiintoisia puiden runkoja ja kasveja muistin tueksi. Suurin osa kuvista ei koskaan päädy käyttöön. Joskus myöhemmin katselen kuvia ja mietin, mikä tässäkin mahtoi olla se juttu, joka sai kaivamaan kameran esiin. [Sini]

– Tunnistan tuon! Mä olen valokuvauksen aloittamisen myötä ruvennut näkemään joka puolella asioita, jotka herättävät ajatuksen: olisipa kamera mukana! Erityisesti valoa olen ruvennut katsomaan ihan eri tavalla ja mietin usein, kuinka tietyssä valaistuksessa tulisi hyviä kuvia. Varsinkin keväisen ja kesäisen alkuillan pehmeä valo on jännä. Luovia juttuja tehdessäni siirrän mahdollisuuksien mukaan työpisteeni luontoon. Erilaisten aistimusten ympäröimänä ja varsinkin veden äärellä ideat tuntuvat virtaavan vapaammin. [Satu]

– Koska tarkoituksena oli, että valitsemistasi katkelmista syntyy jotain visuaalista, päädyin luonnostelemaan Ville-Juhani Sutisen jäistä tunnelmaa. Kauniina kevätpäivänä se tuntui tarpeeksi etäiseltä mutta kuitenkin helposti lähestyttävältä:                                                                             

”Valkea lumi kuultaa kirkkaassa valossa kuin pakastettu ihra. Hangen pinta on kivenkova. Rannassa retkottaa hajonnut potkukelkka, jonka istuimeen on sidottu vanha muovinen olutkori. Siihen saakka katuvalot yltävät.

Sitten alkaa pimeys. Hiihdän hämärässä yli Jerisjärven jään. Linnunrata piirtyy esiin kuin taivaan pintaan kiinni jäätyneenä. Kuu levittää himmeää hehkua selälle. Vasta aivan lähellä erottaa vastarannan hylätyn venevajan, jonka vierestä alkaa merkitty reitti.” Ville-Juhani Sutinen: Arktis, luku 1.

Tähtitaivasta tunteva voi huomata, että mun mielikuvissa tähdistöstä ei ole paljoakaan tietoa, eikä Jerisjärven maisemiakaan välttämättä tunnista.  [Sini]

– Syntyipä upea kuva! Tunnelma on taianomainen. On kiehtovaa katsella kuvaa tässä kevään kirkkaudessa. Mielikuvitus alkaa heti laukata kauas horisonttiin. Kuinka kauan sulla meni kuvan tekemiseen ja mitä pohdit sen aikana?

– Tein kuvaa pienissä pätkissä, koska pidempään työstämiseen ei ollut aikaa. Mietin niitä harvoja hetkiä, jolloin olen päässyt katsomaan pakkasyön tähtitaivasta ilman minkäänlaista ihmisen tuottamaa valoa ympärillä.  [Sini]

– Tähän kuvaan aion palata vielä monta kertaa. Se on niin inspiroiva. Ensi kerralla me tavataankin jo kesäkuun merkeissä. Onko sulla jo ideoita, mitä voitaisiin silloin tehdä? [Satu]

– Keksitään jotain kesäistä! [Sini]

© Tarusola

Ihmekonekorttipajassa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä lokakuun lopun päivänä

– Huh heijaa, menipä meidän työpaja nopeasti, Sini!

– Joo, Satu. Tuntuu, että vasta päästiin alkuun ja sitten olikin jo aika antaa tilaa seuraavalle esiintyjälle täällä Helsingin kirjamessujen Toukolassa.

– Kiva tehdä taas yhteistyötä Lecti Book Studion ja Colorit.ry.rf:n kanssa tämän työpajan merkeissä. Pajan kuvaushan oli tällainen: ”Pajassa loihditaan hyvän mielen värssyjä Pulmanpoistopuodin kekseliäiden eläinhahmojen kera. Ohjaajina toimivat kuvataidekasvattaja Sini Anttila-Rodriguez ja sanataideopettaja Satu Rakkolainen-Sossa. Kieltä ja kuvaa yhdistävä paja sopii kaikenikäisille.”

– Hauskaa, että saatiin nämä meidän Pulmanpoistopuodin hahmot mukaan tähän työpajaan.

– Joo! Pulmanpoistopuoti eli tuttavallisesti PPP on yksi meidän monista tekeillä olevista hankkeista, ja on mukava huomata, että hahmot otetaan joka kerta vastaan yhtä riemukkaasti.

– Tehtävän ohjeistus oli: ”Aatos Aavikkokettu potee huonoa päivää, vaan ei huolen häivää! Pulmanpoistopuodin heput ovat keksineet ratkaisun pirteyspulmaan. He ovat rakentaneet ihmekoneen, joka taikoo sisuksistaan hyvän mielen värssyjä Aatoksen ja muiden kavereiden iloksi. Napsauta ihmekone käyntiin ja tee itsellesi hyvän mielen värssykortti koneen avulla! Lisää koneen taikomat sanat tai kuva kohtiin 1–4. Lopuksi piirrä kortin kanteen jokin lempijuttusi, joka saa sinut hyvälle tuulelle.”

– Tällä kertaa meidän ajatuksena oli tehdä kirjallisista ohjeista mahdollisimman lyhyet, koska ennakoitiin, että osallistujat voisivat olla melko pieniä.

– Ennakointimme osui oikeaan. Monista kymmenistä osallistujista suurin osa oli alle kouluikäisiä vanhempiensa kanssa. Oli hyvä, että annoimme yksityiskohtaiset ohjeet neliosaisen koneen käytöstä kohta kohdalta: Ensimmäisessä koneen osassa pyöritettiin numerokiekko haluttuun kohtaan. Kun luukun avasi, löytyi sieltä ensimmäinen sana. Koneen toisessa osassa poimittiin pienestä kolosta pinseteillä pieni taiteltu paperilappu. Paperissa oli pienen pieni kuva, jota sai tutkia suurennuslasin avulla. Kuvasta sai tulkita uuden adjektiivin värssyn toiseen kohtaan. Koneen kolmannessa kohdassa sanalla varustetun palikan sai valita aukosta tunnustelemalla. Neljännessä kohdassa koneesta kurkisteli ihmekasveja, joista sai valita yhden. Kasvin sisältä löytyi viimeinen osa täydennettävään värssyyn, tällä kertaa tarran muodossa. Samanlaisen tarran sai myös omaan värssyyn lisättäväksi. Kun värssy oli liimattu korttiin, oli vuorossa piirustustehtävä.

– Ajatuksemme hyvän mielen sanoihin keskittymisestä tuntui toimivan hyvin. Maailma on täynnä negatiivista puhetta ja kriittisiä ääniä. Päässämme voi helposti ruveta soimaan ”Mä en osaa mitään. Musta ei ole mihinkään.” -laulu, jos kuuntelemme kaikkia kielteisiä kriitikkoja ympärillämme. Tarvitaan myönteisyyden vahvistamista ja sellaista sisäistä ääntä, joka antaa meille voimaa uskoa itseemme. Siksi ajattelimme, että myönteisiä sanoja sisältävä kortti itselle voisi olla hyvä idea.

– Ajattelisin, että toiselle annettavan kuvan ja värssyn tekeminen voi olla haastavampaa kuin sellaisen, joka jää itselle. Ainakin jos on kovin kriittinen oman tekemisen suhteen.

– Myönteisyyteen kytkeytyy myös Pulmanpoistopuodin johtoajatukset: ongelmanratkaisu ja auttaminen. Elämässä törmää aina säännöllisen epäsäännöllisesti erikokoisiin haasteisiin ja vaikeuksiin. Miten selvitä niistä? Siihen kysymykseen PPP:n kekseliäät heput löytävät aina jonkin ratkaisun. Entä miten meidän paja onnistui sun mielestä, Sini?

– Ihmekoneen käytössä tarvittiin totta kai paljon käyttöohjeita, kuten usein uusien koneiden kanssa. Oli hyvä, että me molemmat pystyttiin ohjeistamaan osallistujia tekemisen alkuun. Korttien loppuun asti viimeistelyyn tai piirtämisen ohjaamiseen emme ehtineet osallistua, mutta värssyjen tekemisestä tuli hyvin vuorovaikutteinen prosessi.

– Mahtavaa, kun meillä oli osallistujia ruuhkaksi asti. Tekemisen vauhdissa huomasi, että tähän tehtävään saisi monia ulottuvuuksia ja laajennusmahdollisuuksia varsinkin kielenopettamisen näkökulmasta. Eri adjektiiveja voisi käsitellä syvällisemmin ja mallivärssyjen tekemisen jälkeen voisi tehdä kokonaan omia värssyjä eri muodoissa. Tehtävää pystyy joustavasti sekä vaikeuttamaan että helpottamaan osallistujien mukaan.

– Kansikuvan tekemistä voisi ohjata perusteellisemmin, jos olisi enemmän aikaa.

– Tästä on hyvä jatkaa. Olisi hauska päästä kokeilemaan tätä muissakin yhteyksissä.

– Nythän meillä on ihmekone, joten sekin pulma on ratkaistu. Tällaisella ihmekoneella voi tehdä melkein mitä vain.

– Sovellusmahdollisuuksia on tosiaan lähes rajattomasti – eli ei kun kehittelemään!

© Tarusola

Tarinanoppia heittämässä

Tarinanopat

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä elokuisena iltana tarinoiden äärellä

– Moi, Sini! Viimeksi me kerrottiin tarinaa kuvin. Haluaisitko kokeilla tällä kertaa tarinan kertomista sanoin mutta kuvien inspiroimana?
– Kuulostaa mielenkiintoiselta. Mitä sulla on mielessä?
– Mulla on tällaisia Saksasta ostamiani noppia, joita heittämällä voi kehitellä tarinoita eri tavoin.
– Ahaa! Eli miten me nyt edetään?
– Perusversiossa heitetään yhdeksän noppaa, jotka voi sitten järjestää haluamallaan tavalla. Kolme noppaa alkua, kolme keskikohtaa ja kolme lopetusta varten.

Tarinanopat avatussa paketissa

– Millaisia noppia nämä paketit sisältävät?
– Tässä oranssikantisessa rasiassa on esimerkiksi erilaisia hahmoja, esineitä ja symboleja kuvaavia noppia. Tässä sinikantisessa rasiassa on tekemistä kuvaavia ja tässä kolmannessa taikuuden elementtejä symboloivia noppia. Me voitaisiin ottaa kokeeksi joka rasiasta kolme. Heitä sä!
– Nyt lähtee!
– Sitten vain valitsemaan yksi kerrallaan noppia ja kehittelemään tarinaa! Aloita vaikka sä!

Heitetyt nopat sekaisin

– Mä valitsen aloitukseen tämän nopan, jossa on sammakko. Olipa kerran pieni utelias sammakko, joka asusteli pesäkolossaan synkän metsän siimeksessä.
– Mä otan seuraavan nopan, johon on kuvattu nämä mysteerikasvot. Sammakko haaveili olevansa suurikokoinen ja vaikutusvaltainen. Se halusi herättää kunnioitusta ja ehkä jopa hieman pelkoa muissa metsän asukkaissa.
– Tuhistessaan eräänä yönä pesäkolonsa pehmeydessä sammakko tempautui jännittävään seikkailu-uneen.
– Unen pyörteissä sammakko oli muuttunut supervoimat omaavaksi taikasammakoksi, joka pystyi matkustamaan maailman ääriin ja perehtymään kokonaan uusiin ulottuvuuksiin.
– Matkatessaan kohti sille tuiki tuntemattomia seutuja sammakko kuuli yhtäkkiä jostain hätähuutoja. Oli tullut sen hetki toimia kuten supersankarit. Sammakko riensi apuun.
– Sammakko suunnisti kohti ääntä ja löysi lohduttoman tytön, joka valitti surkeana kohtaloaan. Hän ei ollut hyvä missään, eikä mikään onnistunut.
– Sankarisammakko avasi pienen suunsa ja löysi juuri oikeat sanat, joiden voimalla se rohkaisi tyttöä raivaamaan tieltään esteet. Se otti tytön kyytiinsä lentelemään korkeuksiin ja näytti tytölle, miten suuri maailma on ja miten pienet tytön murheet ovat.
– Kun Sankarisammakko laski tytön hellästi maan kamaralle, tyttö oli täynnä intoa ja voimaa. Hän halasi sammakkoa ja kiitti tätä sydämellisesti. Sammakon ansiosta tyttö huomasi, miten hienoa elämä onkaan.
– Sammakko heräsi unestaan. Se tunsi olonsa sankarilliseksi tai ainakin voimistuneeksi. Se ymmärsi, että sen ongelmat olivat yhtä pieniä kuin tytöllä unessa, kunhan osaa suhtautua niihin oikein. Sen pituinen se.

Heitetyt nopat järjestettynä

– Tästä voisi sitten lähteä hiomaan tekstiä. Todennäköisesti tarina muuttuisi matkan varrella paljonkin editointikierrosten edetessä. Spontaani runko kaikessa kliseisyydessään syntyi hetkessä. Varsinainen jatkokehittely olisi varmasti pidemmän pohdinnan tulos. Leikkisyys ja kokeilevuus ovat joka tapauksessa tärkeitä tarinoita luodessa. Mitä kaikkea syntyisikään, kun olisi aikaa? Kannattaa kokeilla noppien taikaa!
– Luuletko, että tämä sopisi myös esimerkiksi kuvien käytöstä kielen opetuksessa?
– Ehdottomasti! Näitä noppia voisi käyttää monella tavalla opetuksessa sekä suullisessa että kirjallisessa muodossa tehtävissä harjoituksissa.
– Noppien puutteessa mitkä tahansa kuvat, esimerkiksi taidekuvat, joita voisi nostaa silmät kiinni, toimisivat varmaan hyvin.
– Kyllä! Variointimahdollisuuksia on monia. Kokeillaan niitä myöhemmin!

Saksalaiset tarinanopat paketissa

© Tarusola