Aloitan rajaamalla maiseman. Paperini A4 muoto ei palvele kokonaisuutta, mutta esteet takanani estävät minua tarkastelemasta maisemaani kauempaa. Näkymässä on jotain mitä haluaisin jättää pois, mutta olen luvannut yrittää toistaa kuvassani kaiken minkä näen. Alan luonnostella maisemaa paperille. Korkeat puut vaativat tilaa paperilla ja kuvaan tulee paljon taivasta. En muista koska viimeksi piirsin luontoa havainnosta.

Maiseman pilvet ja valo muuttuvat jatkuvasti. Ensin meri oli lähes harmaa ja nyt se on jotain aivan muuta. Yritän löytää 24 värin puukynäsarjasta sopivia sävyjä. Siniset ovat liian kylmiä. Myöskään vihreän sävyt eivät miellytä minua. Värien sekoittaminen paperilla onnistuu huonosti. Olisi pitänyt valita parempi väline. Kaipaan öljyvärejäni joista saisin helpommin sekoitettua oikean sävyn. Pyrin kuitenkin mahdollisimman lähelle havaintoa. Ensimmäisessä kuvassa ei ole tarkoitus tehdä tulkintaa, vaan pyrkiä toistamaan havainto mahdollisimman tarkkaan.

Yltyvä tuuli vie onneksi hyttyset mukanaan. Välillä kuuluu äänekäs määkäisy. Pelästyn joka kerta. Lampaat ovat ilmestyneet rantaan, mutta ne eivät enää pääse osaksi maisemaa, sillä niiden paikalla on kuvassa jo jotain muuta. Seuraavaksi säikähdän vierestä kuuluvaa sihinää. Se on onneksi vain rantakäärme, joka luikertelee tiehensä. Muistiinpanojen tekeminen katkaisee piirtämisen, mutta haluan silti kirjoittaa muistiin prosessin näyttelykokonaisuutta varten. Kuvaan eivät pääse äänet jotka vievät huomion välillä pois työskentelystä. Ihmettelen äänekästä lintukolmikkoa, jotka syöksyvät edestakaisin rannassa. Harmi että kiikarit jäivät kotiin. Ovatkohan ne merimetsoja?

Horisontti näyttää kuvassa lyhentyneen. Piirtäessä tullut mittausvirhe tekee taustalla näkyvän rannikon normaalia kapeammaksi. Piirtäminen tuntuu työläältä, koska en anna itselleni samaa vapautta ilmaisuun kuin normaalisti. Kaikkea ei kuitenkaan voi toistaa. Kynät alkavat tylsyä ja huomaan teroittimen jääneen mökkiin. Ruohotupsuista tulee entistä paksumpia.

Maisema muuttuu koko ajan. Alussa piirtämiäni harmaita pilviä ei enää ole ja joudun jatkamaan niitä ulkomuistista. Värieni harmaa on liian ruskea ja valkoinen kynäkin osoittautuu kellertäväksi. Pilvistä tulee liian raskaat. Lähempänä kuvan valmistumista vatsa alkaa kurnia. Aurinko on siirtynyt niin että kuvan puut ovat nyt vastavalossa. Varjot ovat nyt pidempiä kuin silloin kun niitä piirsin. Kuvani esittämä hetki on lopulta sekoitus sitä muuttuvaa näkymää jota olen piirtänyt neljän tunnin ajan. Ajallisuus ei näy kuvassa katsojalle, mutta itse muistan maiseman muutokset, kuulemani äänet, haistamani hajut ja tuoksut, sekä auringon ja tuulen iholla. Puun oksia piirtäessäni aurinko oli häikäisevän kirkas ja kuumuus sai minut riisumaan takkini. Silti kuvassa puun oksien takana on harmaita pilviä.

Tämän tekstin kirjoittaminen oli eiliseen verrattuna helpompaa. Tulkinta antaa huomattavasti enemmän vapauksia ja mahdollisuuksia kuin tarkka kuvailu. Minun ei tarvitse miettiä vastuutani siitä, saako tekstini pohjalta tarpeeksi tarkan käsityksen kuvasta. Jokainen voi katsoa sitä itse. Jos kyseessä olisi kuvailutulkkaus sokealle tai näkövammaiselle, pyrkisin kuvailemaan kuvaa tarkemmin. Silloin jättäisin myös omat ajatukseni enemmän taka-alalle. Nyt kirjoittaessani annoin omille näkemyksilleni ja pohdinnoilleni suhteellisen paljon tilaa.

Luulen tunnistavani Sinin kuvaaman paikan. Olen käynyt siellä kuitenkin vain kerran hyvin pikaisesti; paikka ei ole jättänyt minuun vahvaa jälkeä. Pystyin siis astumaan maisemaan avoimin mielin, vaikka huomaisin pohtivani paljon seutua kirjoittaessanikin. Huomasin myös haluavani tietää, miksi Sini oli valinnut juuri tuon paikan. Kirjoittamisen jälkeen jäin kaipaamaan kuvaa ja maisemaa, jonka kanssa koin ystävystyneeni ainakin orastavalla tasolla.

Kuva myös herätteli mielikuvitukseni liikkeelle. Tarina kuvan maisemissa alkoi kyteä jo kirjoittaessani tulkintaa. Se pääsee kenties valloilleen pian…

Kun olen maisemassani ja aloittelen kirjoittamista, törmään ensimmäisiin haasteisiin. Maisemassa tapahtuu koko ajan jotain. Sen poikki lentää lintujen kavalkadi: merimetsoja, merilokkeja, kalalokkeja, naurulokkeja, pääskysiä… Myös aalloilla on liikennettä. Ohitseni puksuttaa veneitä, ja kaukana horisontissa kulkee rahtilaivojen ketju. Myös pilvet ovat liikkeessä ja muuttavat muotoaan. Mihin pysäytän tuon liikkuvan maiseman? Päädyn siihen, joka herättää minussa eniten tuntemuksia.

Kun aloitan tuon valitsemani hetken kuvailun, mietin miten rajaan maiseman. Varsinaista rajausta vaikeampaa on rajauksen kielentäminen: Puhunko maiseman ”ylälaidasta”, ”alalaidasta” ja ”reunoista” kuin se olisi kuva? Entä mitä yksityiskohtia jätän pois, kuvailematta? Kuinka tarkasti minun on kuvailtava asiat, jotta Sini saa muodostettua itselleen käsityksen? Olenko tarpeeksi tarkka? Vai liiankin tarkka tietyissä yksityiskohdissa?

Tästä tekstistä syntyy väistämättä kovin erilainen kuin tarinallinen teksti, huomaan kirjoittaessani. Mekaaninen kuvailu kammoksuttaa, yritän elävöittää sitä, mutta samalla pysyä riittävän neutraalina ja keskittyä olennaiseen.

Kirjoittaessani mietin, mitä otan mukaan tekstiin ympäröivästä äänimaailmasta, maiseman tuoksuista ja omista tuntemuksistani. Huomaan niiden olevan itselleni tärkeitä, mutta mietin, mitä Sini tekee tiedolla lämpötilasta tai kärpäsen surinasta. Mietin myös, kuinka paljon itseäni tuon ylipäänsä tekstiin. En pyrikään täydelliseen objektiivisuuteen, koska tiedostan kokemuksen subjektiivisuuden, mutta yritän karsia vahvaa omakohtaisuutta.

Huomaan, että haluaisin selittää monet asiat tarkemmin verbaalisesti kasvokkain. Myös neuvotella tietyistä ratkaisuista. Myös tiettyjen asioiden nimeäminen on haasteellista. Huomaan, että tarvitsisin väriopin aktivoinnin. En tavoita kaikkia värisävyjä haluamallani tavalla. Toisaalta tuntemiani kasveja ja lintuja en voi olla nimeämättä, vaikka pyrinkin kuvailemaan ne nimeämisen lisäksi.

Sadun maisema sisältää voimakkaita horisontaalisia linjoja. Mietin tuleeko kuvasta tylsä jos valitsen A4 -paperin vaakasuunnassa. Löydän kuitenkin suuremman paperin joka sopii mielikuvaani paremmin. Tänään päätän työskennellä Päivärannan pihassa. Kuvaillussa maisemassa on selkeästi etuala, keskikohta ja horisontissa näkyvä meri ja taivas. Mietin mitä korostaisin kuvassa, sillä kaikki ei mahdu luontevasti kuvaan. Tässä poikkean Sadun tekemästä rajauksesta. Ensin päätän horisontin linjan. Kallion korkeudesta ja luonteesta syntyneen mielikuvan kautta yritän tavoittaa kuvaan värejä ja muotoja. Myös sävyjä ja kontrasteja voin vain arvailla. Miltä näyttää kallio kirkkaassa auringonvalossa? Mikä on varjon väri? Huomaan etsiväni maisemaa yhä enemmän aikaisemmista kokemuksistani. Satu on kuvauksen lisäksi myös nimennyt etualan kasvit. Tyrni on tuttu kasvi, mutta yrittäessäni tavoittaa oksien luonnetta ja lehtien muotoa ja väriä, alan epäillä kuvaukseni oikeellisuutta. Mietin myös miten kasvin nimeäminen vaikuttaa tekemääni kuvaan. Olisiko pelkkä kuvaus vienyt tulkintani eri suuntaan? Tekisi mieleni tehdä pari kuvahakua ja etsiä visuaalista tietoa. Myös kuvauksessa lentävä naurulokki tuntuu haastavalta. Siitä tulee lopulta pieni ja pelkistetty. Satu on kuvannut tekstissään merta vain vähän. Lopussa on maininta tuulesta ja aaltojen kuminasta. Teen siis mereen aaltojen liikkeen.

Maalatessani pohdin paljon sitä tietoa, jota havainnosta työskennellessä siirtyy paperiin. Paljon on tietysti mukana tulkintaa ja myös ilmaisulla ja taidolla on suuri merkitys lopullisessa kokonaisuudessa. Miten paljon vaatisi tekstiä kaiken sen kirjoittaminen, niin että jokainen kuvan tekijän valinta muuttuisi tekstiksi. Tuntuu että voisin vielä jatkaa kuvan tekemistä, mutta tuuli tekee työskentelyn vaikeaksi, joten julistan kuvani valmiiksi.

Myöhemmin näen Sadun ottaman valokuvan kuvauksen kohteena olleesta maisemasta. Olen tulkinnut tekstin kuvauksesta kallioiden korkeuserot suuremmiksi kuin alkuperäisessä maisemassa. Mietin olenko ehkä kuvaa tehdessäni halunnut rikkoa toistuvat horisontaaliset linjat ja tehdä siten kuvasta omasta mielestäni mielenkiintoisemman. En mielestäni ole tehnyt valintaa tietoisesti.

Meidän on alun perin ollut tarkoitus lähteä liikkeelle heti aamulla aikaisin. Päivärannassa järjestetyn ohjelman takia lähtömme viivästyy kuitenkin kuudella tunnilla. Vaikka ohjelma on ollut tärkeää, kiire painaa hartioilla. Hosumme eteenpäin päämääränämme seutu, josta meille on kerrottu kiinnostavia yksityiskohtia. Matka sinne tuntuu kuitenkin pitkältä ja harmittelen mielessäni, etten ehdi havainnoida reitin inspiroivaa maastoa tarpeeksi, kuten ensimmäisen päivän retkelläni.

Meille on kerrottu päämäärässämme sijaitsevista hiekkarannoista, joista kuulemma käytetään leikinomaisesti nimeä Waikiki Beach. Minua houkuttelee tuo kohde juuri sen takia, että uskon sen erottuvan edellisistä maisemista. Matkalla epäilys kuitenkin kalvaa: Onko kyseinen kohde liian kaukana? Ehdimmekö tehdä siellä mitään, kun näyttelyn ripustus kaikkine valmisteluineen on vielä vaiheessa? Pohdimme matkan varrella, pysähtyisimmekö jo aiemmin ja valitsisimme vain jonkin muun kohteen.

Lopulta päädymme kuitenkin maisemaan, jossa kumpikin meistä näkee jotain puhuttelevaa. Etsimme sopivan paikan ja keskustelemme maiseman rajauksesta. Se vaikuttaa muodostuvan piirustuspaperin ja kuvan ehdoilla, mutta itseni ja tekstini kannalta rajauksen linjanvedoissa ei ole mitään ehdottomuutta. Pystyn sopeutumaan ja sopeuttamaan tekstini rajaukseen kuin rajaukseen.

Keskustelemme vielä lyhyesti, mikä on kirjoitukseni kannalta tärkeää. Sini sanoo, että voin kirjoittaa vapaasti tuntemuksistani ja aistimuksistani maisemassa, myös visuaalisista halutessani. Emme puhu siitä, mitä kuvaan tulee – paitsi rajauksen näkökulmasta. Pohdimme vähän, miten teksti ja kuva lomittuvat toisiinsa, mutta mitään lopputulemaa ei synny. Kumpikin ryhtyy tarkastelemaan maisemaa, jonka toteamme eroavan varsinkin rauhallisuudeltaan edellisistä maisemista. Sini luonnostelee maisemaa itsekseen, ja minä siirryn kirjoittamaan toiselle sopivalle kivelle vähän kauemmas.

Keskityn kuvailemaan tuntemuksiani ja sellaisia aistihavaintojani, jotka ovat aiempien päivien teksteissäni jääneet melko vähäisiksi. Se on vapauttavaa. Tuntuu hyvältä ja helpottavalta, kun tiedän, että Sini kuvaa visuaalista ulottuvuutta. Jätän sen kuvailun tarkoituksellisesti niukaksi. Kirjoitan intensiivisesti, mitä kuulen, tunnen, aistin, haistan. Tarkkailen, kuljeskelen, välillä kävelen vahingossa suoraan maisemaan.

Kirjoitettuani noin tunnin monta sivua koen olevani valmis. Kirjoitan luonnosvihkoon myös prosessin pohdintaa. Sitten minusta tuntuu, etten voi enää kirjoittaa enempää. Olen jo kirjoittanut kaiken olennaisen, ja sen yli menevä olisi täysin ylimääräistä ja turhaa. Neuvottelemme, mitä teemme. Sini pyytää minua jäämään odottamaan häntä, sillä hänen kuvansa on vielä kesken. Siihen menisi vielä tunteja kuulemma. Mietin, mitä teen. Oma tekstini pitäisi kirjoittaa käsin puhtaaksi pöydän ääressä, jotta saisin suorat viivat ja mahdollisimman selkeän käsialan aikaan. Lisäksi haluaisin vielä pohtia sananvalintoja ja hioa ilmaisua. Jos pääsisin takaisin Päivärantaan vasta puolenyön paikkeilla, voisin unohtaa koko puhtaaksikirjoittamisen. Tekstin lopullinen muotokaan ei ollut minulle ihan selvä: tulisiko tekstiä kuvaan vai erikseen?

Sini ehdottaa, että kävelisin ajankuluksi ympäristössä ja palaisin uudelleen. Teen niin, vaikka edelleen olen sitä mieltä, että olisi järkevintä, jos lähtisin työstämään tekstiäni, koska rannalla se ei enää edennyt. Sinin mielestä on tärkeää olla maisemassa yhtä kauan, koska kyseessä oli yhteinen maisema.

Työmme ei tuntunut yhteiseltä, vaan kahdelta erilliseltä samasta maisemasta tehdyltä. Tuntui, että eri rytmimme vaikeutti asiaa. Kenen rytmissä mennään? Onko pakko mennä samassa rytmissä ylipäänsä, jos kerran työmme ovat kuitenkin erilliset? Lähtömme takaisin oli jonkinlainen kompromissi: Olin joutunut odottamaan kauan tyhjäkäynnillä, eikä lähtiessämme Sini ollut valmis.

Pian esittelimme toisillemme tekemämme ja pohdimme, miten ne sopisivat yhteen. Olin jo lukenut luonnosversion rannalla ja Sini totesi, että siinä oli paljon sellaista, mitä hän ei ollut ehtinyt havainnoida ollenkaan. Kuvan ja sanan yhteispeli arvoituksineen siis jatkuu: mikä sopii tekstinä kuvaan? Nostona, jollaisista olemme sopineet saavuttuamme takaisin. Koko teksti ja nostot kuvaan.

Keskustelemme nostoista. Ne luonnehtivat tekstiä ja tuovat kuvaan jotain sellaista, mitä siinä ei ole – toteamme. Mietimme, minkä sävyn ne tuovat ja missä ne sijaitsevat. Lopputulos on…
… tutustumisen arvoinen!

Päästyämme perille valitsemme paikan ja rajaamme maiseman suunnilleen A4 muotoisen paperini mukaan kuva-alan muotoiseksi. Tarkoituksenamme on neuvotella siitä mitä kuvaan tulee ja mitä teksti välittää maisemasta. Kuvaan tuntuu kuitenkin luontevasti päätyvän juuri rajaamamme maisema. Sovimme, että Satu kirjoittaa maisemasta, mutta yhdessä toteamme ettei kaikkia aistimuksia voi mitenkään sulkea rajatun näkymän sisälle. Keskitymme molemmat työskentelemään oman osuutemme kanssa.

Satu on valmis lähtemään takaisin, kun itse olen vasta pääsemässä alkuun. Oletin että vietämme maisemassa saman ajan, sillä kirjoittamalla ajallisuus on helpompi tavoittaa osaksi kokemusta. Ajatellessani yhteisen maiseman tekemistä en ole osannut ottaa huomioon luovien prosessien erilaisuutta. Siinä missä itse tarvitsen kuvani tekemiseen jatkuvaa havaintoa, tarvitsee Satu jo toisenlaisen työskentelyrauhan tekstin eteenpäin työstämiseen ja puhtaaksi kirjoittamiseen. Satu jää kuitenkin pyynnöstäni odottamaan. Piirrettyäni vielä jonkin aikaa, Satu on jo lähdössä. En halua jäädä työskentelemään yksin ja myös epäselvä reitti takaisin mietityttää. Aikaa on kulunut yli kaksi tuntia.

Satu lukee kirjoittamansa tekstin odotellessaan. Tajuan miten erilainen kokemuksemme on samasta maisemasta. Keskittyessäni katsomaan rajattua maisemaa ja piirtämään sitä, minulta on jäänyt huomaamatta paljon sellaista jota Satu on tallentanut tekstiinsä. Maisemamme on sama, mutta kokemuksemme hyvin erilainen. Lähden Sadun kanssa samaa matkaa. Juomavesi on loppunut ja aurinko tuntuu polttavalta. Viimeistelen maisemani kaislikon Päivärannan pihassa.

Mietimme miten kahden maiseman yhdistäminen toteutettaisiin esille tulevaan kokonaisuuteen. Alkuperäinen ajatus oli yhdistää kuvaa ja tekstiä jollain tavalla. Kuvaan mahtuu kuitenkin vain vähän tekstiä käsin kirjoitettuna ja sen lyhentäminen olisi kuvan ehdoilla toimimista. Samaa ongelmaa ei ehkä olisi, jos kuvan ja tekstin tekijä olisi sama henkilö. Silloin myös kokemuksia maisemasta kirjautuisi vuorotellen kuvan ja tekstin muodossa. Päätämme valita Sadun kuvauksesta katkelmia kuvaan. Ne tuovat esiin niitä aistimuksia joita Satu jää kuvan välittämästä kokemuksesta kaipaamaan. Tunnistan niistä osan. Katkelmien lisäksi koko maisemakuvaus tulee osaksi näyttelykokonaisuutta. Liitämme kokonaisuuden nimeen sanan tutkielma. Teoksesta puhuminen tuntuu väärältä.

Kuva paikasta:

Sadun jälkipohdintoja (26.6.2016):

Monet asiat juolahtavat mieleen myöhemmin, vasta päivien jälkeen tutuissa maisemissa mantereella. Huomaan oppineeni koko prosessista paljon. Tärkein oppi on varmaankin, miten tarkasti näköhavainnot on kuvailtava. Tarkka kuvailu vie paljon tilaa. Tietyistä kirjoituskeinoista on pakko luopua. Tekstiä on katsottava toisen silmin: saisinko itse kiinni kuvailusta? Käsin kirjoittaminen tuo omat haasteensa: Millä käsialalla? Miten käy luettavuuden? Jälkeä ei voi enää muuttaa kirjoitettuaan, kuten tietokoneella kirjoittaessa voi. Tiukka aikataulu tuo rajoituksia. Prosessi on rajallisempi kuin yleensä kirjoittaessani. Muokkausmahdollisuuden puuttuminen tuntuu harmittavalta: Olen tottunut hiomaan tekstejäni joskus kauankin, jolloin esimerkiksi sanavalinnat, aikamuodot, virkerakenne tai koko tekstin jaksotus saattavat muuttua paljonkin. Nyt hiominen lopullisine kielenhuoltoineen ei ollut mahdollista, mikä mielestäni näkyy lopputuloksessa, jota tekisi mieli editoida runsaasti. Olisin halunnut myös kirjoittaa enemmän, mutta ajattelin näyttelykokonaisuutta ja sen katsojaa. Kuinka erilaisia tekstini olisivatkaan, jos… 😉