Kahden ystävän kohtaaminen eräänä heinäkuun lopun päivänä
– Hei Satu, mitä olet puuhaillut näissä heinäkuun helteissä? [Sini]
– Olen yrittänyt olla luonnonhelmassa niin paljon kuin mahdollista ja hakea viilennystä järviveden raikkaudesta. Entäpä sä, Sini? [Satu]
– Aika on kulunut pääosin työhuoneella maalaushommissa, mutta olen päässyt tekemään myös muutamia lyhyitä kesäreissuja. Taas on ollut kiinnostavia kesänäyttelyitä paljon tarjolla. Viime kesänä moni tapahtuma oli peruttu, mutta tänä kesänä on onneksi pystytty järjestämään vähän enemmän kulttuuritapahtumia. [Sini]
– Missä kaikkialla olet ehtinyt käymään? [Satu]
– Yksi näistä vuodella siirtyneistä näyttelyistä on Mäntän kuvataideviikot, joiden kuraattorina toimi Anna Ruth. Näyttelyn teema on Erehtyminen / To Err Is Human. Mukana on 47 taiteilijaa ja taitelijaryhmää. Pekilon tilat tarjoavat kiinnostavat puitteet, joita on tänäkin vuonna hyödynnetty hienosti. Orgaaniset muodot ja luonto olivat mukana näyttelyn monissa teoksissa. Niistä jäivät mieleen erityisesti Mayumi Niiranen-Hisatomin Elävä ryijy 2 -teos ja Jonna Suurhaskon BIOS4-teos. Näyttelystä löytyi myös uutta teknologiaa, robotiikkaa ja tekoälyä hyödyntäviä teoksia. Esimerkiksi Sami Lukkarisen ja Roope Mokan teoksessa näyttelyn yleisöä osallistettiin näin: ”Unelma ihmisestä -teoksessa Lukkarinen ja Mokka kutsuvat meitä auttamaan tekoälyä. Tekoälyllä on kaksi ongelmaa: emme ymmärrä sitä ja se näkee vain, mitä sille näytetään. Ongelmistaan huolimatta se tulee hallitsemaan maailmaa. Siksi Lukkarinen ja Mokka haluavat auttaa tekoälyä tulemaan paremmaksi, paremmaksi unelmaksi ihmisestä. Voit luovuttaa teokselle omia julkaisemattomia selfie-kuviasi ja auttaa näin tekoälyä luomaan rehellisemmän kuvan ihmisestä.” Lahjoittamastani selfiestä tekoäly muokkasi oheisen kuvan. Rehellisesti sanottuna en tiedä, johtuuko kuvan lahjoittaminen juurikaan halusta auttaa tekoälyä vai enemmänkin uteliaisuudesta nähdä oma selfie tekoälyn muokkaamana muotokuvana. [Sini]
– Kiinnostava konsepti. Tuosta kuvasta en kyllä tunnista sua lainkaan. [Satu]
– Mäntässä Serlachius-museo Göstassa kävin myös Banksy. A Visual Protest –näyttelyssä. Henkilöllisyytensä salaavan, maailman kuuluisimman katutaiteilija museonäyttely herätti ristiriitaisia tunteita johtuen Banksyn kriittisesta suhtautumisesta museoihin, gallerioihin ja ns. taidemaailmaan. Maailmalla kiertää useita Banksy-näyttelyitä, joita taiteilija ei ole ollut tekemässä. Näitä näyttelyitä Banksy listaa kotisivuillaan. Katutaiteen asiantuntijan Gianni Mercurion kuratoiman näyttelyn on tuottanut Milanon Mudec-museo. Serlachius-museoiden johtaja Pauli Sivonen on kertonut, ettei Banksy pyynnöstä huolimatta halunnut osallistua tämänkään näyttelyn tekemiseen, siksi näyttelyn ajaksi päätettiin poistaa sisäänpääsymaksu ja nimen yhteydessä lukee “unauthorized” – auktorisoimaton. Näyttely tarjosi kuitenkin hyvän katsauksen Banksyn taiteeseen, sen yhteiskunnalliseen kritiikkiin ja ajan kulttuuri-ilmiöihin. [Sini]
– Banksy on kyllä kiehtova hahmo, jonka Girl with Balloon on piirtynyt ja vaikuttanut miljooniin mieliin. [Satu]
– Ensimmäistä kertaa järjestetty Helsinki Biennaali Vallisaaressa oli tietysti myös yksi kesän pakollisista kohteista. Nettisivujen mukaan biennaali “esittelee 41 kuvataiteen huippua sekä Suomesta että maailmalta. Taidetta voi löytää niin vanhan tykkitien varrelta kuin ruutikellareista ja tyhjilleen jääneistä asuinrakennuksistakin. Nähdään taiteen aarresaaressa!” Aarresaareksi se tosiaan osoittautuikin. Oli hauska tutkia teosten lisäksi myös monia historiallisia paikkoja, jotka oli otettu näyttelytiloiksi. Voin kuvitella, ettei näyttelyn tuotanto ole ollut niitä helpoimpia. En ollut käynyt Vallisaaressa aikaisemmin, joten taiteen lisäksi myös saareen tutustuminen oli elämys. Pientä ahdistusta herättivät täydet lautat ja pitkät jonot, mutta itse näyttelyssä koronaturvallisuus oli hoidettu mallikkaasti. Tämä tietysti vaikutti myös siihen, että useiden teosten eteen kasautui pitkiäkin jonoja. Ilman jonojakin näyttelyssä olisi ollut yhdelle päivälle aika paljon nähtävää. Tuntui, että paljon tuli päivän aikana koettua, vaikka jokaista teosta ei ehtinyt jonottaa. Osa teoksista ei myöskään ollut koettavissa kuin tiettyinä aikoina. Yritän siis palata saarelle vielä uudestaan. Voimakkaimman tunnekokemuksen herätti Janet Cardiff & George Bures Millerin ääni-installaatio FOREST (for a thousand years…) Vallisaaren Lehmuskujan tuntumassa. Tuntui, että hetki oli teokselle juuri täydellinen. Aurinko tuikki puiden latvuksissa, pieni tuulenvire liikutteli lehtiä ympäristön lehmuksissa ja lehtien kahina sekoittui vaikuttavaan teokseen. Aleksanterinpatterin sisätiloihin ja piha-alueelle oli sijoitettu usean taiteilijan teoksia ja näyttelypaikkana se oli todella vaikuttava. Suosittelen siis Helsinki Biennaaliin tutustumista, jos et ole vielä käynyt. Ehkä arkena jonoja on vähemmän ja lautassakin on enemmän tilaa. [Sini]
– Hieno hetki lehmusten katveessa. Olenkin kuullut paljon Biennaalista. Mainiota, että pääsit sinne. Mulla lukeminen ja valokuvaaminen ovat limittäytyneet kesäpäivien katveessakin tiiviisti sekä työhön että vapaa-aikaan. Haluaisitko kuulla lukemistani kirjoista, jotka ovat tehneet muhun vaikutuksen tänä kesänä? [Satu]
– Totta kai! [Sini]
– Jee! Tämä yhdysvaltalaiskirjailija Jason Reynoldsin Minuutin mittainen ikuisuus -runomuotoinen romaani (Otava, 2021, suomentanut Niko Toiskallio) on luokiteltu nuortenkirjaksi, mutta sillä on paljon annettavaa myös aikuiselle. Kirja kertoo 15-vuotiaasta Willistä, joka kasvaa keskellä väkivallan kierrettä. Yhden hissimatkan aikana hän joutuu pohtimaan ja tekemään valintoja: jatkaako samalla väkivallan viitoittamalla tiellä kostosta toiseen vai katkaistako kierre. Väkevä ja koskettava tarina herätti mussa myös vahvoja visuaalisia mielikuvia ja muita tuntemuksia, kun eläydyin päähenkilön savunkatkuiseen kamppailuun ahtaassa hissikopissa. [Satu]
– Miten runomuoto sun mielestä toimi? [Sini]
– Hyvin. Säkeet ovat usein lyhyitä ja iskeviä, ja niitä lukiessa voi kuulla päähenkilön lausuvan niitä eri intensiteetillä spoken word -hengessä. Uskoisin, että se voi imaista äärelleen myös nuoren, joka ei yleensä lue niin paljon. Säeromaaneita onkin erityisesti nuortenkirjallisuudessa ilmestynyt viime vuosina enemmän kuin ennen, esimerkiksi Elizabeth Acevedon Runoilija X on vaikuttava sellainen.
Erittäin vaikuttava on argentiinalaisen Mariana Enriquezin Mitä liekit meiltä veivät -novellikokoelma (WSOY, 2021, suomentanut Sari Selander)! Se on paikoitellen aavemaisen karmiva – uskaltaisin sanoa, että paikoitellen jopa huikaiseva. Novellit kuvaavat Argentiinan usein raadollista arkea ja sen yhteiskunnan hurjia vaiheita ja sisältävät kauhun elementtejä. Tarinat ovat puistattavia, ja niistä syntyy vahvoja kummittelevia mielikuvia. Yhteiskuntakritiikki on osuvaa, ja melkein kaikissa kahdessatoista novellissa kertojan ääni on tyttö- tai naisoletetun. Tämä kirja, joka on mun tähänastisen lukemisvuoden suosikki, kannattaa lukea seesteisessä mielentilassa, jottei niissä hyvin rakennettu kauhu ota valtaansa.[Satu]
– No, nyt tuli kyllä vahva suositus. Kauhun ystävänä tartun tähän kirjaan varmasti! [Sini]
– Kesän tähän asti työläin lukukokemus on ollut sveitsiläisen Pascal Mercierin Sanojen paino -romaani (Tammi, 2021, suomentanut Tuulia Tipa). Se on painava myös konkreettisesti, runsaat 400 sivua. Se on kuin kieli-ihmisen täsmäromaani, sillä siinä pohditaan paljon ja syvällisesti kieltä, kääntämistä ja kirjoittamista. Välillä monet painavat ajatukset uhkaavat kuitenkin hukkua lukuisien sivupolkujen uumeniin, mutta jos nekin jaksaa kahlata läpi, kirjasta saa poimittua monta hienoa oivallusta minuuden rakentumisesta, oman paikkansa löytämisestä ja maailman hahmottamisesta. Kirja on myös laajemminkin kulttuurin ylistys, ja uskoisin jokaisen kulttuurinystävän saavan siitä paljon, kunhan lukemiseen löytyy kiireetöntä aikaa.
Melkein heti Sanojen painon jälkeen luin saksalais-sveitsiläisen Benedict Wellsin Yksinäisyyden jälkeen -romaanin (Aula & co, 2021, suomentanut Raimo Salminen) ja löysin niistä monia yhtymäkohtia varsinkin teemoissa, kuten jonnekin kuuluminen, elämän tarkoituksen ja mielekkyyden löytäminen. Wellsin romaanissa keskiössä on kolme vanhempansa auto-onnettomuudessa menettänyttä sisarusta, joiden kasvua aikuisiksi seurataan päähenkilön silmin. Siinä missä Sanojen paino puuduttaa paikoitellen, Yksinäisyyden jälkeen koskettaa. Päähenkilön pohdinnat ja yritykset löytää oma paikkansa ovat usein koskettavia ja ulkopuolisuuden tunteen kuvaus uskottavaa. Jos on ”rakennettu lähelle vettä”, kuten saksalaiset sanovat, eli liikuttuu helposti, kannattaa varata nenäliinapaketti lähelle Wellsin romaania lukiessaan. [Satu]
– Kaunis ja kuvaava sanonta. Tämäkin on kiinnostava! [Sini]
– Ruotsalaisen Karin Smirnoffin Lähdin veljen luo -romaanissa (Tammi, 2021, suomentanut Outi Menna) käsitellään myös rankkoja aiheita, mutta tyyli on virkistävä. Kertojan ääni muistuttaa mun mielestä vähän sen yhden lempikirjani, Jennifer Clementin Rakkaudesta aseisiin, nuoren päähenkilön ääntä, mutta nyt päähenkilönä on aikuinen nainen, joka palaa kotiseudulleen auttaakseen alkoholisoitunutta veljeään. Juonenkäänteissä palataan usein sisarusten lapsuuteen, joka on ollut karu. Vaikka tapahtumat ovat välillä hurjia, niistä kerrotaan paikoitellen jopa hykerryttävästi. Smirnoff on lahjakas tarinankertoja, enkä malta odottaa hänen seuraavaa teostaan. [Satu]
– Pidin myös kovasti Rakkaudesta aseisiin -teoksesta. Kiitos vinkistä! [Sini]
– Hienoa, että pidit siitä! Kotimaisista kirjoista on nostettava esiin hiljattain menehtyneen Hanna Haurun viimeiseksi teokseksi jäänyt Viimeinen vuosi (Like, 2020). Pidin aikanaan kovasti Haurun traagisesta ja riipaisevasta Jääkannesta (Like, 2017) enkä pettynyt nytkään. Haurun tekstiä on nautinto lukea, sillä kerronta on niin sujuvaa ja kieli kaunista. Tässä Viimeisen vuoden tarinassa pääsee eläytymään lähes erakkona asustelevan kirjailijan mielenmaisemaan, ja konkreettisetkin Pohjois-Pohjanmaan maisemat kuvataan niin tarkasti, että ne voi aistia elävästi. [Satu]
– Sun kirjavinkit on aina niin hyviä. Ihanaa, että jaat näitä lukukokemuksiasi mullekin! [Sini]
– Tosi kiva kuulla! Ja mukavaa, jos vinkeistäni on iloa ja hyötyä. Nyt on jotenkin sattumalta monissa näissä hiljattain lukemissani kirjoissa käsitelty aika rankkaa kuvastoa: suuria menetyksiä, sairauksia ja kuolemaa. Siksi olikin kiva tarttua Heli Suutarin Kaikki kääntyy hyväksi. 100 ajatusta itsensä auttamisesta –oppaaseen (Atena, 2021), jonka bongasin BookBeatin kirjasuosituksista. Siitä on aiemmin ilmestynyt laajempi versio, jonka alaotsikko on 365 ajatusta itsensä auttamisesta (2019). Yleensä en juurikaan lue elämäntaito-oppaita, mutta tämä teos tarjosi monta hyvää muistutusta ja ajatusta kompaktissa muodossa. Esimerkiksi miten voi olla itselleen armollisempi ja välttää liikaa stressaamista. Se on kirjoitettu kiinnostavasti ja on helppolukuinen kiireessäkin. [Satu]
– Ehkä 365 ajatusta on hioutunut 100 timanttiseen ajatukseen itsensä auttamisesta. [Sini]
– Näin tosiaan on. Me ollaan viime aikoina käsitelty jonkin verran valokuvausta. Muistatko, kun oli kerran puhetta valokuvauksen opetuksesta ja mainitsit YouTuben tutoriaalit? Olen nyt kesäpuuhien keskellä katsonut muutamia ja löytänyt monia kiinnostavia. Puhuttaisiinko niistä joskus myöhemmin enemmän? [Satu]
– Joo, YouTube on sellainen aarreaitta. Sitä voisi puhua vaikka kuinka paljon. [Sini]
– Palataan siis asiaan! [Satu]
© Tarusola
