Kahden ystävän kohtaaminen eräänä huhtikuun lopun päivänä
– Hei, Satu! Hienoa, että päästiin yhdessä pitkästä aikaa tänne Espoon modernin taiteen museoon EMMAan! [Sini]
– Moikka, Sini! Tosi kiva, kun löytyi aikaa näyttelykäynnille. [Satu]
– Viime kerrasta onkin ilmeisesti aikaa, sillä en muista kulkeneeni näistä aulan porteista aiemmin. [Sini]
– Ne on tulleet ihan hiljattain, sillä maaliskuisella käynnilläni niitä ei vielä ollut. Täällä yläkerrassa on alkajaisiksi tämä Daniel Burenin iso näyttely Kävelyllä siksakissa. Esittelytekstissä sanotaan: ”Buren tunnetaan erityisesti 8,7 cm leveästä pystyraidasta, jota hän käyttää visuaalisena työkalunaan. Sen avulla hän paljastaa tutuista tiloista uusia piirteitä.” [Satu]
– Tosiaan, Burenin pystyraitojen mitta on aina sama, ovatpa ne sitten esillä missä tahansa. Ennen näyttelyn aukeamista huomasin raitojen ilmestymisen pysäkkien mainostauluihin. Mainostilaan ilmestyneet raidat herättivät huomiota ja kysymyksiä. Mieleen tuli tietysti taideprojektin mahdollisuus. Raitoihin on ihastunut myös yksi suosikkitaiteilijoistani ruotsalainen Jacob Dahlgren. Dahlgren esimerkiksi pukeutuu vaakaraitaisiin paitoihin ja on toteuttanut myös taideprojektiprojektin kuvaten itseään joka päivä raitapaidassa (Instagram @dahlgren_jacob). [Sini]
– Tämä Daniel Burenin haastattelu, jossa hän kertoo työstään ja teoksestaan EMMAssa, löytyy myös EMMAn sivuilta. [Satu]
– Haastattelussa Buren kertookin näyttelytilan takaikkunan olleen lähtökohtana näyttelyn suunnittelussa. Suunnittelu alkaa, kun hän astuu tilaan. Teokset ovat siis sidoksissa paikkaan ja syntyvät siellä in situ (lat. ’paikassa’, ’asemassa’). Mieleeni jäi Timo Valjakan Hesariin näyttelystä kirjoittama lause: “Labyrinttimainen rakennelma edellyttää liikkumista, astumista alati vaihtuvien värien, muotojen, materiaalien ja näkökulmien kaleidoskooppiin.” Kaleidoskooppi tulee tosiaan vahvasti mieleen väreistä, muodoista, sekä peilaavista ja läpikuultavista pinnoista. [Sini]
– Nyt on vielä yksi hyvä syy odottaa kesän tuloa, kun toukokuun loppupuolella Tapionaukiolle tulee Laskostua/avautua (Ployer/Déployer) -niminen teos, joka koostuu 105 raidallisesta lipusta ja Espoon Nuottaniemeen yhteistyössä Espoon Pursiseura EPS ry:n kanssa toteutettava optimistijollien Purje/maalauskangas – maalauskangas/purje (Voile/Toile – Toile/Voile) -regatta, joka purjehditaan raidallisin purjein. Hauskasti myös henkilökunnalla on täällä museossa raidalliset liivit päällään, mikä on nimeltään Heterokliittinen essee: Liivit, paikkasidonnainen teos (Essai hétéroclite: Les Gilets, travail situé) [Satu]
– Hienoa, että näyttely leviää myös kaupungille ja jopa lähivesille. Muistan hämärästi Burenin vuonna 1991 Rautatientorilla liehuneet Lippujen meri -teoksen liput. Silloin niitä taisi olla jopa enemmän kuin 105. Miten koet nyt tämän kävelyn siksakissa? [Sini]
– Väreihin sukeltaminen tuntuu virkistävältä. Synkkien maailmantapahtumien keskellä kaipaa iloa, jota itselleni tuovat vahvasti värit. Jännää, miten näiden samojen seinien sisällä voi kokea niin erilaisia värielämyksiä! Jokin aika sitten kävelin näissä samoissa kohdissa Konrad Mägin maalauksista ja niiden värimaailmoista haltioituneena. Se näyttely onkin ollut mulle henkilökohtaisesti vaikuttavin EMMAssa – tai ainakin hyvä kakkonen vuonna 2016 pidetyn näyttelyn Rut Bryk: Taikalaatikko jälkeen. [Satu]
– Olisi hauska ottaa kuvia, mutta oman kuvan heijastumista on vaikea välttää. Tulemme itse osaksi teosta, halusimme tai emme. Erityisen hienosti toimii tämä pitkä ikkuna, joka jatkuu tuonne kokoelmanäyttelyn puolelle. [Sini]
– Ikkunan takana lymyilee ja hymyilee salaperäisesti myös Futuro-talo, joka saa Burenin värien myötä uusia ilmeitä tarkastelupaikan mukaan. [Satu]
– Hei, haluaisitko leikitellä suolalla? Tässä edellinen kävijä on toteuttanut hienon spiraalin. Tehdäänkö meille yhdessä oma teos, olisi kiva kokeilla. [Sini]
– Joo! Tehdään! Miten lähdetään liikkeelle? [Satu]
– Aloitetaan vaikka keräämällä suola keskelle kasaan. [Sini]
– Se oli hauskaa. Harmi, kun tämä lopputulos ei nyt heijastu seinälle niin kuin aiemmin. Nyt tuolta tuleekin jo uusia suolataiteilijoita, annetaan pensselit heille. [Satu]
– Tässä olisi seuraavana Chiharu Shiotan teos Äärirajoilla. Näyttelytekstissä sanotaan: “Chiharu Shiota (s. 1972, Osaka, Japani) on luonut EMMAan ristiin rastiin pingotettujen lankojen avulla labyrintin, johon katsoja saa käydä sisään. Taiteilija on sijoittanut punaisten lankojen lomaan vanhoja ovia, jotka muodostavat teoksen sisään useita vaihtoehtoisia reittejä.” Taiteilijan haastattelun voi katsoa täältä. Seittimäinen lankarihmasto on kaunis ja tiheä. Punainen väri hehkuu kauniisti, kun valo osuu siihen. Itseäni kiinnostaa usein tällaisten suurten teosten materiaalit sekä rakentamiseen käytetty takniikka ja aika. Haastattelusta selviääkin, että teosta on ollut pystyttämässä kymmenen henkilöä kahden viikon ajan. Siihen on käytetty yli 300 kilometriä villalankaa. [Sini]
– Hurja työ- ja lankamäärä. Muistan lukeneeni jostain, että ovet olisivat peräisin Berliinin itäpuolelta. Siinä onkin paljon symboliikkaa meidän yhteistyömme juuria ajatellen! [Satu]
– Shiotalla on myös tosi hyvät kotisivut, joiden kautta voi tutustua taiteilijan tuotantoon laajemminkin. [Sini]
– Mulle tulee näistä suljetuista ovista mieleen Jenny Erpenbeckin romaani Mennä, meni, mennyt (Tammi, 2019, suom. Jukka-Pekka Pajunen). Se kertoo Saksaan tulleista afrikkalaisista pakolaisista ja Itä-Saksassa syntyneestä Richard-nimisestä professorista, joka ryhtyy juuri eläköityneenä perehtymään pakolaisten elämään ja siihen, miten he saisivat toiveensa toteutumaan: saada tehdä töitä ja jäädä Saksaan. Romaanissa kysytään: ”Minne menee ihminen, joka ei tiedä, minne hänen pitäisi mennä?” Niin kuin Erpenbeckin romaanissa, voi tässä Shiotan teoksen sisässä miettiä: Kenelle ovet yhteiskuntaan aukeavat, kenelle eivät? Joillekin ne eivät aukea koskaan, ja joidenkin ovet tuhotaan, vaikka niiden kuuluisi aueta yhdenveroisesti kaikille. [Satu]
– Kiitos kirjavinkistä. Kuulostaa kiinnostavalta teokselta. Ovi on tosiaan vahva symboli. Tässä teoksessa jokainen saa kulkea oman reittinsä. Kaikki ovet ovat auki. [Sini]
– Täällä Kosketus-näyttelyssä on tämä mun mielestä erityisen hieno osio, joka on rakennettu Juhani Linnovaaran Hiljaisuuden kuuntelija -teoksen ympärille. Täältä mediahuoneesta löytyy huhtikuun loppuun asti videoteos Wonderland (2016). Kuuron 13-vuotias Mohammedin kertomina sodan kauhut havainnollistuvat katsojalle raastavasti. Teos esitellään näin: ”Wonderland on pysäyttävä sodan vastainen viesti. Muhammed on Özgenin mukaan kollektiivinen omatuntomme ja kaikkien sodassa kotinsa menettäneiden metafora. Muhammedin tarina auttaa näkemään median väkivaltakuvaston ja otsikoiden ohi sodan arkitodellisuuteen ja inhimilliseen kärsimykseen.” Luin taiteilija Erkan Özgenin esittelystä, että hänen videoon ja valokuvaukseen pohjautuvissa installaatioissaan käsitellään ”muun muassa siirtolaisuuden, kulttuuri-identiteetin, kielen, omantunnon ja etiikan teemoja. Teoksissaan hän korostaa tarinoita, jotka uhkaavat hautautua jatkuvan tietotulvan alle tai jotka jätetään joskus jopa tarkoituksella hämärän peittoon.” Mohammedin tarina on osuva esimerkki tästä. [Satu]
– Varoitus teoksen järkyttävyydestä ovella on aiheellinen. Hurjaa nähdä, miten lapsi kertoo noin elävästi asioista, joiden olemassaolosta hänen ei pitäisi vielä tietää mitään, saati sitten itse kokea. [Sini]
– Sota on aina hirveä tragedia, ja tuntuu niin epäreilulta, että pahiten siitä joutuvat aina kärsimään kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevat. Me ollaan etuoikeutettuja, kun voidaan vain siirtyä teoksesta toiseen. Toivoisi, että Mohammed kohtalontovereineen pääsisi pakenemaan sodan kauhuja yhtä helposti.
Kulkiessani pois Wonderlandista bongasin lattiasta tämän kivan tehtävän: ”Valitse yksi teos ja kuvaile sitä käyttämällä eri aistejasi. Kuvittele miltä taideteos voisi tuntua, tuoksua, maistua tai kuulostaa.” Voisin valita omaksi teoksekseni Juhani Linnovaaran Hiljaisuuden kuuntelijan (1955). Linnovaaralla on paljon muitakin teoksia, jotka puhuttelevat aisteja ja joiden mielikuvitukselliset hahmot ja maisemat houkuttelevat tarinallisuudellaan. Hiljaisuuden kuuntelijan teostekstikin herättää monia ajatuksia, kuten siinä lainatut Linnovaaran sanat: ”Tuhon jälkeinen aika vaatii hiljaisuutta, kaiken uudelleen arvioimista, sisimmän kuuntelemista, jotta elämä saisi jälleen mahdollisuuden.” [Satu]
– No, miltä teos voisi mielestäsi tuntua, tuoksua, maistua tai kuulostaa? [Sini]
– Tällaista heräsi mieleeni sitä katsellessani: Ilmassa leijuva hento savuntuoksu haihtuu hiljalleen pois. Palanut maa lähettää ensimmäiset versonsa tunnustelijoiksi. Voiko täällä vielä kohota metsä, jonka helmaan piiloutuu makeiden ahomansikoiden mätäs? Rakennetaanko raunioille uusi elämä, joka täyttyy askelista, nauruhelmistä ja kaipauksen kyyneleistä? Saako lintunen laulunsa takaisin? Tuhkasta nousee toivo kuin Tsernobylista rukous. [Satu]
– Itse valitsen tämän Antti Laitisen teoksen Nail Cube (2016). Materiaaleiksi mainitaan puu ja naulat. Tätä katsoessa voi tuntea sen fyysisen kokemuksen, joka naulojen lyömisestä syntyy. Ehkä muutaman lyönnin myös sormeen, auts! Nauloissa on usein oma tuoksunsa ja kylmä kilinänsä. Puulla taas oma tuoksunsa ja pehmeämpi pinta. Nauloista muodostunut naulakuorikuori on kuin puun panssari, jonka lyönnit ovat kovettaneet. Tykkään yleensäkin kovasti Laitisen teoksista. [Sini]
– Tuo kuvailu tuntui totisesti sormissa asti. Tämä Aparna Raon ja Søren Porsin Nimetön (2017) on yksi lempiteoksistani täällä. Nämä teoksen hiljaisuudesta nauttivat hahmot, jotka piiloutuvat yllättäviä ääniä kuulleessaan tai äkillistä liikettä havaitessaan, tuovat mieleeni yhden suomalaisen kirjallisuuden suosikeistani, Petri Tammisen Piiloutujan maan (Otava, 2002). Kyseisessä lyhytproosakokoelmassa käsitellään olemassaoloa ja ulkopuolisuutta Tammiselle olennaisella tyylillä: lakonisesti, vähän ironisesti, hieman pilke silmäkulmassa vähäeleisen koskettavasti. Kirjassa etsitään piilopaikkoja, joita voi löytää periaatteessa mistä vain, jos on tarpeeksi hyvä piiloutuja: teollisuusalueelta, kirjoista, yksityiskohdista – museostakin. Kirjan luettuaan tietää, ettei piilopaikkaa kannata etsiä vasta hädän hetkellä vaan hyvissä ajoin ennakoiden. [Satu]
– Kiinnostavaa, että sinulle teokset herättävät noin vahvoja mielleyhtymiä juuri kirjallisuuteen. Tarinat jatkavat elämäänsä monissa tulkinnoissa. Tämä teos on tosiaan hauska ja huomaan että se vetoaa vahvasti myös näyttelyn nuorempaan yleisöön. Tähän teoksen eteen on syntymässä jo pieni jono. Interaktiivisuudelle on selvästi kysyntää. [Sini]
– Ennen täällä WeeGeessä oli viisi museota saman katon alla, eli se oli varsinainen saksalainen WG, Wohngemeinschaft. Salivalvoja kertoi, että nyt kolme museoista on muuttanut tai muuttamassa pois: Helinä Rautavaaran museo, Lelumuseo ja Kellomuseo. Lelut ovat onneksi muuttaneet lähelle: Museo Leikki avautuu 13.5. ihan päärakennuksen tuntumassa uusissa tiloissa, joista uusi Suomen koru- ja kellomuseo Kruunukin löytyy. [Satu]
– Tämä muutos on mennyt itseltäni ihan ohi. [Sini]
– Vain muutos on pysyvää. Ja joskus Särkyvää: Piipahdetaanko vielä tuolla Brykin ja Wirkkalan uudistetussa katseluvarastossa? Tilassa on myös keramiikkanäyttely Särkyvää. [Satu]
– Tänään joutuu tosiaan tyytymään vain pieneen piipahdukseen, mutta täytyy palata paremmalla ajalla takaisin. [Sini]
– Joo! Itse piipahtelen EMMAssa parhaimmillaan kuukausittain. Näyttelyyn on myös olemassa mobiiliopas. Tässäkin tilassa on mielikuvitusta kutkuttavia teoksia, ja tuo Särkyvää-näyttelyn tausta-ajatuksena kulkeva japanilainen perinne, kintsugi, vaikuttaa kiehtovalta. Näyttelytekstissä sitä kuvataan näin: ” [–] särkyneen keraamisen esineen osat liitetään toisiinsa uudelleen kullalla tai muulla metallilla. Rikkonaisuutta ei peitetä, vaan siihen luodaan uusi suhde. Murtuma voi olla merkki uudesta.” [Satu]
– Kintsugin ajatus on kaunis ja tärkeä muistutus kestävästä kulutuksesta. Korjaaminen tekee myös korjaajan työstä näkyvän. Samankaltaisia ajatuksia liittyy myös japanilaisiin Boro-tekstiileihin, joissa kangasta paikataan uudelleen ja uudelleen. [Sini]
– Ostin EMMAn myymälästä nämä taidekysymyskortit, ja ne houkuttelevat pelaamaan. Testataanko joskus? [Satu]
– Näyttääpä kivalta! Otan pelihaasteen vastaan. [Sini]
© Tarusola
