Valomaalaamassa


Kahden ystävän kohtaaminen eräänä syyskuun lopun päivänä

Jukka Laineen pitämällä valomaalauskurssilla Iiris-keskuksessa oli todella inspiroivaa! Sulle, Olli, tämä kurssi oli jo toinen, eikö niin?

– Kyllä. Ensimmäinen kurssi vuonna 2016 oli kiinnostava, ja koin, että kakkosella voisi oppia lisää. Oliko sulla, Satu, aiempaa kokemusta valomaalaamisesta?

– Itselleni tämä kurssi oli ensimmäinen varsinainen kosketus valomaalaamiseen, jonka opin olevan kiehtova valokuvaustekniikka. Pitkä valotusaika kamerassa ja kohteen valaiseminen erilaisilla valonlähteillä synnyttävät ainutlaatuisia valoa ja pimeyttä yhdistäviä kuvia. Jukka Laine loi kurssin alussa mielenkiintoisen katsauksen valomaalauksen historiaan ja jakoi perehtymisen arvoisia linkkejä. En tiennyt, että valomaalauksen juuret ulottuvat aina 1800-luvulle asti.

– Vuosia sitten kirjaston kuvataidekirjaa selaillessani näin pari valokuvaa, joissa Pablo Picasso teki valomaalausta. Kuvat taisivat olla 1940-luvulta. Muistaakseni hän käytti tavallista taskulamppua. Toisessa kuvassa hän oli juuri valomaalannut kyyhkysen. Picasson elävä ja luonteva viiva oli kuvissa täysin tunnistettavissa.

– Jukka Laine kertoi myös omaan toimintaansa vaikuttaneesta amerikkalaisesta ryhmästä, Seeing with photography collectivesta, jossa näkevät ja näkövammaiset tekevät yhdessä valomaalaustaidetta. Onko kyseinen ryhmä tai vastaavanlainen yhteistyö sulle tuttua?

– Etäisesti tuttua. Olen kuullut tällaisesta ryhmästä. Kuulostaa kiinnostavalta.

– Kurssilla nousi esiin myös taiteilija Steven Erra, joka alkoi valomaalata saatuaan kuulla, että menettää sairauden takia näkönsä lopulta kokonaan.

– Videon perusteella kuulosti siltä, että hänellä voisi olla retinitiksen kaltainen silmäsairaus, joka kaventaa näkökentän. Haittaa varmasti valomaalaamista muttei kuten täysi sokeus. Tavallaan johdonmukaista ja kunnioitettavaa, että sokeutumisdiagnoosin saava taideopiskelija alkaa valomaalata.

– Näin avustajan näkökulmasta kurssin aikana tuli pohdittua paljon kuvien kuvailua: miten näkemäänsä pystyy kielentämään parhaiten. Mikä sun mielestäsi kuvailussa ylipäänsä on tärkeää?

– Mielestäni kuvailun hyvyys tai huonous riippuu kuvailijan ja vastaanottajan vuorovaikutuksesta. Täysin samanlainen kuvaus voi yhden vastaanottajan mielestä olla mahtava ja toisen mielestä surkea. Kuten tavallinen keskustelu, vuorovaikutus on kahden kauppa. Tärkeää on, että kuvailija ei koe kuvailemista vastenmielisenä ja ettei hänen sanallinen ilmaisunsa ole kovin monimutkaista. Tärkeää on myös, että vastaanottaja todella on kiinnostunut kuvailtavasta asiasta.

– Mikä sulle oli kurssin parasta antia?

– Oivallus, kuinka fikkareilla ja muilla valoa tuottavilla välineillä pystyy lisäämään kuvaan kiinnostavia, kauniita, mystisiä ja humoristisia valoelementtejä.

– Mä pidin erityisesti potrettien tekemisestä valokuituviuhkaa käyttäen. Niistä tuli sykähdyttävän mystisiä. Valon sattumanvaraiset liikkeet kasvoilla loivat jänniä sävyjä. Kun veti ensimmäistä kertaa valokuituviuhkaa toisen kasvojen ylitse, ei voinut aavistaakaan, millainen lopputulos syntyy. Entä mikä susta on vaikeinta valomaalauksessa?

– On haastavaa saada valaistua oikeaa kohtaa suunnilleen haluamallaan tavalla. Tosin valomaalaamiseen liittyy runsaasti sattuman elementtejä eikä kokenut näkeväkään tekijä pysty täysin kontrolloimaan valojuovien jälkeä valmiissa kuvassa. Sattuman suuri merkitys on yksi valomaalaamisen kiehtovimmista asioista. Sattuma tuo inhimillistä syvyyttä kuviin.

– Siinä mielessä tosiaan näkevät ja näkövammaiset tuntuvat olevan ikään kuin samalla viivalla, ettei kukaan näe, mitä piirtää ilmaan. Sun kuvataiteilijatausta varmaankin auttaa valolla piirtämisessä ja maalaamisessa?

– Jos on suhteellisen paljon aikanaan piirtänyt ja maalannut, niin varmaan se tuo jonkinlaista varmuutta valolla tekemiseen.

– Mahdollisuuksia työskennellä luovasti valon kanssa vaikuttaa olevan paljon. Esimerkiksi Pablo-kännykkäsovelluksen avulla valomaalaamisen kokeileminen on helppoa. Syntyikö sulle kurssilla ideoita jatkotyöskentelyyn?

– Kyllä syntyi idea kuvasarjasta jos toisestakin, joita ajattelin alkaa kaverin kanssa työstämään.

– Vaikuttaa loistavalta!

© Tarusola

Valokuvaaja: Jukka Laine

Kuvailua aistimassa

Kahden ystävän tapaaminen Suomen Kuurosokeat ry:n kommunikaatiopäällikön Riitta Lahtisen kanssa eräänä helmikuun päivänä

– Oli todella mukava tutustua Kulttuurin yhdenvertaisuus -foorumin Koskettavin veistos -näyttelyssä Kaarisillassa, Riitta.

– Siellä oli jännittävää kokea veistokset eri tavalla kuin yleensä – kosketellen.

– Tosi hienoa, että saatiin sinut vieraaksemme, Riitta!

– Teet mielenkiintoisia juttuja! Olet perehtynyt laajasti sekä kuvailuun että kosketusviestintään tutkimalla kumpaakin ja kirjoittamalla niistä. Tänään olisikin mielenkiintoista kuulla niistä tarkemmin!

– Millaista työsi Suomen Kuurosokeat ry:ssä on?

– Teen työtä Kommunikaatiopalveluissa, olen kommunikaatiopäällikkö. Työalueeni on koko Suomi. Opetan ja kehitän, tutkin ja teen materiaalia kuulonäkövammaisten ja kuurosokeiden eri kommunikaatiomenetelmistä. Näitä ovat mm. sormittamiset, viittominen kädestä käteen, tiedon saanti haptisesti, kuvailun eri menetelmät. Valmiit materiaalit tulevat meidän www-sivuille , ja ne ovat siellä kaikkien käytössä, palveluiden alta löytyy kohta kommunikaatiopalvelut.

Aisti kuvailu -kirjanne käsittelee kuvailua eri tilanteissa. Siinä puhutaan myös visuaalisesta lukutaidosta, jota kuvailijalla tulisi olla. Miten visuaalista lukutaitoa voi harjoitella?

– Visuaalinen lukutaito kehittyy harjoitellessa. Kun kuvailee paljon ääneen näkövammaiselle, kertoo mitä näkee ja kuuntelee kysymyksiä. Näin oppii huomaamaan, mikä kuvailussa toimii visuaalisesta puheelle kääntämisessä. Vastaanottajien kysymykset ja kommentit ohjaavat paljon kuvailun suuntaan vuorovaikutteisessa tilanteessa. Uskon myös, että piirtäminen, käsillä kuvailu, taiteihin perehtyminen, historian lukeminen… kaikki auttaa. Kuvailtavaa on paljon, oikeastaan kaikki, mitä on ympärillä. Kun kuvailin vaakunoita miehelleni, luimme niistä lisätietoja, aloin myös nähdä vaakunoissa olevia symboleja, joita en ollut ennen huomannut. Urheilutilanteita kuvaillessa eri tekniikoihin perehtyminen harjaannuttaa näkemään liikettä. Visuaalisen lukutaidon ohella myös auditiivinen kuuntelutaito on yhtä tärkeää kuulovammaiselle äänimaailmaa kuvaillessa. Musiikkia kuunnellessa instrumenttien erottaminen liittyy tähän taitoon.

– Mitä muita ominaisuuksia ja taitoja kuvailija tarvitsee visuaalisen lukutaidon lisäksi?

– Laajaa sanastoa, uteliaisuutta, olla tietoinen omista ympäristön poimimista tiedoista. Äänen käyttöä, nopeaa päättelykykyä ja informaation yhteen liittämistä. Myös eri kuvailun menetelmien liittämistä osaksi ympäristön kokemista.

– Entä miten kuvailija voi kehittää eri aisteja?

– Tekemällä ja kuuntelemalla paljon ympäristöä ja erilaisia kuvailuja lappujen alla ns. sokkona. Itse käytän silmälappuja ja korvakuulokkeita. Herkistytän kehoa vastaanottamaan erilaisia viestejä. Kannattaa kokeilla syödä joskus sokkona vaikkapa ravintolassa tai kävellä erilaisilla pinnoilla ja kauppakeskuksissa (miettiä mitä kauppoja on) tai vaikka vain toimia kotona lappujen alla.

– Olemme kuulleet puhuttavan kuvailusta ja kuvailutulkkauksesta. Mikä niiden ero on?

– Kuvailutulkkaus lyhyesti on visuaalisen sanallistamista. Kulttuuripalvelu on ansiokkaasti ajanut taiteiden, taideteosten, elokuvien ja teatterin kuvailutulkkausta. Kuvailun näen laajempana kuin vain taide-esitysten kuvailemisen. Kaikkea voidaan kuvailla. Kuvailuun liittyy myös eri menetelmien käyttö, kuten kohteiden tutkiminen eli haptinen tutkiminen, keholle piirtäminen, 3D-tuotteet, äänikuvailu, kuvat, liikkeillä kuvailu eli tilanteessa kohteen kokeminen kokonaisvaltaisesti.

– Voiko kuka tahansa kuvailutulkata?

– Olen kuvailutulkki ja olen käynyt siihen koulutuksen. Olen viittomakielen tulkki ja olen saanut siihen koulutuksen. Olen opettaja ja olen saanut siihen koulutuksen. Osaan suomea, mutta en ole saanut koulutusta suomen kielen opetukseen. En siis lähde sitä opettamaan. Ajattelen, että jokainen henkilö käyttää perustason kuvailua joka päivä. Ammatillisella tasolle pääsemiseksi tarvitaan kuitenkin koulutusta ja harjoitusta.

– Eri vastaanottajaryhmien välillä on eroja. Miten tämän voi ottaa huomioon vuorovaikutuksessa ja erityisesti kuvailussa?

– Itse olen opiskellut tätä vuosien mittaan eri koulutuksissa. Ikä- ja kulttuurierot vaihtelevat. Lasten sanasto on jo erilaista. Kokemustausta, kuvailtavien kohteiden tuttuus jne. Kun menimme mieheni kanssa Floridaan avaruuskeskukseen, mieheni tiesi, että en tunnista kaikkia raketteja. Niinpä hän osti mukaan pienoismallit kaikista, joita näyttämällä pystyin kertomaan, mikä raketti on kyseessä ja miten se on näytillä. Lapsille kuvaillessa sanasto on jo eri. Syntymäsokeille lapsille on käsitteet opetettava konkreettisesti. Viittomakieliset ovat siinä suhteessa onnekkaita, että heidän kielijärjestelmänsä rakentuu niin, että asiat ovat tietyillä paikoilla, kolmiuloitteisesti. Puheella kuvaillessa kuvailu on lineaarista sanojen virtaa.

– Soveltuvatko Aisti kuvailu -kirjassa olevat harjoitukset mielestäsi myös perusopetukseen?

– Kirja on hyvä perusteos esimerkkeineen ja harjoituksineen. Sitä käytetään kuvailun opetuksessa.

– Olet kehittänyt väitöstutkimuksesi myötä kosketusopin, joka perustuu haptiisien käyttöön. Voisitko kertoa tästä hieman tarkemmin?

– Kosketusviestit ovat luonnollinen osa humaania kontaktia. Jo vauvana saamme kosketusopin perusteita kehollemme. Jokaiseen kosketukseen liittyy tapa tuottaa se eli kielioppi.Koska parisuhteeni ja vuorovaikutukseni mieheni kanssa perustuu kosketukseen, huomasin nopeasti, että viesteihin liittyi eri tuottamisen tapoja – painovoima, liike, liikkeiden suunta, rytmi, vauhti, alue jne. Aloin tutkimaan niitä. Kutsun näitä hapteemeiksi. Minulle nämä ovat kuin sanojen foneemit.

– Miten kiinnostuksesi alkaa kehittää haptiiseja lähti liikkeelle?

– Kun mieheni kuulo- ja näkövamma eteni, olimme uusien mahdollisuuksien ja valintojen edessä. Mieheni Russ aloitti 1990-luvulla musiikkiterapian opinnot Sibelius Akatemiassa ainoana kuurosokeana opiskelijana. Ensimmäisellä oppitunnilla kuunneltiin musiikkia ja kerrottiin tarinaa. Mieheni tunsi musiikin vibraationa – ja tarinan kosketuksen kautta! Siitä lähti 20 vuotta kestänyt kosketusviestien eli haptiisien kehittäminen ja tutkiminen. Olen onnekas, kun sain ja saan arjessani paljon kosketusviestejä (en sekoita näitä seksuaaliseen kosketukseen!). Kutsumme tietoisen kosketusviestien järjestelmää sosiaalishaptiseksi kommunikaatioksi. Haptiisien eli kosketusviestien tuottaminen on hapteeraamista.

Kehotarinoita haptiiseilla. Kosketusviestejä kaikenikäisille (2014) -kirjassa, jonka olet kirjoittanut yhdessä Russ Palmerin kanssa, käsitellään muun muassa tunnehaptiiseja. Mitä tunnehaptiisit ovat?

– Tunnehaptiisit ovat kosketuksella tuotettuja eli hapteerattuja viestejä. Jos ei näe toisen kasvojen ilmeitä tai kuule tunneilmaisuja puheesta, voidaan ne tuottaa esimerkiksi käteen tai selkään. Esimerkiksi kun olemme kyläilemässä mieheni kanssa ja keskustelemme kaikki vuorotellen, voin hapteerata mieheni jalkaan huomaamattomasti omat palauutteeni ja ilmeet. Jos olen samaa mieltä, se on kyllä-palaute (ns. taputus). Tähän liittyy, mikä on myönteisyyteeni laatu. Jos olen kovasti samaa mieltä, niin painovoima ja vauhti muuttuu. Jos epäröin, niin painovoima on kevyempi, rytmi rauhallisempi. Tunnehaptiisit sellaisenaan voivat olla kuin hymiöt. Hymy on kaari, nauru on kuin kehon nopea värähtely, kosteat silmät / kyyneleet ovat kyyneleitä. Ilmehaptiisit löytyvät myös www-sivuiltamme.

– Milloin ja missä viimeksi Suomessa koit näyttelyn, joka oli erityisen koskettava?

– Suomessa hmm…. Minulla on mieheni kanssa vahvana kehollisena kokemuksena Waterloon museossa 15 minuutin Wellingtonin ja Napoleonin taistelu kolmiulotteisena filminä. Jaoin sen Russin kanssa kuvailuna keholle kosketuksella ja liikkeellä. Filmin päätyttyä olimme muutaman hetken hiljaa, hengästyneinä yhteisestä kokemuksesta. Kyyneleet valuivat meidän molempien kasvoilta. Suomessa se oli viime syksyn Kosketeltavin veistos -näyttely, jossa Santeri, täysin kädestä käteen viittova henkilö, kertoi, miten hän saavuttaa taiteen; pelkkä kuvailu ei riitä, on saatava mahdollisuus itse saada tietoa omilla aisteilla, tutkimalla ja koskettamalla.

– Olisi hienoa, jos tällaisia näyttelyitä järjestettäisiin Suomessa enemmänkin.

– Paljon kiitoksia todella antoisasta keskustelusta, Riitta!

© Tarusola, Riitta Lahtinen (riitta.lahtinen@icloud.com)

Foorumilla

kohtaaminenfoorumilla

Kahden ystävän kohtaaminen marraskuun alun päivinä

– Takana on kolme todella opettavaista päivää Kulttuurin yhdenvertaisuus -foorumilla!

– Kyllä, tuli paljon itselle uutta asiaa saavutettavuudesta. Teemanahan olivat uudet luovat teknologiat taide- ja kulttuurikentällä sekä niiden mahdollisuudet edistää saavutettavuutta ja yhdenvertaisuutta.

– Ensimmäinen päivä oli työpajojen päivä. Missä pajassa sä olitkaan, Sini?

– Musiikin erityispalvelukeskuksessa Resonaarissa Kulosaaressa. Siellä soittoa ja laulua opiskelevat erilaiset oppijat, esimerkiksi kehitysvammaiset. Toiminnasta meille kertoi ensin Markku Kaikkonen, ja sitten pajaan osallistujat pääsivät tutustumaan Kaarlo Uusitalon johdolla hänen kehittämäänsä kuvionuottijärjestelmään. Onko se sulle tuttu?

– Ei ole. Olisi tosi kiva kuulla enemmän siitä.

– Opetuksen aluksi Uusitalo lupasi, että koko porukka tulisi soittamaan yhdessä jo viidentoista minuutin opetuksen päätteeksi. Itse olin kyllä aika epäileväinen ja uskon, että moni muukin pajaan osallistunut oli. Pian kuitenkin huomasin soittavani bändissä useamman biisin ja vielä eri soittimilla. Jos olisin silloin joskus peruskoulussa saanut tutustua soittamiseen vastaavalla tavalla, olisin ehkä päätynyt harrastamaan sitä enemmänkin. Entä sun paja, Satu?

resonaari

– Mä olin Iiris-keskuksessa Näkövammaisten Kulttuuripalvelu ry:n järjestämässä kuvailutulkkaustyöpajassa, jonka ohjaajana toimi Sari Kekkonen. Pajassa perehdyttiin kuvailutulkkaukseen ja tehtiin konkreettisia harjoituksia. Vaikka olen päässyt tekemään kuvailutulkkausta jonkin verran, opin pajassa uutta. Meillä osallistujilla oli kaikilla erilaiset ammatilliset taustat, ja oli mielenkiintoista vertailla, kuinka jokainen teki omanlaisiaan valintoja saamaansa teosta kuvaillessaan.

– Varmasti opettavaista myös seurata muiden tapaa kuvailla.

– Varsinaiseen seminaaripäivään mahtui monenlaisia esityksiä, esimerkkejä ja puheenvuoroja saavutettavuuden parantamisesta sekä Suomen kontekstissa että ulkomailla. Erityisen vaikuttava oli esitys Tukholman tekniikan museon MegaMind-alueesta, jossa luovuutta ruokitaan uusien ideoiden keräämisen ja yhdistelemisen avulla. Museossa on myös otettu eri käyttäjäryhmien tarpeet huomioon MegaMindin tehtäväpisteitä ja niiden ohjeistuksia laadittaessa.

megamind

– Seminaariaamupäivän aikana olivat tosiaan ensin ne pyöreän pöydän keskustelut. Me päädyttiin eri keskusteluihin. Mihin sä osallistuit?

– Strukturoitu taide-elämys ilman aistien ylikuormittamista. Keskustelussa käsiteltiin erityisesti sitä, mitä museoissa pitäisi ottaa paremmin huomioon, jotta aistiyliherkät ihmiset voisivat käydä museoissa joutumatta liikaan ärsyketulvaan. Esiin tuli erilaisia ratkaisuja esimerkiksi akustiikan parantamisesta, hiljaisista huoneista, suunnitelluista ja ennakoitavissa olevista näyttelypoluista. Entä millainen sun keskustelu oli?

– Sara Ikävalko ja Johanna Rajala kertoivat palvelumuotoilun hyödyntämisestä Wellamo-opistossa, jossa kurssien suunnitteluun on otettu mukaan opiskelijat ja potentiaaliset opiskelijat. Siellä on tavoitteellisesti kehitetty ns. erilaisille oppijoille kohdennettua tarjontaa esimerkiksi yhteissuunnittelun muodossa. Keskustelussa tuli esiin myös hyviä huomioita siitä, ettei asiakaskaan aika tiedä, mitä kaipaa ja siksi kannattaa tarjota rohkeasti myös uusia juttuja. Erityistarpeet huomioiva lyhyt kurssi voi madaltaa myös kynnystä osallistua myös muuhun kurssitoimintaan, kun perusteet ovat ensin tulleet tutuksi.

– Iltapäivän parasta antia oli kyllä taiteilija Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen!

– Kyllä! Hän on loistava puhuja ja esiintyjä. Hän sai asullaan vangittua yleisön huomion ja kuvailutulkinkin hetkeksi hämmentymään. Taiteilijan jaloissa oli kiinni hänen parasiittijaloiksi nimeämänsä koristeelliset proteesit ”joiden ainoa toiminnallinen funktio on mahdollistaa korkokenkien käyttö”. Wallinheimo-Heimosen esitys Disability and technology tarjoaa mm. näkökulmia siihen, mitä kaikkea tekniset apuvälineet voisivat käyttäjilleen tarjota. Se löytyy muuten täältä kohdasta 57.30.

pia-mannikko-some-people-knit

– Viimeisenä foorumipäivänä olikin sitten Galleria Art Kaarisillassa järjestetyn Koskettavin veistos -näyttelyn vuoro. Riitta Lahtinen Suomen Kuurosokeat ry:stä opasti meitä asiantuntevasti näyttelyssä. Oli intensiivinen kokemus päästä tunnustelemaan eri materiaaleista olevia veistoksia silmälaput silmillä. Tunnustellen näyttelyn teokset tuli koettua ihan eri tavalla kuin vain katsellen – paljon voimakkaammin.

– Monet veistoksissa käytetyistä materiaaleista tuntuivat käsissä heti tutuilta. Näyttelyn koskettavimmaksi veistokseksi valittu Pia Männikön teos Some people knit oli kyllä jännittävä, sillä sen materiaali tuntui vieraalta ja tutulta samaan aikaan. Materiaali paljastuikin lopulta maalarinteipiksi. Kokoonsa nähden kevyt teos sai monia tulkintoja ja yllätti.

– Tosi hienoa, että Riitta Lahtinen tulee vieraaksemme blogiimme ensi vuoden puolella kertomaan lisää esimerkiksi kosketusviesteistä.

saana-murtti-beyond-presence

© Tarusola