Kolmen ystävän kohtaaminen eräänä syyskuun lopun päivänä
– Moi, Sini! Kiva, kun ehdittiin yhdessä tänne Hakasalmen huvilaan Suruton kaupunki -näyttelyyn! [Satu]
– Hei, Suvi ja Satu! Tehän olette ahkeria näyttelyissä kävijöitä. Missä olette käyneet viimeksi? [Sini]
– Mä olen viimeksi käynyt Suvin kanssa Taidehallissa David Hockneyn näyttelyssä. [Satu]
– Mitä piditte siitä? [Sini]
– Näyttelyssä tulee hyvin esiin Hockneyn monipuolisuus. Vaikkei näyttely olekaan kovin iso eikä siellä ole niitä kaikkein kuuluisimpia teoksia, se luo onnistuneen katsauksen Hockneyn tuotantoon. Niin kuin oli aiemmin puhetta, Hockneyn töiden värikylläisyys puhuttelee mua erityisesti. Hockneyn potretitkin on kiinnostavan persoonallisia. Oli myös jännä viettää hetki The Other Side -teoksen äärellä. Mietin siinä istuessani, olisinko kirjoittanut siitä samalla tavalla kuin kirjoitin meidän luovuustehtävässä. [Satu]
– Entä Suvi, oliko se myös sun viimeisin näyttelykäynti? [Sini]
– Mä järjestin vähän aikaa sitten oman yksityisnäyttelyn. Siinä oli kaikkea mun tekemää pikkutavaraa, jota mä olen vuosien varrella kerännyt talteen. Näyttely oli mun muistoja varten, ja se kesti mun huoneessa päivän. [Suvi]
– Ihana idea! Toivottavasti dokumentoitte sun näyttelyprojektin muistoksi seuraavaa näyttelyä varten. [Sini]
– Astutaanko nyt Suruton kaupunki -näyttelyyn ja 1920-luvun Helsinkiin? [Satu]
– Näyttely johdattaa museovieraat viiden kuvitteellisen helsinkiläisen kautta pääkaupunkimme menneisyyteen. [Sini]
– Mun mielestä nuo henkilöhahmot luovat kiinnostavan perspektiivin näyttelyyn. Heidän avullaan näyttelyyn tulee moniäänisyyttä ja henkilökohtainen kosketus menneisiin tapahtumiin, jotka saattaisivat muuten jäädä etäisiksi. [Satu]
– Koska henkilöt ovat eri-ikäisiä, jokainen museovieras saa oman näkökulmansa. [Suvi]
– Jännä valinta, että henkilöt ovat kuvitteellisia. Heidän lisäkseen olisi voinut esitellä tunnettuja 1920-luvun helsinkiläisiä. Esimerkiksi opetustarkoituksiin näyttely sopii hyvin. Seinillä on paljon tietoa, mutta jos ei jaksa lukea kaikkea, voi tutustua vaikka vain henkilöhahmojen kommentteihin. Esillä on paljon ajan visuaalista suunnittelua, mutta kuvataideopettajana jäin hieman kaipaamaan ajan kuvataidetta. Seinältä löytyi kuitenkin pari kopiota Greta Hällfors-Sipilän guassitöistä, jotka kuvaavat hauskasti ajan yöelämää. [Sini]
– Kielenopettajan näkökulmasta on ilahduttavaa, että kieltä on tuotu esiin muun muassa slangin käsittelyssä. Näyttelyn oheen on koottu pieni sanasto 1920-luvun sanoista ja ilmiöistä nykykielisen vieraan avuksi. Puhutun kielen näytteet olisivat elävöittäneet slangiesimerkkejä. Kolmikieliset eli suomen-, ruotsin- ja englanninkieliset opastekstit ovat tietysti hieno juttu. Tosin tämän kielten yhdistelmä on tätä nykyä kiitettävän yleinen museoissa. Myös muutamia esimerkkejä kirjallisuudestakin nostetaan esiin. Mainosanalyysi olisi myös mahdollinen, koska täällä on paljon vanhoja mainoksia seinillä. [Satu]
– Täällä on myös musiikkia! Miten tämä gramofoni toimii? [Suvi]
– Laitetaanpa tästä C-O-N-S-T-A-N-T-I-N-O-P-L-E soimaan. [Sini]
– Tässä Grammari soimaan! -vihkosessa kerrotaan, että kyseinen kappale innoitti Mika Waltaria, ja innostuksen hedelmänä syntyi matkakirja nimeltä Yksinäisen miehen juna (1929). Entä mitä ajatuksia teille on syntynyt näyttelystä? [Satu]
– Näyttelyssä voisi olla jotain tehtäviä, kuten joidenkin juttujen etsimistä tai lempimuseoelementin piirtämistä. [Suvi]
– Onneksi täällä on jonkin verran toiminnallisuutta. Myös liikkuva kuva ja äänimaisemat tuovat vaihtelevuutta, esimerkiksi Ilkka Pitkäsen Suruton kaupunki -videoinstallaatio on muodoltaan nykyaikaa mutta rakennettu vanhojen arkistokuvien avulla. Tykkäsin myös siitä, miten “Ahdas huone” on toteutettu. Virallisen Suomen sisustaman huoneen tapetit rakoilevat, ja alta paljastuu ajalle ominaisia ristiriitoja. Hyvä visuaalinen kokonaisuus oli myös “Viettelysten pesä”. Suojalasit kuitenkin hieman etäännyttivät tunnelmasta. Myös ajan muotia olisi ollut kiva nähdä enemmän. [Sini]
– Opetuksenkin kannalta on mielenkiintoista, miten ajan suomalaisuutta ja sen korostamista käsitellään näyttelyssä. Siitä saa hyviä virikkeitä opetukseen. [Satu]
– Olisi ollut kiva, jos täällä olisi ollut vielä enemmän interaktiivisia toimintoja. Kaupungin ääniäkin olisi voinut olla enemmän. [Suvi]
– Muuten Sini, oletko hyödyntänyt paljon Helsingin kaupunginmuseon valokuvakokoelmaa, joka löytyy Helsinkikuvia.fi-verkkopalvelusta? [Satu]
– En ole vielä, mutta ilolla olen katsellut kuvia. Hienoa, että kymmeniätuhansia kuvia on vapaasti käytettävissä myös opetustarkoituksiin. [Sini]
– Vanhat valokuvat on valtavan inspiroivia kirjoittamisessa. Tuli mieleeni vuonna 2015 Annantalossa järjestetty Tarinoiden maailma -seminaari, jossa sanataideohjaaja Jenni Hurmerinta piti Kuva ja sana. Visuaalinen kulttuuri sanataidetyössä -työpajan. Siellä pohdittiin muun muassa, miten teksti voi syntyä ja kehittyä visuaalisista lähtökohdista käsin ja millä tavalla näkeminen vaikuttaa ajatteluun ja tunteisiin. Jenni Hurmerinta esitteli oman vanhojen valokuvien kokoelmansa ja kertoi hankkivansa valokuvia esimerkiksi kirpputoreilta. [Satu]
– Kun mä piirrän jotain, mä saan usein inspiraatiota valokuvista. [Suvi]
– Mäkin olen käyttänyt vanhoja lehtikuvia maalausteni lähtökohtana. Tässä kotimatkalla voisi kiertää yhden näyttelyyn liittyvistä kävelyretkistä. Lähdetäänkö vaikka 14-vuotiaan Niken matkassa silloista Itäistä Heikinkatua pitkin? [Sini]
