Kahden ystävän kohtaaminen eräänä syyskuun lopun päivänä
– Moikka, Sini! Ruskan värikirjo on tänä syksynä häikäissyt kauneudellaan. Toivottavasti olet ehtinyt nauttimaan siitä! [Satu]
– Hei, Satu! Kyllä, olen nauttinut. Lemmikin ulkoilutus antaa aina hyvän syyn ulkoilla kiireenkin keskellä. [Sini]
– Mun syksy on ollut taas kirja- ja kirjoituspainotteinen. Haluaisitko kuulla muutamia poimintoja kirjasadosta? [Satu]
– No, olenkin odotellut tätä lupaamaasi kirjavinkkausta. [Sini]
– On tullut luettua todella paljon hyvin erilaisia kirjoja. Mulla on ollut työn alla muun muassa jatko-osa siihen Kirjallisuutta kriisialueilta -artikkelisarjaan, jonka eka osa käsitteli Ukrainaan liittyvää suomenkielistä kirjallisuutta. Tässä toisessa osassa käsitellään Afganistaniin liittyvää suomenkielistä kirjallisuutta, ja se ilmestyy Suomenopettajat-lehden lokakuun numerossa. Miten tuttua afganistanilainen kirjallisuus on sulle? [Satu]
– Kuulostaa hyvältä, sillä aika ohueksi tai jopa olemattomaksi on jäänyt Afganistanista kertovat lukukokemukseni. [Sini]
– Kaikki artikkelia varten lukemani kirjat, joita oli yhteensä kolmisenkymmentä, käsittelevät jollain tavalla sotaa. Valitsin artikkeliin parisenkymmentä mielestäni parasta. Khaled Hosseinin Afganistaniin sijoittuvat kirjat, Leijapoika, Tuhat loistavaa aurinkoa ja Ja vuoret kaikuivat, lienevät tunnetuimmat. Ne ovat mun makuun vähän liian laskelmoituja ja ikään kuin Hollywoodia varten tehtyjä, mutta kyllä Hosseini hyvä tarinankertoja on. Leijapoika on noista kolmesta koskettavin, ja kyllä niissä kaikissa pääsee aistimaan afganistanilaista elämänmenoa Hosseinin silmin. [Satu]
– Olet ehtinyt taas lukemaan todella paljon, ja artikkelista vaikuttaa tulevan aika kattava. Loistiko joku kirja erityisesti yli muiden? [Sini]
– Suosikkini näistä kaikista Afganistaniin liittyvistä kirjoista on pakistanis-brittiläisen Nadeem Aslamin Afganistaniin sijoittuva Elävältä haudatut -romaani (suom. Vuokko Aitosalo, Like, 2010). Se on taidokas punos ihmissuhteita, sodankäyntiä ja yksityiskohtaisia tietoja. Väkevä ja kaunokirjallisesti hieno romaani, jonka sivuilla aistit ovat avoinna.
Myös Yasmina Khadran eli vaimonsa etunimen salanimekseen ottaneen entisen Algerian armeijan upseerin Mohammed Moulessehoudin romaani Kabulin pääskyset (suom. Lotta Toivainen, WSOY, 2009) teki suuren vaikutuksen. Se on ilmaisuvoimaltaan vahva ja muutenkin intensiivinen, vaikka kooltaan melko pieni. Khadara kirjoittaa (s. 5): ”Afganistan on yhtä sotatannerta, taistelunäyttämöä ja hautausmaata. Rukoukset murenevat raivokkaisiin luotisateisiin, sudet ulvovat iltaisin kuolemaa, ja silloin kun tuuli viriää, se kuljettaa kerjäläisten valitukset korppikotkien korviin.” [Satu]
– Kaunista tekstiä. Oliko kaikki näistä kolmestakymmenestä kirjasta todella suomeksi käännettyjä, vai luitko myös muilla kielillä? [Sini]
– Afganistaniin liittyviä suomenkielisiä kirjoja, siis joko suomennettuja tai alun perinkin suomeksi kirjoitettuja, löytyi ilahduttavasti niin paljon, että kaikkia en saanut edes mahtumaan juttuuni merkkimäärärajoituksen takia. Nämä kaksi jouduin jättämään pois: Kätketyt kasvot. Neljä vuotta talibanien ikeen alla (suom. Anu Partanen, WSOY, 2002) raportoi Latifa-nimellä kirjansa julkaisseen afganistanilaisnaisen tarinan, jonka hän on kirjoittanut yhteistyössä Chékéba Hachemin kanssa. Se alkaa vuodesta 1996, jolloin Latifa on 16-vuotias ja talibanit valtasivat Kabulin, ja päättyy vuoteen 2001, jolloin Afganistanissa alkoi uusi aikakausi, mutta Latifa on jo isänsä kanssa paossa Ranskassa. Teosta lukiessa tuntuu paikoitellen kuin lukisi raporttia eikä voi olla kaipaamatta kaunokirjallisia elementtejä, vaikka ajankuva näin välittyykin kirkkaasti.
Afganistanilaissyntyisen toimittajan Fariba Nawan kirja Oopiumin maa: erään naisen matka lapsimorsianten ja huumekeisareiden Afganistaniin (suom. Antti Immonen, Alligaattori, 2011) kertoo nimensä mukaisesti kirjoittajansa havainnoista Afganistanissa. Nawa palaa synnyinmaansa maisemiin 2000-luvulla ja perehtyy erityisesti huumekauppaan ja sen vaikutuksiin. Teos on tietopitoinen ja hyvin kirjoitettu, paikoitellen sitä lukee kuin jännitysnäytelmää. [Satu]
– Kiitos taas hyvistä lukuvinkeistä. Tässähän syntyy oikea runsaudenpula. [Sini]
– Voin näyttää sulle koko jutun, kun se on ilmestynyt. Kielikukko-lehden elokuun numerossa julkaistiin ensimmäinen osa kirjoittamastani Tulijoiden, lähtijöiden ja palaajien tarinat perspektiivin avartajina -jutusta. Toinen osa ilmestyy myöhemmin tänä vuonna. Sitä varten tuli myös luettua aikamoinen kirjapino. Osa niistä on tämän vuoden uutuuksia ja osa vahoja klassikoita. Jutun ensimmäisestä osasta suosittelen erityisesti Nura Farahin novellikokoelmaa Lumimaa (Otava, 2022). Se sisältää kertomuksia, jotka käsittelevät muun muassa Suomeen sopeutumista, ulkopuolisuutta ja somaliyhteisöä. Kertomukset ovat paikoitellen surullisia, hätkähdyttäviä ja masentaviakin mutta ehdottomasti lukemisen arvoisia ja omalla jännällä tavallaan kiehtovia. Nura Farah on aiemmin kirjoittanut kaksi Somaliaan sijoittuvaa romaania, Aavikon tyttäret (2014) ja Aurinkotyttö (2019). Niistä kirjoitan tarkemmin Kirjallisuutta kriisialueilta -sarjan kolmannessa osassa, joka käsittelee Somaliaan liittyvää suomenkielistä kirjallisuutta. Se ilmestyy Suomenopettajien helmikuun numerossa. [Satu]
– Nuo kaksi Nura Farahin aiempaa kirjaa onkin mun kuuntelulistalla äänikirjapalvelussa. Uusinkin kuulostaa kiinnostavalta. [Sini]
– Tulijoiden tarinoiden ekasta osasta haluan suositella Gaël Fayen Pienen pieni maa -romaania (suom. Einari Aaltonen, Like, 2018). Se on 10-vuotiaan Gabyn, Burundiin paenneen ruandalaisen äidin ja ranskalaisen isän pojan, kertoma tarina Burundin ja Ruandan sotien kauhuista ja niiden seurauksista erityisesti hänen perheensä näkökulmasta. Kertoja pakenee siskonsa kanssa Eurooppaan. Sisko haluaa unohtaa lapsuuden maan kokonaan: ”Siellä ei ole enää mitään, vain haamuja ja raunioita” (s. 10). Kertoja sen sijaan palaa Burundiin muistoissaan ja lopulta monien vuosien jälkeen fyysisestikin. Tästä riipaisevan koskettavasta romaanista on myös tehty samanniminen elokuva (2020). Sopisikohan se Helmetin leffahaasteen johonkin kohtaan? [Satu]
– Saattaisi sopiakin, mutta vaikea sanoa näkemättä. Ehkä kohtaan 34. Elokuvassa on lapsen näkökulma. [Sini]
– Eri artikkeleihin lukemieni kirjojen lisäksi lukulistalla on myös paljon muita kirjoja. Niistä voisin mainita kaksi. Toinen on argentiinalaisen Mariana Enriquezin romaani Yö kuuluu meille (suom. Sari Selander, WSOY, 2022). Muistanet kyseisen kirjailijan siitä loistokkaasta Mitä liekit meiltä veivät -kauhunovellikokoelmasta. Kauhun alueella liikutaan nytkin, kuten myös Argentiinan maisemissa. Nyt vain laajemmassa mittakaavassa – romaani on 655-sivuinen. Olen vasta sen alussa, mutta lukemani perusteella uskallan sanoa, että oikein hyvältä vaikuttaa tämäkin. [Satu]
– Muistan tämän kauhunovellikokoelman hyvin, ja se päätyi myös mulla kuunteluun. Yö kuuluu meille löytyy näköjään myös käyttämästäni äänikirjapalvelusta, jee! Hyvä, että vinkkasit tästäkin. Olisi saattanut jäädä multa huomaamatta. [Sini]
– Toinen lämpimästi suosittelemani teos on Pertti Seppälän suomentama ja toimittama Vaeltavat pilvet. Kiinalaisia erakkorunoja -kokoelma (Basam Books, 2021). Se sopii erityisen hyvin tähän syksyn väriloistoon. Perehdyin siihen Suomenopettajiin kirjoittamani kirja-arvion puitteissa ja olen palannut kirjaan uudestaan ja uudestaan. Se sisältää 300-luvulta 1350-luvulle sijoittuvia runoja viideltä kiinalaiselta erakkorunoilijalta. Oma runoilijasuosikkini on Shiwu eli Kivimaja. Tässä esimerkiksi runo 38 hänen ”vuorella asujan runoistaan” (s. 213):
Kokoelman runoissa luonto on keskeisessä asemassa, ja teoksessa tarjoillaan myös tietoa kiinalaisesta erakkokulttuurista, symboliikasta sekä monesta muusta runoja avartavasta elementistä. Pertti Seppälä on suomentanut myös kiinalaisten nykyrunoilijoiden tuotantoa, kuten Hai Zin ja Bei Daon runoja, joista olen vinkannut aiemmin. [Satu]
– Tuo joutilaisuus kuulostaa ihanalta. Täytyy ehdottomasti tutustua näiden erakkojen runoihin. [Sini]
– Muuten, EMMAssa on uusi näyttely, johon myös liittyy luonto. Sen nimestä löytyy lisäksi kirjallisuusviittaus: Nykyaikaa etsimässä. Tuo Olavi Paavolaisen esseekokoelman nimeä kantava näyttely on Emmassa tammikuun puoleenväliin asti. Siinä tarkastellaan jännästi taiteen, teknologian ja luonnon välistä suhdetta. Varsinkin yksi teos oli niin kiehtova, että aion käydä siellä uudestaan ihan vain sen takia. [Satu]
– Kiinnostava teema. Ehkä lähden silloin mukaan. [Sini]
© Tarusola
