Kahden ystävän kohtaaminen eräänä marraskuun lopun päivänä
– Hei, Satu! Taas on mennyt kuukausi hujauksessa. Mitä sun marraskuuhun on kuulunut? [Sini]
– Moikka, Sini! Mun marraskuu on koostunut teksteistä, tarinoista ja… pimeydestä. Onneksi nyt on luvassa Väriä ja valoa! Mitä sä odotat tältä näyttelyltä? [Satu]
– Ainakin on kiinnostavaa päästä näkemään rinnastuksia tuttujen kotimaisten ja kansainvälisten nimien välillä. [Sini]
– Joo, niitä on jännä nähdä. Mä odotan piristystä, väri-iloa ja uusia oivalluksia. Kiivetäänkö kohti ensimmäisiä elämyksiä? [Satu]
– No niin, tästä aikajanasta on varmaan hyvä aloittaa. [Sini]
– Janasta saakin hyvän käsityksen impressionismin syntyvaiheista ja kehityksestä. Silmiin osuu tekstistä yllättäen monia latautuneita sanoja kuten pahennus, hämmennys ja vastarinta, kun lukee uuden suuntauksen herättämistä aikalaisreaktioista. Näyttelyn esittelyssä nostetaan keskeiseksi lähtökohdaksi pohdinta siitä, “miksi impressionismin vaikutukset alkoivat näkyä suomalaisessa taiteessa vasta 1900-luvun kahtena alkuvuosikymmenenä”. Millaisia ajatuksia tämä herättää sussa? [Satu]
– Muutosvastaisuus on kai aika normaalia. Totutun kyseenalaistaminen asettaa uuteen tarkasteluun vallitsevan taidemaun ja monet uransa aikana arvostukseen nousseet taiteilijat ja heidän tuotantonsa. [Sini]
– Onneksi päästään nyt tarkastelemaan impressionismin perintöä näin nykyajan perspektiivistä. Näyttelyn esittelytekstissä kerrotaan tästä vuosien 1906–1916 ajanjaksosta Suomessa, jolloin suurin osa väripalettien väreistä kirkastui ja aiheet muuttuivat näin: “Kun aiemmin teoksissa oli kuvattu ahkeraa maaseudun työntekoa tai erämaaluonnon ainutlaatuisuutta, nyt keskiöön nousivat keskiluokkaisen elämän mukavuudet. Monet uudet aiheet, kuten kaupunkien puistot ja aukiot, ihmisiä kuhisevat torit, katunäkymät sekä auringonotto, alastomuus ja kimmeltävät merenrannat, kiinnostivat taiteilijoita.” [Satu]
– Teimme joskus taideopiskeluaikoina 90-luvun lopussa pienen gallupin muutamassa oppilaitoksessa. Tulokset toimivat pohjana performanssin suunnittelulle. Gallupissa kyseltiin esimerkiksi sosiaalialan opiskelijoilta heidän taidemaustaan. Ne, jotka osasivat nimetä suosikkitaiteilijoitaan kuvataiteen saralta, mainitsivat lähes kaikki impressionismin edustajia. Mukana oli tosin myös muutama kultakauden taiteilija ja kansainvälinen surrealismin edustaja. Nykytaiteilijoiden nimiä ei juurikaan noussut esiin. [Sini]
– Kiintoisa gallup! Keitä taiteilijoita opiskelijat nimesivät? [Satu]
– Claude Monet, Edgar Degas ja Pierre-Auguste Renoir muistaakseni ainakin. Varsinkin Monet tuli monelle ensimmäisenä mieleen. Taiteilijoiden etunimiä ei välttämättä muistettu. Muistatko millainen on sun ensimmäinen kosketus impressionismiin? [Sini]
– Ihan ensimmäistä en muista, mutta syvimmät muistijäljet syntyivät opiskeluaikana Lontoossa. Siellä viettämäni kesän aikana vierailin viikoittain eri taidemuseoissa, varsinkin The National Galleryssä ja Victoria and Albert -museossa. Siellä pääsin sukeltamaan impressionistiseen värikylpyyn ja myös sitä seuranneisiin jälki-impressionistisiin suuntauksiin. Erityisesti Georges Seurat ja hänen Bathers at Asniéres (1884) tekivät muhun silloin lähtemättömän vaikutuksen. Myöhemmin olen innostunut monista A.W. Finchin teoksista. Entäpä löytyykö täältä näyttelystä sun suosikkeja? [Satu]
– Oi, täällä on paljon suosikkeja! Pierre-Auguste Renoirin Polku korkeassa heinikossa (n. 1875) saa kuulemaan sirkkojen sirityksen ja tuntemaan auringon lämmön. Myös talven hyytävä kauneus on monissa maalauksissa mukana. Claude Monet maalasi Seineä uudelleen ja uudelleen eri vuodenaikoina. Jäiden lähtö Seinestä (1880) tallentaa tammikuisen hetken joen rannalla. Olen itsekin kokeillut ulkoilmamaalausta pakkasella hangessa istuen, ja tämä maalaus tuo muistoja kohmeisista sormista ja jähmeistä maaleista. Vaikka näyttelystä löytyy kansainvälisiä kuuluisuuksia, monet suosikkiteoksistani näyttelyssä ovat kuitenkin kotimaisia. Pekka Halosen huurteiset puut ja aurinkoiset talvimaisemat tuntuvat niin tutuilta ja kotoisilta juuri nyt, kun tuolla ulkonakin on nähty kauniita pakkaspäiviä ja lunta. Verner Thomén Borélyn puistossa (1909) on ikisuosikkini. Myös Ellen Thesleffin ja Magnus Enckellin värit ja maalausjälki ovat puhuttelevia. Onko sulla näyttelyssä suosikkiteoksia? [Sini]
– Mä pidän myös kovasti Ellen Thesleffin ja Magnus Enckellin tuotannosta, ja täältä löytyy monia hienoja teoksia. Tässä näyttelyssä on mun mielestä kuitenkin korostunut kyseisen aikakauden henki, jossa naiset ovat olleet enemmän tekemisen kohteita kuin tekijöitä. Se näkyy vahvasti esimerkiksi Alastonmalleja-huoneessa ja tuntuu näin vuonna 2023 tunkkaiselta. Ymmärrän, että mennyttä ei voi muuttaa, mutta ehkä sitä voisi vaikkapa reflektoida näyttelyteksteissä, jotka nyt vaikuttavat toistavan vanhan ajan kaavaa. Jäin miettimään, miltä näyttely vaikuttaa nykynuoren silmin. Myös Ellen Thesleffin ajatukset olisivat esimerkiksi voineet tulla jotenkin esiin muuten täysin miesvaltaisessa näyttelyssä, kun hänen kuitenkin mainitaan näyttelytekstissä olevan “ensimmäisiä värinkäyttönsä uudistaneita suomalaisia taiteilijoita”. [Satu]
– Niinhän se on. Oppilaiden kanssa tästä on puhuttu paljonkin. [Sini]
–Millaisia ajatuksia heillä on herännyt asiasta? On muuten ollut hauskaa, kun olet täällä monessa kohtaa sanonut tuon jokaisen opettajan lausahduksen eri muunnelmineen: “Tätä ois kiva käyttää opetuksessa!” [Satu]
– Tasa-arvosta puhutaan koulumaailmassa paljon. Tämä ei siis ole oppilaille uusi asia, mutta aina se on hyvä nostaa esille myös taiteen kontekstissa. Tässäkin näyttelyssä tulen varmasti vierailemaan oppilaiden kanssa. Halosen huurteiset puut ja aurinkoiset hanget herättävät aina keskustelua siitä, ettei lumen pinta ole aina valkoinen. [Sini]
– Eikä merikään ole aina sininen. Tämä näyttely tarjoaakin hyviä ja värikkäitä keskustelumahdollisuuksia. [Satu]
– Aivan! Mitäs me tehdään seuraavalla kohtaamiskerralla? [Sini]
– Vuosi kulkee kiivaasti kohti loppuaan. Ensi kuussa on jo siis perinteisen vuosikatsauksen vuoro. Näkemisiin viimeistään silloin ja valonlähteitä pimeään! [Satu]
©Tarusola
