Kahden ystävän kohtaaminen eräänä syyskuun päivänä

–Hei, Satu! Katselinkin tuolta kauempaa, että tutun näköinen hahmo! Mistä sä olet tulossa, ja mitä sun syyskuuhun kuuluu? [Sini]

– Moikka, Sini! Oi, mikä iloinen yllätys törmätä näin kadulla! Piipahdin just kiireisesti HAMissa katsomassa Helsinki Biennaalin teoksia, jotka tänä vuonna kietoutuvat Suoja-teemaan. Kiire on harmillisesti pilkuttanut syyskuun päiviä, mutta sä taisit ehtiä Vallisaareen asti? [Satu]

*

*

– Joo, ehdin käydä Vallisaaressa, mutta juuri tuo HAMin osuus on multa näkemättä. Kiinnostaisi kuulla sun ajatuksia vähän lisää. Onko sulla hetki aikaa rupatella Biennaalista? [Sini]

– On! Ja mä haluaisin kuulla sun kokemuksista Vallisaaressa! Mennäänkö vaikka tuonne penkille istumaan, kun tämä yllättävä syyskuun loppupuolen lämpökin hellii näin? [Satu]

– Tässä onkin hyvä paikka syysauringossa. Mulla on Vallisaaresta myös muutamia kuvia, jos haluut nähdä. [Sini]

– Joo, ehdottomasti! Löytyikö sulle sieltä jotain suosikkia? [Satu]

– Useampikin. Sisätiloja oli taas käytetty hienosti, kuten edellisinäkin vuosina. Voin kuvitella miten erilaiselta tämäkin filippiiniläisen Geraldine Javierin installaatio Todistaja (2025) näyttäisi valkoisessa galleriatilassa. Teoksessa on käytetty muun muassa ompelua ja kasvipainantaa. Siinä kasvien lehtien ja kukkien omat väripigmentit painetaan kasveista kankaalle esimerkiksi höyryttämällä. Teos oli todella kevyt ja liikkui hienosti ilmavirrassa. Häneltä oli esillä toinen teos Esplanadin puistossa, mutta sitä en ole nähnyt. Kävitkö sä siellä?  [Sini]

*

*

– Joo, kävin Espalla. Siellä Geraldine Javierilta oli teos nimeltä Maa, vesi, ilma, tuli, tyhjyys (2024), yhteisöllisesti toteutettu installaatio. Siinä oli talismaaneja, kasveja ja kierrätysmateriaaleja. Siitä sanotaan Biennaalin sivuilla näin: “Talismaanit toteutettiin taidepajoissa helsinkiläisten alakoululaisten ja muiden kaupunkilaisten kanssa. Rautalangasta taivutettiin luontoa sekä suomalaista ja filippiiniläistä kulttuuria kuvaavia symboleita, jotka käärittiin kankaisiin. Kankaat ja kierrätetyt metallipurkit, joihin on istutettu paikallisten kasvien taimia, saavat teoksessa uuden elämän. Installaatio kuvastaa ajan kulkua, kun ruoste värjää kankaita ja kasvit rönsyävät rakenteita pitkin.” Sitä ei tullut kuvattua vaan nämä Kalle Hammin ja Dzamil Kamangerin Ötökkäryijyt. [Satu]

*

– Näyttää hienolta! Näkyikö ötökkäryijyissä ötököitä?[Sini]

– En onnistunut bongaamaan ainuttakaan varsinaista ötökkää, mutta ympärillä parveilevat ihmiset tarjosivat puolestaan monta kutkuttavaa tarkkailuhetkeä. Millaisia luontoelämyksiä sulla oli Vallisaaressa? [Satu]

– Vallisaari itsessään oli taas elämys, ja vierailupäivänä oli kaunis ilma. Moneen teokseen sekoittui luonnon tuoksut ja äänimaisema, kuten heinäsirkkojen siritys ja laineiden liplatus. Rannassa kuvasin myös nämä Sara Bjarlandin rantaan ajautuneet surulliset delfiinihahmot. Teoksessa on monta osaa, ja se sopi hienosti näille rantakallioille. Tämä on yksi suosikkipaikkani Vallisaaressa. [Sini]

*

– Oi, delfiinit! Niiden tiimoilta on tullut paljon pohdittua ihmisen ja eläimen suhdetta ja sen rajoja erityisesti niissä maissa, joissa varsinkin turisteille järjestetään retkiä delfiinien luokse. Myös merikilpikonnat sekä niiden ja ihmisen suhde on ollut paljon mielessä jo pidempään.  [Satu]

– Siitä tulikin mieleen tämä Vallisaaressa ja Espalla esillä ollut irlantilaistaiteilija ja aktivisti Katie Holten. Hänen tavoitteenaan on muuttaa tapaamme ajatella erityisesti ihmisen ja kasvien välisiä suhteita. Teoskokonaisuuteen Opettelua paremmiksi rakastajiksi (Metsäaakkoset), 2025, taiteilija on piirtänyt metsäaakkoset Vallisaaressa kasvavista kasveista. Nämä aakkoset on muutettu fonteiksi, jotka saa ladattua biennaalin sivuilta. Keltainen palokalustovarasto oli muutettu Metsäkouluksi, jossa oli esillä Metsäaakkosten lisäksi koulun opaskirjanen. Myös Metsäkoulu-oppaaseen voi tutustua tästä samasta linkistä. Lisäksi teokseen liittyi yleisölle tarjottavat ohjatut metsäkävelyt. Niihin en harmi kyllä osannut hakeutua mukaan. Mitä muita teoksia sulle jäi mieleen biennaalista? [Sini]

*

– Kiitos Metsäkoulu-vinkistä! Tuosta oppaasta löytyy hyviä vinkkejä, joita aion soveltaa myöhemmin eräässä mulle rakkaassa metsässä.

Olin tosiaan vielä HAMissa perehtymässä siellä oleviin Biennaali-teoksiin. Mukaan mahtui monenlaista, mutta erityisesti yksi teos oli todella koskettava. Mulle tulee vieläkin kylmiä väreitä, kun ajattelen sitä (pun not inteded 🙂). Kyse on Jenni Laitin ja Carl-Johan Utsin videoteoksesta Isoäitimme kyyneleet (2023). En aina välttämättä ole videoteosten suurin ystävä, kun liikkuvaa kuvaa ajassamme tuntuu välillä olevan vähän liikaa, mutta tämä teos kyllä veti melkein jalat alta! Tiedän jo nyt, että tulen palaamaan sen äärelle mielessäni vielä monta kertaa. Koska olen nyt vasta prosessoimassa sitä ja kaikkia siihen liittyvää, haluaisin lainata sanoja Biennaalin sivuilta löytyvästä teoskuvauksesta:

“HAMin eteläisessä kaarihallissa esitettävä, yksikanavainen videoteos Isoäitimme kyyneleet on runollinen kuvaus ihmisen suhteesta maailmaan, jonka koko olemassaolo on uhattuna. Saamelainen elämäntapa perustuu talveen ja kylmyyteen. Pakkanen ja arktisten alueiden kahdeksan vuodenaikaa ovat elinehtoja perinteisille saamelaisille tavoille elää. Ilmaston lämpenemisen myötä pysyvästi muuttuvat vuodenajat tarkoittavat elämän raamien supistumista niin ihmisten muodostamille kansoille ja yhteisöille kuin muunlajisille eläimille, joiden maailmat ovat jäsentyneet arktisten olosuhteiden mukaisiksi.

Teoksen taustalla vaikuttaa ymmärrys siitä, kuinka kehojemme ja ympäristömme välillä on katkaisematon yhteys: se, mitä tapahtuu ympäristöllemme, koskettaa vääjäämättä myös meitä. Maan ja ympäristön trauma on myös sitä asuttavan ihmisen traumaa, sillä ihminen on ympäristöstään riippuvainen. Teos on kehotus hidastaa vauhtia, jotta luonnolla olisi aikaa parantua.” [Satu]

– Nyt kyllä harmittaa, että tuo teos jäi näkemättä. Toivottavasti siihen tulee kuitenkin uusi tilaisuus joskus. [Sini]

*

– Toivottavasti! Suosittelen sitä ehdottomasti! Teos niin kaunis, lyyrinen ja meditatiivinen pyörivine porotokkineen. Samalla melankolinen ja traaginen. Sen kuvakieli on niin esteettistä, verbaalinen kerronta koskettavaa, ja musiikki vahvistaa kokemusta. Ehdin kirjoittaa muistiin muutamia omia ajatuksiani katselun aikana, samoin kuin teoksessa esitettyjä lausumia ja kysymyksiä, jotka jäivät kaikumaan mieleeni. Esimerkiksi: “Sulavat jäätiköt ovat isoäitimme kyyneliä” ja “Mitä sinä tekisit, jos maailma loppuisi?”  [Satu]

– Vallisaaressa esillä ollut Ana Teresa Barbozan installaatio Toisiinsa punoutuvat tarinat (2025) tuo myös esille ympäristön merkitystä kulttuurille. Teoksessa on yhdistetty koivun tuohta ja Amazonin sademetsässä kasvavan yanchama-puun kuorta. Se on toteutettu yhteistyössä Puerto Maldonadosta kotoisin olevien Mariche-suvun käsityöläisten kanssa: “Kasvien ja ihmisten historiat ovat yhteen kietoutuneita kertomuksia, joissa kummallakin on vastavuoroinen rooli toisen kehityskaaren muovaajana ja matkatoverina. Kehittyipä kulttuurimme sitten suomalaisessa koivumetsässä tai Amazonin sademetsässä, on elämämme mahdollistajana aina ympäristömme meille tarjoamat voimavarat.”. [Sini]

*

– Oi, kuulostaa kiehtovalta! Niin kuin tiedät, puiden lumovoima on aina vetänyt mua puoleensa. Kohta pääsenkin taas sukeltamaan niiden syleilyyn sademetsien uumenissa. Tehtäisiinkö ensi kuussa etänä jotain niihinkin liittyen? [Satu]

– No mutta, sehän kuulostaa hyvältä. Oli kiva törmätä ja kohdataan lokakuussa taas etänä hyvin erilaisissa maisemissa. [Sini]

– Jee, niin tehdään! Auringonsäteitä arkeen ja palaamisiin lokakuussa! [Satu]

© Tarusola