Kahden ystävän kohtaaminen eräänä kesäkuun päivänä

– Moi, Satu! Ihanaa, kun kesäloma alkoi!

– Onko teillä matkasuunnitelmia, Sini?

– Kyllä, tarkoitus on reissata sekä kotimaassa että ulkomailla.

– Kiva juttu! Lähetä mulle kortti, jos ehdit! Olisi kiva saada kortti reissuiltanne!

– Olen kyllä aina ollut tosi huono lähettämään kortteja mutta lupaan yrittää.

– Mä rakastan postikorttien kirjoittamista ja saamista. Viime vuosina se on tosin vähentynyt kovasti sähköisen viestinnän myötä, mutta edelleen postilaatikkoon kolahtava kortti on iso ilo. Kartutan korttieni kokoelmaa aina mielelläni.

– Kortteja on varmaan kertynyt jo monesta maasta.

– Onhan niitä. Muistatko, kuinka vaikeaa Nicaraguan-matkallamme oli löytää postikortteja, postimerkkejä ja postilaatikkoa? Siltä reissulta jäivät kortit lähettämättä, ja kannoin ne käsimatkatavaroissa Suomeen.

– Muistan! Kortteja sentään lopulta löytyi, mutta siihen se sitten jäikin.

– Ne kortitkaan eivät olleet kaikkein houkuttelevimpia. Pidän korteista, joissa on jokin pieni visuaalinen tai verbaalinen juju, esimerkiksi sanaleikki tai muu hauska leikittely. Yritän myös kortteja kirjoittaessani keksiä jotain persoonallista sanottavaa, vaikka usein matkoilta tulee lähetettyä melko perinteisiä tervehdyksiä ehkä kiireestä johtuen.

– Itse olen usein aika vähäsanainen korttieni viesteissä. En kuitenkaan mielelläni osta kortteja, joissa on valmis teksti, ellei se ole jotenkin todella osuva.

– Juhani Seppovaaran kirjassa Elämän kortit (2014) ja sen saksankielisessä käännöksessä Ansichten eines Lebens Seppovaara käsittelee postikorttikokoelmansa kautta omia vaiheitaan ja niiden linkittymistä laajempaan yhteiskunnalliseen viitekehykseen. Kirjan takakansitekstissä kirjaa esitellään seuraavasti: ”Postikortit saivat ilmaa siipiensä alle ja kääntyivät Juhan elämänvaiheita heijasteleviksi kertomuksiksi. Kirjaan päätyneet runsaat kaksisataa korttia kertovat myös omaa tarinaansa. Korttien ja kertomusten palapeli näyttää millainen on erään vuonna 1947 syntyneen miehen Suomi ja Eurooppa – ja tämä mies itse.”

– Onko korttien kuvia ja niiden merkitystä käsitelty kirjassa jollain tavalla?

– Niitä on käsitelty kirjassa yllättävän vähän. Olisi ollut mielenkiintoista lukea postikorttien vaiheista enemmän. Kirjassa esiintyvät kortit herättävät lukijan mielenkiinnon, ja jäin ainakin itse pohtimaan niiden tarinoita pitkään. Monet kortit ovat visuaalisesti herkullisia ja sisältävät paljon kulttuurihistoriallista tietoa, josta olisi ollut mukava lukea enemmän.

– Entä onko postitaide sulle tuttu juttu? Taidemuoto on syntynyt 1950-luvun alussa. Suomessa postitaidetta on tehty 60-luvulta. Taiteilija lähetti toiselle pienen teoksen, kannanoton, piirustuksen, viestin tai kuvan. Periaatteena oli aluksi, ettei teos saanut olla arvokkaampi kuin kirjekuori, jossa se lähetettiin. Teoksen ei tietenkään tarvitse olla kuoressa. Tärkeintä on, että se kulkee postin välityksellä ja että saapuvaan postiin myös vastataan. Katso esimerkiksi näitä hauskoja teoksia Riitta Ikoselta.

– Kuulostaa houkuttelevalta! Nuo teokset vaikuttavat hienoilta.

– Voisinkohan perinteisemmän postikortin sijaan tehdä sulle postitaidetta? Entä haluaisitko lähettää vastauksen samassa muodossa?

– Joo! Miten edetään tarkalleen?

– Nyt vaan jäät odottelemaan postia ja vastaat sitten omalla postitaideteoksellasi. Voidaan vaikka ensi kuussa esitellä blogissa meidän postitaidetta.

© Tarusola