Sarjakuvaa aistimassa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä syyskuun lopun päivänä

– Hei, Satu! Mitä sun syksyyn kuuluu?

– Moi, Sini! Kiitos kysymästä, kivaa kirjallista kiirettä! Ollaan tänä vuonna puhuttu aika paljon aisteista ja sarjakuvistakin vähäsen. Tässä Matteo Farinellan kirjassa The Senses yhdistyvät molemmat.

– Kiitos, että lainasit mulle kirjan. Siinä käsitellään kyllä aika tarkasti eri aisteja ja aistimusten syntyä. Huomaa, että tekijä on sarjakuvataiteen lisäksi perehtynyt myös neurotieteeseen.

– Kyllä, hän on tosiaan tehnyt väitöskirjansa alalta, mikä tuo uskottavuutta faktoille, joita kirjasta löytyy paljon. Kirjan takana olevassa osiossa tekijä huomauttaa aistien käsittelyn pohjautuvan klassiseen viiden aistin luokitteluun mutta muistuttaa rajojen olevan liikkuvia, kuten luokitteluille on tyypillistä.

– Tarinan protagonisti Diane uppoutuu mielikuvitukselliseen seikkailuun, joka osoittautuu tarkaksi kuvaukseksi aistien toiminnasta ja siihen liittyvästä tutkimuksesta, sekä esittelee lukijalle myös alan tutkijoita. Diane tutustuu eri aisteihin näiden oppaiden avulla. Ajoittain aika vaikeaakin asiaa keventävät erilaiset eläinhahmot, jotka liittyvät keskusteluun ja muistuttavat siitä, miten aistien merkitys vaihtelee eri eläimillä. Sarjakuva muistuttaa myös aistien vaikutuksesta siihen, miten koemme todellisuuden. Ihmisen hajuaisti on todella vajavainen, jos verrataan esimerkiksi koiran hajuaistiin.

– Juuri yksi eläinhahmoista on suosikkini, satunnainen sivuhahmo koala. Siinä kohdassa on vähän sellaista luovaa kepeyttä ja huumoria, jota olisi mun mielestä voinut olla runsaammin.

– Matteo Farinellan sarjakuvien visuaalinen tyyli on mun mielestä hieno. Itse kuvittelisin, ettei näin tieteelliselle tutkimukselle uskollisen sarjakuvan piirtäminen ole välttämättä kovinkaan helppo homma. Tietyllä tavalla se estää visuaalisen ilottelun. Välillä ruuduissa tiuhaan vaihtuvien tutkijahahmojen, jotka olivat pääasiassa miehiä, määrä alkoi jo hieman kyllästyttää. Onneksi tarinan päähenkilöksi oli kuitenkin valittu nainen. Mitä sä tykkäsit tarinan visuaalisista ratkaisuista? Entä löytyykö suosikkikohtia?

– Ihan samansuuntaisia ajatuksia syntyi mullakin kirjaa lukiessa. Visuaaliset ratkaisut kevensivät paikoitellen raskasta asiaa. Lukiessa tuntui jatkuvasti, että aiheeseen erittäin hyvin perehtynyt asiantuntija on halunnut saada mahdollisimman paljon tietoa yksiin kansiin. Mun sisällöllinen suosikkikohta on kielien käsittely kuuloaistin yhteydessä, toonikielistä kertova kohta erityisesti.

–Mun suosikki oli seikkailu kielen päällä. Se herätti vahvimmin aistimuksia lukiessa. Jäinkin miettimään, että loppujen lopuksi tämä aisteista kertova kirja onnistui herättämään aistimuksia aika vähän. Sitä olisin kaivannut enemmänkin.

– Matteo Farinella on tehnyt aiemminkin sarjakuvakirjan, Neurocomicnimeltään. Se vaikuttaa myös kiinnostavalta.

The Senses -albumia lukiessa tuli mieleen omasta lapsuudesta animaatio, Olipa kerran elämä, ja sen myös Matteo Farinella kertoo vaikuttaneen omaan työskentelyynsä tuossa aivojen toimintaan keskittyvän Neurocomic-albumin tekoprosessista kertovassa videossa, joka löytyy kirjan kotisivuilta.

– Tämä The Senses -kirja on selvästi suunnattu vähintäänkin nuorille. Pienemmille sen sisältö on varmaankin vaikeaa ja paikoitellen puuduttavaa luettavaa. Ihan pienille tulee mieleen Lasten Keskuksen julkaisema Fiksut faktat -sarjaan kuuluva kirja Miten aistit toimivat?. Sen kurkistusluukkujen alle kätkeytyy tietoja aisteista pienille lukijoille.

Aisteista löytyy myös paljon kiinnostavia linkkejä, tunnetko näitä?

http://papunet.net/tietoa/aistit-vuorovaikutuksessa

https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/118934/Hukkanen_Johanna_Salmela_Milla.pdf?sequence=1&isAllowed=y

https://peda.net/polvijarvi/varhaiskasvatus/sp/esikot/aistit

https://www.varhaiskasvatuksentietopalvelu.fi/kampanjat/6843.html

https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/99510/brax_annu_kiviranta_veera.pdf?sequence=1&isAllowed=y

– Kiitos linkeistä! Täytyy tutustua ajan kanssa. Aisteja ja niiden kautta välittyvää tietoa tulee toki pohdittua paljon myös omassa työssä varhaiskasvatuksessa. Moniaistisuus kuuluu muutenkin olennaisesti kuvataidekasvatukseen, taiteen tekemiseen ja kokemiseen.

– Muuten, aistirunojen tekemiseen ohjataan uudessa herkullisessa Runomatkaopas-teoksessa. Huvittaisiko perehtyä siihen joskus, kun on aikaa?

– Ehdottomasti! Ensi kuussa onkin taas Helsingin Kirjamessut. Sieltä varmasti löytyy kiinnostavia aiheita myös blogiin.

– Joo, messujen työpajat Näpsäkkä nimigeneraattori ja Pellervo Puukengurun reissukaverit ovat jo tuota pikaa. Ties vaikka Pellervo saisi reissukaverin hauskasta koalasta. Tosi kiva päästä taas sukeltamaan messutunnelmaan aistit avoinna!

Kuvailua aistimassa

Kahden ystävän tapaaminen Suomen Kuurosokeat ry:n kommunikaatiopäällikön Riitta Lahtisen kanssa eräänä helmikuun päivänä

– Oli todella mukava tutustua Kulttuurin yhdenvertaisuus -foorumin Koskettavin veistos -näyttelyssä Kaarisillassa, Riitta.

– Siellä oli jännittävää kokea veistokset eri tavalla kuin yleensä – kosketellen.

– Tosi hienoa, että saatiin sinut vieraaksemme, Riitta!

– Teet mielenkiintoisia juttuja! Olet perehtynyt laajasti sekä kuvailuun että kosketusviestintään tutkimalla kumpaakin ja kirjoittamalla niistä. Tänään olisikin mielenkiintoista kuulla niistä tarkemmin!

– Millaista työsi Suomen Kuurosokeat ry:ssä on?

– Teen työtä Kommunikaatiopalveluissa, olen kommunikaatiopäällikkö. Työalueeni on koko Suomi. Opetan ja kehitän, tutkin ja teen materiaalia kuulonäkövammaisten ja kuurosokeiden eri kommunikaatiomenetelmistä. Näitä ovat mm. sormittamiset, viittominen kädestä käteen, tiedon saanti haptisesti, kuvailun eri menetelmät. Valmiit materiaalit tulevat meidän www-sivuille , ja ne ovat siellä kaikkien käytössä, palveluiden alta löytyy kohta kommunikaatiopalvelut.

Aisti kuvailu -kirjanne käsittelee kuvailua eri tilanteissa. Siinä puhutaan myös visuaalisesta lukutaidosta, jota kuvailijalla tulisi olla. Miten visuaalista lukutaitoa voi harjoitella?

– Visuaalinen lukutaito kehittyy harjoitellessa. Kun kuvailee paljon ääneen näkövammaiselle, kertoo mitä näkee ja kuuntelee kysymyksiä. Näin oppii huomaamaan, mikä kuvailussa toimii visuaalisesta puheelle kääntämisessä. Vastaanottajien kysymykset ja kommentit ohjaavat paljon kuvailun suuntaan vuorovaikutteisessa tilanteessa. Uskon myös, että piirtäminen, käsillä kuvailu, taiteihin perehtyminen, historian lukeminen… kaikki auttaa. Kuvailtavaa on paljon, oikeastaan kaikki, mitä on ympärillä. Kun kuvailin vaakunoita miehelleni, luimme niistä lisätietoja, aloin myös nähdä vaakunoissa olevia symboleja, joita en ollut ennen huomannut. Urheilutilanteita kuvaillessa eri tekniikoihin perehtyminen harjaannuttaa näkemään liikettä. Visuaalisen lukutaidon ohella myös auditiivinen kuuntelutaito on yhtä tärkeää kuulovammaiselle äänimaailmaa kuvaillessa. Musiikkia kuunnellessa instrumenttien erottaminen liittyy tähän taitoon.

– Mitä muita ominaisuuksia ja taitoja kuvailija tarvitsee visuaalisen lukutaidon lisäksi?

– Laajaa sanastoa, uteliaisuutta, olla tietoinen omista ympäristön poimimista tiedoista. Äänen käyttöä, nopeaa päättelykykyä ja informaation yhteen liittämistä. Myös eri kuvailun menetelmien liittämistä osaksi ympäristön kokemista.

– Entä miten kuvailija voi kehittää eri aisteja?

– Tekemällä ja kuuntelemalla paljon ympäristöä ja erilaisia kuvailuja lappujen alla ns. sokkona. Itse käytän silmälappuja ja korvakuulokkeita. Herkistytän kehoa vastaanottamaan erilaisia viestejä. Kannattaa kokeilla syödä joskus sokkona vaikkapa ravintolassa tai kävellä erilaisilla pinnoilla ja kauppakeskuksissa (miettiä mitä kauppoja on) tai vaikka vain toimia kotona lappujen alla.

– Olemme kuulleet puhuttavan kuvailusta ja kuvailutulkkauksesta. Mikä niiden ero on?

– Kuvailutulkkaus lyhyesti on visuaalisen sanallistamista. Kulttuuripalvelu on ansiokkaasti ajanut taiteiden, taideteosten, elokuvien ja teatterin kuvailutulkkausta. Kuvailun näen laajempana kuin vain taide-esitysten kuvailemisen. Kaikkea voidaan kuvailla. Kuvailuun liittyy myös eri menetelmien käyttö, kuten kohteiden tutkiminen eli haptinen tutkiminen, keholle piirtäminen, 3D-tuotteet, äänikuvailu, kuvat, liikkeillä kuvailu eli tilanteessa kohteen kokeminen kokonaisvaltaisesti.

– Voiko kuka tahansa kuvailutulkata?

– Olen kuvailutulkki ja olen käynyt siihen koulutuksen. Olen viittomakielen tulkki ja olen saanut siihen koulutuksen. Olen opettaja ja olen saanut siihen koulutuksen. Osaan suomea, mutta en ole saanut koulutusta suomen kielen opetukseen. En siis lähde sitä opettamaan. Ajattelen, että jokainen henkilö käyttää perustason kuvailua joka päivä. Ammatillisella tasolle pääsemiseksi tarvitaan kuitenkin koulutusta ja harjoitusta.

– Eri vastaanottajaryhmien välillä on eroja. Miten tämän voi ottaa huomioon vuorovaikutuksessa ja erityisesti kuvailussa?

– Itse olen opiskellut tätä vuosien mittaan eri koulutuksissa. Ikä- ja kulttuurierot vaihtelevat. Lasten sanasto on jo erilaista. Kokemustausta, kuvailtavien kohteiden tuttuus jne. Kun menimme mieheni kanssa Floridaan avaruuskeskukseen, mieheni tiesi, että en tunnista kaikkia raketteja. Niinpä hän osti mukaan pienoismallit kaikista, joita näyttämällä pystyin kertomaan, mikä raketti on kyseessä ja miten se on näytillä. Lapsille kuvaillessa sanasto on jo eri. Syntymäsokeille lapsille on käsitteet opetettava konkreettisesti. Viittomakieliset ovat siinä suhteessa onnekkaita, että heidän kielijärjestelmänsä rakentuu niin, että asiat ovat tietyillä paikoilla, kolmiuloitteisesti. Puheella kuvaillessa kuvailu on lineaarista sanojen virtaa.

– Soveltuvatko Aisti kuvailu -kirjassa olevat harjoitukset mielestäsi myös perusopetukseen?

– Kirja on hyvä perusteos esimerkkeineen ja harjoituksineen. Sitä käytetään kuvailun opetuksessa.

– Olet kehittänyt väitöstutkimuksesi myötä kosketusopin, joka perustuu haptiisien käyttöön. Voisitko kertoa tästä hieman tarkemmin?

– Kosketusviestit ovat luonnollinen osa humaania kontaktia. Jo vauvana saamme kosketusopin perusteita kehollemme. Jokaiseen kosketukseen liittyy tapa tuottaa se eli kielioppi.Koska parisuhteeni ja vuorovaikutukseni mieheni kanssa perustuu kosketukseen, huomasin nopeasti, että viesteihin liittyi eri tuottamisen tapoja – painovoima, liike, liikkeiden suunta, rytmi, vauhti, alue jne. Aloin tutkimaan niitä. Kutsun näitä hapteemeiksi. Minulle nämä ovat kuin sanojen foneemit.

– Miten kiinnostuksesi alkaa kehittää haptiiseja lähti liikkeelle?

– Kun mieheni kuulo- ja näkövamma eteni, olimme uusien mahdollisuuksien ja valintojen edessä. Mieheni Russ aloitti 1990-luvulla musiikkiterapian opinnot Sibelius Akatemiassa ainoana kuurosokeana opiskelijana. Ensimmäisellä oppitunnilla kuunneltiin musiikkia ja kerrottiin tarinaa. Mieheni tunsi musiikin vibraationa – ja tarinan kosketuksen kautta! Siitä lähti 20 vuotta kestänyt kosketusviestien eli haptiisien kehittäminen ja tutkiminen. Olen onnekas, kun sain ja saan arjessani paljon kosketusviestejä (en sekoita näitä seksuaaliseen kosketukseen!). Kutsumme tietoisen kosketusviestien järjestelmää sosiaalishaptiseksi kommunikaatioksi. Haptiisien eli kosketusviestien tuottaminen on hapteeraamista.

Kehotarinoita haptiiseilla. Kosketusviestejä kaikenikäisille (2014) -kirjassa, jonka olet kirjoittanut yhdessä Russ Palmerin kanssa, käsitellään muun muassa tunnehaptiiseja. Mitä tunnehaptiisit ovat?

– Tunnehaptiisit ovat kosketuksella tuotettuja eli hapteerattuja viestejä. Jos ei näe toisen kasvojen ilmeitä tai kuule tunneilmaisuja puheesta, voidaan ne tuottaa esimerkiksi käteen tai selkään. Esimerkiksi kun olemme kyläilemässä mieheni kanssa ja keskustelemme kaikki vuorotellen, voin hapteerata mieheni jalkaan huomaamattomasti omat palauutteeni ja ilmeet. Jos olen samaa mieltä, se on kyllä-palaute (ns. taputus). Tähän liittyy, mikä on myönteisyyteeni laatu. Jos olen kovasti samaa mieltä, niin painovoima ja vauhti muuttuu. Jos epäröin, niin painovoima on kevyempi, rytmi rauhallisempi. Tunnehaptiisit sellaisenaan voivat olla kuin hymiöt. Hymy on kaari, nauru on kuin kehon nopea värähtely, kosteat silmät / kyyneleet ovat kyyneleitä. Ilmehaptiisit löytyvät myös www-sivuiltamme.

– Milloin ja missä viimeksi Suomessa koit näyttelyn, joka oli erityisen koskettava?

– Suomessa hmm…. Minulla on mieheni kanssa vahvana kehollisena kokemuksena Waterloon museossa 15 minuutin Wellingtonin ja Napoleonin taistelu kolmiulotteisena filminä. Jaoin sen Russin kanssa kuvailuna keholle kosketuksella ja liikkeellä. Filmin päätyttyä olimme muutaman hetken hiljaa, hengästyneinä yhteisestä kokemuksesta. Kyyneleet valuivat meidän molempien kasvoilta. Suomessa se oli viime syksyn Kosketeltavin veistos -näyttely, jossa Santeri, täysin kädestä käteen viittova henkilö, kertoi, miten hän saavuttaa taiteen; pelkkä kuvailu ei riitä, on saatava mahdollisuus itse saada tietoa omilla aisteilla, tutkimalla ja koskettamalla.

– Olisi hienoa, jos tällaisia näyttelyitä järjestettäisiin Suomessa enemmänkin.

– Paljon kiitoksia todella antoisasta keskustelusta, Riitta!

© Tarusola, Riitta Lahtinen (riitta.lahtinen@icloud.com)

Pimeässä

kohtaaminenPimeässä kopio

Yhden ystävän kirje toiselle Hampurista Helsinkiin

Ahoi!
Tervehdys Elben rantamilta! Olen täällä samoissa maisemissa, joissa kirjoitin viime vuonna Reviiri 2015 -antologiassa ilmestyneen Pöllökavereita Elben rannalla -tarinan kielitaituri Lillin seikkailuista merikarhuisoisänsä kanssa.
125

Nyt haluan jakaa kokemuksen, joka sai minut miettimään aisteja ja niihin liittyviä tuntemuksia hyvin konkreettisesti. Kävelin Hampurin Speicherstadtin varastorakennusten, kanavien ja hansakaupungin kauppatunnelman keskellä sijaitsevassa Dialog im Dunkeln -nimisessä näyttelyssä suoraan pimeyden syliin ja menetin toviksi aisteistani kaikkein arvokkaimman, näön. Dialog im Dunkeln on nimensä mukaisesti vuoropuhelu pimeydessä. Kokonaisuus on rakennettu noin 400 neliömetrin suuruisena erääseen varastorakennukseen, ja sen konsepti on seuraavanlainen: Se on eräänlainen rata-alue, jonka läpi kuljetaan täysin pimeässä sokean oppaan opastamana. Opastettuja kierroksia järjestetään 60 minuutin ja 90 minuutin pituisina pienissä ryhmissä.

Osallistuin 90-minuuttiselle kierrokselle kahdeksan hengen ryhmässä Ramon-nimisen oppaan johdolla. Ennen kuin kierros alkoi, eräs henkilökuntaan kuuluva sokea nainen jakoi meille näyttelytilan aulassa valkoiset kepit ja ohjeisti meitä niiden käytössä. Sitä ennen olimme jo jättäneet säilytykseen kaikki valaisevat esineet, kuten kännykät ja fosforisina hehkuvat kellot. Kepit saatuamme siirryimme alueelle pitkin käytävää, joka muuttui eri etappien aikana vähitellen pimeämmäksi, kunnes lopulta seisoimme totaalisessa tummuudessa. Pimeyden keskellä meitä tervehti ääni, joka esittäytyi Ramoniksi. Hän kertoi toimivansa meidän oppaanamme tuon puolitoistatuntisen ajan. Ramonin ääni kuulosti iloiselta ja ystävälliseltä. Meidän muiden äänissä oli havaittavissa hermostuneisuutta, kun esittelimme itsemme toisillemme ja oppaallemme. Seisoimme pimeässä ryhmänä, joka oli opastamme lukuun ottamatta nähnyt toisensa vain muutamien minuuttien ajan aulassa. Tunsin oloni oudoksi ja avuttomaksi ja aistin samoja tuntemuksia muissa.

Oppaamme kerrottua meille tarkemmin kierroksemme kulusta lähdimme liikkeelle pimeydessä. Reittimme kulki kuulemma selkeitä polkuja pitkin, mutta minusta tuntui kuin olisin harhaillut päämäärättömästi epämääräisessä mustuudessa. Laskin mielessäni 90 minuutin olevan todella pitkä aika pimeydessä. Varsinkin, kun tarkoitus oli päästä eteenpäin ja selviytyä erilaisista arkisista haasteista, joita reitin varrella tulisi vastaan. Huidoin pitkää opaskeppiäni edessäni kulkuväylän kaukana toisistaan sijaitseviin reunoihin, ja minusta tuntui, etten ikinä selviäisi reittiä loppuun asti. Mietin, voisinkohan keskeyttää kierroksen, jos panikoituisin pahasti. En ole koskaan joutunut totaalisen paniikin valtaan, vaikka olen muutamia kertoja elämässäni ollut vaarallisissakin tilanteissa. Nyt paniikin tunne oli kuitenkin lähellä. Törmäilin eteenpäin ja kaduin koko ideaa. Miksi en ollut vain jäänyt kirjoittamaan kanavan varrella sijaitsevaan inspiroivaan teekonttoriin?

teehuonePieni

Ajatus eläytymisestä sokean ihmisen maailmaan ja omien aistiensa haastamiseen oli tuntunut mielenkiintoiselta perehtyessäni Dialog im Dunkeln -konseptiin ja koululaisille suunnattuun opetusmateriaaliin. Näyttelyreitin pimeydessä soimasin itseäni. Kyllähän minä olin tarpeeksi empaattinen ihminen muutenkin ja osasin eläytyä toisten ihmisten asemaan. Sitä paitsi olin perehtynyt sokean elämään omakohtaisesti toimiessani opiskeluaikoina erään sokean saksalaisen opiskelijan avustajana hänen opiskellessaan suomea oikeustieteen opintojensa lisäksi. Miksi olin nyt lähtenyt törmäilemään täysin pimeässä ventovieraiden ihmisten kanssa?

Jännitys kivisti kehoani, ja sormet melkein krampaten puristin opaskeppiäni yhä tiukemmin. Keppi oli ainoa oljenkorteni, ja heilutin sitä vimmatusti puolelta toiselle polulla, joka kiemurteli pimeydessä. Niin heiluttivat muutkin ryhmäläiset. Välillä kepit kalahtivat toisiinsa. Välillä joku törmäsi minuun ja hetken päästä minä johonkuhun. Oppaamme ääni kuului pimeydessä rauhoittavana, kun hän kulki edellämme ja antoi meille ohjeita, mihin mennä ja mihin kiinnittää huomiota matkalla. Meidän muiden äänet eivät olleet rauhallisia, mutta silti minusta oli lohdullista kuulla ne. En ollut yksin avuttomana pimeydessä, vaan kaikki muutkin kamppailivat askeltensa, suunnan ja pelkojensa kanssa. Vain oppaamme oli leppoisa ja asiantuntijuudessaan vakuuttava. Hän ohjasi meitä jatkuvasti tarkkailemaan ympäristöämme. Mitä kuulemme? Haistamme? Tunnemme? En ollut alussa kiinnostunut kokemaan yhtään mitään. Ainoa tavoitteeni oli eteenpäin pääseminen. En halunnut aistia mitään muuta kuin retin ulos pimeästä. Tuoksujen ja äänien sijasta mielessäni hakkasi vain yksi ajatus: kunpa vain selviäisin pois radalta ulos, pääsisin pimeydestä valoon ja näkisin taas kaiken! Kaipasin kaikkia niitä värejä, jotka olivat vielä hetki sitten olleet näkökentässäni Hampurin kaduilla kulkiessani.

KukkakauppaPieni

Reittimme kiemurteli vaihtelevien etappien halki. En kuvaile niitä järjestyksessä enkä paljasta kaikkea jännityksen säilyttämiseksi. Suosittelen nimittäin kaikille todella lämpimästi tuon näyttelyn kokemista itse. Reitin varrelle mahtui monimuotoisia aistielämyksiä ja erilaisia tiloja, jotka synnyttivät erilaisia tuntemuksia. Kokonaisuus on rakennettu kaiken kaikkiaan onnistuneesti tuulentuiverruksineen, monimuotoisine materiaaleineen ja realistisine äänineen. Taidokkaan toteutuksen ansiosta eri ympäristöt vaikuttavat autenttisilta. Kerran matkan varrella tunsin todellista pelkoa, kun kompuroin vilkkaan kadun yli kovassa metelissä. Minusta tuntui kuin olisin todellakin jäänyt ohikiitävien autojen jyräämäksi. Siitä kokemuksesta selvittyäni rauhoituin vähitellen. Lopulta aloin luottaa siihen, että pääsen eteenpäin, vaikka kulkeminen ei koskaan muuttunutkaan kovin sujuvaksi. Koko reitin ajan me ryhmäläiset törmäilimme edelleen toisiimme, päädyimme kummallisiin paikkoihin ja sähläsimme keppiemme kanssa. Välillä joku melkein kamppasi minut, ja itse tallasin jonkun jaloille.

Eniten pimeydessä orientoitumista auttoivat toisten äänet, kaikkein eniten oppaamme valoisa puhe. Olisin mieluiten seurannut opastamme tiiviisti koko matkan, sillä hän oli ainoa meistä, joka kulki reitillä vakaasti ja vaikeuksitta. Hän kertoili meille monenlaisia yksityiskohtia tiloista, joissa olimme, ja antoi vinkkejä, miten saamme reitin varrella selville tietoja, jotka hyödyttävät meitä selviytymisessä. Hän ohjasi meitä tunnustelemaan eri materiaaleja ja kuuntelemaan tarkasti, mitä ympärillämme kuuluvat äänet kertovat meille kulloisestakin ympäristöstä. Monet ryhmäläisistä kysyivät varsin henkilökohtaisiakin asioita oppaamme sokeudesta ja elämästä sokeana. Hän vastaili todella kärsivällisesti ja torjui tahdikkaasti liian tungettelevat kysymykset, joita monet esittivät varsinkin lopussa, jolloin olimme kokoontuneet keskustelemaan kokemuksistamme pimeyden keskellä sijaitsevaan kahvilaan.

Kun 90-minuuttinen törmäilymme pimeydessä oli ohi ja hyvästelimme oppaamme, jotkut toivoivat saavansa nähdä hänet. Hän vastasi pysäyttävästi, ettei se olisi reilua, sillä hänkään ei voi koskaan nähdä meitä. Kiitettyämme opastuksesta hän poistui tilasta ja me kuljimme ohjeet saatuamme asteittain kohti valoa. Odottaessamme välitilassa silmiemme tottuvan valoon silmäilimme vaivihkaa toisiamme. Kenen kanssa olimmekaan vaeltaneet pimeydessä? Samalla kirjoitimme vieraskirjaan kiitoksemme Ramon-oppaallemme ja spontaanit ajatuksemme kokemuksesta. Kaikki olivat vaikuttuneita varsinkin oppaastamme, joka oli ollut majakkamme pimeydessä. Hän oli auttanut meidät läpi tuon alussa täysin mahdottomalta tuntuneen radan, ja hänen positiivisuutensa ja ystävällisyytensä oli saanut meidät tuntemaan olomme lopulta turvalliseksi. Hänen opastuksensa ansiosta en ollut panikoitunut, vaikka olin menettänyt minulle tärkeimmän aistini ja ollut ilman sitä totaalisen avuton. Ajatus siitä, että oppaamme on menettänyt tuon aistin lopullisesti eikä vain 90-minuuttisen kierroksen ajaksi, tuntui hurjalta. Nyt tiedän, miksi tarvitsin tuon kokemuksen ymmärtääkseni näköaistin merkityksen syvällisemmin ja ennen kaikkea omakohtaisesti. Tällä hetkellä, tässä aistimusten ilotulituksen keskellä, minun ei tarvitse kuin laittaa silmäni kiinni ja pystyn palaamaan kaikkiin niihin tuntemuksiin, joita tuon reitin varrella koin. Nyt kuulen tarkemmin myös sataman äänet ja haistan Elbessä virtaavan veden ja vastapaahdetun kahvin tuoksun. Värit ympärilläni näyttävät pimeyden jälkeen kirkkaammilta kuin ennen. Toivon muistavani sulkea silmät aina, kun alan kokea asiat liian itsestäänselvinä.

Liebe Grüße
Satu

Strandpauli2pieni

© Tarusola

Fredalla

varjot_seepia

Eräänä maaliskuun alun päivänä kahden ystävän kohtaaminen sateisella Fredrikinkadulla eli tuttavallisesti Fredalla Helsingissä

– Hei, Satu! Mitäs olet puuhaillut viime aikoina?

– Moi, Sini! Kiva nähdä! Olen tässä juuri tarkastelemassa eri kieliä Fredalla.

– Etkös ole kirjoittanut näistä kadun kielistä kerran jotain?

– Joo, yhdessä Turun Sanomissa julkaistuista kolumneistani käsittelin kielimaisemaa ja arjen kielipolitiikkaa. Kävelin Saksalaiselta koululta Bulevardille ja tarkastelin, mitkä kielet saavat Fredalla tilaa – ja toisaalta mitkä eivät saa. Kolumni on julkaistu 1.2.2015.

– No, onko tämä maisema muuttunut kirjoituksesi jälkeen?

– On se muuttunut. Silloin keräsin kyseisen kadunpätkän varrelta yhteensä kymmenen kieltä. Eniten bongasin suomea, ruotsia, englantia ja ranskaa. Joukossa oli satunnaisesti esimerkiksi venäjää, kiinaa ja italiaa. Suomi, englanti ja ranska hallitsivat liikkeiden nimissä, ja joukkoon mahtui myös kahden kielen yhdistelmiä. Erilaiset viralliset ja epäviralliset tiedotukset esimerkiksi näyteikkunoissa olivat yleensä suomeksi, ja osassa oli lisäksi englantia. Monikielisin kyltti oli erään yksityisen hammaslääkäriaseman nelikielinen kyltti, jossa kerrottiin suomeksi, ruotsiksi, englanniksi ja saksaksi kyseessä olevan hammaslääkäriasema. Lisäksi siinä informoitiin vielä ajanvarauksesta. Tuollahan se kyltti onkin! Tässä ajassa kauppoja on tullut ja mennyt ja kieliä niiden mukana. Uusiakin kieliä on siis ilmestynyt kielimaisemaan. Nyt jokainen kävelijä voi tehdä uuden kielikartoituksensa.

– Muutoksia tuntuu tapahtuvan nopeasti. Tarkastelu on varmasti antoisaa.

– On! Olen huomannut, että kiinnitän ylipäänsä paljon huomiota kielellisiin asioihin. Tarkkailen katukuvassa näkyviä ja kuuluvia kieliä. Se on varmaan kieli-ihmisen ammattitauti. Tästäkin olen kirjoittanut aiemmin. Entäpä miten ympäristöään havainnoi kaltaisesi kuvaihminen? Mitä ajatuksia nämä kielityypin pohdinnat herättävät taidetyypissä?

– Täytyy sanoa, että kiinnitän vähemmän huomiota itse kieleen tai kieliin. Reagoin vahvemmin kielen visuaalisiin muotoihin ja kuvien viesteihin.

– Ovatko valintamme mielestäsi enemmän tiedostettuja kuin tiedostamattomia?

– Katsojan omat mielenkiinnon kohteet vaikuttavat varmasti, mutta tarkastelun kohteen voi myös valita tietoisesti. Kuvataiteilijana mieleeni tulevat luonnollisesti monet tavat, joissa kävelyä tai harhailua on käytetty taiteen tekemisessä.

– Mitäköhän meiltä jää havainnoinnin ulkopuolelle?

– Kaupungin kadut tarjoavat niin paljon virikkeitä ja ärsykkeitä sekä tarkasteltavaa monille aisteille, että paljon jää aina myös huomaamatta.

– Mieleeni muistui muuten Wanderlust-kirja, jossa sen kirjoittaja Rebecca Solnit käsittelee kävelemisen historiaa sekä maalaismaisemassa että kaupunkien kaduilla. Kirjassa tarkastellaan myös kaunokirjallisuuden hahmojen kävelyjä ja havainnointeja. Oletko lukenut sen?

– Täytyypä ottaa lukulistalle. Kävelemisestä onkin kirjoitettu paljon. Luin eilen tosi mielenkiintoisen artikkelin, jossa Anne K. Keskitalo käsittelee kävelemistä kuvataiteellisena ajattelu- ja havainnointitilana. Se on siinä Ihan taiteessa. Puheenvuoroja taiteen ja tutkimuksen suhteesta -kirjassa, josta kerroin viime viikolla.

– Siihen on kyllä perehdyttävä! Katu voi myös olla hyvä oppimisympäristö. Kielenopettajana näen tässäkin kadulla paljon sellaisia elementtejä, joita olisi herkullista käyttää opetuksessa, kuten kylttejä, tiedonantoja ja näyteikkunoiden viestejä. Kielitietoisuutta voi vahvistaa koulussa, ympäristössä ja kotona – kaikkialla.

– Aivan! Kuvataidekasvatuksen opiskelijana olen huomannut, että tarkastelen asioita yhä enemmän myös opettajan näkökulmasta. Pohdin, miten oppilaita voisi ohjata tehtävien avulla havainnoimaan ja dokumentoimaan havaintojaan.

– On antoisaa tutkia esimerkiksi kadun mainoksia, yritysten identiteettejä ja erilaisia keinoja saada kulkijan huomio kiinnittymään viesteihin. Mitä ajatuksia nimet tai logojen värit ja muotokieli herättävät? Välittävätkö ne tarkoitettuja sisältöjä? Kenelle ne on suunnattu? Entä miten kulkijoita ohjataan kadulla tietyille reiteille erilaisten opasteiden avulla? Millaisia piktogrammeja kadulla tulee vastaan?

– Siinä onkin paljon yhteistä analysoitavaa sekä kuviksen että kieliaineiden opettajille.

– Muuten, Arkkitehtuurimuseossa oleva Arkkitehtuurimme vuosikymmenet -näyttely tarjoaa hyviä ja monipuolisia virikkeitä kaupungin tarkasteluun. Museon ideoimaa Etsi detsku -salapoliisitehtävää voi jatkaa opettajan johdolla museon ulkopuolella.

– Kuulostaa houkuttelevalta! Tuossa näyttelyssä on käytävä ehdottomasti!

– Kadulla on kiinnostavaa tarkastella kaupungin arkkitehtuuria ja niitä ajallisia kerrostumia, joita matkalta löytyy. Talojen julkisivuja, yksityiskohtia ja sisäpihoja.

– Rakennuksiin liittyy tietysti myös paljon historiaa ja tarinoita. Useista kaupungeista löytyy opastettuja kierroksia. Niistä saa vinkkejä esimerkiksi Jalan-blogista.

– Kadulla voi kohdata myös paljon sattuman kautta syntynyttä tarkasteltavaa. Mielikuvitus ja leikkisä asennoituminen katsomiseen voi muuttaa ympäristön arkiset asiat, esimerkiksi roskat, hauskoiksi yksityiskohdiksi, kuten Tomas De Rita on osuvasti havainnoinut.

– On siis hyvä kävellä avoimin mielin ja aistit auki. Varsinkin lapsen kanssa liikkuessa tulee havainnoitua ympäristöä virkistävistä vinkkeleistä. Kadun ylityskin voi olla pieni performanssi. Oletko nähnyt sen norjalaisen suojatienylitysvideon, jossa liikennemerkki ohjaa ylittämään kadun Monty Pythonin tyyliin?

– Enpäs ole.

– Odota, kun etsin sen sinulle. Tässä!

– Mahtavaa! Tuollaisia pitäisi olla enemmänkin. Sääli, että byrokratian koukerot taisivat puuttua tähänkin hauskuuteen.

– Pian Helsingissäkin voi olla mahdollista ihastella juoksuperformanssia.
Kadulla kulkijoiden seuraaminen on kyllä muutenkin todella mielenkiintoista ja inspiroivaa. Erilaiset tavat kulkea, pukeutua, kommunikoida ja olla julkisessa tilassa ovat kiehtovaa seurattavaa.

– Todellakin. Teen usein nopeita piirroksia, jotka toimivat muistiinpanoina ja saattavat herätä myöhemmin eloon jossain animaatiossa tai kuvituksessa.

– Huh, mikä hirveä tööttäyskonsertti!

– Joku kuski unohtui ilmeisesti tarkastelemaan katua eikä huomannut valon vaihtumista vihreäksi. Siitä tulikin mieleeni äänimaisema. Millainen kuva ympäristöstä muodostuu, kun sulkee silmät? Mitkä asiat korostuvat?

– Kieli kuuluu ja näkyy. Kirjoittavan ihmisen näkökulmasta on todettava, että havainnot ovat todella tärkeää ja hedelmällistä pohjaa teksteille! Kadun vilinässä tekemiään havaintoja voi hyödyntää kirjoittaessaan. Ne herättävät tarinan hahmoineen eloon ja lisäävät tekstin autenttisuutta. Visuaalisen ulottuvuuden lisäksi hyvä teksti tuntuu, tuoksuu, maistuu ja kuuluu.

– Hei, nyt on kiiruhdettava eteenpäin. Kiitos, sain muuten monia uusia näkökulmia tähänkin kadunpätkään.

– Kiitos, samoin! Jatketaanko juttua ensi kerralla? Tuletko silloin meille kahville?

– Kiitos kutsusta, voin tuoda ässäkeksejä!

kadulta

© Tarusola