Tyhjän paperin äärellä

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä huhtikuun lopun päivänä

– Onko tämä Marja-Riitta Vainikkalan ja Marja-Liisa Kaltilan vuonna 2008 ilmestynyt kirja Sanasta kuvaksi, kuvasta sanaksi tuttu sulle, Sini?

– Ei ole, mutta kiinnostaa ainakin nimensä puolesta.

– Kirja on suunnattu kirjoittamisen ja kuvataiteen ryhmien käyttöön. Siinä kirjoittamisen ohjaaja Marja-Riitta Vainikkala ja kuvataideopettaja Marja-Liisa Kaltila käsittelevät kirjoittamisen ja kuvantekemisen yhteyttä. Kirja pohjautuu ajatukselle: ”Kuva voi olla kirjoittajan virike ja kirjoittaminen kuvantekijän virike.” Tekijät ovat inspiroituneet kirjailija, kirjoittamisen ohjaaja ja kuvataiteilija Natalie Goldbergin menetelmistä ja luovan prosessin näkemyksistä. Goldberg painottaa paljon luovan työskentelyn alkuvaihetta, jolloin hänen mukaansa kannattaisi leikkiä rohkeasti ja jarruttelematta eri alojen keinoilla. Hänen teoksensa Lukeva mieli. Tekstin arkkitehtuuria etsimässä (2006), Avoin mieli. Kuinka elää kirjoittajan elämää (2004) sekä Luihin ja ytimiin. Kirja kirjoittajalle (2004) ovatkin tosi innostavia.

– Oletko jo testannut menetelmiä, Satu?

– Joo, joskus kirjoittamista opettaessani ja varsinkin oman kirjoittamiseni inspiraationa. Tehdäänkö Sanasta kuvaksi, kuvasta sanaksi -kirjasta tällainen harjoitus (s. 45): ”Tyhjän paperin kuva. Tehtävä: Tyhjälle paperille kuvitellaan teksti tai kuva kaikkine aistimuksineen. Opiskelijoiden on pohdittava ja yritettävä kuvata, miltä esimerkiksi asiat, kasvit, eläimet tai ihmiset näyttävät, kuulostavat, tuoksuvat, maistuvat ja tuntuvat sekä kuinka esineet, eläimet tai ihmiset liikkuvat. Tekstin tai kuvan annetaan kehkeytyä paperille mielikuvan pohjalta. Tärkeintä on kutsua se tyhjälle pinnalle. Tekeminen aloitetaan, kun mielikuva on valmis, mutta mielikuvan etsimiseen ei käytetä kovin montaa minuuttia. Kun tarttuu ensimmäiseen häivähtävään kuvaan, ei kontrolli pääse kahlitsemaan luovaa vaihetta. Tarkoitus: Tehtävä syventää aistikokemusta ja rauhoittaa intuitiiviseen työskentelyyn ja kokonaishahmon haltuun ottamiseen. Se rohkaisee luottamaan piilotajuntaan ja kehittää kykyä luoda fantasioita. Harjoitus auttaa huomaamaan, että aiheita kyllä löytyy, kun niille antaa aikaa tulla esiin. Sitä tehdessä havaitsee myös luovan työn ainutkertaisuuden: vaikka kaikki aiheet on jo käytetty, on jokainen toteutus erityinen.”

– Tyhjän paperin kammo on monelle tuttu. Tämän kaltaiset harjoitukset ovat varmasti yksi keino päästä siitä yli. Itse ehkä sulkisin silmät ja unohtaisin paperin hetkeksi. Tehtävässä on vaihtoehtona kuvitella paperille kuva tai teksti. Minun on aluksi vaikea ajatella, että mielikuva olisi jompaakumpaa. Eikö se saa muodon vasta, kun se siirretään paperille? Ehkä kuitenkin lopulta tavoitan tehtävän ajatuksen kuvan kehittymisestä paperille.

– Niin, teksti tai kuva on mielikuvaa seuraava askel. Mulle syntyi seuraavanlainen mielikuva ja tällainen teksti:

Makaan pitkässä heinikossa, jonka tuoksu huumaa parfyymia vahvemmin. Maa on aavistuksen kostea. Aamukaste yrittää tunkeutua keltaisen viltin lävitse. Ruoho kutittelee ihoani. Siristän silmiäni. Taivas on kirkas. Sen halki kiitää pääskysiä, joiden kirahdukset herättelevät iloa. Yläpuolellani kaartuva koivu heiluttaa oksiaan, ja sen elinvoimaisen vihreät lehdet vilkuttelevat minulle. Jostain kaukaa kuuluu moottoriveneen tasainen puksutus. Auringonsäteet lupaavat lämmintä päivää. Haaveilen polskahtavani mereen myöhemmin. Nappaan ruohikon reunalla kasvavasta ahomansikasta punaisimmat marjat ja annan niiden liiskaantua kitalakeeni. Kuplii makeaa ja kirpeää.

Nukuin yön repaleisesti, ja silmäluomeni painuvat väkisin kiinni. Vaivun uneen. Vaellan pitkin polkua, joka kiemurtelee jyrkänteen reunalla. Polun vasemmalla puolella kohoaa sammaleen peittämä rinne. Sammaleen keskellä polveilee vanamojen virta. Polun oikealla puolella alas avartuva maisema huimaa jyrkkyydellään. Rotko on täynnä kivipaasia ja juurineen kaatuneita puita. Jossain kohisee koski. Tasapainottelen kapealla polulla ja yritän olla katsomatta alas. Ympärilläni huojuvat puut ovat tummia, ja koko seutu on synkkä. Minua paleltaa. Aurinko tuntuu kiertävän nämä vuorenjyrkänteet kaukaa. Jostain leijuu savuntuoksua sieraimiini. Lähelläni rapsahtaa oksa. Pysähdyn ja jään kuuntelemaan. Vain kosken kohina kantautuu korviini. En jaksaisi vaeltaa enää eteenpäin mutten haluaisi jäädä polullekaan. Päätän jatkaa matkaa. Ilman halkaisee huuto, joka saa minut horjahtamaan. Jähmetyn. Painaudun kiinni polun vasemmanpuoleisen reunan sammaleeseen. Huudot voimistuvat. Ohitseni lentää korppien parvi. Tunnen lintujen siiveniskut kasvoillani.

Hätkähdän hereille. Kasvojeni yläpuolella kaartelee neitoperhonen. Aurinko on kivunnut kesätaivaan korkeuteen. Kevyt tuulenvire kahisuttaa heinikkoa.

– Mun mielikuvassa olen ulkona puistossa. On kesä ja aurinko paistaa. Olen selvästi pienempi kuin ohi kulkevat ihmiset. Minua lähestyy suuri, pitkäkarvainen, mustavalkoinen koira. Mielikuvaan liittyy myös tuoksuja ja puiston ääniä. Jos nyt lähtisin luonnostelemaan paperille kuvaa mielikuvan pohjalta, tekisin heti alkuun sommitteluun liittyviä valintoja. Itse harjoitus antaisi hyvän lähtökohdan kokonaisuuden työstämiseen. Usein kuvataideopetuksessa näen oppilaiden aloittavan kuvan tekemisen yksittäisestä hahmosta, jolle sitten lopuksi vain keksitään nopeasti joku tausta. Harjoitus tarjoaa keinoja lähestyä aihetta kokonaisuutena. Kaikkea mielikuvasta on mahdotonta tavoittaa kuvaan, eikä siihen saa jäädä liikaa kiinni.

– Pidän tästä tehtävästä. Mieleeni tulvi ensin monia mielikuvia, mutta pysähdyin tämän kesäisen ruohoniityn kohdalle ja aloin aistia sen tunnelmaa. Jostain pulpahti kesäpäivän auringon kontrastiksi mielikuva synkästä vaelluksesta. En halunnut luopua siitä vaan annoin tekstin tulla. Näin kaksi mielikuvaa yhdistyivät toisiinsa. Vaikeinta oli lopettaminen. Huomasin nopeasti, että tarina alkoi kehittyä päässäni ja olisin voinut jatkaa sitä pitkään.

– Itse en nyt lähtenyt tekemään kuvaa mutta teen samankaltaisia harjoituksia usein maalatessani.

– Tekijät kirjoittavat tehtävänantoa seuraavalla sivulla (s. 46) näin: ”Harjoituksen voi tehdä pelkkänä kirjoitustehtävänä tai sen voi yhdistää kuvantekemiseen. Tämä harjoitus on hauska, sillä aluksi tyhjät paperit täyttyvät pian omanlaisistaan, tekijänsäkin yllättävistä teksteistä ja kuvista. Mielikuvitus herättää kuvat, kun on tuijottanut tyhjää paperia tarpeeksi kauan.”

– Ehkä sen sijaan, että valitsee joko kuvan tai tekstin tekemisen, voisi kokeilla myös yhdistää niitä.

– Mitä ajattelet Goldbergin ajatuksesta ”Kirjoittaminen on kuvataidetta”, jota Sanasta kuvaksi, kuvasta sanaksi -kirjan kirjoittajat kehittelevät teoksessaan? Goldbergin mielestä on tärkeää muistaa luovan ja kriittisen vaiheen ero sekä edetä vaihe vaiheelta. Luovassa vaiheessa ei saa olla liian kriittinen vaan pitää uskaltaa leikitellä. Goldberg näkee paljon yhtäläisyyksiä kirjoittamisen ja kuvataiteen tekemisen välillä ja painottaa aistihavaintojen tärkeyttä.

– Pitäisi ehkä tutustua kirjaan tarkemmin, että saisin kiinni Goldbergin ajatuksesta. Luovuuden herättelyyn on opetuksessakin tosiaan hyvä tarjota erilaisia keinoja. Erilaisten lämmittelytehtävien kautta pääsee hyvin vauhtiin. Varsinkin ryhmässä työskenneltäessä jo ajatus siitä, ettei harjoituksessa syntyneitä nopeita luonnoksia tarvitse näyttää kenellekään, voi vähentää kriittisyyttä omaa tekemistä kohtaan. Sarjakuvapedagogiikan kurssilla opin improharjoituksen, jolla olen saanut hyvin rauhattomankin luokan työn alkuun. Harjoituksessa opettaja keksii hahmolle nimen ja kuvaa ehkä myös toimintaa lyhyesti, esimerkiksi Heikillä on herkkä hetki. Aikaa hahmon ja toiminnan esittämiseen piirtäen annetaan vain muutama minuutti ja sitten siirrytään jo seuraavaan hahmoon. Harkitsemiseen ja kriittisyyteen ei juurikaan jää aikaa, eikä kukaan odotakaan, että piirroksista tulisi mestarillisia. Usein niistä tulee kuitenkin hauskoja ja oppilaat ovat myös näyttäneet kuvia toisilleen ihan mielellään.

– Kirjan lopusta löytyy vielä kiinnostavia lähteitä. Natalie Goldbergin teosten lisäksi esimerkiksi Betty Edwardsin Luovan piirtämisen opas – käytä oikeaa aivopuoliskoasi (2004) ja Keith Johnstonen Impro. Improvisoinnista iloa elämään ja esiintymiseen (1996).

– En taida tuntea näistä kumpaakaan.

– Ehkäpä perehdytään niihinkin jossain vaiheessa. Tehdäänkö myös joskus lisää harjoituksia Sanasta kuvaksi, kuvasta sanaksi -kirjasta?

– Mikä ettei!

© Tarusola

Please follow and like us:
RSS
Follow by Email
Facebook
Google+
http://www.tarusola.fi/kielikuvakohtaamisia/luovuus/tyhjan-paperin-aarella/
Twitter

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *