Valomaalaamassa


Kahden ystävän kohtaaminen eräänä syyskuun lopun päivänä

Jukka Laineen pitämällä valomaalauskurssilla Iiris-keskuksessa oli todella inspiroivaa! Sulle, Olli, tämä kurssi oli jo toinen, eikö niin?

– Kyllä. Ensimmäinen kurssi vuonna 2016 oli kiinnostava, ja koin, että kakkosella voisi oppia lisää. Oliko sulla, Satu, aiempaa kokemusta valomaalaamisesta?

– Itselleni tämä kurssi oli ensimmäinen varsinainen kosketus valomaalaamiseen, jonka opin olevan kiehtova valokuvaustekniikka. Pitkä valotusaika kamerassa ja kohteen valaiseminen erilaisilla valonlähteillä synnyttävät ainutlaatuisia valoa ja pimeyttä yhdistäviä kuvia. Jukka Laine loi kurssin alussa mielenkiintoisen katsauksen valomaalauksen historiaan ja jakoi perehtymisen arvoisia linkkejä. En tiennyt, että valomaalauksen juuret ulottuvat aina 1800-luvulle asti.

– Vuosia sitten kirjaston kuvataidekirjaa selaillessani näin pari valokuvaa, joissa Pablo Picasso teki valomaalausta. Kuvat taisivat olla 1940-luvulta. Muistaakseni hän käytti tavallista taskulamppua. Toisessa kuvassa hän oli juuri valomaalannut kyyhkysen. Picasson elävä ja luonteva viiva oli kuvissa täysin tunnistettavissa.

– Jukka Laine kertoi myös omaan toimintaansa vaikuttaneesta amerikkalaisesta ryhmästä, Seeing with photography collectivesta, jossa näkevät ja näkövammaiset tekevät yhdessä valomaalaustaidetta. Onko kyseinen ryhmä tai vastaavanlainen yhteistyö sulle tuttua?

– Etäisesti tuttua. Olen kuullut tällaisesta ryhmästä. Kuulostaa kiinnostavalta.

– Kurssilla nousi esiin myös taiteilija Steven Erra, joka alkoi valomaalata saatuaan kuulla, että menettää sairauden takia näkönsä lopulta kokonaan.

– Videon perusteella kuulosti siltä, että hänellä voisi olla retinitiksen kaltainen silmäsairaus, joka kaventaa näkökentän. Haittaa varmasti valomaalaamista muttei kuten täysi sokeus. Tavallaan johdonmukaista ja kunnioitettavaa, että sokeutumisdiagnoosin saava taideopiskelija alkaa valomaalata.

– Näin avustajan näkökulmasta kurssin aikana tuli pohdittua paljon kuvien kuvailua: miten näkemäänsä pystyy kielentämään parhaiten. Mikä sun mielestäsi kuvailussa ylipäänsä on tärkeää?

– Mielestäni kuvailun hyvyys tai huonous riippuu kuvailijan ja vastaanottajan vuorovaikutuksesta. Täysin samanlainen kuvaus voi yhden vastaanottajan mielestä olla mahtava ja toisen mielestä surkea. Kuten tavallinen keskustelu, vuorovaikutus on kahden kauppa. Tärkeää on, että kuvailija ei koe kuvailemista vastenmielisenä ja ettei hänen sanallinen ilmaisunsa ole kovin monimutkaista. Tärkeää on myös, että vastaanottaja todella on kiinnostunut kuvailtavasta asiasta.

– Mikä sulle oli kurssin parasta antia?

– Oivallus, kuinka fikkareilla ja muilla valoa tuottavilla välineillä pystyy lisäämään kuvaan kiinnostavia, kauniita, mystisiä ja humoristisia valoelementtejä.

– Mä pidin erityisesti potrettien tekemisestä valokuituviuhkaa käyttäen. Niistä tuli sykähdyttävän mystisiä. Valon sattumanvaraiset liikkeet kasvoilla loivat jänniä sävyjä. Kun veti ensimmäistä kertaa valokuituviuhkaa toisen kasvojen ylitse, ei voinut aavistaakaan, millainen lopputulos syntyy. Entä mikä susta on vaikeinta valomaalauksessa?

– On haastavaa saada valaistua oikeaa kohtaa suunnilleen haluamallaan tavalla. Tosin valomaalaamiseen liittyy runsaasti sattuman elementtejä eikä kokenut näkeväkään tekijä pysty täysin kontrolloimaan valojuovien jälkeä valmiissa kuvassa. Sattuman suuri merkitys on yksi valomaalaamisen kiehtovimmista asioista. Sattuma tuo inhimillistä syvyyttä kuviin.

– Siinä mielessä tosiaan näkevät ja näkövammaiset tuntuvat olevan ikään kuin samalla viivalla, ettei kukaan näe, mitä piirtää ilmaan. Sun kuvataiteilijatausta varmaankin auttaa valolla piirtämisessä ja maalaamisessa?

– Jos on suhteellisen paljon aikanaan piirtänyt ja maalannut, niin varmaan se tuo jonkinlaista varmuutta valolla tekemiseen.

– Mahdollisuuksia työskennellä luovasti valon kanssa vaikuttaa olevan paljon. Esimerkiksi Pablo-kännykkäsovelluksen avulla valomaalaamisen kokeileminen on helppoa. Syntyikö sulle kurssilla ideoita jatkotyöskentelyyn?

– Kyllä syntyi idea kuvasarjasta jos toisestakin, joita ajattelin alkaa kaverin kanssa työstämään.

– Vaikuttaa loistavalta!

© Tarusola

Valokuvaaja: Jukka Laine

PVF:ssä

kohtaaminenPVF

Eräänä huhtikuun lopun päivänä kahden ystävän kohtaaminen Suomen valokuvataiteen museossa Helsingissä

– Moi, Sini! Hyvä, että ehdittiin vielä yhdessä tänne Poliittisen valokuvan festivaaleille Kotimaa-näyttelyyn ja varsinkin valokuvaaja Sanni Sepon puheenvuoroon länsisaharalaisten eli sahrawien pakolaisleirien elämästä kertovan näyttelyn yhteydessä.

– Olinkin jo nähnyt näyttelyn kerran aikaisemmin. Silloin tutustuin teoksiin opiskelijaryhmän kanssa keskustelevan työpajan muodossa. Tänään Sanni Sepon kertoessa vierailustaan Paholaisen puutarhassa näyttelykokonaisuuden valokuvat saivat paljon uusia merkityksiä, kuten valokuvasarja, jossa on meriaiheisia maalauksia talojen seinissä. Meri on tavoittamaton. Sinne ei ole pääsyä mutta kova kaipuu.

– Olen oppinut viime aikoina arvostamaan opastuksia ja taiteilijoiden puheenvuoroja ihan eri tavalla kuin ennen. Pelkästään katsomallakin voi saada paljon irti näyttelystä, mutta teosten taustojen ja niihin liittyvien tarinoiden kuuleminen avaa ihan uusia ulottuvuuksia teoksiin.

– Kyllä, jokainen tulkitsee teoksia aina omasta näkökulmastaan, oman elämänkokemuksensa ja ymmärryksensä kautta. Se onkin hyvä tapa aloittaa näyttelyyn tutustuminen. Ensin voi tutkia, mitä tunteita ja ajatuksia teokset herättävät. Tarkastelun jatkuessa teokset saavat uusia merkityksiä teosnimien, näyttelytekstien ja opastuksen kautta. Teoksen tulkinta muuttuu usein paljonkin näkökulmien lisääntyessä. Kaikki tulkinnan vaiheet ovat mielestäni tärkeitä. Jos lähdetään suoraan liikkeelle esimerkiksi taiteilijan tai kuraattorin näkökulmasta, on näkeminen ja ajattelu jo valmiiksi rajattua ja paljon saattaa jäädä myös huomaamatta.

– Tässä kokonaisuudessa kolmen tekijän teosten vuoropuhelu tuo vielä oman lisänsä tarkasteluun: valokuvaaja Sanni Seppo valokuvineen, hänen toimittajaksi opiskeleva tyttärensä Kerttu Matinpuro lyhytelokuvineen ja länsisaharalaisen Mohammed Mouludin valokuvat, jotka Sanni Seppo on digitoinut ja tuonut Suomeen.

– Sanni Sepon kysymys ”Voiko valokuvilla vaikuttaa maailmaan?” on aiheellinen varsinkin tässä kontekstissa. Hän itse sanoi puheenvuorossaan: ”Valokuvaus voi auttaa kertomaan maailmalle, mitä tapahtuu.”

– Tähän liittyy myös näyttelyosuuden Valokuvilla hiljaisuutta vastaan -nimi, joka tuntuu juuri tässä yhteydessä todella onnistuneelta sanavalinnalta. Sanni Seppo kertoi, että hänelle valokuvataiteilijana valokuvien avulla kommunikointi ja asioiden tuominen esiin on olennainen osa työskentelyä.

– Sahrawien kohtalolle ei ole juurikaan ollut näkijöitä, joten valokuvat kertovat tapahtumista, kuten Sanni Seppokin toi esiin puheenvuorossaan.

6919981673_89e1cacafa_b

– Myös mukana ollut Länsi-Saharan vapautusrintaman eli Polisarion Suomen edustaja, Menna Lehbib, puhui tästä. Hänen puheestaan kävi hyvin ilmi, mikä merkitys sillä on, että maailma kuuntelee. Lisäksi pakolaisleireillä toteutetut projektit, joissa sahrawit ovat saaneet välineitä kertoa omasta kulttuuristaan, tuntuvat merkittäviltä. Valokuvaus on ollut keino, jota Polisariokin on pitänyt arvokkaana. Kerttu Matinpuron ja Sanni Sepon PVF-lehdessä julkaistussa Valokuvilla hiljaisuutta vastaan -kirjoituksessa tämä tulee esiin Mohammed Mouludin kertomana: kuinka nuoret ryhtyivät kuvaamaan Polisarion toiveesta ja itse asiassa perehtyivät kuvaamiseen vasta käytännössä.

– Dokumentointi ja kuvien tuominen esiin on tärkeää, koska hiljainen konflikti on unohdettu konflikti.

– Aziza Brahim, joka on pakolaisleirillä syntynyt sahrawi, haluaa myös tuoda kansansa kohtaloa kuuluviin. Musiikin keinoin, taiteen sävelin. Hän oli viime vuonna esiintymässä Maailma kylässä -festareilla ja puhui konserttinsa jälkeen kansansa tilanteesta haastattelussa. Oli aika hämmentävää, että hänen konserttiaan kokoontui kuuntelemaan tuhatpäinen yleisö, mutta kun häntä haastateltiin konsertin jälkeen, yleisöä oli vain kourallinen. Siinä yhteydessä mietin, millä keinoilla voi todella vaikuttaa ja saada sanomansa kuuluviin. Totesin, että itselläni musiikki ja valokuva toimivat usein kiinnostuksen herättäjinä ja sysäävät etsimään lisätietoa, jonka saan parhaiten ja mieluiten lukemalla. Aziza Brahimista esimerkiksi luin tuolloin kiinnostavan jutun, joka on ilmestynyt Maailman Kuvalehden numerossa 5/2015.

– Näkyviin ja kuuluviin, kun maailma vaikenee ja katsoo poispäin. Viestiä on hyvä välittää monessa muodossa, monien aistien kautta. Kieltä ymmärtävälle laulu voi välittää tietoa jopa paremmin kuin teksti, varsinkin jos ei osaa lukea. Miten itse lähestyisit aihetta? Mitä keinoja käyttäisit?

– Kirjoittaminen on minulle luontaisin tapa toimia. Haastattelisin, kuuntelisin, tarkkailisin ja kirjoittaisin näkemästäni, kokemastani ja kuulemastani. Yrittäisin saada sahrawien äänen kuuluviin tekstini kautta. ”Ääni” ja ”äänen antaminen” ovat tosin vaikeat ja myös vaaralliset käsitteet, koska toiminta on aina subjektiivisesti värittynyttä, vaikka kuinka yrittäisi olla objektiivinen. Samoin kuin se, kenen tarinan kertoo mistäkin näkökulmasta – sekä muut valinnat. Valokuvauksessa varmaankin myös?

– Sama pätee valokuvaukseen. Se on sarja valintoja. Usein valintoja tehdään myös tiedostamatta. Tämä somessakin paljon jaettu video kuvaa hyvin sitä, miten valokuvaajille sepitetty tarina henkilön taustoista vaikutti muotokuvassa. Oletko nähnyt videon?

– Äärimmäisen kiehtova ja konkreettisuudessaan silmiä avaava juttu! Pohdin sitä katsoessani, miten olisin toiminut samassa tilanteessa kirjoittajana, jos olisi ollut kyse kirjoittamisesta.

– Koululaisille suunnatusta näyttelyyn liittyvästä tehtäväpaketista löytyy houkuttelevia tehtäviä, kuten seuraava: ”KUVAA Valitse jokin elämääsi vaikuttava ongelma tai epäkohta, jonka haluat tuoda näkyväksi. Tutki ja valokuvaa valitsemaasi aihetta Insoleran tapaan eri näkökulmista. Minkälaisia vaikutelmia saat aikaan samasta aiheesta erilaisten kuvakulmien, sommittelun ja rajausten avulla? Lajittele kuvat kategorioihin ja nimeä syntynyt valokuvasarja. Muuttuiko näkökulmasi valitsemaasi aiheeseen kuvaustehtävän aikana?” tai ”USKOTKO, että kuva voi vaikuttaa? Muistatko nähneesi kuvan, joka on vaikuttanut sinuun niin, että olet muuttanut mielipiteitäsi tai tekojasi kuva näkemisen seurauksena? Mikä näyttelyn yksittäisistä kuvista vaikuttaa sinuun voimakkaimmin? Entä, mikä teksti?”

– Kotimaa-näyttelyn kysymys kotimaan merkityksestä saa Länsi-Saharan yhteydessä ihan uuden kaiun: pakolaisleireillä syntynyt kolmas sukupolvi ei ole edes nähnyt kotimaataan.

– Olen pohtinut kotimaata paljon varsinkin kielikysymysten näkökulmasta, joten palataanko siihen joskus tuonnempana tarkemmin?

– Kyllä! Sehän linkittyy myös Ateneumin uuteen näyttelyyn. Mennäänkö sinne seuraavaksi?

– Mennään!

© Tarusola