Annantalossa

Kahden ystävän kohtaaminen monitaiteisen lasten ja nuorten taidekeskuksen kirjakahvilassa

– Sini, nyt kun ollaan täällä Annantalossa suunnittelemassa pian alkavaa Mainio matkatoimisto -kirjamme kuvitusnäyttelyä, voitaisiin kierrellä talossa vähän enemmänkin.

– Seinät täytyy mitata. Mulla on mittanauha. Satu, onhan sulla kamera, niin saadaan kuvia?

– On. Mennäänkö ensin tutustumaan tuohon Juhlien vuosi -näyttelyyn?

– Joo! Meidän näyttely linkittyykin temaattisesti siihen.

– Onpas täällä paljon väkeä! Hienoa, että kysyntä ja Annantalon tarjonta kohtaavat.

– Annantalon taidekeskus täyttää tänä vuonna 30 vuotta. Laskeskelin juuri, että kun olin täällä kouluikäisenä grafiikankurssilla, toiminta on ollut vasta ihan alussa. Täällä pääsi kokeilemaan taiteen tekniikoita, joita kuvistunneilla ei ollut tarjolla.

– Mä olen ollut täällä Annantalossa pääasiassa kirjallisuuden ja sanataiteen tapahtumissa, kuten Tarinoiden maailma -seminaareissa. Esimerkiksi vuonna 2015 Tarinoiden maailma käsitteli lukutaitoja ja sanataiteen suhdetta eri medioihin. Sen järjestivät Nuoren Voiman Liitto, Suomen sanataideopetuksen seura, Lukukeskus, Sydkustens ordkonstskola ja Vantaan sanataidekoulu yhdessä Annantalon kanssa. Viime vuoden Tarinoiden maailma -seminaarissa keskiössä olivat erityisyys, erilaisten erityisryhmien ja elämäntilanteiden kohtaaminen. Silloin järjestäjinä toimivat Annantalon kanssa yhteistyössä Nuoren Voiman Liitto ja Suomen sanataideopetuksen seura. Ja muistatko, kun oltiin vuonna 2014 kansainvälisenä lastenkirjapäivänä Suomen International Board on Books for Young People -järjestön, IBBY Finlandin, Löytöretkiä lastenkirjoihin -seminaarissa? Myös lapsestani on tullut Annantalo-fani erään täällä tehdyn elokuvaprojektin ansiosta. Pukuvarastokin ruokki hänen mielikuvitustaan.

– Tämän Juhlien vuosi -näyttelyn ovat toteuttaneet Alexander Reichstein ja Ad Astra. Reichsteinin teokset ovat yleensä lähestyttävissä moniaistisesti, ja niissä näkyy myös kiinnostus kieleen ja kirjallisuuteen. Taiteilija on erikoistunut lastenkulttuuriin, ja teokset ovatkin usein osallistavia ja tarjoavat mahdollisuuden leikkiin. Itselleni parhaiten mieleen jääneitä teoksia ovat Mutatis Mutandis ja The Nest.

– Alexander Reichstein on myös kuvittanut vuonna 2015 suomeksi ilmestyneen antologian Kun kuu nauroi ja muita maassamme kerrottuja satuja sekä sen ruotsinkielisen version När månen skrattade och andra sagor berättade i vårt land, jotka löytyvät myös Juhlien vuosi -näyttelyn yhteydestä. Tuossa Milena Parlandin kokoamassa teoksessa on yhteensä 15 kansansatua eri puolilta maailmaa. Ne linkittyvät toisiinsa Helsinkiin sijoittuvan kehyskertomuksen avulla.

– Tässä ensimmäisessä huoneessa on katettu viisi pöytää eri juhliin: kiinalainen uusi vuosi, purim, nouruz, ramadan ja joulu. Täällä näyttääkin olevan juuri opastus menossa. Juhlista saa myös tietoa näyttelyjulkaisusta. Seinillä on Andrej Scherbakov-Parlandin kuvia eri juhlista kouluissa. Kuvista huomaa, että moniin eri juhlaperinteisiin liittyy paljon samanlaisia elementtejä. Kulttuurisen moninaisuuden huomioiminen on vahvasti esillä myös uudessa peruskoulun opetussuunnitelmassa. En tiedä, miten nämä eri juhlat näkyvät vielä kouluissa. Välineitä eri perinteisiin tutustumiseen tarjoaa tämän näyttelyn lisäksi esimerkiksi Juhlakalenteri ja Ad Astran Juhlitaan yhdessä! -hankkeen käsikirja.

– Juhlien lisäksi monimuotoisuuden huomioiminen jokapäiväisessä arjessa on luonnollisesti myös tärkeää. Täällä näyttelyn toisessa salissa on keskellä puu, joka on kalenteri. Puussa on kaksitoista oksariviä, jotka vastaavat kalenterin kuukausia. Näyttelyn yhteyteen tehdyssä esitteessä kirjoitetaan puista: ”Puut ovat tärkeitä. Elämänpuu on yhteinen juutalaisille, kristityille ja muslimeille. Bodhipuu, jonka alla Buddha istui valaistuessaan, on kaikkien buddhalaisten pyhä puu. Hindut kertovat ikuisesta, siunatusta viikunapuusta ja monesta muusta pyhästä puusta. Myös vanhoissa myyteissä on tärkeitä puita – kuten skandinaavien saarni Yggdrasil tai Kalevalan pyhä pihlaja!” Salista löytyy lisäksi pyöreitä kalentereita, jotka ovat peräisin eri perinteistä ja aikakausilta. Huoneeseen on myös maalattu vuoden 2017 kalenteri kiertämään seiniä.

– Tänne kalenteriin onkin merkitty erilaisia juhlia ja kuvia niistä. Lapset ovat saaneet kirjoittaa seinälle myös oman syntymäpäivänsä. Huomaan, että täällä on käynyt jo paljon vierailijoita. Pitkän pöydän ääressä saa tehdä erilaisista materiaaleista oman koristeen ja ripustaa sen puuhun haluamansa kuukauden kohdalle.

– Ensimmäisen salin lukunurkka vaikuttaa viihtyisältä ja inspiroivalta ja innostaa varmaankin tarinankerrontaan.

– Annantalossa tapahtuu tosiaan koko ajan paljon kaikkea. Kun tätä ohjelmavihkoa katsoo, huomaa tarjonnan olevan todella monipuolista. Löytyy teatteria, elokuvaa, sirkusta, värikylpyä ja mahdollisuuksia tehdä taidetta eri muodoissa.

– Houkutteleva kahvintuoksu! Palataanko vielä kirjakahvilaan?

– Joo! Mitataan ne kahvilan seinät näyttelyä varten ensin!

© Tarusola

Suomen taiteen tarinassa

kohtaaminensuomentaiteentarinassa

Kahden ystävän kohtaaminen Ateneumissa eräänä syyskuun lopun päivänä

– Hienoa, että ehdittiin uudestaan tänne Suomen taiteen tarina -näyttelyyn, jossa on uudenlainen näkökulma tuttuihin teoksiin.

– Näyttelyssä tunnetut suomalaiset klassikot nähdään osana kansainvälistä taiteen kehitystä. Tästä Klassikot-huoneesta esimerkiksi löytyy kylpeviä ihmishahmoja esittäviä teoksia useamman kotimaisen ja ulkomaisen taiteilijan kuvaamina. Hienoja rinnastuksia! Näyttelyarkkitehtuurista on kuulemma vastannut alankomaalainen Marcel Schmalgemeijer, joka katsoi kokoelmia hyvin eri näkökulmasta kuin suomalaisen taiteen asiantuntijat.

klassikot_huone

– Maaliskuussa järjestetyssä opeinfossa oli antoisaa tutustua näyttelyyn esittelyjen ja opastusten avulla. Satu Itkosen keskusteleva kuvan tarkasteluopastus oli hyvä johdanto Visual Thinking Strategies -menetelmään, johon kannattaa perehtyä tarkemmin.

– Tosiaan, joskus nämä klassikkoteokset ovat niin tuttuja jo lapsuudesta, ettei niitä oikein enää katso kunnolla.

– Tuo menetelmä kehittää hyvin myös keskustelu- ja väittelytaitoja sekä kriittistä ajattelua, kuten Satu Itkonen toteaa tekstissään.

– Kuvataiteella oli tärkeä merkitys kansallistunteen heräämiselle, ja historiallisten aiheiden kuvaamiseen haettiin oppia ulkomailta. Tässä näyttelyn yhteydessä julkaistussa Suomen taiteen tarina -kirjassa taidemuseon johtaja Susanna Pettersson kertoo esimerkiksi Albert Edelfeltin opiskelleen historiamaalausta Antwerpenissa ja Pariisissa.

– Aiheet löytyivät usein kotimaisesta kirjallisuudesta, ja esimerkiksi Zacharias Topeliuksen Maamme kirja innoitti monia. Kirjallisuudella on myös ollut merkittävä asema kansallisen identiteetin rakentamisessa ja suomalaisuuden määrittelyssä. Suomalaisen kulttuurin moni-ilmeisyyttä käsitellään virkistävästi muun muassa teoksessa Monikulttuurisen maamme kirja, jonka ovat toimittaneet Marjukka Kenttälä, Lasse Koskela, Saija Pyhäniemi ja Tuomas Seppä.

suomen-taiteen-tarina-kirja

– Huomasitko muuten, että tässäkin Maisema-huoneen salitekstissä on nostettu esiin J.L. Runebergin ja Zacharias Topeliuksen vastakkaiset ajatukset suomalaisesta maisemasta?

– Kyllä! Olisi hienoa, jos tuota kirjallisuusnäkökulmaa olisi täällä vielä enemmän kuvataiteen rinnalla. Suomen taiteen tarinan rakentamisessa kirjallisuudessa ja kuvataiteessa on niin yhteiset lähtökohdat: niiden vuorovaikutus on läheistä, kuten musiikinkin. Näiden kaikkien vuoropuhelu samassa näyttelyssä vielä laajemmin toisi syvyyttä aiheen käsittelyyn myös opetuksen kannalta.

– Kouluille on tarjolla opastusten lisäksi kivoja tehtäviä, joissa on otettu huomioon perusopetuksen uusi opetussuunnitelma.

– Monet tehtävät on suunniteltu äidinkielen ja kirjallisuuden sekä kuvataiteen oppiaineet huomioiden.

– Pohdin juuri tekeillä olevassa opinnäytetyössäni noiden kahden oppiaineen yhteistyötä peruskoulussa.

jatkotehtavat-kouluille

– Tehtävissä erityisen mielenkiintoinen on Kuunnellen kuvaksi -piirustustehtävä, jossa opettaja kuvailee valitsemansa teoskuvan oppilaille mahdollisimman tarkasti ja oppilaat piirtävät opettajan kuvailun pohjalta oman versionsa. Jos tehtävää sovellettaisiin niin, että oppilaat kuvailisivat teoksia toisilleen, saataisiin kielellinen näkökulma esiin vielä vahvemmin.

– Teoksen kuvailu varmasti vaatii selkeää ilmaisua ja laajaa sanavarastoa. Sullahan on kokemusta kuvailutulkkauksesta, Satu.

– Joo, sitä on tosiaan tullut tehtyä jonkin verran. Marraskuussa pääsee myös syventämään oppimaansa Kulttuurin yhdenvertaisuus -foorumilla.

– Sieltä saa varmasti monia uusia näkökulmia kulttuuripalveluiden saavutettavuuteen. Palataan siihen myös blogissa marraskuussa!

– Palataan! Sitä ennen saamme mielenkiintoisen vieraan keskustelemaan kanssamme lokakuussa!

©Tarusola

Pimeässä

kohtaaminenPimeässä kopio

Yhden ystävän kirje toiselle Hampurista Helsinkiin

Ahoi!
Tervehdys Elben rantamilta! Olen täällä samoissa maisemissa, joissa kirjoitin viime vuonna Reviiri 2015 -antologiassa ilmestyneen Pöllökavereita Elben rannalla -tarinan kielitaituri Lillin seikkailuista merikarhuisoisänsä kanssa.
125

Nyt haluan jakaa kokemuksen, joka sai minut miettimään aisteja ja niihin liittyviä tuntemuksia hyvin konkreettisesti. Kävelin Hampurin Speicherstadtin varastorakennusten, kanavien ja hansakaupungin kauppatunnelman keskellä sijaitsevassa Dialog im Dunkeln -nimisessä näyttelyssä suoraan pimeyden syliin ja menetin toviksi aisteistani kaikkein arvokkaimman, näön. Dialog im Dunkeln on nimensä mukaisesti vuoropuhelu pimeydessä. Kokonaisuus on rakennettu noin 400 neliömetrin suuruisena erääseen varastorakennukseen, ja sen konsepti on seuraavanlainen: Se on eräänlainen rata-alue, jonka läpi kuljetaan täysin pimeässä sokean oppaan opastamana. Opastettuja kierroksia järjestetään 60 minuutin ja 90 minuutin pituisina pienissä ryhmissä.

Osallistuin 90-minuuttiselle kierrokselle kahdeksan hengen ryhmässä Ramon-nimisen oppaan johdolla. Ennen kuin kierros alkoi, eräs henkilökuntaan kuuluva sokea nainen jakoi meille näyttelytilan aulassa valkoiset kepit ja ohjeisti meitä niiden käytössä. Sitä ennen olimme jo jättäneet säilytykseen kaikki valaisevat esineet, kuten kännykät ja fosforisina hehkuvat kellot. Kepit saatuamme siirryimme alueelle pitkin käytävää, joka muuttui eri etappien aikana vähitellen pimeämmäksi, kunnes lopulta seisoimme totaalisessa tummuudessa. Pimeyden keskellä meitä tervehti ääni, joka esittäytyi Ramoniksi. Hän kertoi toimivansa meidän oppaanamme tuon puolitoistatuntisen ajan. Ramonin ääni kuulosti iloiselta ja ystävälliseltä. Meidän muiden äänissä oli havaittavissa hermostuneisuutta, kun esittelimme itsemme toisillemme ja oppaallemme. Seisoimme pimeässä ryhmänä, joka oli opastamme lukuun ottamatta nähnyt toisensa vain muutamien minuuttien ajan aulassa. Tunsin oloni oudoksi ja avuttomaksi ja aistin samoja tuntemuksia muissa.

Oppaamme kerrottua meille tarkemmin kierroksemme kulusta lähdimme liikkeelle pimeydessä. Reittimme kulki kuulemma selkeitä polkuja pitkin, mutta minusta tuntui kuin olisin harhaillut päämäärättömästi epämääräisessä mustuudessa. Laskin mielessäni 90 minuutin olevan todella pitkä aika pimeydessä. Varsinkin, kun tarkoitus oli päästä eteenpäin ja selviytyä erilaisista arkisista haasteista, joita reitin varrella tulisi vastaan. Huidoin pitkää opaskeppiäni edessäni kulkuväylän kaukana toisistaan sijaitseviin reunoihin, ja minusta tuntui, etten ikinä selviäisi reittiä loppuun asti. Mietin, voisinkohan keskeyttää kierroksen, jos panikoituisin pahasti. En ole koskaan joutunut totaalisen paniikin valtaan, vaikka olen muutamia kertoja elämässäni ollut vaarallisissakin tilanteissa. Nyt paniikin tunne oli kuitenkin lähellä. Törmäilin eteenpäin ja kaduin koko ideaa. Miksi en ollut vain jäänyt kirjoittamaan kanavan varrella sijaitsevaan inspiroivaan teekonttoriin?

teehuonePieni

Ajatus eläytymisestä sokean ihmisen maailmaan ja omien aistiensa haastamiseen oli tuntunut mielenkiintoiselta perehtyessäni Dialog im Dunkeln -konseptiin ja koululaisille suunnattuun opetusmateriaaliin. Näyttelyreitin pimeydessä soimasin itseäni. Kyllähän minä olin tarpeeksi empaattinen ihminen muutenkin ja osasin eläytyä toisten ihmisten asemaan. Sitä paitsi olin perehtynyt sokean elämään omakohtaisesti toimiessani opiskeluaikoina erään sokean saksalaisen opiskelijan avustajana hänen opiskellessaan suomea oikeustieteen opintojensa lisäksi. Miksi olin nyt lähtenyt törmäilemään täysin pimeässä ventovieraiden ihmisten kanssa?

Jännitys kivisti kehoani, ja sormet melkein krampaten puristin opaskeppiäni yhä tiukemmin. Keppi oli ainoa oljenkorteni, ja heilutin sitä vimmatusti puolelta toiselle polulla, joka kiemurteli pimeydessä. Niin heiluttivat muutkin ryhmäläiset. Välillä kepit kalahtivat toisiinsa. Välillä joku törmäsi minuun ja hetken päästä minä johonkuhun. Oppaamme ääni kuului pimeydessä rauhoittavana, kun hän kulki edellämme ja antoi meille ohjeita, mihin mennä ja mihin kiinnittää huomiota matkalla. Meidän muiden äänet eivät olleet rauhallisia, mutta silti minusta oli lohdullista kuulla ne. En ollut yksin avuttomana pimeydessä, vaan kaikki muutkin kamppailivat askeltensa, suunnan ja pelkojensa kanssa. Vain oppaamme oli leppoisa ja asiantuntijuudessaan vakuuttava. Hän ohjasi meitä jatkuvasti tarkkailemaan ympäristöämme. Mitä kuulemme? Haistamme? Tunnemme? En ollut alussa kiinnostunut kokemaan yhtään mitään. Ainoa tavoitteeni oli eteenpäin pääseminen. En halunnut aistia mitään muuta kuin retin ulos pimeästä. Tuoksujen ja äänien sijasta mielessäni hakkasi vain yksi ajatus: kunpa vain selviäisin pois radalta ulos, pääsisin pimeydestä valoon ja näkisin taas kaiken! Kaipasin kaikkia niitä värejä, jotka olivat vielä hetki sitten olleet näkökentässäni Hampurin kaduilla kulkiessani.

KukkakauppaPieni

Reittimme kiemurteli vaihtelevien etappien halki. En kuvaile niitä järjestyksessä enkä paljasta kaikkea jännityksen säilyttämiseksi. Suosittelen nimittäin kaikille todella lämpimästi tuon näyttelyn kokemista itse. Reitin varrelle mahtui monimuotoisia aistielämyksiä ja erilaisia tiloja, jotka synnyttivät erilaisia tuntemuksia. Kokonaisuus on rakennettu kaiken kaikkiaan onnistuneesti tuulentuiverruksineen, monimuotoisine materiaaleineen ja realistisine äänineen. Taidokkaan toteutuksen ansiosta eri ympäristöt vaikuttavat autenttisilta. Kerran matkan varrella tunsin todellista pelkoa, kun kompuroin vilkkaan kadun yli kovassa metelissä. Minusta tuntui kuin olisin todellakin jäänyt ohikiitävien autojen jyräämäksi. Siitä kokemuksesta selvittyäni rauhoituin vähitellen. Lopulta aloin luottaa siihen, että pääsen eteenpäin, vaikka kulkeminen ei koskaan muuttunutkaan kovin sujuvaksi. Koko reitin ajan me ryhmäläiset törmäilimme edelleen toisiimme, päädyimme kummallisiin paikkoihin ja sähläsimme keppiemme kanssa. Välillä joku melkein kamppasi minut, ja itse tallasin jonkun jaloille.

Eniten pimeydessä orientoitumista auttoivat toisten äänet, kaikkein eniten oppaamme valoisa puhe. Olisin mieluiten seurannut opastamme tiiviisti koko matkan, sillä hän oli ainoa meistä, joka kulki reitillä vakaasti ja vaikeuksitta. Hän kertoili meille monenlaisia yksityiskohtia tiloista, joissa olimme, ja antoi vinkkejä, miten saamme reitin varrella selville tietoja, jotka hyödyttävät meitä selviytymisessä. Hän ohjasi meitä tunnustelemaan eri materiaaleja ja kuuntelemaan tarkasti, mitä ympärillämme kuuluvat äänet kertovat meille kulloisestakin ympäristöstä. Monet ryhmäläisistä kysyivät varsin henkilökohtaisiakin asioita oppaamme sokeudesta ja elämästä sokeana. Hän vastaili todella kärsivällisesti ja torjui tahdikkaasti liian tungettelevat kysymykset, joita monet esittivät varsinkin lopussa, jolloin olimme kokoontuneet keskustelemaan kokemuksistamme pimeyden keskellä sijaitsevaan kahvilaan.

Kun 90-minuuttinen törmäilymme pimeydessä oli ohi ja hyvästelimme oppaamme, jotkut toivoivat saavansa nähdä hänet. Hän vastasi pysäyttävästi, ettei se olisi reilua, sillä hänkään ei voi koskaan nähdä meitä. Kiitettyämme opastuksesta hän poistui tilasta ja me kuljimme ohjeet saatuamme asteittain kohti valoa. Odottaessamme välitilassa silmiemme tottuvan valoon silmäilimme vaivihkaa toisiamme. Kenen kanssa olimmekaan vaeltaneet pimeydessä? Samalla kirjoitimme vieraskirjaan kiitoksemme Ramon-oppaallemme ja spontaanit ajatuksemme kokemuksesta. Kaikki olivat vaikuttuneita varsinkin oppaastamme, joka oli ollut majakkamme pimeydessä. Hän oli auttanut meidät läpi tuon alussa täysin mahdottomalta tuntuneen radan, ja hänen positiivisuutensa ja ystävällisyytensä oli saanut meidät tuntemaan olomme lopulta turvalliseksi. Hänen opastuksensa ansiosta en ollut panikoitunut, vaikka olin menettänyt minulle tärkeimmän aistini ja ollut ilman sitä totaalisen avuton. Ajatus siitä, että oppaamme on menettänyt tuon aistin lopullisesti eikä vain 90-minuuttisen kierroksen ajaksi, tuntui hurjalta. Nyt tiedän, miksi tarvitsin tuon kokemuksen ymmärtääkseni näköaistin merkityksen syvällisemmin ja ennen kaikkea omakohtaisesti. Tällä hetkellä, tässä aistimusten ilotulituksen keskellä, minun ei tarvitse kuin laittaa silmäni kiinni ja pystyn palaamaan kaikkiin niihin tuntemuksiin, joita tuon reitin varrella koin. Nyt kuulen tarkemmin myös sataman äänet ja haistan Elbessä virtaavan veden ja vastapaahdetun kahvin tuoksun. Värit ympärilläni näyttävät pimeyden jälkeen kirkkaammilta kuin ennen. Toivon muistavani sulkea silmät aina, kun alan kokea asiat liian itsestäänselvinä.

Liebe Grüße
Satu

Strandpauli2pieni

© Tarusola