Miksi en kirjoittaisi? -kirjan äärellä

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä helmikuun lopun päivänä

– Moi, Sini! Tosi kiva, kun ehdittiin pitkästä aikaa yhdessä kuvataiteen keskelle. [Satu]

– Hei, Satu! Täällä Helsinki Contemporary -galleriassa on tosiaan esillä Anna Retulaisen Kohtaamisia-näyttely, jonka nimi on kuin tehty meidän blogikirjoitusta varten. Näyttelytekstin kirjoittaneen FT Juha-Heikki Tihisen mukaan “Kohtaamisia myös on nimi, joka luonnehtii taiteilijan työskentelytapaa kokonaisuutena. Retulainen tapaa asioita, esineitä, paikkoja ja tiloja. Kohtaamisen jälkeen hän tutkii niitä huolellisesti, minkä jälkeen hän maalaa omat kokemuksensa ja muistonsa.” [Sini]

– Siis ihan paras paikka käsitellä tätä ihanaa Päivi Haanpään ja Terhi Rannelan Miksi en kirjoittaisi? -kirjaa. [Satu]

– Odotan innolla, että kaivat sieltä esiin jotain meille sopivaa! Kuten olen jo aiemminkin todennut, harrastan todella vähän luovaa kirjoittamista. Onneksi sun kautta olen päätynyt kokeilemaan erilaisia, kivoja kirjoitusharjoituksia. [Sini]

– Niin, kaikki mikä liittyy kirjoittamiseen ja lukemiseen kiinnostaa mua sattuneista syistä aina valtavasti. Varasinkin tämän oppaan kirjastosta heti, kun se ilmestyi. Saatuani sen vihdoin lainaan tykästyin siihen kovasti ja surin, kun laina-aika umpeutui. Nyt olikin hienoa saada arvostelukappale Avain-kustantamosta. Jo kirjan kansi on houkutteleva, ja sisällysluettelo jatkaa houkuttelevuutta. Kirja on jaettu neljään osaan, jotka ovat I Sanat valloilleen, II Kirjoittajan arki, III Pidä huolta luovuudestasi ja IV Ilman lukemista ei ole kirjoittamista. Ensimmäiset kolme lukua sisältävät kahdeksan ja viimeinen viisi tekstiä, jotka on otsikoitu hauskasti ja vaihtelevasti, kuten ”Milloin olet viimeksi haistanut ovikelloa?”, ”Piiskaa!” tai ”Runollinen paastopaketti”. Tekstit ovat muutamaa yhteistekstiä lukuun ottamatta vaihtelevasti vuoroin Päivi Haanpään, vuoroin Terhi Rannelan kirjoittamia. Ne voi lukea haluamassaan järjestyksessä. [Satu]

– Otsikot ainakin kuulostavat hauskoilta! [Sini]

– Esipuheessa tekijät kirjoittavat: ”Kirjoittaminen on ihanaa, unelmatyö, näin voi kokemuksesta sanoa, mutta toisinaan se on myös ylitsepääsemättömän vaikeaa. Se on turhauttavaa ja ahdistavaa. Me kerromme omista kompastuskivistämme, jotta huomaisit, ettet ole yksin. Hylkäyskirjeistä, vastarinnasta, väsymisestä.

Yhtä lailla jaamme kanssasi palkitsevia kokemuksia. Miten upealta flow tuntuu, kun kirjoittaminen vie mennessään tai miltä tuntuu avata tekijänkappalelaatikko monen vuoden työn jälkeen.”

– Onko kirjassa siis ollenkaan tehtäviä? Entä kenelle se on sun mielestä suunnattu? Saisiko kaltaiseni vähemmän verbaalisesti luova henkilö siitä intoa tekstin tuottamiseen? [Sini]

– Useissa kirjoittamisoppaissa neuvotaan kirjoittamistekniikoita, tyylikeinoja, juonen rakentamista ja tarinan kaarta. Tässä kirjassa on toisin. Kirjoittajat itse tuovat esiin, ettei tämä ole perinteinen kirjoittamisen yksityiskohtaisiin neuvoihin keskittyvä sanataideopas. Kirjassa ei ole varsinaisia tehtäviä ohjeistuksineen perinteisessä mielessä. Silti erilaisia kirjoitustehtäviä käydään läpi, kun kirjoittajat kertovat esseemäisissä teksteissään esimerkiksi suorittamistaan kirjoituskursseista tai lukemistaan kirjoittamisoppaista. Näiden omakohtaisten esimerkkien avulla tekijät haluavat innoittaa kaikkia kirjoittamaan. Esipuheen sanoin teos onkin suunnattu monenlaisille kirjoittajille: sanataiteen vasta-alkajille, ammattimaisille kirjoittajille, intohimoisille lukijoille ja kirjallisuuden opettajille. Uskon, että jokainen lukija löytää siitä jotain omaa iloa itselleen. [Satu]

– Kerroit, että tykästyit kirjaan heti. Mitä se tarjoaa sinulle kirjoittamisen ammattilaisena? [Sini]

– On kiinnostavaa lukea ammattikirjoittajien pohdintoja erilaisten kirjoitustehtävien tekemiseen ja seurata kirjan sivuilla, miten he tekevät niitä. Kirjoittaminen on usein kovin yksinäistä puuhaa, jonka monet eri vaiheet jäävät täysin pimentoon. Onkin todella antoisaa lukea, miten ne tässä kirjassa tehdään näkyviksi. Tuntuu, että saa todellista vertaistukea. Ei ole yksin omien pähkäilyjensä kanssa. Konkreettisista esimerkeistä on oikeasti valtavasti hyötyä. [Satu]

– Samankaltaisia tarinoita on mielenkiintoista lukea myös kuvataiteen puolelta. Luovassa työssä riittää ylä- ja alamäkiä. Erityisesti kuvaukset teosten lähtökohdista, taiteilijan työskentelyprosessista tuovat esiin sen, että tekninen osaaminen on vain pieni osa taiteellisen työskentelyn kokonaisuudessa. Voisin kuvitella, että sama koskee myös kirjoittamista. Luova työ vaatii usein sinnikkyyttä ja kurinalaisuutta. [Sini]

– Näin on. Kirjan tekijät ovat pitkän linjan kirjoittajia. He ovat tunteneet toisensa kauan, kuten kertovat esipuheessa. Se on aistittavissa kirjan hengessä esimerkiksi kirjan alkuosassa olevassa tekstissä ”Lukkojen avaaja – Vuoropuhelua Natalie Goldbergin kirjojen äärellä”. Pitkä kirjoituskokemus näkyy positiivisesti siinä, miten tekijät reflektoivat ja analysoivat omaa kirjoitushistoriaansa. Esimerkiksi Terhi Rannela käy monessa kohdassa keskustelua nuoren minänsä kanssa, jota polttelee kärsimätön halu saada tekstinsä julkaistua mahdollisimman pian. Ajan luoma etäisyys synnyttää kiinnostavan perspektiivin ajatuksiin. On myös hienoa, että tekijät kirjoittavat avoimesti myös vastoinkäymisistään. Siitä, ettei jokainen idea tai edes valmis käsikirjoitus johdakaan automaattisesti kustannussopimukseen. Päivi Haanpää tuo esiin kirjoittamisen taloudellisen puolen: pöytälaatikon uumenissa makoilevat tekstit eivät elätä kirjoittajaa. Terhi Rannela muistuttaa kuitenkin lohdullisesti Natalie Goldbergin hengessä, ettei kirjoittaminen mene koskaan hukkaan. [Satu]

Päivi Haanpää. Kuvaaja Katja Jalkanen. Avain.
Terhi Rannela. Kuvattu 11.3.2019 Tampereella. Kuva: Laura Vesa

– Tuo on varmasti totta! [Sini]

– Kirjasta löytyy konkreettisia vinkkejä, kuten ajankäyttöön liittyvä Pomodoro-ajanhallintamenetelmä. Se on itselleni uusi ja kiinnostuin siitä heti. En ole kokeillut sitä vielä, mutta aion kokeilla ehdottomasti. Aikatauluttaminen kun on tekstityöläisen suurimpia haasteita. [Satu]

– Mulle myös ajanhallintavinkkejä, kiitos! [Sini]

– Kirjassa ollaan syvällä kirjoittamisen ytimessä. Kirjoittajat tuntevat asiansa, he elävät ja rakastavat sitä. Tekstistä välittyy asiantuntemus ja intohimo. Kirja sisältää täyttä painavaa asiaa, mutta on kuitenkin kirjoitettu taidokkaan kevyesti. Lukiessa syntyy jännittävä paradoksi: Kirja on niin kiinnostava, ettei sitä haluaisi laskea käsistään hetkeksikään kesken lukemisen. Toisaalta se herättää niin paljon ajatuksia, ettei sitä oikein raaskisi ahmiakaan turhan kiireesti, että ehtisi sulatella kaikkia sen herättämiä impulsseja tarpeeksi. Siihen on palattava yhä uudestaan ja uudestaan. [Satu]

– Vaikuttaa siltä, että kirja on tehnyt suhun suuren vaikutuksen. Miten arvelet, aukeavatko kirjoittajien kokemukset samalla tavalla myös sellaiselle lukijalle, joka on enemmän toisten luovan työn kuluttaja kuin oman tekstin tuottaja? [Sini]

– Kirja on myös ylistyslaulu lukemiselle. Siihen on helppo yhtyä. Uskaltanen sanoa ääneen, että olen huomannut viime vuonna suorittamani lukuhaasteen vaikuttaneen omaan kirjoittamiseeni merkittävästi. Siitäkin syystä vaalin lukuharrastusta jatkossakin, vaikken tänä vuonna taidakaan tavoitella viimevuotista 252 kirjan tahtia. Sain Miksi en kirjoittaisi? -kirjasta vinkin Päijät-Hämeen kirjastojen aikuisten lukudiplomista, joka vaikutti hauskalta. Sen voisin yhdistää Helmetin lukuhaasteeseen. [Satu]

– Ehdotit, että me käsitellään kirjaa täällä Anna Retulaisen Kohtaamisia-näyttelyssä. Sulla taisi olla siihen joku muukin syy kuin blogiin sopiva näyttelyn nimi. [Sini]

– Päivi Haanpään teksti ”Kohtaamisia tilassa – Taidegalleriassa kirjoittamisesta” sopii meidän tämänpäiväiseen kohtaamiseen tosi hyvin. Kielikuvakohtaamisia-blogin kirjoittajat Kohtaamisia-näyttelyssä lukemassa Kohtaamisia tilassa -tekstiä! Haanpää kirjoittaa siitä, miten käy säännöllisesti kirjoittajien kanssa kirjoittamassa taidegalleriassa. Hän viittaa myös Satu Itkosen teokseen Taidekuvan äärellä ja Visual Thinking Strategies -menetelmään, josta meilläkin on ollut puhetta.

– Joo, aika hyvä! Kiinnostavaa on myös se, miten Anna Retulaisen kohtaamista tilallisista kokemuksista ja muistoista syntyneet teokset kohdataan nyt täällä galleriatilassa, joka on myös hyvin omanlaisensa tila. Kohtaamisen kokemukseen liittyvät myös muut gallerian vierailijat, henkilökunta ja me tämän kirjan kanssa pohdiskelemassa. [Sini]

– Päivi Haanpää kirjoittaa: ”Taidenäyttelyssä voi asettua hetkeksi taidekuplaan, irrottautua hälyisästä maailmasta. Tuntuisi väärältä vilkuilla samalla sähköposteja tai täyttää kalenteria. Kuvataide vaatii katsetta, ja jos katseen suuntaa muualle, se erkanee kuvataiteesta. Kirjoittaminen muuntaa kuplaa, tuo siihen toisen taidemuodon. Ehkä kyseessä on tuplakupla?” [Satu]

– Haanpää kertoo joskus istahtavansa lattialle kirjoittamaan ja esimerkillään rohkaisee myös muita rentoutumaan taidenäyttelyssä. Gallerioissa harvoin sellaista näkee. Itse näen, että galleriat koetaan joskus liiankin sovinnaisena tilana. Tunnen myös ihmisiä, jotka käyvät säännöllisesti museonäyttelyissä mutta eivät juuri koskaan astu jalallaan galleriaan. Olen miettinyt todella paljon, mistä se oikein johtuu. Taidegallerioissa ei useinkaan ole sohvia tai penkkejä pidempää oleskelua varten, mikä on toisaalta sääli ja tekee vierailusta usein paljon lyhyemmän. Tästä näyttelystä onneksi löytyi levähdyspaikaksi myös pieni sohva. [Sini]

– Haanpää kuvailee myös, miten kirjoittaa näyttelyssä, kun ei ole siellä kirjoittajakurssin kanssa. Hän tarkkailee, miten teos haluaisi tulla kuvailluksi, ja kirjoittaa joskus vuoropuhelun itselleen ja taululle. Joskus teos toimii lähtökohtana tekstille niin, että hän aloittaa sen kuvailemisen ja sitten teksti alkaakin elää omaa elämäänsä. Joskus hän hyödyntää jotain teoksen yksityiskohtaa tai sen herättämää muistoa tai mielleyhtymää. Mekin ollaan vuosien varrella tehty aika paljon kaikenlaisia kuvaa ja sanaa yhdistäviä tai toisistaan inspiraatiota hakevia harjoituksia, esimerkiksi Luovuutta ruokkimassa I ja II sekä Taidepakkaa testaamassa. Kokeiltaisiinko mekin kirjoittaa täällä jotain nyt? [Satu]

– Joo, tosiaan ollaan tehty ja huomattu, miten monella aikakaudella kirjailijat ovat inspiroituneet kuvataiteesta ja toisinpäin. Kokeillaan vaan täälläkin ja katsotaan, mitä syntyy. Näyttely on tosi hieno! Näistä teoksista voisin pysähtyä hieman pidemmäksi aikaa tämän Nukun-teoksen äärelle. Löysitkö itse näistä maalauksista suosikkia? [Sini]

– Kolme teosta puhuttelee mua erityisesti. Yhden nimi sai mielikuvitukseni heti laukkaamaan: Kello on neljä aamuyöllä. Siitä syntyi täällä galleriassa Sudenhetki-teksti, jonka kirjoitin noin viidessä minuutissa. Viisi kohtaamista ihmisten kanssa: värit täyttävät ajatukseni, tuntuu, että pää halkeaa -teoksen kirjameri inspiroi myös kovasti, kuten Olen vieraissa kodeissa, en löydä ulos, en pääse pois -teoksen värimaailma. Niistä olisin voinut kirjoittaa myös täällä. Mistä sä kirjoitit? [Satu]

Nukun-teoksen värimaailma tuntui heti kotoisalta, ja ohuiden viivojen herkkä leikki sai minut tutkimaan maalausta pitkään. Teoksen äärellä ei syntynyt mitään kovin valmista tekstiä, mutta kirjoitin joitakin ajatuksia ylös. [Sini]

– Mennäänkö vielä sulattelemaan kaikkia näitä innostavia vaikutteita Oodiin kahvikupposen äärelle? [Satu]

– Mennään vaan! [Sini]

– Kiitos vielä Avain-kustantamolle arvostelukappaleesta. Kiva päästä jatkamaan aiheen parissa myöhemminkin! [Satu]

© Tarusola

Lue minut -kirjan äärellä

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä kesäkuun lopun päivänä

– Kesä ja kärpäset! Ihana nähdä maagisen valon vuodenaikana, Sini!

– Kyllä, Satu! Valoa ja lämpöä on riittänyt viime viikkoina.

– Oletko jo ehtinyt tutustua vinkkaamaani tänä vuonna ilmestyneeseen Lue minut -kirjaan, jonka on kirjoittanut Siri Kolu ja kuvittanut Sanna Pelliccioni? Kirjaa esitellään sen takakansitekstissä näin: ”Kirja on ovi kaikkiin mahdollisiin maailmoihin. Kuvittaja Sanna Pelliccionin visuaaliset syväsukellukset ja kirjailija Siri Kolun inspiraatiota kutkuttavat tekstit ja sanataidetehtävät kutsuvat kertojan esiin jokaisesta.”

– Olen kyllä. Millaisia ajatuksia kirja sinussa herätti?

– Kirja on mun mielestä viehättävä: visuaalisesti houkutteleva ja innostavasti kirjoitettu. Sen takakansitekstissä luvataan: ”Avaa minut. Minä lupaan sinulle yllätyksen. Se odottaa jo sinua. Kokeile vaikka.” Mua ei ole yleensä helppo yllättää, mutta tällä kertaa yllätys onnistui täydellisesti. Kirjan lyhyys, vain 32 sivua, tuntui nimittäin ensin kovin niukalta. Silmäillessä huomio kiinnittyi suuriin kuviin. Syntyi ensivaikutelma, että kirjassa olisi vain vähän sisältöä. Syventyessäni tarkemmin teokseen katsantokantani muuttui ja yllätyin todellakin – erittäin positiivisesti!

– Olen aina tykännyt tosi paljon Sanna Pelliccionin kuvituksista, ja tämäkin kirja on hieno visuaalinen kokonaisuus.

– Vaikka kirjoittaminen ja lukeminen kuuluvat työn puolesta jokaiseen päivääni joka tapauksessa, tämä kirja pystyy jollain kiehtovalla tavalla innostamaan ja jopa liikuttamaan kirjallisuuden ystävää erityisesti. Sen tekstejä lukiessa mieleni on monesti tehnyt hihkaista: ”Juuri näin! Ihan mahtavasti kirjoitettu!” Pidän myös kirjan ilmavasta taitosta: Joka sivulla on ensin lyhyt tunnelmaa nostattava vähän johdantotekstin tyyppinen katkelma, jonka jälkeen on hieman tilaa – ikään luova tauko omille ajatuksille – ja sitten tehtävät. Jokaisen aukeaman toisella sivulla oleva isokokoinen kuva saa puolestaan vietyä ajatuksia ja herätettyä tunteita uudella tavalla.

– Kirjan kuvat tosiaan herättelevät mielikuvitusta ja tarjoavat runollisella tavalla näkökulmia siihen, mitä kaikkea kirjat voivat antaa lukijoilleen. Pelliccioni on taitava visuaalisten tarinoiden kertoja. Lue minut! -näyttelyn pedagogisesta materiaalista selviää, että kirjan ja tekstien lähtökohtina olivatkin juuri Pelliccionin ajatukset kirjojen merkityksestä ja aiheesta piirretyt kuvat.

– Sanataidetehtävät on jaettu kahteen kategoriaan: aikuisille ja varhaisnuorille. Kirjan käyttäjää rohkaistaan kuitenkin tarttumaan aukeamalla juuri niihin tehtäviin, jotka kokee houkutteleviksi ja käyttämään aikaa tehtäviin omassa rytmissään. Löysin heti itseäni innostavia tehtäviä kummastakin ryhmästä. Kaikki tehtävät ovat puhuttelevia. Jotkut vaativat enemmän aikaa, ja jotkut voi tehdä nopeastikin. Ensimmäinen tekemäni tehtävä on jännä ajatusleikki: ”Jos saisit lukea vain kymmentä kirjaa loppuelämäsi ajan, mitkä ne olisivat?” Harjoituksessa kehotetaan lisäksi pyytämään kahta läheistä ystävää tai kiinnostavaa ihmistä tekemään omat listansa ja vertailemaan niitä sekä pohtimaan, mitä listat kertovat tekijöistään. Tässä on mun lista ja nuortenkirjaikäisen Suvin lista. Millainen sun lista olisi, Sini?

– Mulle listojen tekeminen on aina ollut todella vaikeaa ja niin on nytkin. Tuntuu, että moni tärkeä kirja unohtuu. Toisaalta tuntuu, että kauan sitten luetut pitäisi lukea uudelleen, jotta tietäisi kolahtaako ne samalla tavalla nyt kuin esimerkiksi 20 vuotta sitten – tai jossain tietyssä elämäntilanteessa. Helpompaa olisi listata suosikkikirjailijoita kuin teoksia. Mutta tässä tulee mun lista. Eivätkä kirjat ole siis missään tärkeysjärjestyksessä. 

– Mitä listat kertovat meistä? Jännä kurkistaa toisen elämään kirjalistan kautta! Suvin kirjat tunnen hyvin; hänellä on usein luennassa laajatkin sarjat. Sun kirjalistassa oli monta teosta, joiden näkemisestä hämmästyin mutta ihan iloisesti. Huomasin jostain syystä odottaneeni ihan toisia kirjoja listallasi.

– Mielenkiintoisia valintoja teillä! Yllätit kyllä monipuolisella listallasi, Satu! Osan noista olen itsekin lukenut. Suvin kirjat on mulle vähän vieraampia.

Lue minut -teos huokuu tekijöidensä rakkautta kirjoihin. Tekijät kertovat suhteestaan kirjoihin ja kirjoittamiseen Hanna Hyvärin kirjoittamassa jutussa Harjoita mieltäsi kirjoittamalla. Jutusta löytyy myös kirjoitusharjoituksia ja hauska Siri Kolun täyttämä kirjallinen lääkekaappi lukuvinkkeineen eri elämäntilanteisiin ja tunnetiloihin.

Siri Kolu. Otava. Kuva Toni Härkönen 2015.
Sanna Pelliccioni. Otava. Kuva Jonne Räsänen 2018.

Lue minut -kirjaan liittyy sen pedagogisen oppaan lisäksi myös samanniminen näyttely.

– Oppaan perusteella näyttely vaikuttaa elämykselliseltä ja tarjoaa paljon toiminnallisuutta ja kehollisia kokemuksia. Kirjoja, lukemista ja kirjoittamista lähestytään moniaistisesti. Tehtäviin liittyy tiloja, paikkoja, esineitä ja kokemuksellisuutta. Myös kirjojen visuaalinen kieli on huomioitu. Pedagogisen oppaan tehtävissä ohjataan esimerkiksi tutkimaan näyttelyn kuvia ja kirjoittamaan tai piirtämään niiden pohjalta.

– Näyttely kiertää Suomea ja on esimerkiksi elokuussa Espoossa. Yritetäänkö päästä tutustumaan siihen silloin?

– Ehdottomasti!

– Kiitos kivasta keskusteluhetkestä ja Otavalle arvostelukappaleesta. Muuten, heinäkuussahan on luvassa kesäisiä reissuja. Siitä tuli mieleeni Kirjan talo ja heidän kaksi inspiroivaa verkkokurssiaan, joita olen tekemässä kaikkien töiden ohella. Haluaisitko kuulla niistä lisää ensi kerralla?

– Totta kai haluan!

© Tarusola