Kävelemässä

Kahden ystävän kohtaaminen kahtena helmikuun päivänä

– Moikka, Sini! Nyt on jo helmikuu! Pitkä pimeys on takana, ja valo voittaa vihdoin! Joko olet kotiutunut uudelle asuinseudullesi?  [Satu]

– Hei, Satu! Kotiutumista on tapahtunut kyllä, mutta teiden liukkaus on ollut vielä vähän pasteerailun haasteena. [Sini]

– Liukastellen on todellakin aika vaikea päästä kävely-flow’hun. Siksi olenkin varsin onnellinen, kun pääsen kohta kävelemään liukkaudettomuuteen. Nyt kun sulla on uudet kotikulmat ja mulla edessä maisemanvaihdos, miten olisi, jos yhdistettäisiin uuteen ympäristöön tutustumiseen pieni valokuvaustehtävä? Onko tämä Koulukinon valokuvaustehtävä sulle tuttu? [Satu]

– Koulukinon elokuviin liittyvät oppimateriaalit ovat kyllä aina hyviä. Leffa tai tämä tehtävä ei ole tuttu ennestään, onko sulle? Toimii kyllä varmasti ihan itsenäisenä tehtävänä ympäristön havainnoimiseen, vaikka elokuvaa ei olisi nähnytkään. Myös sitä seuraavat pohdinnat ovat hyviä. [Sini]

– Tehtävä on uusi tuttavuus mullekin. Törmäsin siihen, kun etsin inspiroivia harjoituksia ja tehtäviä, joita voisi käyttää uuteen ympäristöön tutustuessaan – ja mikä ettei vanhaankin, jos haluaa siihen jotain uutta perspektiiviä. Kokeiltaisiinko siis tuota jotenkin soveltaen ja tavattaisiin myöhemmin uudestaan kuvasaaliitamme esitellen? [Satu]

– Tehdään niin! Eli tehtävämme on: “Havannoi [sic] ulkona ympäristöä. Mitä rakennettua ja mitä luonnonympäristöä huomaat? Ota 10 valokuvan sarja rakennetun ja luonnonympäristön kohteista.” Palataan näihin kun kuvia alkaa kertymään. [Sini]

– Loistohomma! Tehdään niin!  [Satu]

* * * * * * * * * *

– No niin, aika palata kuvien pariin. Oliko sulla onnistuneita kuvaushetkiä? Entä tarjosiko tehtävänanto ympäristön havainnoimiseen jotain uutta? [Sini]

– Mulla oli todella antoisia kuvaushetkiä. Olin tosiaan melkein kolme viikkoa Maltalla kirjoittamassa ja kävelemässä, ja sinä aikana tuli myös kuvattua tosi paljon. Malta on niin upea ja inspiroiva paikka! Kuvattavaa on melkein joka kujalla, kulmassa ja kukkulalla. Tällä kertaa mulla oli järkkäri mukana, jolloin kuvaaminen on erilaista kuin kännykällä räpsiminen. Tosin jälkimmäistäkin tuli harrastettua kiitettävästi.

Tehtävänanto oli mun mielestä siitä hyvä, että tuli tarkasteltua kaikkea analyyttisemmin kuin jos olisi vain kuljeksinut ympäriinsä. “Pelkällä” kuljeskelemisella on kyllä myös oma tärkeä merkityksensä. Tehtävä mielessäni mietin erityisesti rakennetun ympäristön ja luonnon yhteispeliä. Niiden kohtaamista ja toisiinsa limittymistä. Entä miten sulla?  [Satu]

– Säät eivät oikein edelleenkään suosineet kävelyä tai kuvaamista. Nämä muutamat sateettomat päivät olivat sellaisia “lonkeronharmaita”. Muutamia kuvia tuli kuitenkin otettua. Varsinaisesti luonnonympäristöä ei tässä ihan lähellä ole, mutta kaksi kuvaa sain vähän etäältä Mustikkamaan-saaresta. Sinnekään en lopulta päässyt perille saakka. Ehkä siis vähän alisuoriuduin tehtävässä. Tehtävä antoi kuitenkin syyn tarkastella rakennettua ympäristöä vähän tarkemmin. Lähistöllä on mukavasti kerroksellisuutta. Vanhoja teollisuuskiinteistöjä muokataan uuteen käyttöön, ja ympärille on noussut uutta asuinaluetta. Kalasataman alueella ihastutti julkisen taiteen runsas määrä katukuvassa. [Sini]

– Jännittää nähdä sun kuvasarja! Millaisia mietteitä sulle heräsi itse kuvaamisesta, oliko jotain haasteita esimerkiksi teknisesti?  Entä mikä on sun oma suosikkikuvasi?  [Satu]

*

*

*

*

*

*

*

*

*

– Kuvasin lähinnä kännykällä, joten kuvaamisessa ei varsinaisesti ollut teknisiä haasteita. Kävelykaverina toiminut seniorikoira tosin määräsi tahdin, eikä aina oikein ollut mahdollisuutta etsiä sopivia kuvakulmia, kun hihnan päästä tuli käsky eteenpäin. Erityisen onnistuneita otoksia ei näillä reissuilla syntynyt, mutta harmaansävyiset kuvat tavoittamattomaksi jääneestä saaresta ja sulavasta meren jäästä ovat kyllä tietyllä tavalla viehättäviä. Sulle varmaan kertyi reissulta kuvia enemmänkin. Oliko vaikea valita kymmenen kuvaa? [Sini]

– Voi seniorikoiraa! Isoisänsilta-kuva on kaunis erilaisine linjoineen ja harmaan kirjoineen. Ja julkinen taide tuo toden totta piristystä jään, lumen ja loskan keskelle. Mä kamppailin välillä erilaisten teknisten haasteiden kanssa, kun kuvasin järkkärillä. Yritin miettiä valaistuksia ja rajauksia, mutta se ei ollut aina helppoa, kun aika kuvaushetkillä oli kuitenkin rajallinen ja piti myös päästä eteenpäin kävelyreiteillä. Myös monet jännät tilanteet jäivät kuvaamatta, kun ne tapahtuivat niin nopeasti, etten ehtinyt kaivaa kameraa esiin. Toivon tavoittavani ne vielä tekstin muodossa.

Oli tosiaan vaikea valita kuvat kymmenen kuvan sarjaan, kun vaihtoehtoja oli niin paljon ”perinteiset” auringonlasku- ja nousukuvat mukaan lukien. Tähän sarjaan halusin kuitenkin muunlaisia kuvia. Aika moneen niistä liittyy myös kiinnostavia juttuja, joita kuulin paikallisilta. Meri on – yllätys, yllätys – keskeinen elementti kuvissa, mutta maaginen Malta on paljon muutakin. Erityisesti rakastan saaren historian eri kerroksia, vanhoja raunioita, torneja ja linnoja. [Satu]

*

*

*

*

*

*

*

*

*

– Kuvista välittyy ihana valo ja lämpö. Kiva, että pääsin sun kuvien kautta hetkeksi Maltalle. En olekaan käynyt siellä koskaan. Ehkä joku kerta saan kuulla myös ne kiinnostavat tarinat. Ollaan tosiaan kävelty hyvin erilaisissa maisemissa. [Sini]

– Suositellen lämpimästi. Malta on todella monipuolinen matkakohde. Ja kävelyparatiisi! Tuli käveltyä yhteensä monta sataa kilometriä voimaa antavien maisemien innostamana. Ja kyllä, kerron tarinatkin! Oli tosi mukava tehdä kuvaustehtävä sun kanssa näin. Mitä tehdään ensi kerralla?  [Satu]

– Joo, keksitään jotain kivaa taas! [Sini]

©Tarusola

Helmet-haasteissa 2024

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä tammikuun lopun päivänä

– Moi, Sini! Millaisissa merkeissä sun vuotesi 2024 on lähtenyt liikkeelle? [Satu]

– Hei, Satu! Vuosi alkoi aikamoisessa sekamelskassa muuton takia, mutta nyt alkaa jo elämä taas asettua aloilleen. Miten sun uusi vuosi on käynnistynyt? [Sini]

– Onnea uuteen kotiin! Muutto onkin aina iso ponnistus, mutta uusi ympäristö voi tarjota virkistäviä virikkeitä. Mulla on ollut muuttohulinaan verrattuna rauhallista, vaikkakin tekstien osalta kiireistä. Tähän aikaan vuodesta ollaan usein vietetty hetki Helmet-haasteiden parissa. Tehdäänkö niin nytkin?  [Satu]

– Joo, mikä ettei. Mulla jäi Helmet-haaste tänä vuonna väliin, mutta kuulen mielelläni, millaisia kokemuksia sulla on ollut. [Sini]

– Mä keskityin tällä kertaa – toisin kuin edellisvuonna – vain lukuhaasteeseen, kun niille muille haasteille ei oikein jäänyt aikaa, vaikka leffoja tulikin katsottua ja pelejä pelattua.  [Satu]

– No, oliko haastekohtia vaikea täyttää? [Sini]

– Viime vuonnakin tuli luettua niin paljon, reilusti yli 200 teosta, että kirjat loksahtelivat lukuhaasteen kohtiin lähes itsestään. Moni kohta täyttyi periaatteessa moninkertaisesti. Vain noin viiteen tai kuuteen kohtaan piti varta vasten etsiä sopiva kirja. Muistatko niitä eri kohtia vielä, kun viime vuoden alussa vilkaistiin? Tässä ne ovat muistin virkistykseksi. [Satu]

– Oli kyllä taas keksitty mielenkiintoiset 50 kohtaa. Mietin juuri, mitä itse olisin valinnut kohtaan 36. “Olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan”. Ehkä jonkun poliittisilta näkemyksiltään tai muuten arvoiltaan hyvin erilaisen henkilön kirjoittaman kirjan. Minkä kirjan itse valitsit tähän kohtaan? [Sini]

– Joo, mun mielestä koko haaste oli taas tosi onnistunut ja kohdat houkuttelevia. Ne ohjaavat monesti tarttumaan sellaisiinkin teoksiin, joita tavallisesti ei tulisi luettua. Toi mainitsemasi kohta on juuri sellainen. Mulla ennakkoluulot liittyivät kirjoittamiseen, eli olin ennakkoluuloinen kirjoittajan tyylin ja taidon suhteen. Mulla oli kolme ehdokasta siihen kohtaan, ja jokaisen suhteen ennakkoluuloni osoittautuivat paikkansapitäviksi. Valitsin siihen lopulta Juha Vuorisen Maltan mieleni (Diktaattori, 2015). [Satu]

– Sä olet aina välillä vinkannut mullekin mielenkiintoista luettavaa. Tuliko haasteessa vastaan kirjoja, joita suosittelisit? [Sini]

– Paljonkin! Niiden aiempien vinkkausten lisäksi poimisin sulle kohdasta “Kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä” Niilas Holmbergin kirjan Halla Helle (Gummerus, 2021), jos se ei ole sulle vielä tuttu. Se vie lukijansa syvälle Saamenmaahan, unien ja niiden tulkitsemisen, taiteen tekemisen ja sen kipukohtien äärelle. Romaani tarjoaa lukuelämyksen ohella laajan tietopaketin saamelaisuudesta ja alkuperäiskansan kokemasta systemaattisesta sorrosta.

Toinen järisyttävä teos löytyy kohdasta “Kirjassa on minä-kertoja”. Se on Naisten voima. Lääkäri toivon ja parannuksen lähettiläänä, joka on Denis Mukwegen omaelämäkerrallinen teos elämäntyöstään seksuaalisen väkivallan uhreiksi joutuneiden naisten puolesta kotimaassaan Kongon demokraattisessa tasavallassa (suom. Tero Valkonen, Tammi, 2023). Kirjoitin siitä Suomenopettajat-lehden helmikuun numeroon ja voin näyttää sen tekstin sulle, kun se on ilmestynyt. Kirja on rankka, mutta sen pitäisi kuulua jokaisen vanhemman, kasvattajan, opettajan – oikeastaan ihan joka ikisen ihmisen – lukulistalle. [Satu]

– Kiitos näistä kiinnostavista suosituksista! Entä mikä oli sun kirjavuoden kohokohta? [Sini]

– Jos pitää nostaa vain yksi teos, se on Yū Mirin Uenon asema (suom. Raisa Porrasmaa, Sammakko, 2023), josta kerroinkin sulle jo aikaisemmin. Jos saa nostaa monta, myös nuo äsken mainitsemani ovat ihan kärjessä. Samoin Panu Tuomen runokirja Kardinaali Zen (WSOY, 2023), jota kyllä myös suosittelen ehdottomasti. Se on todella hieno runokirja, jonka ääreen olen palannut jo monta kertaa. Se meni mulla haastekohtaan “Kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta”. Tartuin siihen luettuani arvostelun Helsingin Sanomista. Onko muuten näissä mun lukuhaastekirjojen joukossa joitain sellaisia, joista haluaisit tietää enemmän? [Satu]

– Hmm. Kuten jo mainitsit, lukuhaasteessa päätyy ja joskus myös tietoisesti ohjataan lukemaan kirjoja, joihin ei yleensä muuten tarttuisi. Nyt haasteena oli valita genre, johon kuuluvia kirjoja et muuten lukisi (kohta 44.). Mikä oli sun valintaperuste tämän kirjan suhteen ja millainen lukukokemus? [Sini]

– Valitsin tuon Colleen Hooverin Se päättyy meihin (suom. Sirpa Parviainen, WSOY, 2023), koska en nykyisin lue kyseistä naisille suunnattua viihdekirjallisuutta ollenkaan. Ei riitä aika eikä kiinnostus. Halusin kuitenkin antaa “valtaisan menestyksen sosiaalisessa mediassa saavuttaneelle ilmiölle” mahdollisuuden. Lukukokemus oli kuluttava, mutta taistelin kirjan loppuun asti. [Satu]

– Yli 200 lukemastasi kirjasta löytyy varmaan myös aarteita, joita et saanut mahtumaan haastekohtiin. [Sini]

– Joo, niitä luettuja kirjoja taitaa tosiaan olla yhteensä ehkä 220. Osa niistä ei ole mitenkään erityisiä, mutta osa on tosi hienoja. Viime vuonna tuli luettua paljon runoja. Yksi niistä hienoista, jotka eivät mahtuneet haasteeseen, on Tero Tähtisen runokirja Kuunkulkema yö (Basam Books, 2015). Sen 108 haikua johdattavat luontoon ja pohdiskeluun. [Satu]

– Vaikka en ehtinytkään lukuhaasteeseen mukaan, sain nyt hyviä vinkkejä omalle lukulistalle. Kiitos näistä! Oletko muuten jo aloittanut vuoden 2024 Helmet-haasteet? Itse vielä harkitsen. [Sini]

– On jo tullut luettua aika monta kirjaa, jotka solahtavat sujuvasti tämän vuoden lukuhaasteeseen. Muihin haasteisiin ei taida aika riittää tällä kertaa, vaikka ne ovatkin kiinnostavia taas. Ja kiva, jos mun kirjavinkeistä on iloa. Olisiko sulla mulle joitain kirjasuosituksia? [Satu]

– Lukeminen on jäänyt viime aikoina vähemmälle, ja ne kirjat joihin olen tarttunut, eivät ole tehneet suurempaa vaikutusta. Minusta ei siis ole tällä kertaa kirjavinkkariksi.  [Sini]

– Pidän peukkuja, että pitenevien päivien myötä saat taas enemmän aikaa lukemiselle. Seuraavalla Kielikuvakohtaamiskerralla helmikuussa päivänvaloa onkin jo paljon enemmän taas! [Satu]

– Valo tosiaan antaa uutta energiaa. Toivotaan, että helmikuussa säät suosivat myös ulkoilua ja luonnossa liikkumista, ehkä jopa kameran kanssa. [Sini]

©Tarusola

Vuosikatsauksessa 2023

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä joulukuun lopun päivänä

– Moi, Sini! Viimeksi kun nähtiin Atskissa havahduttiin huomaamaan, että on taas tullut vuosikatsauksen aika. [Satu]

– Vuosi 2023 on tosiaan lopuillaan ja uusi edessä. Paljon kivaa ja kiinnostavaa on tullut taas kohdattua kielen ja kuvan muodossa. [Sini]

– Niinpä! Jotenkin sitä tässä kohtaa vuotta aina yllättyy iloisesti, kun pysähtyy hetkeksi ja lukee vuoropuheluitamme taaksepäin. Kiireessä kun niin monet hyvät hetket pääsee unohtumaan helposti. Onneksi ne löytyy aina tarvittaessa täältä meidän arkistosta. [Satu]

Tammikuussa oli puhetta Helmet-haasteista. Vuonna 2022 mä katsoin ainakin 47 haasteen elokuvaa ja lisäksi paljon leffahaasteeseen sopimattomia päälle. Sä urakoit lukuhaasteen, elokuvahaasteen ja pelihaasteen. Aika suoritus! Vilkaistiin silloin myös vuoden 2023 Helmet-haasteita. Itse en ole lähtenyt haasteisiin tänä vuonna. Sä varmaan olet taas urakoinut ainakin lukuhaasteen parissa? [Sini]

– Ne haasteet oli hauska tehdä, ja suurin osa niistä tuli kuin itsestään täyteen. Lukuhaaste ainakin, kun tulee luettua niin paljon muutenkin. Joo, olen taas suorittanut lukuhaasteen, ja siitä ja  muistakin kirjoista sekä uusista haasteista päästään puhumaan pian tulevan vuoden puolella. Helmikuussa meillä olikin ilo saada kuvataiteilija Hong Liu-Sertti vieraaksemme, ja sitten syksyllä päästiin yhdessä hänen näyttelyynsä. Mikä Hongin vaikuttavista töistä on tullut sun suosikiksi?  [Satu]

– Hongilla on paljon hienoja maalauksia. Yksi suosikeistani on helmikuun postauksessakin ollut Aino ja Väinämöinen vuodelta 2022. [Sini]

– Hongin tekniikka ja tyyli on todella puhuttelevia. On ollut ilo jutella Hongin kanssa lisää myös Suomenopettajat-lehden helmikuun numerossa ilmestyvää juttua varten. Ilo oli myös pelata sun kanssa Hyvillä korteilla maaliskuussa! [Satu]

– Kaikenlaista uuden testausta on tullut tehtyä. Siihen liittyen, uuden äärellä oltiin myös Värinää varhaiskasvatuksessa -hankkeessa, jossa tehtiin yhteistyötä Vantaan kuvataidekoulun, Vantaan musiikkiopiston ja Vantaan varhaiskasvatuksen kanssa. Vaikka toiminta toteutettiin jo edellisenä vuonna, oli meillä blogissa puhetta hankkeesta vielä huhtikuussa, kun hankkeen loppuraportti oli julkaistu.  [Sini]

– Hankkeesta olikin tosi mielenkiintoista kuulla sulta ja myös lukea jakamasi materiaali. Erityisesti revontulet ja ilotulitus marraskuun pimeydessä jäivät piristävinä mieleen. Piristystä saatiin myös Kevätlaitumella, johon oltiin tutustumassa toukokuussa. Tuliko sulla poimittua sieltä näyttelystä erityisiä vaikutteita? [Satu]

– Oli hienoa, miten taiteen saavutettavuutta oli ajateltu pienten ihmisten kannalta, sillä taide kuuluu kaikille. Myös kesäkuussa oltiin näyttelykäynnillä, mutta tällä kertaa Hämeenlinnassa. Oli kiinnostavaa tutustua monipuolisen kulttuuripersoonan taidekokoelmaan Vexi Salmi ja ystävät -muistonäyttelyssä. [Sini]

– Se oli antoisa maakuntamatka, ja näyttelyssäkin nähty rappiotaide puhutti pitkään. Varsinkin se sieltä löytynyt Rappiotaide-kirja. Apropoo kirjat, kesällä me vietettiin heinäkuussa myös hetki kirjavinkkien parissa. Oletko ehtinyt tarttua johonkin tarinaan sen jälkeen?  [Satu]

– En toistaiseksi ole tarttunut kirjavinkkeihisi, mutta luin vastikään Finlandia-palkintoehdokkaana olleen Iida Turpeisen Elolliset (S&S 2023), josta pidin kovasti.  [Sini]

– Hämärästi muistelin, että olisit lukenut sen Claudia Durastantin Tuntemani vieraat (suom. Taru Nyström, Kustantamo S&S, 2022). Sen myötä mä aktivoiduin taas viittomakielen äärelle ja yritän ottaa sitä vähän enemmän haltuun.  Elolliset onkin hieno ja voitti ansaitusti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, vaikka muutkin ehdokaskirjat olivat tosi korkeatasoisia. Hyviä kirjoja ilmestyy sellaista tahtia, ettei aika tahdo millään riittää kaikkien lukemiseen. Onneksi löydettiin yhteistä aikaa elokuussa ja päästiin Vallisaareen perehtymään Helsinki Biennaaliin palveluvastaava Kiira Kivisaaren asiantuntevassa opastuksessa.  [Satu]

– Vallisaaren vierailu oli kiva, ja Kiiran opastuksella saari sekä biennaali sai ihan uusia ulottuvuuksia. Noita kuvia katsellessa voi muistella kesän lämpöä ja saaren maisemia. Hieman erilaisia maisemia käytiin katsomassa syyskuussa Tarvaspäässä, Paluu Keniaan -näyttelyssä. [Sini]

– Kyllä, sielläkin tuli paljon inspiroivia visuaalisia vaikutteita ja heräsi monia ajatuksia. Akseli Gallen-Kallelan Mount Kenya on viipyillyt pitkään verkkokalvoilla, ja näyttelytekstien menneen ajan henkeen kriittisen reflektoivasti suhtautuvaa otetta olen kaivannut muutamassa muussa näyttelykontekstissa. Oletko sä ehtinyt jo käsitellä opetuksessasi niitä asioita, joita näyttelyssä bongailit? [Satu]

– Vielä ei ole ollut tilaisuutta, mutta varmasti sopiva hetki tulee. Tätä opetusmateriaalia ja lukuvinkkejä tulee kerättyä koko ajan talteen tulevaa varten. Lukuvinkeistä puheen ollen, sun lokakuinen kirjamessukäyntikin poiki paljon hyviä sellaisia. Vähän harmittaa, etten itse ehtinyt messuille. [Sini]

– Olisi ollut kyllä tosi mukavaa, jos olisit päässyt tulemaan! Ne oli tosi intensiiviset mutta antoisat neljä päivää, joihin on tullut palattua monesti valmistellessani sitä juttua julkaistavaksi helmikuussa. Ja kiva, että kuitenkin ehdittiin marraskuussa yhdessä tankkaamaan väriä ja valoa Atskiin!  [Satu]

– Totta, se antoi tosiaan voimia ja iloa loppuvuoteen. Seuraava kielikuvakohtaaminen tapahtuukin sitten tammikuussa 2024. Millaisia odotuksia sulla on tulevalle vuodelle? [Sini]

– Odotan jo kovasti meidän visuaalista ja verbaalista vuoropuhelua uusien kiinnostavien aiheiden parissa. Hienoja näyttelyitä, kirjoja ja vierailijoita. Ja kunpa olisi enemmän kiireetöntä aikaa! Entäpä mitä toiveita sulla on?  [Satu]

– Kaikkea tuota mainitsemaasi ja paljon aikaa myös omalle luovuudelle. Palataan tähän kaikkeen ensi vuonna! [Sini]

– Kiitos kuluneesta vuodesta sulle, vierailijoillemme ja lukijoillemme! Luovaa ja onnellista vuotta 2024 kaikille! [Satu]

©Tarusola

Värissä ja valossa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä marraskuun lopun päivänä

– Hei, Satu! Taas on mennyt kuukausi hujauksessa. Mitä sun marraskuuhun on kuulunut? [Sini]

– Moikka, Sini! Mun marraskuu on koostunut teksteistä, tarinoista ja… pimeydestä. Onneksi nyt on luvassa Väriä ja valoa! Mitä sä odotat tältä näyttelyltä? [Satu] 

– Ainakin on kiinnostavaa päästä näkemään rinnastuksia tuttujen kotimaisten ja kansainvälisten nimien välillä. [Sini]

– Joo, niitä on jännä nähdä. Mä odotan piristystä, väri-iloa ja uusia oivalluksia. Kiivetäänkö kohti ensimmäisiä elämyksiä? [Satu]

– No niin, tästä aikajanasta on varmaan hyvä aloittaa. [Sini]

– Janasta saakin hyvän käsityksen impressionismin syntyvaiheista ja kehityksestä. Silmiin osuu tekstistä yllättäen monia latautuneita sanoja kuten pahennus, hämmennys ja vastarinta, kun lukee uuden suuntauksen herättämistä aikalaisreaktioista. Näyttelyn esittelyssä nostetaan keskeiseksi lähtökohdaksi pohdinta siitä, “miksi impressionismin vaikutukset alkoivat näkyä suomalaisessa taiteessa vasta 1900-luvun kahtena alkuvuosikymmenenä”. Millaisia ajatuksia tämä herättää sussa? [Satu]

– Muutosvastaisuus on kai aika normaalia. Totutun kyseenalaistaminen asettaa uuteen tarkasteluun vallitsevan taidemaun ja monet uransa aikana arvostukseen nousseet taiteilijat ja heidän tuotantonsa.  [Sini]

– Onneksi päästään nyt tarkastelemaan impressionismin perintöä näin nykyajan perspektiivistä. Näyttelyn esittelytekstissä kerrotaan tästä vuosien 1906–1916 ajanjaksosta Suomessa, jolloin suurin osa väripalettien väreistä kirkastui ja aiheet muuttuivat näin:  “Kun aiemmin teoksissa oli kuvattu ahkeraa maaseudun työntekoa tai erämaaluonnon ainutlaatuisuutta, nyt keskiöön nousivat keskiluokkaisen elämän mukavuudet. Monet uudet aiheet, kuten kaupunkien puistot ja aukiot, ihmisiä kuhisevat torit, katunäkymät sekä auringonotto, alastomuus ja kimmeltävät merenrannat, kiinnostivat taiteilijoita.” [Satu]

– Teimme joskus taideopiskeluaikoina 90-luvun lopussa pienen gallupin muutamassa oppilaitoksessa. Tulokset toimivat pohjana performanssin suunnittelulle. Gallupissa kyseltiin esimerkiksi sosiaalialan opiskelijoilta heidän taidemaustaan. Ne, jotka osasivat nimetä suosikkitaiteilijoitaan kuvataiteen saralta, mainitsivat lähes kaikki impressionismin edustajia. Mukana oli tosin myös muutama kultakauden taiteilija ja kansainvälinen surrealismin edustaja. Nykytaiteilijoiden nimiä ei juurikaan noussut esiin.  [Sini]

– Kiintoisa gallup! Keitä taiteilijoita opiskelijat nimesivät? [Satu]

Claude Monet, Edgar Degas ja Pierre-Auguste Renoir muistaakseni ainakin. Varsinkin Monet tuli monelle ensimmäisenä mieleen. Taiteilijoiden etunimiä ei välttämättä muistettu. Muistatko millainen on sun ensimmäinen kosketus impressionismiin? [Sini]

– Ihan ensimmäistä en muista, mutta syvimmät muistijäljet syntyivät opiskeluaikana Lontoossa. Siellä viettämäni kesän aikana vierailin viikoittain eri taidemuseoissa, varsinkin The National Galleryssä ja Victoria and Albert -museossa. Siellä pääsin sukeltamaan impressionistiseen värikylpyyn ja myös sitä seuranneisiin jälki-impressionistisiin suuntauksiin. Erityisesti Georges Seurat ja hänen Bathers at Asniéres (1884) tekivät muhun silloin lähtemättömän vaikutuksen. Myöhemmin olen innostunut monista A.W. Finchin teoksista. Entäpä löytyykö täältä näyttelystä sun suosikkeja? [Satu]

– Oi, täällä on paljon suosikkeja! Pierre-Auguste Renoirin Polku korkeassa heinikossa (n. 1875) saa kuulemaan sirkkojen sirityksen ja tuntemaan auringon lämmön. Myös talven hyytävä kauneus on monissa maalauksissa mukana. Claude Monet maalasi Seineä uudelleen ja uudelleen eri vuodenaikoina.  Jäiden lähtö Seinestä (1880) tallentaa tammikuisen hetken joen rannalla. Olen itsekin kokeillut ulkoilmamaalausta pakkasella hangessa istuen, ja tämä maalaus tuo muistoja kohmeisista sormista ja jähmeistä maaleista.  Vaikka näyttelystä löytyy kansainvälisiä kuuluisuuksia, monet suosikkiteoksistani näyttelyssä ovat kuitenkin kotimaisia. Pekka Halosen huurteiset puut ja aurinkoiset talvimaisemat tuntuvat niin tutuilta ja kotoisilta juuri nyt, kun tuolla ulkonakin on nähty kauniita pakkaspäiviä ja lunta. Verner Thomén Borélyn puistossa (1909) on ikisuosikkini. Myös Ellen Thesleffin ja Magnus Enckellin värit ja maalausjälki ovat puhuttelevia. Onko sulla näyttelyssä suosikkiteoksia?  [Sini]

– Mä pidän myös kovasti Ellen Thesleffin ja Magnus Enckellin tuotannosta, ja täältä löytyy monia hienoja teoksia. Tässä näyttelyssä on mun mielestä kuitenkin korostunut kyseisen aikakauden henki, jossa naiset ovat olleet enemmän tekemisen kohteita kuin tekijöitä. Se näkyy vahvasti esimerkiksi Alastonmalleja-huoneessa ja tuntuu näin vuonna 2023 tunkkaiselta. Ymmärrän, että mennyttä ei voi muuttaa, mutta ehkä sitä voisi vaikkapa reflektoida näyttelyteksteissä, jotka nyt vaikuttavat toistavan vanhan ajan kaavaa. Jäin miettimään, miltä näyttely vaikuttaa nykynuoren silmin. Myös Ellen Thesleffin ajatukset olisivat esimerkiksi voineet tulla jotenkin esiin muuten täysin miesvaltaisessa näyttelyssä, kun hänen kuitenkin mainitaan näyttelytekstissä olevan “ensimmäisiä värinkäyttönsä uudistaneita suomalaisia taiteilijoita”.  [Satu]

– Niinhän se on. Oppilaiden kanssa tästä on puhuttu paljonkin. [Sini]

–Millaisia ajatuksia heillä on herännyt asiasta? On muuten ollut hauskaa, kun olet täällä monessa kohtaa sanonut tuon jokaisen opettajan lausahduksen eri muunnelmineen: “Tätä ois kiva käyttää opetuksessa!”  [Satu]

– Tasa-arvosta puhutaan koulumaailmassa paljon. Tämä ei siis ole oppilaille uusi asia, mutta aina se on hyvä nostaa esille myös taiteen kontekstissa. Tässäkin näyttelyssä tulen varmasti vierailemaan oppilaiden kanssa. Halosen huurteiset puut ja aurinkoiset hanget herättävät aina keskustelua siitä, ettei lumen pinta ole aina valkoinen. [Sini]

– Eikä merikään ole aina sininen. Tämä näyttely tarjoaakin hyviä ja värikkäitä keskustelumahdollisuuksia. [Satu]

– Aivan! Mitäs me tehdään seuraavalla kohtaamiskerralla? [Sini]

– Vuosi kulkee kiivaasti kohti loppuaan. Ensi kuussa on jo siis perinteisen vuosikatsauksen vuoro. Näkemisiin viimeistään silloin ja valonlähteitä pimeään!  [Satu]

©Tarusola

Kirjamessuilla 2023

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä lokakuun lopun päivänä

– Moikka, Sini! Miten sun lokakuu on sujunut? [Satu]

– Mukavan työntäyteisesti, entä sulla? [Sini]

– Mullakin on ollut varsin kiireistä – hyvällä tavalla. Olen ollut muun muassa S2-opetuksen kehittämispäivillä, ja nyt juuri olin Helsingin Kirjamessuilla. Kummastakin tapahtumasta olen kirjoittamassa jutun Suomenopettajat-lehden helmikuun numeroon. [Satu] [linkit]

– Aivan, kirjamessut olikin juuri. Itse en ehtinyt Messukeskukseen. Millainen sun messukokemus oli tänä vuonna? [Sini]

– Messuhulina tuntui samalla vanhalta tutulta mutta toisaalta eksoottiseltakin. Vaikka koronavuodet häilyvät jo kaukaisuudessa, suurien ihmismassojen keskellä huomaa niiden kuitenkin kummittelevan vielä vähän jossain takaraivon sopukassa. Ja tänä vuonna messuilla tosiaankin oli niitä massoja; kävijöitä oli kaikkiaan yli 88 000! [Satu]

– Totta, välillä se muistuu mieleen juuri ihmistungoksessa. [Sini]

– Ohjelma oli taas monipuolinen. Tarjolla oli yli 900 keskustelua ja kirjailijahaastatteluja yli tuhannen esiintyjän voimin sekä Suomesta että maailmalta. Olin kiinnostunut erityisesti kieleen, kouluun ja opetukseen liittyvistä aiheista mutta löysin myös monia, monia muita.  [Satu]

– Siellä tuli varmasti myös tavattua tuttuja ja solmittua uusia tuttavuuksia. Olitko paikalla kaikkina messupäivinä? [Sini]

– Joo, joka päivä lähes aamusta iltaan. Messukohtaamiset olivat todella antoisia ja mukavia. Voitaisiin sitten, kun lehtijuttuni on valmis, palata vielä tarkemmin ohjelmaan, mutta ehkä haluat kuulla muutamia nostoja omasta ohjelmastani?  [Satu]

– Ehdottomasti! [Sini]

– Jo heti ensimmäisenä messupäivänä kuultiin monta tärkeää puheenvuoroa, joista erityisesti nämä kaksi käsittelivät hyvin sitä, millaisia vaikeuksia voi joutua kokemaan yrittäessään kuulua joukkoon omana itsenään ja kuinka elementaarisen tärkeää on, että jokainen todellakin saisi olla oma itsensä: Elina Välimäki kertoi kirjastaan Kiusatut. Kertomuksia koulusta (Into, 2023). Se on haastatteluista koostuva teos, jossa kiusatut valaisevat omia kokemuksiaan ja sitä, millaiset jäljet kiusaaminen on jättänyt. Toinen kiinnostava oli Jani Toivolan ja Sara Salmanin käymä keskustelu joulukuussa ilmestyvästä kirjasta Ainoa huoneessa (Storytel). Se kertoo Sara Salmanin kasvusta iranilaisen ja suomalaisen kulttuuriin keskellä sekä haasteista kasvun tiellä.  [Satu]

– Tärkeitä aiheita tosiaan! Hyviä lukuvinkkejä! [Sini]

– Tämänvuotisten Helsingin Kirjamessujen teema oli valta, ja sen ympärille kietoutui monta kiinnostavaa keskustelua. Yhdessä näistä kysyttiin, keiden äänet kuuluvat suomalaisessa kirjallisuudessa. Vastauksia kysymykseen etsivät messujen ohjelmajohtaja Ville Blåfieldin haastattelemina Laura Lindstedt, Maimouna Matikainen-Soreau, Téri Zambrano ja Pajtim Statovci. Myös heidän esiin nostamiaan tärkeitä näkökulmia käsittelen tarkemmin myöhemmin lehtijutussani. [Satu]

– Teemana valta on tosiaan kiinnostava ja aina ajankohtainen. [Sini]

– On hienoa, että äänensä kuuluviin on saanut myös Lola Lorenzo, jonka elämästä Baba Lybeck on kirjoittanut Lola-nimisen kirjan (Into, 2023). Heitä haastatteli Kelet Ali, ja haastattelun ja kirjan selailun perusteella lukulistani sai taas yhden uuden vahvan jäsenen lisää.  [Satu]

– Lola Lorenzo onkin kiinnostava henkilö. Hienoa, että hänenkin tarinaansa pääsee nyt tutustumaan myös kirjan muodossa. [Sini]

– Vahvuuteen ja valtaan kytkeytyi myös Sofi Oksasen haastattelu, jossa hän kertoi uudesta kirjastaan Samaan virtaan – Putinin sota naisia vastaan (Like, 2023). Ei voi muuta kuin ihailla Sofi Oksasen rohkeutta tarttua yhteiskunnallisesti merkittäviin aiheisiin, vaikka hän saa osakseen myös trollausta ja vihapuhetta. Tämäkin teos saa multa vahvan lukusuosituksen. [Satu]

– Sofi Oksanen on yksi mun suosikkikirjailijoista, ja tämä kirja on myös mun lukujonossa. [Sini]

– Rohkeutta oli ilmassa paljon myös silloin, kun lasten alueella Kumpula-lavalla vanhemmille suunnatussa ohjelmassa puhuivat kirjailija Maria Turtschaninoff, suomentaja Eero Balk ja Eveliina Viitanen Pelastakaa lapset -järjestöstä kustannustoimittaja Saara Tiuraniemen haastattelemina. He keskustelivat sota-ajan lastenkirjallisuudesta Ukrainassa ja siitä, millaisia tarinoita sodan keskellä elävät lapset tarvitsevat sekä miten sodasta voi kertoa lapsille. Eero Balk, joka on tehnyt elämäntyönsä erityisesti ukrainalaisen kirjallisuuden suomentajana, tuntee omakohtaisesti lukuisia riipaisevia kohtaloita ja kertoi koskettavasti lapsista sodan jaloissa. Lähes spontaanisti kollegaansa korvaamaan tullut Saara Tiuraniemi kertoi myös liikuttavista ja jännittävistä hetkistä, joita Larysa Denysenkon kirjojen Maja ja ystävät (Tammi, 2022) sekä Ilmahälytysten lapset (Tammi, 2023) liittyi. Kumpikin kirjoista on Eero Balkin suomentama. Maja ja ystävät -kirjasta, jonka kuvituksen on tehnyt Marija Foja, meillä olikin puhetta silloin, kun tehtiin ukrainalaista kulttuuria käsittelevä postaus. Ilmahälytysten lapset -kirjasta, jonka on kuvittanut Olena London, kirjoitin juuri Suomenopettajat-lehden lokakuun numerossa Liikuttava lukumuisto -osioon. Kirjastossa se on saanut kanteensa Vaikeat asiat -tarran  – ja ihan syystä. Rankkuudestaan huolimatta se on erittäin tärkeää luettavaa. [Satu]

– Kuulostaa, että sun kirjamessukokemus sisälsi paljon painavaa ja raskasta asiaa. [Sini]

– Monien rankkojen aiheiden keskellä oli hienoa saada myös virkistystä. Sitä parhaimmillaan tarjoili Petri Tamminen kertoessaan uudesta kirjastaan Urheilijaelämäkerta (Otava, 2023). Teos on tyyliltään taattua Petri Tammista: pelkistettyä ja iskevää. Humoristista mutta samalla syvällistä. Tässä yhteydessä on mainittava myös toinen Petri Tammiselta tänä vuonna ilmestynyt kirja, joka on pienestä koostaan huolimatta täynnä painavaa asiaa: Ajatusten vahtimestari (Otava, 2023). Sen on kuvittanut Ninka Reittu, ja sen pitäisi löytyä jokaisen murehtijan taskusta. Kirja nimittäin auttaa omalla hienovaraisella tavallaan suuntaamaan omaa ajatteluaan liiasta murehtimisesta kohti itselleen armollisempaa ajattelutapaa. [Satu]

– Löydän kyllä itsestäni sen verran murehtijaa, että tämäkin on hyvä lukuvinkki. Mulla on parhaillaan kuuntelussa Petri Tammisen Enon opetukset (Otava, 2006), josta pidän kovasti. [Sini]

– Sekin on hieno kirja! Ai niin, me puhuttiin aiemmin lyhyesti Syyriaan liittyvästä suomenkielisestä kirjallisuudesta, josta tuli puhetta  messuillakin muutamien kanssa kirjoittamani lehtijutun tiimoilta. Itse messuohjelmassa Syyriaa ei näkynyt, kuten ei monia muitakaan kriisialueita. Tuo mainitsemani juttu on nyt tosiaan ilmestynyt ja voisin vinkata muutaman kirjan, jos haluat? Kaikki niistä ei ole uusinta uutta mutta kiinnostavia joka tapauksessa. Kirjallisuutta kriisialueilta -sarja on muutenkin ollut tavallaan myös sellainen pieni teko kirjan kaaren lyhykäisyyttä vastaan, koska monet käsittelemistäni kirjoista on julkaistu vuosia sitten. [Satu]

– Joo, ehdottomasti! [Sini]

–  Tämä ensimmäinen on kuitenkin tuore tapaus ja löytyi myös messuilta. Kirjoitin siitä näin: ”Uusin Syyriaan liittyvä suomenkielinen teos on tämän vuoden elokuussa ilmestynyt syyrialaistaustaisen Zoulfa Katouhin Sitruunapuiden aika (suom. Helene Bützow, Tammi, 2023). Se on nuortenkirja, mutta aikuinenkin lukija tempautuu lähes luontevasti Salama Kassab -nimisen 18-vuotiaan päähenkilön dramaattisiin vaiheisiin, vaikka esimerkiksi vuoden farmakologiaa opiskelleen tytön suorittamat kirurgiset operaatiot koettelevatkin lukijan eläytymiskyvyn rajoja. Kenan-nimiseen poikaan tutustuminen laajentaa tuntemusten skaalaa.

Salaman on valittava, jääkö hän Syyriaan hoitamaan avuntarvitsijoita yhdessä harvoista jäljellä olevista sairaaloista vai lunastaako pidätyksen yhteydessä kadonneelle Hamza-veljelleen tekemän lupauksensa viedä tämän raskaana oleva Layla-vaimo turvaan Saksaan. Päätös on näkyjen varjostama, eikä matkallakaan ole helppoa, mutta aviomieheksi tullut Kenan vierellään Salama saa turvaa maailmalta. ’Mullasta on noussut versoja, ne taistelevat maan vetovoimaa vastaan, ja se muistuttaa minua Syyriasta. Sen voimasta ja kauneudesta. Laylan sanoista ja hänen eloisuudestaan. Äidistä, babasta ja Hamzasta. Se muistuttaa minua siitä, että toivo ei kuole niin kauan kuin sitruunapuut kasvavat.’”(s. 525.)

Toisesta hienosta teoksesta tai pikemminkin teossarjasta kirjoitin näin: “Sarjakuvan keinoin elämää Syyriassa ja sen ulkopuolella ranskalais-syyrialaisen perheen lapsena tarkastelevan Riad Sattoufin palkitusta Tulevaisuuden arabi. Lapsuus Lähi-idässä –sarjakuvaromaanisarjasta on ilmestynyt tähän mennessä kuusi osaa Saara Pääkkösen suomentamina (WSOY, 2015–). Ensimmäinen osa sijoittuu vuosiin 1978–1981 ja kuudes vuosiin 1994–2011. Sarja on houkuttavasti ja koukuttavasti tehty. Sattoufin kerrontatyyli on ironinen, humoristinen ja paikoitellen näennäisen kepeä, vaikka käsittelyssä ovat suuret aiheet ja teemat. Hienot kuvat ja osuvat tekstit avaavat päähenkilön ja hänen perheensä elämänvaiheita osana laajempaa yhteiskunnallista kokonaisuutta. Ruutu ruudulta lukija uppoutuu yhä syvemmälle juonenkäänteisiin ja saa samalla suuren tietomäärän. Ei ihme, että Sattouf on niittänyt upealla sarjallaan palkintoja toisensa jälkeen.” [Satu]

– Kiitos näistä vinkkauksista! Kiva, että mukana on myös sarjakuvaa, ja vielä noin pitkän sarjan muodossa. Taidan tutustua siihen heti ensimmäiseksi. Ilokseni se löytyi jopa BookBeatin valikoimasta, vaikka tykkään tosin lukea sarjakuvat paperisina siinä koossa, johon ne on painettu. [Sini]

– Muuten, Euroopan komission Naapuruuspolitiikan ja laajentumisneuvottelujen pääosaston julkaisutoimiston ja Unicefin yhteistyössä julkaisema Unelmien kirja (2021) on kokoelma syyrialaisten maastaan paenneiden lasten ajatuksia kodista, kotimaasta ja tulevaisuuden unelmista. Sivunumeroimatonta kirjaa kuvataan ”pieneksi kunnianosoitukseksi syyrialaisille lapsille”. Lisäksi se ”on muistutus ihmisyydestämme ja yhteisestä vastuusta tehdä yhteistyötä jokaisen lapsen oikeuksien suojelemiseksi.”

Lyhyet tarinat on jaettu johdantoteksteillä alkaviin lukuihin, ja ne sisältävät monia pysäyttäviä kohtia. Esimerkiksi 12-vuotias Rasha kertoo asuessaan Turkissa: ”Ihmiset sanovat, että Syyria oli suurenmoinen maa, mutta nyt kaikki on tuhottu, ja olen siitä hyvin surullinen. Tiedän, että jos menen sinne takaisin, kaikki on erilaista.” Kuten julkaisuhetkellä Unicefin pääsihteerinä toiminut Henriette H. Fore muistuttaa loppusanoissaan: ”Syyria on edelleen yksi vaarallisimmista paikoista lasten kasvaa.” Kauniisti kuvitettu, opetuskäyttöönkin soveltuva kirjanen löytyy pdf-muodossa Euroopan unionin verkkosivustolta. Lämmin lukusuositus! [Satu]

– Arvokasta, että lasten kokemukset ja ääni saadaan esiin. Täytyy tutustua tähänkin. [Sini]

– Kirjallisuutta kriisialueilta -sarja toistaiseksi loppu, koska se on ollut niin ajallisesti haastava, vaikkakin todella antoisa ja myös kiitelty. Mutta muuten kyllä kaunokirjallisuuden käsittely jatkuu. Mainitsemisen arvoinen on esimerkiksi myös Uenon asema, josta kirjoitin lokakuun numerossa. [Satu] 

– Luinkin sen arvion ja ajattelin, että jos teos saa sut noin vaikuttuneeksi, sen täytyy olla hyvä. Kiitos tästäkin ja muista tämän kohtaamisen kirjavinkeistä. Taas on paljon kirjallisuutta, johon tarttua. [Sini]

– Kiva kuulla. Entä millaisia kulttuurielämyksiä sulla on ollut viime aikoina?  [Satu]

–  Syyslomalla pääsin käymään Tampereella. Vapriikissa on esillä ihastuttava näyttely Olipa kerran, tarina satujen synnystä. Näyttelyarkkitehtuuri oli hieno satumetsä, joka tarjosi näyttelyvieraille paljon tarkasteltavaa ja kurkisteltavaa. Tila olikin täynnä lomailevia perheitä, silti mihinkään ei tarvinnut jonottaa. Seinillä oli myös paljon ja monipuolisesti tietoa aiheesta, hauskalla tavalla esitettynä. Näyttely on alun perin Viron kansallismuseon tuottama, ja muokattiin suomalaiseen satuperinteeseen sopivaksi.  [Sini]

– Kiitos hyvästä näyttelyvinkistä! Ja kirjallisuuteen palataan varmasti tuonnempanakin. Viimeistään, kun on Helmet-haasteen umpeutumisen aika. Sitä ennen ehditään kuitenkin tehdä kaikenlaista. Yritetäänkö marraskuussa löytää valoa pimeyteen jostain piristävästä? [Satu]

– Ehdottomasti! Piristystä, väriä ja valoa kaivataan. [Sini]

©Tarusola

Tarvaspäässä

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä syyskuun päivänä

– Moi, Sini! Sattuipa upea syyssää meidän Tarvaspää-vierailulle! [Satu]

– Kyllä, ja hyvä sää näkyy myös kävijöiden määrässä. Onpa täällä porukkaa! [Sini]

Gallen-Kallelan museo ja tämä kahvila on tosiaan suosittuja retkikohteita. Tulee itsekin käytyä täällä aika usein, kun maastot ja reitit tässä ympärillä on niin houkuttelevia varsinkin kasvien ja lintujen puolesta.  [Satu]

–  Täytyy myöntää, ettei nämä reitit ole itselleni tuttuja, mutta Tarvaspään ateljeelinnassa tulee tietysti vierailtua näyttelyissä. Tietysti myös itse rakennus ja sen historia kiinnostaa. Kuvataiteilijana arvostan toimivaa työtilaa. Akseli Gallen-Kallelan suunnittelema ja rakennuttama suuri ateljee, gallerioineen ja muine tiloineen jaksaa ihastuttaa vuodesta toiseen.  [Sini]

– Tämä on kyllä arkkitehtonisestikin kiehtova paikka. Oletko bongannut tornissa lymyilevän lohikäärmeen?  [Satu]

– Muistaakseni olen käynyt sen joskus bongaamassa. En tosin ole nähnyt lohikäärmettä sylkemässä vettä, kuten sen sanotaan tekevän. Käsittääkseni alkuperäinen lohikäärme vaurioitui ajan mittaan ja nykyinen on alkuperäisen kopio. [Sini]

– Juuri näin. Se onkin vähän hankalassa paikassa tuolla talon takana, mutta mun ehdottomasti mun suosikkiyksityiskohta tässä linnassa. Siirrytäänkö vähitellen sisälle ja Paluu Keniaan –näyttelyyn katselemaan Tarvaspään isännän, Akseli Gallen-Kallelan, kädenjälkeä? [Satu]

– Siirrytään vaan. Sä olitkin jo ehtinyt nähdä näyttelyn, mutta kiva kun lähdit vielä uudestaan mun kanssa. Tässä ovella on vielä QR-koodi, jonka avulla pääsee tehtäväreitille omalla älylaitteella. Tämän toisen koodin avulla pääsee kuuntelemaan museon ääniopasta. Haluatko kuunnella ja tehdä tehtäviä samalla, vai tutustutaanko myöhemmin? Tehtävät ja ääniopas tutustuttaa enemmänkin rakennukseen kuin tähän kyseiseen näyttelyyn, joten ne ovat ajankohtaisia myöhemminkin. [Sini]

– Vaikka olenkin tosiaan nähnyt näyttelyn jo aiemmin, siinä riittää sen verran katseltavaa ja sulateltavaa, että ehkä mieluummin keskityn siihen nyt ja tehtäviin voisi tutustua myöhemmin tarkemmin. Nämä oppimateriaalit kouluille vaikuttavat kyllä tosi mielenkiintoisilta ja ilahduttavat suomen kielen opettajaa, kun näissä ohjataan myös Kalevalan runojen pariin. Ne ovat myös ajattomia eli sopivat tosiaan käsiteltäväksi milloin vain. Olisipa kiva, jos tähän ajankohtaiseen Paluu Keniaan -näyttelyynkin olisi vastaavia tehtäviä. [Satu]

– Totta, tässä näyttelyssä on tehty paljon uudenlaista yhteistyötä, jonka merkityksiä voi pohtia myös oppilaiden kanssa. Näyttelystä kerrotaan museon nettisivulla näin: “Akseli Gallen-Kallelan Afrikan-matka vuosina 1909–10 on tunnettu ja kiinnostusta herättävä ajanjakso. Nairobin seudulle, nykyisen Kenian pääkaupunkiin asettautunut Gallen-Kallela tallensi osana matkaansa silloisen Brittiläisen Itä-Afrikan elämänmenoa ja maisemia. Matkaan liittyviä aihepiirejä ja kokoelmia on käsitelty nyt ensimmäistä kertaa yhdessä kenialaisten toimijoiden kanssa sekä Suomessa että Keniassa!” Tässä näyttelytekstissä avataan myös lisää sitä, miksi näyttelyn teoksia on käsitelty uudella tavalla. Akseli Gallen-Kallela oli omaksunut aikansa ajatukset ja arvot, joista monet näyttäytyvät nykyisen arvomaailman vastaisina. Kolonialismi, ajan rotuopilliset aatteet, luokkajako ja paikallisten ihmisten eksotisointi ovat asioita, joita on käsitelty näyttelyn yhteydessä. [Sini]

– Historian ja sen epäkohtien reflektointi on välttämätöntä, ja ilman sitä teosten ja esineiden katsominen olisi kovin erilaista. Tulee mieleen käynnit monien maiden erilaisissa etnografisissa museoissa vuosia sitten aikana, jolloin kolonialismia ja sen jälkiä ei juurikaan pohdittu. Onneksi nykyisin tiedostamisprosessi on edes alkanut, vaikka paljon on tehtävää vieläkin.

Täällä Gallen-Kallelan maalausten joukossa onkin näitä tekstejä, joissa kuuluu ääniä Keniasta. Osissa on tosin vain etunimi. Lukeeko siellä vihossa tai saitko jostain muualta selville, keitä nämä kenialaiset toimijat ovat tarkemmin? [Satu]

– Tässä kerrotaan, että näyttely on koottu yhteiskuratointina. Yhteisökuraattori David Okelon kokoama ryhmä pääkaupunkiseudulla asuvia kenialaistaustaisia henkilöitä on työskennellyt museon kanssa vuodesta 2021. Tapaamisissa on purettu näyttelyn teemoja, tutustuttu museon aineistoihin ja kokoelmiin. Ryhmä on päässyt vaikuttamaan myös näyttelyn sisältöihin, teksteihin ja näyttelyjulkaisuun. Näyttelyjulkaisun kirjoittamiseen on osallistunut tietysti myös museon henkilökuntaa, tutkijoita sekä Kenian kansallismuseon tutkijat Lydia Gatundu Galavu ja Mercy Gakii. Mitä muuten pidät näyttelyn maalauksista? [Sini]

– Monet maisemamaalauksista on mun mielestä upeita! Joukossa on monia sellaisia, joihin voisi uppoutua loputtomasti. Ne antavat esteettistä iloa mutta toisaalta myös tilaa omille ajatuksille, joita kumpuaa katsellessa. Monet on ihan kaikkien aikojen suosikkejani. Esimerkiksi näyttelyjulisteestakin löytyvä Mount Kenya on yksi niistä. Etelän risti Afrikan taivaalla myös. Entä mitä sä pidät maalauksista?  [Satu]

– Maalausten värit ovat kirkkaat ja hyvin erilaiset kuin Gallen-Kallelan aiemmassa tuotannossa. Valo ja lämpö välittyy niistä vahvasti. Maalauksissa on rento siveltimen jälki, josta pidän. Metsästysaiheiset maalaukset ovat tosin surullisia.

Kuuntelin juuri taiteilijan puolison Mary Gallen-Kallelan elämäkertaa (Mary Gallen-Kallela. Olisit villiä villimpi, Helena Ruuska, WSOY, 2021), jossa kerrotaan tietysti myös paljon perheen elämästä ja Akseli Gallen-Kallelasta. Sen mukaan näitä Afrikka-maalauksia ei oikein ymmärretty Suomessa, mikä tietysti harmitti taiteilijaa. Elämä liikkuvaisen taiteilijan puolisona on kyllä vaatinut paljon. Itse en olisi pysynyt mukana sellaisissa muutoksissa ja vauhdissa, jolla perhe matkusteli ja vaihtoi asuinpaikkaa. Mary vaikuttaa kirjan perusteella todella rautaiselta ja monitaitoiselta naiselta. Afrikan-matkalla perhe viipyi puolitoista vuotta. Siitä neljä kuukautta kului vaarallisella safarilla, jolla koko perhe oli mukana. [Sini]

– Tuo kirja tarjoaakin tosi mielenkiintoisen täydennyksen tähän näyttelyyn. Kiitos hyvästä vinkistä. Pitääkin laittaa se lukulistalle ja perehtyä siihen heti, kun tulee sopiva sauma. Nyt syksyllä kirjallisuus- ja näyttelyrintamalla eletäänkin varsin vilkasta aikaa. Katsotaanko tuonnempana, mitä kiinnostavaa tehdään seuraavaksi? [Satu]

– Joo, katsotaan! [Sini]

©Tarusola

Biennaalissa

Kahden ystävän kohtaaminen palveluvastaava Kiira Kivisaaren kanssa eräänä elokuun lopun päivänä

– Moi, Kiira! Oli tosi kiva päästä Sinin kanssa tutustumaan Helsinki Biennaaliin ja Vallisaareen sun opastuksella. [Satu]

– Osa näyttelystä on tosiaan mantereen puolella, esimerkiksi Helsingin taidemuseossa HAMissa. Sinne me ei vielä Sadun kanssa ehdittykään. [Sini]

– Joo, Helsinki Biennaali levittäytyy Vallisaaren lisäksi mantereella HAM Helsingin taidemuseoon sekä esimerkiksi Oodiin ja kulttuurikeskuksiin. [Kiira]

– Miten kaikki on mennyt tänä vuonna? [Satu]

– Tämän vuoden biennaali on sujunut hienosti! [Kiira]

– Mainitsit, että työpäivien aikana voi sattua ja tapahtua kaikenlaista yllättävää. Haluatko kertoa jonkun esimerkin? [Sini]

– Työpäivät on tosiaan vaihtelevia ja kaipaavat dynaamista otetta. Vallisaaressa me ollaan kuin vieraana ja sopeudutaan muuhun luontoon. Vuonna 2021 piti esimerkiksi hieman viivästyttää yhden teospaikan avaamista, kun hirvi seisoi kellarin katolla. [Kiira]

– Se oli varmasti yllättävä ja vaikuttava näky. [Sini]

– Olit tosiaan myös viimekertaisessa Helsinki Biennaalissa mukana. Millainen roolisi oli silloin? Entä millainen on toimenkuvasi tänä vuonna? [Satu]

– Toissa vuoden biennaalissa toimin biennaalin ympäristökoordinaattorina. Loin ja toteutin biennaalin vastuullisuustyötä. Tänä vuonna toimin palveluvastaavana, roolissani vastaan Vallisaaren asiakaspalvelutiimin päivittäisestä toiminnasta ja työoloista. [Kiira]

– Muistelen, että kerroit tehneesi myös kirjallisia raportteja viimekertaisesta Helsinki Biennaalista. Löytyvätkö ne netistä? [Satu]

– Vuoden 2021 Helsinki Biennaalista  on julkaistu kattava vaikuttavuustutkimus, jossa olen yhtenä kirjoittajana. Tutkimus löytyy netistä. [Kiira]

– Vaikuttaa näin nopealla silmäilyllä monipuoliselta ja kiinnostavalta tutkimukselta. Täytyykin tutustua tähän ajan kanssa.  Saarella näytti liikkuvan koululaisryhmiä. Onko Helsinki Biennaalin käsittelyyn tarjolla jonkinlaisia oppimateriaaleja tai tehtäviä? [Sini]

– Nyt syksyllä saarella vierailee paljon koululaisia. Heille on tehty oma oppimateriaali, jota he voivat käyttää vierailunsa aikana. Helsinki Biennaalin nettisivuilta löytyy myös vinkkejä vierailuun lasten kanssa. [Kiira]

– Saaren kätkeytyy monia teoksia. Mitkä ovat teidän lempiteoksianne? Itseäni puhuttelivat eniten PHOSfate-ryhmän hiekkapuutarhainstallaatio ja Adrián Villar Rojasin saareen kätkeytyvät teokset. Ensimmäinen erityisesti siihen liittyvien ympäristökysymysten ja Länsi-Saharan takia ja jälkimmäinen niiden mielikuvitusta kutkuttavien muotojen ja sijaintien takia.  [Satu]

Saarten Materia Medica oli mielestäni hieno teos, joka tarjosi moniaistisen kokemuksen. Tähän teokseen liittyy myös performanssi, jota en harmi kyllä päässyt näkemään. Lotta Petronellan lisäksi teosta on ollut tekemässä säveltäjä ja artisti Lau Nau sekä keittiömestari ja ruokakirjailija Sami Tallberg, jonka Villiyrttikirja löytyy omastakin hyllystä. Lotta Petronella taas on tuttu saaristoa käsittelevistä teoksistaan. Hän tuntuu todella luontevalta taiteilijavalinnalta tähän saareen sijoittuvaan biennaaliin. [Sini]

– Vaikea valita suosikkeja. Tuula Närhisen Plastic Horizon -teoksessa on jotain kaunista ja surullista samaan aikaan, joten se aina liikuttaa. Emilija Škranulytėn teoksessa puolestaan pääsee osaksi vedenalaista maailmaa, joka on mielestäni jännittävää ja siksi kiehtovaa. [Kiira]

– Vallisaaren miljöö on taideteos itsessään. Historian eri kerrokset ja upea luonto lumoavat. Puolustusvoimien jäljet, vanhat talot ja kivirakennelmat ruokkivat mielikuvitusta.  Mikä olikaan Metsähallituksen rooli saarella? [Satu]

– Metsähallitus hallinnoi Vallisaarta ja vastaa muun muassa kaikista saaren yleisistä asioista, kuten huolto- ja ylläpitotöistä. [Kiira]

– Kerroit myös, että saarella asustaa useita lepakkolajeja. Työkaverini vinkkasi tuossa jokin aika sitten, että Helmet-kirjastosta on mahdollista lainata lepakkotutkaa. Mitenkäs nämä saaren aukioloajat menivätkään? Olisiko siellä mahdollista tutkailla lepakkoja pimeän aikaan? [Sini]

– Helsinki Biennaali on auki tiistaista sunnuntaihin klo 11–18, mutta saarelle pääsee 8–21 reittiliikenteellä. Eli lepakkotutkailu on mahdollista, etenkin pimenevinä syysiltoina. [Kiira]

– Ja syyskuun 17. päivä taisi olla viimeinen mahdollisuus tutustua Helsinki Biennaaliin vielä. Kiitos, kun saatiin sut vieraaksemme blogiin, Kiira!  [Satu]

– Ja kiitos vielä saarikierroksesta! [Sini]

– Kiitos teille! Aina ilo esitellä Helsinki Biennaalia ja Vallisaarta! [Kiira]

©Tarusola

Kesäisissä kirjavinkeissä

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä heinäkuun lopun päivänä

– Hei, Satu! Voikohan jo näin heinäkuun lopussa kysyä, miten sun kesä on mennyt? Itse pääsin tekemään pienen ulkomaanreissun ja nauttimaan myös kotimaan kohteista. [Sini]

– Kuulostaa tosi kivalta! Mun aika on mennyt etupäässä luonnon keskellä lukiessa ja kirjoittaessa. Tuulen humina, veden värinä ja perhosten lento ovat virkistäneet tekstityötä. Mun jokakesäinen toive on, että tätä valoa saisi purkkiin marraskuuta varten.  [Satu]

– Vielä on kesää kuitenkin jäljellä. Viimeksi kun nähtiin oli puhetta, että sulla vois olla taas uusia lukuvinkkejä. Juuri nyt kaipaisin uusia tarinoita. [Sini]

– Joo, on tullut luettua taas lukematon määrä kirjoja. Osa kirjoista on kyllä synkähköjä, sillä monet liittyvät Kirjallisuutta kriisialueilta -sarjaani, jossa on aiemmin kertomieni Ukrainaa ja Afganistania käsittelevien suomenkielisten kirjojen lisäksi ilmestynyt Somaliaa ja Irakia käsittelevien suomenkielisten kirjojen artikkelit. Nyt on työn alla Syyriaan liittyvä kirjallisuus. Ovatko Somalia, Irak ja Syyria sulle tuttuja kirjallisuuksiltaan?  [Satu]

– Täytyy sanoa, että ovat kyllä hyvin vieraita, ainakin toistaiseksi. Ehkä sun vinkeillä pääsen tutustumaan niihinkin. [Sini]

–Itsellenikään ne eivät olleet kovin tuttuja ennen luku-urakoitani. Somaliaan liittyvästä suomenkielisestä  kirjallisuudesta taisin suositella sulle aiemmin sitä Nura Farahin Lumimaata. Toinen suositteluni on tämä, josta kirjoitin artikkelissa näin: ”Somalialais-brittiläisen Nadifa Mohamedin Kadotettujen hedelmätarha (suom. Heli Naski, Atena, 2014) on palkittu romaani, joka sijoittuu 1980-luvun lopun Somaliaan. Se on karu, julma ja samalla kaunis tarina kolmesta naispuolisesta keskushenkilöstä, joiden elämän polut kohtaavat erään kohtalokkaan tapahtuman myötä. 9-vuotias Deqo, nuori Filsan-niminen sotilas ja vanha rouva Kawsar. He kaikki ovat omalla tavallaan vahvoja rajuissa olosuhteissa, ja periksiantamattomuus vie heitä eteenpäin. Tapahtumien keskeisenä näyttämönä toimii Hargeisan kaupunki, ja kirjailija on kertomansa mukaan saanut tarinaansa inspiraatiota isoäitinsä elämän elementeistä. Romaani on kaunokirjallisuutta, joka jää mieleen pitkäksi aikaa.” Tässä vielä pieni katkelma teoksesta: ”Hänen hedelmätarhassaan puut ovat saaneet syntynsä kuolemista; ne olivat merkkinä hänen kauttaan kulkeneiden lasten maallisista jäännöksistä ja kasvoivat niistä. Hän ei koskaan poiminut niistä pudonneita hedelmiä, koska piti sitä eräänlaisena kannibalismina, mutta niistä pehmeistä, muodottomista olennoista oli kasvanut pitkiä, vahvoja, kovakaarnaisia puita, jotka kukkivat ja kutsuivat lintuja oksilleen ja kiipesivät hedelmätarhan aitojen yli niiden takana olevaan maailmaan.” (s. 141.)  [Satu]

– Todella vaikuttava tekstinpätkä. Harmikseni tätä Nadifa Mohamedin kirjaa ei löytynyt BookBeatista. Täytyykin varmaan kääntyä kirjaston puoleen. [Sini]

– Joo, kirjasto auttaa aina. Irakiin liittyvästä suomenkielisestä kirjallisuudesta nostaisin esiin kirjan Bagdadin kutsu. Siitä kirjoitin näin: “Vaimonsa nimestä johdetulla salanimellä kirjoittavan Yasmina Khadran eli entisen Algerian armeijan upseerin Mohammed Moulessehoulin romaani Bagdadin kutsu (suom. Lotta Toivanen, WSOY, 2007) on kuvaus kostoon johtavasta vihasta. Amerikkalaisiin miehittäjiin ja heidän iskuihinsa kohdistuva katkeruus on suurempaa kuin Saddam Husseiniin kohdistunut. ’He eivät tunne tapojamme, haaveitamme saati rukouksiamme. Ennen kaikkea he eivät tiedä, että meillä on tukipilarimme, että muistimme on särötön ja valintamme oikeamieliset. Mitä he tietävät Mesopotamiasta, siitä loisteliaasta Irakista, jota he tallaavat surkeilla saappaillaan? Mitä Baabelin tornista, riippuvista puutarhoista, Harun ar-Rashidista, Tuhannen ja yhden yön tarinoista? Eivät mitään! He eivät tutki menneisyyden sitä puolta, he näkevät maamme pelkkänä valtaisana öljylätäkkönä, josta he latkivat veremme viimeisen pisaran.’ (s. 137.) 

Bagdadin kutsu on kaunokirjallisesti tasokas romaani, ja vaikka se on täynnä raakuuksien kuvausta, se pitää otteessaan loppuun asti. Kun Kafr Karamin kylästä kostoretkelleen lähtevä nuori beduiini päätyy Bagdadin kautta Libyaan, suunniteltu kosto saa pandemiavuosien varjossa luettuna entistä hyytävämpiä sävyjä.” [Satu]

– Ei siis kevyttä kesälukemista, mutta kuulostaa kyllä kiinnostavalta. Entä Syyriaan liittyvä kirjallisuus, mitä suosittelisit luettavaksi? [Sini]

– Joo, nämä Kriisialue-sarjan kirjat ovat tosiaan aika rankkoja, mutta niin on elämäkin kriisialueilla. Syyrian osalta mun lukuprojekti on vielä kesken; juttu ilmestyy vasta lokakuussa. Voisin antaa silloin vinkkejä uudemman kerran sen osalta ja nyt ehkä vähän kevyempää kesälukemista – tai ei ainakaan niin sotien sävyttämää. Yksi sellainen on Claudia Durastantin Tuntemani vieraat (suom. Taru Nyström, Kustantamo S&S, 2022). Se on sekä omakohtainen että omaleimainen teos keskiössään perhe ja erityisessä valokeilassa minä-kertojan kuurot vanhemmat paikoitellen hurjine tarinoineen. Vanhempien varautunut suhtautuminen viittomakieleen on vaikuttanut suuresti koko perheen vuorovaikutukseen. Teos on koostuu melko lyhyistä osioista, jotka voi halutessaan lukea missä järjestyksessä tahansa. [Satu]

– Kuulostaa ihan huippumielenkiintoiselta. Kiitos taas lukuvinkeistä! Oletko muuten ehtinyt vierailla kesänäyttelyissä? [Sini]

– Joo, olen. Esimerkiksi Taidekeskus Salmelassa ja siihen liittyvässä Vuohijärven luonto- ja kulttuuritalossa, jossa on esillä Riitta Nelimarkan teoksia Hassuna 2 -näyttelyssä. [Satu]

– Olisikohan meillä vielä elokuussa aikaa tutustua yhdessä kotimaan näyttelytarjontaan? [Sini]

– Ehdottomasti! Miten olisi Helsinki Biennaali, joka on auki vielä 17. päivään syyskuuta? [Satu]

– Hyvä idea! Nähdään siellä! [Sini]

© Tarusola

Hämeenlinnan taidemuseossa

Kolmen ystävän kohtaaminen eräänä kesäkuun päivänä

– Moikka, Sini! Tosi kivaa, että löydettiin aikaa tälle kesäiselle kulttuuriretkelle! [Satu]

–  Hei, Satu ja Suvi! Täällä Hämeenlinnassa ei ollakaan käyty yhdessä aikaisemmin. Onko tämä taidemuseo teille entuudestaan tuttu paikka? [Sini]

– En ole käynyt koskaan ennen täällä. Hämeenlinnassa olen myös ensimmäistä kertaa. [Suvi]

– Mullekin tämä taidemuseo on uusi tuttavuus. Miljöö ainakin on oikein viehättävä. [Satu]

– Viimeksi kun kävin täällä, esillä oli Tommi Toijan hieno näyttely. Se oli tuossa viereisessä Engel-rakennuksessa, joten täällä Lohrmann-rakennuksessa en ole vieraillut aiemmin. [Sini]

– Mikä näyttely täällä onkaan nyt? [Suvi]

– Vexi Salmi ja ystävät –muistonäyttely, jossa on runsaasti teoksia Vexi Salmen ja hänen vaimonsa Katri Wanner-Salmen kokoelmasta. Kuinka hyvin tunnette Salmen ja hänen elämäntyönsä? [Satu]

– Kyllähän Vexi Salmen vaikutus suomalaiseen musiikkiin on tullut tutuksi. Tiesin hänen olevan myös kuvataiteen ystävä ja keräilijä. Sitä en tiennyt, että hän on lähtöisin Hämeenlinnasta. Kiinnostavaa päästä tutustumaan kokoelmanäyttelyyn. [Sini]

– Täällä yläkerrassahan on seinät ja lattiat täynnä teoksia! [Suvi]

– Yhdellä seinällä olevan sitaatin mukaan Vexi Salmi on sanonut: “Mikä lauluista tulee, se tauluihin menee.” Näyttelyteksteissä on muitakin Salmen ajatuksia. Tästä Intohimona taide -kirjasta (2005) esiin nostetusta pidän erityisesti: “Ihmiset havainnoivat ympäristönsä ja kaiken kokemansa aistein. Muistoihin liittyvät tuoksut, maut, tunnot, sanat ja kuvat. Usein näitä on vaikea erottaa toisistaan. Itse olen kirjoittaessani maalannut muistojani sanoin.” [Satu]

– Näin nopean ensisilmäyksen perusteella näyttää siltä, että Salmen taidemaku on ollut monipuolinen. Teoksia on tunnetuilta suomalaisilta taiteilijoilta, mutta myös Suomen ulkopuolella vaikuttaneilta taiteilijoilta. Näyttelyn nimi viittaa ilmeisesti Vexi Salmen tokaisuun ”Teoksista on tullut ystäviäni”, mutta ymmärtääkseni myös hänen tuttavapiiriinsä kuului paljon kuvataiteilijoita. Löytyykö teille suosikkeja kokoelman teoksista? [Sini]

– Tämä Otto Pankokin Neujahrsgruss für 1939 herättää suurta sympatiaa erityisesti nenäapinansa ja tekstinsä  puolesta. Nenäapinasta tulee heti mieleen meidän Mainion matkatoimiston Nestori Nenäapina, ja teksti “1939 ist mit Vorsicht zu betreten!” herättää monenlaisia ajatuksia varovaisuudesta silloin ja varovaisuudesta nyt. Rosa Liksomin töistä olen aina pitänyt paljon, varsinkin hänen kirjallisesta tuotannostaan. Hänen novellikokoelmansa Yhden yön pysäkki (1985), Unohdettu vartti (1986) ja Tyhjän tien paratiisit (1989) tekivät aikoinaan lähtemättömän vaikutuksen, ja ajattelen joka kerta niitä, kun näen Liksomin muita töitä. [Satu]

– Mä tykkään näistä tulitikkuaskitöistä. Mua vetää puoleensa tällaisissa kokoelmatöissä se, että niissä on monia erilaisia osia, joista syntyy kokonaisuus. Ja huomasin, että täällä on myös Otto Dixin teoksia. Olin juuri koulussa käsitellyt häntä ja sodan vaikutusta taiteeseen. Mikä on sun lempiteoksesi täällä, Sini? [Suvi]

– Löysin monta suosikkia, mutta erityisesti ilahduin löydettyäni täältä originaalikuvitukset Wiggo Wallensköldin Anatolij D. Mbdrinov, sienitieteilijä -kirjaan. Wallensköldin kirja kertoo kuvitteellisen sienitieteilijän elämästä ja tutkimuksista. Tässä vieressä on myös kirjan selailukappale. Näyttelytekstissä kerrotaan, että kuvitukset olivat myynnissä yksittäisinä teoksina, mutta Vexi Salmi halusi säilyttää kuvituksen kokonaisuutena ja otti niiden ostoa varten pankkilainan. Hienoa, että ne pääsee nytkin näkemään kokonaisuutena osana kokoelmaa. [Sini]

– Todellakin! On kyllä upeaa ja ihailtavaa, kun joku omistautuu hyvälle asialle intohimoisesti. Ja arvostan myös sitä, että kokoelmat pääsevät näin esille, jotta jokaisen on mahdollista päästä näkemään niitä. [Satu]

– Joo. Mä bongasin vielä yhden kirjan, joka liittyy myös tähän näyttelyyn. Se on tämä Rappiotaide. Saksalaista ekspressionismia Vexi Salmen kokoelmasta -kirja. Se julkaistiin täällä aiemmin olleen näyttelyn aikaan. [Suvi]

– Täytyykin tutustua tarkemmin. Ehkä tässä on materiaalia myös Suville tuleviin esitelmiin, jos Otto Dix ja muu rappiotaide edelleen kiinnostaa. [Sini]

– Jeps. Tämä on ollut kiinnostava ja opettavainen kokemus joka tapauksessa.  [Suvi]

– Joo, ja tuohon Berndt Lindholmin Polkuja maisemaan –näyttelyynkin olisi mukava tutustua, jos kesäkiireet antavat myöden. Kiitos kivasta näyttelyseurasta! [Satu]

– Kiitos samoin teille molemmille! [Sini]

Vexi Salmen kirjoituskone Hämeenlinnan taidemuseossa

©Tarusola

Kevätlaitumella

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä toukokuun lopun päivänä

– Hei, Satu! Mitä sun kevääseen kuuluu? Kiva että ehdittiin vihdoin yhdessä tänne HAMiin näyttelykäynnille. [Sini]

– Moikka, Sini! Niin mukava nähdä! Kevät on intensiivistä aikaa. Olen yrittänyt pysähtyä jokaisen mahdollisen kasvin äärelle ja tietoisesti nauttia kaikesta kukoistuksesta.  [Satu]

– Tiedän ton tunteen. Välillä ulkona kävellessä lähden jäljittämään jotain ihanaa tuoksua. Nyt on luonto niin huumaava kaikille aisteille. Nyt siis Kevätlaitumelle! [Sini]

– Näyttelyn nimi on ainakin osuvan houkutteleva. Ahaa, tässä puetaan ensin suojatöppöset kenkien päälle. Myös houkuttelevan näköiset lattiapinnat kuvioineen ovatkin suojelemisen arvoiset. [Satu]

– Kiinnostaa kuulla, mitä mieltä olet näyttelystä. Itse piipahdin täällä jo kerran oppilaiden kanssa. Kevätlaitumelle-näyttelyn suunnittelussa on huomioitu lapset ja heidän huoltajansa. Tämä näkyy museon esittelytekstien mukaan sekä teosvalinnoissa että etenkin näyttelyarkkitehtuurissa, jossa on otettu huomioon lapsen mittakaava. [Sini]

– Tämäpä on virkistävä perspektiivi, kun taulut on ripustettu näin alas. Kuulin tuossa, kun eräs näyttelyyn tullut rouva kysyi heti salivalvojalta, miksi taulut ovat näin alhaalla. Valvoja vastasi jotenkin kivasti painottaen, että näyttely on lapsille. Tämä taitaa olla aika ainutlaatuista, että lapset otetaan huomioon museossa näin kokonaisvaltaisesti?  [Satu]

– Kyllä se aika harvinaista on. Virkistävää myös aikuiselle katsojalle, kun saa muistutuksen siitä, että on kokonsa puolesta usein aika etuoikeutettu. Koskettamaan taidetta ei täälläkään pääse, mutta sen ymmärtää kyllä. Teosten on tarkoitus kestää tuleville polville. Näyttelytiloissa on kuitenkin kivoja yksityiskohtia, jotka rohkaisevat leikkiin, kuten nämä muodot ja reitit lattiassa ja pienet portaat sekä pyöreät istuimet, joiden päällä voi levähtää matkan varrella.  [Sini]

– Näyttelyvihon ohjeissa kehotetaan viihtymään ja viettämään aikaa, ja sitä ainakin tuo yksi lapsi toteuttaa antaumuksellisesti. Harvoin kuulee, että äidin tarjoama jäätelökään ei houkuta, kun voi olla näyttelyssä. Mitä muuten pidät tästä näyttelyvihosta? [Satu]

– Vihko tukee kivasti näyttelykäyntiä, sisältää tietoa taiteilijoista ja teoksista sekä aktivoi tekemään tehtäviä teosten pohjalta. Vihko osoittautui hyväksi tietolähteeksi, kun olin täällä aiemmin oppilasryhmän kanssa. Oppilaat olivat 10–12-vuotiaita ja kiertelivät näyttelyssä itsenäisesti. Annoin heidän valita vihon tehtävistä yhden. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisimme voineet tehdä useammankin tehtävän. Ne vaikuttivat olevan selkeitä ja helposti toteutettavia ihan täällä näyttelytilassakin. [Sini]

– Ilahduin kovasti, kun löysin tehtävien joukosta kirjoitustehtävänkin: “Näyttelyssä maalaukset Mestarirakentaja ja Karvainen muisto on ripustettu vierekkäin, kuvapariksi. Katso maalauksia tarkkaan. Keitä henkilöt voisivat olla? Ovatko he tuttavia, sukulaisia tai rakastavaisia? Tutki, mitä henkilöiden taustalla näkyy, ja mitä nämä asiat kertovat heistä. Mieti, millaisen kirjeen henkilöt kirjoittaisivat toisilleen. Kirjoita kirje seuraavalle aukeamalle.” Voisin tehdä tuon tehtävän. Kätevää, kun tämän vihon nettiversiossa on kuvat kyseisistä teoksista. Silloin näyttelyyn ja tehtäviin voi palata vielä kaikessa rauhassa myöhemminkin. Täällä näyttelytiloissa tuntuu joka tapauksessa olevan paljon virikkeitä. Mitäs tuolta viimeisestä huoneesta löytyykään? [Satu]

– Tämä viimeinen huone on varmastikin lapsiyleisön suosikki. Täällä pääsee piirtämään museon seiniin, näyttelykalusteisiin ja lattiaan. Vaikka näyttää siltä, että tämä mahdollisuus on innostanut myös monia aikuisia. Miten ihanaa onkaan jättää oma jälki museoon tai ylipäätään mihinkään yleiseen tilaan, ihan luvan kanssa. Yritän löytää pienen kolon, jotta pääsen kokeilemaan piirtämistä.  [Sini]

– Kokonainen huone! Se on kyllä hieno mahdollisuus! Sun oppilaasi olivat varmasti haltioissaan tästä. Oli kyllä elähdyttävää olla Kevätlaitumella. Kohta siintävät kesälaitumet. Suunnitellaanko tuonnempana jotain kivaa kesäpuuhaa? [Satu]

– Kyllä, oppilaat olivat innoissaan. Saattoi näyttelyn katsominen vähän unohtua, kun huomasivat tämän mahdollisuuden. Mutta tosiaan, nyt alkaakin olla aika miettiä, mitä kivaa kesällä tekisi. Pistetään ideoita muhimaan ja palataan niihin pian. [Sini]

©Tarusola