Taidepakkaa testaamassa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä tammikuun lopun päivänä

– Moi, Sini! Kiva nähdä tämän vuoden puolella! Toivottavasti sun vuosi on käynnistynyt mukavasti. Mä sain joululahjaksi Ateneumin taidepakan. Oletko itse päässyt tutustumaan siihen?

– Joo, kiva nähdä, Satu! Olen kyllä kuullut taidepakasta mutten olen päässyt vielä itse kokeilemaan sitä. Olisi kiva testata sitä.

– Mulla onkin se sattumalta mukana. Haluaisitko nähdä?

– Mielelläni! Onpa kauniita ja ihanan tuntuisia kortteja. Yllättävän suuria mutta sehän on hyvä, koska teoksen näkee kunnolla. Oletko ehtinyt käyttämään pakkaa jo?

– Joo, olen tehnyt ideavihosta pari kirjoitusharjoitusta itsekseni, ja sitten innostuimme viidesluokkalaiseni kanssa tekemään tehtävää numero 50, joka on ison dominon rakentaminen korteista. Pareittain tai ryhmässä tehtävän harjoituksen ohjeistus on seuraavanlainen: ”Jaetaan kortit tasan kaikkien kesken. Jokaisella on hetki aikaa tarkastella kuviaan. Tehdään isolle pöydälle tai lattialle yhteinen valtava ”domino” eli jokainen saa vuorollaan laittaa kuvan toisen viereen ja asettaessaan perustella, miten nämä kuvat liittyvät yhteen, mikä niiden keskinäinen suhde on. Yhdistävä (tai vastakohtainen) tekijä voi olla esimerkiksi väri, aihe, muoto, tunnelma.”

– Miten tuon tehtävän idea toimi mielestäsi?

– Tosi hyvin! Me ollaan tehty se nyt kaksi kertaa. Kummallakin kerralla oli hauska tehdä kuvien ketjua yhdessä. Ihmettelin, kuinka luovia ratkaisuja viidesluokkalainen teki kuvia yhdistellessään. Lisäksi meille syntyi siinä toisen kerran kuvien polun rakentamisen loppupuolella jännä keskustelu taiteen olemuksesta.

– Kuulostaa lupaavalta! Voidaanko mekin kokeilla?

– Totta kai. Raivataan tilaa pöydälle, ja jaan meille kortit. Haluatko laittaa ensimmäisen kortin?

– Tässä.

– Kimmo Kaivanto! Tuosta kuvasta tulee mieleeni hänen näyttelynsä Sara Hildénin taidemuseossa. Tehtävää tehdessä aktivoituu muistoja tutuista teoksista. Samalla syntyy myös uusia kytköksiä. Tässä mun ensimmäisessä kuvassa oleva maiseman harmaus yhdistyy mun mielessä luontoon, sen tilaan ja kuolevaisuuteen, jota Kimmo Kaivantokin käsittelee.

– Korteissani tuntuu olevan monta vaihtoehtoa, joista on vaikea valita, mutta tuon äskeisen sanomasi perusteella valitsen Hugo Simbergin Kuoleman puutarhan kuolema-aihetta jatkaen.

– Tässähän tämä kuviemme ketju nyt sitten etenee vuoro vuorolta ja kuva kuvalta kepeissä tunnelmissa.

– Opin tehtävän aikana paljon uutta myös sinusta ja sun suhteesta pakan eri teoksiin. Huomasin myös, miten monien tuttujen teosten kautta päädyin itsekin miettimään, missä olin teoksen ensi kertaa nähnyt ja miten sen olin silloin ymmärtänyt. Museo ei ole useinkaan ollut se ensimmäinen paikka, vaan peruskoulun kuvataidetunnit, taidekirjat ja -kortit.

– Musta oli jännä huomata, millaisia yhtäläisyyksiä ja eroja tuli esiin aikuisen kuvataiteen asiantuntijan ja viidesluokkalaisen kanssa tehdessä.

– Kerro lisää!

– Sä ja mä pohdittiin aika pitkään, mitkä kuvat voisivat sopia toisiinsa, ja me tehtiin tämä tehtävä aika analyyttisesti eri vaihtoehtoja pohdiskellen. Viidesluokkalaisen kanssa me edettiin melko nopeasti, ja hän teki spontaanisti yllättäviäkin ratkaisuja hassuine mutta loogisine perusteluineen. Monissa kohdin hänen huomionsa kiinnittyi toisaalta samoihin juttuihin kuin sullakin, esimerkiksi kuoleman ja enkelien läsnäoloon useissa korteissa.

– Teki tosiaan mieli perustella omia valintoja. Korttiketjua ei ollut vaikea jatkaa, mutta toisaalta en myöskään halunnut valita sitä kaikkein helpointa vaihtoehtoa. Tätä kannattaa todellakin tehdä ajan kanssa. Tila tosin loppui aika pian kesken näinkin suurella pöydällä.

– Kaikkien korttien ketjuun tarvitaan varsin iso tila.

– Ideavihossa näyttää olevan paljon muitakin tehtäviä ja vinkkejä pakan käyttöön sekä kysymyksiä kuvien tarkastelemisen tueksi. Erityisesti kiinnostuin heti näistä kuva ja sana -otsikon alle listatuista tehtävistä. Oletko jo ehtinyt tekemään jonkun näistä?

– Tein heti taidepakan saatuani tehtävän 56, joka on lämmittely- ja raakakirjoitusharjoituksena toimiva kirjoitustehtävä. Sen voi tehdä ohjeiden mukaan yksin tai pienryhmässä. Tehtävän ohjeet ovat seuraavanlaiset: ”Valitaan joko jokaiselle oma kuva tai yksi yhteinen kuva, josta kirjoitetaan. Kirjoita kuvasta sensuroimatta mitä haluat: mielikuvia, tarina, runo, dialogia. Aikaa annetaan esimerkiksi viisi minuuttia.” Mulla päivittäiset työtekstien kirjoitusmäärät ovat usein suuria, ja kirjoitan tällä hetkellä pääasiassa asiatekstejä. Siksi kaikki luovat kirjoitustehtävät ovat tervetullutta vaihtelua. Tämä tehtävä toimi erinomaisesti lämmittelytehtävänä. Kirjoitin viisi minuuttia tajunnanvirtatyylisesti mielikuvia Elga Sesemannin Katu-nimisestä teoksesta, joka ei ollut mulle ennestään tuttu. Sen jälkeen oli mukavan vapautunut olo ennen työtekstiin siirtymistä. Epäilen, että ei olisi ollut yhtä helppoa kirjoittaa jostain tutusta ikonisesta teoskuvasta, johon liittyy paljon muistijälkiä menneistä konteksteista. Lämmittelytekstistäni tuli yllättäen aika henkilökohtainen, ja mietin, miten olisin toiminut sitä purettaessa. Tehtävään liittyy nimittäin purkuvinkki: ”Kirjoittamisen jälkeen jokainen alleviivaa paperistaan itselleen tärkeän kohdan, joka otetaan yhteiseen keskusteluun.” Olisin valinnut omasta tekstistäni varmaankin tämän kohdan: ”Varjonsa viittaan voi kompastua”.

– Vaikuttaa aika kevyeltä ja helposti lähestyttävältä tehtävältä sellaisellekin, jolle luova kirjoittaminen tai kuvasta puhuminen saattaa olla muuten vaikeaa. Monet näistä tehtävistä sopisivat hyvin käytettäväksi myös koulun kuvistunneilla tai vaikkapa äidinkielen ja kuviksen yhteistyössä. Mukana on myös tehtäviä, joita voi toteuttaa museokäynnin aikana. Vaikka Ateneumin kokoelmat löytyvätkin netistä, tarjoavat taidepakan kortit kuitenkin paremmat mahdollisuudet teosten vertailuun ja useampien teosten samanaikaiseen tarkasteluun. Etenkin tehtävävihon tehtävä 47 on hyvä harjoitus ja antaa kokemuksen siitä, miten näyttelyn teokset voivat käydä vuoropuhelua ja muodostaa temaattisen kokonaisuuden.

– Mun mielestä taidepakka on kaiken kaikkiaan houkutteleva. Monet sen tehtävistä johdattelevat innostavasti luovien tehtävien avulla tutustumaan teoksiin. Myös henkilökohtainen suhde teoksiin rakentuu tai muodostuu uudelleen tehtäviä tehdessä. Viidesluokkalaiselle suurin osa pakan teoksista vaikutti olevan ihan uusia tuttavuuksia ja hän suhtautui niihin raikkaasti. Itselleni valtaosa teoksista oli ennestään tuttuja, ja suhtautuminen niihin oli tehtävien alussa jotenkin latautunutta. Kaikkein tutuimpien kohdalla oli ponnisteltava saadakseen niistä irti jotain uutta, mutta tuo ponnisteleminen tuntuu kannattavan. Jopa ”puhki katsotusta” teoksesta voi löytää esimerkiksi jonkin pienen yksityiskohdan, johon tarttuu ja lähtee kehittelemään siitä jotain erilaista. Vaikuttaa siltä, että keskusteluista tehtävien äärellä voi muodostua todella hedelmällisiä, kun eritaustaiset ihmiset tekevät samaa tehtävää yhdessä omine näkökulmineen.

© Tarusola

Aiheeseen liittyviä linkkejä:

Kokemuksia taidepakan käytöstä

Ateneumin museokäynnin etkot ja jatkot

Kielikuvakohtaamisia-juttu Ateneumin Suomen taiteen tarina -näyttelystä syyskuussa 2016

Luovasti selkokielessä

Kohtaaminen eräänä joulukuun lopun päivänä kirjailija Sabira Ståhlbergin ja kuvittaja Maria Viitasalon kanssa

− Hei Sabira ja Maria! Oli todella mielenkiintoista keskustella kanssanne Helsingin kirjamessuilla luovuudesta ja selkokielestä. Kiva, kun voidaan jatkaa keskustelua nyt. Te olette luoneet yhdessä parisenkymmentä selkokirjaa eri aloilta. Kirjanne kertovat muun muassa luonnontieteistä, ympäristöstä ja etiikasta. Mitä luovuus merkitsee teille, Sabira, sinulle kirjailijana, ja Maria, sinulle kuvittajana? Entä miten kehitätte luovuuttanne? [Satu]

− Luominen on minulle jokapäiväinen työ; se on oikeastaan luonnollinen olotilani. Luovuus on aina ollut läsnä elämässäni, ja paras tapa kehittää sitä on luoda ja pitää mieli avoimena. [Sabira]

− Luovuus on tapa ajatella toisin. Antaa itselle ja muille uusia näkökulmia ja monialaisia ideoita. [Maria]

− Mikä on teidän suhteenne selkokieleen ja luovaan työskentelyyn? [Satu]

− Se on kielen ja luomisen muoto, joka aina antaa uusia haasteita ja vie luovuuden uusiin ulottuvuuksiin. [Sabira]

− Selkokieli on tapa kirjoittaa ja tehdä kuvia, erityinen kielen käyttö, joka antaa runsaasti tilaa kokeiluille. Se, että kieli on selkeää, ei tarkoita että sisällön täytyy olla yksinkertaista. Kuvilla voi esimerkiksi lisätä kerroksia kerrontaan ja ruokkia lukijan mielikuvitusta. [Maria]

− Miten te kiinnostuitte selkokielestä ja selkokielisistä kirjoista alkujaan ja miksi? [Satu]

− Isoisälläni oli lukihäiriö. Kun kuulin selkokielestä kymmeniä vuosia sitten, tajusin heti, että tässä on asia, jonka parissa haluan työskennellä. Isoisän koulunkäynti oli vaikeaa eikä hän koskaan saanut tukea, mutta hän luki aikuisena sinnikkäästi romaaneja ja varsinkin dekkareita. Kirjat, joita teemme, tukevat hänen kaltaisiaan ihmisiä ja monia muita, esimeriksi koululaisia, jotka eivät ole motivoituneita lukemaan, tai kieltä opettelevia maahanmuuttajia. [Sabira]

− Äidilläni, veljelläni ja vanhimmalla tyttärelläni on selkeä lukihäiriö, jonka takia heitä helposti pidetään heikompilahjaisina kuin ovat. Kirjat tukevat ja motivoivat tekemään raskaitakin asioita, kun sisältö puhuttaa eikä työsarka vaikuta teknisesti ylitsepääsemättömän suurelta. [Maria]

− Miksi aloitte tehdä kirjoja lapsille? Miten se eroaa aikuisille kirjoittamisesta? [Satu]

− Selkokirjoja kirjoitetaan kaikkialla lähinnä lapsille tukemaan lukemista ja motivaatiota, mutta viime vuosina tarve aikuisille ja ikäihmisille kasvaa. Aiheet ja tyyli ovat erilaisia lapsille ja aikuisille, mutta on myös kirjoja, joita kaikenikäiset voivat lukea. [Sabira]

− Koska työskentelen yläkoulussa, on vaateenani se, että lapsille ajateltu sisältö on niin puhuttelevasti esitelty, että teini-ikäinen ja aikuinenkin kokisivat sen mielekkääksi ja kuvakielen asianmukaiseksi. [Maria]

− Voisitteko kertoa selkokirjan luomisprosessista: Miten työskentelette ja mistä haette inspiraatiota? Entä miten kirjailijan ja kuvittajan yhteistyö toimii ja etenee teidän tapauksessanne kirjantekoprosessin eri vaiheissa? [Satu]

− Aloitamme Marian kanssa ideasta, joka usein lähtee tarpeista tai keskusteluista, joita kohtaamme työssämme ja arkielämässä. Lähdemme sitten tutkimaan faktoja. Se on prosessi, joka yleensä kestää useita kuukausia. Keskustelemme, ideoimme lisää ja vähitellen saamme aika selkeän kuvan siitä, millainen kirjasta tulee. Sen jälkeen rupean kirjoittamaan ja lähetän kappaleita Marialle. Hänen kommenttiensa jälkeen lähetän testiryhmälle luettavaksi. Testiryhmässä on eri-ikäisiä henkilöitä, jotka kertovat mielipiteensä. Maria tekee tässä välissä kuvat. Toimitan lopuksi kirjan tekstin ja jätän sen ainakin viikoksi muhimaan, kunnes teen sen valmiiksi ja lähetän toiselle kierrokselle luettavaksi. Vielä kielentarkastajalle ja kirja menee painoon. [Sabira]

− Kehitämme sisältöä yhdessä, ja vielä kuvitusvaiheessa voi tulla muutoksia sisältöön, jos esimerkiksi huomaamme, että siihen sopisi jokin avartava lisäkuva tai lisäjuoni. [Maria]

− Sabira, sinä kirjoitat myös muita kirjoja kuin selkokirjoja. Miten niiden kirjoittaminen eroaa mielestäsi selkokirjojen kirjoittamisesta luovuuden näkökulmasta? [Satu]

− Ei kovinkaan paljon. Kaikissa kirjoissani on tutkimuspohja, jopa runoissa, ja ainoat, jotka eriävät luovuudessa, ovat tieteelliset kirjat. [Sabira]

− Selkokieltä kirjoittaessaan pitää keskittyä paljon rakenteiden, muodon ja sisällön toimivuuteen. Miten selkokielellä kirjoittaessaan voi olla luova? [Satu]

− Tekniset asiat tulevat loppuvaiheessa, kun tarina on jo keksitty ja luovat elementit paikoillaan. Prosessi on luova siihen asti, että rupean toimittamaan tekstiä valmiiksi, sen jälkeen teen lähinnä teknistä työtä. Ensimmäisissä kirjoissa ajattelin paljon enemmän rakennetta ja muotoa, mutta nyt luon ensin ja sitten rakennan kirjan uusiksi, jollei se toimi ensimmäisessä versiossa. [Sabira]

− Maria, millainen on sinun näkemyksesi selkokirjan kuvituksesta? Mikä kuvituksessa on tärkeää ja miten selkokirjan kuvittaminen eroaa ns. tavallisen kirjan kuvittamisesta? [Satu]

− Kuvien täytyy olla helposti hahmotettavissa, mutta samalla niistä saa mielellään löytää kiinnostavia arkipäivään liittyviä yksityiskohtia. Saimme alkuaikoina tiukat määräykset siitä, ettei mielellään saisi olla värikkäitä kuvia, jotka vievät lukijan keskittymiskyvyn ja aivoaktiivisuuden pois kielen käsittelystä. Siksi olemme pysyneet mustavalkoisessa puoleksi sarjakuvamaisessa sapluunassa, joka on toiminut mainiosti omana tavaramerkkinä. Kuvat eivät saa kertoa tarinaa vaan ainoastaan tukea lukijan kokemusta kirjoitetusta tekstistä. [Maria]

− Olen juuri lukemassa Julia Cameronin Tie luovuuteen -kirjaa. Siinä käsitellään luovuutta voimavarana monesta eri näkökulmasta ja erilaisin konkreettisin harjoituksin. Miten selkokieli ruokkii teidän mielestänne lukijan luovuutta? [Satu]

− Kieli antaa uusia virikkeitä ja innostaa kirjoittamaan uudella tavalla, kun ei tarvitse kirjoittaa korkeatasoista kieltä. Kouluissa oppilaat saavat esimerkiksi luoda tekstejä kuviin tai kuvittavat tekstiä tai tekevät omia tarinoita joistain kirjan aiheista. [Sabira]

− Kun lukija kokee, että kertomus puhuttelee, on saavutettu mahdollisuus sitoa lukijan omat kokemukset ja oma maailmankuva kirjallisesti tai kuvituksellisesti uudeksi teokseksi. [Maria]

− Mitkä ovat mielestänne selkokielen tärkeimmät hyödyt? [Satu]

− Selkokieli tukee lukijaa monella tavoin, ja se on usealle lukijalle läheisempi kuin ”tavalliset” kirjat. Selkokirja ja sen aiheet ovat helposti ymmärrettävissä ja käytettävissä, ja niistä voi keskustella yhdessä. Myös heikompi lukija pääsee näin mukaan keskusteluun. Kaikki kirjamme on kirjoitettu niin, että ne herättävät ajattelun aiheita, avartavat maailmaa ja omaa tekemistä, kuten lisätiedon hakemista. Lisäkysymykset nettisivustollamme antavat vielä enemmän ajattelun aiheita. [Sabira]

− Selkokieli antaa lukijalle mahdollisuuden onnistua haasteelliseksi osoittautuneessa tehtävässä. [Maria]

− Mahtuuko selkokieliseen kirjaan mielestänne monta kieltä, vai pitääkö sen olla yksikielinen? [Satu]

− Selkokirjan pitäisi periaatteessa olla yksikielinen, jotta lukija pystyy omaksumaan sen helposti. Käytämme ensimmäisinä Suomessa kolmea tasoa, joista kolmas on vaikein. Siinä voisi kokeilla myös muitakin kieliä, mutta tekisin sen vain, jos siihen on hyvä syy ja testiryhmämme hyväksyy sen ja pitää sitä järkevänä. [Sabira]

− Maria, miten sinä pääset työskentelemään luovasti kuvittaessasi selkokirjoja? [Satu]

− Lähtökohtani on, että kohdeyleisömme ovat keskimääräistä parempia kuvien lukijoita, sillä usein aivot kompensoivat muita heikkouksia. Yritän antaa kuviin ylimääräisiä vihjeitä, tehdä niistä visuaalisesti kiinnostavia ja sitoa niistä hyvän kokonaisuuden. Näin lukijalle tulee tunne siitä että tarinan takana on muutakin kuin teksti. Koska työskentelemme Sabiran kanssa kirjojen suhteen ihan aiheesta lähtien yhdessä, tulee tarinoiden eri kerrokset esille myös kuvituksessa. [Maria]

− Olette pohtineet selkokirjojen käyttöä kieltenopetuksessa. Voisitteko kertoa siitä? [Satu]

− Selkokirjoja käytetään jo kieltenopetuksessa, ja ne toimivat erinomaisesti jopa perustasolla. Lukija, joka on hieman oppinut kieltä, saa paljon irti selkokirjasta ja tuntee onnistuvansa. Kirjassa on tavallista, arkipäivän kieltä, jota hän kuulee ympäristössään ja voi heti käyttää. Rivit ja kappaleet ovat lyhyitä ja kieli sellaista, että hänen tarvitsee vain hakea joitakin sanoja sanakirjasta. Tekstejämme käytetään jo esimerkiksi maahanmuuttajien kieltenopetuksessa Suomessa ja eri kielten opetuksessa muualla maailmassa. Suomenkielisille koululaisille ruotsinkieliset kirjamme antavat motivaatiota oppia ruotsia, onnistumisen tunteen ja tukea oppimiseen. Selkokirjoja voisi käyttää paljon laajemmin kouluissa motivoimaan ja tukemaan oppilaita eri kielten oppimisessa. [Sabira]

− Kiitos mielenkiintoisesta keskustelusta! Selkokielen kasvava tarve haastaa kirjoittajat ja kuvittajat pohtimaan yhä enemmän luovia ratkaisuja. Inspiroivia askeleita luovuuden polulla! [Satu]

© Tarusola

Kirjamessuilla II

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä marraskuun lopun päivänä

– Moi, Satu! Kiva, että ehdittiin nähdä marraskuun kiireissä ja puhua vielä Helsingin kirjamessuilla pitämästämme toisesta työpajasta nimeltään Mainio matkarunorata, joka oli matalan kynnyksen paja. Osallistujien ei tarvinnut osata kirjoittaa osallistuakseen.

– Näin on, Sini. Sitä tarkoitusta varten syntyi ajatus ensin täytettävästä valmiista tekstipohjasta, jota seurasi kokonaan oman runon kehittely. Tekemisen taustalla oli ajatuksemme visuaalisista virikkeistä kirjoittamisen innoittajina.

– Me haluttiin laajentaa visuaalisia virikkeitä myös muihin aistimuksiin, koska oli odotettavissa monia pieniä osallistujia lastenosastolla. Pajan kuvaus oli alun perin: ”Työpajassa yhdistetään visuaalisia virikkeitä ja luovaa kirjoittamista – tule mukaan seikkailemaan kuvien ja tekstien maailmaan. Sopii kaikenikäisille.”

– Siihen pohjautuen me suunniteltiin Mainio matkatoimisto -lastenkirjan Oivallisten Otusten Osakeyhtiön hahmoihin perustuva Mainio matkarunorata, jonka johdantoteksti radan alussa kuului näin: ”Haluatko, että kirjoitan sinulle runon? Siinä matkatarinoita yhteen punon. Oivallisten Otusten Osakeyhtiön mainiot matkaoppaat ja muut otukset rakastavat matkustamista. Petunia Pampavyötiäinen on toimiston runoniekka, jolla on aina kynä käpälissään. Ryhdy sinäkin runoniekaksi ja astu matkarunoradalle! Kulje nuolen osoittamaan suuntaan ja lue ohjeet jokaisessa pysähdyspaikassa. Täydennä jokaisessa pisteessä yksi sana kerrallaan Petunian matkarunoon. Lopuksi tee oma matkarunosi. Voit halutessasi kulkea radan uudelleen.”

– Miten rata ja eri pisteet toimivat sun mielestä?

– Ensimmäiseltä pisteeltä löytyi kuvakortteja kääntämällä runossa seikkaileva hahmo. Toiselta pisteeltä karttapalloa pyöräyttämällä matkan kohde. Kolmannella pisteellä valitun purkin sisältöä tunnustelemalla löytyi tuntemus. Neljännellä pisteellä löytyi toimintaa kuvaava sana kuvanoppaa heittämällä ja siinä esiintyvää kuvaa tulkitsemalla. Radan viimeisessä pisteessä oli tunnekortteja, joista osallistuja valitsi tunteen runoonsa. Noppien kuvat tuntuivat olevan todella monitulkintaisia. Myös havainnot purkkien eri materiaaleista olivat yllättävän erilaisia. Samasta purkista löytyi hyvin erilaisia sanoja, joista kaikki kuitenkin kuvasivat sen sisältöä.

– Näytti siltä, että pisteet innostivat lapsia ja aikuisten avusta oli hyötyä ainakin pienimmille. Vanhemmille lapsille rata sopii itsenäiseenkin työskentelyyn, mutta pienet tarvitsevat aikuisen apua varsinkin radan varrelta keksittyjen sanojen kirjoittamisessa.

– Mikä oli sun havaintojesi mukaan lapsista kaikkein mukavinta?

– Vaikutti siltä, että jokaisesta lapsesta, jolle ehdin lukea valmiin runon ääneen, oli mieluisaa ja tärkeää kuulla oma runonsa.

– Olitkin ohjaamassa kirjoittamista runoradan lopussa. Syntyikö siellä mielenkiintoisia keskusteluja?

– Kyllä! Oli kiinnostava keskustella erään kasvatusalan ammattilaisen kanssa, joka kertoi työskentelevänsä paljon autismin kirjon lasten kanssa. Hänen kanssaan puhuimme erityisesti tuen tarpeesta, ja hän piti runoradastamme niin paljon, että aikoo hyödyntää sitä omassa työssään ja esitellä kollegoilleenkin. Mieleenpainuva oli myös kohtaaminen erään ekaluokkalaisen tytön kanssa, joka pyysi apua oman runon kirjoittamiseen. Teimme yhdessä runon matkustavasta seeprasta. Hän kirjoitti osan, minä osan. Jotkut vanhemmista osallistujista runotaiteilivat runoradan kuljettuaan itsenäisesti mutta kertoivat runostaan sen synnyttyä.

– Visuaaliset elementit voivat tietysti olla vaikkapa taidekuvia, postikortteja tai omia valokuvia. Mielekästä olisi käyttää myös maisteltavia, tuoksuvia ja kuunneltavia elementtejä. Messuympäristössä ja pienten osallistujien kanssa päädyimme käyttämään tällä kertaa kuvien lisäksi vain lähinnä tunnusteltavia elementtejä.

– Rata on muuntelukelpoinen esimerkiksi kohderyhmän iän ja taitojen perusteella. Sovellusmahdollisuuksia on paljon.

– Tästä voisi keksiä monia tapoja työstää tarinoita eteenpäin sekä kuvallisessa että kirjallisessa muodossa.

– Toden totta. Oli yllättävää huomata, kuinka moni halusi vielä runojen kirjoittamisen jälkeen piirtää.

Kirjamessuilla

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä lokakuun lopun päivänä

– Moi, Satu! Oli tosi hauskaa olla Helsingin kirjamessuilla tänäkin vuonna.

– Joo, Sini. Yhteistyö Lecti Book Studion ja Colorit.ry.rf:n kanssa onnistui erittäin hyvin.

– Keväällä muotoilemamme ohjelmaehdotukset veivätkin meidät lasten alueelle pitämään työpajoja.

– Niin, näiden työpajojen kuvaukset olivat seuraavanlaiset. Torstain paja: ”Taidetuokioita S2-hengessä. Osallistavassa keskustelussa käsitellään suomen kielen oppimista taideperustaisten menetelmien avulla, keskiössä leikki, tarinallisuus ja toiminnallisuus.” Lauantain paja: ”Visuaalisuus ja luova kirjoittaminen. Työpajassa yhdistetään visuaalisia virikkeitä ja luovaa kirjoittamista – tule mukaan seikkailemaan kuvien ja tekstien maailmaan. Sopii kaikenikäisille.”

– Torstain työpajan materiaaliksi valikoituivat muovailuvahat, joiden avulla lapset muotoilivat Tarusola-alustalle taruhahmoja ja niiden tarinoita.

– Ohjeistus siihen kuului näin: ”Tarusolan tarinatuokio. Tarusola on tarunhohtoinen paikka, jonka laaksoissa ja vuorenrinteillä asuu monenlaisia otuksia. Tule tekemään oma otuksesi ja kerro siitä muille! Tarinoista muodostuu Tarusolaan uusia taruja. Mikä on otuksesi nimi? Miten otuksesi liikkuu? Mikä on sen lempipuuhaa Tarusolassa? Mitä se syö kaikkein mieluiten? Millainen on otuksesi kotipesä? Mitä kieliä otuksesi puhuu?”

– Meillä oli osallistujissa mukavan laaja ikähaarukka. Nuorin oli arviolta nelivuotias ja vanhimmat abiturientteja.

– Kaikki tekivät tosi innostuneesti ja keksivät mitä mielikuvituksellisimpia hahmoja ja tarinoita. Varsinaista kielellistä kohderyhmää osallistujissa ei tainnut olla, mutta pääsimme tekemään kielellisiä juttuja joka tapauksessa. Vaikka opetettaessa suomea toisena kielenä tietyt seikat eroavat äidinkielen opetuksesta, tavoite on sama – kaikille yhteinen suomen kieli. Kielen haltuun ottamisen ja sen tukemisen tärkeänä päämääränä on osalliseksi pääseminen ja tasavertaiseksi kielenkäyttäjäksi tuleminen.

– Miten tämä toiminnallinen taidetuokio palvelee mielestäsi kielenopetusta ja kielenoppimista?

– Erinomaisesti! Kunhan ohjeistus tulee ymmärretyksi, myös vielä vähäiset kielelliset resurssit omaavalla on mahdollisuus tehdä mitä vain. Toimintaan voi yhdistää valtavasti erilaisia kielellisiä asioita ja muita sisältöjä kohderyhmän iän ja tarpeiden mukaan. Miten sun mielestä tämä konsepti toimi?

– Mielestäni hyvin. Mielelläni olisin ollut myös mukana muovailemassa ja juttelemassa osallistujien kanssa, mutta työpajan pop up -luonne vaati sen, että uusia tulijoita täytyi ohjeistaa ja auttaa tekemisen alkuun. Yhdessä tekeminen antaa luontevan lähtökohdan vuorovaikutukselle, vaikka yhteistä kieltä ei välttämättä ole. Olen vienyt muovailuvahoja myös turvapaikanhakijoille suunnattuun toimintaan, ja varsinkin lasten kanssa on syntynyt luontevasti juttua, kun ihmetellään toisten muovailemia hahmoja tai rakennetaan niitä yhdessä. Muovailuvahan luonne materiaalina on väliaikainen ja leikkisä, mikä tekee siitä mielestäni myös helposti lähestyttävän.

– Huomasin, että konkreettisen hahmon tekeminen muovailuvahasta voi auttaa tarinan luomisessa. Tekemisprosessi ruokkii mielikuvitusta ja inspiroi hahmoon liittyvien yksityiskohtien keksimisessä.

– Alun introssa kuvaus Tarusolasta paikkana antoi myös tietyn suunnan tekemiselle, joten tavallaan tarina oli se, josta lähdettiin liikkeelle.

– Oli aivan mahtavaa huomata, mikä tarinankerronnan tarve ja palo lapsilla ja nuorilla oli.

– Toisten hahmojen näkeminen ja tarinoiden kuuleminen ruokki omien hahmojen syntyä.

– Nyt osallistujat kertoivat tarinansa meille ja me kirjattiin ne ylös. Jos olisi enemmän aikaa, jokainen voisi iän mukaan kirjoittaa tarinansa itse. Tosin kielen haltuunoton alkuvaiheissa suullinen kertominen voi olla mielekkäämpää.

– Työpajaan liittyi myös osallistava keskustelu, jossa sinä, Satu, pääsit kertomaan suomi toisena kielenä -ulottuvuudesta enemmän.

– Joo, tämä oli tosiaan erittäin toimiva konsepti, kuten lauantainenkin työpajamme kirjamessuilla.

– Jutellaan siitä lisää ensi kerralla!

© Tarusola

Valomaalaamassa


Kahden ystävän kohtaaminen eräänä syyskuun lopun päivänä

Jukka Laineen pitämällä valomaalauskurssilla Iiris-keskuksessa oli todella inspiroivaa! Sulle, Olli, tämä kurssi oli jo toinen, eikö niin?

– Kyllä. Ensimmäinen kurssi vuonna 2016 oli kiinnostava, ja koin, että kakkosella voisi oppia lisää. Oliko sulla, Satu, aiempaa kokemusta valomaalaamisesta?

– Itselleni tämä kurssi oli ensimmäinen varsinainen kosketus valomaalaamiseen, jonka opin olevan kiehtova valokuvaustekniikka. Pitkä valotusaika kamerassa ja kohteen valaiseminen erilaisilla valonlähteillä synnyttävät ainutlaatuisia valoa ja pimeyttä yhdistäviä kuvia. Jukka Laine loi kurssin alussa mielenkiintoisen katsauksen valomaalauksen historiaan ja jakoi perehtymisen arvoisia linkkejä. En tiennyt, että valomaalauksen juuret ulottuvat aina 1800-luvulle asti.

– Vuosia sitten kirjaston kuvataidekirjaa selaillessani näin pari valokuvaa, joissa Pablo Picasso teki valomaalausta. Kuvat taisivat olla 1940-luvulta. Muistaakseni hän käytti tavallista taskulamppua. Toisessa kuvassa hän oli juuri valomaalannut kyyhkysen. Picasson elävä ja luonteva viiva oli kuvissa täysin tunnistettavissa.

– Jukka Laine kertoi myös omaan toimintaansa vaikuttaneesta amerikkalaisesta ryhmästä, Seeing with photography collectivesta, jossa näkevät ja näkövammaiset tekevät yhdessä valomaalaustaidetta. Onko kyseinen ryhmä tai vastaavanlainen yhteistyö sulle tuttua?

– Etäisesti tuttua. Olen kuullut tällaisesta ryhmästä. Kuulostaa kiinnostavalta.

– Kurssilla nousi esiin myös taiteilija Steven Erra, joka alkoi valomaalata saatuaan kuulla, että menettää sairauden takia näkönsä lopulta kokonaan.

– Videon perusteella kuulosti siltä, että hänellä voisi olla retinitiksen kaltainen silmäsairaus, joka kaventaa näkökentän. Haittaa varmasti valomaalaamista muttei kuten täysi sokeus. Tavallaan johdonmukaista ja kunnioitettavaa, että sokeutumisdiagnoosin saava taideopiskelija alkaa valomaalata.

– Näin avustajan näkökulmasta kurssin aikana tuli pohdittua paljon kuvien kuvailua: miten näkemäänsä pystyy kielentämään parhaiten. Mikä sun mielestäsi kuvailussa ylipäänsä on tärkeää?

– Mielestäni kuvailun hyvyys tai huonous riippuu kuvailijan ja vastaanottajan vuorovaikutuksesta. Täysin samanlainen kuvaus voi yhden vastaanottajan mielestä olla mahtava ja toisen mielestä surkea. Kuten tavallinen keskustelu, vuorovaikutus on kahden kauppa. Tärkeää on, että kuvailija ei koe kuvailemista vastenmielisenä ja ettei hänen sanallinen ilmaisunsa ole kovin monimutkaista. Tärkeää on myös, että vastaanottaja todella on kiinnostunut kuvailtavasta asiasta.

– Mikä sulle oli kurssin parasta antia?

– Oivallus, kuinka fikkareilla ja muilla valoa tuottavilla välineillä pystyy lisäämään kuvaan kiinnostavia, kauniita, mystisiä ja humoristisia valoelementtejä.

– Mä pidin erityisesti potrettien tekemisestä valokuituviuhkaa käyttäen. Niistä tuli sykähdyttävän mystisiä. Valon sattumanvaraiset liikkeet kasvoilla loivat jänniä sävyjä. Kun veti ensimmäistä kertaa valokuituviuhkaa toisen kasvojen ylitse, ei voinut aavistaakaan, millainen lopputulos syntyy. Entä mikä susta on vaikeinta valomaalauksessa?

– On haastavaa saada valaistua oikeaa kohtaa suunnilleen haluamallaan tavalla. Tosin valomaalaamiseen liittyy runsaasti sattuman elementtejä eikä kokenut näkeväkään tekijä pysty täysin kontrolloimaan valojuovien jälkeä valmiissa kuvassa. Sattuman suuri merkitys on yksi valomaalaamisen kiehtovimmista asioista. Sattuma tuo inhimillistä syvyyttä kuviin.

– Siinä mielessä tosiaan näkevät ja näkövammaiset tuntuvat olevan ikään kuin samalla viivalla, ettei kukaan näe, mitä piirtää ilmaan. Sun kuvataiteilijatausta varmaankin auttaa valolla piirtämisessä ja maalaamisessa?

– Jos on suhteellisen paljon aikanaan piirtänyt ja maalannut, niin varmaan se tuo jonkinlaista varmuutta valolla tekemiseen.

– Mahdollisuuksia työskennellä luovasti valon kanssa vaikuttaa olevan paljon. Esimerkiksi Pablo-kännykkäsovelluksen avulla valomaalaamisen kokeileminen on helppoa. Syntyikö sulle kurssilla ideoita jatkotyöskentelyyn?

– Kyllä syntyi idea kuvasarjasta jos toisestakin, joita ajattelin alkaa kaverin kanssa työstämään.

– Vaikuttaa loistavalta!

© Tarusola

Valokuvaaja: Jukka Laine

Runon äärellä

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä elokuun lopun päivänä

– Hei Satu! Oletko törmännyt runoihin raiteilla tai osallistunut muuten kolmattatoista kertaa järjestettävän Runokuun tapahtumiin? Se on varmaan sulle tuttu festivaali.

– Joo, useina aiempina vuosina on tullut osallistuttua ahkerasti, mutta tänä vuonna en ikävä kyllä ole ehtinyt työkiireiden takia.

– Itsekin olen ehtinyt osallistumaan Runokuuhun harmillisen vähän. Onneksi olen törmännyt tapahtumiin hieman sattumalta työmatkoilla. Metromatkoilla on saanut lukea runoja näytöiltä ja ilokseni matkan varrelle osui myös Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden opiskelijoiden kohtaamispaikka Sörnäisten metroasemalla. Sieltä sain mukaani kymmenessä minuutissa tämän ihastuttavan runomuotokuvan, jonka kirjoittajalla oli sama hieno nimi kuin itselläni.

– Tuosta tuli mieleeni Tommi Parkon Kymmenen askelta runouteen -opas. Kyseessä on runokurssi, joka antaa vinkkejä runojen kirjoittamiseen ja lukemiseen. Sen tarkoitus on tarjota tukea ja tietoa runoudesta äidinkielenopettajille ja runoja kirjoittaville nuorille. Opas liittyy kahdeksasluokkalaisille tarkoitettuun RUNOUTTA!-runokilpailuun.

– Miltä opas vaikuttaa mielestäsi?

– Se on tiivis tietopaketti. Se sisältää yhteensä 25 sivua runouden teoriaa ja erilaisia tehtäviä. Kirjassa askelletaan yhteensä kymmenen askelta: Alusta löytyy kolme Mitä runous on? -osaa, joissa käsitellään muun muassa runon muotoa, rytmiä ja ei-tarinallisuutta. Niitä seuraavat osat Runo syntyy omasta kokemuksesta, Konkreettisuus, Malliruno, kahteen osaan jaettu Kuvallisuus, Rytmi ja Runon vapaus. Jokaisen osan lopussa on tehtäviä, joiden avulla voi harjoitella kulloisenkin osan asiaa itse. Harjoituksia on jokaisessa kappaleessa neljä, ja ne ovat yhtä lukutehtävää lukuun ottamatta kirjoitustehtäviä.

– Paljon tehtäviä siis. Miltä ne tuntuvat?

– Ne ovat mun mielestä monipuolisia ja houkuttelevia. Joukossa on esimerkiksi rap-lyriikkaa käsitteleviä tehtäviä sekä mielenkiintoisella tavalla aisteja herätteleviä harjoituksia. Löysin joukosta muutamia, jotka sopisivat mun mielestä hyvin äikän ja kuviksen yhteistyöhön. Esimerkiksi ensimmäisessä kuvallisuutta käsittelevässä osassa on tehtävä (numero 4), jossa pitää kirjoittaa runo, jossa käytetään värejä. Harjoituksen tekijää kehotetaan tutkimaan värien symboliikkaa ja annetaan linkkivinkkinä Päivi Hintsasen Coloria-sivusto. Toisen kuvallisuutta käsittelevän osan tehtävässä 3 ohjeistetaan kirjoittamaan runo, jossa tekijän tulee käyttää monia visuaalisia elementtejä. Esimerkkeinä niistä annetaan sisennykset ja säkeiden ripottelu ympäri paperia. Samalla tekijää kehotetaan pohtimaan runon rytmiä.

– Hienoa! Nämä toimisivat varmasti hyvin äikän ja kuviksen yhteistyössä. Varsinkin väreihin liittyvä tehtävä on kiinnostava, etenkin jos ammentaa tietoa värien symboliikasta. Täytyykin tutustua oppaaseen tarkemmin. Näin nopealla vilkaisulla näyttää varsin sopivalta myös kuvisopelle.

– Muuten, Runoutta-sivuston yhteydestä löytyy myös Palindromaatti. Se on taiteilija Lauri Hein kehittämä verkkosovellus, jonka avulla voi kokeilla sekä verbaalista että visuaalista leikittelyä ja tehdä erilaisia kollaaseja. Tekisikö mieli kokeilla joskus?

– Joo, ehdottomasti!

© Tarusola

Korttien ketjussa II

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä heinäkuun lopun päivänä

– Kiitos, Satu, paketista! Miltä tämä meidän postitaidekokeilu tuntui?

– Kiitos myös sun lähetyksestäsi, Sini! Kokeilu oli hauska, vaikka täytyy myöntää, että mulla oli alussa hieman paineita tuon taide-sanan takia. En ollut varma, saanko tekeleestäni tarpeeksi taiteellisen. Mutta lopulta päätin vain tehdä lähetyksen ilman sen suurempaa itsekriittisyyttä.

– Oma viestini syntyi Espanjassa kaikesta siitä materiaalista, jota turistille on tarjolla. Apuna toimi kynsisakset ja teippi.

– Kekseliästä! Tämä kokeilu herätteli kivasti pohtimaan, millaisia luovia ratkaisuja voisikaan käyttää perinteisen kortin sijasta. Myös sanallisuutta yhdistettynä visuaalisuuteen pohdin. Mietin yhdessä vaiheessa runoteosta mutta päädyin tähän ratkaisuun.

– Postitaiteeseen voi oppilaat tutustuttaa myös kouluissa. Monilla kouluilla on ystäväkouluja, joiden kanssa viestitellään eri tavoin. Postitaideprojekti voisi olla yksi kiva vaihtoehto.

– Kyllä! Projektissa saa yhdistettyä monipuolisesti sekä kuvallisia että sanallisia elementtejä halutessaan – ja monikielisesti myös.

Tarusola

Korttien ketjussa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä kesäkuun päivänä

– Moi, Satu! Ihanaa, kun kesäloma alkoi!

– Onko teillä matkasuunnitelmia, Sini?

– Kyllä, tarkoitus on reissata sekä kotimaassa että ulkomailla.

– Kiva juttu! Lähetä mulle kortti, jos ehdit! Olisi kiva saada kortti reissuiltanne!

– Olen kyllä aina ollut tosi huono lähettämään kortteja mutta lupaan yrittää.

– Mä rakastan postikorttien kirjoittamista ja saamista. Viime vuosina se on tosin vähentynyt kovasti sähköisen viestinnän myötä, mutta edelleen postilaatikkoon kolahtava kortti on iso ilo. Kartutan korttieni kokoelmaa aina mielelläni.


– Kortteja on varmaan kertynyt jo monesta maasta.

– Onhan niitä. Muistatko, kuinka vaikeaa Nicaraguan-matkallamme oli löytää postikortteja, postimerkkejä ja postilaatikkoa? Siltä reissulta jäivät kortit lähettämättä, ja kannoin ne käsimatkatavaroissa Suomeen.

– Muistan! Kortteja sentään lopulta löytyi, mutta siihen se sitten jäikin.

– Ne kortitkaan eivät olleet kaikkein houkuttelevimpia. Pidän korteista, joissa on jokin pieni visuaalinen tai verbaalinen juju, esimerkiksi sanaleikki tai muu hauska leikittely. Yritän myös kortteja kirjoittaessani keksiä jotain persoonallista sanottavaa, vaikka usein matkoilta tulee lähetettyä melko perinteisiä tervehdyksiä ehkä kiireestä johtuen.

– Itse olen usein aika vähäsanainen korttieni viesteissä. En kuitenkaan mielelläni osta kortteja, joissa on valmis teksti, ellei se ole jotenkin todella osuva.

Juhani Seppovaaran kirjassa Elämän kortit (2014) ja sen saksankielisessä käännöksessä Ansichten eines Lebens Seppovaara käsittelee postikorttikokoelmansa kautta omia vaiheitaan ja niiden linkittymistä laajempaan yhteiskunnalliseen viitekehykseen. Kirjan takakansitekstissä kirjaa esitellään seuraavasti: ”Postikortit saivat ilmaa siipiensä alle ja kääntyivät Juhan elämänvaiheita heijasteleviksi kertomuksiksi. Kirjaan päätyneet runsaat kaksisataa korttia kertovat myös omaa tarinaansa. Korttien ja kertomusten palapeli näyttää millainen on erään vuonna 1947 syntyneen miehen Suomi ja Eurooppa – ja tämä mies itse.”

– Onko korttien kuvia ja niiden merkitystä käsitelty kirjassa jollain tavalla?

– Niitä on käsitelty kirjassa yllättävän vähän. Olisi ollut mielenkiintoista lukea postikorttien vaiheista enemmän. Kirjassa esiintyvät kortit herättävät lukijan mielenkiinnon, ja jäin ainakin itse pohtimaan niiden tarinoita pitkään. Monet kortit ovat visuaalisesti herkullisia ja sisältävät paljon kulttuurihistoriallista tietoa, josta olisi ollut mukava lukea enemmän.

– Entä onko postitaide sulle tuttu juttu? Taidemuoto on syntynyt 1950-luvun alussa. Suomessa postitaidetta on tehty 60-luvulta. Taiteilija lähetti toiselle pienen teoksen, kannanoton, piirustuksen, viestin tai kuvan. Periaatteena oli aluksi, ettei teos saanut olla arvokkaampi kuin kirjekuori, jossa se lähetettiin. Teoksen ei tietenkään tarvitse olla kuoressa. Tärkeintä on, että se kulkee postin välityksellä ja että saapuvaan postiin myös vastataan. Katso esimerkiksi näitä hauskoja teoksia Riitta Ikoselta.

– Kuulostaa houkuttelevalta! Nuo teokset vaikuttavat hienoilta.

– Voisinkohan perinteisemmän postikortin sijaan tehdä sulle postitaidetta? Entä haluaisitko lähettää vastauksen samassa muodossa?

– Joo! Miten edetään tarkalleen?

– Nyt vaan jäät odottelemaan postia ja vastaat sitten omalla postitaideteoksellasi. Voidaan vaikka ensi kuussa esitellä blogissa meidän postitaidetta.

© Tarusola

Kirjaimia piirtämässä

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä toukokuun lopun päivänä

– Hei Satu! Löysin sattumalta tämän Tuija Kuuselan kirjan Taiteilijat kirjaimia piirtämässä – Kultakauden kirjataidetta (2004). Todella mielenkiintoinen kirja! Onko sulle tuttu?

– Taisin nähdä sen kirjamessuilla joitakin vuosia sitten mutten ole lukenut sitä. Kuulisin siitä mielelläni lisää.

– Kirja kuvaa, kuinka 1800–1900-lukujen vaihteessa taiteilijoiden ihanteena oli olla monitaitureita, jotka loivat suuria esteettisiä kokonaisuuksia. Käsityötä ja taideteollisuutta alettiin arvostaa yhdenvertaisina taidelajeina maalaustaiteen ja arkkitehtuurin kanssa. Kansallisromanttinen ajatus suomalaiskansallisesta tyylistä ulottui myös kirjataiteeseen. Aikakaus- ja erikoislehtien määrä kasvoi, ja mallia niihin otettiin ulkomailta. Lehtien uudistamiseen osallistui suuri joukko kirjailijoita ja kuvataiteilijoita. Kuvataiteilijat eivät olleet ainoastaan kuvittamassa painotuotteita, vaan suunnittelivat painotuotteiden ulkoasua myös laajemmin tehden kirjaimia, ladelmia ja somisteita.

– Monitaituruus on iso vaatimus. Suurten esteettisten kokonaisuuksien luomiseen vaaditaan paljon taitoa ja näkemystä. Ajattelisin, että yhteistyössä se onnistuu helpommin kuin yhden ihmisen hyppysissä.

– Ainakin itsestä tuntuu hurjalta, miten monella alalla nämä taiteilijat ovat toimineet ja hienoin tuloksin. Kuuselan mukaan juuri uudistusmielinen julkaisutoiminta ja kansallishengen nostattaminen edistivät myös kuvataiteilijoiden ja kirjailijoiden välistä yhteistyötä. Monella kirjailijalla oli omat luottosuunnittelijansa. Esimerkiksi Eino Leinon tuotanto työllisti Pekka Halosta. Halosen lisäksi kirjataiteen aktiivisimpia uranuurtajia olivat Albert Edelfelt, Axel Gallén, Louis Sparre ja Väinö Blomstedt.

– Millaiset kirjassa esitellyt työskentelyesimerkit erityisesti painotuotteiden saralla vaikuttavat susta mielenkiintoisilta?

– Kiinnostavaa oli erityisesti kuvaus siitä, miten Gallen-Kallela suunnitteli Kalevalasta julkaistavaksi kuvitetun uniikkiteoksen ”Kansallis-kirjokirjan”, jonka oli tarkoitus olla pergamentille maalattu, kokonaan käsin tekstattu ja laajuudeltaan 700-sivuinen. Sivut oli tarkoitus koristella värein sekä kullalla ja hopealla. Teos olisi sisältänyt 150 miniatyyrimaalausta. Kirjan kannet olisivat olleet nahkaa ja pakotettua hopeaa kivin ja jokihelmin koristeltuna. Teoksen tekemiseen Gallen-Kallela arvioi kuluvan parikymmentä vuotta, ja sen oli määrä jäädä Kansallismuseoon kansalaisten haltuun. Taiteilija ei kuitenkaan saanut suuritöiseen uniikkiteokseen hakemaansa valtionapua.

– Millaisia yhteistyömahdollisuuksia näet nykypäivänä kuvataiteilijalle ja kirjailijalle. Onko kirjassa joitain sellaisia juttuja, joita me voitaisiin kokeilla ja soveltaa?

– Yhteistyö lähtee varmasti aina tekijöiden keskinäisestä kiinnostuksesta samoihin asioihin. Varmasti paljon yhteistyötä tehdäänkin ja monissa muodoissa. Tuoreimpana tulee mieleen kuvataiteilija Terike Haapojan ja kirjailija Laura Gustafssonin Toisten historia -projekti, joka toi taiteilijoille mediataiteen valtionpalkinnon viime vuonna.

– Millainen juttu tehtäisiin yhdessä?

– Mietin omaa opinnäytettäni, ja siitä tuli mieleen, että koulussa kultakauden taidetta käsiteltäessä voisi myös kirjataiteeseen perehtyä kuvataidetta ja äidinkieltä yhdistävässä kokonaisuudessa. Tämä liittyy tietysti myös graafisen suunnittelun historiaan. Ehkä joku tekstiä ja kuvaa yhdistävä tehtävä. Keksitkö jotain?

– Mulla olisi pöytälaatikossa taas uusia tekstejä. Haluaisitko lukea yhden niistä ja suunnitella sen ulkoasun omien näkemystesi mukaisesti?

– Joo, kokeillaan. Itselläni ei ole kovin paljoa kokemusta kirjainten piirtämisestä, joten saatan turvautua valmiisiin fontteihin, mutta katsotaan mitä syntyy.

© Tarusola

Tyhjän paperin äärellä

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä huhtikuun lopun päivänä

– Onko tämä Marja-Riitta Vainikkalan ja Marja-Liisa Kaltilan vuonna 2008 ilmestynyt kirja Sanasta kuvaksi, kuvasta sanaksi tuttu sulle, Sini?

– Ei ole, mutta kiinnostaa ainakin nimensä puolesta.

– Kirja on suunnattu kirjoittamisen ja kuvataiteen ryhmien käyttöön. Siinä kirjoittamisen ohjaaja Marja-Riitta Vainikkala ja kuvataideopettaja Marja-Liisa Kaltila käsittelevät kirjoittamisen ja kuvantekemisen yhteyttä. Kirja pohjautuu ajatukselle: ”Kuva voi olla kirjoittajan virike ja kirjoittaminen kuvantekijän virike.” Tekijät ovat inspiroituneet kirjailija, kirjoittamisen ohjaaja ja kuvataiteilija Natalie Goldbergin menetelmistä ja luovan prosessin näkemyksistä. Goldberg painottaa paljon luovan työskentelyn alkuvaihetta, jolloin hänen mukaansa kannattaisi leikkiä rohkeasti ja jarruttelematta eri alojen keinoilla. Hänen teoksensa Lukeva mieli. Tekstin arkkitehtuuria etsimässä (2006), Avoin mieli. Kuinka elää kirjoittajan elämää (2004) sekä Luihin ja ytimiin. Kirja kirjoittajalle (2004) ovatkin tosi innostavia.

– Oletko jo testannut menetelmiä, Satu?

– Joo, joskus kirjoittamista opettaessani ja varsinkin oman kirjoittamiseni inspiraationa. Tehdäänkö Sanasta kuvaksi, kuvasta sanaksi -kirjasta tällainen harjoitus (s. 45): ”Tyhjän paperin kuva. Tehtävä: Tyhjälle paperille kuvitellaan teksti tai kuva kaikkine aistimuksineen. Opiskelijoiden on pohdittava ja yritettävä kuvata, miltä esimerkiksi asiat, kasvit, eläimet tai ihmiset näyttävät, kuulostavat, tuoksuvat, maistuvat ja tuntuvat sekä kuinka esineet, eläimet tai ihmiset liikkuvat. Tekstin tai kuvan annetaan kehkeytyä paperille mielikuvan pohjalta. Tärkeintä on kutsua se tyhjälle pinnalle. Tekeminen aloitetaan, kun mielikuva on valmis, mutta mielikuvan etsimiseen ei käytetä kovin montaa minuuttia. Kun tarttuu ensimmäiseen häivähtävään kuvaan, ei kontrolli pääse kahlitsemaan luovaa vaihetta. Tarkoitus: Tehtävä syventää aistikokemusta ja rauhoittaa intuitiiviseen työskentelyyn ja kokonaishahmon haltuun ottamiseen. Se rohkaisee luottamaan piilotajuntaan ja kehittää kykyä luoda fantasioita. Harjoitus auttaa huomaamaan, että aiheita kyllä löytyy, kun niille antaa aikaa tulla esiin. Sitä tehdessä havaitsee myös luovan työn ainutkertaisuuden: vaikka kaikki aiheet on jo käytetty, on jokainen toteutus erityinen.”

– Tyhjän paperin kammo on monelle tuttu. Tämän kaltaiset harjoitukset ovat varmasti yksi keino päästä siitä yli. Itse ehkä sulkisin silmät ja unohtaisin paperin hetkeksi. Tehtävässä on vaihtoehtona kuvitella paperille kuva tai teksti. Minun on aluksi vaikea ajatella, että mielikuva olisi jompaakumpaa. Eikö se saa muodon vasta, kun se siirretään paperille? Ehkä kuitenkin lopulta tavoitan tehtävän ajatuksen kuvan kehittymisestä paperille.

– Niin, teksti tai kuva on mielikuvaa seuraava askel. Mulle syntyi seuraavanlainen mielikuva ja tällainen teksti:

Makaan pitkässä heinikossa, jonka tuoksu huumaa parfyymia vahvemmin. Maa on aavistuksen kostea. Aamukaste yrittää tunkeutua keltaisen viltin lävitse. Ruoho kutittelee ihoani. Siristän silmiäni. Taivas on kirkas. Sen halki kiitää pääskysiä, joiden kirahdukset herättelevät iloa. Yläpuolellani kaartuva koivu heiluttaa oksiaan, ja sen elinvoimaisen vihreät lehdet vilkuttelevat minulle. Jostain kaukaa kuuluu moottoriveneen tasainen puksutus. Auringonsäteet lupaavat lämmintä päivää. Haaveilen polskahtavani mereen myöhemmin. Nappaan ruohikon reunalla kasvavasta ahomansikasta punaisimmat marjat ja annan niiden liiskaantua kitalakeeni. Kuplii makeaa ja kirpeää.

Nukuin yön repaleisesti, ja silmäluomeni painuvat väkisin kiinni. Vaivun uneen. Vaellan pitkin polkua, joka kiemurtelee jyrkänteen reunalla. Polun vasemmalla puolella kohoaa sammaleen peittämä rinne. Sammaleen keskellä polveilee vanamojen virta. Polun oikealla puolella alas avartuva maisema huimaa jyrkkyydellään. Rotko on täynnä kivipaasia ja juurineen kaatuneita puita. Jossain kohisee koski. Tasapainottelen kapealla polulla ja yritän olla katsomatta alas. Ympärilläni huojuvat puut ovat tummia, ja koko seutu on synkkä. Minua paleltaa. Aurinko tuntuu kiertävän nämä vuorenjyrkänteet kaukaa. Jostain leijuu savuntuoksua sieraimiini. Lähelläni rapsahtaa oksa. Pysähdyn ja jään kuuntelemaan. Vain kosken kohina kantautuu korviini. En jaksaisi vaeltaa enää eteenpäin mutten haluaisi jäädä polullekaan. Päätän jatkaa matkaa. Ilman halkaisee huuto, joka saa minut horjahtamaan. Jähmetyn. Painaudun kiinni polun vasemmanpuoleisen reunan sammaleeseen. Huudot voimistuvat. Ohitseni lentää korppien parvi. Tunnen lintujen siiveniskut kasvoillani.

Hätkähdän hereille. Kasvojeni yläpuolella kaartelee neitoperhonen. Aurinko on kivunnut kesätaivaan korkeuteen. Kevyt tuulenvire kahisuttaa heinikkoa.

– Mun mielikuvassa olen ulkona puistossa. On kesä ja aurinko paistaa. Olen selvästi pienempi kuin ohi kulkevat ihmiset. Minua lähestyy suuri, pitkäkarvainen, mustavalkoinen koira. Mielikuvaan liittyy myös tuoksuja ja puiston ääniä. Jos nyt lähtisin luonnostelemaan paperille kuvaa mielikuvan pohjalta, tekisin heti alkuun sommitteluun liittyviä valintoja. Itse harjoitus antaisi hyvän lähtökohdan kokonaisuuden työstämiseen. Usein kuvataideopetuksessa näen oppilaiden aloittavan kuvan tekemisen yksittäisestä hahmosta, jolle sitten lopuksi vain keksitään nopeasti joku tausta. Harjoitus tarjoaa keinoja lähestyä aihetta kokonaisuutena. Kaikkea mielikuvasta on mahdotonta tavoittaa kuvaan, eikä siihen saa jäädä liikaa kiinni.

– Pidän tästä tehtävästä. Mieleeni tulvi ensin monia mielikuvia, mutta pysähdyin tämän kesäisen ruohoniityn kohdalle ja aloin aistia sen tunnelmaa. Jostain pulpahti kesäpäivän auringon kontrastiksi mielikuva synkästä vaelluksesta. En halunnut luopua siitä vaan annoin tekstin tulla. Näin kaksi mielikuvaa yhdistyivät toisiinsa. Vaikeinta oli lopettaminen. Huomasin nopeasti, että tarina alkoi kehittyä päässäni ja olisin voinut jatkaa sitä pitkään.

– Itse en nyt lähtenyt tekemään kuvaa mutta teen samankaltaisia harjoituksia usein maalatessani.

– Tekijät kirjoittavat tehtävänantoa seuraavalla sivulla (s. 46) näin: ”Harjoituksen voi tehdä pelkkänä kirjoitustehtävänä tai sen voi yhdistää kuvantekemiseen. Tämä harjoitus on hauska, sillä aluksi tyhjät paperit täyttyvät pian omanlaisistaan, tekijänsäkin yllättävistä teksteistä ja kuvista. Mielikuvitus herättää kuvat, kun on tuijottanut tyhjää paperia tarpeeksi kauan.”

– Ehkä sen sijaan, että valitsee joko kuvan tai tekstin tekemisen, voisi kokeilla myös yhdistää niitä.

– Mitä ajattelet Goldbergin ajatuksesta ”Kirjoittaminen on kuvataidetta”, jota Sanasta kuvaksi, kuvasta sanaksi -kirjan kirjoittajat kehittelevät teoksessaan? Goldbergin mielestä on tärkeää muistaa luovan ja kriittisen vaiheen ero sekä edetä vaihe vaiheelta. Luovassa vaiheessa ei saa olla liian kriittinen vaan pitää uskaltaa leikitellä. Goldberg näkee paljon yhtäläisyyksiä kirjoittamisen ja kuvataiteen tekemisen välillä ja painottaa aistihavaintojen tärkeyttä.

– Pitäisi ehkä tutustua kirjaan tarkemmin, että saisin kiinni Goldbergin ajatuksesta. Luovuuden herättelyyn on opetuksessakin tosiaan hyvä tarjota erilaisia keinoja. Erilaisten lämmittelytehtävien kautta pääsee hyvin vauhtiin. Varsinkin ryhmässä työskenneltäessä jo ajatus siitä, ettei harjoituksessa syntyneitä nopeita luonnoksia tarvitse näyttää kenellekään, voi vähentää kriittisyyttä omaa tekemistä kohtaan. Sarjakuvapedagogiikan kurssilla opin improharjoituksen, jolla olen saanut hyvin rauhattomankin luokan työn alkuun. Harjoituksessa opettaja keksii hahmolle nimen ja kuvaa ehkä myös toimintaa lyhyesti, esimerkiksi Heikillä on herkkä hetki. Aikaa hahmon ja toiminnan esittämiseen piirtäen annetaan vain muutama minuutti ja sitten siirrytään jo seuraavaan hahmoon. Harkitsemiseen ja kriittisyyteen ei juurikaan jää aikaa, eikä kukaan odotakaan, että piirroksista tulisi mestarillisia. Usein niistä tulee kuitenkin hauskoja ja oppilaat ovat myös näyttäneet kuvia toisilleen ihan mielellään.

– Kirjan lopusta löytyy vielä kiinnostavia lähteitä. Natalie Goldbergin teosten lisäksi esimerkiksi Betty Edwardsin Luovan piirtämisen opas – käytä oikeaa aivopuoliskoasi (2004) ja Keith Johnstonen Impro. Improvisoinnista iloa elämään ja esiintymiseen (1996).

– En taida tuntea näistä kumpaakaan.

– Ehkäpä perehdytään niihinkin jossain vaiheessa. Tehdäänkö myös joskus lisää harjoituksia Sanasta kuvaksi, kuvasta sanaksi -kirjasta?

– Mikä ettei!

© Tarusola