Päivälehden museossa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä tammikuun lopun päivänä

– Moi, Sini! Miten sun vuosi 2019 on alkanut?

– Oikein mukavasti, kiitos kysymästä. Aurinkoiset pakkassäät ovat houkutelleet ulkoilemaan, ja pieni loma vuodenvaihteessa piristi kummasti. Entä sulla, Satu?

– Ihanan kulttuuripainotteisesti. Ehdin kuin ehdinkin Tennispalatsiin Helsingin taidemuseon Odotin sinua -näyttelyyn, jossa maalaustaide ja runous esiintyivät rinnakkain, sekä Ateneumin Kohtaamisia kaupungissa -näyttelyyn, jossa erityisen ilahduttavia olivat mun mielestä henkilökuvat. Myös Lux Helsinki tammikuun alussa toi virkistävää valoa pimeyden keskelle. Kivasti virkistystä on syntynyt lisäksi Helmet-lukuhaasteesta, jonka otin vastaan tämän vuoden alussa. Toinen kutkuttava haaste on vuoden 2019 museohaaste.

– Itse olen nauttinut kirjoista viime aikoina lähinnä äänikirjojen muodossa. Työmatkat sujuu rattoisasti, ja paljon tulee kuunneltua myös sellaisia kirjoja, joihin en ehkä muuten tarttuisi. Mutta hei, kiva kun pääsit mun kanssa tänne Päivälehden museoon ja Kertova kuva -näyttelyyn! Oletko käynyt täällä aikaisemmin? Museon sivuilta löytyy seuraava kuvaus: ”Päivälehden museossa tutustutaan median historiaan, nykypäivään ja tulevaisuuteen sekä sananvapauden toteutumiseen meillä ja muualla. Samalla kerrotaan Helsingin Sanomien, Suomen suurimman sanomalehden lähes 130-vuotinen tarina. Museo haluaa edistää medianlukutaitoa ja erityisesti lasten ja nuorten lukuharrastusta. Näyttelyiden lisäksi järjestetään aktiivisesti erilaista ohjelmaa – opastuksia, työnäytöksiä, työpajoja, tapahtumapäiviä, museoteatteria ja seminaareja. Museoon on vapaa pääsy ja kaikki toiminta on yleisölle maksutonta. Museota ylläpitää yleishyödyllinen Helsingin Sanomain Säätiö, jonka tehtävänä on suomalaisen laatujournalismin ja sananvapauden turvaaminen.”

– Tämä on ensimmäinen vierailuni täällä. Vaikuttaa, että museo on koululaisryhmille mahtava oppimispaikka, kuten museon sivuilta löytyvä kuvaus kertoo: ”Museossa on mahdollisuus tutustua median nykypäivään ja historiaan mielenkiintoisilla ja opettavaisilla tavoilla. Museon sisällöt tarjoavat uusi[a] muotoja eri oppiaineiden opetukseen ja niiden yhdistelemiseen. Museovierailut elävöittävät muun muassa äidinkielen, historian, yhteiskuntaopin ja kuvaamataidon [kuvataiteen, toim. huom.] opetusta. Kaikki museon tarjoamat palvelut ovat kouluille ilmaisia.”

– Tämän Kertova kuva -näyttelyn takana ovat palkittu kuvittaja, graafinen suunnittelija ja sarjakuvataiteilija Ville Tietäväinen sekä toimittaja ja tietokirjailija Ville Hänninen. Näyttelyn kuvat ja teksti tuovat tosi hyvin esiin erilaisia tapoja käyttää kuvituskuvaa – ja miten se voi tuoda journalistiseen tekstiin uusia tasoja. Kuten tuossa seinätekstissäkin lukee, tekijät haluavat puhua “ideapohjaisen kuvan ainutkertaisen sanoman puolesta.”

– Näyttelytietojen jako kolmeen osaan – lajit, keinot, mahdollisuudet – on selkeä. Täällä saa kaiken kaikkiaan paljon tietoa kuvituskuvista. Mitkä sun mielestä ovat tärkeimmät erot piirretyn kuvituskuvan ja valokuvan välillä?

– Kuvituskuvakin voi tietysti olla valokuva. Usein se on kuitenkin käsitelty tai rakennettu niin, että sen ymmärtää kuvituskuvaksi. Näistä näyttelyn teksteistä löytyy paljon näkökulmia siihen, miksi joihinkin teksteihin sopii kuvituskuva valokuvaa paremmin. Kuvituksen avulla voidaan esittää pohdintoja ja analyysiä sekä kertoa asioita, joita ei oikeastaan voi sanoa. Kuvituksen avulla voi myös kärjistää, konkretisoida tai antaa abstrakteille ilmiöille hahmon. Täällä mainitaan myös ajan kuvaaminen. Kuvitusten avulla voi kuvata historiaa tai tulevaisuutta – “eri aikojen asiat, ihmiset ja ilmiöt voi vaikka rinnastaa samaan kuvaan”. Jutun aihe voi myös olla arkaluontoinen, eikä haastateltava ehkä halua tulla kuvatuksi. Kuvitus auttaa myös siinä, ettei juttu henkilöidy haastateltavaan vaan nousee yleisemmälle tasolle. Vaikka valokuvan muokkausmahdollisuudet ovat nykyään lähes kaikkien tiedossa, nähdään valokuvan edelleen tietyllä tavalla jäljentävän todellisuutta. Jos halutaan välittää vaikutelma paikallaolosta, jostain itse koetusta, välittää valokuva sen usein parhaiten. Kuvituskuva on usein analyyttisempi. Tässäkin puhutaan ajatellusta kuvasta, jolle on oma paikkansa journalismissa.  Esimerkkejä löytyy täältä näyttelyteksteistä paljon, ja ne tulevat hyvin esiin Tietäväisen kuvitusten kautta.

– Tosi mielenkiintoisia näkökulmia ja paljon tietoa sulateltavaksi! Itse olen joutunut pohtimaan paljon toimittajan vastuuta ja arvovalintoja erityisesti kirjoittamisen näkökulmasta: miten kohdetta ja hänen toimintaansa kuvataan ja kuvaillaan sanallisesti. Samassa yhteydessä olen päässyt pohtimaan kuvien käyttöä laajasti. Toimittajalla on paljon valtaa valita, missä valossa kohteen esittää. Valinnat voivat vaikuttaa kauaskantoisesti.

– Ihmisen kuvaamisestakin on täällä monta esimerkkiä. Karikatyyri, henkilökuva ja pilapiirros on käsitelty kaikki omina lajeinaan. Mielenkiintoista on myös pohdinta yleishenkilön käytöstä kuvituksissa. Yleishenkilö ei ole nimetty henkilö vaan edustaa ryhmää tai luokkaa. Kuvittaja joutuu pohtimaan paljon sitä, mitä arvoja kuva välittää. Miten yleistää ja kärjistää mutta samalla välttää liiallisten stereotypioiden käyttöä. Tässä pohditaan sitä, miksi yleishenkilö on usein mies, eikä nainen. Kuvistunneilta on tuttua tarkastella mediakuvastoa niin, että pohditaan miten kuvan tulkintaan vaikuttaisi esimerkiksi kuvatun henkilön vaihtaminen esimerkiksi toisen sukupuolen tai ikäluokan edustajaan. Tulokset ovat usein mielenkiintoisia ja herättelevät katsomaan meitä ympäröiviä kuvia uudella tavalla. Samaa ajatusta on myös hyödynnetty monissa kuvataiteen teoksissa.

– Muuten, Tampereen yliopiston, Aikakausmedian ja Sanomalehtien Liiton yhteisen Nuoret estradille -hankkeen puitteissa julkaistussa Nuoret estradille #2 Rohkeutta ja vastuuta -materiaalissa käsitellään kompaktisti julkaisemisen etiikkaa ja muita vastuulliseen julkaisemiseen liittyviä kysymyksiä. Sanomalehti opetuksessa -sivustolta löytyy paljon muutakin julkaisemiseen liittyvää laadukasta materiaalia opetuksen tueksi.

– Kuvituskuvan lajeista, keinoista ja mahdollisuuksista löytyy vielä enemmän esimerkkejä Ville Tietäväisen ja Ville Hännisen viime syksynä julkaistusta Kertova kuva – Journalistisen kuvan mahdollisuuksia ja keinoja -kirjasta.

– Näyttelyyn liittyy ohjelmaa visuaalisesta kerronnasta kiinnostuneille. 28.1. ja 8.2. pidetään keskustelutilaisuus, jossa on puhumassa näyttelyn kuratoineet Ville Hänninen ja Ville Tietäväinen sekä visuaalisen median ammattilaisia. Visuaalisen journalismin tila 28.1. klo 17–19 ja Valokuva vai kuvitus? 8.2. klo 17–19.”

– Tietäväisen kuvitusten lisäksi näyttelyssä on kahdelle seinälle projisoitu eri kuvittajien tekemiä kuvituksia ja kuvauksia niiden synnystä. Kiinnostavaa lukea kuvittajien perusteluja valinnoistaan ja näkökulmistaan.

– Päivälehden museossa on myös pysyvä näyttely Kuva. Sana Vapaus, joka tarjoaa yllättävän paljon tutkittavaa ja pohdittavaa. Siinä missä Kertova kuva -näyttelyssä ei ole mitään interaktiivista, pysyvässä näyttelyssä on paljon omaehtoista tehtävää. Pysyvään näyttelyyn on myös olemassa jotakin oheismateriaalia, kuten kysymyksiä videopätkiin liittyen, mutta Kertova kuva -näyttelyyn sellaista ei ole.

– Kävinkin juuri tuolla pysyvän näyttelyn puolella seuraamassa toimittajien työtä eräältä kuvaruudulta. Näyttelytilaan on tosiaan saatu paljon tietoa. Aikaa täällä saisi kulumaan enemmänkin kuin meillä nyt on. Myös Kertova kuva -näyttely on hyvin informatiivinen, mutta yksittäisissä seinäkkeissä olevia tekstejä ja niiden kuvia on aika vaikea tarkastella yhdessä ison ryhmän kanssa. Tämä on kuitenkin ehdottomasti tutustumisen arvoinen näyttely, ja myös kirjaa voisi hyödyntää esimerkiksi lukiossa kuvajournalismin käsittelyssä. Koululuokan kanssa ainakin itse käyttäisin jonkinlaista etukäteen laadittua tehtävää ja varmasti myös hyödyntäisin ilmaista opastusta, sillä ne ovat harvinaista herkkua.

– Oma alakoululaiseni kertoi olleensa luokan kanssa pysyvässä näyttelyssä. Hän piti opastetusta kierroksesta. Heillä oli ollut myös mainosten analysointiin liittyvä tehtävä, joka oli kuulemma ollut mieluisa.

– Taisin itsekin olla täällä edellisen kerran lapsiseurassa. Museolla on lapsille ohjelmaa myös helmikuussa 4.–10.2. järjestettävään Mediataitoviikkoon liittyen. Silloin lanseerataan viidesluokkalaisille suunnattu Virus! mediamysteeri -peli. Museon henkilökunta kertoi myös, että maaliskuussa aukeaa Pekka Töpöhäntä -näyttely. Se soveltuu kuulemma varhaiskasvatusikäisillekin. Tullaanko silloin uudestaan?

– Tullaan! Ja sehän sopii myös hyvin museohaasteen kohtaan 7!

© Tarusola

Vuosien välissä

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä joulukuun lopun päivänä

– Vuosi 2018 lyö viimeisiä lyöntejään. Ollaan vielä hetken aikaa zwischen den Jahren, vuosien välissä, niin kuin saksalaiset sanoo. Mitä kaikkea sulla on jäänyt mieleen tästä vuodesta, Sini?

– Vuosi on tarjonnut mukavia uusia haasteita liittyen opetustyöhön. Toisaalta se on ollut todella kiireinen ja yllättävän tekstipainotteinen. Hitaasti edistynyt opinnäytetyöni alkaa onneksi kohta valmistua, ja sen jälkeen aikaa ja energiaa vapautuu enemmän johonkin uuteen. Esimerkiksi taiteellinen työskentely on jäänyt vähemmälle, ja sitä on kovasti ikävä. Kaikkeen ei aika vain yksinkertaisesti riitä. Entä mitä, Satu, sulle on jäänyt mieleen?

–  On kyllä ollut monipuolinen vuosi taas! Mun mieleen on piirtyneet syvimmin värit. Esimerkiksi David Hockneyn näyttely Taidehallissa ja Las Palmasin väri-ilo, jota sain katsella tehdessäni juttua kaupungin kolmikielisestä koulusta. Olen päässyt tänäkin vuonna käymään monissa näyttelyissä ja jotenkin alkanut nähdä maailmaa enemmän kuvina. Myös kuvien tekeminen on alkanut houkuttaa lisää. Valokuvaus varsinkin mutta myös piirtäminen ja maalaaminen, tosin kaksi jälkimmäistä ihan vain harrastuksenomaisesti omaksi iloksi. Olen arkaillut tehdä mitään kuvallista, koska olen kokenut itseni niin vahvasti pelkästään kirjoittajaksi. En tiedä tarkalleen, mistä lokeroajattelu juontaa juurensa, mutta haluaisin yrittää päästä siitä eroon. Nautin joka tapauksessa kovasti siitä, miten visuaaliset virikkeet toimivat kirjoittamisen kimmokkeina. Tarinankerrontatapoja on monia, eikä mikään onneksi sulje toista pois vaan täydentää toinen toistaan. Helsingin Kirjamessuilla pitämämme Ihmekonekorttipajan ja aikaisemmin tekemämme korttien ketjun inspiroimana tein sulle hyvän mielen kortin.

Kiitos! Vaikutus oli juuri sellainen kuin oli tarkoituskin. Tulipa hyvä mieli! Olen iloinen, että olet taas rohkeasti lähtenyt mukavuusalueesi ulkopuolelle ja antanut tekstille visuaalisen muodon sekä tallentanut matkan muistoja valokuvauksen lisäksi myös piirtäen.

Kiva kuulla! Oli muuten jännä huomata, miten tuota korttia tehdessäni mietin koko ajan kuvan ja sanan yhteispeliä: Kuinka olisin kuvaillut maisemaa sanallisesti ja kuinka olisin halunnut saada varsinkin kaikki kuuloaistiin perustuvat havainnot sekä monet pienet yksityiskohdat maisemasta mukaan kuvaan. Siksi päädyin tekemään kortin sisäpuolelle sanapyörteitä, joissa osa havainnoista on tallessa. Ajattelin jossain vaiheessa kirjoittaa maisemasta kuvauksen vertaillakseni, millaiselta maisema näyttää sanallistettuna. Miten sun uusi työ varhaiskasvatuksen parissa on lähtenyt käyntiin?

–  Olen tosiaan ensimmäinen taidepedagogi, joka on toiminut tässä päiväkodissa, ja oma työnkuvani sekä roolini eskariryhmässä on muotoutunut vähitellen. Mitään valmista mallia ei toimintaan tietenkään ole, vaan kaikki suunnitellaan lapsilähtöisesti yhteistyössä ryhmän kasvattajien kanssa. Taidepedagogi on mukana kaikessa ryhmän toiminnassa. Paljon tulee edelleen pohdittua, miten hyödynnän osaamistani ryhmässä ja miten kuvataideopetusta suhteuttaa kaikkeen muuhun esiopetuksen toimintaan, joka on todella monipuolista. Tarkoituksena olisi kuitenkin, että myös ryhmän kasvattajille jää uutta osaamista sen jälkeen, kun taidepedagogi vuoden jälkeen siirtyy toiseen ryhmään. Palautteesta päätellen olen onnistunut tuomaan esikoululaisten arkeen paljon uusia tapoja ilmaista itseään. Mainitsemistasi väreistä tuli muuten mieleen yksi kuluneena vuonna ihastuttanut asia – uusi taidemuseo Amos Rex. Kävin siellä juuri katsomassa tokiolaisen teamLabin digitaalisia installaatioita. Se oli vaikuttava kokemus, ja yleisön osallistaminen tapahtui siellä todella luontevasti. Installaatioon sai lisätä oman väritetyn hahmonsa, ja havaintojeni mukaan se innosti aikuisia siinä missä lapsiakin. Tässä muutama kännykuva näyttelystä. Harmi, ettemme ehtineet päiväkodin kanssa näyttelyyn. Päiväkodissa teimme kuitenkin valomaalausta ja tutustuimme lisättyyn todellisuuteen värityskuvien ja Quiver-sovelluksen avulla.

 Kuulostaa tosi mielenkiintoiselta. Mun vuodessa varhaiskasvatus ja kielitietoisuus ovat olleet vahvasti läsnä erityisesti kirjoitusjuttujeni ja pitämieni koulutusten myötä. Koskaan ei ole tietenkään liian myöhäistä oppia uutta, mutta mitä varhemmin tehdään tietoista työtä kielenkehityksen tukemiseksi, sen parempi. Olen yhä vakuuttuneempi siitä, miten tarinallisuus tukee kielenoppimista. Tarinat syntyvät luontevasti tukemalla ja aisteja ruokkimalla, kuten meidän työpajat Helsingin Kirjamessuilla tänä ja viime vuonna ovat antaneet rohkaisevia esimerkkejä. Kun olin tekemässä Kurkistus kielitietoisen eskariryhmän toimintaan -juttuani Suomenopettajat-lehteen, oli hauska perehtyä kielitietoisuuden tukemiseen eskarissa. Onkin tosi kiva, kun pääsen ensi vuonna tutustumaan myös teidän päiväkotiin!

 Mukavaa, kun pääset tulemaan! Kiinnostavaa kuulla, miltä meidän toiminta näyttää S2-näkökulmasta, ja varmasti voidaan järjestää yhdessä myös jotain kieltä ja kuvaa yhdistävää toimintaa lapsille. Tiedän, että he innostuisivat varmasti ihmekoneesta. Meillä on kyllä todella innokasta ja luovaa porukkaa.

 Luovuus on kiehtova aihe. Olen lukenut siitä paljon lisää, ja luovuuden monet ulottuvuudet houkuttelevat tutkimaan sitä tarkemmin. Voitaisiinko olla sen äärellä ensi vuonnakin ja jatkaa monipuolisesti eri aiheiden parissa? Aistit kiinnostavat myös kovasti. Löysin vähän aikaa sitten Matteo Farinella -nimisen neurotutkijan The Senses -sarjakuvakirjan. Huvittaisiko sua tutustua siihen tarkemmin jossain yhteydessä? 

 Tutustun siihen mielelläni. Saatan jopa lisätä hankintalistalleni. Tekijän taustan huomioon ottaen sarjakuva on varmasti täynnä asiantuntemusta ja kiinnostavaa tietoa.

 Mitä toiveita sulla on ensi vuodeksi, Sini?

 Blogin suhteen toiveena on käsitellä enemmänkin sarjakuvaa ja esitellä kotimaisia tekijöitä. Myös ajankohtaisia kuvakirjoja olisi kiva nostaa esiin ja tarkastella kuvan ja kielen yhteistyön näkökulmasta. Henkilökohtaisesti toivon vuoteeni enemmän taiteellista työskentelyä visuaalisen parissa. Entä tiedätkö jo, millainen vuosi sulle on tulossa?

 Kirjoittamista on luvassa ensi vuonna entistäkin enemmän. Uusia kiinnostavia haasteita on tulossa sillä saralla. Kerron niistä myöhemmin lisää. Muuten, olisi kiva, jos ehdittäisiin käydä ensi vuonnakin näyttelyissä. Esimerkiksi HAMin Odotin sinua -näyttely vaikuttaa kutsuvalta. Ehdittäisiinköhän sinne jossain vaiheessa? 

Yritetään! Näyttelyt ja niiden oppimateriaalit kiinnostaa aina. Mulla on muuten juuri opinnäytetyöhön liittyen käsittelyssä Ville Tietäväisen ja Ville Hännisen Kertova kuva – Journalistisen kuvan mahdollisuuksia ja keinoja -kirja, joka on tosi mielenkiintoinen. Huvittaisiko perehtyä siihen samalla, kun käydään Päivälehden museossa Kertova kuva -näyttelyssä?

 – Oikein mieluusti! Kiitos kuluneesta vuodesta ja inspiroivia hetkiä tulevana vuonna sulle ja kaikille lukijoillemme!

© Tarusola

Koulukinossa

Kahden ystävän kohtaaminen Koulukinon Hanna Laurinsalon, Marjo Kovasen ja Heli Metsätähden kanssa eräänä marraskuun lopun päivänä

– Mikä oikeastaan on Koulukino, ja mitä kaikkea se tekee? [Sini]

– Koulukino on elokuvakasvatuksen asiantuntijajärjestö, joka tuottaa oppimateriaaleja elokuvateatterilevityksessä oleviin elokuviin ja edistää koulujen elokuvissakäyntiä, tuottaa Media-avain -verkkopalvelua lapsiperheille ja ylläpitää verkkoyhteisö Kelaamoa nuorille elokuvaharrastajille. Lisäksi tammikuussa 2019 avataan suoratoistopalvelu, josta koulut saavat helposti kotimaisia lyhyt- ja dokumenttielokuvia. [Hanna]

– Monipuolista toimintaa! Uuden suoratoistopalvelun myötä elokuvat saadaan varmasti vielä helpommin osaksi opetusta. [Sini]

– Miten toiminta on muuttunut vuosien varrella? [Satu]

– Elokuva-alan toimijat perustivat Koulukinon 2000-luvun alussa. Aluksi toiminta keskittyi koulukinonäytöksiin ja oppimateriaaleihin. Vuosien varrella Koulukino on kasvanut laaja-alaisesti elokuvan yleisötyötä tekeväksi toimijaksi. [Marjo]

– Miten eri oppiaineet ja uusi POPS on otettu huomioon Koulukinon toiminnassa? [Satu]

– Oppimateriaalit perustuvat aina opetussuunnitelmiin. Oppimateriaaleja kohdistetaan sekä yksittäisiin oppiaineisiin että oppiainerajoja ylittävään opetukseen. [Heli]

– Elokuvaa on käsitelty usein sekä äidinkielen että kuvataiteen opetuksessa. Mitä muuta kuin kahden oppiaineen näkökulman näiden aineiden yhteistyö toisi elokuvakasvatukseen? [Sini]

– Elokuva on helppo keino eheyttää opetusta ja tehdä oppiaineiden välistä yhteistyötä. Esimerkiksi eräs helsinkiläislukio järjestää säännöllisesti koulukinonäytöksiä, joihin osallistuu monipuolisesti vaihdellen muun muassa äidinkielen, kuvataiteen, uskonnon ja elämänkatsomustiedon, historian ja psykologian opiskelijoita. Lisäksi elokuvateatterikäynti on aina myös tapa- ja kulttuurikasvatusta. [Hanna]

– Tosiaan, hyvä lähtökohta opetuksen eheyttämiselle voi olla myös yhteinen elokuvakokemus, jonka teemoja tarkastellaan eri oppiaineiden näkökulmista. [Sini]

– Miltä kouluasteelta löytyvät ahkerimmat Koulukinon asiakkaat? [Satu]

– Koulukinonäytöksiä ei tilastoida, mutta arvioimme, että alakoululaiset käyvät elokuvissa eniten. [Marjo]

– Millainen merkitys elokuvakasvatuksessa on omien esimerkiksi lyhytelokuvien tai animaatioiden tekemisellä osana kouluopetusta? [Sini]

– Se on tärkeää, muttei saa jäädä ainoaksi elokuvakasvatuksen osa-alueeksi. Kaikki elokuvakasvatuksen osa-alueet tukevat toisiaan. [Heli]

– Entä miten yhteistyö koulujen kanssa toimii? Mitä haasteita on? [Sini]

– Tähän on vaikea vastata, koska koulut tilaavat koulukinonäytökset suoraan elokuvateattereilta. Toki tiedossa olevia haasteita ovat koulujen aika- ja raharesurssit. Oppimateriaaleista toivoisimme saavamme palautetta enemmänkin. [Marjo]

– Kuka on toteuttanut Avaimia elokuvaan -vihkosen? [Satu]

– Koulukinon työryhmä oli Marjo Kovanen, Heli Metsätähti ja Anna-Liisa Puura-Castrén. [Hanna]

– Vihkonen on mukavan kompakti. Se kulkee itselläni lompakossa, koska käyn alakouluikäisen tyttäreni kanssa usein elokuvissa. Vihon kysymysten avulla pystyy käymään läpi elokuvia kivasti. Erityisesti vähän vaikeampien elokuvien ymmärtämistä se on helpottanut. Esimerkiksi Avengers: Infinity War -elokuvan hämmentävän lopun pohtimisessa se auttoi paljon. [Satu]

– Kiitos, kun ehditte kertomaan Koulukinon toiminnasta! Nyt elokuviin! [Sini]

© Tarusola
Kuvien krediitit:
Puluboin ja Ponin leffa (2018). Kuva: Timo Heinänen ©Pohjola-filmi
Koulukinon kuvat: Koulukino

Ihmekonekorttipajassa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä lokakuun lopun päivänä

– Huh heijaa, menipä meidän työpaja nopeasti, Sini!

– Joo, Satu. Tuntuu, että vasta päästiin alkuun ja sitten olikin jo aika antaa tilaa seuraavalle esiintyjälle täällä Helsingin kirjamessujen Toukolassa.

– Kiva tehdä taas yhteistyötä Lecti Book Studion ja Colorit.ry.rf:n kanssa tämän työpajan merkeissä. Pajan kuvaushan oli tällainen: ”Pajassa loihditaan hyvän mielen värssyjä Pulmanpoistopuodin kekseliäiden eläinhahmojen kera. Ohjaajina toimivat kuvataidekasvattaja Sini Anttila-Rodriguez ja sanataideopettaja Satu Rakkolainen-Sossa. Kieltä ja kuvaa yhdistävä paja sopii kaikenikäisille.”

– Hauskaa, että saatiin nämä meidän Pulmanpoistopuodin hahmot mukaan tähän työpajaan.

– Joo! Pulmanpoistopuoti eli tuttavallisesti PPP on yksi meidän monista tekeillä olevista hankkeista, ja on mukava huomata, että hahmot otetaan joka kerta vastaan yhtä riemukkaasti.

– Tehtävän ohjeistus oli: ”Aatos Aavikkokettu potee huonoa päivää, vaan ei huolen häivää! Pulmanpoistopuodin heput ovat keksineet ratkaisun pirteyspulmaan. He ovat rakentaneet ihmekoneen, joka taikoo sisuksistaan hyvän mielen värssyjä Aatoksen ja muiden kavereiden iloksi. Napsauta ihmekone käyntiin ja tee itsellesi hyvän mielen värssykortti koneen avulla! Lisää koneen taikomat sanat tai kuva kohtiin 1–4. Lopuksi piirrä kortin kanteen jokin lempijuttusi, joka saa sinut hyvälle tuulelle.”

– Tällä kertaa meidän ajatuksena oli tehdä kirjallisista ohjeista mahdollisimman lyhyet, koska ennakoitiin, että osallistujat voisivat olla melko pieniä.

– Ennakointimme osui oikeaan. Monista kymmenistä osallistujista suurin osa oli alle kouluikäisiä vanhempiensa kanssa. Oli hyvä, että annoimme yksityiskohtaiset ohjeet neliosaisen koneen käytöstä kohta kohdalta: Ensimmäisessä koneen osassa pyöritettiin numerokiekko haluttuun kohtaan. Kun luukun avasi, löytyi sieltä ensimmäinen sana. Koneen toisessa osassa poimittiin pienestä kolosta pinseteillä pieni taiteltu paperilappu. Paperissa oli pienen pieni kuva, jota sai tutkia suurennuslasin avulla. Kuvasta sai tulkita uuden adjektiivin värssyn toiseen kohtaan. Koneen kolmannessa kohdassa sanalla varustetun palikan sai valita aukosta tunnustelemalla. Neljännessä kohdassa koneesta kurkisteli ihmekasveja, joista sai valita yhden. Kasvin sisältä löytyi viimeinen osa täydennettävään värssyyn, tällä kertaa tarran muodossa. Samanlaisen tarran sai myös omaan värssyyn lisättäväksi. Kun värssy oli liimattu korttiin, oli vuorossa piirustustehtävä.

– Ajatuksemme hyvän mielen sanoihin keskittymisestä tuntui toimivan hyvin. Maailma on täynnä negatiivista puhetta ja kriittisiä ääniä. Päässämme voi helposti ruveta soimaan ”Mä en osaa mitään. Musta ei ole mihinkään.” -laulu, jos kuuntelemme kaikkia kielteisiä kriitikkoja ympärillämme. Tarvitaan myönteisyyden vahvistamista ja sellaista sisäistä ääntä, joka antaa meille voimaa uskoa itseemme. Siksi ajattelimme, että myönteisiä sanoja sisältävä kortti itselle voisi olla hyvä idea.

– Ajattelisin, että toiselle annettavan kuvan ja värssyn tekeminen voi olla haastavampaa kuin sellaisen, joka jää itselle. Ainakin jos on kovin kriittinen oman tekemisen suhteen.

– Myönteisyyteen kytkeytyy myös Pulmanpoistopuodin johtoajatukset: ongelmanratkaisu ja auttaminen. Elämässä törmää aina säännöllisen epäsäännöllisesti erikokoisiin haasteisiin ja vaikeuksiin. Miten selvitä niistä? Siihen kysymykseen PPP:n kekseliäät heput löytävät aina jonkin ratkaisun. Entä miten meidän paja onnistui sun mielestä, Sini?

– Ihmekoneen käytössä tarvittiin totta kai paljon käyttöohjeita, kuten usein uusien koneiden kanssa. Oli hyvä, että me molemmat pystyttiin ohjeistamaan osallistujia tekemisen alkuun. Korttien loppuun asti viimeistelyyn tai piirtämisen ohjaamiseen emme ehtineet osallistua, mutta värssyjen tekemisestä tuli hyvin vuorovaikutteinen prosessi.

– Mahtavaa, kun meillä oli osallistujia ruuhkaksi asti. Tekemisen vauhdissa huomasi, että tähän tehtävään saisi monia ulottuvuuksia ja laajennusmahdollisuuksia varsinkin kielenopettamisen näkökulmasta. Eri adjektiiveja voisi käsitellä syvällisemmin ja mallivärssyjen tekemisen jälkeen voisi tehdä kokonaan omia värssyjä eri muodoissa. Tehtävää pystyy joustavasti sekä vaikeuttamaan että helpottamaan osallistujien mukaan.

– Kansikuvan tekemistä voisi ohjata perusteellisemmin, jos olisi enemmän aikaa.

– Tästä on hyvä jatkaa. Olisi hauska päästä kokeilemaan tätä muissakin yhteyksissä.

– Nythän meillä on ihmekone, joten sekin pulma on ratkaistu. Tällaisella ihmekoneella voi tehdä melkein mitä vain.

– Sovellusmahdollisuuksia on tosiaan lähes rajattomasti – eli ei kun kehittelemään!

© Tarusola

Suruttomassa kaupungissa

Kolmen ystävän kohtaaminen eräänä syyskuun lopun päivänä

– Moi, Sini! Kiva, kun ehdittiin yhdessä tänne Hakasalmen huvilaan Suruton kaupunki -näyttelyyn! [Satu]

– Hei, Suvi ja Satu! Tehän olette ahkeria näyttelyissä kävijöitä. Missä olette käyneet viimeksi? [Sini]

– Mä olen viimeksi käynyt Suvin kanssa Taidehallissa David Hockneyn näyttelyssä. [Satu]

– Mitä piditte siitä? [Sini]

– Näyttelyssä tulee hyvin esiin Hockneyn monipuolisuus. Vaikkei näyttely olekaan kovin iso eikä siellä ole niitä kaikkein kuuluisimpia teoksia, se luo onnistuneen katsauksen Hockneyn tuotantoon. Niin kuin oli aiemmin puhetta, Hockneyn töiden värikylläisyys puhuttelee mua erityisesti. Hockneyn potretitkin on kiinnostavan persoonallisia. Oli myös jännä viettää hetki The Other Side -teoksen äärellä. Mietin siinä istuessani, olisinko kirjoittanut siitä samalla tavalla kuin kirjoitin meidän luovuustehtävässä. [Satu]

– Entä Suvi, oliko se myös sun viimeisin näyttelykäynti? [Sini]

– Mä järjestin vähän aikaa sitten oman yksityisnäyttelyn. Siinä oli kaikkea mun tekemää pikkutavaraa, jota mä olen vuosien varrella kerännyt talteen. Näyttely oli mun muistoja varten, ja se kesti mun huoneessa päivän. [Suvi]

– Ihana idea! Toivottavasti dokumentoitte sun näyttelyprojektin muistoksi seuraavaa näyttelyä varten. [Sini]

– Astutaanko nyt Suruton kaupunki -näyttelyyn ja 1920-luvun Helsinkiin? [Satu]

– Näyttely johdattaa museovieraat viiden kuvitteellisen helsinkiläisen kautta pääkaupunkimme menneisyyteen. [Sini]

– Mun mielestä nuo henkilöhahmot luovat kiinnostavan perspektiivin näyttelyyn. Heidän avullaan näyttelyyn tulee moniäänisyyttä ja henkilökohtainen kosketus menneisiin tapahtumiin, jotka saattaisivat muuten jäädä etäisiksi. [Satu]

– Koska henkilöt ovat eri-ikäisiä, jokainen museovieras saa oman näkökulmansa. [Suvi]

– Jännä valinta, että henkilöt ovat kuvitteellisia. Heidän lisäkseen olisi voinut esitellä tunnettuja 1920-luvun helsinkiläisiä. Esimerkiksi opetustarkoituksiin näyttely sopii hyvin. Seinillä on paljon tietoa, mutta jos ei jaksa lukea kaikkea, voi tutustua vaikka vain henkilöhahmojen kommentteihin. Esillä on paljon ajan visuaalista suunnittelua, mutta kuvataideopettajana jäin hieman kaipaamaan ajan kuvataidetta. Seinältä löytyi kuitenkin pari kopiota Greta Hällfors-Sipilän guassitöistä, jotka kuvaavat hauskasti ajan yöelämää. [Sini]

– Kielenopettajan näkökulmasta on ilahduttavaa, että kieltä on tuotu esiin muun muassa slangin käsittelyssä. Näyttelyn oheen on koottu pieni sanasto 1920-luvun sanoista ja ilmiöistä nykykielisen vieraan avuksi. Puhutun kielen näytteet olisivat elävöittäneet slangiesimerkkejä. Kolmikieliset eli suomen-, ruotsin- ja englanninkieliset opastekstit ovat tietysti hieno juttu. Tosin tämän kielten yhdistelmä on tätä nykyä kiitettävän yleinen museoissa. Myös muutamia esimerkkejä kirjallisuudestakin nostetaan esiin. Mainosanalyysi olisi myös mahdollinen, koska täällä on paljon vanhoja mainoksia seinillä. [Satu]

– Täällä on myös musiikkia! Miten tämä gramofoni toimii? [Suvi]

– Laitetaanpa tästä C-O-N-S-T-A-N-T-I-N-O-P-L-E soimaan. [Sini]

– Tässä Grammari soimaan! -vihkosessa kerrotaan, että kyseinen kappale innoitti Mika Waltaria, ja innostuksen hedelmänä syntyi matkakirja nimeltä Yksinäisen miehen juna (1929). Entä mitä ajatuksia teille on syntynyt näyttelystä? [Satu]

– Näyttelyssä voisi olla jotain tehtäviä, kuten joidenkin juttujen etsimistä tai lempimuseoelementin piirtämistä. [Suvi]

– Onneksi täällä on jonkin verran toiminnallisuutta. Myös liikkuva kuva ja äänimaisemat tuovat vaihtelevuutta, esimerkiksi Ilkka Pitkäsen Suruton kaupunki -videoinstallaatio on muodoltaan nykyaikaa mutta rakennettu vanhojen arkistokuvien avulla. Tykkäsin myös siitä, miten “Ahdas huone” on toteutettu. Virallisen Suomen sisustaman huoneen tapetit rakoilevat, ja alta paljastuu ajalle ominaisia ristiriitoja. Hyvä visuaalinen kokonaisuus oli myös “Viettelysten pesä”. Suojalasit kuitenkin hieman etäännyttivät tunnelmasta. Myös ajan muotia olisi ollut kiva nähdä enemmän. [Sini]

– Opetuksenkin kannalta on mielenkiintoista, miten ajan suomalaisuutta ja sen korostamista käsitellään näyttelyssä. Siitä saa hyviä virikkeitä opetukseen. [Satu]

– Olisi ollut kiva, jos täällä olisi ollut vielä enemmän interaktiivisia toimintoja. Kaupungin ääniäkin olisi voinut olla enemmän. [Suvi]

– Muuten Sini, oletko hyödyntänyt paljon Helsingin kaupunginmuseon valokuvakokoelmaa, joka löytyy Helsinkikuvia.fi-verkkopalvelusta? [Satu]

– En ole vielä, mutta ilolla olen katsellut kuvia. Hienoa, että kymmeniätuhansia kuvia on vapaasti käytettävissä myös opetustarkoituksiin. [Sini]

– Vanhat valokuvat on valtavan inspiroivia kirjoittamisessa. Tuli mieleeni vuonna 2015 Annantalossa järjestetty Tarinoiden maailma -seminaari, jossa sanataideohjaaja Jenni Hurmerinta piti Kuva ja sana. Visuaalinen kulttuuri sanataidetyössä -työpajan. Siellä pohdittiin muun muassa, miten teksti voi syntyä ja kehittyä visuaalisista lähtökohdista käsin ja millä tavalla näkeminen vaikuttaa ajatteluun ja tunteisiin. Jenni Hurmerinta esitteli oman vanhojen valokuvien kokoelmansa ja kertoi hankkivansa valokuvia esimerkiksi kirpputoreilta. [Satu]

– Kun mä piirrän jotain, mä saan usein inspiraatiota valokuvista. [Suvi]

– Mäkin olen käyttänyt vanhoja lehtikuvia maalausteni lähtökohtana. Tässä kotimatkalla voisi kiertää yhden näyttelyyn liittyvistä kävelyretkistä. Lähdetäänkö vaikka 14-vuotiaan Niken matkassa silloista Itäistä Heikinkatua pitkin? [Sini]

©Tarusola

Luovuutta ruokkimassa II

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä elokuun lopun päivänä

– Moi, Sini! Viime kerralla puhuttiin luovuuden ruokkimisesta. Oletko päässyt luovuuden lähteille?

– Hei, Satu! Ainahan sitä jotain luovaa tulee tehtyä, vaikka se tuntuukin välillä vaikealta, kun ei ole mahdollisuutta keskittyä kunnolla yhteen asiaan.

– Kiire on luovuuden pahin vihollinen. Itselläni ero kiireettömän ja turbulentin ajan välillä on radikaali. Jos joutuu olemaan jatkuvasti liikkeessä ja suorittamaan paljon, luoville ideoille ei jää tilaa. Rauhallisessa tunnelmassa ideat saavat itää. Tarvitsen tietyn määrän virikkeitä, jotka sitten muhivat aikansa ja alkavat aikanaan pulputa. Luonnosteluvaiheen jälkeen osa ideoista päätyy toteutukseen, osa ei. Paradoksaalisesti näiden meidän luovuustehtävien aikaan itselläni oli niin kiireinen vaihe menossa, että luovuus ei tuntunut kukoistavan lainkaan. Viimeksi puhuttiin erilaisista luovista tehtävistä ja luovuutta käsittelevistä oppaista. Kumpikin meistä valitsi oman tehtävänsä. Miten oma runolapputehtäväsi sujui?

– Itse tosiaan valitsin Arja ja Emma Puikkosen laatimasta Käsikirja mielikuvituksen matkaajille – Kirjoittamisen seikkailuopas -teoksesta tehtävän Erivärisiä sanoja (s.16). Tein ohjeen mukaan kolmen värisiä lappusia, joista punaisille lapuille kirjoitin asioita, jotka ilahduttavat minua, vaaleanpunaisille lapuille asioita, joita haluaisin olla, ja vihreille paikkoja, joita rakastan. Jatkoin siitä Runo minusta -jatkotehtävään. Siinä kehotettiin poimimaan joka väristä yksi lappu ja tekemään niistä lauseita. ”Väliin saa lisäillä sanoja. Esimerkiksi: Aurinkokissa kehrää kotona. Huvipuistossa kirkuu notkea laituri. Ehkä lauseista syntyy runo tai tarina, joka kuvaa salaista puoltasi? Voit kirjoittaa samanlaisia värilappuja ja lauseita myös ystävästäsi ja antaa runon hänelle lahjaksi.” Tuntui vaikealta tehdä runoa lapuista nostamassani järjestyksessä, joten päädyin järjestelemään lappuja haluamaani järjestykseen. Kaikille lapuille en keksinyt myöskään käyttöä. Tarinastani tuli tällainen:

Liisimme tanssilattialla vapaana kuin linnut.
Uimme nopeasti halki yleisömeren.
Kirjastosta alkoi vahva ystävyytemme.
Sinä kirjaviisas koira ja minä metsän rohkein viherpeukalo.

Tehtävä tuntui kivalta, ja ilman sitä olisi ollut tosi vaikea lähteä kirjoittamaan. Koen olevani aika kömpelö kirjoittaja, joten tämä tarkasti rajattu tehtävä kyllä madalsi kynnystä. Halusin tehdä tarinaan myös tämän kuvan.

– Oi, miten mainio kuva! Alkoi heti tanssijalkaa kolottaa. Omassa tehtävässäni haettiin innostusta kuvataiteesta. Tehtävä on John Gillardin laatimasta Luovan kirjoittajan työkirjasta (s. 42). Ohjeistuksessa kehotetaan kirjoittamaan lyhyt jostain taideteoksesta innoituksensa hakeva teksti. Samalla pitää pohtia teoksesta kumpuavia aistihavaintoja. Tehtävän ohjeistuksessa neuvotaan miettimään, millaisia abstrakteja ajatuksia tai muistoja taideteoksen abstraktit muodot herättävät kirjoittajassa. Lisäksi kirjoittajalle esitetään kysymys: ”Mitä tarinoita on maalattujen esineiden tai ihmisten takana?”. Inspiroiduin Taidehalliin elokuussa tulleen David Hockneyn näyttelyn The Other Side -teoksesta, jonka kuva löytyy Taidehallin kotisivuilta.

– Tuntuiko tehtävän toteuttaminen mielekkäältä?

– Tehtävä tuntui yllättävän haastavalta. Tuijotin kuvaa maalauksesta monia kertoja saamatta ainuttakaan sanaa paperille. Erilaisia ajatuksia ja mielleyhtymiä syntyi kyllä paljon, mutta itsesensuuri piti kaikkia niitä kovin kliseisinä. Abstraktius tuntui olevan vaikein asia. Se tyrehdytti kuvailun ja ikään kuin ujostutti: tulkitsenko muotoja oikein? Tein kesällä kokeeksi aika monia tehtäviä siitä Jocelyn de Kwantin laatimasta Creative flow. Vuosi luovaa läsnäoloa -kirjasta, josta puhuttiin viime kerralla. Ne tehtävät ovat tähän verrattuna kevyitä makupaloja. Nyt jäin pyörimään ihmettelyn kehään pitkäksi toviksi, kunnes vain päätin kirjoittaa jotakin paperille. Syntyi tällaisia ajatuksia:

Höyryät. Piikittelet. Keihästät sanasi säilällä. Virität ansan sille, jonka ajatus horjahtaa harhapoluille. Olet aina oikeassa. Omasta mielestäsi. Toisen tehtäväksi jää myötäileminen. Alistuminen. Ei tahtoosi vaan siihen, että oma tahto on syytä piilottaa näkymättömiin. Sen voi yrittää ujuttaa puolellesi salaa. Sanoihisi käärittynä, ettet huomaa sen alkuperää.

– Jännittävää katsoa kuvaa uudelleen sun tekstin rinnalla. Se saa aivan uusia ulottuvuuksia. Kävitkö muuten katsomassa teoksen myös Taidehallin näyttelyssä?

– En ole vielä ehtinyt. Yritetäänkö ehtiä yhdessä?

– Joo! Loka- ja marraskuussa näyttelyyn on tarjolla runo-opastuksiakin.

Luovuutta ruokkimassa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä heinäkuun lopun päivänä

– Moi Sini! Miten sun kesäpäivät on kuluneet?

– Hei Satu! Kesä on mennyt lämpöisissä tunnelmissa opinnäytetyötä kirjoitellen. Tuntuu, että on vaikea keskittyä kirjoittamiseen, kun tekisi mieli ulos ja uimaan.

– Niinpä. Asiatekstejä kirjoittaessa luovuus voi joskus joutua koetukselle.

– Kyllä, näin on.

– Nykyisin löytyy ilahduttavan paljon erilaisia luovuutta ja luovaa työskentelyä ruokkivia oppaita ja työkirjoja. Esimerkiksi toimittaja ja kirjoittaja Jocelyn de Kwantin laatima Creative flow. Vuosi luovaa läsnäoloa -kirja, joka sisältää pieniä tietoiskun kaltaisia tekstejä luovuudesta sekä 365 harjoitusta. Kirjoittamiseen, piirtämiseen ja meditointiin keskittyvien tehtävien on tarkoitus pysähdyttää hetkeen ja ohjata tietoiseen itsen ja ympäristön tarkasteluun. Tehtävät on jaettu muun muassa luontoa, aisteja, leikkiä ja kirjoittamista käsitteleviin tehtäviin. Kun ryhdyin tekemään tehtäviä, olin aluksi vähän skeptinen. Monet niistä eivät tuntuneet houkuttelevilta vaan työläiltä ja jotenkin itsestään selviltä, ei kovin luovilta. Yllätyin kuitenkin positiivisesti siitä, miten muutaman tehtävän tekemisen jälkeen halusinkin tehdä vielä muutaman lisää. Kun tehtäviä tekee rennosti eikä aseta itselleen turhia tavoitteita, ne ovat ihan hauskoja välipaloja muiden töiden ohella. Osa tehtävistä on tuttuja muualta, mutta osa on ainakin itselleni uusia ja lopulta näkökulmaa avartavia. Mitä sä pidät kirjasta, Sini?

– Olen huomannut, että luovuus-termi liitetään mitä erilaisimpiin yhteyksiin. En ole lukenut kirjaa, mutta näin nopeasti selatessa tehtävät ohjaavat tosiaan enemmän tietoisuustaitojen harjoittamiseen. Luovuus on liitetty niissä keskittymiseen, havainnointiin ja esimerkiksi havainnoista tehtyyn piirtämiseen. Itselleni luovuus merkitsee ehkä hieman monimuotoisempaa prosessia. Keskittymisellä on toki siinä tärkeä rooli, ja myös havainnosta piirtämiseen liittyy aina ajattelua. Muistan joskus lukeneeni J. A. Hollon ajatuksia mielikuvituksesta ja luovuudesta. Hänen mukaansa mielikuvitus voi tuottaa paljonkin hienoja ideoita, mutta se ei vielä merkitse luovaa toimintaa. Mielikuvitus voi tarjota alkusysäyksen tai näkemyksen, mutta varsinainen luova tuottaminen vaatii paljon työtä, ajattelua ja erilaisia taitoja. Pidän kuitenkin siitä, että de Kwantin kirjassa rohkaistaan “kynä kädessä rentoutumiseen ja omista odotuksista irti pääsemiseen”. Jo pelkästään kynnys tarttua kynään ja piirtää voi olla monelle suuri. Tehtävissä myös vastataan kysymykseen, jonka lapset usein esittävät: “Mitä mä piirtäisin?” Monet tehtävistä antavat valmiin idean piirtämisen tavasta ja aiheesta. Itse koen niistä innostumisen vaikeana, sillä omasta mielikuvasta syntynyt lähtökohta toimii usein myös tekemisen innoittajana. Ymmärrän kuitenkin, että tämän kaltaisille oppaille on kysyntää. Kirjan tehtävät vastaavat varmasti samaan tarpeeseen kuin aikuisille suunnatut värityskirjat.

– Toukokuussa pidin Hanasaaren kulttuurikeskuksessa ruotsinsuomalaisille suomen kielen opettajille suunnatun koulutuksen, jossa käsiteltiin erilaisia hyväksi havaitsemiani kirjoitusoppaita ja -tehtäviä. Viime blogikirjoituksen vuoropuhelussa me taas puhuttiin paljon aisteista ja erityisesti tuoksuista. Niihin liittyen mieleeni tuli pari löytämääni tehtävää. Huvittaisiko sua kuulla niistä lisää?

– Juu, kerro lisää!

– John Gillardin laatimassa Luovan kirjoittajan työkirjassa käsitellään 20 kirjailijan työskentelytapoja. Joukossa on esimerkiksi Virginia Woolf, Franz Kafka ja Gabriel García Márquez. Kunkin kirjailijan tuotannosta, työskentelystä ja tyylistä nostetaan esiin kiinnostavia seikkoja, joihin liittyy 70 sormiharjoitusta. Kirja on suunnattu aikuisille lukijoille ja kirjoittajille, ja tehtävät ovat aika vaativia – hyvällä tavalla haastavia. Yksi niistä liittyy tuoksuihin (s. 176): ”Aistien tuominen mukaan tekstiin voi auttaa kohtausten ja henkilöiden kuvaamisessa. Äänten, makujen, tuoksujen kuvaukset imevät lukijan maailmaan, jota olet luomassa. Patrick Süskind vie tämän äärimmäisyyksiin sulattamalla taidokkaisiin hajun kuvauksiin kaiken muun. Harjoitus. Kuvaa arkista esinettä tai paikkaa ensisijaisesti sen hajun kautta. Ole niin yksityiskohtainen ja täsmällinen kuin osaat.”

– Vaikuttaa tosi kiinnostavalta! Kirjailijoiden ja vaikkapa kuvataiteilijoiden työtapojen tarkastelu antaa tosiaan hyvän kuvan luovasta prosessista. Aistit ja sitä kautta kehollisuus vaikuttavat myös monen taiteilijan työskentelyssä monin tavoin, samoin kuin aistien kautta tavoitettu tieto ja kokemukset vaikuttaa teosten tulkinnassa. Luin joskus vuosia sitten Patrick Süskindin romaanin Parfyymi. Olin ihmeissäni, miten hienosti kirjailija oli kuvannut tekstin avulla jotain niin vaikeasti tavoitettavaa kuin hajuaistimukset. Näin myöhemmin kirjaan perustuvan elokuvan, joka ei millään yltänyt samaan. Muistan kuulleeni, että moni tunnettu elokuvaohjaaja, kuten Stanley Kubrick, Martin Scorsese ja Milos Forman, oli kiinnostunut kirjan filmatisoinnista, mutta piti sitä liian haastavana. Lopulta haasteeseen tarttui Tom Tykwer.

–Samassa työkirjassa on myös tehtävä, jossa haetaan inspiraatiota kuvataiteesta (s. 42): ”Innoitusta taiteesta. William Faulkner sai vaikutteita modernien taiteilijoiden teoksista, esimerkiksi Pablo Picassolta ja Georges Braquelta. Nämä kuvasivat yhtä esinettä monista näkökulmista aivan kuten Faulkner käytti useita kertojia ja epäluotettavaa kertojaa. Harjoitus. Kirjoita lyhyt teksti, joka hakee innoituksensa maalauksesta, veistoksesta tai mistä tahansa muusta taideteoksesta. Ajattele taideteoksen synnyttämiä aistihavaintoja: ääniä, makuja, tuoksuja. Mitä tarinoita on maalattujen esineiden tai ihmisten takana? Herättävätkö taideteoksen abstraktit muodot sinussa abstrakteja ajatuksia tai muistoja?”

– Mielenkiintoinen lähtökohta tämäkin! Olisi hienoa, jos joku lähtisi hakemaan inspiraatiota omasta maalauksestani.

– Terhi Rannelan kirjoittamassa Kirjoita nuorille -oppaassa on tällainen tehtävä, jossa ohjataan pitämään aistipäiväkirjaa (s. 112). Eri päivinä keskitytään tarkkailemaan eri aistimuksia ja varastoimaan niitä talteen myöhempiä käyttötarkoituksia varten. Esimerkiksi maanantaina voi keskittyä hajuaistiin ja tarkkailemaan ympäristön erilaisia lemuja ja tuoksuja. Kokeilin leikkimielisesti tätä tehtävää löytämiini kuitteihin kirjoittaen taekwondon SM-kisakatsomossa, jonka ympärille syntyi kesähelteellä huumaava hikipilvi. En ollut ikinä tajunnutkaan, kuinka monta hien sävyä voi olla. Tehtävä sai terävöitettyä aisteja ja havainnoimaan tarkemmin. Oli myös haastavaa kuvata eri tuoksuja sanallisesti.

– Mahtava tutkimusmatka hikihajujen maailmaan! Odotan innolla varaston jalostumista teksteissä. 🙂 Itse saatan kuvia tehdessäni kerätä inspiroivaa visuaalista materiaalia. Niissä voi kiinnostaa hyvin erilaiset asiat, kuten tekstuurit, värit, muodot, yms. Varsinkin, jos teen tilaustyötä, kuten nyt levynkantta, on tärkeää neuvotella esimerkkikuvien avulla tavoiteltavasta tunnelmasta, elementeistä, väreistä ja muotokielestä. Joitakin visuaalisia asioita on vaikea sanallistaa. Vaikka luullaan, että puhutaan samasta asiasta, voi näkemys olla hyvin erilainen.

– Arja ja Emma Puikkosen laatima Käsikirja mielikuvituksen matkaajille – Kirjoittamisen seikkailuopas -teos on suunnattu nuorille kirjoittajille, mutta inspiraatio ei tunne ikärajoja. Haluatko kurkistaa kirjaan?

– Tämä vaikuttaa helposti lähestyttävältä ja selkeältä oppaalta. Hei, täällähän on myös muutaman sivun verran sarjakuvan perusjuttuja ja niihin liittyviä tehtäviä. Mukavaa, että myös visuaalinen kieli on otettu huomioon kirjassa.

– Mitä pidät oppaan seuraavasta tehtävästä? Se löytyy sivulta 16: ”Erivärisiä sanoja. Ota kolme eriväristä paperia ja leikkele joka väristä kaksitoista lappusta. Kirjoita lapuille sanoja seuraavasti:
ENSIMMÄINEN VÄRI – asioita, jotka ilahduttavat sinua (aurinko, laituri, jäätelö…)
TOINEN VÄRI – asioita, joita haluaisit olla (kissa, notkea, näkymätön…)
KOLMAS VÄRI – paikkoja, joita rakastat (koti, huvipuisto…)”
Tehtävää on myös mahdollista jatkaa halutessaan. Jatkotehtävään ohjeet löytyvät sivulta 16: ”Runo minusta. Tee ensin eriväristen sanojen tehtävä sivulta 14. Poimi joka väristä yksi lappu ja tee niistä lauseita. Väliin saa lisäillä sanoja. Esimerkiksi: Aurinkokissa kehrää kotona. Huvipuistossa kirkuu notkea laituri. Ehkä lauseista syntyy runo tai tarina, joka kuvaa salaista puoltasi? Voit kirjoittaa samanlaisia värilappuja ja lauseita myös ystävästäsi ja antaa runon hänelle lahjaksi.”

– Tuon tyyppinen lähtökohta oli myös opinnoissani graafisen suunnittelun kurssilla yritysilmeen suunnittelussa. Yrityksen nimi muodostui kahdesta satunnaisesta sanasta substantiivista ja adjektiivista, jotka valittiin sokkona. Näiden sanojen perusteella piti miettiä minkä alan yritys on kyseessä ja suunnitella logo, liikemerkki ja painotuotteita. Sain lapuista nälkäisen seepran, josta syntyi Hungry Zebra -ravintolan yritysilme.

– Olisi kiva nähdä nälkäinen seeprasi joskus! Tässä Puikkosten laatimassa oppaassa on myös tällainen tehtävä, joka sopii varsinkin kesäreissujen aikaan mainiosti (s. 17): ”Lähde retkelle. Katsele tarkasti ja kerää matkamuistoja. Löydätkö kiinnostavan muotoisen kepin? Jonkun kirjoittaman kauppalapun? Karkkipaperin? Viemärin kannen, jonka alta saattaa alkaa tunneli toiseen maailmaan? (Jos löydät, älä ota kantta mukaan, ota siitä vaikka kuva.) Tarkastele matkamuistojasi ja kirjoita niiden pohjalta tarina – joko omasta matkastasi tai sitten jonkun aivan muun.”

– Hauska tehtävä tämäkin. Tehtävän mukaisesti tarkasti katselemalla varmasti myös havainnoi ympäristöstöä hieman eri tavalla ja saattaa huomata asioita, jotka muuten ohittaisi itselle merkityksettöminä. Varsinkin käsin kirjoitetuissa kauppalapuissa on mielestäni jotain jännittävää. Niitä saa joskus yllätyksenä kaupassa ostoskorien mukana.

– Minkä tehtävän näistä sä tekisit? Vai oletko törmännyt johonkin kiinnostavampaan jossain? Mua houkuttelee eniten tuo tehtävä, jossa haetaan innostusta kuvataiteesta. Inspiroiduin Taidehalliin elokuussa tulevan David Hockneyn maalauksen kuvasta, joka löytyy Taidehallin kotisivuilta. Pidän David Hockneyn töistä ja niiden värikylläisyydestä. Kyseisessä työssä on mielestäni kutkuttavasti abstraktiutta tehtävää varten.

– Hockney on myös yksi mun suurista suosikeista. Hyvä valinta! Luulen, että lähden liikkeelle noista värikkäistä lapuista ja sanoista. Ehkä tekstin lisäksi syntyy myös kuvia.

– Jatketaan tätä siis ensi kuussa!

– Selvä!

© Tarusola

MOI-monilukutaitopäivässä

Kolmen ystävän kohtaaminen eräänä kesäkuun lopun päivänä

– Moi, Sini! Ihana kesä! [Satu]

– No hei, Satu ja Suvi! Miten teidän kesään kuuluu? [Sini]

– Oon ollut liikuntaleireillä. Toukokuussa me muuten oltiin Heurekassa MOI-päivässä. [Suvi]

– Voi, Heureka on ihana paikka, mutta mikäs se MOI-päivä oli? [Sini]

MOI – Monilukutaitoa Opitaan Ilolla -kehittämisohjelma järjesti tämän päivän. Kyseessä on varhaiskasvatuksen, esi- ja alkuopetuksen sekä kirjasto- ja kulttuurialan henkilöstön käyttöä varten suunnattu lasten monilukutaitoa edistävä ohjelma, jonka vastuullisena johtajana toimii professori Kristiina Kumpulainen. Kehittämisohjelma on Opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittama, ja sen toteutuksesta vastaa Helsingin yliopiston kasvatustieteellisen tiedekunnan Playful Learning Center. [Satu]

– Me osallistuttiin päivän aikana kolmeen työpajaan. Ne olivat Aistimaalauspaja, Tarinakirjapaja ja Tiedelorupaja. [Suvi]

– Aistimaalauspajassa haisteltiin ensin erilaisia tuoksuja, jotka olivat eri kirjaimin merkityissä purkeissa. Jokainen sai valita oman lempituoksunsa ja sitten ryhtyä miettimään ohjaajien kysymysten avulla mielikuvitusotusta, joka tuoksui kyseiseltä tuoksulta. Piti pohtia kysymyksiä: Miltä se näyttää? Missä se asuu? Mikä sen nimi on? [Satu]

– Sitten otus piti piirtää tai maalata. Mä piirsin chililehmän, joka osasi lentää. [Suvi]

– Seuraavaksi osallistujat siirtyivät tunnustelemaan erilaisia materiaaleja ja miettimään, millaiselta heidän otuksensa tuntuu. Näytepala liimattiin paperille. [Satu]

– Miltä sun otus tuntui? Entä olivatko kaikki tuoksut mielestäsi hyviä? [Sini]

– Se oli kiva, kun sai käyttää hajuaistia. Tuoksut eivät olleet negatiivisia, vaan ne olivat positiivisia. [Suvi]

– Millaista oli kehitellä oma mielikuvitusotus hajun pohjalta? [Satu]

– Sekin oli kivaa ja aika helppoa. Tuoksu herätti hahmon henkiin. [Suvi]

– Hih, itse olisin varmaan innostunut myös vähän epämiellyttävimmistä hajuista. Olisi ollut kiva luoda oikea haisuliotus, mutta ymmärrän kyllä, ettei se ehkä miellyttäisi kaikkia. Aistien avulla on herätelty mielikuvitusta myös Tarusolan pajoissa. Entä millainen se Tarinakirjapaja oli? [Sini]

– Siellä osallistujille luettiin alkutarina, joka oli Mur ja mustikka -kuvakirja. Sen jälkeen sai mennä tekemään omaa tarinaa tarinakirjaan. Ohjaajalta sai ohjeita askel askeleelta etenemiseen. [Satu]

– Jatkuiko tarina siis samoilla hahmoilla, vai aloitettiinko oman tarinan kirjoittaminen ihan alusta? Se aloittaminen voi olla monelle vaikeaa. [Sini]

– Pajassa oli hyvä, että siellä oli vapaata, ei ollut tiettyä aihetta ja rajana oli vain avaruus. [Suvi]

– Oliko sun helppo keksiä tarina? [Satu]

– Joo. Se kertoi Sunnziista ja Happy Botista, jotka pelasti Luumukylän. Idea syntyi eräästä luumusta, jonka olin saanut eräässä pelissä. Tarinassa seikkailtiin plasma-auringon aiheuttamassa vaaratilanteessa Luumukylässä. Loppuratkaisussa kylä pelastui. [Suvi]

– Tarinoiden keksiminen ei tosiaan taida olla Suville vaikeaa. [Sini]

– Tarinakirja, joka jaettiin pajalaisille täytettäväksi, on materiaaliltaan laadukas. Tuli ihan mietittyä, raaskiiko siihen tehdä mitään luonnosmaista. Ohjaajan isot julisteet, joiden kysymysten avulla tarinan luominen etenee, ovat värikkäitä ja houkuttelevia. Seinälle yhteen ripustettuina ne muodostavat selkeän polun, jota pitkin edetä. Pienemmille lapsille ne aukeavat aikuisen avustuksella. [Satu]


– Kolmas paja, johon mä osallistuin, oli tiedelorupaja. Siellä kerrottiin ensin loru pingviinistä, jolla oli ongelma. Se ei voinut puhaltaa ilmapalloa, koska sen nokka on niin terävä. Meidän piti laboratoriossa keksiä, miten ilmapallo täyttyisi ilman, että se puhkeaa. Me tehtiin kokeita etikalla ja ruokasoodalla, ja lopulta saatiin ilmapallot täyttymään. [Suvi]

– Onnistuiko ilmapallon täyttäminen kaikilta osallistujilta? [Sini]

– Melkein. Paja oli hyvä, kun sai tehdä itse. Meille ei kerrottu vastausta, vaan meidän piti löytää se itse kokeilemalla ja miettimällä logiikalla. [Suvi]

– Tuosta tehtävästä tuli mieleeni lastentarhanopettaja Kirsi Rehusen Tiedeleikkejä pikkututkijoille -kirja, jossa on runsaasti erilaisia ympäristön tutkimiseen ohjaavia leikkejä. [Satu]

– Kuulostaa tosi kiinnostavalta kirjalta! [Sini]

– Mitä pidit koko MOI-tapahtumasta, Suvi? [Satu]

– Koko päivä oli kivaa ja luovaa työskentelyä. [Suvi]

– Mun mielestä myös. Oli kiinnostavaa päästä tutustumaan MOI-hankkeeseen paremmin. Jäin kyllä kaipaamaan kielitietoisuuden osuutta monilukutaitoon liittyvänä perustavanlaatuisena elementtinä. Kielitietoisuutta voisi vahvistaa luontevasti kaikessa toiminnassa tekemällä kieltä näkyvämmäksi.

– Mitä sä ajattelet monilukutaidosta, Suvi? [Sini]

– Mun mielestä monilukutaito on monenlaista ymmärrystä kaikenlaisesta luovasta. [Suvi]

– MOI-hankkeen sivuilta löytyy monenlaista materiaalia, esimerkiksi Haltijan kuiskaus -kortit. Millaisilta sivuston aineistot vaikuttavat sinusta, Sini? [Satu]

– Materiaalit vaikuttivat hyviltä. Pidin kovasti Haltijan kuiskaus -korteista ja tehtävistä. Ilahduttavaa oli myös löytää materiaalia äänitaiteen tekemiseen lasten kanssa. Musiikkia ja puhetta lukuun ottamatta äänen käsittely koetaan usein vaikeaksi, koska se saattaa olla vaikeasti sanallistettavissa. Kaikkea kehollisesti koettua ei tarvitse kuitenkaan muuttaa sanoiksi, vaan se voidaan ilmaista muita kieliä käyttäen. [Sini]

– Muuten, olin toukokuussa kouluttamassa ruotsinsuomalaisia opettajia Hanasaaressa kirjallisuuden ja kirjoittamisen opettamisen tiimoilta ja löysin monia uusia inspiroivia tehtäviä. Huvittaisiko sua tehdä muutamia tehtäviä näin kesätunnelmissa? [Satu]

– Joo, palataan heinäkuussa asiaan! [Sini]

© Tarusola

Keskustelussa taidepedagogin kanssa

Kahden ystävän kohtaaminen taidepedagogi Tomas De Ritan kanssa eräänä toukokuun lopun päivänä

– Hei Tomas, tosi kiva kun pääsit juttelemaan meidän kanssa! [Sini]

– Moi vaan! Toki! [Tomas]

– Koulutan varhaiskasvattajia kieliasioissa, ja minulta on usein toivottu, että blogissa voitaisiin käsitellä enemmän myös varhaiskasvatukseen liittyviä asioita. Hienoa, että se toteutuu nyt. Miten olet päätynyt taidepedagogiksi varhaiskasvatukseen? [Satu]

– Opiskelin toista vuotta kuvataidekasvatusta maisteriohjelmassa Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulussa ja huomasin alkukesästä 2016 Vantaan kaupungin rekrytoivan uusia taidepedagogeja päiväkoteihin. Vantaalla oli loppunut parivuotinen pilottihanke, ja hyvien kokemusten vuoksi taidepedagogeja rekrytoitiin lisää. Koin tehtävän kiinnostavana haasteena, hain paikkaa ja siellä olenkin ollut nyt töissä pian jo kaksi vuotta. [Tomas]

– Minkälaista taidetoimintaa olet järjestänyt omissa päiväkotiryhmissäsi? [Sini]

– Olen pyrkinyt aika monipuoliseen tekemiseen. Itseäni on kiinnostanut viime aikoina erityisesti erilaiset valoon liittyvät asiat, ja valoteemaa meillä onkin käsitelty eri tavoin molempina vuosina. Taidetoiminnan muodot vaihtelevat. Välillä asiat liittyvät johonkin tiimissä sovittuun teemaan, välillä tehdään asioita spontaanimmin ja pienemmin pikkuporukalla, toisinaan tuon jotain juttuja lapsille leikin rikastamiseksi. Taidepedagogina luovuutta voi käyttää hyväkseen koko päivän ajan eri toiminnoissa. Tänä keväänä olemme muuten ottaneet uutena juttuna ohjelmaan koodauksen alkeita. Koodaus on kielitaitoa sekin! [Tomas]

– Miten kieli ja kielitietoisuus on läsnä taidepedagogin toiminnassa? [Satu]

– Pidän itse kielellä leikittelystä ja elävästä kielestä. Päiväkodissa lapsien kulttuuriset taustat ovat monenlaisia ja suomen kieltä moni vasta opettelee. Yritän joidenkin lasten kanssa puhua erityisen selkeästi ja sanojani harkiten. Suomi on kyllä aika koukeroinen kieli, mutta aina jollain tavalla tulemme ymmärretyiksi. Tällä hetkellä päiväkodissa voi päivän aikana kuulla puhuttavan suomen lisäksi ainakin arabiaa, italiaa, somalia, venäjää, viroa, kreikkaa, espanjaa, romaniaa, albaniaa ja englantia. Tämä siis koko talon mittakaavassa. Ai niin, oma isänikin on italialainen ja äiti suomalainen! Kaivokselassa on muuten toiminut englannin kieltä käyttävä Peanuts-ryhmä 1990-luvulta lähtien. Moni Peanutseissa kielirikasteisen eskarin käynyt tähtää jatkossa enkkuluokalle Kaivokselan peruskoulussa. [Tomas]

– Ahaa. Entä onko päiväkodeissa toimivilla taidepedagogeilla yhteistä toimintaa, mahdollisuuksia jakaa kokemuksia tai saada vertaistukea työhönsä? [Sini]

– Meillä on silloin tällöin vertaistapaamisia, ja keskustelemme myös omassa suljetussa FB-ryhmässämme. Yhteistyötä kasvotusten voisi olla vielä enemmänkin ja ainakin erityisesti samalla alueella toimivien kanssa. Myös taiteidenvälisyyttä kannattaisi hyödyntää. Tällä hetkellä meidän taidepedagogien erityisosaamiset ovat kuvataide, musiikki ja draama. [Tomas]

– Minkälaista yhteistyötä kuvataidekasvattaja ja sanataideopettaja voivat mielestäsi tehdä varhaiskasvatuksessa? [Satu]

– Päiväkoti olisi erittäin hyvä ympäristö yhteistyölle. Sanoista ja kirjaimista saisi vaikka mitä aikaan. Voitaisiin vaikka kirjoittaa riimejä, räpätä ja tehdä musiikkivideoita! Sadutuksen kautta lapset voivat kertoa omia tarinoitaan ja niitä voitaisiin jatkotyöstää. Sadutuksella olemme tehneet esimerkiksi nukketeatteria, mutta luulen että sanataiteilijan kanssa hommaan voisi saada uutta meininkiä. [Tomas]

– Jos sulla olisi vapaat kädet, millaisen unelmiesi taideprojektin haluaisit järjestää varhaiskasvatusikäisille lapsille? [Satu]

– Olen haaveillut ulkoalueesta, jonka lähin esikuva lienee Berliinissä sijaitseva seikkailuleikkipuisto Kolle 37. Lapset saavat rakentaa siellä majoja, käyttää työkaluja, opetella tulenkäyttöä (!), hoitaa puutarhaa ja ihan vaan leikkiä. Työkaluja ja materiaaleja opitaan käyttämään oman oivalluksen kautta. Toki aikuinen näyttää työkalujen turvallista käyttöä. Alueella toimii muutamia pedagogeja ja käsityöläisiä lasten apuna. Ymmärtääkseni muuten aikuisilta on alueelle pääsy kielletty! On selvää, että kaikki tämä tässä muodossaan on suomalaisen päiväkodin pihalla vähän haasteellista toteuttaa.
Espanjalais-brasilialaiselta Basuramalta (suom. roskan rakastajat) voisi muuten ottaa vinkkiä, mitä kaikkea jännää käyttöä erilaisille kierrätysmateriaaleille voisikaan leikkikenttäympäristössä keksiä. Miniversiona aiheesta muutin Kaivokselassa yhden meidän ulkovarastoista nikkarointipajaksi. Ehkä vielä joskus vähän isommin sitten. [Tomas]

– Hienoja ideoita kestävän kehityksen hengessä! Iltapäivätoiminnassa mukana ollessani olen huomannut, miten tärkeää on saada aikaa vapaaseen leikkiin. Taidepedagogi voi tosiaan olla myös mielenkiintoisten leikkien mahdollistaja. [Sini]

– Tomas, kiitos antoisasta keskusteluhetkestä. Sini, kesäkuussa voitaisiin jutella Helsingin yliopiston monilukutaidon kehittämisohjelmaan liittyvästä MOI-päivästä, joka järjestettiin toukokuussa Heurekassa. [Satu]

Sanattomissa tarinoissa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä huhtikuun lopun päivänä

– Hei, Satu! Ehditkö käydä kiertävässä Silent Books – Sanattomat kirjat puhuvat maailman kieliä -näyttelyssä?

– Valitettavasti en, sillä huhtikuuni on ollut varsin turbuletti. Sä taisit päästä sinne?

– Olin näyttelyn avajaisissa Pasilan kirjastossa. Sen jälkeen näyttely on ollut esillä vielä Annantalossa sekä Rikhardinkadun ja Töölön kirjastoissa. Oli kiinnostavaa päästä lueskelemaan sanattomia kirjoja 18 eri maasta. Kirjoja näyttelyssä on yhteensä 51.

– Luin näyttelystä kertovilta sivuilta, että sanaton kirja tarkoittaa ”kirjaa, jossa ei ole tekstiä tai jossa tekstillä ei ole ymmärrystä lisäävää roolia.” Ovatko kyseiset kuvakirjat tarkoitettu vain lapsille? Mitä ajattelet tuosta täysin tekstittömästä ratkaisusta tarinankerronnan kannalta?

– Käsittääkseni näyttelyyn on kerätty lähinnä lapsille ja nuorille sopivia kirjoja. Uskon kuitenkin, että moni kirjoista viehättää ketä tahansa kuvien maailmassa viihtyvää lukijaa. Alun perin projektin nimeltä ”Silent Books, from the World to Lampedusa and Back” on aloittanut IBBY:n eli International Board on Books for Young People -järjestön Italian jaosto jo vuonna 2012. Ymmärtääkseni kasvanut pakolaisten määrä Italiassa herätti tarpeen tarinoille, joita voidaan jakaa, vaikka yhteistä kieltä ei olisikaan. Erityisesti maan eteläkärjessä sijaitsevan Lampedusan saarelle on rantautunut satoja tuhansia Välimeren ylittäneitä siirtolaisia. IBBY:n eri maiden jaostot osallistuivat kirjojen keräämiseen, ja kokoelma käsittää nykyään jo yli sata kirjaa. Osa kokoelmasta jäi maahan tulleiden ja paikallisten lasten yhteiseen käyttöön, ja osa kiertää nyt maailmaa näyttelyn muodossa.

– IBBY:n toiminta lasten- ja nuortenkirjallisuuden hyväksi on arvokasta. Vuonna 1957 perustettu IBBY Finland tekee työtä erityisesti suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden puolesta.

– Näyttelyn avajaisissa sanattomista kirjoista oli keskustelemassa kuvittaja ja kuvittajat ry:n hallituksen puheenjohtaja Sari Airolan kanssa kaksi sanattomien kirjojen suomalaista tekijää, Emmi Jormalainen ja Sanna Pelliccioni. Keskustelussa tuli esiin paljon kiinnostavia näkökulmia sanattomien kirjojen eri käyttötavoista ja siitä, miten myös kuvat ovat kulttuurisidonnaisia. Sanattomuus ei siis tee kirjoista universaaleja. Esimerkiksi Emmi Jormalainen kertoi siitä, miten näyttelyssä Arabiemiraateissa eri lukusuunta muutti tarinoiden merkitystä.

– Millaisia erilaisia käyttötapoja siellä käsiteltiin?

– Esimerkiksi Sanna Pelliccionin maaliskuussa julkaistussa Meidän piti lähteä -kirjassa on mukana vinkkejä, joiden avulla kirjaa voi käsitellä yhdessä lapsen kanssa. On tärkeä antaa lapsen tulkinnalle tilaa, ja esimerkiksi kysymysten avulla voi ohjata tarinallisuuden hahmottamista. Emmi Jormalainen taas toi esiin ajatuksen, että sanaton kirja tarjoaa kaksikielisen perheen vanhemmille mahdollisuuden lukea samaa tarinaa molempien omalla äidinkielellä. Löysin myös IBBY:n Ruotsin jaoston tuottaman materiaalin sanattomien kirjojen käytöstä. Englanninkielinen Silent books. A handbook on wordless picture books packed with narrative power -materiaali löytyy täältä.

– Monikielisissä perheissä voi vastaavasti syntyä samasta kirjasta tarinoita monilla eri kielillä. Tuo materiaali vaikuttaa käyttökelpoiselta. Olisipa siitä suomenkielinenkin versio. Millaisin keinoin näyttelyn kirjoissa kerrotaan tarinoita?

– Näyttelyn kirjoissa oli tarinaa rakennettu hyvin eri tavoin. Mukana oli hauskoihin visuaalisiin ideoihin perustuvia kirjoja, joiden tarina saattoi muodostua esimerkiksi kuvaparien avulla. Osassa taas tarina kulki tiiviisti sarjakuvaruutujen välityksellä. Oma suosikkini oli Alankomaalaisen Alice Hoogstadin Monsterboek. Siinä mustavalkoiseen kaupunkiin piirretyt värikkäät hirviöt heräävät eloon, ja kirjan sivut täyttyvät vähitellen väreistä.

– Kielenopetuksessa sanattomia kirjoja voisi hyödyntää monin eri keinoin. Ne tuntuvat tarjoavan mahdollisuuksia mielikuvituksen ruokkimiseen. Kuvista voi syntyä omia tarinoita, joita voisi pienempien lasten kanssa kehitellä yhdessä suullisesti. Jo kirjoittamaan oppineet voisivat kirjoittaa tarinoitaan itsekin. Aikuista tarvittaisiin kyllä tarinan eri vaiheissa. Mitä ajattelet sanattomien kirjojen käytöstä kuvataideopetuksessa?

– Sanattomat kirjat tarjoavat hyviä esimerkkejä siitä, miten eri tavoin kuvilla voi kertoa tarinoita. Ne voivat toimia lähtökohtana oppilaiden omalle työskentelylle ja antavat myös hyvää harjoitusta kuvien tulkintaan.

– Millaista yhteistyötä näiden kirjojen kanssa voisi tehdä kuvataidekasvattaja ja sanataideopettaja?

– Sanaton kirja tai toisen oppilaan tekemä sanaton tarina voisi olla mielenkiintoinen lähtökohta tutkia juuri niitä alueita, joilla kuvan ja kielen vahvuudet kohtaavat. Miten erilaisia tarinoita voisikaan syntyä samasta sanattomasta kirjasta.

– Sitä olisi kiva kokeilla joskus lähitulevaisuudessa! Toukokuulle meillä onkin jo ohjelmaa.

– Niin, silloin blogiin on lupautunut vieraaksi varhaiskasvatuksessa taidepedagogina työskentelevä Tomas De Rita.

© Tarusola