Villa Sarkiassa

Kahden ystävän kohtaaminen toukokuun viimeisenä päivänä

– Moikka, Sini! Niin kiva nähdä toukokuun auringossa. Onkin näin lähes jokakeväiseen perinteiseen tapaan aloitettava huokauksella: Oi, ihana toukokuu! [Satu]

– Hei, Satu! Lämpö tosiaan hellii, kun takana on kylmä talvi ja vielä sarja takatalvia. [Sini]

– On ollut todella upeaa päästä nauttimaan valosta ja luonnon vehreydestä ikuiselta tuntuneen talven jälkeen. [Satu]

– Sun toukokuu alkoikin hieman normaalista poikkeavassa ympäristössä. Haluatko kertoa siitä enemmän? [Sini]

– Joo! Sain hienon onnenpotkun ja pääsin toukokuuksi kirjoittamaan Villa Sarkiaan, joka on Sysmän kunnan ylläpitämä kirjailijaresidenssi. Sinne pääsevien kirjailijoiden valinnasta vastaa Nuoren Voiman Liitto. Onko paikka sulle tuttu?  [Satu]

*

*

*

*

– Residenssi ei ole entuudestaan tuttu, eikä oikeastaan Sysmäkään, vaikka olen Päijät-Hämeen alueella asustellut jopa neljä vuotta. Itselle tutumpia ovat kuvataiteen tekijöille suunnatut residenssit. Miten viihdyit siellä? [Sini]

– Tuntui sykähdyttävältä asua runoilija Kaarlo Sarkian nimeä kantavassa vanhassa talossa. Hänen elämäntarinansa on tehnyt muhun vaikutuksen ja tuotantonsa myös. Monet runoista on klassikkoja, ja muistan ne kirjallisuustieteen opinnoistani. Myöhemmin olen palannut niihin, ja nyt Villa Sarkiassa niiden lukeminen tuntui aivan erityiseltä. Niissä huokuu romanttisuus, paikoin vanhahtavuus, ja riimimitta on välillä vähän uuvuttavakin, mutta joukossa on todellisia helmiä, jotka tuntuvat ajattomilta. Esimerkiksi Kotisauna-runon henki on koskettava. Voi aistia sen haikeuden, kuinka kotisaunan harmaa ovi pysyy kiinni eikä sinne enää koskaan palaa. Paikkaa ja sen tunnelmaa kantaa kuitenkin mielessään aina. Sen viimeinen säkeistö kuuluu näin:

”Sauna vierellä sireenin,

suojassa muistojen hunnun,

sieraimissani vieläkin

vaistoan savusi tunnun.

Hengit tielleni maailmaan

lämpöäs rauhoittavaa,

vaikka en enää milloinkaan

oveas harmaata avaa.”

(Runot, s. 117, WSOY, 1948)

Sarkian sodanvastaisten runojen säkeet kaikuvat tässäkin ajassa väkevästi. Villa Sarkian laajat runokokoelmat ja muukin lukeminen oli residenssijaksolla ihanaa vastapainoa omille teksteille, joihin uppoutuminen oli tosi intensiivistä – ja hedelmällistä.  [Satu]

– Entä millainen residenssi tämä on? Olitko työskentelemässä siellä yksin, vai oliko siellä mahdollisuus tavata myös muita kirjoittajia? [Sini]

– Villa Sarkiassa on kolme huonetta kirjoittajille sekä yhteisiä tiloja, esimerkiksi keittiö ja suuret oleskelutilat. Meitä oli siellä toukokuussa kolme. Jokainen keskittyi pääasiallisesti omiin hommiinsa, mutta arkeen mahtui kohtaamisia – ja joskus juhlaankin. Esimerkiksi tälle residenssijaksolle osui Kaarlo Sarkian syntymäpäivä, joka oli 11. toukokuuta. Hän syntyi tosiaan vuonna 1902 Kiikassa ja kuoli 16. marraskuuta 1945 Sysmässä. Sysmään hän muutti vuonna 1943 ja asui siis Sysmässä viimeiset elinvuotensa. Oli hienoa viettää hänen syntymäpäiväänsä Villa Sarkiassa. Arkeen juhlan tuntua toi myös jokaviikkoinen siivous, jonka Taina-siivooja teki tiistaisin. Iso kiitos hänelle siitä! [Satu]

*

*

*

*

– Hienoa, että työskentelyn lomassa löytyy myös aihetta juhlaan. Paikan historia on selvästi antanut oman mausteensa residenssijaksolle, ja kuvien perusteella paikka näyttää viehättävältä. Tiedän, että luonnossa liikkuminen on sulle tärkeää. Ehditkö kirjoitustyön lomassa tutustua myös lähistön luontoon?  [Sini]

– Ehdin, vaikka monia paikkoja jäi näkemättäkin. Oli innostavaa päästä nauttimaan luonnosta ja sen heräämisestä. Vielä toukokuun alussa mun huoneen ikkunasta näkyvä vesitorni hävisi vähitellen vihreyden keskelle, kun lehtikuuset kasvattivat neulasensa. Myöhemmin koko piha rehahti kukkimaan, ja voikukat kilpailivat vanhojen hedelmäpuiden kanssa kiivaimmasta kukinnasta.

Muuttolintujen liikkeiden seuraaminen oli myös todella antoisaa. Ihan pihapiirissä tuli bongattua monenlaisia siipiveikkoja, kuten harakka, varis, räkättirastas, palokärki, käpytikka, varpushaukka, kirjosieppo, punarinta, peippo, varpunen, talitiainen, toukomettinen eli sepelkyyhky sekä ylitse lentäneet kurjet, laulujoutsenet, kyhmyjoutsenet, erilaiset hanhet, lokit ja pääskyt. Usein heräsin aamuyöllä lähistöltä kuuluviin laulujoutsenten ääniin ja sain tallennettuakin sitä konsertointia. Kurkien trumpetinsoittoa ja käen kukuntaa kuului monena iltana. Eräänä iltana näin nykyään niin harvinaisen näyn: pihan poikki kipitti siili.

*

*

*

*

*

*

Joutsenista tulee muuten mieleen, että myös kirjailija ja eläinlääkäri Yrjö Kokko on kiinteästi sidoksissa Sysmään. Esimerkiksi Pessi ja Illusia -teoksestaan (1944) ja laulujoutsenen suojelemiseksi tehdystä työstään tunnettu Kokko toimi kunnan eläinlääkärinä vuosina 1938–1944. Kokon merkityksestä laulujoutsenen kohtalonkysymyksessä sanotaan viime vuonna julkaistussa Ylen jutussa muun muassa:  ”Laulujoutsenen pelastuminen on Suomen luonnonsuojelun menestystarina. Metsästäjien aseet eivät enää osoita laulujoutseneen, ja tähän on päädytty ison asennemuutoksen kautta. Siitä on kiittäminen kirjailija Yrjö Kokkoa.” Hänen kirjansa Laulujoutsen – Ultima Thulen lintu (1950) oli käänteentekevä. Hieno esimerkki kirjallisuuden voimasta.

Tein myös retkiä lähiseuduille, esimerkiksi Päijänteen kansallispuistoon ja Hartolaan. Päiväretket oli mun työskentelyn kannalta tosi antoisia. Esimerkiksi Pulkkilanharjulla Päijänteen rannalla sain syvennyttyä käsikirjoitukseni lukemiseen täydellisessä rauhassa ilman ovien paiskontaa tai muita vastaavia ääniefektejä. Laineiden liplattaessa tuli tehtyä monta uutta oivallusta ja parannusta. Oli myös ihanaa samoilla luontopolkuja pitkin ja tarkkailla heräävän luonnon merkkejä voimia tankaten.

*

*

*

*

*

Hartolassa taas sain hurjasti uusia ideoita yhteen lukuun melkeinpä viime metreillä. Lisäksi pääsin tutustumaan Itä-Hämeen museoon, joka on todella kiehtova paikka. Museossa on muistohuoneet Maila Talviolle, Mika Waltarille ja ihailemalleni Uuno Kailaalle. Heidän työskentelystään ja elämänvaiheista sain kuulla monta kiinnostavaa yksityiskohtaa museonhoitaja Vesa Järvisen kierroksella. Saman reissun paluumatkalla Sysmään näin vielä kurkia lähietäisyydeltä ihan tien varressa, mikä ilahdutti myös suuresti. [Satu]

*

*

*

– Entä mitä pidät Sysmästä? Oliko se sulle entuudestaan tuttu kunta? Entä oletko ehtinyt myös kuvausretkille? Olisi kiva nähdä enemmän kuvia sieltä. [Sini]

– Mulla oli hataria mielikuvia Sysmästä lapsuuden kesäreissulta ja mainintana kirjallisuustapahtumien yhteydessä. Nyt Sysmä sai kiintopaikan mielessäni! Tuli koettua niin hienoja juttuja kirjoittamisen ohella ja sen vastapainoksi. Villa Sarkian tuntumassa on kirjasto monine tapahtumineen, joista on mainittava erityisesti eräänä kirkkaana toukokuun iltana pidetty Peltokurjen konsertti, ja ystävällinen kirjastonjohtaja Riikka Junttila. Kirjankulman talon inspiroivassa miljöössä pääsin perehtymään Joogapunktion Nea Hedbergin joogaan ja akupunktioon. Intensiivisen ja aika kuluttavankin kirjoittamisen lomassa teki todella hyvää käydä liikkumassa Nean opissa. Olen hänelle tosi kiitollinen, sillä hänen ansiostaan sisäistin oikean hengitystavan. Lisäksi oli kiva jutella hänen kanssaan kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta. Ja joo, mulla on paljon valokuvia edellisten lisäksi! Tuli taas kannettua kameraa moneen paikkaan. [Satu]

*

*

*

*

*

Joogaopettaja Nea Hedberg

– Residenssit tarjoavat hienon mahdollisuuden keskittyä luovaan työhön. Oliko kuukausi sun mielestä riittävä aika työskentelyyn, vai tuntuiko, että olisit voinut viihtyä pidempäänkin?  [Sini]

– Oman kirjoitusprojektini kannalta kuukausi oli hyvä aika. Olin tehnyt tarkan työsuunnitelman jaksoa varten ja noudatin sitä aika tiukasti. Alussa kyllä jouduin tekemään muutamia muita töitä, kuten saattamaan Suomenopettajat-lehden 30-vuotisjuhlanumeron painoon. Ja sitten, kun tajusin, kuinka paljon upeita luontokohteita Sysmässä on, yritin päästä niihinkin. Sain myös paljon hyviä kohdevinkkejä. Niiden osalta aika loppui kyllä kesken, kun halusin ehdottomasti priorisoida käsiksen ykköseksi. Pieneksi paikkakunnaksi Sysmä on todella aktiivinen kulttuurielämältään. Tänäkin vuonna on monta hyvää syytä tehdä esimerkiksi kesäretki Sysmään: Suvisoitto ja Sysmän Kirjakyläpäivät. Muuten, sä mainitsit aiemmin, että kuvataiteilijoille tarkoitetut residenssit on sulle tuttuja. Millaisia kokemuksia sulla on niistä?  [Satu]

– Taisin sanoa, että tutumpia. Tiedän siis suunnilleen millainen tarjonta on kuvataiteilijoille suunnatuissa residensseissä ja mitä eroja niissä on. Aika vähän on loppujen lopuksi tullut käytyä taiteilijaresidensseissä työskentelemässä.  Galleriaresidenssi taas on tullut tutuksi, ja se onkin varsin oiva tapa pitää näyttely esimerkiksi ulkomailla. [Sini]

– Niin, sulla onkin nyt juuri sellainen käsillä! Mikä se galleria onkaan? [Satu]

– Suuntaan tosiaan kesäkuussa Berliiniin. Galerie Pleikun näyttelyresidenssi tarjoaa mahdollisuuden pitää kaksi tai kolme viikkoa kestävän näyttelyn ja majoittua gallerian yhteydessä olevassa asunnossa.

– Tuokin on aivan upea mahdollisuus. Pääseekö sun näyttelyyn kurkkaamaan myös Suomesta käsin? Vie paljon terveisiä Berliiniin!  [Satu]

–  Jos haluat, niin voin kertoa jotain myös mun residenssijaksosta myöhemmin. Mitä sulla muuten nyt residenssiaikana oli työn alla? [Sini]

– Tosi mielelläni kuulisin sun residenssijaksosta palattuasi takaisin! Mä keskityin Villa Sarkiassa etupäässä sen sunkin tunteman, lapsille suunnatun käsikirjoituksen viimeistelyyn. Ja hyvinhän siinä kävi, sain sen vihdoin ja viimein valmiiksi!

 Olin saanut käsiksen edellisestä versiosta kahdelta lähilukijaltani perusteellista palautetta, jonka pohjalta aloitin sen työstämisen Villa Sarkiassa. Poistin tiettyjä kohtia, selkeytin toisia ja kirjoitin tarvittaviin kohtiin uutta tekstiä. Saamani palautteen perusteella vahvistin tarinan punaista lankaa ja syvensin henkilöhahmoja sekä heidän välisiä suhteitaan. Olin lähilukijoihini yhteyksissä puhelimitse residenssijakson aikana säännöllisesti ja sain käydä monia uusimiani kohtia heidän kanssaan läpi heti, mikä oli tosi hyvä prosessin kannalta.

Myös monet ystävät lähettivät ihanan kannustavia viestejä, mikä auttoi jaksamaan. Olen niin onnellinen ja helpottunut, että valtava tekstiurakka on nyt takana. Vähän on myös haikea mieli ja ikävä mun tarinan päähenkilöitä. Heidän kanssaan tuli vietettyä niin paljon aikaa ja suorastaan viihdyttyä. Vaikka tekstityö onkin aika rankkaa puuhaa, se oli välillä myös tosi hauskaa. Oli innostavaa saada uusia ideoita vielä ihan loppumetreillä ja päästä toteuttamaan niitä heti.

Ja ikään kuin varsinaisen kirjoitusprojektin sivutuotteena – ehkä inspiroituneena kaikista mahtavista virikkeistä – syntyi myös aika paljon uusia runoja muistikirjojen uumeniin. Lisäksi alkoi pulputa uusia ideoita, jotka tallensin odottamaan seuraavia aikapoimuja. [Satu]

– Niin, mainitsit myös lukeneesi paljon. Löysitkö teoksia, joita voisit suositella myös mulle? [Sini]

– Montakin! Tuli tosiaan luettua yhteensä 17 teosta, etupäässä kaunokirjallisuutta ja varsinkin runoutta residenssin kokoelmasta. Lukeminen ja kirjoittaminen kulkevat mulla käsi kädessä ja ruokkivat ja tukevat toinen toisiaan. Residenssin kirjahyllystä löytyi monta aarretta. Yksi niistä on Mirkka Rekolan Virran molemmin puolin. Runot 1954–2004 (WSOY, 2011) ja toinen Helena Anhavan Käyn siellä vain unessa. Runot 1991–2010 (Otava, 2011).  BookBeatin kautta tuli luettua muun muassa Karin Smirnoffin Sokerikäärme (suom. Outi Menna, Tammi, 2024). Sen tarina on kauhea, mutta se on kerrottu todella taitavasti ja koskettavasti. Toinen on Claire Keeganin Kasvatti (suom. Kristiina Rikman, Tammi, 2024). Kirja on kooltaan pieni mutta vaikuttavuudeltaan suuri.

Ja tästä uskon sun taiteilijana löytävän tarttumapintaa: Rick Rubinin tietokirja Luovuus ja olemisen taito (suom. Kosti Salminen, Like, 2024). Se käsittelee nimensä mukaisesti luovuuden prosesseja – sekä tavallisessa arjessa että taiteilijan työssä. Uskoisin, että kirjan monista kohdista hyötyy ihan jokainen, esimerkiksi kärsivällisyyttä ja inspiraatiota käsittelevistä osioista. Jo ennestään tuttujen ajatusten joukosta löytyy innostavia sanamuotoja ja sysäyksiä, jotka haastavat omaa olemista ja tekemistä hedelmällisellä tavalla. Ja monet tututkin kohdat on hyviä muistutuksia asioista, jotka jäävät arjessa niin usein kiireen jalkoihin. Esimerkiksi nämä seuraavat kohdat luin itselleni uudestaan ja uudestaan residenssijakson aikana ja yritin elää sysmäläisen luonnon keskellä ne mielessä:

“Eräs inspiraation merkeistä on hämmästyksensekainen kunnioitus. Meillä on tapana pitää kovin monia asioita itsestäänselvyyksinä. Miten voisimme päästä yli tästä yhteyden katkeamisesta ja turtumuksesta ja todella kokea kaikki ympärillämme olevat luonnon ja ihmistaidon luomat ihmeet?” ja “Suurin osa maailmassa huomaamistamme asioista kykenee yllättämään meidät tyystin, jos vain osaamme katsoa niitä toisella tavalla kuin yleensä. Harjoita itsesi näkemään uskomaton tavanomaisuuden takana. Katsele maailmaa tästä näkökulmasta niin usein kuin mahdollista. Anna itsesi upota siihen.”

On kirjassa paljon tarkempiakin juttuja taiteen tekemisestä. Jos kiinnostuit, voitaisiin ehkä puhua siitä joskus enemmän, niin kuin ollaan usein juteltu luovuuskirjoista? [Satu]

– Täytyy katsoa, jos kesällä olisi enemmän aikaa tutustua luovuuteen myös kirjojen kautta. [Sini]

– Kaikkein parasta totta kai, kun pääsee itse luovuuden lähteille tekemään, kuten meille molemmille on käynyt. [Satu]

– Se on totta! Kiitos vielä, että pääsin kurkkaamaan sun residenssielämään!  [Sini]

– Oli kiva saada kertoa siitä. Mä kiitän vielä erityisesti Nuoren Voiman Liittoa ja Sysmän kuntaa residenssipaikasta. Kaarlo Sarkian Maisema-runon säkein toivotan kaunista kesänalkua. Palaamisiin! [Satu]

© Tarusola

Please follow and like us:

Tulevaisuudennäkymissä

Kahden ystävän kohtaaminen väitöskirjatutkija Sirpa Niemisen kanssa

– Moi, Sirpa! Kiva, että saatiin sut vieraaksi blogiimme! [Sini]

– Tervetuloa myös mun puolesta! Sulla on tosi mielenkiintoinen koulutuspolku. Kertoisitko siitä ja sen eri vaiheista tarkemmin! [Satu]

– Kiitos, kiva tulla vierailemaan teidän blogiin! Mun koulutuspolkuun on mahtunut useita vaiheita, mutta jollakin tavalla kaikki opinnot on liittyneet aina rakennettuun ympäristöön. Muutin lukion jälkeen Skotlantiin opiskelemaan rakennetekniikkaa ja arkkitehtuuria Edinburghin yliopistossa. Tein opintojen jälkeen lyhyen pätkän töitä Brasiliassa, ja siellä syttyi innostus rakennushistoriaan. Päätin hakeutua vielä uudelleen maisteriopintoihin, ja tällä kertaa suuntana oli Bathin kaupunki Englannissa. Valmistumisen jälkeen tein useamman vuoden töitä konsulttina ennen kuin viime syksynä aloitin Aalto-yliopistossa väitöskirjatutkijana rakennetun ympäristön laitoksella. [Sirpa]

– Kuulostaa tosiaan, että sinulla on monipuolista osaamista rakennettuun ympäristöön liittyvissä asioissa. Mikä sai sinut alun perin hakeutumaan juuri näiden opintojen pariin? [Sini]

– Luulen, että aikanaan lukiolaisena näin siinä luontevan tavan yhdistää itselleni mieleisiä kouluaineita. Nyt arvostan, miten paljon erilaisia mahdollisuuksia ja seikkailuja silloinen valinta on tarjonnut. [Sirpa]

– Entä mitä kaikkea teet tällä hetkellä Aalto-yliopistolla? [Satu]

– Olen mukana T-winning Spaces 2035-tutkimusprojektissa, jonka kautta pyritään lisäämään ymmärrystä etätyön kestävyyshaasteista. Mukana on useampi yliopisto, mutta me Aallossa ollaan tähän mennessä perehdytty erityisesti eri yritysten toimitilastrategioihin ja tilaratkaisuihin. Tämän projektin ohessa teen tietysti itse väitöskirjaa, joka pyörii samojen teemojen ympärillä. Sellaisen erikoisuuden voisin vielä mainita, että meidän tutkimustiimi on erikoistunut tulevaisuudentutkimukseen, mikä on varsin poikkeuksellista kiinteistötalouden puolella. [Sirpa]

– Tulevaisuudentutkimuksesta kiinnostaisi kuulla enemmän. Esimerkiksi millaisia tutkimusmenetelmiä käytätte? [Sini]

– Tutkimusmenetelmiä on tosi paljon erilaisia ja itsekin vielä opettelen monia, mutta omissa projekteissa olen tutustunut esimerkiksi skenaariotyöskentelyyn ja tulevaisuuspyöriin. [Sirpa]

– Kuulostaa tosi kiinnostavalta. Toivottavasti saadaan kuulla niistä joskus myöhemmin vielä enemmän! Kerroit mulle aiemmin tehneesi konferenssimatkoja Yhdysvaltoihin, Arizonaan ja Floridaan. Millaisia kokemuksia ne olivat? {Satu]

– Olin näiden matkojen myötä ensimmäistä kertaa Yhdysvalloissa, ja sen puolesta riitti kyllä ihmeteltävää. Molemmilla reissuilla sai pienen pintaraapaisun osavaltioihin, ja olisi mahtava päästä vähän pidemmäksi aikaa tutustumaan paikkoihin. Konferenssit itsessään oli molemmat hyviä kokemuksia, ja oli mukava päästä vaihtamaan ajatuksia muiden tohtoriopiskelijoiden kanssa. Tiedän, että sä Satu olet ainakin matkaillut Floridassa. Minkälaisia kokemuksia sulla on sieltä? [Sirpa]

– Suurin positiivinen yllätys mulle on ollut, kuinka ystävällisiä ihmiset on. Arvostan tosi paljon muiden huomioon ottamista, pieniä kohteliaita sanoja ja tekoja sekä lämpimiä hymyjä, joita Yhdysvalloissa viljellään yleensä avokätisesti. Elo ja olo niin paljon miellyttävämpää, kun ihmiset on myönteisiä toisiaan kohtaan. Totta kai porukkaa poikkeuksineen on joka lähtöön, mutta se yleinen positiivinen perusvire on kuitenkin aika kantava voima arjen kohtaamisissa. [Satu]

– Tuo on kyllä niin totta, Satu! [Sini]

– Mikä sun tämänhetkisessä työssä Aalto-yliopistolla on mukavinta? [Satu]

– On mahtavaa saada uppoutua itseä kiinnostaviin aiheisiin ja päästä juttelemaan eri alojen ihmisten kanssa siinä sivussa. Lyhyessä ajassa oon saanut kokea monia mieleenpainuvia hetkiä, kuten vaikka just konffamatkat. [Sirpa]

– Entä mikä on haastavinta? [Satu]

– Olen uteliasta sorttia ja toisinaan tutkimus vie mennessään. Sitä voi joskus löytää itsensä aivan eri aiheen ääreltä mitä siinä hetkessä pitäisi tutkia. Kuulostaako yhtään tutulta? [Sirpa]

– Kyllä, hyvin tutulta kuulostaa, vai mitä Satu? [Sini]

– Ehdottomasti! Usein innostuessa ideat lähtee rönsyilemään moneen eri suuntaan ja sitä ihan ihmettelee, miten onkaan päätynyt aiheeseen X. Millainen työympäristö Aalto-yliopisto on sun mielestä, Sirpa? [Satu]

– Olen tosi onnekas, että kuulun niin mukavaan työryhmään. Mun tiimissä on tosi sydämellisiä ihmisiä, ja aina tuntuu mukavalta mennä töihin! [Sirpa]

– Olet ollut mukana Rakennetun ympäristön kriisipelissä. Mikä se on ja miten se toimii? [Satu]

– Kriisipelin on kehittänyt mun tiimiläiset, jotka on tutkinut tarkemmin erilaisia kriisejä ja mikä on rakennetun ympäristön rooli kriisitilanteissa. Pääsin itsekin pelaamaan peliä jokin aika sitten, kun esiteltiin lukiolaisille Aalto-yliopiston opiskelumahdollisuuksia. Kriisipelissä pääsi kukin pohtimaan, minkälaiset kriisit vaikuttavat rakennettuun ympäristöön. [Sirpa]

– Mielenkiintoista! Onko tämä Rakennetun ympäristön kriisipeli siis Aalto-yliopistossa tarjolla myös muille vieraileville ryhmille? [Sini]

– Peli asustaa tätä nykyä meidän kahvihuoneessa, mutta tietääkseni sitä kärrätään aina aika ajoin erilaisiin Aallossa pidettäviin tapahtumiin. Ja olikohan se aikanaan tovin Heurekassakin näytillä! [Sirpa]

– Millainen merkitys luovuudella on sulle? [Satu]

– Mitenköhän tähän vastaisi. Mulle luovuus on tärkeä taito työelämässä ja arjessa. Luovuus on voimavara, joka auttaa löytämään ratkaisuja ja uusia näkökulmia erilaisissa tilanteissa. [Sirpa]

– Olen samaa mieltä. Itselleni olisi mahdoton ajatus tehdä työtä, joka ei mahdollista luovia ratkaisuja. [Sini]

– Millaisia tulevaisuudensuunnitelmia sulla on? [Satu]

– Juuri nyt ajatukset on kesässä, ja odotan jo lämpimiä kesäiltoja ja meren tuoksua mökkilaiturilla. Olen myös luvannut viedä mun siskonpojat hillasuolle, ja sitä retkeä on yhdessä suunniteltu jo pitkään. Tietysti mielessä on aina myös artikkelit ja muut tavoitteet, mutta päällimmäisenä mielessä just nyt on suunnitelmat perheen ja ystävien kanssa. Onko teillä suunnitelmia kesälle? [Sirpa]

– Kuulostaa toiveikkaalta! Kunpa kesä tulisi pian. Mulla on toiveissa saada kirjoittaa mahdollisimman intensiivisesti. Haaveilen myös aikapoimuista luontoelämyksille, hyville kirjoille ja inspiroiville hetkille.  [Satu]

– Ihania suunnitelmia teillä. Itsekin odotan kovasti kesää ja loman tarjoamaa mahdollisuutta reissata vähän kotimaassa ja ulkomailla. [Sini]

– Toivottavasti meidän kaikkien toiveet ja suunnitelmat toteutuu! Oli tosi kiva jutella ja kiitos paljon vierailusta, Sirpa! [Satu]

– Kiitos kutsusta, ihanaa kesän odotusta teille! [Sirpa]

© Tarusola ja Sirpa Nieminen

Please follow and like us:

Kansallisteatterissa

Kahden ystävän kohtaaminen Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä

– Moi, Sini! Maaliskuu meidän teatteri-iltoineen koitti vihdoin! Kyllä tätä ehdittiinkin jo odottaa. [Satu]

– Hei, Satu! Odotettu ollaan, tosiaan. Tämä Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin on ollut suosittu näytelmä. Syksyllä saatiin onneksi varattua liput maaliskuulle. Oliko niin, että lisää näytöksiä on tullut myyntiin vielä syksyllekin? [Sini]

– Joo, näytöksiä lisättiin ilahduttavasti lokakuun loppuun asti, joten nyt on monilla mahdollisuus päästä näkemään tähän asti loppuunmyyty näytelmä. Ja niin hienoa, että me päästiin tänne juuri tänä symboliikaltaan ja sanomaltaan niin tärkeänä päivänä, Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä! Milloin viimeksi olet lukenut Canthia? [Satu]

– Siitä on varmasti aikaa, mutta Minna Rytisalon romaanin Rouva C. tuli kuunneltua tuossa syksyllä. Kirja tietysti on todellisen henkilön elämästä tehty fiktiivinen romaani, mutta kuvaa hyvin sitä, miten vaikeaa on kyseenalaistaa vallitsevia arvoja ja normeja. [Sini]

– Mullakin on aikaa Canthin teoksista. Olisi kyllä hyvä lukea ne uudelleen ja katsoa, miten ne on kestäneet aikaa. Viime lukukerralla niistä syntyi paljon ajatuksia, ja myöhemmin niitä on tullut käsiteltyä paljon opetuksessa. Suvi Aholan Mitä Minna Canth todella sanoi? -teos (WSOY, 2019) tiivistää ja tuo esiin Minna Canthin näkemyksiä ja ennen kaikkea sen rohkeuden, jolla hän puuttui yhteiskunnallisiin epäkohtiin, kuten epätasa-arvoon ja eriarvoisuuteen. Siinä onkin nähtävissä paljon yhtymäkohtia Tytöille, jotka ajattelevat yksin -näytelmään ja Ujuni Ahmedin ja Elina Hirvosen samannimiseen kirjaan, johon se pohjautuu.  [Satu]

– En ole lukenut Ahmedin ja Hirvosen kirjaa. Itselläni ei siis ollut ennakko-odotuksia näytelmän suhteen. Näytelmän on dramatisoinut ja ohjannut Satu Linnapuomi. Miten uskollinen se oli alkuperäisteokselle? [Sini]

– Näytelmä seuraa kirjaa tiiviisti päivitettyä loppua lukuun ottamatta. Kirjoitin kirjasta Kirjallisuutta kriisialueilta -sarjan osassa nimeltä Paimentolaiselämää, pakomatkoja ja periksiantamattomuutta – Somaliaan liittyvää suomenkielistä kirjallisuutta (Suomenopettajat 1/2023) näin: “Elina Hirvosen ja Ujuni Ahmedin teos Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin (WSOY, 2022) nostaa monessa kohtaa esiin kysymyksen: miksi pojat saavat tehdä mitä vain ja tytöt eivät mitään? Suomeen pienenä lapsena perheensä kanssa alun perin Somaliasta paenneen Ujuni Ahmedin tarina saa lukijan ahdistumaan ja ainakin hetkellisesti jopa masentumaan. Se on tarina epätasa-arvosta ja epäoikeudenmukaisuudesta, ja teoksessa on läsnä alati kaiken läpäisevä ja leimaava häpeä, kuten monen tytön elämässä. ”Olin tottunut siihen, että erilaisuudestani puhuttiin sekä selkäni takana että suoraan. Se oli olosuhde, jonka sivuutin uppoamalla omaan maailmaani, kuvitelmiin, joissa olin minä, mutta silti toinen, sellainen, jonka elämän ehdot olisivat toiset.” (s. 34.) Ujuni Ahmed kääntää kuitenkin vaikeudet voitokseen, ja hänestä tulee ihmisoikeusaktivisti, joka puolustaa erityisesti naisten oikeuksia – varsinkin oikeutta silpomattomuuteen.”  [Satu]

– Tärkeää työtä tosiaan! Tyttöjen sukupuolielinten silpomista oli mielestäni käsitelty myös näytelmässä hyvin. Tyttöjen talossa puhutaan kohdatusta väkivallan kokemuksesta, jonka syitä, merkitystä tai oikeutusta on vaikea käsittää. Jäikö sulle näytelmästä erityisesti mieleen joku kohtaus? [Sini]

– Monet kohtaukset oli mun mielestä tosi vaikuttavia ja kauniita lavalla myös visuaalisuutensa ansiosta. Pidin erityisesti niistä kohtauksista, joissa oli mukana heijastettuja tekstejä, kuten kysymys miksi suomeksi ja somaliksi sekä kysymykset siitä, miksi juuri tytöt joutuvat kohtaamaan rajoituksia mutta pojat eivät. Entä miten sulla? [Satu]

– Eräässä kohtauksessa oli harmaaperuukkisten hymistelijöiden joukko, joka muka kuunteli mutta tulkitsi kaiken juuri niin kuin halusi. Kohtaus oli tragikoominen, ja siinä tiivistyi varmasti monta turhauttavaa keskusteluyritystä. [Sini]

– Tosiaan, se kuvasi surullisen hyvin tilannetta ja yleistä ilmapiiriä, jossa on vaikea käsitellä isoja ja tärkeitä aiheita. Niitä sekä näytelmässä ja kirjassa on paljon. Ihailen kovasti Ujuni Ahmedin rohkeutta ja olen todella iloinen, että näytelmä on otettu niin hyvin vastaan ja että siitä on tullut niin suosittu – draaman keinoin tärkeät asiat tulevat nähdyiksi ja kuulluiksi. Merkittävää myös, että Kansallisteatterin ovet on auenneet myös somalialaiselle kulttuurille vihdoinkin aina suurelle näyttämölle asti. [Satu]

– Sä taisit ostaa myös sen näytelmän käsiohjelman. Jos oikein muistan, siinä oli tekstejä useammalta kirjoittajalta. Ehditkö jo tutustua siihen tarkemmin? [Sini]

– Joo, tää on kyllä tyylikäs kokonaisuus. Valokuvat näytelmästä on hienoja. Niiden lisäksi käsiohjelmassa (toimitus Jyrki Koskelo, graafinen suunnittelu Marko Kovero ja valokuvat Tuukka Ervasti) on tekstejä, jotka on kirjoittaneet  Ujuni Ahmedi, ohjaaja Satu Linnapuomi sekä lääkäri ja yhteiskuntavaikuttaja Zahra Alimy. Jokainen puheenvuoro on sanomaltaan niin tärkeä, että kaikkien pitäisi lukea ne kokonaisuudessaan. Jos niistä pitäisi tehdä vain yksi nosto, valitsisin nämä Ujuni Ahmedin sanat: “Tytöille, jotka ajattelevat olevansa yksin on pyrkimys varmistaa, että jokaisella tytöllä yhteiskunnassamme on oikeus omiin unelmiin, ajatuksiin ja koskemattomuuteen etnisestä taustasta riippumatta – ilman häpeää ja väkivallan pelkoa.”  [Satu]

– Se mullekin jäi mieleen. [Sini]

– Käsiohjelmassa on myös lyhyt katsaus Somalian historiaan ja tietysti tiedot näyttelijöistä ja muusta henkilökunnasta.  [Satu]

– Oliko näyttelijät sulle entuudestaan tuttuja? Mulle tässä näytelmässä oli monta uutta kasvoa. En tosin ole mikään teatterin suurkuluttaja, joten se ei ole mitenkään ihme. [Sini]

– Aikuista Ujunia näyttelevä Emilia Neuvonen, äitiä ja muita rooleja näyttelevä Elssa Antikainen sekä Rafia ja muita rooleja näyttelevä Jasir Osman on tuttuja aiemmista töistään, ja olen pitänyt heidän roolisuorituksistaan aina – ja kovasti nytkin. [Satu]

– Kiva, kun ehdotit teatterissa käyntiä ja tätä näytelmää. Kiitos mukavasta seurasta! [Sini]

– Kiitos samoin! Tää oli monin tavoin antoisa kokemus. Tapaamisiin ensi kuussa! [Satu]

©Tarusola

Please follow and like us:

Kävelemässä

Kahden ystävän kohtaaminen kahtena helmikuun päivänä

– Moikka, Sini! Nyt on jo helmikuu! Pitkä pimeys on takana, ja valo voittaa vihdoin! Joko olet kotiutunut uudelle asuinseudullesi?  [Satu]

– Hei, Satu! Kotiutumista on tapahtunut kyllä, mutta teiden liukkaus on ollut vielä vähän pasteerailun haasteena. [Sini]

– Liukastellen on todellakin aika vaikea päästä kävely-flow’hun. Siksi olenkin varsin onnellinen, kun pääsen kohta kävelemään liukkaudettomuuteen. Nyt kun sulla on uudet kotikulmat ja mulla edessä maisemanvaihdos, miten olisi, jos yhdistettäisiin uuteen ympäristöön tutustumiseen pieni valokuvaustehtävä? Onko tämä Koulukinon valokuvaustehtävä sulle tuttu? [Satu]

– Koulukinon elokuviin liittyvät oppimateriaalit ovat kyllä aina hyviä. Leffa tai tämä tehtävä ei ole tuttu ennestään, onko sulle? Toimii kyllä varmasti ihan itsenäisenä tehtävänä ympäristön havainnoimiseen, vaikka elokuvaa ei olisi nähnytkään. Myös sitä seuraavat pohdinnat ovat hyviä. [Sini]

– Tehtävä on uusi tuttavuus mullekin. Törmäsin siihen, kun etsin inspiroivia harjoituksia ja tehtäviä, joita voisi käyttää uuteen ympäristöön tutustuessaan – ja mikä ettei vanhaankin, jos haluaa siihen jotain uutta perspektiiviä. Kokeiltaisiinko siis tuota jotenkin soveltaen ja tavattaisiin myöhemmin uudestaan kuvasaaliitamme esitellen? [Satu]

– Tehdään niin! Eli tehtävämme on: “Havannoi [sic] ulkona ympäristöä. Mitä rakennettua ja mitä luonnonympäristöä huomaat? Ota 10 valokuvan sarja rakennetun ja luonnonympäristön kohteista.” Palataan näihin kun kuvia alkaa kertymään. [Sini]

– Loistohomma! Tehdään niin!  [Satu]

* * * * * * * * * *

– No niin, aika palata kuvien pariin. Oliko sulla onnistuneita kuvaushetkiä? Entä tarjosiko tehtävänanto ympäristön havainnoimiseen jotain uutta? [Sini]

– Mulla oli todella antoisia kuvaushetkiä. Olin tosiaan melkein kolme viikkoa Maltalla kirjoittamassa ja kävelemässä, ja sinä aikana tuli myös kuvattua tosi paljon. Malta on niin upea ja inspiroiva paikka! Kuvattavaa on melkein joka kujalla, kulmassa ja kukkulalla. Tällä kertaa mulla oli järkkäri mukana, jolloin kuvaaminen on erilaista kuin kännykällä räpsiminen. Tosin jälkimmäistäkin tuli harrastettua kiitettävästi.

Tehtävänanto oli mun mielestä siitä hyvä, että tuli tarkasteltua kaikkea analyyttisemmin kuin jos olisi vain kuljeksinut ympäriinsä. “Pelkällä” kuljeskelemisella on kyllä myös oma tärkeä merkityksensä. Tehtävä mielessäni mietin erityisesti rakennetun ympäristön ja luonnon yhteispeliä. Niiden kohtaamista ja toisiinsa limittymistä. Entä miten sulla?  [Satu]

– Säät eivät oikein edelleenkään suosineet kävelyä tai kuvaamista. Nämä muutamat sateettomat päivät olivat sellaisia “lonkeronharmaita”. Muutamia kuvia tuli kuitenkin otettua. Varsinaisesti luonnonympäristöä ei tässä ihan lähellä ole, mutta kaksi kuvaa sain vähän etäältä Mustikkamaan-saaresta. Sinnekään en lopulta päässyt perille saakka. Ehkä siis vähän alisuoriuduin tehtävässä. Tehtävä antoi kuitenkin syyn tarkastella rakennettua ympäristöä vähän tarkemmin. Lähistöllä on mukavasti kerroksellisuutta. Vanhoja teollisuuskiinteistöjä muokataan uuteen käyttöön, ja ympärille on noussut uutta asuinaluetta. Kalasataman alueella ihastutti julkisen taiteen runsas määrä katukuvassa. [Sini]

– Jännittää nähdä sun kuvasarja! Millaisia mietteitä sulle heräsi itse kuvaamisesta, oliko jotain haasteita esimerkiksi teknisesti?  Entä mikä on sun oma suosikkikuvasi?  [Satu]

*

*

*

*

*

*

*

*

*

– Kuvasin lähinnä kännykällä, joten kuvaamisessa ei varsinaisesti ollut teknisiä haasteita. Kävelykaverina toiminut seniorikoira tosin määräsi tahdin, eikä aina oikein ollut mahdollisuutta etsiä sopivia kuvakulmia, kun hihnan päästä tuli käsky eteenpäin. Erityisen onnistuneita otoksia ei näillä reissuilla syntynyt, mutta harmaansävyiset kuvat tavoittamattomaksi jääneestä saaresta ja sulavasta meren jäästä ovat kyllä tietyllä tavalla viehättäviä. Sulle varmaan kertyi reissulta kuvia enemmänkin. Oliko vaikea valita kymmenen kuvaa? [Sini]

– Voi seniorikoiraa! Isoisänsilta-kuva on kaunis erilaisine linjoineen ja harmaan kirjoineen. Ja julkinen taide tuo toden totta piristystä jään, lumen ja loskan keskelle. Mä kamppailin välillä erilaisten teknisten haasteiden kanssa, kun kuvasin järkkärillä. Yritin miettiä valaistuksia ja rajauksia, mutta se ei ollut aina helppoa, kun aika kuvaushetkillä oli kuitenkin rajallinen ja piti myös päästä eteenpäin kävelyreiteillä. Myös monet jännät tilanteet jäivät kuvaamatta, kun ne tapahtuivat niin nopeasti, etten ehtinyt kaivaa kameraa esiin. Toivon tavoittavani ne vielä tekstin muodossa.

Oli tosiaan vaikea valita kuvat kymmenen kuvan sarjaan, kun vaihtoehtoja oli niin paljon ”perinteiset” auringonlasku- ja nousukuvat mukaan lukien. Tähän sarjaan halusin kuitenkin muunlaisia kuvia. Aika moneen niistä liittyy myös kiinnostavia juttuja, joita kuulin paikallisilta. Meri on – yllätys, yllätys – keskeinen elementti kuvissa, mutta maaginen Malta on paljon muutakin. Erityisesti rakastan saaren historian eri kerroksia, vanhoja raunioita, torneja ja linnoja. [Satu]

*

*

*

*

*

*

*

*

*

– Kuvista välittyy ihana valo ja lämpö. Kiva, että pääsin sun kuvien kautta hetkeksi Maltalle. En olekaan käynyt siellä koskaan. Ehkä joku kerta saan kuulla myös ne kiinnostavat tarinat. Ollaan tosiaan kävelty hyvin erilaisissa maisemissa. [Sini]

– Suositellen lämpimästi. Malta on todella monipuolinen matkakohde. Ja kävelyparatiisi! Tuli käveltyä yhteensä monta sataa kilometriä voimaa antavien maisemien innostamana. Ja kyllä, kerron tarinatkin! Oli tosi mukava tehdä kuvaustehtävä sun kanssa näin. Mitä tehdään ensi kerralla?  [Satu]

– Joo, keksitään jotain kivaa taas! [Sini]

©Tarusola

Please follow and like us:

Helmet-haasteissa 2024

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä tammikuun lopun päivänä

– Moi, Sini! Millaisissa merkeissä sun vuotesi 2024 on lähtenyt liikkeelle? [Satu]

– Hei, Satu! Vuosi alkoi aikamoisessa sekamelskassa muuton takia, mutta nyt alkaa jo elämä taas asettua aloilleen. Miten sun uusi vuosi on käynnistynyt? [Sini]

– Onnea uuteen kotiin! Muutto onkin aina iso ponnistus, mutta uusi ympäristö voi tarjota virkistäviä virikkeitä. Mulla on ollut muuttohulinaan verrattuna rauhallista, vaikkakin tekstien osalta kiireistä. Tähän aikaan vuodesta ollaan usein vietetty hetki Helmet-haasteiden parissa. Tehdäänkö niin nytkin?  [Satu]

– Joo, mikä ettei. Mulla jäi Helmet-haaste tänä vuonna väliin, mutta kuulen mielelläni, millaisia kokemuksia sulla on ollut. [Sini]

– Mä keskityin tällä kertaa – toisin kuin edellisvuonna – vain lukuhaasteeseen, kun niille muille haasteille ei oikein jäänyt aikaa, vaikka leffoja tulikin katsottua ja pelejä pelattua.  [Satu]

– No, oliko haastekohtia vaikea täyttää? [Sini]

– Viime vuonnakin tuli luettua niin paljon, reilusti yli 200 teosta, että kirjat loksahtelivat lukuhaasteen kohtiin lähes itsestään. Moni kohta täyttyi periaatteessa moninkertaisesti. Vain noin viiteen tai kuuteen kohtaan piti varta vasten etsiä sopiva kirja. Muistatko niitä eri kohtia vielä, kun viime vuoden alussa vilkaistiin? Tässä ne ovat muistin virkistykseksi. [Satu]

– Oli kyllä taas keksitty mielenkiintoiset 50 kohtaa. Mietin juuri, mitä itse olisin valinnut kohtaan 36. “Olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan”. Ehkä jonkun poliittisilta näkemyksiltään tai muuten arvoiltaan hyvin erilaisen henkilön kirjoittaman kirjan. Minkä kirjan itse valitsit tähän kohtaan? [Sini]

– Joo, mun mielestä koko haaste oli taas tosi onnistunut ja kohdat houkuttelevia. Ne ohjaavat monesti tarttumaan sellaisiinkin teoksiin, joita tavallisesti ei tulisi luettua. Toi mainitsemasi kohta on juuri sellainen. Mulla ennakkoluulot liittyivät kirjoittamiseen, eli olin ennakkoluuloinen kirjoittajan tyylin ja taidon suhteen. Mulla oli kolme ehdokasta siihen kohtaan, ja jokaisen suhteen ennakkoluuloni osoittautuivat paikkansapitäviksi. Valitsin siihen lopulta Juha Vuorisen Maltan mieleni (Diktaattori, 2015). [Satu]

– Sä olet aina välillä vinkannut mullekin mielenkiintoista luettavaa. Tuliko haasteessa vastaan kirjoja, joita suosittelisit? [Sini]

– Paljonkin! Niiden aiempien vinkkausten lisäksi poimisin sulle kohdasta “Kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä” Niilas Holmbergin kirjan Halla Helle (Gummerus, 2021), jos se ei ole sulle vielä tuttu. Se vie lukijansa syvälle Saamenmaahan, unien ja niiden tulkitsemisen, taiteen tekemisen ja sen kipukohtien äärelle. Romaani tarjoaa lukuelämyksen ohella laajan tietopaketin saamelaisuudesta ja alkuperäiskansan kokemasta systemaattisesta sorrosta.

Toinen järisyttävä teos löytyy kohdasta “Kirjassa on minä-kertoja”. Se on Naisten voima. Lääkäri toivon ja parannuksen lähettiläänä, joka on Denis Mukwegen omaelämäkerrallinen teos elämäntyöstään seksuaalisen väkivallan uhreiksi joutuneiden naisten puolesta kotimaassaan Kongon demokraattisessa tasavallassa (suom. Tero Valkonen, Tammi, 2023). Kirjoitin siitä Suomenopettajat-lehden helmikuun numeroon ja voin näyttää sen tekstin sulle, kun se on ilmestynyt. Kirja on rankka, mutta sen pitäisi kuulua jokaisen vanhemman, kasvattajan, opettajan – oikeastaan ihan joka ikisen ihmisen – lukulistalle. [Satu]

– Kiitos näistä kiinnostavista suosituksista! Entä mikä oli sun kirjavuoden kohokohta? [Sini]

– Jos pitää nostaa vain yksi teos, se on Yū Mirin Uenon asema (suom. Raisa Porrasmaa, Sammakko, 2023), josta kerroinkin sulle jo aikaisemmin. Jos saa nostaa monta, myös nuo äsken mainitsemani ovat ihan kärjessä. Samoin Panu Tuomen runokirja Kardinaali Zen (WSOY, 2023), jota kyllä myös suosittelen ehdottomasti. Se on todella hieno runokirja, jonka ääreen olen palannut jo monta kertaa. Se meni mulla haastekohtaan “Kirja, josta sait vinkin mediasta tai sosiaalisesta mediasta”. Tartuin siihen luettuani arvostelun Helsingin Sanomista. Onko muuten näissä mun lukuhaastekirjojen joukossa joitain sellaisia, joista haluaisit tietää enemmän? [Satu]

– Hmm. Kuten jo mainitsit, lukuhaasteessa päätyy ja joskus myös tietoisesti ohjataan lukemaan kirjoja, joihin ei yleensä muuten tarttuisi. Nyt haasteena oli valita genre, johon kuuluvia kirjoja et muuten lukisi (kohta 44.). Mikä oli sun valintaperuste tämän kirjan suhteen ja millainen lukukokemus? [Sini]

– Valitsin tuon Colleen Hooverin Se päättyy meihin (suom. Sirpa Parviainen, WSOY, 2023), koska en nykyisin lue kyseistä naisille suunnattua viihdekirjallisuutta ollenkaan. Ei riitä aika eikä kiinnostus. Halusin kuitenkin antaa “valtaisan menestyksen sosiaalisessa mediassa saavuttaneelle ilmiölle” mahdollisuuden. Lukukokemus oli kuluttava, mutta taistelin kirjan loppuun asti. [Satu]

– Yli 200 lukemastasi kirjasta löytyy varmaan myös aarteita, joita et saanut mahtumaan haastekohtiin. [Sini]

– Joo, niitä luettuja kirjoja taitaa tosiaan olla yhteensä ehkä 220. Osa niistä ei ole mitenkään erityisiä, mutta osa on tosi hienoja. Viime vuonna tuli luettua paljon runoja. Yksi niistä hienoista, jotka eivät mahtuneet haasteeseen, on Tero Tähtisen runokirja Kuunkulkema yö (Basam Books, 2015). Sen 108 haikua johdattavat luontoon ja pohdiskeluun. [Satu]

– Vaikka en ehtinytkään lukuhaasteeseen mukaan, sain nyt hyviä vinkkejä omalle lukulistalle. Kiitos näistä! Oletko muuten jo aloittanut vuoden 2024 Helmet-haasteet? Itse vielä harkitsen. [Sini]

– On jo tullut luettua aika monta kirjaa, jotka solahtavat sujuvasti tämän vuoden lukuhaasteeseen. Muihin haasteisiin ei taida aika riittää tällä kertaa, vaikka ne ovatkin kiinnostavia taas. Ja kiva, jos mun kirjavinkeistä on iloa. Olisiko sulla mulle joitain kirjasuosituksia? [Satu]

– Lukeminen on jäänyt viime aikoina vähemmälle, ja ne kirjat joihin olen tarttunut, eivät ole tehneet suurempaa vaikutusta. Minusta ei siis ole tällä kertaa kirjavinkkariksi.  [Sini]

– Pidän peukkuja, että pitenevien päivien myötä saat taas enemmän aikaa lukemiselle. Seuraavalla Kielikuvakohtaamiskerralla helmikuussa päivänvaloa onkin jo paljon enemmän taas! [Satu]

– Valo tosiaan antaa uutta energiaa. Toivotaan, että helmikuussa säät suosivat myös ulkoilua ja luonnossa liikkumista, ehkä jopa kameran kanssa. [Sini]

©Tarusola

Please follow and like us:

Vuosikatsauksessa 2023

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä joulukuun lopun päivänä

– Moi, Sini! Viimeksi kun nähtiin Atskissa havahduttiin huomaamaan, että on taas tullut vuosikatsauksen aika. [Satu]

– Vuosi 2023 on tosiaan lopuillaan ja uusi edessä. Paljon kivaa ja kiinnostavaa on tullut taas kohdattua kielen ja kuvan muodossa. [Sini]

– Niinpä! Jotenkin sitä tässä kohtaa vuotta aina yllättyy iloisesti, kun pysähtyy hetkeksi ja lukee vuoropuheluitamme taaksepäin. Kiireessä kun niin monet hyvät hetket pääsee unohtumaan helposti. Onneksi ne löytyy aina tarvittaessa täältä meidän arkistosta. [Satu]

Tammikuussa oli puhetta Helmet-haasteista. Vuonna 2022 mä katsoin ainakin 47 haasteen elokuvaa ja lisäksi paljon leffahaasteeseen sopimattomia päälle. Sä urakoit lukuhaasteen, elokuvahaasteen ja pelihaasteen. Aika suoritus! Vilkaistiin silloin myös vuoden 2023 Helmet-haasteita. Itse en ole lähtenyt haasteisiin tänä vuonna. Sä varmaan olet taas urakoinut ainakin lukuhaasteen parissa? [Sini]

– Ne haasteet oli hauska tehdä, ja suurin osa niistä tuli kuin itsestään täyteen. Lukuhaaste ainakin, kun tulee luettua niin paljon muutenkin. Joo, olen taas suorittanut lukuhaasteen, ja siitä ja  muistakin kirjoista sekä uusista haasteista päästään puhumaan pian tulevan vuoden puolella. Helmikuussa meillä olikin ilo saada kuvataiteilija Hong Liu-Sertti vieraaksemme, ja sitten syksyllä päästiin yhdessä hänen näyttelyynsä. Mikä Hongin vaikuttavista töistä on tullut sun suosikiksi?  [Satu]

– Hongilla on paljon hienoja maalauksia. Yksi suosikeistani on helmikuun postauksessakin ollut Aino ja Väinämöinen vuodelta 2022. [Sini]

– Hongin tekniikka ja tyyli on todella puhuttelevia. On ollut ilo jutella Hongin kanssa lisää myös Suomenopettajat-lehden helmikuun numerossa ilmestyvää juttua varten. Ilo oli myös pelata sun kanssa Hyvillä korteilla maaliskuussa! [Satu]

– Kaikenlaista uuden testausta on tullut tehtyä. Siihen liittyen, uuden äärellä oltiin myös Värinää varhaiskasvatuksessa -hankkeessa, jossa tehtiin yhteistyötä Vantaan kuvataidekoulun, Vantaan musiikkiopiston ja Vantaan varhaiskasvatuksen kanssa. Vaikka toiminta toteutettiin jo edellisenä vuonna, oli meillä blogissa puhetta hankkeesta vielä huhtikuussa, kun hankkeen loppuraportti oli julkaistu.  [Sini]

– Hankkeesta olikin tosi mielenkiintoista kuulla sulta ja myös lukea jakamasi materiaali. Erityisesti revontulet ja ilotulitus marraskuun pimeydessä jäivät piristävinä mieleen. Piristystä saatiin myös Kevätlaitumella, johon oltiin tutustumassa toukokuussa. Tuliko sulla poimittua sieltä näyttelystä erityisiä vaikutteita? [Satu]

– Oli hienoa, miten taiteen saavutettavuutta oli ajateltu pienten ihmisten kannalta, sillä taide kuuluu kaikille. Myös kesäkuussa oltiin näyttelykäynnillä, mutta tällä kertaa Hämeenlinnassa. Oli kiinnostavaa tutustua monipuolisen kulttuuripersoonan taidekokoelmaan Vexi Salmi ja ystävät -muistonäyttelyssä. [Sini]

– Se oli antoisa maakuntamatka, ja näyttelyssäkin nähty rappiotaide puhutti pitkään. Varsinkin se sieltä löytynyt Rappiotaide-kirja. Apropoo kirjat, kesällä me vietettiin heinäkuussa myös hetki kirjavinkkien parissa. Oletko ehtinyt tarttua johonkin tarinaan sen jälkeen?  [Satu]

– En toistaiseksi ole tarttunut kirjavinkkeihisi, mutta luin vastikään Finlandia-palkintoehdokkaana olleen Iida Turpeisen Elolliset (S&S 2023), josta pidin kovasti.  [Sini]

– Hämärästi muistelin, että olisit lukenut sen Claudia Durastantin Tuntemani vieraat (suom. Taru Nyström, Kustantamo S&S, 2022). Sen myötä mä aktivoiduin taas viittomakielen äärelle ja yritän ottaa sitä vähän enemmän haltuun.  Elolliset onkin hieno ja voitti ansaitusti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon, vaikka muutkin ehdokaskirjat olivat tosi korkeatasoisia. Hyviä kirjoja ilmestyy sellaista tahtia, ettei aika tahdo millään riittää kaikkien lukemiseen. Onneksi löydettiin yhteistä aikaa elokuussa ja päästiin Vallisaareen perehtymään Helsinki Biennaaliin palveluvastaava Kiira Kivisaaren asiantuntevassa opastuksessa.  [Satu]

– Vallisaaren vierailu oli kiva, ja Kiiran opastuksella saari sekä biennaali sai ihan uusia ulottuvuuksia. Noita kuvia katsellessa voi muistella kesän lämpöä ja saaren maisemia. Hieman erilaisia maisemia käytiin katsomassa syyskuussa Tarvaspäässä, Paluu Keniaan -näyttelyssä. [Sini]

– Kyllä, sielläkin tuli paljon inspiroivia visuaalisia vaikutteita ja heräsi monia ajatuksia. Akseli Gallen-Kallelan Mount Kenya on viipyillyt pitkään verkkokalvoilla, ja näyttelytekstien menneen ajan henkeen kriittisen reflektoivasti suhtautuvaa otetta olen kaivannut muutamassa muussa näyttelykontekstissa. Oletko sä ehtinyt jo käsitellä opetuksessasi niitä asioita, joita näyttelyssä bongailit? [Satu]

– Vielä ei ole ollut tilaisuutta, mutta varmasti sopiva hetki tulee. Tätä opetusmateriaalia ja lukuvinkkejä tulee kerättyä koko ajan talteen tulevaa varten. Lukuvinkeistä puheen ollen, sun lokakuinen kirjamessukäyntikin poiki paljon hyviä sellaisia. Vähän harmittaa, etten itse ehtinyt messuille. [Sini]

– Olisi ollut kyllä tosi mukavaa, jos olisit päässyt tulemaan! Ne oli tosi intensiiviset mutta antoisat neljä päivää, joihin on tullut palattua monesti valmistellessani sitä juttua julkaistavaksi helmikuussa. Ja kiva, että kuitenkin ehdittiin marraskuussa yhdessä tankkaamaan väriä ja valoa Atskiin!  [Satu]

– Totta, se antoi tosiaan voimia ja iloa loppuvuoteen. Seuraava kielikuvakohtaaminen tapahtuukin sitten tammikuussa 2024. Millaisia odotuksia sulla on tulevalle vuodelle? [Sini]

– Odotan jo kovasti meidän visuaalista ja verbaalista vuoropuhelua uusien kiinnostavien aiheiden parissa. Hienoja näyttelyitä, kirjoja ja vierailijoita. Ja kunpa olisi enemmän kiireetöntä aikaa! Entäpä mitä toiveita sulla on?  [Satu]

– Kaikkea tuota mainitsemaasi ja paljon aikaa myös omalle luovuudelle. Palataan tähän kaikkeen ensi vuonna! [Sini]

– Kiitos kuluneesta vuodesta sulle, vierailijoillemme ja lukijoillemme! Luovaa ja onnellista vuotta 2024 kaikille! [Satu]

©Tarusola

Please follow and like us:

Värissä ja valossa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä marraskuun lopun päivänä

– Hei, Satu! Taas on mennyt kuukausi hujauksessa. Mitä sun marraskuuhun on kuulunut? [Sini]

– Moikka, Sini! Mun marraskuu on koostunut teksteistä, tarinoista ja… pimeydestä. Onneksi nyt on luvassa Väriä ja valoa! Mitä sä odotat tältä näyttelyltä? [Satu] 

– Ainakin on kiinnostavaa päästä näkemään rinnastuksia tuttujen kotimaisten ja kansainvälisten nimien välillä. [Sini]

– Joo, niitä on jännä nähdä. Mä odotan piristystä, väri-iloa ja uusia oivalluksia. Kiivetäänkö kohti ensimmäisiä elämyksiä? [Satu]

– No niin, tästä aikajanasta on varmaan hyvä aloittaa. [Sini]

– Janasta saakin hyvän käsityksen impressionismin syntyvaiheista ja kehityksestä. Silmiin osuu tekstistä yllättäen monia latautuneita sanoja kuten pahennus, hämmennys ja vastarinta, kun lukee uuden suuntauksen herättämistä aikalaisreaktioista. Näyttelyn esittelyssä nostetaan keskeiseksi lähtökohdaksi pohdinta siitä, “miksi impressionismin vaikutukset alkoivat näkyä suomalaisessa taiteessa vasta 1900-luvun kahtena alkuvuosikymmenenä”. Millaisia ajatuksia tämä herättää sussa? [Satu]

– Muutosvastaisuus on kai aika normaalia. Totutun kyseenalaistaminen asettaa uuteen tarkasteluun vallitsevan taidemaun ja monet uransa aikana arvostukseen nousseet taiteilijat ja heidän tuotantonsa.  [Sini]

– Onneksi päästään nyt tarkastelemaan impressionismin perintöä näin nykyajan perspektiivistä. Näyttelyn esittelytekstissä kerrotaan tästä vuosien 1906–1916 ajanjaksosta Suomessa, jolloin suurin osa väripalettien väreistä kirkastui ja aiheet muuttuivat näin:  “Kun aiemmin teoksissa oli kuvattu ahkeraa maaseudun työntekoa tai erämaaluonnon ainutlaatuisuutta, nyt keskiöön nousivat keskiluokkaisen elämän mukavuudet. Monet uudet aiheet, kuten kaupunkien puistot ja aukiot, ihmisiä kuhisevat torit, katunäkymät sekä auringonotto, alastomuus ja kimmeltävät merenrannat, kiinnostivat taiteilijoita.” [Satu]

– Teimme joskus taideopiskeluaikoina 90-luvun lopussa pienen gallupin muutamassa oppilaitoksessa. Tulokset toimivat pohjana performanssin suunnittelulle. Gallupissa kyseltiin esimerkiksi sosiaalialan opiskelijoilta heidän taidemaustaan. Ne, jotka osasivat nimetä suosikkitaiteilijoitaan kuvataiteen saralta, mainitsivat lähes kaikki impressionismin edustajia. Mukana oli tosin myös muutama kultakauden taiteilija ja kansainvälinen surrealismin edustaja. Nykytaiteilijoiden nimiä ei juurikaan noussut esiin.  [Sini]

– Kiintoisa gallup! Keitä taiteilijoita opiskelijat nimesivät? [Satu]

Claude Monet, Edgar Degas ja Pierre-Auguste Renoir muistaakseni ainakin. Varsinkin Monet tuli monelle ensimmäisenä mieleen. Taiteilijoiden etunimiä ei välttämättä muistettu. Muistatko millainen on sun ensimmäinen kosketus impressionismiin? [Sini]

– Ihan ensimmäistä en muista, mutta syvimmät muistijäljet syntyivät opiskeluaikana Lontoossa. Siellä viettämäni kesän aikana vierailin viikoittain eri taidemuseoissa, varsinkin The National Galleryssä ja Victoria and Albert -museossa. Siellä pääsin sukeltamaan impressionistiseen värikylpyyn ja myös sitä seuranneisiin jälki-impressionistisiin suuntauksiin. Erityisesti Georges Seurat ja hänen Bathers at Asniéres (1884) tekivät muhun silloin lähtemättömän vaikutuksen. Myöhemmin olen innostunut monista A.W. Finchin teoksista. Entäpä löytyykö täältä näyttelystä sun suosikkeja? [Satu]

– Oi, täällä on paljon suosikkeja! Pierre-Auguste Renoirin Polku korkeassa heinikossa (n. 1875) saa kuulemaan sirkkojen sirityksen ja tuntemaan auringon lämmön. Myös talven hyytävä kauneus on monissa maalauksissa mukana. Claude Monet maalasi Seineä uudelleen ja uudelleen eri vuodenaikoina.  Jäiden lähtö Seinestä (1880) tallentaa tammikuisen hetken joen rannalla. Olen itsekin kokeillut ulkoilmamaalausta pakkasella hangessa istuen, ja tämä maalaus tuo muistoja kohmeisista sormista ja jähmeistä maaleista.  Vaikka näyttelystä löytyy kansainvälisiä kuuluisuuksia, monet suosikkiteoksistani näyttelyssä ovat kuitenkin kotimaisia. Pekka Halosen huurteiset puut ja aurinkoiset talvimaisemat tuntuvat niin tutuilta ja kotoisilta juuri nyt, kun tuolla ulkonakin on nähty kauniita pakkaspäiviä ja lunta. Verner Thomén Borélyn puistossa (1909) on ikisuosikkini. Myös Ellen Thesleffin ja Magnus Enckellin värit ja maalausjälki ovat puhuttelevia. Onko sulla näyttelyssä suosikkiteoksia?  [Sini]

– Mä pidän myös kovasti Ellen Thesleffin ja Magnus Enckellin tuotannosta, ja täältä löytyy monia hienoja teoksia. Tässä näyttelyssä on mun mielestä kuitenkin korostunut kyseisen aikakauden henki, jossa naiset ovat olleet enemmän tekemisen kohteita kuin tekijöitä. Se näkyy vahvasti esimerkiksi Alastonmalleja-huoneessa ja tuntuu näin vuonna 2023 tunkkaiselta. Ymmärrän, että mennyttä ei voi muuttaa, mutta ehkä sitä voisi vaikkapa reflektoida näyttelyteksteissä, jotka nyt vaikuttavat toistavan vanhan ajan kaavaa. Jäin miettimään, miltä näyttely vaikuttaa nykynuoren silmin. Myös Ellen Thesleffin ajatukset olisivat esimerkiksi voineet tulla jotenkin esiin muuten täysin miesvaltaisessa näyttelyssä, kun hänen kuitenkin mainitaan näyttelytekstissä olevan “ensimmäisiä värinkäyttönsä uudistaneita suomalaisia taiteilijoita”.  [Satu]

– Niinhän se on. Oppilaiden kanssa tästä on puhuttu paljonkin. [Sini]

–Millaisia ajatuksia heillä on herännyt asiasta? On muuten ollut hauskaa, kun olet täällä monessa kohtaa sanonut tuon jokaisen opettajan lausahduksen eri muunnelmineen: “Tätä ois kiva käyttää opetuksessa!”  [Satu]

– Tasa-arvosta puhutaan koulumaailmassa paljon. Tämä ei siis ole oppilaille uusi asia, mutta aina se on hyvä nostaa esille myös taiteen kontekstissa. Tässäkin näyttelyssä tulen varmasti vierailemaan oppilaiden kanssa. Halosen huurteiset puut ja aurinkoiset hanget herättävät aina keskustelua siitä, ettei lumen pinta ole aina valkoinen. [Sini]

– Eikä merikään ole aina sininen. Tämä näyttely tarjoaakin hyviä ja värikkäitä keskustelumahdollisuuksia. [Satu]

– Aivan! Mitäs me tehdään seuraavalla kohtaamiskerralla? [Sini]

– Vuosi kulkee kiivaasti kohti loppuaan. Ensi kuussa on jo siis perinteisen vuosikatsauksen vuoro. Näkemisiin viimeistään silloin ja valonlähteitä pimeään!  [Satu]

©Tarusola

Please follow and like us:

Kirjamessuilla 2023

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä lokakuun lopun päivänä

– Moikka, Sini! Miten sun lokakuu on sujunut? [Satu]

– Mukavan työntäyteisesti, entä sulla? [Sini]

– Mullakin on ollut varsin kiireistä – hyvällä tavalla. Olen ollut muun muassa S2-opetuksen kehittämispäivillä, ja nyt juuri olin Helsingin Kirjamessuilla. Kummastakin tapahtumasta olen kirjoittamassa jutun Suomenopettajat-lehden helmikuun numeroon. [Satu] [linkit]

– Aivan, kirjamessut olikin juuri. Itse en ehtinyt Messukeskukseen. Millainen sun messukokemus oli tänä vuonna? [Sini]

– Messuhulina tuntui samalla vanhalta tutulta mutta toisaalta eksoottiseltakin. Vaikka koronavuodet häilyvät jo kaukaisuudessa, suurien ihmismassojen keskellä huomaa niiden kuitenkin kummittelevan vielä vähän jossain takaraivon sopukassa. Ja tänä vuonna messuilla tosiaankin oli niitä massoja; kävijöitä oli kaikkiaan yli 88 000! [Satu]

– Totta, välillä se muistuu mieleen juuri ihmistungoksessa. [Sini]

– Ohjelma oli taas monipuolinen. Tarjolla oli yli 900 keskustelua ja kirjailijahaastatteluja yli tuhannen esiintyjän voimin sekä Suomesta että maailmalta. Olin kiinnostunut erityisesti kieleen, kouluun ja opetukseen liittyvistä aiheista mutta löysin myös monia, monia muita.  [Satu]

– Siellä tuli varmasti myös tavattua tuttuja ja solmittua uusia tuttavuuksia. Olitko paikalla kaikkina messupäivinä? [Sini]

– Joo, joka päivä lähes aamusta iltaan. Messukohtaamiset olivat todella antoisia ja mukavia. Voitaisiin sitten, kun lehtijuttuni on valmis, palata vielä tarkemmin ohjelmaan, mutta ehkä haluat kuulla muutamia nostoja omasta ohjelmastani?  [Satu]

– Ehdottomasti! [Sini]

– Jo heti ensimmäisenä messupäivänä kuultiin monta tärkeää puheenvuoroa, joista erityisesti nämä kaksi käsittelivät hyvin sitä, millaisia vaikeuksia voi joutua kokemaan yrittäessään kuulua joukkoon omana itsenään ja kuinka elementaarisen tärkeää on, että jokainen todellakin saisi olla oma itsensä: Elina Välimäki kertoi kirjastaan Kiusatut. Kertomuksia koulusta (Into, 2023). Se on haastatteluista koostuva teos, jossa kiusatut valaisevat omia kokemuksiaan ja sitä, millaiset jäljet kiusaaminen on jättänyt. Toinen kiinnostava oli Jani Toivolan ja Sara Salmanin käymä keskustelu joulukuussa ilmestyvästä kirjasta Ainoa huoneessa (Storytel). Se kertoo Sara Salmanin kasvusta iranilaisen ja suomalaisen kulttuuriin keskellä sekä haasteista kasvun tiellä.  [Satu]

– Tärkeitä aiheita tosiaan! Hyviä lukuvinkkejä! [Sini]

– Tämänvuotisten Helsingin Kirjamessujen teema oli valta, ja sen ympärille kietoutui monta kiinnostavaa keskustelua. Yhdessä näistä kysyttiin, keiden äänet kuuluvat suomalaisessa kirjallisuudessa. Vastauksia kysymykseen etsivät messujen ohjelmajohtaja Ville Blåfieldin haastattelemina Laura Lindstedt, Maimouna Matikainen-Soreau, Téri Zambrano ja Pajtim Statovci. Myös heidän esiin nostamiaan tärkeitä näkökulmia käsittelen tarkemmin myöhemmin lehtijutussani. [Satu]

– Teemana valta on tosiaan kiinnostava ja aina ajankohtainen. [Sini]

– On hienoa, että äänensä kuuluviin on saanut myös Lola Lorenzo, jonka elämästä Baba Lybeck on kirjoittanut Lola-nimisen kirjan (Into, 2023). Heitä haastatteli Kelet Ali, ja haastattelun ja kirjan selailun perusteella lukulistani sai taas yhden uuden vahvan jäsenen lisää.  [Satu]

– Lola Lorenzo onkin kiinnostava henkilö. Hienoa, että hänenkin tarinaansa pääsee nyt tutustumaan myös kirjan muodossa. [Sini]

– Vahvuuteen ja valtaan kytkeytyi myös Sofi Oksasen haastattelu, jossa hän kertoi uudesta kirjastaan Samaan virtaan – Putinin sota naisia vastaan (Like, 2023). Ei voi muuta kuin ihailla Sofi Oksasen rohkeutta tarttua yhteiskunnallisesti merkittäviin aiheisiin, vaikka hän saa osakseen myös trollausta ja vihapuhetta. Tämäkin teos saa multa vahvan lukusuosituksen. [Satu]

– Sofi Oksanen on yksi mun suosikkikirjailijoista, ja tämä kirja on myös mun lukujonossa. [Sini]

– Rohkeutta oli ilmassa paljon myös silloin, kun lasten alueella Kumpula-lavalla vanhemmille suunnatussa ohjelmassa puhuivat kirjailija Maria Turtschaninoff, suomentaja Eero Balk ja Eveliina Viitanen Pelastakaa lapset -järjestöstä kustannustoimittaja Saara Tiuraniemen haastattelemina. He keskustelivat sota-ajan lastenkirjallisuudesta Ukrainassa ja siitä, millaisia tarinoita sodan keskellä elävät lapset tarvitsevat sekä miten sodasta voi kertoa lapsille. Eero Balk, joka on tehnyt elämäntyönsä erityisesti ukrainalaisen kirjallisuuden suomentajana, tuntee omakohtaisesti lukuisia riipaisevia kohtaloita ja kertoi koskettavasti lapsista sodan jaloissa. Lähes spontaanisti kollegaansa korvaamaan tullut Saara Tiuraniemi kertoi myös liikuttavista ja jännittävistä hetkistä, joita Larysa Denysenkon kirjojen Maja ja ystävät (Tammi, 2022) sekä Ilmahälytysten lapset (Tammi, 2023) liittyi. Kumpikin kirjoista on Eero Balkin suomentama. Maja ja ystävät -kirjasta, jonka kuvituksen on tehnyt Marija Foja, meillä olikin puhetta silloin, kun tehtiin ukrainalaista kulttuuria käsittelevä postaus. Ilmahälytysten lapset -kirjasta, jonka on kuvittanut Olena London, kirjoitin juuri Suomenopettajat-lehden lokakuun numerossa Liikuttava lukumuisto -osioon. Kirjastossa se on saanut kanteensa Vaikeat asiat -tarran  – ja ihan syystä. Rankkuudestaan huolimatta se on erittäin tärkeää luettavaa. [Satu]

– Kuulostaa, että sun kirjamessukokemus sisälsi paljon painavaa ja raskasta asiaa. [Sini]

– Monien rankkojen aiheiden keskellä oli hienoa saada myös virkistystä. Sitä parhaimmillaan tarjoili Petri Tamminen kertoessaan uudesta kirjastaan Urheilijaelämäkerta (Otava, 2023). Teos on tyyliltään taattua Petri Tammista: pelkistettyä ja iskevää. Humoristista mutta samalla syvällistä. Tässä yhteydessä on mainittava myös toinen Petri Tammiselta tänä vuonna ilmestynyt kirja, joka on pienestä koostaan huolimatta täynnä painavaa asiaa: Ajatusten vahtimestari (Otava, 2023). Sen on kuvittanut Ninka Reittu, ja sen pitäisi löytyä jokaisen murehtijan taskusta. Kirja nimittäin auttaa omalla hienovaraisella tavallaan suuntaamaan omaa ajatteluaan liiasta murehtimisesta kohti itselleen armollisempaa ajattelutapaa. [Satu]

– Löydän kyllä itsestäni sen verran murehtijaa, että tämäkin on hyvä lukuvinkki. Mulla on parhaillaan kuuntelussa Petri Tammisen Enon opetukset (Otava, 2006), josta pidän kovasti. [Sini]

– Sekin on hieno kirja! Ai niin, me puhuttiin aiemmin lyhyesti Syyriaan liittyvästä suomenkielisestä kirjallisuudesta, josta tuli puhetta  messuillakin muutamien kanssa kirjoittamani lehtijutun tiimoilta. Itse messuohjelmassa Syyriaa ei näkynyt, kuten ei monia muitakaan kriisialueita. Tuo mainitsemani juttu on nyt tosiaan ilmestynyt ja voisin vinkata muutaman kirjan, jos haluat? Kaikki niistä ei ole uusinta uutta mutta kiinnostavia joka tapauksessa. Kirjallisuutta kriisialueilta -sarja on muutenkin ollut tavallaan myös sellainen pieni teko kirjan kaaren lyhykäisyyttä vastaan, koska monet käsittelemistäni kirjoista on julkaistu vuosia sitten. [Satu]

– Joo, ehdottomasti! [Sini]

–  Tämä ensimmäinen on kuitenkin tuore tapaus ja löytyi myös messuilta. Kirjoitin siitä näin: ”Uusin Syyriaan liittyvä suomenkielinen teos on tämän vuoden elokuussa ilmestynyt syyrialaistaustaisen Zoulfa Katouhin Sitruunapuiden aika (suom. Helene Bützow, Tammi, 2023). Se on nuortenkirja, mutta aikuinenkin lukija tempautuu lähes luontevasti Salama Kassab -nimisen 18-vuotiaan päähenkilön dramaattisiin vaiheisiin, vaikka esimerkiksi vuoden farmakologiaa opiskelleen tytön suorittamat kirurgiset operaatiot koettelevatkin lukijan eläytymiskyvyn rajoja. Kenan-nimiseen poikaan tutustuminen laajentaa tuntemusten skaalaa.

Salaman on valittava, jääkö hän Syyriaan hoitamaan avuntarvitsijoita yhdessä harvoista jäljellä olevista sairaaloista vai lunastaako pidätyksen yhteydessä kadonneelle Hamza-veljelleen tekemän lupauksensa viedä tämän raskaana oleva Layla-vaimo turvaan Saksaan. Päätös on näkyjen varjostama, eikä matkallakaan ole helppoa, mutta aviomieheksi tullut Kenan vierellään Salama saa turvaa maailmalta. ’Mullasta on noussut versoja, ne taistelevat maan vetovoimaa vastaan, ja se muistuttaa minua Syyriasta. Sen voimasta ja kauneudesta. Laylan sanoista ja hänen eloisuudestaan. Äidistä, babasta ja Hamzasta. Se muistuttaa minua siitä, että toivo ei kuole niin kauan kuin sitruunapuut kasvavat.’”(s. 525.)

Toisesta hienosta teoksesta tai pikemminkin teossarjasta kirjoitin näin: “Sarjakuvan keinoin elämää Syyriassa ja sen ulkopuolella ranskalais-syyrialaisen perheen lapsena tarkastelevan Riad Sattoufin palkitusta Tulevaisuuden arabi. Lapsuus Lähi-idässä –sarjakuvaromaanisarjasta on ilmestynyt tähän mennessä kuusi osaa Saara Pääkkösen suomentamina (WSOY, 2015–). Ensimmäinen osa sijoittuu vuosiin 1978–1981 ja kuudes vuosiin 1994–2011. Sarja on houkuttavasti ja koukuttavasti tehty. Sattoufin kerrontatyyli on ironinen, humoristinen ja paikoitellen näennäisen kepeä, vaikka käsittelyssä ovat suuret aiheet ja teemat. Hienot kuvat ja osuvat tekstit avaavat päähenkilön ja hänen perheensä elämänvaiheita osana laajempaa yhteiskunnallista kokonaisuutta. Ruutu ruudulta lukija uppoutuu yhä syvemmälle juonenkäänteisiin ja saa samalla suuren tietomäärän. Ei ihme, että Sattouf on niittänyt upealla sarjallaan palkintoja toisensa jälkeen.” [Satu]

– Kiitos näistä vinkkauksista! Kiva, että mukana on myös sarjakuvaa, ja vielä noin pitkän sarjan muodossa. Taidan tutustua siihen heti ensimmäiseksi. Ilokseni se löytyi jopa BookBeatin valikoimasta, vaikka tykkään tosin lukea sarjakuvat paperisina siinä koossa, johon ne on painettu. [Sini]

– Muuten, Euroopan komission Naapuruuspolitiikan ja laajentumisneuvottelujen pääosaston julkaisutoimiston ja Unicefin yhteistyössä julkaisema Unelmien kirja (2021) on kokoelma syyrialaisten maastaan paenneiden lasten ajatuksia kodista, kotimaasta ja tulevaisuuden unelmista. Sivunumeroimatonta kirjaa kuvataan ”pieneksi kunnianosoitukseksi syyrialaisille lapsille”. Lisäksi se ”on muistutus ihmisyydestämme ja yhteisestä vastuusta tehdä yhteistyötä jokaisen lapsen oikeuksien suojelemiseksi.”

Lyhyet tarinat on jaettu johdantoteksteillä alkaviin lukuihin, ja ne sisältävät monia pysäyttäviä kohtia. Esimerkiksi 12-vuotias Rasha kertoo asuessaan Turkissa: ”Ihmiset sanovat, että Syyria oli suurenmoinen maa, mutta nyt kaikki on tuhottu, ja olen siitä hyvin surullinen. Tiedän, että jos menen sinne takaisin, kaikki on erilaista.” Kuten julkaisuhetkellä Unicefin pääsihteerinä toiminut Henriette H. Fore muistuttaa loppusanoissaan: ”Syyria on edelleen yksi vaarallisimmista paikoista lasten kasvaa.” Kauniisti kuvitettu, opetuskäyttöönkin soveltuva kirjanen löytyy pdf-muodossa Euroopan unionin verkkosivustolta. Lämmin lukusuositus! [Satu]

– Arvokasta, että lasten kokemukset ja ääni saadaan esiin. Täytyy tutustua tähänkin. [Sini]

– Kirjallisuutta kriisialueilta -sarja toistaiseksi loppu, koska se on ollut niin ajallisesti haastava, vaikkakin todella antoisa ja myös kiitelty. Mutta muuten kyllä kaunokirjallisuuden käsittely jatkuu. Mainitsemisen arvoinen on esimerkiksi myös Uenon asema, josta kirjoitin lokakuun numerossa. [Satu] 

– Luinkin sen arvion ja ajattelin, että jos teos saa sut noin vaikuttuneeksi, sen täytyy olla hyvä. Kiitos tästäkin ja muista tämän kohtaamisen kirjavinkeistä. Taas on paljon kirjallisuutta, johon tarttua. [Sini]

– Kiva kuulla. Entä millaisia kulttuurielämyksiä sulla on ollut viime aikoina?  [Satu]

–  Syyslomalla pääsin käymään Tampereella. Vapriikissa on esillä ihastuttava näyttely Olipa kerran, tarina satujen synnystä. Näyttelyarkkitehtuuri oli hieno satumetsä, joka tarjosi näyttelyvieraille paljon tarkasteltavaa ja kurkisteltavaa. Tila olikin täynnä lomailevia perheitä, silti mihinkään ei tarvinnut jonottaa. Seinillä oli myös paljon ja monipuolisesti tietoa aiheesta, hauskalla tavalla esitettynä. Näyttely on alun perin Viron kansallismuseon tuottama, ja muokattiin suomalaiseen satuperinteeseen sopivaksi.  [Sini]

– Kiitos hyvästä näyttelyvinkistä! Ja kirjallisuuteen palataan varmasti tuonnempanakin. Viimeistään, kun on Helmet-haasteen umpeutumisen aika. Sitä ennen ehditään kuitenkin tehdä kaikenlaista. Yritetäänkö marraskuussa löytää valoa pimeyteen jostain piristävästä? [Satu]

– Ehdottomasti! Piristystä, väriä ja valoa kaivataan. [Sini]

©Tarusola

Please follow and like us:

Tarvaspäässä

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä syyskuun päivänä

– Moi, Sini! Sattuipa upea syyssää meidän Tarvaspää-vierailulle! [Satu]

– Kyllä, ja hyvä sää näkyy myös kävijöiden määrässä. Onpa täällä porukkaa! [Sini]

Gallen-Kallelan museo ja tämä kahvila on tosiaan suosittuja retkikohteita. Tulee itsekin käytyä täällä aika usein, kun maastot ja reitit tässä ympärillä on niin houkuttelevia varsinkin kasvien ja lintujen puolesta.  [Satu]

–  Täytyy myöntää, ettei nämä reitit ole itselleni tuttuja, mutta Tarvaspään ateljeelinnassa tulee tietysti vierailtua näyttelyissä. Tietysti myös itse rakennus ja sen historia kiinnostaa. Kuvataiteilijana arvostan toimivaa työtilaa. Akseli Gallen-Kallelan suunnittelema ja rakennuttama suuri ateljee, gallerioineen ja muine tiloineen jaksaa ihastuttaa vuodesta toiseen.  [Sini]

– Tämä on kyllä arkkitehtonisestikin kiehtova paikka. Oletko bongannut tornissa lymyilevän lohikäärmeen?  [Satu]

– Muistaakseni olen käynyt sen joskus bongaamassa. En tosin ole nähnyt lohikäärmettä sylkemässä vettä, kuten sen sanotaan tekevän. Käsittääkseni alkuperäinen lohikäärme vaurioitui ajan mittaan ja nykyinen on alkuperäisen kopio. [Sini]

– Juuri näin. Se onkin vähän hankalassa paikassa tuolla talon takana, mutta mun ehdottomasti mun suosikkiyksityiskohta tässä linnassa. Siirrytäänkö vähitellen sisälle ja Paluu Keniaan –näyttelyyn katselemaan Tarvaspään isännän, Akseli Gallen-Kallelan, kädenjälkeä? [Satu]

– Siirrytään vaan. Sä olitkin jo ehtinyt nähdä näyttelyn, mutta kiva kun lähdit vielä uudestaan mun kanssa. Tässä ovella on vielä QR-koodi, jonka avulla pääsee tehtäväreitille omalla älylaitteella. Tämän toisen koodin avulla pääsee kuuntelemaan museon ääniopasta. Haluatko kuunnella ja tehdä tehtäviä samalla, vai tutustutaanko myöhemmin? Tehtävät ja ääniopas tutustuttaa enemmänkin rakennukseen kuin tähän kyseiseen näyttelyyn, joten ne ovat ajankohtaisia myöhemminkin. [Sini]

– Vaikka olenkin tosiaan nähnyt näyttelyn jo aiemmin, siinä riittää sen verran katseltavaa ja sulateltavaa, että ehkä mieluummin keskityn siihen nyt ja tehtäviin voisi tutustua myöhemmin tarkemmin. Nämä oppimateriaalit kouluille vaikuttavat kyllä tosi mielenkiintoisilta ja ilahduttavat suomen kielen opettajaa, kun näissä ohjataan myös Kalevalan runojen pariin. Ne ovat myös ajattomia eli sopivat tosiaan käsiteltäväksi milloin vain. Olisipa kiva, jos tähän ajankohtaiseen Paluu Keniaan -näyttelyynkin olisi vastaavia tehtäviä. [Satu]

– Totta, tässä näyttelyssä on tehty paljon uudenlaista yhteistyötä, jonka merkityksiä voi pohtia myös oppilaiden kanssa. Näyttelystä kerrotaan museon nettisivulla näin: “Akseli Gallen-Kallelan Afrikan-matka vuosina 1909–10 on tunnettu ja kiinnostusta herättävä ajanjakso. Nairobin seudulle, nykyisen Kenian pääkaupunkiin asettautunut Gallen-Kallela tallensi osana matkaansa silloisen Brittiläisen Itä-Afrikan elämänmenoa ja maisemia. Matkaan liittyviä aihepiirejä ja kokoelmia on käsitelty nyt ensimmäistä kertaa yhdessä kenialaisten toimijoiden kanssa sekä Suomessa että Keniassa!” Tässä näyttelytekstissä avataan myös lisää sitä, miksi näyttelyn teoksia on käsitelty uudella tavalla. Akseli Gallen-Kallela oli omaksunut aikansa ajatukset ja arvot, joista monet näyttäytyvät nykyisen arvomaailman vastaisina. Kolonialismi, ajan rotuopilliset aatteet, luokkajako ja paikallisten ihmisten eksotisointi ovat asioita, joita on käsitelty näyttelyn yhteydessä. [Sini]

– Historian ja sen epäkohtien reflektointi on välttämätöntä, ja ilman sitä teosten ja esineiden katsominen olisi kovin erilaista. Tulee mieleen käynnit monien maiden erilaisissa etnografisissa museoissa vuosia sitten aikana, jolloin kolonialismia ja sen jälkiä ei juurikaan pohdittu. Onneksi nykyisin tiedostamisprosessi on edes alkanut, vaikka paljon on tehtävää vieläkin.

Täällä Gallen-Kallelan maalausten joukossa onkin näitä tekstejä, joissa kuuluu ääniä Keniasta. Osissa on tosin vain etunimi. Lukeeko siellä vihossa tai saitko jostain muualta selville, keitä nämä kenialaiset toimijat ovat tarkemmin? [Satu]

– Tässä kerrotaan, että näyttely on koottu yhteiskuratointina. Yhteisökuraattori David Okelon kokoama ryhmä pääkaupunkiseudulla asuvia kenialaistaustaisia henkilöitä on työskennellyt museon kanssa vuodesta 2021. Tapaamisissa on purettu näyttelyn teemoja, tutustuttu museon aineistoihin ja kokoelmiin. Ryhmä on päässyt vaikuttamaan myös näyttelyn sisältöihin, teksteihin ja näyttelyjulkaisuun. Näyttelyjulkaisun kirjoittamiseen on osallistunut tietysti myös museon henkilökuntaa, tutkijoita sekä Kenian kansallismuseon tutkijat Lydia Gatundu Galavu ja Mercy Gakii. Mitä muuten pidät näyttelyn maalauksista? [Sini]

– Monet maisemamaalauksista on mun mielestä upeita! Joukossa on monia sellaisia, joihin voisi uppoutua loputtomasti. Ne antavat esteettistä iloa mutta toisaalta myös tilaa omille ajatuksille, joita kumpuaa katsellessa. Monet on ihan kaikkien aikojen suosikkejani. Esimerkiksi näyttelyjulisteestakin löytyvä Mount Kenya on yksi niistä. Etelän risti Afrikan taivaalla myös. Entä mitä sä pidät maalauksista?  [Satu]

– Maalausten värit ovat kirkkaat ja hyvin erilaiset kuin Gallen-Kallelan aiemmassa tuotannossa. Valo ja lämpö välittyy niistä vahvasti. Maalauksissa on rento siveltimen jälki, josta pidän. Metsästysaiheiset maalaukset ovat tosin surullisia.

Kuuntelin juuri taiteilijan puolison Mary Gallen-Kallelan elämäkertaa (Mary Gallen-Kallela. Olisit villiä villimpi, Helena Ruuska, WSOY, 2021), jossa kerrotaan tietysti myös paljon perheen elämästä ja Akseli Gallen-Kallelasta. Sen mukaan näitä Afrikka-maalauksia ei oikein ymmärretty Suomessa, mikä tietysti harmitti taiteilijaa. Elämä liikkuvaisen taiteilijan puolisona on kyllä vaatinut paljon. Itse en olisi pysynyt mukana sellaisissa muutoksissa ja vauhdissa, jolla perhe matkusteli ja vaihtoi asuinpaikkaa. Mary vaikuttaa kirjan perusteella todella rautaiselta ja monitaitoiselta naiselta. Afrikan-matkalla perhe viipyi puolitoista vuotta. Siitä neljä kuukautta kului vaarallisella safarilla, jolla koko perhe oli mukana. [Sini]

– Tuo kirja tarjoaakin tosi mielenkiintoisen täydennyksen tähän näyttelyyn. Kiitos hyvästä vinkistä. Pitääkin laittaa se lukulistalle ja perehtyä siihen heti, kun tulee sopiva sauma. Nyt syksyllä kirjallisuus- ja näyttelyrintamalla eletäänkin varsin vilkasta aikaa. Katsotaanko tuonnempana, mitä kiinnostavaa tehdään seuraavaksi? [Satu]

– Joo, katsotaan! [Sini]

©Tarusola

Please follow and like us:

Biennaalissa

Kahden ystävän kohtaaminen palveluvastaava Kiira Kivisaaren kanssa eräänä elokuun lopun päivänä

– Moi, Kiira! Oli tosi kiva päästä Sinin kanssa tutustumaan Helsinki Biennaaliin ja Vallisaareen sun opastuksella. [Satu]

– Osa näyttelystä on tosiaan mantereen puolella, esimerkiksi Helsingin taidemuseossa HAMissa. Sinne me ei vielä Sadun kanssa ehdittykään. [Sini]

– Joo, Helsinki Biennaali levittäytyy Vallisaaren lisäksi mantereella HAM Helsingin taidemuseoon sekä esimerkiksi Oodiin ja kulttuurikeskuksiin. [Kiira]

– Miten kaikki on mennyt tänä vuonna? [Satu]

– Tämän vuoden biennaali on sujunut hienosti! [Kiira]

– Mainitsit, että työpäivien aikana voi sattua ja tapahtua kaikenlaista yllättävää. Haluatko kertoa jonkun esimerkin? [Sini]

– Työpäivät on tosiaan vaihtelevia ja kaipaavat dynaamista otetta. Vallisaaressa me ollaan kuin vieraana ja sopeudutaan muuhun luontoon. Vuonna 2021 piti esimerkiksi hieman viivästyttää yhden teospaikan avaamista, kun hirvi seisoi kellarin katolla. [Kiira]

– Se oli varmasti yllättävä ja vaikuttava näky. [Sini]

– Olit tosiaan myös viimekertaisessa Helsinki Biennaalissa mukana. Millainen roolisi oli silloin? Entä millainen on toimenkuvasi tänä vuonna? [Satu]

– Toissa vuoden biennaalissa toimin biennaalin ympäristökoordinaattorina. Loin ja toteutin biennaalin vastuullisuustyötä. Tänä vuonna toimin palveluvastaavana, roolissani vastaan Vallisaaren asiakaspalvelutiimin päivittäisestä toiminnasta ja työoloista. [Kiira]

– Muistelen, että kerroit tehneesi myös kirjallisia raportteja viimekertaisesta Helsinki Biennaalista. Löytyvätkö ne netistä? [Satu]

– Vuoden 2021 Helsinki Biennaalista  on julkaistu kattava vaikuttavuustutkimus, jossa olen yhtenä kirjoittajana. Tutkimus löytyy netistä. [Kiira]

– Vaikuttaa näin nopealla silmäilyllä monipuoliselta ja kiinnostavalta tutkimukselta. Täytyykin tutustua tähän ajan kanssa.  Saarella näytti liikkuvan koululaisryhmiä. Onko Helsinki Biennaalin käsittelyyn tarjolla jonkinlaisia oppimateriaaleja tai tehtäviä? [Sini]

– Nyt syksyllä saarella vierailee paljon koululaisia. Heille on tehty oma oppimateriaali, jota he voivat käyttää vierailunsa aikana. Helsinki Biennaalin nettisivuilta löytyy myös vinkkejä vierailuun lasten kanssa. [Kiira]

– Saaren kätkeytyy monia teoksia. Mitkä ovat teidän lempiteoksianne? Itseäni puhuttelivat eniten PHOSfate-ryhmän hiekkapuutarhainstallaatio ja Adrián Villar Rojasin saareen kätkeytyvät teokset. Ensimmäinen erityisesti siihen liittyvien ympäristökysymysten ja Länsi-Saharan takia ja jälkimmäinen niiden mielikuvitusta kutkuttavien muotojen ja sijaintien takia.  [Satu]

Saarten Materia Medica oli mielestäni hieno teos, joka tarjosi moniaistisen kokemuksen. Tähän teokseen liittyy myös performanssi, jota en harmi kyllä päässyt näkemään. Lotta Petronellan lisäksi teosta on ollut tekemässä säveltäjä ja artisti Lau Nau sekä keittiömestari ja ruokakirjailija Sami Tallberg, jonka Villiyrttikirja löytyy omastakin hyllystä. Lotta Petronella taas on tuttu saaristoa käsittelevistä teoksistaan. Hän tuntuu todella luontevalta taiteilijavalinnalta tähän saareen sijoittuvaan biennaaliin. [Sini]

– Vaikea valita suosikkeja. Tuula Närhisen Plastic Horizon -teoksessa on jotain kaunista ja surullista samaan aikaan, joten se aina liikuttaa. Emilija Škranulytėn teoksessa puolestaan pääsee osaksi vedenalaista maailmaa, joka on mielestäni jännittävää ja siksi kiehtovaa. [Kiira]

– Vallisaaren miljöö on taideteos itsessään. Historian eri kerrokset ja upea luonto lumoavat. Puolustusvoimien jäljet, vanhat talot ja kivirakennelmat ruokkivat mielikuvitusta.  Mikä olikaan Metsähallituksen rooli saarella? [Satu]

– Metsähallitus hallinnoi Vallisaarta ja vastaa muun muassa kaikista saaren yleisistä asioista, kuten huolto- ja ylläpitotöistä. [Kiira]

– Kerroit myös, että saarella asustaa useita lepakkolajeja. Työkaverini vinkkasi tuossa jokin aika sitten, että Helmet-kirjastosta on mahdollista lainata lepakkotutkaa. Mitenkäs nämä saaren aukioloajat menivätkään? Olisiko siellä mahdollista tutkailla lepakkoja pimeän aikaan? [Sini]

– Helsinki Biennaali on auki tiistaista sunnuntaihin klo 11–18, mutta saarelle pääsee 8–21 reittiliikenteellä. Eli lepakkotutkailu on mahdollista, etenkin pimenevinä syysiltoina. [Kiira]

– Ja syyskuun 17. päivä taisi olla viimeinen mahdollisuus tutustua Helsinki Biennaaliin vielä. Kiitos, kun saatiin sut vieraaksemme blogiin, Kiira!  [Satu]

– Ja kiitos vielä saarikierroksesta! [Sini]

– Kiitos teille! Aina ilo esitellä Helsinki Biennaalia ja Vallisaarta! [Kiira]

©Tarusola

Please follow and like us: