Kirjamessuilla

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä lokakuun lopun päivänä

– Moi, Satu! Oli tosi hauskaa olla Helsingin kirjamessuilla tänäkin vuonna.

– Joo, Sini. Yhteistyö Lecti Book Studion ja Colorit.ry.rf:n kanssa onnistui erittäin hyvin.

– Keväällä muotoilemamme ohjelmaehdotukset veivätkin meidät lasten alueelle pitämään työpajoja.

– Niin, näiden työpajojen kuvaukset olivat seuraavanlaiset. Torstain paja: ”Taidetuokioita S2-hengessä. Osallistavassa keskustelussa käsitellään suomen kielen oppimista taideperustaisten menetelmien avulla, keskiössä leikki, tarinallisuus ja toiminnallisuus.” Lauantain paja: ”Visuaalisuus ja luova kirjoittaminen. Työpajassa yhdistetään visuaalisia virikkeitä ja luovaa kirjoittamista – tule mukaan seikkailemaan kuvien ja tekstien maailmaan. Sopii kaikenikäisille.”

– Torstain työpajan materiaaliksi valikoituivat muovailuvahat, joiden avulla lapset muotoilivat Tarusola-alustalle taruhahmoja ja niiden tarinoita.

– Ohjeistus siihen kuului näin: ”Tarusolan tarinatuokio. Tarusola on tarunhohtoinen paikka, jonka laaksoissa ja vuorenrinteillä asuu monenlaisia otuksia. Tule tekemään oma otuksesi ja kerro siitä muille! Tarinoista muodostuu Tarusolaan uusia taruja. Mikä on otuksesi nimi? Miten otuksesi liikkuu? Mikä on sen lempipuuhaa Tarusolassa? Mitä se syö kaikkein mieluiten? Millainen on otuksesi kotipesä? Mitä kieliä otuksesi puhuu?”

– Meillä oli osallistujissa mukavan laaja ikähaarukka. Nuorin oli arviolta nelivuotias ja vanhimmat abiturientteja.

– Kaikki tekivät tosi innostuneesti ja keksivät mitä mielikuvituksellisimpia hahmoja ja tarinoita. Varsinaista kielellistä kohderyhmää osallistujissa ei tainnut olla, mutta pääsimme tekemään kielellisiä juttuja joka tapauksessa. Vaikka opetettaessa suomea toisena kielenä tietyt seikat eroavat äidinkielen opetuksesta, tavoite on sama – kaikille yhteinen suomen kieli. Kielen haltuun ottamisen ja sen tukemisen tärkeänä päämääränä on osalliseksi pääseminen ja tasavertaiseksi kielenkäyttäjäksi tuleminen.

– Miten tämä toiminnallinen taidetuokio palvelee mielestäsi kielenopetusta ja kielenoppimista?

– Erinomaisesti! Kunhan ohjeistus tulee ymmärretyksi, myös vielä vähäiset kielelliset resurssit omaavalla on mahdollisuus tehdä mitä vain. Toimintaan voi yhdistää valtavasti erilaisia kielellisiä asioita ja muita sisältöjä kohderyhmän iän ja tarpeiden mukaan. Miten sun mielestä tämä konsepti toimi?

– Mielestäni hyvin. Mielelläni olisin ollut myös mukana muovailemassa ja juttelemassa osallistujien kanssa, mutta työpajan pop up -luonne vaati sen, että uusia tulijoita täytyi ohjeistaa ja auttaa tekemisen alkuun. Yhdessä tekeminen antaa luontevan lähtökohdan vuorovaikutukselle, vaikka yhteistä kieltä ei välttämättä ole. Olen vienyt muovailuvahoja myös turvapaikanhakijoille suunnattuun toimintaan, ja varsinkin lasten kanssa on syntynyt luontevasti juttua, kun ihmetellään toisten muovailemia hahmoja tai rakennetaan niitä yhdessä. Muovailuvahan luonne materiaalina on väliaikainen ja leikkisä, mikä tekee siitä mielestäni myös helposti lähestyttävän.

– Huomasin, että konkreettisen hahmon tekeminen muovailuvahasta voi auttaa tarinan luomisessa. Tekemisprosessi ruokkii mielikuvitusta ja inspiroi hahmoon liittyvien yksityiskohtien keksimisessä.

– Alun introssa kuvaus Tarusolasta paikkana antoi myös tietyn suunnan tekemiselle, joten tavallaan tarina oli se, josta lähdettiin liikkeelle.

– Oli aivan mahtavaa huomata, mikä tarinankerronnan tarve ja palo lapsilla ja nuorilla oli.

– Toisten hahmojen näkeminen ja tarinoiden kuuleminen ruokki omien hahmojen syntyä.

– Nyt osallistujat kertoivat tarinansa meille ja me kirjattiin ne ylös. Jos olisi enemmän aikaa, jokainen voisi iän mukaan kirjoittaa tarinansa itse. Tosin kielen haltuunoton alkuvaiheissa suullinen kertominen voi olla mielekkäämpää.

– Työpajaan liittyi myös osallistava keskustelu, jossa sinä, Satu, pääsit kertomaan suomi toisena kielenä -ulottuvuudesta enemmän.

– Joo, tämä oli tosiaan erittäin toimiva konsepti, kuten lauantainenkin työpajamme kirjamessuilla.

– Jutellaan siitä lisää ensi kerralla!

© Tarusola

Please follow and like us:
RSS
Follow by Email
Facebook
Google+
http://www.tarusola.fi/kielikuvakohtaamisia/tyopaja/kirjamessuilla/
Twitter

Valomaalaamassa


Kahden ystävän kohtaaminen eräänä syyskuun lopun päivänä

Jukka Laineen pitämällä valomaalauskurssilla Iiris-keskuksessa oli todella inspiroivaa! Sulle, Olli, tämä kurssi oli jo toinen, eikö niin?

– Kyllä. Ensimmäinen kurssi vuonna 2016 oli kiinnostava, ja koin, että kakkosella voisi oppia lisää. Oliko sulla, Satu, aiempaa kokemusta valomaalaamisesta?

– Itselleni tämä kurssi oli ensimmäinen varsinainen kosketus valomaalaamiseen, jonka opin olevan kiehtova valokuvaustekniikka. Pitkä valotusaika kamerassa ja kohteen valaiseminen erilaisilla valonlähteillä synnyttävät ainutlaatuisia valoa ja pimeyttä yhdistäviä kuvia. Jukka Laine loi kurssin alussa mielenkiintoisen katsauksen valomaalauksen historiaan ja jakoi perehtymisen arvoisia linkkejä. En tiennyt, että valomaalauksen juuret ulottuvat aina 1800-luvulle asti.

– Vuosia sitten kirjaston kuvataidekirjaa selaillessani näin pari valokuvaa, joissa Pablo Picasso teki valomaalausta. Kuvat taisivat olla 1940-luvulta. Muistaakseni hän käytti tavallista taskulamppua. Toisessa kuvassa hän oli juuri valomaalannut kyyhkysen. Picasson elävä ja luonteva viiva oli kuvissa täysin tunnistettavissa.

– Jukka Laine kertoi myös omaan toimintaansa vaikuttaneesta amerikkalaisesta ryhmästä, Seeing with photography collectivesta, jossa näkevät ja näkövammaiset tekevät yhdessä valomaalaustaidetta. Onko kyseinen ryhmä tai vastaavanlainen yhteistyö sulle tuttua?

– Etäisesti tuttua. Olen kuullut tällaisesta ryhmästä. Kuulostaa kiinnostavalta.

– Kurssilla nousi esiin myös taiteilija Steven Erra, joka alkoi valomaalata saatuaan kuulla, että menettää sairauden takia näkönsä lopulta kokonaan.

– Videon perusteella kuulosti siltä, että hänellä voisi olla retinitiksen kaltainen silmäsairaus, joka kaventaa näkökentän. Haittaa varmasti valomaalaamista muttei kuten täysi sokeus. Tavallaan johdonmukaista ja kunnioitettavaa, että sokeutumisdiagnoosin saava taideopiskelija alkaa valomaalata.

– Näin avustajan näkökulmasta kurssin aikana tuli pohdittua paljon kuvien kuvailua: miten näkemäänsä pystyy kielentämään parhaiten. Mikä sun mielestäsi kuvailussa ylipäänsä on tärkeää?

– Mielestäni kuvailun hyvyys tai huonous riippuu kuvailijan ja vastaanottajan vuorovaikutuksesta. Täysin samanlainen kuvaus voi yhden vastaanottajan mielestä olla mahtava ja toisen mielestä surkea. Kuten tavallinen keskustelu, vuorovaikutus on kahden kauppa. Tärkeää on, että kuvailija ei koe kuvailemista vastenmielisenä ja ettei hänen sanallinen ilmaisunsa ole kovin monimutkaista. Tärkeää on myös, että vastaanottaja todella on kiinnostunut kuvailtavasta asiasta.

– Mikä sulle oli kurssin parasta antia?

– Oivallus, kuinka fikkareilla ja muilla valoa tuottavilla välineillä pystyy lisäämään kuvaan kiinnostavia, kauniita, mystisiä ja humoristisia valoelementtejä.

– Mä pidin erityisesti potrettien tekemisestä valokuituviuhkaa käyttäen. Niistä tuli sykähdyttävän mystisiä. Valon sattumanvaraiset liikkeet kasvoilla loivat jänniä sävyjä. Kun veti ensimmäistä kertaa valokuituviuhkaa toisen kasvojen ylitse, ei voinut aavistaakaan, millainen lopputulos syntyy. Entä mikä susta on vaikeinta valomaalauksessa?

– On haastavaa saada valaistua oikeaa kohtaa suunnilleen haluamallaan tavalla. Tosin valomaalaamiseen liittyy runsaasti sattuman elementtejä eikä kokenut näkeväkään tekijä pysty täysin kontrolloimaan valojuovien jälkeä valmiissa kuvassa. Sattuman suuri merkitys on yksi valomaalaamisen kiehtovimmista asioista. Sattuma tuo inhimillistä syvyyttä kuviin.

– Siinä mielessä tosiaan näkevät ja näkövammaiset tuntuvat olevan ikään kuin samalla viivalla, ettei kukaan näe, mitä piirtää ilmaan. Sun kuvataiteilijatausta varmaankin auttaa valolla piirtämisessä ja maalaamisessa?

– Jos on suhteellisen paljon aikanaan piirtänyt ja maalannut, niin varmaan se tuo jonkinlaista varmuutta valolla tekemiseen.

– Mahdollisuuksia työskennellä luovasti valon kanssa vaikuttaa olevan paljon. Esimerkiksi Pablo-kännykkäsovelluksen avulla valomaalaamisen kokeileminen on helppoa. Syntyikö sulle kurssilla ideoita jatkotyöskentelyyn?

– Kyllä syntyi idea kuvasarjasta jos toisestakin, joita ajattelin alkaa kaverin kanssa työstämään.

– Vaikuttaa loistavalta!

© Tarusola

Valokuvaaja: Jukka Laine

Please follow and like us:
RSS
Follow by Email
Facebook
Google+
http://www.tarusola.fi/kielikuvakohtaamisia/valokuva/valomaalaamassa/
Twitter

Runon äärellä

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä elokuun lopun päivänä

– Hei Satu! Oletko törmännyt runoihin raiteilla tai osallistunut muuten kolmattatoista kertaa järjestettävän Runokuun tapahtumiin? Se on varmaan sulle tuttu festivaali.

– Joo, useina aiempina vuosina on tullut osallistuttua ahkerasti, mutta tänä vuonna en ikävä kyllä ole ehtinyt työkiireiden takia.

– Itsekin olen ehtinyt osallistumaan Runokuuhun harmillisen vähän. Onneksi olen törmännyt tapahtumiin hieman sattumalta työmatkoilla. Metromatkoilla on saanut lukea runoja näytöiltä ja ilokseni matkan varrelle osui myös Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden opiskelijoiden kohtaamispaikka Sörnäisten metroasemalla. Sieltä sain mukaani kymmenessä minuutissa tämän ihastuttavan runomuotokuvan, jonka kirjoittajalla oli sama hieno nimi kuin itselläni.

– Tuosta tuli mieleeni Tommi Parkon Kymmenen askelta runouteen -opas. Kyseessä on runokurssi, joka antaa vinkkejä runojen kirjoittamiseen ja lukemiseen. Sen tarkoitus on tarjota tukea ja tietoa runoudesta äidinkielenopettajille ja runoja kirjoittaville nuorille. Opas liittyy kahdeksasluokkalaisille tarkoitettuun RUNOUTTA!-runokilpailuun.

– Miltä opas vaikuttaa mielestäsi?

– Se on tiivis tietopaketti. Se sisältää yhteensä 25 sivua runouden teoriaa ja erilaisia tehtäviä. Kirjassa askelletaan yhteensä kymmenen askelta: Alusta löytyy kolme Mitä runous on? -osaa, joissa käsitellään muun muassa runon muotoa, rytmiä ja ei-tarinallisuutta. Niitä seuraavat osat Runo syntyy omasta kokemuksesta, Konkreettisuus, Malliruno, kahteen osaan jaettu Kuvallisuus, Rytmi ja Runon vapaus. Jokaisen osan lopussa on tehtäviä, joiden avulla voi harjoitella kulloisenkin osan asiaa itse. Harjoituksia on jokaisessa kappaleessa neljä, ja ne ovat yhtä lukutehtävää lukuun ottamatta kirjoitustehtäviä.

– Paljon tehtäviä siis. Miltä ne tuntuvat?

– Ne ovat mun mielestä monipuolisia ja houkuttelevia. Joukossa on esimerkiksi rap-lyriikkaa käsitteleviä tehtäviä sekä mielenkiintoisella tavalla aisteja herätteleviä harjoituksia. Löysin joukosta muutamia, jotka sopisivat mun mielestä hyvin äikän ja kuviksen yhteistyöhön. Esimerkiksi ensimmäisessä kuvallisuutta käsittelevässä osassa on tehtävä (numero 4), jossa pitää kirjoittaa runo, jossa käytetään värejä. Harjoituksen tekijää kehotetaan tutkimaan värien symboliikkaa ja annetaan linkkivinkkinä Päivi Hintsasen Coloria-sivusto. Toisen kuvallisuutta käsittelevän osan tehtävässä 3 ohjeistetaan kirjoittamaan runo, jossa tekijän tulee käyttää monia visuaalisia elementtejä. Esimerkkeinä niistä annetaan sisennykset ja säkeiden ripottelu ympäri paperia. Samalla tekijää kehotetaan pohtimaan runon rytmiä.

– Hienoa! Nämä toimisivat varmasti hyvin äikän ja kuviksen yhteistyössä. Varsinkin väreihin liittyvä tehtävä on kiinnostava, etenkin jos ammentaa tietoa värien symboliikasta. Täytyykin tutustua oppaaseen tarkemmin. Näin nopealla vilkaisulla näyttää varsin sopivalta myös kuvisopelle.

– Muuten, Runoutta-sivuston yhteydestä löytyy myös Palindromaatti. Se on taiteilija Lauri Hein kehittämä verkkosovellus, jonka avulla voi kokeilla sekä verbaalista että visuaalista leikittelyä ja tehdä erilaisia kollaaseja. Tekisikö mieli kokeilla joskus?

– Joo, ehdottomasti!

© Tarusola

Please follow and like us:
RSS
Follow by Email
Facebook
Google+
http://www.tarusola.fi/kielikuvakohtaamisia/yhteistyo/runon-aarella/
Twitter

Korttien ketjussa II

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä heinäkuun lopun päivänä

– Kiitos, Satu, paketista! Miltä tämä meidän postitaidekokeilu tuntui?

– Kiitos myös sun lähetyksestäsi, Sini! Kokeilu oli hauska, vaikka täytyy myöntää, että mulla oli alussa hieman paineita tuon taide-sanan takia. En ollut varma, saanko tekeleestäni tarpeeksi taiteellisen. Mutta lopulta päätin vain tehdä lähetyksen ilman sen suurempaa itsekriittisyyttä.

– Oma viestini syntyi Espanjassa kaikesta siitä materiaalista, jota turistille on tarjolla. Apuna toimi kynsisakset ja teippi.

– Kekseliästä! Tämä kokeilu herätteli kivasti pohtimaan, millaisia luovia ratkaisuja voisikaan käyttää perinteisen kortin sijasta. Myös sanallisuutta yhdistettynä visuaalisuuteen pohdin. Mietin yhdessä vaiheessa runoteosta mutta päädyin tähän ratkaisuun.

– Postitaiteeseen voi oppilaat tutustuttaa myös kouluissa. Monilla kouluilla on ystäväkouluja, joiden kanssa viestitellään eri tavoin. Postitaideprojekti voisi olla yksi kiva vaihtoehto.

– Kyllä! Projektissa saa yhdistettyä monipuolisesti sekä kuvallisia että sanallisia elementtejä halutessaan – ja monikielisesti myös.

Tarusola

Please follow and like us:
RSS
Follow by Email
Facebook
Google+
http://www.tarusola.fi/kielikuvakohtaamisia/luovuus/korttien-ketjussa-ii/
Twitter

Korttien ketjussa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä kesäkuun päivänä

– Moi, Satu! Ihanaa, kun kesäloma alkoi!

– Onko teillä matkasuunnitelmia, Sini?

– Kyllä, tarkoitus on reissata sekä kotimaassa että ulkomailla.

– Kiva juttu! Lähetä mulle kortti, jos ehdit! Olisi kiva saada kortti reissuiltanne!

– Olen kyllä aina ollut tosi huono lähettämään kortteja mutta lupaan yrittää.

– Mä rakastan postikorttien kirjoittamista ja saamista. Viime vuosina se on tosin vähentynyt kovasti sähköisen viestinnän myötä, mutta edelleen postilaatikkoon kolahtava kortti on iso ilo. Kartutan korttieni kokoelmaa aina mielelläni.


– Kortteja on varmaan kertynyt jo monesta maasta.

– Onhan niitä. Muistatko, kuinka vaikeaa Nicaraguan-matkallamme oli löytää postikortteja, postimerkkejä ja postilaatikkoa? Siltä reissulta jäivät kortit lähettämättä, ja kannoin ne käsimatkatavaroissa Suomeen.

– Muistan! Kortteja sentään lopulta löytyi, mutta siihen se sitten jäikin.

– Ne kortitkaan eivät olleet kaikkein houkuttelevimpia. Pidän korteista, joissa on jokin pieni visuaalinen tai verbaalinen juju, esimerkiksi sanaleikki tai muu hauska leikittely. Yritän myös kortteja kirjoittaessani keksiä jotain persoonallista sanottavaa, vaikka usein matkoilta tulee lähetettyä melko perinteisiä tervehdyksiä ehkä kiireestä johtuen.

– Itse olen usein aika vähäsanainen korttieni viesteissä. En kuitenkaan mielelläni osta kortteja, joissa on valmis teksti, ellei se ole jotenkin todella osuva.

Juhani Seppovaaran kirjassa Elämän kortit (2014) ja sen saksankielisessä käännöksessä Ansichten eines Lebens Seppovaara käsittelee postikorttikokoelmansa kautta omia vaiheitaan ja niiden linkittymistä laajempaan yhteiskunnalliseen viitekehykseen. Kirjan takakansitekstissä kirjaa esitellään seuraavasti: ”Postikortit saivat ilmaa siipiensä alle ja kääntyivät Juhan elämänvaiheita heijasteleviksi kertomuksiksi. Kirjaan päätyneet runsaat kaksisataa korttia kertovat myös omaa tarinaansa. Korttien ja kertomusten palapeli näyttää millainen on erään vuonna 1947 syntyneen miehen Suomi ja Eurooppa – ja tämä mies itse.”

– Onko korttien kuvia ja niiden merkitystä käsitelty kirjassa jollain tavalla?

– Niitä on käsitelty kirjassa yllättävän vähän. Olisi ollut mielenkiintoista lukea postikorttien vaiheista enemmän. Kirjassa esiintyvät kortit herättävät lukijan mielenkiinnon, ja jäin ainakin itse pohtimaan niiden tarinoita pitkään. Monet kortit ovat visuaalisesti herkullisia ja sisältävät paljon kulttuurihistoriallista tietoa, josta olisi ollut mukava lukea enemmän.

– Entä onko postitaide sulle tuttu juttu? Taidemuoto on syntynyt 1950-luvun alussa. Suomessa postitaidetta on tehty 60-luvulta. Taiteilija lähetti toiselle pienen teoksen, kannanoton, piirustuksen, viestin tai kuvan. Periaatteena oli aluksi, ettei teos saanut olla arvokkaampi kuin kirjekuori, jossa se lähetettiin. Teoksen ei tietenkään tarvitse olla kuoressa. Tärkeintä on, että se kulkee postin välityksellä ja että saapuvaan postiin myös vastataan. Katso esimerkiksi näitä hauskoja teoksia Riitta Ikoselta.

– Kuulostaa houkuttelevalta! Nuo teokset vaikuttavat hienoilta.

– Voisinkohan perinteisemmän postikortin sijaan tehdä sulle postitaidetta? Entä haluaisitko lähettää vastauksen samassa muodossa?

– Joo! Miten edetään tarkalleen?

– Nyt vaan jäät odottelemaan postia ja vastaat sitten omalla postitaideteoksellasi. Voidaan vaikka ensi kuussa esitellä blogissa meidän postitaidetta.

© Tarusola

Please follow and like us:
RSS
Follow by Email
Facebook
Google+
http://www.tarusola.fi/kielikuvakohtaamisia/luovuus/korttien-ketjussa/
Twitter

Kirjaimia piirtämässä

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä toukokuun lopun päivänä

– Hei Satu! Löysin sattumalta tämän Tuija Kuuselan kirjan Taiteilijat kirjaimia piirtämässä – Kultakauden kirjataidetta (2004). Todella mielenkiintoinen kirja! Onko sulle tuttu?

– Taisin nähdä sen kirjamessuilla joitakin vuosia sitten mutten ole lukenut sitä. Kuulisin siitä mielelläni lisää.

– Kirja kuvaa, kuinka 1800–1900-lukujen vaihteessa taiteilijoiden ihanteena oli olla monitaitureita, jotka loivat suuria esteettisiä kokonaisuuksia. Käsityötä ja taideteollisuutta alettiin arvostaa yhdenvertaisina taidelajeina maalaustaiteen ja arkkitehtuurin kanssa. Kansallisromanttinen ajatus suomalaiskansallisesta tyylistä ulottui myös kirjataiteeseen. Aikakaus- ja erikoislehtien määrä kasvoi, ja mallia niihin otettiin ulkomailta. Lehtien uudistamiseen osallistui suuri joukko kirjailijoita ja kuvataiteilijoita. Kuvataiteilijat eivät olleet ainoastaan kuvittamassa painotuotteita, vaan suunnittelivat painotuotteiden ulkoasua myös laajemmin tehden kirjaimia, ladelmia ja somisteita.

– Monitaituruus on iso vaatimus. Suurten esteettisten kokonaisuuksien luomiseen vaaditaan paljon taitoa ja näkemystä. Ajattelisin, että yhteistyössä se onnistuu helpommin kuin yhden ihmisen hyppysissä.

– Ainakin itsestä tuntuu hurjalta, miten monella alalla nämä taiteilijat ovat toimineet ja hienoin tuloksin. Kuuselan mukaan juuri uudistusmielinen julkaisutoiminta ja kansallishengen nostattaminen edistivät myös kuvataiteilijoiden ja kirjailijoiden välistä yhteistyötä. Monella kirjailijalla oli omat luottosuunnittelijansa. Esimerkiksi Eino Leinon tuotanto työllisti Pekka Halosta. Halosen lisäksi kirjataiteen aktiivisimpia uranuurtajia olivat Albert Edelfelt, Axel Gallén, Louis Sparre ja Väinö Blomstedt.

– Millaiset kirjassa esitellyt työskentelyesimerkit erityisesti painotuotteiden saralla vaikuttavat susta mielenkiintoisilta?

– Kiinnostavaa oli erityisesti kuvaus siitä, miten Gallen-Kallela suunnitteli Kalevalasta julkaistavaksi kuvitetun uniikkiteoksen ”Kansallis-kirjokirjan”, jonka oli tarkoitus olla pergamentille maalattu, kokonaan käsin tekstattu ja laajuudeltaan 700-sivuinen. Sivut oli tarkoitus koristella värein sekä kullalla ja hopealla. Teos olisi sisältänyt 150 miniatyyrimaalausta. Kirjan kannet olisivat olleet nahkaa ja pakotettua hopeaa kivin ja jokihelmin koristeltuna. Teoksen tekemiseen Gallen-Kallela arvioi kuluvan parikymmentä vuotta, ja sen oli määrä jäädä Kansallismuseoon kansalaisten haltuun. Taiteilija ei kuitenkaan saanut suuritöiseen uniikkiteokseen hakemaansa valtionapua.

– Millaisia yhteistyömahdollisuuksia näet nykypäivänä kuvataiteilijalle ja kirjailijalle. Onko kirjassa joitain sellaisia juttuja, joita me voitaisiin kokeilla ja soveltaa?

– Yhteistyö lähtee varmasti aina tekijöiden keskinäisestä kiinnostuksesta samoihin asioihin. Varmasti paljon yhteistyötä tehdäänkin ja monissa muodoissa. Tuoreimpana tulee mieleen kuvataiteilija Terike Haapojan ja kirjailija Laura Gustafssonin Toisten historia -projekti, joka toi taiteilijoille mediataiteen valtionpalkinnon viime vuonna.

– Millainen juttu tehtäisiin yhdessä?

– Mietin omaa opinnäytettäni, ja siitä tuli mieleen, että koulussa kultakauden taidetta käsiteltäessä voisi myös kirjataiteeseen perehtyä kuvataidetta ja äidinkieltä yhdistävässä kokonaisuudessa. Tämä liittyy tietysti myös graafisen suunnittelun historiaan. Ehkä joku tekstiä ja kuvaa yhdistävä tehtävä. Keksitkö jotain?

– Mulla olisi pöytälaatikossa taas uusia tekstejä. Haluaisitko lukea yhden niistä ja suunnitella sen ulkoasun omien näkemystesi mukaisesti?

– Joo, kokeillaan. Itselläni ei ole kovin paljoa kokemusta kirjainten piirtämisestä, joten saatan turvautua valmiisiin fontteihin, mutta katsotaan mitä syntyy.

© Tarusola

Please follow and like us:
RSS
Follow by Email
Facebook
Google+
http://www.tarusola.fi/kielikuvakohtaamisia/yhteistyo/kirjamia-piirtamassa/
Twitter

Tyhjän paperin äärellä

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä huhtikuun lopun päivänä

– Onko tämä Marja-Riitta Vainikkalan ja Marja-Liisa Kaltilan vuonna 2008 ilmestynyt kirja Sanasta kuvaksi, kuvasta sanaksi tuttu sulle, Sini?

– Ei ole, mutta kiinnostaa ainakin nimensä puolesta.

– Kirja on suunnattu kirjoittamisen ja kuvataiteen ryhmien käyttöön. Siinä kirjoittamisen ohjaaja Marja-Riitta Vainikkala ja kuvataideopettaja Marja-Liisa Kaltila käsittelevät kirjoittamisen ja kuvantekemisen yhteyttä. Kirja pohjautuu ajatukselle: ”Kuva voi olla kirjoittajan virike ja kirjoittaminen kuvantekijän virike.” Tekijät ovat inspiroituneet kirjailija, kirjoittamisen ohjaaja ja kuvataiteilija Natalie Goldbergin menetelmistä ja luovan prosessin näkemyksistä. Goldberg painottaa paljon luovan työskentelyn alkuvaihetta, jolloin hänen mukaansa kannattaisi leikkiä rohkeasti ja jarruttelematta eri alojen keinoilla. Hänen teoksensa Lukeva mieli. Tekstin arkkitehtuuria etsimässä (2006), Avoin mieli. Kuinka elää kirjoittajan elämää (2004) sekä Luihin ja ytimiin. Kirja kirjoittajalle (2004) ovatkin tosi innostavia.

– Oletko jo testannut menetelmiä, Satu?

– Joo, joskus kirjoittamista opettaessani ja varsinkin oman kirjoittamiseni inspiraationa. Tehdäänkö Sanasta kuvaksi, kuvasta sanaksi -kirjasta tällainen harjoitus (s. 45): ”Tyhjän paperin kuva. Tehtävä: Tyhjälle paperille kuvitellaan teksti tai kuva kaikkine aistimuksineen. Opiskelijoiden on pohdittava ja yritettävä kuvata, miltä esimerkiksi asiat, kasvit, eläimet tai ihmiset näyttävät, kuulostavat, tuoksuvat, maistuvat ja tuntuvat sekä kuinka esineet, eläimet tai ihmiset liikkuvat. Tekstin tai kuvan annetaan kehkeytyä paperille mielikuvan pohjalta. Tärkeintä on kutsua se tyhjälle pinnalle. Tekeminen aloitetaan, kun mielikuva on valmis, mutta mielikuvan etsimiseen ei käytetä kovin montaa minuuttia. Kun tarttuu ensimmäiseen häivähtävään kuvaan, ei kontrolli pääse kahlitsemaan luovaa vaihetta. Tarkoitus: Tehtävä syventää aistikokemusta ja rauhoittaa intuitiiviseen työskentelyyn ja kokonaishahmon haltuun ottamiseen. Se rohkaisee luottamaan piilotajuntaan ja kehittää kykyä luoda fantasioita. Harjoitus auttaa huomaamaan, että aiheita kyllä löytyy, kun niille antaa aikaa tulla esiin. Sitä tehdessä havaitsee myös luovan työn ainutkertaisuuden: vaikka kaikki aiheet on jo käytetty, on jokainen toteutus erityinen.”

– Tyhjän paperin kammo on monelle tuttu. Tämän kaltaiset harjoitukset ovat varmasti yksi keino päästä siitä yli. Itse ehkä sulkisin silmät ja unohtaisin paperin hetkeksi. Tehtävässä on vaihtoehtona kuvitella paperille kuva tai teksti. Minun on aluksi vaikea ajatella, että mielikuva olisi jompaakumpaa. Eikö se saa muodon vasta, kun se siirretään paperille? Ehkä kuitenkin lopulta tavoitan tehtävän ajatuksen kuvan kehittymisestä paperille.

– Niin, teksti tai kuva on mielikuvaa seuraava askel. Mulle syntyi seuraavanlainen mielikuva ja tällainen teksti:

Makaan pitkässä heinikossa, jonka tuoksu huumaa parfyymia vahvemmin. Maa on aavistuksen kostea. Aamukaste yrittää tunkeutua keltaisen viltin lävitse. Ruoho kutittelee ihoani. Siristän silmiäni. Taivas on kirkas. Sen halki kiitää pääskysiä, joiden kirahdukset herättelevät iloa. Yläpuolellani kaartuva koivu heiluttaa oksiaan, ja sen elinvoimaisen vihreät lehdet vilkuttelevat minulle. Jostain kaukaa kuuluu moottoriveneen tasainen puksutus. Auringonsäteet lupaavat lämmintä päivää. Haaveilen polskahtavani mereen myöhemmin. Nappaan ruohikon reunalla kasvavasta ahomansikasta punaisimmat marjat ja annan niiden liiskaantua kitalakeeni. Kuplii makeaa ja kirpeää.

Nukuin yön repaleisesti, ja silmäluomeni painuvat väkisin kiinni. Vaivun uneen. Vaellan pitkin polkua, joka kiemurtelee jyrkänteen reunalla. Polun vasemmalla puolella kohoaa sammaleen peittämä rinne. Sammaleen keskellä polveilee vanamojen virta. Polun oikealla puolella alas avartuva maisema huimaa jyrkkyydellään. Rotko on täynnä kivipaasia ja juurineen kaatuneita puita. Jossain kohisee koski. Tasapainottelen kapealla polulla ja yritän olla katsomatta alas. Ympärilläni huojuvat puut ovat tummia, ja koko seutu on synkkä. Minua paleltaa. Aurinko tuntuu kiertävän nämä vuorenjyrkänteet kaukaa. Jostain leijuu savuntuoksua sieraimiini. Lähelläni rapsahtaa oksa. Pysähdyn ja jään kuuntelemaan. Vain kosken kohina kantautuu korviini. En jaksaisi vaeltaa enää eteenpäin mutten haluaisi jäädä polullekaan. Päätän jatkaa matkaa. Ilman halkaisee huuto, joka saa minut horjahtamaan. Jähmetyn. Painaudun kiinni polun vasemmanpuoleisen reunan sammaleeseen. Huudot voimistuvat. Ohitseni lentää korppien parvi. Tunnen lintujen siiveniskut kasvoillani.

Hätkähdän hereille. Kasvojeni yläpuolella kaartelee neitoperhonen. Aurinko on kivunnut kesätaivaan korkeuteen. Kevyt tuulenvire kahisuttaa heinikkoa.

– Mun mielikuvassa olen ulkona puistossa. On kesä ja aurinko paistaa. Olen selvästi pienempi kuin ohi kulkevat ihmiset. Minua lähestyy suuri, pitkäkarvainen, mustavalkoinen koira. Mielikuvaan liittyy myös tuoksuja ja puiston ääniä. Jos nyt lähtisin luonnostelemaan paperille kuvaa mielikuvan pohjalta, tekisin heti alkuun sommitteluun liittyviä valintoja. Itse harjoitus antaisi hyvän lähtökohdan kokonaisuuden työstämiseen. Usein kuvataideopetuksessa näen oppilaiden aloittavan kuvan tekemisen yksittäisestä hahmosta, jolle sitten lopuksi vain keksitään nopeasti joku tausta. Harjoitus tarjoaa keinoja lähestyä aihetta kokonaisuutena. Kaikkea mielikuvasta on mahdotonta tavoittaa kuvaan, eikä siihen saa jäädä liikaa kiinni.

– Pidän tästä tehtävästä. Mieleeni tulvi ensin monia mielikuvia, mutta pysähdyin tämän kesäisen ruohoniityn kohdalle ja aloin aistia sen tunnelmaa. Jostain pulpahti kesäpäivän auringon kontrastiksi mielikuva synkästä vaelluksesta. En halunnut luopua siitä vaan annoin tekstin tulla. Näin kaksi mielikuvaa yhdistyivät toisiinsa. Vaikeinta oli lopettaminen. Huomasin nopeasti, että tarina alkoi kehittyä päässäni ja olisin voinut jatkaa sitä pitkään.

– Itse en nyt lähtenyt tekemään kuvaa mutta teen samankaltaisia harjoituksia usein maalatessani.

– Tekijät kirjoittavat tehtävänantoa seuraavalla sivulla (s. 46) näin: ”Harjoituksen voi tehdä pelkkänä kirjoitustehtävänä tai sen voi yhdistää kuvantekemiseen. Tämä harjoitus on hauska, sillä aluksi tyhjät paperit täyttyvät pian omanlaisistaan, tekijänsäkin yllättävistä teksteistä ja kuvista. Mielikuvitus herättää kuvat, kun on tuijottanut tyhjää paperia tarpeeksi kauan.”

– Ehkä sen sijaan, että valitsee joko kuvan tai tekstin tekemisen, voisi kokeilla myös yhdistää niitä.

– Mitä ajattelet Goldbergin ajatuksesta ”Kirjoittaminen on kuvataidetta”, jota Sanasta kuvaksi, kuvasta sanaksi -kirjan kirjoittajat kehittelevät teoksessaan? Goldbergin mielestä on tärkeää muistaa luovan ja kriittisen vaiheen ero sekä edetä vaihe vaiheelta. Luovassa vaiheessa ei saa olla liian kriittinen vaan pitää uskaltaa leikitellä. Goldberg näkee paljon yhtäläisyyksiä kirjoittamisen ja kuvataiteen tekemisen välillä ja painottaa aistihavaintojen tärkeyttä.

– Pitäisi ehkä tutustua kirjaan tarkemmin, että saisin kiinni Goldbergin ajatuksesta. Luovuuden herättelyyn on opetuksessakin tosiaan hyvä tarjota erilaisia keinoja. Erilaisten lämmittelytehtävien kautta pääsee hyvin vauhtiin. Varsinkin ryhmässä työskenneltäessä jo ajatus siitä, ettei harjoituksessa syntyneitä nopeita luonnoksia tarvitse näyttää kenellekään, voi vähentää kriittisyyttä omaa tekemistä kohtaan. Sarjakuvapedagogiikan kurssilla opin improharjoituksen, jolla olen saanut hyvin rauhattomankin luokan työn alkuun. Harjoituksessa opettaja keksii hahmolle nimen ja kuvaa ehkä myös toimintaa lyhyesti, esimerkiksi Heikillä on herkkä hetki. Aikaa hahmon ja toiminnan esittämiseen piirtäen annetaan vain muutama minuutti ja sitten siirrytään jo seuraavaan hahmoon. Harkitsemiseen ja kriittisyyteen ei juurikaan jää aikaa, eikä kukaan odotakaan, että piirroksista tulisi mestarillisia. Usein niistä tulee kuitenkin hauskoja ja oppilaat ovat myös näyttäneet kuvia toisilleen ihan mielellään.

– Kirjan lopusta löytyy vielä kiinnostavia lähteitä. Natalie Goldbergin teosten lisäksi esimerkiksi Betty Edwardsin Luovan piirtämisen opas – käytä oikeaa aivopuoliskoasi (2004) ja Keith Johnstonen Impro. Improvisoinnista iloa elämään ja esiintymiseen (1996).

– En taida tuntea näistä kumpaakaan.

– Ehkäpä perehdytään niihinkin jossain vaiheessa. Tehdäänkö myös joskus lisää harjoituksia Sanasta kuvaksi, kuvasta sanaksi -kirjasta?

– Mikä ettei!

© Tarusola

Please follow and like us:
RSS
Follow by Email
Facebook
Google+
http://www.tarusola.fi/kielikuvakohtaamisia/luovuus/tyhjan-paperin-aarella/
Twitter

Annantalossa

Kahden ystävän kohtaaminen monitaiteisen lasten ja nuorten taidekeskuksen kirjakahvilassa

– Sini, nyt kun ollaan täällä Annantalossa suunnittelemassa pian alkavaa Mainio matkatoimisto -kirjamme kuvitusnäyttelyä, voitaisiin kierrellä talossa vähän enemmänkin.

– Seinät täytyy mitata. Mulla on mittanauha. Satu, onhan sulla kamera, niin saadaan kuvia?

– On. Mennäänkö ensin tutustumaan tuohon Juhlien vuosi -näyttelyyn?

– Joo! Meidän näyttely linkittyykin temaattisesti siihen.

– Onpas täällä paljon väkeä! Hienoa, että kysyntä ja Annantalon tarjonta kohtaavat.

– Annantalon taidekeskus täyttää tänä vuonna 30 vuotta. Laskeskelin juuri, että kun olin täällä kouluikäisenä grafiikankurssilla, toiminta on ollut vasta ihan alussa. Täällä pääsi kokeilemaan taiteen tekniikoita, joita kuvistunneilla ei ollut tarjolla.

– Mä olen ollut täällä Annantalossa pääasiassa kirjallisuuden ja sanataiteen tapahtumissa, kuten Tarinoiden maailma -seminaareissa. Esimerkiksi vuonna 2015 Tarinoiden maailma käsitteli lukutaitoja ja sanataiteen suhdetta eri medioihin. Sen järjestivät Nuoren Voiman Liitto, Suomen sanataideopetuksen seura, Lukukeskus, Sydkustens ordkonstskola ja Vantaan sanataidekoulu yhdessä Annantalon kanssa. Viime vuoden Tarinoiden maailma -seminaarissa keskiössä olivat erityisyys, erilaisten erityisryhmien ja elämäntilanteiden kohtaaminen. Silloin järjestäjinä toimivat Annantalon kanssa yhteistyössä Nuoren Voiman Liitto ja Suomen sanataideopetuksen seura. Ja muistatko, kun oltiin vuonna 2014 kansainvälisenä lastenkirjapäivänä Suomen International Board on Books for Young People -järjestön, IBBY Finlandin, Löytöretkiä lastenkirjoihin -seminaarissa? Myös lapsestani on tullut Annantalo-fani erään täällä tehdyn elokuvaprojektin ansiosta. Pukuvarastokin ruokki hänen mielikuvitustaan.

– Tämän Juhlien vuosi -näyttelyn ovat toteuttaneet Alexander Reichstein ja Ad Astra. Reichsteinin teokset ovat yleensä lähestyttävissä moniaistisesti, ja niissä näkyy myös kiinnostus kieleen ja kirjallisuuteen. Taiteilija on erikoistunut lastenkulttuuriin, ja teokset ovatkin usein osallistavia ja tarjoavat mahdollisuuden leikkiin. Itselleni parhaiten mieleen jääneitä teoksia ovat Mutatis Mutandis ja The Nest.

– Alexander Reichstein on myös kuvittanut vuonna 2015 suomeksi ilmestyneen antologian Kun kuu nauroi ja muita maassamme kerrottuja satuja sekä sen ruotsinkielisen version När månen skrattade och andra sagor berättade i vårt land, jotka löytyvät myös Juhlien vuosi -näyttelyn yhteydestä. Tuossa Milena Parlandin kokoamassa teoksessa on yhteensä 15 kansansatua eri puolilta maailmaa. Ne linkittyvät toisiinsa Helsinkiin sijoittuvan kehyskertomuksen avulla.

– Tässä ensimmäisessä huoneessa on katettu viisi pöytää eri juhliin: kiinalainen uusi vuosi, purim, nouruz, ramadan ja joulu. Täällä näyttääkin olevan juuri opastus menossa. Juhlista saa myös tietoa näyttelyjulkaisusta. Seinillä on Andrej Scherbakov-Parlandin kuvia eri juhlista kouluissa. Kuvista huomaa, että moniin eri juhlaperinteisiin liittyy paljon samanlaisia elementtejä. Kulttuurisen moninaisuuden huomioiminen on vahvasti esillä myös uudessa peruskoulun opetussuunnitelmassa. En tiedä, miten nämä eri juhlat näkyvät vielä kouluissa. Välineitä eri perinteisiin tutustumiseen tarjoaa tämän näyttelyn lisäksi esimerkiksi Juhlakalenteri ja Ad Astran Juhlitaan yhdessä! -hankkeen käsikirja.

– Juhlien lisäksi monimuotoisuuden huomioiminen jokapäiväisessä arjessa on luonnollisesti myös tärkeää. Täällä näyttelyn toisessa salissa on keskellä puu, joka on kalenteri. Puussa on kaksitoista oksariviä, jotka vastaavat kalenterin kuukausia. Näyttelyn yhteyteen tehdyssä esitteessä kirjoitetaan puista: ”Puut ovat tärkeitä. Elämänpuu on yhteinen juutalaisille, kristityille ja muslimeille. Bodhipuu, jonka alla Buddha istui valaistuessaan, on kaikkien buddhalaisten pyhä puu. Hindut kertovat ikuisesta, siunatusta viikunapuusta ja monesta muusta pyhästä puusta. Myös vanhoissa myyteissä on tärkeitä puita – kuten skandinaavien saarni Yggdrasil tai Kalevalan pyhä pihlaja!” Salista löytyy lisäksi pyöreitä kalentereita, jotka ovat peräisin eri perinteistä ja aikakausilta. Huoneeseen on myös maalattu vuoden 2017 kalenteri kiertämään seiniä.

– Tänne kalenteriin onkin merkitty erilaisia juhlia ja kuvia niistä. Lapset ovat saaneet kirjoittaa seinälle myös oman syntymäpäivänsä. Huomaan, että täällä on käynyt jo paljon vierailijoita. Pitkän pöydän ääressä saa tehdä erilaisista materiaaleista oman koristeen ja ripustaa sen puuhun haluamansa kuukauden kohdalle.

– Ensimmäisen salin lukunurkka vaikuttaa viihtyisältä ja inspiroivalta ja innostaa varmaankin tarinankerrontaan.

– Annantalossa tapahtuu tosiaan koko ajan paljon kaikkea. Kun tätä ohjelmavihkoa katsoo, huomaa tarjonnan olevan todella monipuolista. Löytyy teatteria, elokuvaa, sirkusta, värikylpyä ja mahdollisuuksia tehdä taidetta eri muodoissa.

– Houkutteleva kahvintuoksu! Palataanko vielä kirjakahvilaan?

– Joo! Mitataan ne kahvilan seinät näyttelyä varten ensin!

© Tarusola

Please follow and like us:
RSS
Follow by Email
Facebook
Google+
http://www.tarusola.fi/kielikuvakohtaamisia/nayttely/annantalossa/
Twitter

Kuvailua aistimassa

Kahden ystävän tapaaminen Suomen Kuurosokeat ry:n kommunikaatiopäällikön Riitta Lahtisen kanssa eräänä helmikuun päivänä

– Oli todella mukava tutustua Kulttuurin yhdenvertaisuus -foorumin Koskettavin veistos -näyttelyssä Kaarisillassa, Riitta.

– Siellä oli jännittävää kokea veistokset eri tavalla kuin yleensä – kosketellen.

– Tosi hienoa, että saatiin sinut vieraaksemme, Riitta!

– Teet mielenkiintoisia juttuja! Olet perehtynyt laajasti sekä kuvailuun että kosketusviestintään tutkimalla kumpaakin ja kirjoittamalla niistä. Tänään olisikin mielenkiintoista kuulla niistä tarkemmin!

– Millaista työsi Suomen Kuurosokeat ry:ssä on?

– Teen työtä Kommunikaatiopalveluissa, olen kommunikaatiopäällikkö. Työalueeni on koko Suomi. Opetan ja kehitän, tutkin ja teen materiaalia kuulonäkövammaisten ja kuurosokeiden eri kommunikaatiomenetelmistä. Näitä ovat mm. sormittamiset, viittominen kädestä käteen, tiedon saanti haptisesti, kuvailun eri menetelmät. Valmiit materiaalit tulevat meidän www-sivuille , ja ne ovat siellä kaikkien käytössä, palveluiden alta löytyy kohta kommunikaatiopalvelut.

Aisti kuvailu -kirjanne käsittelee kuvailua eri tilanteissa. Siinä puhutaan myös visuaalisesta lukutaidosta, jota kuvailijalla tulisi olla. Miten visuaalista lukutaitoa voi harjoitella?

– Visuaalinen lukutaito kehittyy harjoitellessa. Kun kuvailee paljon ääneen näkövammaiselle, kertoo mitä näkee ja kuuntelee kysymyksiä. Näin oppii huomaamaan, mikä kuvailussa toimii visuaalisesta puheelle kääntämisessä. Vastaanottajien kysymykset ja kommentit ohjaavat paljon kuvailun suuntaan vuorovaikutteisessa tilanteessa. Uskon myös, että piirtäminen, käsillä kuvailu, taiteihin perehtyminen, historian lukeminen… kaikki auttaa. Kuvailtavaa on paljon, oikeastaan kaikki, mitä on ympärillä. Kun kuvailin vaakunoita miehelleni, luimme niistä lisätietoja, aloin myös nähdä vaakunoissa olevia symboleja, joita en ollut ennen huomannut. Urheilutilanteita kuvaillessa eri tekniikoihin perehtyminen harjaannuttaa näkemään liikettä. Visuaalisen lukutaidon ohella myös auditiivinen kuuntelutaito on yhtä tärkeää kuulovammaiselle äänimaailmaa kuvaillessa. Musiikkia kuunnellessa instrumenttien erottaminen liittyy tähän taitoon.

– Mitä muita ominaisuuksia ja taitoja kuvailija tarvitsee visuaalisen lukutaidon lisäksi?

– Laajaa sanastoa, uteliaisuutta, olla tietoinen omista ympäristön poimimista tiedoista. Äänen käyttöä, nopeaa päättelykykyä ja informaation yhteen liittämistä. Myös eri kuvailun menetelmien liittämistä osaksi ympäristön kokemista.

– Entä miten kuvailija voi kehittää eri aisteja?

– Tekemällä ja kuuntelemalla paljon ympäristöä ja erilaisia kuvailuja lappujen alla ns. sokkona. Itse käytän silmälappuja ja korvakuulokkeita. Herkistytän kehoa vastaanottamaan erilaisia viestejä. Kannattaa kokeilla syödä joskus sokkona vaikkapa ravintolassa tai kävellä erilaisilla pinnoilla ja kauppakeskuksissa (miettiä mitä kauppoja on) tai vaikka vain toimia kotona lappujen alla.

– Olemme kuulleet puhuttavan kuvailusta ja kuvailutulkkauksesta. Mikä niiden ero on?

– Kuvailutulkkaus lyhyesti on visuaalisen sanallistamista. Kulttuuripalvelu on ansiokkaasti ajanut taiteiden, taideteosten, elokuvien ja teatterin kuvailutulkkausta. Kuvailun näen laajempana kuin vain taide-esitysten kuvailemisen. Kaikkea voidaan kuvailla. Kuvailuun liittyy myös eri menetelmien käyttö, kuten kohteiden tutkiminen eli haptinen tutkiminen, keholle piirtäminen, 3D-tuotteet, äänikuvailu, kuvat, liikkeillä kuvailu eli tilanteessa kohteen kokeminen kokonaisvaltaisesti.

– Voiko kuka tahansa kuvailutulkata?

– Olen kuvailutulkki ja olen käynyt siihen koulutuksen. Olen viittomakielen tulkki ja olen saanut siihen koulutuksen. Olen opettaja ja olen saanut siihen koulutuksen. Osaan suomea, mutta en ole saanut koulutusta suomen kielen opetukseen. En siis lähde sitä opettamaan. Ajattelen, että jokainen henkilö käyttää perustason kuvailua joka päivä. Ammatillisella tasolle pääsemiseksi tarvitaan kuitenkin koulutusta ja harjoitusta.

– Eri vastaanottajaryhmien välillä on eroja. Miten tämän voi ottaa huomioon vuorovaikutuksessa ja erityisesti kuvailussa?

– Itse olen opiskellut tätä vuosien mittaan eri koulutuksissa. Ikä- ja kulttuurierot vaihtelevat. Lasten sanasto on jo erilaista. Kokemustausta, kuvailtavien kohteiden tuttuus jne. Kun menimme mieheni kanssa Floridaan avaruuskeskukseen, mieheni tiesi, että en tunnista kaikkia raketteja. Niinpä hän osti mukaan pienoismallit kaikista, joita näyttämällä pystyin kertomaan, mikä raketti on kyseessä ja miten se on näytillä. Lapsille kuvaillessa sanasto on jo eri. Syntymäsokeille lapsille on käsitteet opetettava konkreettisesti. Viittomakieliset ovat siinä suhteessa onnekkaita, että heidän kielijärjestelmänsä rakentuu niin, että asiat ovat tietyillä paikoilla, kolmiuloitteisesti. Puheella kuvaillessa kuvailu on lineaarista sanojen virtaa.

– Soveltuvatko Aisti kuvailu -kirjassa olevat harjoitukset mielestäsi myös perusopetukseen?

– Kirja on hyvä perusteos esimerkkeineen ja harjoituksineen. Sitä käytetään kuvailun opetuksessa.

– Olet kehittänyt väitöstutkimuksesi myötä kosketusopin, joka perustuu haptiisien käyttöön. Voisitko kertoa tästä hieman tarkemmin?

– Kosketusviestit ovat luonnollinen osa humaania kontaktia. Jo vauvana saamme kosketusopin perusteita kehollemme. Jokaiseen kosketukseen liittyy tapa tuottaa se eli kielioppi.Koska parisuhteeni ja vuorovaikutukseni mieheni kanssa perustuu kosketukseen, huomasin nopeasti, että viesteihin liittyi eri tuottamisen tapoja – painovoima, liike, liikkeiden suunta, rytmi, vauhti, alue jne. Aloin tutkimaan niitä. Kutsun näitä hapteemeiksi. Minulle nämä ovat kuin sanojen foneemit.

– Miten kiinnostuksesi alkaa kehittää haptiiseja lähti liikkeelle?

– Kun mieheni kuulo- ja näkövamma eteni, olimme uusien mahdollisuuksien ja valintojen edessä. Mieheni Russ aloitti 1990-luvulla musiikkiterapian opinnot Sibelius Akatemiassa ainoana kuurosokeana opiskelijana. Ensimmäisellä oppitunnilla kuunneltiin musiikkia ja kerrottiin tarinaa. Mieheni tunsi musiikin vibraationa – ja tarinan kosketuksen kautta! Siitä lähti 20 vuotta kestänyt kosketusviestien eli haptiisien kehittäminen ja tutkiminen. Olen onnekas, kun sain ja saan arjessani paljon kosketusviestejä (en sekoita näitä seksuaaliseen kosketukseen!). Kutsumme tietoisen kosketusviestien järjestelmää sosiaalishaptiseksi kommunikaatioksi. Haptiisien eli kosketusviestien tuottaminen on hapteeraamista.

Kehotarinoita haptiiseilla. Kosketusviestejä kaikenikäisille (2014) -kirjassa, jonka olet kirjoittanut yhdessä Russ Palmerin kanssa, käsitellään muun muassa tunnehaptiiseja. Mitä tunnehaptiisit ovat?

– Tunnehaptiisit ovat kosketuksella tuotettuja eli hapteerattuja viestejä. Jos ei näe toisen kasvojen ilmeitä tai kuule tunneilmaisuja puheesta, voidaan ne tuottaa esimerkiksi käteen tai selkään. Esimerkiksi kun olemme kyläilemässä mieheni kanssa ja keskustelemme kaikki vuorotellen, voin hapteerata mieheni jalkaan huomaamattomasti omat palauutteeni ja ilmeet. Jos olen samaa mieltä, se on kyllä-palaute (ns. taputus). Tähän liittyy, mikä on myönteisyyteeni laatu. Jos olen kovasti samaa mieltä, niin painovoima ja vauhti muuttuu. Jos epäröin, niin painovoima on kevyempi, rytmi rauhallisempi. Tunnehaptiisit sellaisenaan voivat olla kuin hymiöt. Hymy on kaari, nauru on kuin kehon nopea värähtely, kosteat silmät / kyyneleet ovat kyyneleitä. Ilmehaptiisit löytyvät myös www-sivuiltamme.

– Milloin ja missä viimeksi Suomessa koit näyttelyn, joka oli erityisen koskettava?

– Suomessa hmm…. Minulla on mieheni kanssa vahvana kehollisena kokemuksena Waterloon museossa 15 minuutin Wellingtonin ja Napoleonin taistelu kolmiulotteisena filminä. Jaoin sen Russin kanssa kuvailuna keholle kosketuksella ja liikkeellä. Filmin päätyttyä olimme muutaman hetken hiljaa, hengästyneinä yhteisestä kokemuksesta. Kyyneleet valuivat meidän molempien kasvoilta. Suomessa se oli viime syksyn Kosketeltavin veistos -näyttely, jossa Santeri, täysin kädestä käteen viittova henkilö, kertoi, miten hän saavuttaa taiteen; pelkkä kuvailu ei riitä, on saatava mahdollisuus itse saada tietoa omilla aisteilla, tutkimalla ja koskettamalla.

– Olisi hienoa, jos tällaisia näyttelyitä järjestettäisiin Suomessa enemmänkin.

– Paljon kiitoksia todella antoisasta keskustelusta, Riitta!

© Tarusola, Riitta Lahtinen (riitta.lahtinen@icloud.com)

Please follow and like us:
RSS
Follow by Email
Facebook
Google+
http://www.tarusola.fi/kielikuvakohtaamisia/kuvailu/kuvailua-aistimassa/
Twitter

OOO:ssa

Kahden ystävän kohtaaminen lastenkirjaprojektin keskellä

– Hei, Sini! Olisiko nyt hyvä hetki puhua lastenkirjaprojektistamme, kun kirja Mainio matkatoimisto: Oivallisten Otusten Osakeyhtiö, tuttavallisesti OOO, on jo julkaistu?

– Joo! Meiltä onkin kyselty paljon kirjan tekemisen vaiheista. Esimerkiksi siitä, oliko teksti olemassa ennen kuvia vai onko niitä tehty samaan aikaan, kun kuulemma tekstin ja kuva toimivat niin hyvin yhdessä.

– Onpa hienoa, että tiivis yhteistyömme on välittynyt myös lukijoille!

– Muistan joskus kauan sitten heittäneeni ilmoille ajatuksen yhteisestä lastenkirjaprojektista. Oltiin muistaakseni lasten kanssa Luonnontieteellisessä museossa. Siinä taisi mennä pari vuotta, kun yllättäen sulla olikin hauska idea, johon lähdin ilolla mukaan. Tarinarunko tarvittiin tietysti ennen kuvien syntymistä, mutta ilokseni pääsin myös tarinan suunnitteluun mukaan jo alkuvaiheessa. Mistä se tarina niin yllättäen sai alkunsa, Satu?

– Se oli hauska hetki! Se oli syksyllä 2013. Olin Pasilan kirjastossa kirjoittamassa ihan muita tekstejä. Päätin pitää tauon ja siirryin istumaan luontokirjojen hyllyn lähellä sijaitsevan pöydän ääreen. Katseeni vaelsi hyllyn kirjoissa ja pysähtyi Eläimet-kirjaan. Tartuin siihen ja sivuja selatessani kirjasta löytyi nimeltään ja ulkonäöltään toinen toistaan kiehtovampia eläimiä, esimerkiksi kalju-uakari, vaippamölyapina, munkkisaki ja täpläkuskus. Kirjoitin nimiä muistivihkooni, ja yhtäkkiä mulle tuli ajatus: mitä jos nämä omalaatuiset otukset työskentelisivät ihmisten lähdettyä koteihinsa toimistossa, joka järjestää matkoja kyseisten eläimien kotimaihin. Bussissa matkalla kirjastosta hakemaan lastani koulusta alkoi mielessäni pulputa erilaisia riimejä. Soitin koulun läheltä heti sulle, Sini, ja esittelin ideaa.

– Se oli tosi yllättävä ja ilahduttava puhelu! Sain sen saman mainion kirjan sulta myöhemmin lahjaksi.

– Musta meidän yhteistyössä on ollut loistavaa, kun olen aina voinut esitellä sulle mitä villeimpiä ideoitani etkä ole koskaan torpannut niitä vaan antanut kannustavaa palautetta. Varsinkin siinä varhaisvaiheessa, kun vasta totuttelin luovaan työskentelyyn ja taidekirjoittamiseen, se oli mulle tosi tärkeää. Olen oppinut sulta paljon muutenkin luovuudesta, joka oli pitkään omassa työssäni opettajana ja tutkijana hieman taka-alalla. Nykyisin luovuus on vahvemmin läsnä kaikessa tekemisessäni.

– Samaa voin sanoa omasta suhteestani kirjoittamiseen. Itselleni kirjoittaminen on ollut aina vaikeaa, vaikka tarinoita syntyisikin, saavat ne usein vain kuvallisen muodon. On ollut myös hauska päästä seuraamaan riimien syntymistä. Riimiparien rajat ja mahdollisuudet vaikuttivat tietysti myös kuvitukseen.

– Riimittelyssä jouduin myös pohtimaan paljon muotoa ja kieltä. Halusin kertoa tarinan riimimuodossa mutta yksittäisten runojen sijaan laajempana tarinana. Koen sen olevan ikään kuin funktionaalista runoutta. Riimimuodon valitsin kielellisen leikittelyn ja sen hyötyjen takia. Jossain vaiheessa kokeilin kertoa tarinan suorasanaisesti, mutta se ei tuntunut yhtä omanlaiseltaan kuin riimimuotoinen. Riimit ovat hioutuneet matkan varrella aika paljon varsinkin kriittisen kirjailijaystäväpalautteen ansiosta.

– Myös kuvien muoto mietitytti paljon. OOO:ssa pääsin tekemään ensimmäistä kertaa kuvitusta lastenkirjaan. Minkä tekniikan valitsen? Millä tyylillä toteutan kuvituksen? Koska kirjan yksi idea oli tuoda esiin luonnon mahtavaa monimuotoisuutta, päätin olla aika uskollinen eläinten ulkomuodolle ja yrittää saada niistä mahdollisimman ilmeikkäitä. Paljon tässä projektissa opin kuvittamisesta myös kantapään kautta ja paljon on varmasti vielä opittavaa.

– Me pohdittiin paljon myös kirjassa käsiteltävää työn tekemistä ja toimistoa miljöönä. Tähän liittyi myös pohdinta joistakin vähän vaikeammista sanoista, kuten osakeyhtiö, herkkähipiäinen tai meditoida. Myös eläinten nimet herättivät pohdintaa. Jotkut ovat aika monimutkaisia, mutta kuitenkin mielestämme tärkeitä pitää sellaisina. Kirjaa luetaan suurimmaksi osaksi aikuisen kanssa, joten aikuinen voi auttaa selittämällä vaikeita sanoja. Myös eläinten nimijärjestelmän kaksi eri versiota tuottivat hieman pulmia: mitä järjestelmää käyttää? Me yritettiin kuitenkin pysyä mahdollisimman johdonmukaisesti kyseisen inspiraationa toimineen eläinkirjan versioissa. Tarina kasvoi ajan kuluessa. Pellervo Puukenguru otettiin mukaan lapsinäkökulman takia. Ajattelimme, että lapset voivat samastua uteliaaseen ja kyselevään Pellervoon ja hänen kauttaan nähdä toimistomaailman eri tavalla.

– Ensimmäinen versio oli tosiaan aika erilainen ja myös paljon lyhyempi. Olen kyllä tosi iloinen, että Pellervo saapui seikkailemaan. Jos kirjaa oltaisiin tehty tiukalla aikataululla, Pellervoakaan ei olisi syntynyt. Vaikka en seuraavaa kirjaa haluaisi tehdä ihan yhtä pitkään ja kaiken muun ohessa, oli kiireettömyydestä kyllä hyötyäkin. Tarinan lopussa toimistoon saapuvat ihmiset, jotka muistuttavat ulkoisesti eläinhahmoja. Vaikka se oli hauska ajatus, aiheutti se myös haasteita siinä miten monimuotoisuus toteutetaan ihmishahmojen ulkonäössä. Hahmot ovat koomisia, ja toimistossa on yleensä tietty hierarkia. Miltä näyttää sihteeri tai pomo? Myös eläimet saavat eri kulttuureissa erilaisia merkityksiä, joten tulkinta voi viedä moneen suuntaan.

– Se, että me ollaan tehty kirjasta myös saksankielinen versio, vaikutti myös kuvitukseen. Joitakin hahmoja lisättiin, koska ne mainitaan vain toisen tarinan riimeissä. Esimerkiksi suomalaisessa tekstissä ei ole pieniä kettuja, jotka nauravat saksalaisessa tekstissä:

Gisela Gaur stolpert über Baos Spielsachen.
Im Hintergrund fangen die kleinen Füchse an zu lachen.
Gisela beginnt wütend zu brüllen:
„Wer will meinen Arbeitsplatz mit Spielzeug überfüllen?“

– Kirjaan vaikutti paljon myös se arvokas palaute, jota saatiin erilaisilta testiryhmiltä. OOO:ta lukivat lapsiperheet sekä tekstin ja kuvan ammattilaiset. Myös meidän omat lapset tekivät hyviä huomioita, jotka jalostivat lopputulosta.

– Tarinan pituus arvelutti välillä: mitä jätetään pois vai jätetäänkö? Vähän loppujen lopuksi jäi pois. Toimistossa päiväsaikaan työskenteleviä ihmisiä kirjan lopussa mietittiin viimeiseen asti. Ratkaisu jättää heidät tarinaan lienee ihan onnistunut. Lukijoiden palautetta on tietysti kiva saada tästäkin.

– Kirjan nimeäkin tuli pohdittua pitkään. Alkujaanhan se oli Omalaatuisten Otusten Osakeyhtiö. Siinä ehkä korostui erilaisuus liikaa, miksi vaihdoimme adjektiivin oivallisiksi. Koska nimi aika pitkä, mietimme saamamme palautteen perusteella, olisiko Mainio matkatoimisto parempi. OOO-lyhenne on kulkenut matkassa mukana alusta asti.

– Tuntuu, että molemmista nimistä on tykätty. Ainakin kuulemani palaute on ollut hyvää. Seuraavan kirjan tekemisessä ollaankin jo paljon viisaampia. Kyllä tämä on ollut todella opettavainen prosessi. Oman kokemuksen kautta arvostan entistä enemmän lastenkirjojen tekijöitä.

– Tästä eteenpäin on hyvä jatkaa! Mieluiten ei ilman Tyyne Tyrskykatkaa.

© Tarusola

Please follow and like us:
RSS
Follow by Email
Facebook
Google+
http://www.tarusola.fi/kielikuvakohtaamisia/lastenkirja/ooossa/
Twitter