Lue minut -kirjan äärellä

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä kesäkuun lopun päivänä

– Kesä ja kärpäset! Ihana nähdä maagisen valon vuodenaikana, Sini!

– Kyllä, Satu! Valoa ja lämpöä on riittänyt viime viikkoina.

– Oletko jo ehtinyt tutustua vinkkaamaani tänä vuonna ilmestyneeseen Lue minut -kirjaan, jonka on kirjoittanut Siri Kolu ja kuvittanut Sanna Pelliccioni? Kirjaa esitellään sen takakansitekstissä näin: ”Kirja on ovi kaikkiin mahdollisiin maailmoihin. Kuvittaja Sanna Pelliccionin visuaaliset syväsukellukset ja kirjailija Siri Kolun inspiraatiota kutkuttavat tekstit ja sanataidetehtävät kutsuvat kertojan esiin jokaisesta.”

– Olen kyllä. Millaisia ajatuksia kirja sinussa herätti?

– Kirja on mun mielestä viehättävä: visuaalisesti houkutteleva ja innostavasti kirjoitettu. Sen takakansitekstissä luvataan: ”Avaa minut. Minä lupaan sinulle yllätyksen. Se odottaa jo sinua. Kokeile vaikka.” Mua ei ole yleensä helppo yllättää, mutta tällä kertaa yllätys onnistui täydellisesti. Kirjan lyhyys, vain 32 sivua, tuntui nimittäin ensin kovin niukalta. Silmäillessä huomio kiinnittyi suuriin kuviin. Syntyi ensivaikutelma, että kirjassa olisi vain vähän sisältöä. Syventyessäni tarkemmin teokseen katsantokantani muuttui ja yllätyin todellakin – erittäin positiivisesti!

– Olen aina tykännyt tosi paljon Sanna Pelliccionin kuvituksista, ja tämäkin kirja on hieno visuaalinen kokonaisuus.

– Vaikka kirjoittaminen ja lukeminen kuuluvat työn puolesta jokaiseen päivääni joka tapauksessa, tämä kirja pystyy jollain kiehtovalla tavalla innostamaan ja jopa liikuttamaan kirjallisuuden ystävää erityisesti. Sen tekstejä lukiessa mieleni on monesti tehnyt hihkaista: ”Juuri näin! Ihan mahtavasti kirjoitettu!” Pidän myös kirjan ilmavasta taitosta: Joka sivulla on ensin lyhyt tunnelmaa nostattava vähän johdantotekstin tyyppinen katkelma, jonka jälkeen on hieman tilaa – ikään luova tauko omille ajatuksille – ja sitten tehtävät. Jokaisen aukeaman toisella sivulla oleva isokokoinen kuva saa puolestaan vietyä ajatuksia ja herätettyä tunteita uudella tavalla.

– Kirjan kuvat tosiaan herättelevät mielikuvitusta ja tarjoavat runollisella tavalla näkökulmia siihen, mitä kaikkea kirjat voivat antaa lukijoilleen. Pelliccioni on taitava visuaalisten tarinoiden kertoja. Lue minut! -näyttelyn pedagogisesta materiaalista selviää, että kirjan ja tekstien lähtökohtina olivatkin juuri Pelliccionin ajatukset kirjojen merkityksestä ja aiheesta piirretyt kuvat.

– Sanataidetehtävät on jaettu kahteen kategoriaan: aikuisille ja varhaisnuorille. Kirjan käyttäjää rohkaistaan kuitenkin tarttumaan aukeamalla juuri niihin tehtäviin, jotka kokee houkutteleviksi ja käyttämään aikaa tehtäviin omassa rytmissään. Löysin heti itseäni innostavia tehtäviä kummastakin ryhmästä. Kaikki tehtävät ovat puhuttelevia. Jotkut vaativat enemmän aikaa, ja jotkut voi tehdä nopeastikin. Ensimmäinen tekemäni tehtävä on jännä ajatusleikki: ”Jos saisit lukea vain kymmentä kirjaa loppuelämäsi ajan, mitkä ne olisivat?” Harjoituksessa kehotetaan lisäksi pyytämään kahta läheistä ystävää tai kiinnostavaa ihmistä tekemään omat listansa ja vertailemaan niitä sekä pohtimaan, mitä listat kertovat tekijöistään. Tässä on mun lista ja nuortenkirjaikäisen Suvin lista. Millainen sun lista olisi, Sini?

– Mulle listojen tekeminen on aina ollut todella vaikeaa ja niin on nytkin. Tuntuu, että moni tärkeä kirja unohtuu. Toisaalta tuntuu, että kauan sitten luetut pitäisi lukea uudelleen, jotta tietäisi kolahtaako ne samalla tavalla nyt kuin esimerkiksi 20 vuotta sitten – tai jossain tietyssä elämäntilanteessa. Helpompaa olisi listata suosikkikirjailijoita kuin teoksia. Mutta tässä tulee mun lista. Eivätkä kirjat ole siis missään tärkeysjärjestyksessä. 

– Mitä listat kertovat meistä? Jännä kurkistaa toisen elämään kirjalistan kautta! Suvin kirjat tunnen hyvin; hänellä on usein luennassa laajatkin sarjat. Sun kirjalistassa oli monta teosta, joiden näkemisestä hämmästyin mutta ihan iloisesti. Huomasin jostain syystä odottaneeni ihan toisia kirjoja listallasi.

– Mielenkiintoisia valintoja teillä! Yllätit kyllä monipuolisella listallasi, Satu! Osan noista olen itsekin lukenut. Suvin kirjat on mulle vähän vieraampia.

Lue minut -teos huokuu tekijöidensä rakkautta kirjoihin. Tekijät kertovat suhteestaan kirjoihin ja kirjoittamiseen Hanna Hyvärin kirjoittamassa jutussa Harjoita mieltäsi kirjoittamalla. Jutusta löytyy myös kirjoitusharjoituksia ja hauska Siri Kolun täyttämä kirjallinen lääkekaappi lukuvinkkeineen eri elämäntilanteisiin ja tunnetiloihin.

Siri Kolu. Otava. Kuva Toni Härkönen 2015.
Sanna Pelliccioni. Otava. Kuva Jonne Räsänen 2018.

Lue minut -kirjaan liittyy sen pedagogisen oppaan lisäksi myös samanniminen näyttely.

– Oppaan perusteella näyttely vaikuttaa elämykselliseltä ja tarjoaa paljon toiminnallisuutta ja kehollisia kokemuksia. Kirjoja, lukemista ja kirjoittamista lähestytään moniaistisesti. Tehtäviin liittyy tiloja, paikkoja, esineitä ja kokemuksellisuutta. Myös kirjojen visuaalinen kieli on huomioitu. Pedagogisen oppaan tehtävissä ohjataan esimerkiksi tutkimaan näyttelyn kuvia ja kirjoittamaan tai piirtämään niiden pohjalta.

– Näyttely kiertää Suomea ja on esimerkiksi elokuussa Espoossa. Yritetäänkö päästä tutustumaan siihen silloin?

– Ehdottomasti!

– Kiitos kivasta keskusteluhetkestä ja Otavalle arvostelukappaleesta. Muuten, heinäkuussahan on luvassa kesäisiä reissuja. Siitä tuli mieleeni Kirjan talo ja heidän kaksi inspiroivaa verkkokurssiaan, joita olen tekemässä kaikkien töiden ohella. Haluaisitko kuulla niistä lisää ensi kerralla?

– Totta kai haluan!

© Tarusola

Please follow and like us:
RSS
Follow by Email
Facebook
Google+
http://www.tarusola.fi/kielikuvakohtaamisia/kirja/lue-minut-kirjan-aarella/
Twitter

Taidepedagogia tapaamassa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä toukokuun lopun päivänä

– Moi, Sini! Kiva nähdä näin kesäisissä tunnelmissa täällä Oodissa! Joko loma häämöttää?

– Häämöttää kyllä, mutta vasta heinäkuussa.

– Oli tosi mielenkiintoista käydä tutustumassa taidepedagogin työhön työpaikallasi.

– Kiva kun kävit ja teit lehtijutun kautta varhaiskasvatuksessa tapahtuvaa taidekasvatusta tutuksi.

– Juttu Taidepedagogi kasvua tukemassa varhaiskasvatuksessa ilmestyi tosiaan Suomenopettajat-lehden helmikuun numerossa (1/2019). Palataanko vielä hetkeksi niihin tunnelmiin?

– Palataan vaan!

– Kollegasi Tomas De Ritan kanssa juteltiinkin tasan vuosi sitten taidepedagogin työstä, ja nyt sain kuulla ja nähdä paljon lisää sun kokemuksista, sähän olet yksi Vantaan kaupungin palveluksessa olevista taidepedagogeista.

– Ensimmäinen lukuvuosi tässä työssä alkaa olla lopuillaan. Esikoulutodistukset on jaettu ja osa lapsista siirtynyt kesälomalle. Ilokseni saan jatkaa samassa Vesilintujen esikouluryhmässä myös ensi vuoden.

– Vierailin teidän ryhmässä tammikuussa, ja silloin juteltiin monista työhösi liittyvistä asioista. Kerroit taidepedagogin roolista päiväkodin arjessa ja yhteistyöstä muun henkilökunnan kanssa näin: ”Olen ensimmäinen taidepedagogi, joka on toiminut nykyisessä päiväkodissani. Tämä on myös itselleni uusi työnkuva, joten roolini on muotoutunut vähitellen syksyn aikana vuorovaikutuksessa ryhmän lasten ja aikuisten kanssa. Taidepedagogi on osa oman ryhmänsä kasvattajatiimiä. Osallistun kaikkeen ryhmän päivittäiseen toimintaan, jota suunnitellaan viikoittain yhdessä, jotta taidetoiminnasta tulee osa laajempaa pedagogista kokonaisuutta. Vantaalla taidepedagogin työ on osa-aikaista eikä hän ole kasvatusvastuullinen.

                      Meidän 20 lapsen eskariryhmässä toimii lisäkseni kaksi lastentarhanopettajaa ja lastenhoitaja. Jokaisella on omat vahvuutensa ja yhdessä sovitut vastuualueensa. Kuvataidejuttuja tehdään usein pienryhmissä pitkäkestoisina projekteina mutta myös vapaan leikin lomassa lasten aloitteista innostuen. Sanoisin, että roolini on olla lapsille turvallinen aikuinen, joka kuuntelee ja tarjoaa uusia välineitä itseilmaisuun, herättelee mielikuvitusta ja tutkii heidän kanssaan maailmaa taiteen ja leikin keinoin.”

– Vuoden aikana on tosiaan työskennelty paljon eri materiaalien ja tekniikkojen parissa. On hienoa huomata, miten lasten yksilölliset vahvuudet pääsevät esiin, kun tarjotaan monipuolisesti tapoja olla luova.

– Lehtijutussa mainitset, että tammikuuhun mennessä olitte jo ehtineet tehdä paljon: ”Syksyllä ryhmän toimintaa suunniteltiin yhdessä lasten kanssa. Kyselin heiltä kiinnostuksen kohteita, kuuntelin ja tein myös havaintoja siitä, millaisiin puuhiin lapset hakeutuivat leikkiessään. Olen yrittänyt käyttää toiminnassa mahdollisimman paljon eri materiaaleja ja työskentelytapoja. Olemme muun muassa muovailleet, maalanneet valolla ja väreillä, piirtäneet, rakennelleet, ohjelmoineet ja valokuvanneet. Teemat ovat usein liittyneet ajankohtaiseen toimintaan. Esimerkiksi syksyllä eskarissa käsiteltiin paljon ystävyyttä ja tehtiin ryhmälle yhteiset säännöt. Taidetoiminnassa pidempi projekti oli omien hahmojen luominen ja ystävyyden talon rakennus. Talo muodostui yksittäisistä kodeista, joita rakennettiin kierrätysmateriaaleista. Lapset saivat halutessaan kertoa omista hahmoistaan, ja tarinoita myös kirjoitettiin muistiin.

                      Ryhmässä on myös tehty robotteja. Niiden teko lähti yhden lapsen toiveesta, ja mukaan pääsivät kaikki halukkaat. Roboteista oli puhuttu syksyn aikana paljon, koska osaa lapsista aihe tuntui kiinnostavan. Olemme myös opetelleet ohjelmoinnin alkeita Blue-Bot -lattiarobottien avulla. Ennen rakentelua puhuttiin taas vähän ohjelmoinnista ja siitä, miten robotteja on suunniteltu eri tarkoituksiin ja katseltiin kuvia. Totesimme myös, ettei näitä robotteja ehkä saataisi itsestään liikkuvaksi, vaan ne liikkuvat valmistuttuaan mielikuvituksen ja leikkienergian avulla. Roboja on vielä tarkoitus animoida, ja niille keksitään ääniä.”

– Keväälläkin on ehditty tekemään paljon. Meillä oli alkuvuodesta pitkä animaatioprojekti. Lapset keksivät pareittain animaation tarinan, tekivät hahmot joko muovailuvahasta tai legoista ja toteuttivat stop motion -animaation iPadeilla. Siinä animaatio muodostuu yksittäisiä kuvia yhdistämällä.

– Kuulostaa tosi kivalta! Miten projekti sujui?

– Tarinat syntyivät aika helposti, kun hahmot oli luotu, mutta monelle oli aluksi vaikeaa ymmärtää animaation tekniikkaa. Sitä harjoittelimme ensin Piksillaatio-animaation avulla. Siinä lapset toimivat itse animoitavina nukkeina. Myös yksinkertaista tarinan rakennetta havainnollistamaan löytyi hyvä ohjelma Toontastic. Projekti sujui kaikilta pareilta lopulta tosi hienosti, ja animaatiot esitettiin myös vanhemmille kevätjuhlassa.

– Niin, kerroitkin lasten aktiivisuudesta: ”Meillä on kyllä todella innokkaita ja taitavia eskareita. Tuntuu, että kaikesta innostutaan ja kaikkea uutta kokeillaan ennakkoluulottomasti. Alkuun lapset eivät välttämättä osanneet oikein kertoa omista toiveistaan, mutta nyt ehdotuksia tulee päivittäin. Yritän tarttua kaikkeen ja miettiä myös, miten toisin aiheisiin taiteen kautta jotain uutta näkökulmaa ja uusia materiaaleja. Joitain ideoita saatetaan työstää pienimuotoisesti vain muutaman lapsen kanssa ja jostain taas innostutaan pidemmäksi aikaa.”

– On ollut mahtavaa seurata lasten kasvua ja kehitystä vuoden aikana. Ryhmässä on opittu paljon tuleville koululaisille tärkeitä taitoja.

– Oli mielenkiintoista kuulla, miten kieli ja kielitietoisuus näkyvät taidepedagogin työssä: ”Ryhmä, jossa toimin, on kielellisesti todella monimuotoinen, ja kielistä tulee keskustelua joka päivä monissa eri tilanteissa. Esimerkiksi ruokapöydässä saatetaan tutkia lasten vaatteissa olevia tekstejä ja kuvia, tehdä sanavaihtareita, keskustella suomen kielen sanojen merkityksistä ja nimetä ruokia lautasella. Yritän puhua selkeästi ja saatan selittää sanoja, joiden ajattelen olevan lapsille uusia, ja toistaa ne useaan kertaan. Tietysti ohjatessani taidetyöskentelyä yritän muokata ohjeet mahdollisimman yksinkertaisiksi havainnollistaen asiaa myös näyttämällä. Kuvien käyttö on yleensäkin todella monipuolista. Ryhmässä käytetään kuvakortteja, lasten tekemistä kuvista keskustellaan, tableteilta katsotaan kuvia ja etsitään tietoa päivän aikana syntyviin moniin kysymyksiin. Osa kasvattajista käyttää myös viittomia. Taiteeseen ja työskentelyyn liittyy paljon sellaista sanastoa, joka on lapsille uutta. Työskennellessä tulee vähitellen tutuksi myös visuaalinen kieli sekä taiteen tavat tutkia ja kertoa.”

– Taisit kirjoittaa jutussa enemmänkin kieleen liittyvistä havainnoistani.

– Joo, kirjoitin, miten suomea opettelevat lapset tarvitsevat näkemyksesi mukaan tukea ja mikä on roolisi siinä: ”Itse yritän olla aina käytettävissä, kun lapsi tekee aloitteen esimerkiksi yhteisestä lukuhetkestä. Vaikka päiväkodissa luetaan paljon kirjoja, saattaa lasta kiinnostavan kirjan teksti olla vielä liian vaikeaa, ja keskittyminen herpaantuu nopeasti. Helpommat kirjat taas ovat ehkä turhan yksinkertaisia eivätkä siksi jaksa kiinnostaa. Kyky ilmaista itseään ja ymmärtää muita vaikuttaa paljon myös yhteisen leikin sujumiseen. Jos ei pysty neuvottelemaan leikin kulusta ja omasta roolista siinä, joutuu usein ehkä tyytymään muiden antamaan rooliin, joka ei ole aina sitä, mitä itse haluaisi.”

– Monella kielitaidon kehittyminen näkyy leikkien monipuolistumisena ja suoranaisina kielellisinä ihmeinä. Esimerkiksi kaksi suomea haltuun ottavaa lasta on alkanut yllättäen puhua suomen ja kotikielensä lisäksi englantia. Vielä syksyllä suomi vaikutti orastavalta eikä englantia kuulunut lainkaan.

– Tuo on loistava esimerkki monikielisen lapsen kielellisestä kehityksestä. Kielet saattavat muhia lapsen mielessä varsin intensiivisesti, vaikka pinnallisesti tarkasteltuna niitä ei näkyisi eikä kuuluisi lainkaan. Kehittyvän kielitaidon kartoittamiseen ja tukemiseen tarvitaankin paljon aikaa ja armoa, mikä on haaste kiireisessä arjessa.

– Näin se varmasti on.

– Oli kiva juttutuokio taas. Muuten, käytetäänkö kesän maagista valoa hyväksemme ja tehdään seuraavaksi erilaisia luovia harjoituksia? Mulla olisi mielessä ainakin yksi kirja, jonka tehtäviin voitaisiin perehtyä.

– Sopii mulle. 

Jutun lainaukset tekstistä: Taidepedagogi kasvua tukemassa varhaiskasvatuksessa – Suomenopettajat 1/2019.
 

© Tarusola

Please follow and like us:
RSS
Follow by Email
Facebook
Google+
http://www.tarusola.fi/kielikuvakohtaamisia/varhaiskasvatus/taidepedagogia-tapaamassa/
Twitter

Maailmanlopun meiningissä

Kahden ystävän keskustelu sarjakuvataiteilija Kati Rapian ja kirjailija Juha Hurmeen kanssa eräänä huhtikuun lopun päivänä

– Kiva, kun pääsitte vieraiksemme, Kati ja Juha! [Sini]

Miten Pyrstötähti ja maailmanlopun meininki -sarjakuvateoksenne sai alkunsa? [Satu]

– Se meni niin, että Juha oli juuri kirjoittanut Niemi-kirjaansa luvun Suomen ensimmäisestä tähtitieteilijästä Sigfrid Aronius Forsiuksesta, kun pyysin häntä tekemään näyttelytekstiä omille töilleni. Juha sai sitten siinä tuoksinassa päähänsä, että haluaisin ehkä tehdä tästä hänen löytämästään hurjasta sähikäisestä sarjakuvan. Hän oli oikeassa! Ensin kyllä mietin hetken, en ollut aiemmin ollenkaan tiennyt olevani historiallisista sarjakuvista innostuvaa tyyppiä. [Kati]

Juha Hurme ja Kati Rapia

– Kerrankin kuvataiteilijana en ollut yksin tekemässä ja sooloilemassa, se varsinkin oli harvinaista ja vauhdilla eteenpäinvievää. Juha antoi minulle ihanat vapaat kädet koko sarjakuvan tekoprosessiin – varusti vain ensin omalla tekstillään, näkemyksellään Forsiuksesta, omilla lähdemateriaaleillaan ja otti sitten kiltisti vastaan sivullisen sarjakuvaa päivässä. Tykkäili oikeissa kohdissa ja osasi ainakin olla hiljaa, jos ei tykännytkään, toimi palloseinänä ja ajattelunnopeuttajana. Tilasin Juhalta myös loruja ja loitsuja sopiviin kohtiin, ja hän lähetti faabeleita, kun itse olin kaukaisella saarella kirjastottomassa taiteilijaresidenssissä.

Upposin syvälle aineistoon, Forsiuksen teksteihin, reissuihin ja villityksiin ja ehkä hukuinkin välillä, sillä lähdemateriaalia karttui jatkuvasti lisää ja lisää. Samalla piti aloittaa oma kirjoittaminen näiden kaikkien käsillä olevien herkkutekstien sitomiseksi toisiinsa ja piirtäminenkin siinä samalla.

Ennen varsinaisen oman käsikirjoittamisen aloittamista syksyllä kokosin Forsiuksen tapaan itselleni retkikunnan, jonka kanssa matkasimme F:n jalanjäljillä Pohjois-Norjassa ja keskustelimme Physican eli Forsiuksen pääteoksen, eli koko maailmanselityksen, teemoista iltanuotioilla. Hyppäsimme kolmen kuvataiteilijanaisen voimin 400-vuotiaisiin housuihin ja partoihin. Tuon larppausretken jälkeen tiesin täysin, millainen Forsius oli ja millainen oli hänen retkueensa. Ja Juhan teksti muuttui samalla suoraan kaikkitietäväksi Kuukkeli-hahmoksi kirjassa. [Kati]

– Kuulostaa tosi kokonaisvaltaiselta lähestymistavalta ja antoisalta prosessilta. Suunnittelitteko sarjakuvahahmo Forsiuksen ulkonäköä ja muita piirteitä yhdessä? [Sini]

– Forsiuksen ulkonäkö syntyi siitä mielikuvasta, jonka sain hahmosta luettuani Juhan tekstin. Juha myös kirjoittaa Forsiuksen olevan ”pyrstötähti miehenä”. Forsiuksen hattu tai hiukset saivat alkunsa eräästä Forsiuksen itsensä piirtämästä, Halleyn komeettaa esittävästä vanhasta kuvasta. [Kati]

– Sarjakuvan Forsius on itse kuin pyrstötähti ja ottaa välillä liekkimäisen muodon. Oliko alusta saakka selvää, että ruuduissa toistuu vain musta, harmaan sävyt ja kirkas keltainen? [Sini]

– Kahdella värillä painettu, kelta-sininen värimaailma oli alusta asti päätetty ja muuttumaton. Halusin mukaan itsestäänselvästi Pyrstötähden keltaisen ja taas toisaalta sinisen lumisen. Ja saatiinpa vielä näiden kahden värin yhdistelmän kautta hienot vihreät revontulet loimottamaan taivaalle! Mutta ehdottomasti halusin pitäytyä hyvin rajoittuneessa värimaailmassa, vaikka neliväripainatus olisi ollutkin ehkä helpompi tehdä. Joitain alkusivuja piirsin uudestaan vielä loppuvaiheessa, kun halusin maalauksellisempaa jälkeä. Kahden värin painotiedostojen tekeminen vei lopulta koko kesäloman, ja tuskailin kyllä, mutta sillä uhrauksella sai sitten hienon silkkipainomaisen jäljen. Enkä palanut auringossa. [Kati]

– Uhraus kannatti ehdottomasti! Jälki on kaunista. Niemi-romaanin kieli ja kerronta on värikästä ja humoristista, mikä elävöittää yksityiskohtaisten historian vaiheiden käsittelyä. Oliko saman tyylin jatkaminen Pyrstötähti ja maailmanlopun meininki -kirjassa luonteva päätös? [Satu]

– No, tällainen siitä luonnostaan tulee, kun Forsiuksen överi, Juhan ronski ja oma leikkisä kirjoitustyyli yhdistyvät ja vuorottelevat. [Kati]

– Teos onkin toimiva yhdistelmä kaikkea tuota. Entä mitä mahdollisuuksia sarjakuvaromaani mielestäsi tarjoaa tarinankerronnan kannalta verrattuna tavalliseen proosaan, Kati? [Sini]

– Sarjakuvassa tarinaa voi kuljettaa samanaikaisesti useassa eri tasossa tekstin ja kuvan kautta, törmäyttää niitä ja leikitellä laajassa tulkinta-avaruudessa. Sarjakuvassa voi kertoa näyttämällä: kuvilla, ilmeillä, tunnelmalla, hidastamalla ruutujen rytmiä, kuten elokuvassa tai teatterissa. Teatterituotannon sijaan tarvitsee tähän pelkän kynän. Välillä voi jättää kertomatta, välillä voi ryhtyä lähes romaanikirjailijaksi. Sarjakuvassa on suoraan kontekstina ja herkullisena noutopöytänä sekä visuaalisen että kirjallisen kulttuurin kirjo.

Sarjakuvassakin tarina rakentuu kuitenkin kuvien ja ruutujen välissä ja lukijan päässä, hyvä sarjis ei ole ikinä valmiiksi kuviteltu vaan täynnä aukkoja. Pyrstötähdessä käytin Juhan kaunokirjallista ja historiallista tekstiä, Forsiuksen elämää ja muita faktuaalisia kirjallisia lähteitä ponnahduslautana uusiin ulottuvuuksiin, joilla kertoa ihmisestä ja valtavasta, loppumattomasta tiedonjanosta.

Itse rakastan yhtä lailla kaunokirjallista tekstiä kuin sarjakuvaakin mutta vaadin sarjakuville nykyistä enemmän lukijoita! [Kati]

– Monitoiminen Sigfrid Aronus Forsius, tuo tähtitieteilijänäkin kunnostautunut hahmo, esiintyy jo romaanissasi Niemi. Miten päädyit kirjoittamaan Forsiuksesta, joka ei ole tähän asti ollut kovin tunnettu hahmo Suomen historiassa, Juha? [Satu]

– Jos mulla jokin metodi on, niin se on se, että haen tärkeitä aiheita, jotka muu ihmiskunta on unohtanut. Forsiuksen saavutukset tieteen ja laajemminkin kulttuurin ja kielen kehittämisen aloilla ovat mittavat, ja elämäntarina kaistapäisen hieno. Syy siihen, ettei hänellä ole patsaita Suomessa, on kielipoliittinen eli arvoton: ukko operoi ruotsiksi ja latinaksi. [Juha]

– Varsin hyvä metodi. Ehkä historiallinen sarjakuva korvaa myös patsaan puutetta. Mutta entä näköisyys? Vaikuttaako sarjakuvan tähtitieteilijä Forsius samalta kuin mielikuva kirjoittamastasi hahmosta, Juha? [Sini]

– Katin Forsius oli minulle täydellinen yllätys, jota en olisi mitenkään osannut itse keksiä, sekä visuaalisesti että toiminnaltaan. Mahtavaa! Sarjakuvan luettuani ymmärsin kyllä, että niistä mun matskuista piti syntyä täsmälleen tuollainen olio. [Juha]

– Onko yhteistyöllenne suunnitteilla jatkoa? [Satu]

– Teemme paraikaa Lasten Kalevalan 2020 hahmoja yhdessä Juhan kanssa, hyvältä näyttää ja tunnen itseni Vale-Gallen-Kallelaksi! [Kati]

– Täyttä päätä tehdään yhteistyötä nyt ja tulevaisuudessa. Mulla on tästä yhteistyöstä pelkkää voitettavaa. Katiin suhtaudun kuin opettajaan, joka avaa mulle uusia näkökulmia ja ideoita semmoiseenkin, josta luulen jotain tietäväni. [Juha]

– Kiitos valaisevasta ja mielenkiintoisesta keskustelusta, Kati ja Juha! Kiitos myös Teos-kustantamolle Pyrstötähti ja maailmanlopun meininki -kirjan arvostelukappaleesta. Muuten, Loviisassa pääsee tutustumaan vielä tarkemmin Forsiuksen elämään hauskassa sarjakuvanäyttelyssä. [Sini ja Satu]

©Tarusola

Please follow and like us:
RSS
Follow by Email
Facebook
Google+
http://www.tarusola.fi/kielikuvakohtaamisia/sarjakuvakirja/maailmanlopun-meiningissa/
Twitter

Elämänviivassa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä maaliskuun päivänä

– Hieno hetki tavata, Sini! Blogimme juhlii jo 3-vuotispäiväänsä.

– Uskomatonta, Satu. Hyvää kolmivuotispäivää, blogikamu!

– Kiitos, samoin. Meidän yhteistyö on kyllä ollut tosi antoisaa.

– Tuntuu, että tästä sanan ja kuvan yhteistyön näkökulmasta löytyy aina vaan uutta ammennettavaa.

– Mikä olisikaan sopivampi tapa juhlistaa Kielikuvakohtaamisia kuin käydä mestari René Magritten Elämänviiva-näyttelyssä täällä Amos Rexissä. 

– René Magrittea kiinnostivat teoksissa kuvan ja sanan suhde, kielen merkitykset sekä kieleen liittyvien sopimusten kyseenalaistaminen. Näyttelyluettelon mukaan (s. 11) Magritte oli ensimmäinen taidemaalari, joka tarttui teoksissaan Ludwig Wittgensteinin ja Ferdinand de Saussuren tutkimiin kielitieteellisiin pulmiin.

Kuvien petollisuus -piipputeos Ceci n’est pas une pipe -teksteineen on legendaarinen, ja sitä on tullut tutkittua monissa kirjoissa vuosien varrella. Nyt oli sykähdyttävää nähdä versio siitä näyttelyssä.

– Surrealismi sai alkunsa 1920-luvulla kirjallisena liikkeenä. Surrealisteja kiinnosti tiedostamaton ja alitajuinen mielikuvitus, jota tavoiteltiin esimerkiksi erilaisilla automaattisilla sattumaa hyödyntävillä tekniikoilla sekä kirjallisuuden että kuvataiteen puolella.

– Olen suuri surrealismin ystävä. Näyttelytilasta löytyy sitaatti Magritten marraskuussa 1938 Antwerpenissa pitämästä La ligne de vie -luennosta, johon Amos Rexin Elämänviiva-näyttely pohjautuu. Sitaatti on mun mielestä puhutteleva: ”Surrealismi perää valve-elämälle samaa vapautta kuin minkä koemme unissamme.”

– Magritten tapa tutkia todellisuutta ja luoda maalauksissaan “syväyhteyksiä” on usein aika hykerryttävä. Teoksia tulkitessa tulee kyllä monenlaisia mielleyhtymiä ja tuntemuksia. Oletko jo löytänyt oman suosikkisi näyttelyn teoksista? Mulla on useampia, mutta jos joku pitää valita, niin sanon Le Modèle rouge eli Punainen malli, vuodelta 1953. Kolkko kivimuuri ja paljaat varpaat multaisessa maassa saavat kaipaamaan kenkien tarjoamaa suojaa ja lämpöä. Kengät ovat kuitenkin osa jalkaa. Maalaus on samaan aikaan hassunkurinen ja surullinen. Mielikuvat sinkoilevat moneen suuntaan, kuten kauhuelokuviin, erilaisiin kenkiin ja jalkoihin liittyviin fetisseihin sekä kenkämuotoiluun.

– Mun suosikkityö tässä näyttelyssä on Ilmatasanko, jossa suuri yksinäinen lehti seisoo maalauksen etualalla hallitsevana puuna taustallaan taivas ja vuoret. Se on tunnelmaltaan pysäyttävä. En tiennyt aiemmin teoksen taustasta, joka esitellään kuvatekstissä. Se lisää kuvan dramaattisuutta entisestään. Kuvateksti kuuluu näin: ”Ilmatasanko on maalattu toisen maailmansodan ensi tuntien aikana. Teoksessa toistuu lehti–puu -aihe, jonka Magritte esitteli jo vuonna 1935. Etualan muoto ja poikkeuksellisen huolellisesti toteutettu dramaattinen taivas tuottavat kontrastin, joka korostaa taivaanrannan eteen kohoavan ”puun” yksinäisyyttä. Maalauksen tunnelma epäilemättä heijastelee Euroopan silloisia kohtalon hetkiä.”

– Jännä, että meillä molemmilla oli yhtenä suosikkina myös teos Liekin paluu. Siinä on kuvattuna Fantômas, Magrittea jo lapsuudesta kiehtonut romaanihahmo, jonka seikkailuista tehtiin myös mykkäelokuvien sarja. Teostietojen mukaan Magritte on maalannut teoksen romaanin kansikuvan pohjalta korvaten mestaririkollisen kädessä olleen tikarin ruusulla.

– Monissa Magriten mainostöissä, joita hän itse kuvaili turhautuneena ”hullun hommiksi”, sanan ja kuvan yhteispeli vaikuttaa mun mielestä selkeältä ja onnistuneelta. 

– Sen ajan mainoskuvien tyyli näyttää omaan silmään varsin hienoilta, mutta ovathan ne aika kaukana Magritten omasta ilmaisusta ja ajattelusta. Mainostöillä ovat monet muutkin taiteilijat rahoittaneet taiteellisen työskentelynsä.

– Amos Rexissä samaan aikaan esillä ollut Studio Driftin jännittävä teos Drifter eli omaa oikukasta elämäänsä, eikä sitä pystytty näkemään.

– Siinä on yksi hyvä syy lisää tulla uudestaan! Rakennuskin on todella upea.

– Seuraavaksi meillä on blogissa vieraina Finlandia-palkittu Juha Hurme ja viime vuonna sarjakuvataiteen valtionpalkinnon saanut Kati Rapia, jotka kertovat kirjastaan Pyrstötähti ja maailmanlopun meininki.

– Kiva päästä keskustelemaan heidän kanssaan sarjakuvakirjan tekemisestä!

© Tarusola

Please follow and like us:
RSS
Follow by Email
Facebook
Google+
http://www.tarusola.fi/kielikuvakohtaamisia/nayttely/elamanviivassa/
Twitter

Educassa 2019

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä helmikuun lopun päivänä

– Moi, Satu! Viimeksi törmättiin pikaisesti tammikuisilla Educa-messuilla, joiden teemana oli ”Opettaminen – Viestintää ja vuorovaikutusta ”. Mitä sulle jäi päällimmäisenä mieleen tämän vuoden messuista?

– Kiva oli nähdä sielläkin, Sini! Messuilla oli taas todella monipuolinen ohjelmakattaus tarjolla kumpanakin päivänä. Omassa ohjelmassani keskeisimpinä elementteinä olivat monilukutaito ja lukeminen.

– Itse ehdin harmikseni vasta lauantaina ja silloinkin vain muutamaksi tunniksi. Sinä taisit viihtyä siellä molempina päivinä. 

– Perjantaina mielenkiintoisimpia ohjelmanumeroita olivat Lukuklaani-tutkimusta ja monilukutaitoa käsittelevät luennot. Haluaisitko kuulla niistä lisää?

– Ehdottomasti!

– Lukuklaani-tutkimus kartoittaa alakoulujen kirjallisuuskasvatusta -nimisessä esityksessä Satu Grünthal, Sara Routarinne ja Henri Satokangas esittelivät Lukuklaani-hankkeen tavoitteita ja tuloksia. Hankkeen päätavoitteena on lukupiirityöskentelyn tukeminen, ja sen tiimoilta on valmistettu lukemiseen kannustavaa materiaalia sekä ala- että yläkouluille. Ovatko hankkeen kirjapaketit sulle tuttuja?

– Olen tosiaan kuullut, että koulut saavat tilata kirjapaketteja Suomen Kulttuurirahaston rahoituksen ansiosta. Hienoa, että lukemista tuetaan.

– Perjantain ohjelmassa oli myös erittäin mielenkiintoinen Opetussuunnitelma eläväksi: monilukutaitoa tutkivan ja ilmiölähtöisen oppimisen keinoin -luento. Merja Kauppinen loi kiinnostavan katsauksen monilukutaidon opettamiseen ja esitteli esimerkkien avulla, millaisia eri oppiaineita yhdistäviä projekteja kouluissa on tehty. Merja Kauppisen diat löytyvät verkosta, ja niihin kannattaa perehtyä – varsinkin niin kutsuttuun rajapinta-ajatteluun pedagogiikassa.

– Hyvä, että kokemuksia oppiaineiden yhteistyöstä jaetaan. Paljon uusia ideoita ja kokonaisuuksia kehitetään paikallisesti kouluissa, mutta tuntuu etteivät ideat leviä. 

– Perjantaina kävin vielä tutustumassa Monikielisen kirjaston ständiin, missä Riitta Hämäläinen kollegoineen esitteli Pasilassa sijaitsevan kirjaston toimintaa. Erityisesti monikielinen satudiplomi on houkutteleva, ja onkin mukava päästä kuulemaan Riitta Hämäläistä uudelleen 9.3. Suomi toisena kielenä opettajat ry:n kevätkoulutuspäivässä.

– Myös mun messuohjelmaan kuului monilukutaitoon liittyviä juttuja. Kävin esimerkiksi kuutelemassa esitystä Edistä monilukutaitoa digitaalisilla kulttuuriperintöaineistoilla – Finna opettajan apuna. Maria Virtanen ja Päivi Jokitalo esittelivät Finna-hakupalvelua ja sen monipuolista käyttöä opetuksessa. Heidän mukaansa esimerkiksi tiedonhakua ja käyttöoikeuksia on helpompi opettaa Finnan avulla, sillä se sisältää valikoitua ja luotettavaa tietoa. Hakujen avulla voidaan liikkua eri tekstityyppien välillä, ja erilaisia hakutapoja on tarjolla useita. Mobiililaitteella voi esimerkiksi etsiä tietoa ympäristöstä sijainnin mukaan tai tehdä vaikkapa karttahaun.

– Rosa Liksom kertoi Meänkielentaitajasta monikieliseksi -esityksessään Tornionjokilaaksosta erityisesti kielellisestä näkökulmasta sekä omasta kielibiografiastaan. Hänen tärkeimmät terveisensä opettajille olivat: ”Innostakaa oppilaita, niin hekin innostuvat!”

– Varmasti innostava puheenvuoro! Taidepedagogina mua kiinnosti tietysti myös keskustelu kuvataideopetuksesta. Mun kuvista kulttuuriin – Kuvataidetta esi- ja alkuopetukseen -esitys käsitteli Sinikka Rusasen, Mirva Kuuselan, Kati Rintakorven ja Kaisa Torkkin toimittamaa samannimistä kirjaa. Kirjan artikkelit tuovat esiin käytännön kokemuksia kuvataiteellisesta ilmaisusta opetuksessa ja huomioivat opetussuunnitelmat siirryttäessä esiopetuksesta alakouluun. Kirjan ensimmäisessä osassa rakennetaan jatkumoita kuvataiteeseen esi- ja alkuopetuksessa. Toisessa osassa tarkastellaan median ja ympäristön kuvakulttuureja. Kolmannen osan aiheena on koulun tai päiväkodin yhteistyö kulttuuritoimijoiden kanssa. Kirja löytyy nyt myös minulta, jos jossain vaiheessa haluat perehtyä siihen.

– Tosi mielelläni. Kävin vielä lauantai-iltapäivänä tutustumassa Sanomalehtiliiton upeaan mediamateriaaliin. Messupäiväni lopuksi kuuntelin Katsotaanko tulevaisuuteen vai haikaillaanko menneeseen? Koulujen monet kielet ja uskonnot -esityksen, jossa Arto Kallioniemi, Liisa Tainio, Justiina Kallioranta sekä Oanh Phan kertoivat päättyneestä hankkeesta, jonka julkaisu löytyy Valtioneuvoston sivuilta. Olen kirjoittamassa Educa-messujen annista jutun Suomenopettajat-lehteen, ja siinä käsittelen tätäkin hanketta enemmän. Haluatko lukea jutun, kun se valmistuu?

– Totta kai! Kiinnostava aihe, jota tulee pohdittua myös omassa työssä päivittäin.

– Kiva kuulla. Ensi kuussa onkin Kielikuvakohtaamisia-blogin 3-vuotissynttärit. Sitä voitaisiin juhlistaa taiteen parissa.

© Tarusola

Please follow and like us:
RSS
Follow by Email
Facebook
Google+
http://www.tarusola.fi/kielikuvakohtaamisia/messut/educassa-2019/
Twitter

Päivälehden museossa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä tammikuun lopun päivänä

– Moi, Sini! Miten sun vuosi 2019 on alkanut?

– Oikein mukavasti, kiitos kysymästä. Aurinkoiset pakkassäät ovat houkutelleet ulkoilemaan, ja pieni loma vuodenvaihteessa piristi kummasti. Entä sulla, Satu?

– Ihanan kulttuuripainotteisesti. Ehdin kuin ehdinkin Tennispalatsiin Helsingin taidemuseon Odotin sinua -näyttelyyn, jossa maalaustaide ja runous esiintyivät rinnakkain, sekä Ateneumin Kohtaamisia kaupungissa -näyttelyyn, jossa erityisen ilahduttavia olivat mun mielestä henkilökuvat. Myös Lux Helsinki tammikuun alussa toi virkistävää valoa pimeyden keskelle. Kivasti virkistystä on syntynyt lisäksi Helmet-lukuhaasteesta, jonka otin vastaan tämän vuoden alussa. Toinen kutkuttava haaste on vuoden 2019 museohaaste.

– Itse olen nauttinut kirjoista viime aikoina lähinnä äänikirjojen muodossa. Työmatkat sujuu rattoisasti, ja paljon tulee kuunneltua myös sellaisia kirjoja, joihin en ehkä muuten tarttuisi. Mutta hei, kiva kun pääsit mun kanssa tänne Päivälehden museoon ja Kertova kuva -näyttelyyn! Oletko käynyt täällä aikaisemmin? Museon sivuilta löytyy seuraava kuvaus: ”Päivälehden museossa tutustutaan median historiaan, nykypäivään ja tulevaisuuteen sekä sananvapauden toteutumiseen meillä ja muualla. Samalla kerrotaan Helsingin Sanomien, Suomen suurimman sanomalehden lähes 130-vuotinen tarina. Museo haluaa edistää medianlukutaitoa ja erityisesti lasten ja nuorten lukuharrastusta. Näyttelyiden lisäksi järjestetään aktiivisesti erilaista ohjelmaa – opastuksia, työnäytöksiä, työpajoja, tapahtumapäiviä, museoteatteria ja seminaareja. Museoon on vapaa pääsy ja kaikki toiminta on yleisölle maksutonta. Museota ylläpitää yleishyödyllinen Helsingin Sanomain Säätiö, jonka tehtävänä on suomalaisen laatujournalismin ja sananvapauden turvaaminen.”

– Tämä on ensimmäinen vierailuni täällä. Vaikuttaa, että museo on koululaisryhmille mahtava oppimispaikka, kuten museon sivuilta löytyvä kuvaus kertoo: ”Museossa on mahdollisuus tutustua median nykypäivään ja historiaan mielenkiintoisilla ja opettavaisilla tavoilla. Museon sisällöt tarjoavat uusi[a] muotoja eri oppiaineiden opetukseen ja niiden yhdistelemiseen. Museovierailut elävöittävät muun muassa äidinkielen, historian, yhteiskuntaopin ja kuvaamataidon [kuvataiteen, toim. huom.] opetusta. Kaikki museon tarjoamat palvelut ovat kouluille ilmaisia.”

– Tämän Kertova kuva -näyttelyn takana ovat palkittu kuvittaja, graafinen suunnittelija ja sarjakuvataiteilija Ville Tietäväinen sekä toimittaja ja tietokirjailija Ville Hänninen. Näyttelyn kuvat ja teksti tuovat tosi hyvin esiin erilaisia tapoja käyttää kuvituskuvaa – ja miten se voi tuoda journalistiseen tekstiin uusia tasoja. Kuten tuossa seinätekstissäkin lukee, tekijät haluavat puhua “ideapohjaisen kuvan ainutkertaisen sanoman puolesta.”

– Näyttelytietojen jako kolmeen osaan – lajit, keinot, mahdollisuudet – on selkeä. Täällä saa kaiken kaikkiaan paljon tietoa kuvituskuvista. Mitkä sun mielestä ovat tärkeimmät erot piirretyn kuvituskuvan ja valokuvan välillä?

– Kuvituskuvakin voi tietysti olla valokuva. Usein se on kuitenkin käsitelty tai rakennettu niin, että sen ymmärtää kuvituskuvaksi. Näistä näyttelyn teksteistä löytyy paljon näkökulmia siihen, miksi joihinkin teksteihin sopii kuvituskuva valokuvaa paremmin. Kuvituksen avulla voidaan esittää pohdintoja ja analyysiä sekä kertoa asioita, joita ei oikeastaan voi sanoa. Kuvituksen avulla voi myös kärjistää, konkretisoida tai antaa abstrakteille ilmiöille hahmon. Täällä mainitaan myös ajan kuvaaminen. Kuvitusten avulla voi kuvata historiaa tai tulevaisuutta – “eri aikojen asiat, ihmiset ja ilmiöt voi vaikka rinnastaa samaan kuvaan”. Jutun aihe voi myös olla arkaluontoinen, eikä haastateltava ehkä halua tulla kuvatuksi. Kuvitus auttaa myös siinä, ettei juttu henkilöidy haastateltavaan vaan nousee yleisemmälle tasolle. Vaikka valokuvan muokkausmahdollisuudet ovat nykyään lähes kaikkien tiedossa, nähdään valokuvan edelleen tietyllä tavalla jäljentävän todellisuutta. Jos halutaan välittää vaikutelma paikallaolosta, jostain itse koetusta, välittää valokuva sen usein parhaiten. Kuvituskuva on usein analyyttisempi. Tässäkin puhutaan ajatellusta kuvasta, jolle on oma paikkansa journalismissa.  Esimerkkejä löytyy täältä näyttelyteksteistä paljon, ja ne tulevat hyvin esiin Tietäväisen kuvitusten kautta.

– Tosi mielenkiintoisia näkökulmia ja paljon tietoa sulateltavaksi! Itse olen joutunut pohtimaan paljon toimittajan vastuuta ja arvovalintoja erityisesti kirjoittamisen näkökulmasta: miten kohdetta ja hänen toimintaansa kuvataan ja kuvaillaan sanallisesti. Samassa yhteydessä olen päässyt pohtimaan kuvien käyttöä laajasti. Toimittajalla on paljon valtaa valita, missä valossa kohteen esittää. Valinnat voivat vaikuttaa kauaskantoisesti.

– Ihmisen kuvaamisestakin on täällä monta esimerkkiä. Karikatyyri, henkilökuva ja pilapiirros on käsitelty kaikki omina lajeinaan. Mielenkiintoista on myös pohdinta yleishenkilön käytöstä kuvituksissa. Yleishenkilö ei ole nimetty henkilö vaan edustaa ryhmää tai luokkaa. Kuvittaja joutuu pohtimaan paljon sitä, mitä arvoja kuva välittää. Miten yleistää ja kärjistää mutta samalla välttää liiallisten stereotypioiden käyttöä. Tässä pohditaan sitä, miksi yleishenkilö on usein mies, eikä nainen. Kuvistunneilta on tuttua tarkastella mediakuvastoa niin, että pohditaan miten kuvan tulkintaan vaikuttaisi esimerkiksi kuvatun henkilön vaihtaminen esimerkiksi toisen sukupuolen tai ikäluokan edustajaan. Tulokset ovat usein mielenkiintoisia ja herättelevät katsomaan meitä ympäröiviä kuvia uudella tavalla. Samaa ajatusta on myös hyödynnetty monissa kuvataiteen teoksissa.

– Muuten, Tampereen yliopiston, Aikakausmedian ja Sanomalehtien Liiton yhteisen Nuoret estradille -hankkeen puitteissa julkaistussa Nuoret estradille #2 Rohkeutta ja vastuuta -materiaalissa käsitellään kompaktisti julkaisemisen etiikkaa ja muita vastuulliseen julkaisemiseen liittyviä kysymyksiä. Sanomalehti opetuksessa -sivustolta löytyy paljon muutakin julkaisemiseen liittyvää laadukasta materiaalia opetuksen tueksi.

– Kuvituskuvan lajeista, keinoista ja mahdollisuuksista löytyy vielä enemmän esimerkkejä Ville Tietäväisen ja Ville Hännisen viime syksynä julkaistusta Kertova kuva – Journalistisen kuvan mahdollisuuksia ja keinoja -kirjasta.

– Näyttelyyn liittyy ohjelmaa visuaalisesta kerronnasta kiinnostuneille. 28.1. ja 8.2. pidetään keskustelutilaisuus, jossa on puhumassa näyttelyn kuratoineet Ville Hänninen ja Ville Tietäväinen sekä visuaalisen median ammattilaisia. Visuaalisen journalismin tila 28.1. klo 17–19 ja Valokuva vai kuvitus? 8.2. klo 17–19.”

– Tietäväisen kuvitusten lisäksi näyttelyssä on kahdelle seinälle projisoitu eri kuvittajien tekemiä kuvituksia ja kuvauksia niiden synnystä. Kiinnostavaa lukea kuvittajien perusteluja valinnoistaan ja näkökulmistaan.

– Päivälehden museossa on myös pysyvä näyttely Kuva. Sana Vapaus, joka tarjoaa yllättävän paljon tutkittavaa ja pohdittavaa. Siinä missä Kertova kuva -näyttelyssä ei ole mitään interaktiivista, pysyvässä näyttelyssä on paljon omaehtoista tehtävää. Pysyvään näyttelyyn on myös olemassa jotakin oheismateriaalia, kuten kysymyksiä videopätkiin liittyen, mutta Kertova kuva -näyttelyyn sellaista ei ole.

– Kävinkin juuri tuolla pysyvän näyttelyn puolella seuraamassa toimittajien työtä eräältä kuvaruudulta. Näyttelytilaan on tosiaan saatu paljon tietoa. Aikaa täällä saisi kulumaan enemmänkin kuin meillä nyt on. Myös Kertova kuva -näyttely on hyvin informatiivinen, mutta yksittäisissä seinäkkeissä olevia tekstejä ja niiden kuvia on aika vaikea tarkastella yhdessä ison ryhmän kanssa. Tämä on kuitenkin ehdottomasti tutustumisen arvoinen näyttely, ja myös kirjaa voisi hyödyntää esimerkiksi lukiossa kuvajournalismin käsittelyssä. Koululuokan kanssa ainakin itse käyttäisin jonkinlaista etukäteen laadittua tehtävää ja varmasti myös hyödyntäisin ilmaista opastusta, sillä ne ovat harvinaista herkkua.

– Oma alakoululaiseni kertoi olleensa luokan kanssa pysyvässä näyttelyssä. Hän piti opastetusta kierroksesta. Heillä oli ollut myös mainosten analysointiin liittyvä tehtävä, joka oli kuulemma ollut mieluisa.

– Taisin itsekin olla täällä edellisen kerran lapsiseurassa. Museolla on lapsille ohjelmaa myös helmikuussa 4.–10.2. järjestettävään Mediataitoviikkoon liittyen. Silloin lanseerataan viidesluokkalaisille suunnattu Virus! mediamysteeri -peli. Museon henkilökunta kertoi myös, että maaliskuussa aukeaa Pekka Töpöhäntä -näyttely. Se soveltuu kuulemma varhaiskasvatusikäisillekin. Tullaanko silloin uudestaan?

– Tullaan! Ja sehän sopii myös hyvin museohaasteen kohtaan 7!

© Tarusola

Please follow and like us:
RSS
Follow by Email
Facebook
Google+
http://www.tarusola.fi/kielikuvakohtaamisia/nayttely/paivalehden-museossa/
Twitter

Vuosien välissä

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä joulukuun lopun päivänä

– Vuosi 2018 lyö viimeisiä lyöntejään. Ollaan vielä hetken aikaa zwischen den Jahren, vuosien välissä, niin kuin saksalaiset sanoo. Mitä kaikkea sulla on jäänyt mieleen tästä vuodesta, Sini?

– Vuosi on tarjonnut mukavia uusia haasteita liittyen opetustyöhön. Toisaalta se on ollut todella kiireinen ja yllättävän tekstipainotteinen. Hitaasti edistynyt opinnäytetyöni alkaa onneksi kohta valmistua, ja sen jälkeen aikaa ja energiaa vapautuu enemmän johonkin uuteen. Esimerkiksi taiteellinen työskentely on jäänyt vähemmälle, ja sitä on kovasti ikävä. Kaikkeen ei aika vain yksinkertaisesti riitä. Entä mitä, Satu, sulle on jäänyt mieleen?

–  On kyllä ollut monipuolinen vuosi taas! Mun mieleen on piirtyneet syvimmin värit. Esimerkiksi David Hockneyn näyttely Taidehallissa ja Las Palmasin väri-ilo, jota sain katsella tehdessäni juttua kaupungin kolmikielisestä koulusta. Olen päässyt tänäkin vuonna käymään monissa näyttelyissä ja jotenkin alkanut nähdä maailmaa enemmän kuvina. Myös kuvien tekeminen on alkanut houkuttaa lisää. Valokuvaus varsinkin mutta myös piirtäminen ja maalaaminen, tosin kaksi jälkimmäistä ihan vain harrastuksenomaisesti omaksi iloksi. Olen arkaillut tehdä mitään kuvallista, koska olen kokenut itseni niin vahvasti pelkästään kirjoittajaksi. En tiedä tarkalleen, mistä lokeroajattelu juontaa juurensa, mutta haluaisin yrittää päästä siitä eroon. Nautin joka tapauksessa kovasti siitä, miten visuaaliset virikkeet toimivat kirjoittamisen kimmokkeina. Tarinankerrontatapoja on monia, eikä mikään onneksi sulje toista pois vaan täydentää toinen toistaan. Helsingin Kirjamessuilla pitämämme Ihmekonekorttipajan ja aikaisemmin tekemämme korttien ketjun inspiroimana tein sulle hyvän mielen kortin.

Kiitos! Vaikutus oli juuri sellainen kuin oli tarkoituskin. Tulipa hyvä mieli! Olen iloinen, että olet taas rohkeasti lähtenyt mukavuusalueesi ulkopuolelle ja antanut tekstille visuaalisen muodon sekä tallentanut matkan muistoja valokuvauksen lisäksi myös piirtäen.

Kiva kuulla! Oli muuten jännä huomata, miten tuota korttia tehdessäni mietin koko ajan kuvan ja sanan yhteispeliä: Kuinka olisin kuvaillut maisemaa sanallisesti ja kuinka olisin halunnut saada varsinkin kaikki kuuloaistiin perustuvat havainnot sekä monet pienet yksityiskohdat maisemasta mukaan kuvaan. Siksi päädyin tekemään kortin sisäpuolelle sanapyörteitä, joissa osa havainnoista on tallessa. Ajattelin jossain vaiheessa kirjoittaa maisemasta kuvauksen vertaillakseni, millaiselta maisema näyttää sanallistettuna. Miten sun uusi työ varhaiskasvatuksen parissa on lähtenyt käyntiin?

–  Olen tosiaan ensimmäinen taidepedagogi, joka on toiminut tässä päiväkodissa, ja oma työnkuvani sekä roolini eskariryhmässä on muotoutunut vähitellen. Mitään valmista mallia ei toimintaan tietenkään ole, vaan kaikki suunnitellaan lapsilähtöisesti yhteistyössä ryhmän kasvattajien kanssa. Taidepedagogi on mukana kaikessa ryhmän toiminnassa. Paljon tulee edelleen pohdittua, miten hyödynnän osaamistani ryhmässä ja miten kuvataideopetusta suhteuttaa kaikkeen muuhun esiopetuksen toimintaan, joka on todella monipuolista. Tarkoituksena olisi kuitenkin, että myös ryhmän kasvattajille jää uutta osaamista sen jälkeen, kun taidepedagogi vuoden jälkeen siirtyy toiseen ryhmään. Palautteesta päätellen olen onnistunut tuomaan esikoululaisten arkeen paljon uusia tapoja ilmaista itseään. Mainitsemistasi väreistä tuli muuten mieleen yksi kuluneena vuonna ihastuttanut asia – uusi taidemuseo Amos Rex. Kävin siellä juuri katsomassa tokiolaisen teamLabin digitaalisia installaatioita. Se oli vaikuttava kokemus, ja yleisön osallistaminen tapahtui siellä todella luontevasti. Installaatioon sai lisätä oman väritetyn hahmonsa, ja havaintojeni mukaan se innosti aikuisia siinä missä lapsiakin. Tässä muutama kännykuva näyttelystä. Harmi, ettemme ehtineet päiväkodin kanssa näyttelyyn. Päiväkodissa teimme kuitenkin valomaalausta ja tutustuimme lisättyyn todellisuuteen värityskuvien ja Quiver-sovelluksen avulla.

 Kuulostaa tosi mielenkiintoiselta. Mun vuodessa varhaiskasvatus ja kielitietoisuus ovat olleet vahvasti läsnä erityisesti kirjoitusjuttujeni ja pitämieni koulutusten myötä. Koskaan ei ole tietenkään liian myöhäistä oppia uutta, mutta mitä varhemmin tehdään tietoista työtä kielenkehityksen tukemiseksi, sen parempi. Olen yhä vakuuttuneempi siitä, miten tarinallisuus tukee kielenoppimista. Tarinat syntyvät luontevasti tukemalla ja aisteja ruokkimalla, kuten meidän työpajat Helsingin Kirjamessuilla tänä ja viime vuonna ovat antaneet rohkaisevia esimerkkejä. Kun olin tekemässä Kurkistus kielitietoisen eskariryhmän toimintaan -juttuani Suomenopettajat-lehteen, oli hauska perehtyä kielitietoisuuden tukemiseen eskarissa. Onkin tosi kiva, kun pääsen ensi vuonna tutustumaan myös teidän päiväkotiin!

 Mukavaa, kun pääset tulemaan! Kiinnostavaa kuulla, miltä meidän toiminta näyttää S2-näkökulmasta, ja varmasti voidaan järjestää yhdessä myös jotain kieltä ja kuvaa yhdistävää toimintaa lapsille. Tiedän, että he innostuisivat varmasti ihmekoneesta. Meillä on kyllä todella innokasta ja luovaa porukkaa.

 Luovuus on kiehtova aihe. Olen lukenut siitä paljon lisää, ja luovuuden monet ulottuvuudet houkuttelevat tutkimaan sitä tarkemmin. Voitaisiinko olla sen äärellä ensi vuonnakin ja jatkaa monipuolisesti eri aiheiden parissa? Aistit kiinnostavat myös kovasti. Löysin vähän aikaa sitten Matteo Farinella -nimisen neurotutkijan The Senses -sarjakuvakirjan. Huvittaisiko sua tutustua siihen tarkemmin jossain yhteydessä? 

 Tutustun siihen mielelläni. Saatan jopa lisätä hankintalistalleni. Tekijän taustan huomioon ottaen sarjakuva on varmasti täynnä asiantuntemusta ja kiinnostavaa tietoa.

 Mitä toiveita sulla on ensi vuodeksi, Sini?

 Blogin suhteen toiveena on käsitellä enemmänkin sarjakuvaa ja esitellä kotimaisia tekijöitä. Myös ajankohtaisia kuvakirjoja olisi kiva nostaa esiin ja tarkastella kuvan ja kielen yhteistyön näkökulmasta. Henkilökohtaisesti toivon vuoteeni enemmän taiteellista työskentelyä visuaalisen parissa. Entä tiedätkö jo, millainen vuosi sulle on tulossa?

 Kirjoittamista on luvassa ensi vuonna entistäkin enemmän. Uusia kiinnostavia haasteita on tulossa sillä saralla. Kerron niistä myöhemmin lisää. Muuten, olisi kiva, jos ehdittäisiin käydä ensi vuonnakin näyttelyissä. Esimerkiksi HAMin Odotin sinua -näyttely vaikuttaa kutsuvalta. Ehdittäisiinköhän sinne jossain vaiheessa? 

Yritetään! Näyttelyt ja niiden oppimateriaalit kiinnostaa aina. Mulla on muuten juuri opinnäytetyöhön liittyen käsittelyssä Ville Tietäväisen ja Ville Hännisen Kertova kuva – Journalistisen kuvan mahdollisuuksia ja keinoja -kirja, joka on tosi mielenkiintoinen. Huvittaisiko perehtyä siihen samalla, kun käydään Päivälehden museossa Kertova kuva -näyttelyssä?

 – Oikein mieluusti! Kiitos kuluneesta vuodesta ja inspiroivia hetkiä tulevana vuonna sulle ja kaikille lukijoillemme!

© Tarusola

Please follow and like us:
RSS
Follow by Email
Facebook

Google+

http://www.tarusola.fi/kielikuvakohtaamisia/katsaus/vuosien-valissa/
Twitter

Koulukinossa

Kahden ystävän kohtaaminen Koulukinon Hanna Laurinsalon, Marjo Kovasen ja Heli Metsätähden kanssa eräänä marraskuun lopun päivänä

– Mikä oikeastaan on Koulukino, ja mitä kaikkea se tekee? [Sini]

– Koulukino on elokuvakasvatuksen asiantuntijajärjestö, joka tuottaa oppimateriaaleja elokuvateatterilevityksessä oleviin elokuviin ja edistää koulujen elokuvissakäyntiä, tuottaa Media-avain -verkkopalvelua lapsiperheille ja ylläpitää verkkoyhteisö Kelaamoa nuorille elokuvaharrastajille. Lisäksi tammikuussa 2019 avataan suoratoistopalvelu, josta koulut saavat helposti kotimaisia lyhyt- ja dokumenttielokuvia. [Hanna]

– Monipuolista toimintaa! Uuden suoratoistopalvelun myötä elokuvat saadaan varmasti vielä helpommin osaksi opetusta. [Sini]

– Miten toiminta on muuttunut vuosien varrella? [Satu]

– Elokuva-alan toimijat perustivat Koulukinon 2000-luvun alussa. Aluksi toiminta keskittyi koulukinonäytöksiin ja oppimateriaaleihin. Vuosien varrella Koulukino on kasvanut laaja-alaisesti elokuvan yleisötyötä tekeväksi toimijaksi. [Marjo]

– Miten eri oppiaineet ja uusi POPS on otettu huomioon Koulukinon toiminnassa? [Satu]

– Oppimateriaalit perustuvat aina opetussuunnitelmiin. Oppimateriaaleja kohdistetaan sekä yksittäisiin oppiaineisiin että oppiainerajoja ylittävään opetukseen. [Heli]

– Elokuvaa on käsitelty usein sekä äidinkielen että kuvataiteen opetuksessa. Mitä muuta kuin kahden oppiaineen näkökulman näiden aineiden yhteistyö toisi elokuvakasvatukseen? [Sini]

– Elokuva on helppo keino eheyttää opetusta ja tehdä oppiaineiden välistä yhteistyötä. Esimerkiksi eräs helsinkiläislukio järjestää säännöllisesti koulukinonäytöksiä, joihin osallistuu monipuolisesti vaihdellen muun muassa äidinkielen, kuvataiteen, uskonnon ja elämänkatsomustiedon, historian ja psykologian opiskelijoita. Lisäksi elokuvateatterikäynti on aina myös tapa- ja kulttuurikasvatusta. [Hanna]

– Tosiaan, hyvä lähtökohta opetuksen eheyttämiselle voi olla myös yhteinen elokuvakokemus, jonka teemoja tarkastellaan eri oppiaineiden näkökulmista. [Sini]

– Miltä kouluasteelta löytyvät ahkerimmat Koulukinon asiakkaat? [Satu]

– Koulukinonäytöksiä ei tilastoida, mutta arvioimme, että alakoululaiset käyvät elokuvissa eniten. [Marjo]

– Millainen merkitys elokuvakasvatuksessa on omien esimerkiksi lyhytelokuvien tai animaatioiden tekemisellä osana kouluopetusta? [Sini]

– Se on tärkeää, muttei saa jäädä ainoaksi elokuvakasvatuksen osa-alueeksi. Kaikki elokuvakasvatuksen osa-alueet tukevat toisiaan. [Heli]

– Entä miten yhteistyö koulujen kanssa toimii? Mitä haasteita on? [Sini]

– Tähän on vaikea vastata, koska koulut tilaavat koulukinonäytökset suoraan elokuvateattereilta. Toki tiedossa olevia haasteita ovat koulujen aika- ja raharesurssit. Oppimateriaaleista toivoisimme saavamme palautetta enemmänkin. [Marjo]

– Kuka on toteuttanut Avaimia elokuvaan -vihkosen? [Satu]

– Koulukinon työryhmä oli Marjo Kovanen, Heli Metsätähti ja Anna-Liisa Puura-Castrén. [Hanna]

– Vihkonen on mukavan kompakti. Se kulkee itselläni lompakossa, koska käyn alakouluikäisen tyttäreni kanssa usein elokuvissa. Vihon kysymysten avulla pystyy käymään läpi elokuvia kivasti. Erityisesti vähän vaikeampien elokuvien ymmärtämistä se on helpottanut. Esimerkiksi Avengers: Infinity War -elokuvan hämmentävän lopun pohtimisessa se auttoi paljon. [Satu]

– Kiitos, kun ehditte kertomaan Koulukinon toiminnasta! Nyt elokuviin! [Sini]

© Tarusola
Kuvien krediitit:
Puluboin ja Ponin leffa (2018). Kuva: Timo Heinänen ©Pohjola-filmi
Koulukinon kuvat: Koulukino

Please follow and like us:
RSS
Follow by Email
Facebook

Google+

http://www.tarusola.fi/kielikuvakohtaamisia/elokuva/koulukinossa/
Twitter

Ihmekonekorttipajassa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä lokakuun lopun päivänä

– Huh heijaa, menipä meidän työpaja nopeasti, Sini!

– Joo, Satu. Tuntuu, että vasta päästiin alkuun ja sitten olikin jo aika antaa tilaa seuraavalle esiintyjälle täällä Helsingin kirjamessujen Toukolassa.

– Kiva tehdä taas yhteistyötä Lecti Book Studion ja Colorit.ry.rf:n kanssa tämän työpajan merkeissä. Pajan kuvaushan oli tällainen: ”Pajassa loihditaan hyvän mielen värssyjä Pulmanpoistopuodin kekseliäiden eläinhahmojen kera. Ohjaajina toimivat kuvataidekasvattaja Sini Anttila-Rodriguez ja sanataideopettaja Satu Rakkolainen-Sossa. Kieltä ja kuvaa yhdistävä paja sopii kaikenikäisille.”

– Hauskaa, että saatiin nämä meidän Pulmanpoistopuodin hahmot mukaan tähän työpajaan.

– Joo! Pulmanpoistopuoti eli tuttavallisesti PPP on yksi meidän monista tekeillä olevista hankkeista, ja on mukava huomata, että hahmot otetaan joka kerta vastaan yhtä riemukkaasti.

– Tehtävän ohjeistus oli: ”Aatos Aavikkokettu potee huonoa päivää, vaan ei huolen häivää! Pulmanpoistopuodin heput ovat keksineet ratkaisun pirteyspulmaan. He ovat rakentaneet ihmekoneen, joka taikoo sisuksistaan hyvän mielen värssyjä Aatoksen ja muiden kavereiden iloksi. Napsauta ihmekone käyntiin ja tee itsellesi hyvän mielen värssykortti koneen avulla! Lisää koneen taikomat sanat tai kuva kohtiin 1–4. Lopuksi piirrä kortin kanteen jokin lempijuttusi, joka saa sinut hyvälle tuulelle.”

– Tällä kertaa meidän ajatuksena oli tehdä kirjallisista ohjeista mahdollisimman lyhyet, koska ennakoitiin, että osallistujat voisivat olla melko pieniä.

– Ennakointimme osui oikeaan. Monista kymmenistä osallistujista suurin osa oli alle kouluikäisiä vanhempiensa kanssa. Oli hyvä, että annoimme yksityiskohtaiset ohjeet neliosaisen koneen käytöstä kohta kohdalta: Ensimmäisessä koneen osassa pyöritettiin numerokiekko haluttuun kohtaan. Kun luukun avasi, löytyi sieltä ensimmäinen sana. Koneen toisessa osassa poimittiin pienestä kolosta pinseteillä pieni taiteltu paperilappu. Paperissa oli pienen pieni kuva, jota sai tutkia suurennuslasin avulla. Kuvasta sai tulkita uuden adjektiivin värssyn toiseen kohtaan. Koneen kolmannessa kohdassa sanalla varustetun palikan sai valita aukosta tunnustelemalla. Neljännessä kohdassa koneesta kurkisteli ihmekasveja, joista sai valita yhden. Kasvin sisältä löytyi viimeinen osa täydennettävään värssyyn, tällä kertaa tarran muodossa. Samanlaisen tarran sai myös omaan värssyyn lisättäväksi. Kun värssy oli liimattu korttiin, oli vuorossa piirustustehtävä.

– Ajatuksemme hyvän mielen sanoihin keskittymisestä tuntui toimivan hyvin. Maailma on täynnä negatiivista puhetta ja kriittisiä ääniä. Päässämme voi helposti ruveta soimaan ”Mä en osaa mitään. Musta ei ole mihinkään.” -laulu, jos kuuntelemme kaikkia kielteisiä kriitikkoja ympärillämme. Tarvitaan myönteisyyden vahvistamista ja sellaista sisäistä ääntä, joka antaa meille voimaa uskoa itseemme. Siksi ajattelimme, että myönteisiä sanoja sisältävä kortti itselle voisi olla hyvä idea.

– Ajattelisin, että toiselle annettavan kuvan ja värssyn tekeminen voi olla haastavampaa kuin sellaisen, joka jää itselle. Ainakin jos on kovin kriittinen oman tekemisen suhteen.

– Myönteisyyteen kytkeytyy myös Pulmanpoistopuodin johtoajatukset: ongelmanratkaisu ja auttaminen. Elämässä törmää aina säännöllisen epäsäännöllisesti erikokoisiin haasteisiin ja vaikeuksiin. Miten selvitä niistä? Siihen kysymykseen PPP:n kekseliäät heput löytävät aina jonkin ratkaisun. Entä miten meidän paja onnistui sun mielestä, Sini?

– Ihmekoneen käytössä tarvittiin totta kai paljon käyttöohjeita, kuten usein uusien koneiden kanssa. Oli hyvä, että me molemmat pystyttiin ohjeistamaan osallistujia tekemisen alkuun. Korttien loppuun asti viimeistelyyn tai piirtämisen ohjaamiseen emme ehtineet osallistua, mutta värssyjen tekemisestä tuli hyvin vuorovaikutteinen prosessi.

– Mahtavaa, kun meillä oli osallistujia ruuhkaksi asti. Tekemisen vauhdissa huomasi, että tähän tehtävään saisi monia ulottuvuuksia ja laajennusmahdollisuuksia varsinkin kielenopettamisen näkökulmasta. Eri adjektiiveja voisi käsitellä syvällisemmin ja mallivärssyjen tekemisen jälkeen voisi tehdä kokonaan omia värssyjä eri muodoissa. Tehtävää pystyy joustavasti sekä vaikeuttamaan että helpottamaan osallistujien mukaan.

– Kansikuvan tekemistä voisi ohjata perusteellisemmin, jos olisi enemmän aikaa.

– Tästä on hyvä jatkaa. Olisi hauska päästä kokeilemaan tätä muissakin yhteyksissä.

– Nythän meillä on ihmekone, joten sekin pulma on ratkaistu. Tällaisella ihmekoneella voi tehdä melkein mitä vain.

– Sovellusmahdollisuuksia on tosiaan lähes rajattomasti – eli ei kun kehittelemään!

© Tarusola

Please follow and like us:
RSS
Follow by Email
Facebook

Google+

http://www.tarusola.fi/kielikuvakohtaamisia/tyopaja/ihmekonekorttipajassa/
Twitter

Suruttomassa kaupungissa

Kolmen ystävän kohtaaminen eräänä syyskuun lopun päivänä

– Moi, Sini! Kiva, kun ehdittiin yhdessä tänne Hakasalmen huvilaan Suruton kaupunki -näyttelyyn! [Satu]

– Hei, Suvi ja Satu! Tehän olette ahkeria näyttelyissä kävijöitä. Missä olette käyneet viimeksi? [Sini]

– Mä olen viimeksi käynyt Suvin kanssa Taidehallissa David Hockneyn näyttelyssä. [Satu]

– Mitä piditte siitä? [Sini]

– Näyttelyssä tulee hyvin esiin Hockneyn monipuolisuus. Vaikkei näyttely olekaan kovin iso eikä siellä ole niitä kaikkein kuuluisimpia teoksia, se luo onnistuneen katsauksen Hockneyn tuotantoon. Niin kuin oli aiemmin puhetta, Hockneyn töiden värikylläisyys puhuttelee mua erityisesti. Hockneyn potretitkin on kiinnostavan persoonallisia. Oli myös jännä viettää hetki The Other Side -teoksen äärellä. Mietin siinä istuessani, olisinko kirjoittanut siitä samalla tavalla kuin kirjoitin meidän luovuustehtävässä. [Satu]

– Entä Suvi, oliko se myös sun viimeisin näyttelykäynti? [Sini]

– Mä järjestin vähän aikaa sitten oman yksityisnäyttelyn. Siinä oli kaikkea mun tekemää pikkutavaraa, jota mä olen vuosien varrella kerännyt talteen. Näyttely oli mun muistoja varten, ja se kesti mun huoneessa päivän. [Suvi]

– Ihana idea! Toivottavasti dokumentoitte sun näyttelyprojektin muistoksi seuraavaa näyttelyä varten. [Sini]

– Astutaanko nyt Suruton kaupunki -näyttelyyn ja 1920-luvun Helsinkiin? [Satu]

– Näyttely johdattaa museovieraat viiden kuvitteellisen helsinkiläisen kautta pääkaupunkimme menneisyyteen. [Sini]

– Mun mielestä nuo henkilöhahmot luovat kiinnostavan perspektiivin näyttelyyn. Heidän avullaan näyttelyyn tulee moniäänisyyttä ja henkilökohtainen kosketus menneisiin tapahtumiin, jotka saattaisivat muuten jäädä etäisiksi. [Satu]

– Koska henkilöt ovat eri-ikäisiä, jokainen museovieras saa oman näkökulmansa. [Suvi]

– Jännä valinta, että henkilöt ovat kuvitteellisia. Heidän lisäkseen olisi voinut esitellä tunnettuja 1920-luvun helsinkiläisiä. Esimerkiksi opetustarkoituksiin näyttely sopii hyvin. Seinillä on paljon tietoa, mutta jos ei jaksa lukea kaikkea, voi tutustua vaikka vain henkilöhahmojen kommentteihin. Esillä on paljon ajan visuaalista suunnittelua, mutta kuvataideopettajana jäin hieman kaipaamaan ajan kuvataidetta. Seinältä löytyi kuitenkin pari kopiota Greta Hällfors-Sipilän guassitöistä, jotka kuvaavat hauskasti ajan yöelämää. [Sini]

– Kielenopettajan näkökulmasta on ilahduttavaa, että kieltä on tuotu esiin muun muassa slangin käsittelyssä. Näyttelyn oheen on koottu pieni sanasto 1920-luvun sanoista ja ilmiöistä nykykielisen vieraan avuksi. Puhutun kielen näytteet olisivat elävöittäneet slangiesimerkkejä. Kolmikieliset eli suomen-, ruotsin- ja englanninkieliset opastekstit ovat tietysti hieno juttu. Tosin tämän kielten yhdistelmä on tätä nykyä kiitettävän yleinen museoissa. Myös muutamia esimerkkejä kirjallisuudestakin nostetaan esiin. Mainosanalyysi olisi myös mahdollinen, koska täällä on paljon vanhoja mainoksia seinillä. [Satu]

– Täällä on myös musiikkia! Miten tämä gramofoni toimii? [Suvi]

– Laitetaanpa tästä C-O-N-S-T-A-N-T-I-N-O-P-L-E soimaan. [Sini]

– Tässä Grammari soimaan! -vihkosessa kerrotaan, että kyseinen kappale innoitti Mika Waltaria, ja innostuksen hedelmänä syntyi matkakirja nimeltä Yksinäisen miehen juna (1929). Entä mitä ajatuksia teille on syntynyt näyttelystä? [Satu]

– Näyttelyssä voisi olla jotain tehtäviä, kuten joidenkin juttujen etsimistä tai lempimuseoelementin piirtämistä. [Suvi]

– Onneksi täällä on jonkin verran toiminnallisuutta. Myös liikkuva kuva ja äänimaisemat tuovat vaihtelevuutta, esimerkiksi Ilkka Pitkäsen Suruton kaupunki -videoinstallaatio on muodoltaan nykyaikaa mutta rakennettu vanhojen arkistokuvien avulla. Tykkäsin myös siitä, miten “Ahdas huone” on toteutettu. Virallisen Suomen sisustaman huoneen tapetit rakoilevat, ja alta paljastuu ajalle ominaisia ristiriitoja. Hyvä visuaalinen kokonaisuus oli myös “Viettelysten pesä”. Suojalasit kuitenkin hieman etäännyttivät tunnelmasta. Myös ajan muotia olisi ollut kiva nähdä enemmän. [Sini]

– Opetuksenkin kannalta on mielenkiintoista, miten ajan suomalaisuutta ja sen korostamista käsitellään näyttelyssä. Siitä saa hyviä virikkeitä opetukseen. [Satu]

– Olisi ollut kiva, jos täällä olisi ollut vielä enemmän interaktiivisia toimintoja. Kaupungin ääniäkin olisi voinut olla enemmän. [Suvi]

– Muuten Sini, oletko hyödyntänyt paljon Helsingin kaupunginmuseon valokuvakokoelmaa, joka löytyy Helsinkikuvia.fi-verkkopalvelusta? [Satu]

– En ole vielä, mutta ilolla olen katsellut kuvia. Hienoa, että kymmeniätuhansia kuvia on vapaasti käytettävissä myös opetustarkoituksiin. [Sini]

– Vanhat valokuvat on valtavan inspiroivia kirjoittamisessa. Tuli mieleeni vuonna 2015 Annantalossa järjestetty Tarinoiden maailma -seminaari, jossa sanataideohjaaja Jenni Hurmerinta piti Kuva ja sana. Visuaalinen kulttuuri sanataidetyössä -työpajan. Siellä pohdittiin muun muassa, miten teksti voi syntyä ja kehittyä visuaalisista lähtökohdista käsin ja millä tavalla näkeminen vaikuttaa ajatteluun ja tunteisiin. Jenni Hurmerinta esitteli oman vanhojen valokuvien kokoelmansa ja kertoi hankkivansa valokuvia esimerkiksi kirpputoreilta. [Satu]

– Kun mä piirrän jotain, mä saan usein inspiraatiota valokuvista. [Suvi]

– Mäkin olen käyttänyt vanhoja lehtikuvia maalausteni lähtökohtana. Tässä kotimatkalla voisi kiertää yhden näyttelyyn liittyvistä kävelyretkistä. Lähdetäänkö vaikka 14-vuotiaan Niken matkassa silloista Itäistä Heikinkatua pitkin? [Sini]

©Tarusola

Please follow and like us:
RSS
Follow by Email
Facebook

Google+

http://www.tarusola.fi/kielikuvakohtaamisia/nayttely/suruttomassa-kaupungissa/
Twitter