Kuvien ketjussa III

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä heinäkuun lopun päivänä

– Moikka, Sini! Ihanat kesäpäivät on tarjoilleet taas parastaan! Jatketaanko sen kunniaksi vielä kuvien ketjua?

– Moi, Satu! Joo, tehdään viimekertaisen ketjun jatkoksi vielä yksi! Aloita sä tällä kerralla.

I

II

III

IV

V

VI

VII

VIII

IX

X

Please follow and like us:

Kuvien ketjussa II

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä kesäkuun lopun päivänä

– Hei, Satu! Viimeksi oli puhetta, että tehtäisiin vuoropuhelu taas kuvien muodossa. [Sini]

– Joo! Edellisestä kerrasta onkin jo vierähtänyt aikaa. Se oli hauska kokeilu. Mä aloitin silloin, joten nyt olisi sun vuoro lähettää eka kuva. [Satu]

I

II

III

IV

V

VI

VII

VIII

IX

X

Please follow and like us:

Puhumassa hankkeesta Värinää varhaiskasvatuksessa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä toukokuun lopun päivänä

– Moikka, Sini! Vihdoinkin on voinut taas huokaista: Oi, ihana toukokuu! [Satu]

– Kyllä, taas on saatu nauttia kasvun ihmeestä ja kevätkukkien tuoksusta. [Sini]

– Sä olet ollut kiireinen siinä Värinää varhaiskasvatuksessa -hankkeessa. Olisi kiva kuulla siitä lisää. Milloin hanke oikein alkoikaan, ja mitä kaikkea olette tehneet siinä? Entä mitä tavoitteita hankkeella on? [Satu]

– Värinää varhaiskasvatuksessa on Vantaan kuvataidekoulun ja musiikkiopiston yhteinen hanke. Opetushallituksen tukeman hankkeen tavoitteena on tuoda korkeatasoista taiteen perusopetusta osaksi varhaiskasvatusta. Lisäksi tämän pilottihankkeen tavoitteena on kehittää taiteen perusopetuksen ja varhaiskasvatuksen yhteistyötapoja myös muihin oppilaitoksiin ja päiväkoteihin sovellettavaksi.  Omalta osaltani hanke alkoi syksyllä, kun pääsin mukaan suunnittelemaan kuvismuskaritoimintaa yhdessä musiikkikasvattajien ja varhaiskasvatuksen opettajien kanssa. Sitä ennen hankkeessa oli tietysti tapahtunut jo paljon sellaista, jossa en ollut mukana. Esimerkiksi hankkeeseen valitut vantaalaiset päiväkodit, lapsiryhmät ja varhaiskasvatuksen opettajat olivat jo tiedossa. Mukana on neljä kunnallista päiväkotia, joista kahdessa on kuvismuskaritoimintaa, yhdessä musiikkikasvattaja toimii työparina varhaiskasvattajan kanssa ja yhdessä kuvataidekasvattajan työparina on päiväkodin oma taidepedagogi.  [Sini]

– Kuulostaa kiinnostavalta. Kuinka monta henkilöä hankkeeseen on osallistunut ja millaista yhteistyötä olet tehnyt matkan varrella? [Satu]

– En osaa sanoa tarkkaa määrää hankkeeseen osallistuvista henkilöistä. Jokaisessa päiväkodissa on mukana lapsiryhmät ja varhaiskasvatuksen henkilökuntaa. Meitä taiteen perusopetuksen opettajia oli yhteensä kuusi. Kaksi kuvataidekoulun opettajaa ja neljä musiikkiopiston opettajaa. [Sini]

– Mikä on ollut mielenkiintoisinta hankkeessa? [Satu]

– Itselleni mielenkiintoisinta on ollut varmasti pohtia kaikkia niitä tapoja, joilla musiikkia ja kuvataidetta voisi yhdistää. Kun suunnittelussa on mukana vielä varhaiskasvatuksen ammattilaiset, on kasassa paljon ja monipuolista osaamista. Jokainen tuo suunnitteluun omat vahvuutensa, ja lapset ovat tietysti suunnittelun keskiössä. [Sini]

– Entä mikä on ollut haasteellisinta? [Satu]

– Useamman opettajan aikataulujen sovittaminen on ollut välillä haastavaa. Meillä tuntiopettajilla on tietysti omat opetukset ja täydet kalenterit. Vastaavasti myös varhaiskasvattajilla suunnitteluun irrotettava aika on rajallinen.  [Sini]

– Mitä havaintoja olet tehnyt lasten oppimiskokemuksista hankkeen aikana? [Satu]

– Meidät on otettu innostuneesti vastaan, ja tulimme nopeasti tutuiksi lasten kanssa.  Lasten into ja uteliaisuus tarttua kaikkeen uuteen on juuri varhaiskasvatusiässä erityisen vahvaa. Toiminta tapahtuu hetkessä ja siihen reagoidaan spontaanisti. Kuvismuskarin yhdistelmä tarjoaa heittäytymiselle paljon tilaa. Kun motivaatio on kohdillaan, on uuden oppiminen hauskaa. [Sini]

– Entä mitä uutta olet itse oppinut? [Satu]

– Todella paljon. Olen oppinut tietysti musiikkikasvattajalta paljon varhaisiän musiikkikasvatuksesta. On ollut mielenkiintoista päästä sukeltamaan musiikin maailmaan lasten kanssa. Olen soittanut elämäni ensimmäisen kerran ukulelea ja kanteletta siinä missä ne 3–5-vuotiaatkin. Samalla olen saanut ideoita musiikin käyttämiseen myös kuvataideopetuksessa. Kuvataiteen ja musiikin maailmassa on paljon yhteistä, kun sitä alkaa enemmän tutkimaan. Kaikkea sitä on sovellettu opetuksessa. Varhaiskasvattajilla on vankka kokemus opetettavasta ikäryhmästä ja vankka pedagoginen osaaminen. Heiltä opin paljon ryhmänhallintaa ja kivoja tapoja tuoda käsiteltäviä aiheita tutuksi leikin ja kuvien kautta. [Sini]

– Kieli-ihmisenä mua kiinnostaa aina kielen asema ja sen näkyväksi tekeminen eri yhteyksissä. Miten kieli on ollut näkyvissä tässä hankkeessa? [Satu]

– Yhden hankkeen päiväkodissa kasvattajat laskivat, että lasten perheissä puhutaan viittätoista eri kieltä. Mukana toiminnassa oli paljon suomenoppijoita, toiset vasta maahan tulleita. Tämä vaikutti paljon siihen, millaisia lauluja, leikkejä ja tarinoita valittiin mukaan toimintaa ja miten kuvia käytettiin kommunikoinnin apuna. Opetuksessa asioita näytettiin samalla, kun ne selitettiin. Tietysti myös pyrittiin puhumaan mahdollisimman selkeää suomea. Myös lasten omista kielistä tuli ajoittain puhetta. [Sini]

– Lasten kielelliset havainnot ovat parhaimmillaan todella herkullisia. Olisi ollut kiva olla kärpäsenä katossa kuulemassa niitä puheita. Entäpä tekisitkö jotain toisin, jos hanke olisi alkamassa vasta nyt? [Satu]

– Ainahan on paljon asioita, joiden toimivuuden huomaa vasta käytännön kautta. Kaikkiin asioihin ei välttämättä pysty itse vaikuttamaan, vaikka tarve toisin tekemiselle olisikin tiedossa. Yhteiselle suunnittelulle olisi hyvä saada lisää aikaa. Paljon kivoja juttuja löytyy kaikilta osaavilta opettajilta takataskusta, mutta juuri sen yhteistyön kannalta olisi hedelmällistä päästä rauhassa ideoimaan ja kehittelemään, varsinkin kun mukana on näinkin erilaista osaamista. Käsitys siitä, mitä toisen edustama ala voi tarjota, voi olla aika rajoittunut. Itse ei osaa ehkä ehdotella juttuja, jotka ovat itselle sitä tuttua peruskauraa, mutta muille jotain ihan uutta. Lisäksi kun tutustuu paremmin, ei vähän villimpiäkään ideoita tarvitse ujostella. [Sini]

– Niinpä. Hedelmällinen yhteistyö vaatii usein aikaa kehittyäkseen. Jatkuuko hanke vielä? Entä onko sen pohjalta suunnitteilla jotain muuta? [Satu]

– Ymmärtääkseni hanke ei ainakaan tässä muodossa jatku. Mutta jotain uutta on varmasti suunnitteilla ja kehitteillä sen pohjalta.  Nyt kerätään kasaan hankkeessa mukana olleiden kokemuksia ja palautetta. Loppuvuodesta on tietääkseni tulossa enemmän kokoavaa tietoa myös sähköisen julkaisun muodossa. Palataanko siihen vaikka vuoden alussa? [Sini]

– Tosi mieluusti! Tässä alkaa nyt olla jo kesä ihan nurkan takana. Omistetaanko kesäkuukaudet blogissa luovalle toiminnalle? [Satu]

– Joo, ehdottomasti! Muistelin juuri sitä, kun muutama vuosi sitten kokeiltiin vuoropuhelua kuvilla tekstin sijaan. Otsikkona taisi olla Kuvien ketjussa. Sitä kiinnostaisi kokeilla uudelleen. [Sini]

– Loistava idea! Ihana päästä inspiroitumaan luontoon! [Satu]

©Tarusola

Please follow and like us:

EMMAssa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä huhtikuun lopun päivänä

– Hei, Satu! Hienoa, että päästiin yhdessä pitkästä aikaa tänne Espoon modernin taiteen museoon EMMAan! [Sini]

– Moikka, Sini! Tosi kiva, kun löytyi aikaa näyttelykäynnille. [Satu]

– Viime kerrasta onkin ilmeisesti aikaa, sillä en muista kulkeneeni näistä aulan porteista aiemmin. [Sini]

– Ne on tulleet ihan hiljattain, sillä maaliskuisella käynnilläni niitä ei vielä ollut. Täällä yläkerrassa on alkajaisiksi tämä Daniel Burenin iso näyttely Kävelyllä siksakissa. Esittelytekstissä sanotaan: ”Buren tunnetaan erityisesti 8,7 cm leveästä pystyraidasta, jota hän käyttää visuaalisena työkalunaan. Sen avulla hän paljastaa tutuista tiloista uusia piirteitä.”  [Satu]

Daniel Buren, Käännettävät sermit, (Les Paravents), in situ -teos (2022). Yksityiskohta.

– Tosiaan, Burenin pystyraitojen mitta on aina sama, ovatpa ne sitten esillä missä tahansa. Ennen näyttelyn aukeamista huomasin raitojen ilmestymisen pysäkkien mainostauluihin. Mainostilaan ilmestyneet raidat herättivät huomiota ja kysymyksiä. Mieleen tuli tietysti taideprojektin mahdollisuus. Raitoihin on ihastunut myös yksi suosikkitaiteilijoistani ruotsalainen Jacob Dahlgren. Dahlgren esimerkiksi pukeutuu vaakaraitaisiin paitoihin ja on toteuttanut myös taideprojektiprojektin kuvaten itseään joka päivä raitapaidassa (Instagram @dahlgren_jacob). [Sini]

– Tämä Daniel Burenin haastattelu, jossa hän kertoo työstään ja teoksestaan EMMAssa, löytyy myös EMMAn sivuilta. [Satu]

– Haastattelussa Buren kertookin näyttelytilan takaikkunan olleen lähtökohtana näyttelyn suunnittelussa. Suunnittelu alkaa, kun hän astuu tilaan. Teokset ovat siis sidoksissa paikkaan ja syntyvät siellä in situ (lat. ’paikassa’, ’asemassa’). Mieleeni jäi Timo Valjakan Hesariin näyttelystä kirjoittama lause: “Labyrinttimainen rakennelma edellyttää liikkumista, astumista alati vaihtuvien värien, muotojen, materiaalien ja näkökulmien kaleidoskooppiin.” Kaleidoskooppi tulee tosiaan vahvasti mieleen väreistä, muodoista, sekä peilaavista ja läpikuultavista pinnoista. [Sini]

Daniel Buren, Käännettävät sermit, (Les Paravents), in situ -teos (2022). Yksityiskohta.

– Nyt on vielä yksi hyvä syy odottaa kesän tuloa, kun toukokuun loppupuolella Tapionaukiolle tulee Laskostua/avautua (Ployer/Déployer) -niminen teos, joka koostuu 105 raidallisesta lipusta ja Espoon Nuottaniemeen yhteistyössä Espoon Pursiseura EPS ry:n kanssa toteutettava optimistijollien  Purje/maalauskangas – maalauskangas/purje (Voile/Toile – Toile/Voile) -regatta, joka purjehditaan raidallisin purjein. Hauskasti myös henkilökunnalla on täällä museossa raidalliset liivit päällään, mikä on nimeltään Heterokliittinen essee: Liivit, paikkasidonnainen teos (Essai hétéroclite: Les Gilets, travail situé) [Satu]

– Hienoa, että näyttely leviää myös kaupungille ja jopa lähivesille. Muistan hämärästi Burenin vuonna 1991 Rautatientorilla liehuneet Lippujen meri -teoksen liput. Silloin niitä taisi olla jopa enemmän kuin 105. Miten koet nyt tämän kävelyn siksakissa? [Sini]

– Väreihin sukeltaminen tuntuu virkistävältä. Synkkien maailmantapahtumien keskellä kaipaa iloa, jota itselleni tuovat vahvasti värit. Jännää, miten näiden samojen seinien sisällä voi kokea niin erilaisia värielämyksiä! Jokin aika sitten kävelin näissä samoissa kohdissa Konrad Mägin maalauksista ja niiden värimaailmoista haltioituneena. Se näyttely onkin ollut mulle henkilökohtaisesti vaikuttavin EMMAssa – tai ainakin hyvä kakkonen vuonna 2016 pidetyn näyttelyn Rut Bryk: Taikalaatikko jälkeen. [Satu]

– Olisi hauska ottaa kuvia, mutta oman kuvan heijastumista on vaikea välttää. Tulemme itse osaksi teosta, halusimme tai emme. Erityisen hienosti toimii tämä pitkä ikkuna, joka jatkuu tuonne kokoelmanäyttelyn puolelle. [Sini]

Daniel Buren, Käännettävät sermit, (Les Paravents), in situ -teos (2022). Yksityiskohta. Futuro-talo, arkkitehti Matti Suuronen.

– Ikkunan takana lymyilee ja hymyilee salaperäisesti myös Futuro-talo, joka saa Burenin värien myötä uusia ilmeitä tarkastelupaikan mukaan. [Satu]

– Hei, haluaisitko leikitellä suolalla? Tässä edellinen kävijä on toteuttanut hienon spiraalin. Tehdäänkö meille yhdessä oma teos, olisi kiva kokeilla. [Sini]

– Joo! Tehdään! Miten lähdetään liikkeelle? [Satu]

– Aloitetaan vaikka keräämällä suola keskelle kasaan. [Sini]        

– Se oli hauskaa. Harmi, kun tämä lopputulos ei nyt heijastu seinälle niin kuin aiemmin. Nyt tuolta tuleekin jo uusia suolataiteilijoita, annetaan pensselit heille. [Satu]

Chiharu Shiota, Äärirajoilla (2021).

– Tässä olisi seuraavana Chiharu Shiotan teos Äärirajoilla. Näyttelytekstissä sanotaan: “Chiharu Shiota (s. 1972, Osaka, Japani) on luonut EMMAan ristiin rastiin pingotettujen lankojen avulla labyrintin, johon katsoja saa käydä sisään. Taiteilija on sijoittanut punaisten lankojen lomaan vanhoja ovia, jotka muodostavat teoksen sisään useita vaihtoehtoisia reittejä.” Taiteilijan haastattelun voi katsoa täältä. Seittimäinen lankarihmasto on kaunis ja tiheä. Punainen väri hehkuu kauniisti, kun valo osuu siihen. Itseäni kiinnostaa usein tällaisten suurten teosten materiaalit sekä rakentamiseen käytetty takniikka ja aika. Haastattelusta selviääkin, että teosta on ollut pystyttämässä kymmenen henkilöä kahden viikon ajan. Siihen on käytetty yli 300 kilometriä villalankaa. [Sini]

Chiharu Shiota, Äärirajoilla (2021).

– Hurja työ- ja lankamäärä. Muistan lukeneeni jostain, että ovet olisivat peräisin Berliinin itäpuolelta. Siinä onkin paljon symboliikkaa meidän yhteistyömme juuria ajatellen! [Satu]

– Shiotalla on myös tosi hyvät kotisivut, joiden kautta voi tutustua taiteilijan tuotantoon laajemminkin. [Sini]

– Mulle tulee näistä suljetuista ovista mieleen Jenny Erpenbeckin romaani Mennä, meni, mennyt (Tammi, 2019, suom. Jukka-Pekka Pajunen). Se kertoo Saksaan tulleista afrikkalaisista pakolaisista ja Itä-Saksassa syntyneestä Richard-nimisestä professorista, joka ryhtyy juuri eläköityneenä perehtymään pakolaisten elämään ja siihen, miten he saisivat toiveensa toteutumaan: saada tehdä töitä ja jäädä Saksaan. Romaanissa kysytään: ”Minne menee ihminen, joka ei tiedä, minne hänen pitäisi mennä?” Niin kuin Erpenbeckin romaanissa, voi tässä Shiotan teoksen sisässä miettiä: Kenelle ovet yhteiskuntaan aukeavat, kenelle eivät? Joillekin ne eivät aukea koskaan, ja joidenkin ovet tuhotaan, vaikka niiden kuuluisi aueta yhdenveroisesti kaikille. [Satu]

– Kiitos kirjavinkistä. Kuulostaa kiinnostavalta teokselta. Ovi on tosiaan vahva symboli. Tässä teoksessa jokainen saa kulkea oman reittinsä. Kaikki ovet ovat auki. [Sini]

Chiharu Shiota, Äärirajoilla (2021). Yksityiskohta.

– Täällä Kosketus-näyttelyssä on tämä mun mielestä erityisen hieno osio, joka on rakennettu Juhani Linnovaaran Hiljaisuuden kuuntelija -teoksen ympärille. Täältä mediahuoneesta löytyy huhtikuun loppuun asti videoteos Wonderland (2016). Kuuron 13-vuotias Mohammedin kertomina sodan kauhut havainnollistuvat katsojalle raastavasti. Teos esitellään näin: ”Wonderland on pysäyttävä sodan vastainen viesti. Muhammed on Özgenin mukaan kollektiivinen omatuntomme ja kaikkien sodassa kotinsa menettäneiden metafora.  Muhammedin tarina auttaa näkemään median väkivaltakuvaston ja otsikoiden ohi sodan arkitodellisuuteen ja inhimilliseen kärsimykseen.”  Luin taiteilija Erkan Özgenin esittelystä, että hänen videoon ja valokuvaukseen pohjautuvissa installaatioissaan käsitellään ”muun muassa siirtolaisuuden, kulttuuri-identiteetin, kielen, omantunnon ja etiikan teemoja. Teoksissaan hän korostaa tarinoita, jotka uhkaavat hautautua jatkuvan tietotulvan alle tai jotka jätetään joskus jopa tarkoituksella hämärän peittoon.”  Mohammedin tarina on osuva esimerkki tästä. [Satu]

– Varoitus teoksen järkyttävyydestä ovella on aiheellinen. Hurjaa nähdä, miten lapsi kertoo noin elävästi asioista, joiden olemassaolosta hänen ei pitäisi vielä tietää mitään, saati sitten itse kokea. [Sini]              

– Sota on aina hirveä tragedia, ja tuntuu niin epäreilulta, että pahiten siitä joutuvat aina kärsimään kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevat. Me ollaan etuoikeutettuja, kun voidaan vain siirtyä teoksesta toiseen. Toivoisi, että Mohammed kohtalontovereineen pääsisi pakenemaan sodan kauhuja yhtä helposti.

Kulkiessani pois Wonderlandista bongasin lattiasta tämän kivan tehtävän: ”Valitse yksi teos ja kuvaile sitä käyttämällä eri aistejasi. Kuvittele miltä taideteos voisi tuntua, tuoksua, maistua tai kuulostaa.” Voisin valita omaksi teoksekseni Juhani Linnovaaran Hiljaisuuden kuuntelijan (1955). Linnovaaralla on paljon muitakin teoksia, jotka puhuttelevat aisteja ja joiden mielikuvitukselliset hahmot ja maisemat houkuttelevat tarinallisuudellaan.  Hiljaisuuden kuuntelijan teostekstikin herättää monia ajatuksia, kuten siinä lainatut Linnovaaran sanat: ”Tuhon jälkeinen aika vaatii hiljaisuutta, kaiken uudelleen arvioimista, sisimmän kuuntelemista, jotta elämä saisi jälleen mahdollisuuden.”  [Satu]

– No, miltä teos voisi mielestäsi tuntua, tuoksua, maistua tai kuulostaa? [Sini]

Juhani Linnovaara, Hiljaisuuden kuuntelija (1955).

– Tällaista heräsi mieleeni sitä katsellessani: Ilmassa leijuva hento savuntuoksu haihtuu hiljalleen pois. Palanut maa lähettää ensimmäiset versonsa tunnustelijoiksi. Voiko täällä vielä kohota metsä, jonka helmaan piiloutuu makeiden ahomansikoiden mätäs? Rakennetaanko raunioille uusi elämä, joka täyttyy askelista, nauruhelmistä ja kaipauksen kyyneleistä? Saako lintunen laulunsa takaisin? Tuhkasta nousee toivo kuin Tsernobylista rukous. [Satu]

– Itse valitsen tämän Antti Laitisen teoksen Nail Cube (2016). Materiaaleiksi mainitaan puu ja naulat. Tätä katsoessa voi tuntea sen fyysisen kokemuksen, joka naulojen lyömisestä syntyy. Ehkä muutaman lyönnin myös sormeen, auts! Nauloissa on usein oma tuoksunsa ja kylmä kilinänsä. Puulla taas oma tuoksunsa ja pehmeämpi pinta. Nauloista muodostunut naulakuorikuori on kuin puun panssari, jonka lyönnit ovat kovettaneet. Tykkään yleensäkin kovasti Laitisen teoksista. [Sini]   

Antti Laitinen, Nail Cube (2016).

– Tuo kuvailu tuntui totisesti sormissa asti. Tämä Aparna Raon ja Søren Porsin Nimetön (2017) on yksi lempiteoksistani täällä. Nämä teoksen hiljaisuudesta nauttivat hahmot, jotka piiloutuvat yllättäviä ääniä kuulleessaan tai äkillistä liikettä havaitessaan, tuovat mieleeni yhden suomalaisen kirjallisuuden suosikeistani, Petri Tammisen Piiloutujan maan (Otava, 2002). Kyseisessä lyhytproosakokoelmassa käsitellään olemassaoloa ja ulkopuolisuutta Tammiselle olennaisella tyylillä: lakonisesti, vähän ironisesti, hieman pilke silmäkulmassa vähäeleisen koskettavasti. Kirjassa etsitään piilopaikkoja, joita voi löytää periaatteessa mistä vain, jos on tarpeeksi hyvä piiloutuja: teollisuusalueelta, kirjoista, yksityiskohdista – museostakin. Kirjan luettuaan tietää, ettei piilopaikkaa kannata etsiä vasta hädän hetkellä vaan hyvissä ajoin ennakoiden. [Satu]

Aparna Rao ja Søren Pors, Nimetön (2017).

– Kiinnostavaa, että sinulle teokset herättävät noin vahvoja mielleyhtymiä juuri kirjallisuuteen. Tarinat jatkavat elämäänsä monissa tulkinnoissa. Tämä teos on tosiaan hauska ja huomaan että se vetoaa vahvasti myös näyttelyn nuorempaan yleisöön. Tähän teoksen eteen on syntymässä jo pieni jono. Interaktiivisuudelle on selvästi kysyntää. [Sini]

– Ennen täällä WeeGeessä oli viisi museota saman katon alla, eli se oli varsinainen saksalainen WG, Wohngemeinschaft. Salivalvoja kertoi, että nyt kolme museoista on muuttanut tai muuttamassa pois: Helinä Rautavaaran museo, Lelumuseo ja Kellomuseo. Lelut ovat onneksi muuttaneet lähelle: Museo Leikki avautuu 13.5. ihan päärakennuksen tuntumassa uusissa tiloissa, joista uusi Suomen koru- ja kellomuseo Kruunukin löytyy. [Satu]

– Tämä muutos on mennyt itseltäni ihan ohi. [Sini]

– Vain muutos on pysyvää. Ja joskus Särkyvää: Piipahdetaanko vielä tuolla Brykin ja Wirkkalan uudistetussa katseluvarastossa? Tilassa on myös keramiikkanäyttely Särkyvää. [Satu]

Irma Weckman, Kultainen ovaali (2021). Taustalla Working with Soil, Kriittisesti uhanalaiset lajit (2020–2021).

– Tänään joutuu tosiaan tyytymään vain pieneen piipahdukseen, mutta täytyy palata paremmalla ajalla takaisin. [Sini]

– Joo! Itse piipahtelen EMMAssa parhaimmillaan kuukausittain. Näyttelyyn on myös olemassa mobiiliopas. Tässäkin tilassa on mielikuvitusta kutkuttavia teoksia, ja tuo Särkyvää-näyttelyn tausta-ajatuksena kulkeva japanilainen perinne, kintsugi, vaikuttaa kiehtovalta. Näyttelytekstissä sitä kuvataan näin: ” [–] särkyneen keraamisen esineen osat liitetään toisiinsa uudelleen kullalla tai muulla metallilla. Rikkonaisuutta ei peitetä, vaan siihen luodaan uusi suhde. Murtuma voi olla merkki uudesta.” [Satu]

– Kintsugin ajatus on kaunis ja tärkeä muistutus kestävästä kulutuksesta. Korjaaminen tekee myös korjaajan työstä näkyvän. Samankaltaisia ajatuksia liittyy myös japanilaisiin Boro-tekstiileihin, joissa kangasta paikataan uudelleen ja uudelleen. [Sini]                        

– Ostin EMMAn myymälästä nämä taidekysymyskortit, ja ne houkuttelevat pelaamaan. Testataanko joskus? [Satu]

– Näyttääpä kivalta! Otan pelihaasteen vastaan. [Sini]

© Tarusola

Please follow and like us:

Ukrainalaista kulttuuria kartoittamassa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä maaliskuun lopun päivänä

– Moi, Sini! Kiva nähdä näinä kurjina ja hurjina aikoina. [Satu]

– Hei, Satu! Maailma on tosiaan muuttunut sitten viime näkemän. [Sini]

– Taas yhtä konfliktia kurjemmaksi. Sota on aina hirveä, ja nyt kun se on niin lähellä Euroopassa, on tuntunut erityisen pahalta, vaikka kauempanakaan olevat kriisit eivät saisi unohtua. Tuli voimakas tarve tehdä jotain myös niiden kanavien lisäksi, joita pitkin osallistun yleensä katastrofeissa, kuten Suomen Punaisen Ristin katastrofirahasto ja Unicef.

Uskon lukemisen voimaan. Vaikkei lukemalla voi pysäyttää pommeja, ajattelen ja toivon optimistina, että kirjallisuus voisi välillisesti ennaltaehkäistä niiden laukaisemista. Lukemisen myötä lisääntyvä ymmärrys ja myötätunto voivat parhaimmassa tapauksessa olla tehokkaita lääkkeitä vihaa vastaan. Lähdin siis kartoittamaan suomennettua ukrainalaista kirjallisuutta ja olen nyt kirjoittamassa siitä toukokuussa julkaistavaa katsausta, josta on toivottavasti iloa ja hyötyä erityisesti niille, jotka haluavat oppia tuntemaan Ukrainaa. Haluaisitko kuulla muutamista tähänastisista löydöistäni? [Satu]

– Kiinnostavaa! Ukrainalainen kulttuuri on tosiaan ollut nyt esillä monella tapaa, olisi kiva kuulla sun löydöistä. Missä tämä katsaus toukokuussa julkaistaan? [Sini]

– Suomenopettajat-lehdessä. Siitä on itse asiassa tulossa osa juttusarjaa nimeltä Kirjallisuutta kriisialueilta, joiden seuraavat osat käsittelevät muun muassa Afganistaniin, Somaliaan ja Syyriaan liittyvää kirjallisuutta. Intohimoisena lukijana mun oli todettava, että Ukrainan kirjallisuus oli yleisen kirjallisuustieteen aineopinnot suorittaneellekin ja maailmankirjallisuutta opettaneellekin aika lailla täydellinen terra incognita. Mieleeni ei tullut ainuttakaan ukrainalaista kirjailijaa, vaikka jostain muistini kätköistä onnistuin kaivamaan hämärän muistikuvan siitä, että Nikolai Gogol taisi olla ukrainalaissyntyinen. Muita tietoja ei mielessäni ollutkaan, kun päätin lähteä kartoittamaan asiaa erityisesti pääkaupunkiseudun kaupunginkirjastojen kirjastoverkko Helmetin tietokantaa sekä Turun ja Helsingin yliopistojen kirjastojen lainausmahdollisuuksia hyödyntäen. Lopulta jouduin tekemään myös pari kierrosta muutamassa nettiantikvariaatissa. Halusin lukea jokaisen kirjan, jonka löydän. Onko sulla ollut ukrainalaisia lukukokemuksia tai muuta kosketuspintaa ukrainalaiseen tai Ukrainaan liittyvään kulttuuriin? [Satu]

Eino Leinon Terve Ukraina Virtuaalikuoron laulamana

– Täytyy myöntää, ettei kovinkaan paljoa. Ukrainalaisen taiteilijan Maria Primatšenkon (1908–1997) ihastuttavat, värikkäät maalaukset tulivat minulle tutuksi Marimekon Metsänväki-kuosin plagiointikohun myötä. Oli surullista lukea, että useita hänen maalauksiaan on tuhoutunut taisteluiden aiheuttamassa tulipalossa. Myös Hasselblad-palkitun valokuvaajan Boris Mikhailovin kuvia on ollut esillä Helsingissä useaan otteeseen. Lukukokemukseni ovat kuitenkin enemmänkin Ukrainaan sijoittuvia tarinoita. Ehkä pääsen korjaamaan asian sun vinkkien myötä. [Sini]

– En ollut varautunut siihen, että kirjallisuudenkartoitustehtävä olisi niin vaikea. Suomessa on nimittäin julkaistu varsin vähän ukrainalaista kirjallisuutta. Niinpä laajensin näkökulmaa, ja se on nyt enemmänkin ”Ukrainaan liittyvää suomenkielistä kirjallisuutta etsimässä”. [Satu]

– Millaista Ukrainaan liittyvää kirjallisuutta löysit? [Sini]

– Löysin kirjoja, jotka on kirjoitettu etupäässä venäjän, englannin tai saksan kielillä mutta myös ukrainaksi. Ukrainankielistä kirjallisuutta on toistaiseksi suomennettu aika vähän. Keskeinen ukrainalaisen kirjallisuuden suomentaja on Eero Balk, joka on luemma opiskellut Kiovan yliopistossa. [Satu]

– Aivan, Eero Balk on tuttu nimi. Mistä luulet, että tämä puute johtuu? Ehkä tähän puutteeseen herätään ja tulevaisuudessa saamme lukea suomeksi enemmän ukrainalaisten kirjailijoiden tuotantoa. [Sini]

– Vaikea sanoa. Jostain syystä Ukrainan kirjallisuus ei ole kiinnostanut Suomessa, mutta nyt koko maan tunnettuus on lisääntynyt surullisen kuuluisalla tavalla. Aika monet löytämistäni kirjailijoista ovat syntyneet Ukrainassa mutta muuttaneet jo varhain muualle – tai ”omaavat ukrainalaiset sukujuuret”. Esimerkiksi saksankieliseltä ja englanninkieliseltä alueelta ukrainalaista kirjallisuutta löytyy enemmän. [Satu]

– Millaisia kirjoja siis löysit? [Sini]

– Löysin ja luin yhteensä parisenkymmentä teosta. Ensimmäinen esimerkki voisi olla vuonna 2015 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneen valkovenäläisen Svetlana Aleksijevitš Tsernobylista nousee rukous (suom. Marja-Leena Jaakkola) Aleksijevitš on syntynyt Ukrainassa, ja hänellä on ukrainalainen äiti ja valkovenäläinen isä. Hän asuu Valko-Venäjällä ja kirjoittaa venäjäksi, kuten on kirjoittanut myös teoksensa Tšernobylista nousee rukous. Siihen on koottu Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden kokeneiden tarinoita, joita kertovat muun muassa ydinvoimalan työntekijät, pelastushenkilökunta, heidän omaisensa, tavalliset valkovenäläiset, jotka Ukrainan rajan lähellä asuvina joutuivat voimakkaan säteilyn kohteiksi pahimmilla tuhoalueilla. Teos on rankka, järkyttäväkin mutta myös vaikuttava lukukokemus. [Satu]

– Tosiaan, raskas aihe. Vaikka onnettomuudesta on paljon aikaa, uutisointi on jäänyt vahvasti mieleen lapsuudesta. [Sini]

– Tuohon samaan Tšernobyl-aiheeseen liittyy tämä Johanna Aulénin sarjakuvakirja Tšernobylin koirat, joka kuvaa ja dokumentoi ydinvoimalaonnettomuuden ja sen seuraukset sekä ihmisille että eläimille – kirjan nimen mukaisesti keskeisiä ovat koirat. [Satu]

– Tämä onkin juuri ilmestynyt. En ole vielä ehtinyt tutustua, mutta on jo lukulistalla. Ehditkö jo itse lukea sen? [Sini]

– Kyllä. Se on informatiivinen ja sen kuvat jännittäviä. Kuulisin todella mielelläni sun mielipiteen niistä joskus. Voin suositella myös Katja Petrovskajan teosta Ehkä Esther (suom. Ilona Nykyri). Petrovskaja on syntynyt Ukrainassa ja asunut vuodesta 1999 Saksassa. Hän kirjoittaa saksaksi. Ehkä Estherin mosaiikkimaisista kertomuksista rakentuu Petrovskajan suvun tarina. Kirjan mun mielestä hienoimpia kohtia ovat viidennessä Babi Jar -nimisessä luvussa sijaitsevat Kävelyretki ja nimikkokertomus Ehkä Esther. Tämäkään kirja ei ole mikään piristävä viihdyttäjä mutta tärkeää luettavaa. [Satu]

– Hyvä tietää, pistetään tämäkin muistiin. [Sini]

– Tyyliltään vähän kevyempää lukemista on Traktorien lyhyt historia ukrainaksi, vaikka myös siinä käsitellään osittain riipaiseviakin ihmiskohtaloita. Kirjan kirjoittaja on Marina Lewycka, jonka kerrotaan olevan ”ukrainainalaista syntyperää”. Traktorien lyhyt historia ukrainaksi (suom. Vesa Suominen) kertoo monimutkaisista perhesuhteista. Kertojan vanha ukrainalainen leskeksi jäänyt isä menee naimisiin ukrainalaisen Valentinan kanssa, jotta Valentina voisi jäädä Isoon-Britanniaan poikansa kanssa. Tarinassa vilahtelee 2000-luvun Ukrainan lisäksi muistoja menneistä ajoista, ja isän kirjoittama historiallinen traktorikatsaus kulkee mukana matkassa. Kirjan sävy on välillä haikea, välillä niin hauska, että lukiessa hymyilytti monta kertaa. Jos ehtii lukea vain yhden Ukrainaan liittyvän romaanin, tämä voisi olla se. [Satu]

– Ukrainalainen traktorimies onkin noussut meemien kautta yhdeksi Ukrainan vastarinnan symboliksi. [Sini]

– Joo ja sen symboliikan syntyyn vaikuttaneisiin valokuviin ja videoihin liittyy myös mielenkiintoisia keskusteluja kuvalähteiden tarkistamisesta ja faktantarkistuksesta sekä niiden vaikeudesta sodassa ylipäänsä. Entä onko Sofi Oksasen Koirapuisto sulle tuttu? Siinä kuljetaan eri aikatasoissa ja maissa, erityisesti sekä Suomessa että Ukrainassa, ja se tarttuu kiinnostavasti monia kysymyksiä herättävään hedelmöityshoitobisnekseen. [Satu]

– Kyllä, sen olen lukenut ja pidin kovasti. [Sini]

– Tietokirjapuolella Johannes Remyn Ukrainan historia tarjoaa kattavan katsauksen maan vaiheisiin. Se on erittäin yksityiskohtainen ja välillä hieman raskaslukuinen mutta suositeltava, jos haluaa oppia Ukrainan vaiheista paljon. Juha-Antero Puistolan ja Johanna Suhosen Itä-Ukraina puolestaan raportoi Ukrainan 2014 alkaneesta sodasta. Voisin mainita vielä yhden Ukrainan historiaan keskittyvä tietokirjan. Se on Anne Applebaumin Punainen nälkä – Stalinin sota Ukrainassa (suom. Antero Helasvuo). [Satu]

– Entä kuuluuko sun kirjallisuuskatsaukseen myös lastenkirjallisuutta? [Sini]

– Huhtikuussa ilmestyy Eero Balkin suomentamana ukrainalaisen Larysa Denysenkon lastenkirja Maja ja ystävät. Kustantaja Tammi on luvannut ohjata kirjasta saadut tulot Suomen Unicefille Ukrainan lasten hyväksi. Siihen voitaisiin perehtyä tarkemmin sen ilmestyttyä, ja silloin voisin antaa lisää vinkkejä muistakin löytämistäni Ukrainaa käsittelevistä kirjoista ja sitten lopulta sen valmiin artikkelini sulle luettavaksi, kun se on ilmestynyt. [Satu]

– Odotan jo innolla, että pääsen tutustumaan Majaan ja ystäviin. Kirjan on kuvittanut ukrainalainen Masha Foya. [Sini]

– Se tuntuukin valopilkulta useiden synkkien Ukrainaa käsittelevien kirjojen joukossa, vaikka siihenkin tai enemmänkin kirjailijan kokemaan liittyy kaikenlaista painolastia. [Satu]

– Oletko muuten käynyt viime aikoina keskustakirjasto Oodissa? Siellä on esillä Yellow & Blue – kuvituksia Ukrainasta. Digitaalinen näyttely on toteutettu yhteistyössä Kuvittajat ry:n kanssa. Näyttelyä kuvataan seinätekstissä näin: “Minkälainen maa Ukraina oli ennen sotaa? Ukrainalainen kuvittajaryhmä Pictoric teki pari vuotta sitten kokoelman julisteita joissa he kuvasivat maansa ihmisiä, paikkoja ja erikoisia tapoja. Digitaalinen näyttely on 36 kuvittajan rakkauskirje Ukrainalle: Kahvia lipitteleviä kiovalaisia hipstereitä, koteja joissa seinäkoristeena on matto, Hopak-tanssijoita, harmaita betonilähiöitä, Marshrutka-busseja, värikkäästi koristeltuja portteja, maailman pisin trolley-bussireitti ja ydinonnettomuusalue jonka luonto on ottamassa takaisin.” Näyttelyn katalogi löytyy Kuvittajat ry:n sivuilta. [Sini]

– Tuo kuulostaa kiinnostavalta. Onko toteutus onnistunut? Entä mihin asti näyttely jatkuu? [Satu]

– Tässä muutama kuva. Mielestäni on digitaaliseksi näyttelyksi onnistunut. Näyttely jatkuu 10.4. asti.

Ukrainalaisiin valokuvaajiin taas pääsee tutustumaan Valokuvataiteen museon verkkonäyttelyssä Suloinen Ukraina. Näyttely esittelee ukrainalaisten nykykuvaajien töitä. Näyttelyn kuraattori on Kateryna Radchenkon, ja mukana on kahdeksan nykykuvaajaa Maxim Dondyuk, Yulia Kysilin, Yana Kononova, Rita Niki, Olena Morozova, Ira Lupu, Olia Koval, ja Kristina Sagirova. Museon sivuilla todetaan: “Venäjän hyökkäys Ukrainaan helmikuussa 2022 uhkaa myös kulttuurin olemassaoloa. Sota ei ole vain inhimillistä kärsimystä, vaan sotaa ihmisiä ja heidän kulttuuriaan, kieltään ja vapauksiaan vastaan. Nuoret ukrainalaiset valokuvaajat ovat kasvaneet vapaassa maassa, jossa on ilmaisunvapaus. Mitä olisi valokuvaajan työ ilman sitä?” [Sini]

– Vaikuttavia kuvia, jotka herättävät mussa tunteita laidasta laitaan, iloa, pelkoa, kauhua ja ihailuakin. Mitä mieltä sä olet kuvista? [Satu]

– Kyllä, vaikuttavia, ajatuksia herättäviä ja keskenään erilaisia kuvia. Mieleen jäi etenkin Maxim Dondyukin vahvasti latautuneet kuvat vallankumouksesta rinnastettuna autioon ja rauhalliseen kuvaukseen sodan jäljistä. Myös Sanomatalossa on valokuvanäyttely, Ukraina ajatuksissamme, 6.4. asti [Sini]

– Muuten, mitä tehtäisiin ensi kuussa? [Satu]

– Nyt on auennut tai aukeamassa paljon kiinnostavia näyttelyitä. Kiinnostaisiko käydä vaihteeksi vuoropuhelua kuvataiteen parissa? [Sini]

– Todella mieluusti! [Satu]

©Tarusola, palluran raidat Tim Mossholder, Pexels

Please follow and like us:

Kirjaformaateissa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä helmikuun lopun päivänä

– Moikka, Sini! Kiva, kun valo alkaa vihdoin voittaa! [Satu]

– Hei, Satu! No niinpä, mukavasti on taas päivät pidentyneet. [Sini]

– Kiitos, kun osallistuit aiemmin siihen eri kirjaformaatteja käsittelevään minigallupiin, joka on nyt julkaistu Suomenopettajat-lehden helmikuun numerossa. Puhuttaisiinko siitä vähän enemmän tänään? [Satu]

– Joo! Kiinnostaa kuulla, millaisia vastauksia sait gallupiin. [Sini]

– Kysyin tosiaan gallupkysymyksenä: Äänikirja, paperikirja vai e-kirja? Mikä on sinulle sopivin formaatti? Mitkä ovat lempiformaattisi hyvät ja huonot puolet? [Satu]

– No, saitko paljon vastauksia? [Sini]

– Vastauksia tuli reilusti yli kymmenen, ja paperikirja voitti tällä kertaa. [Satu]

– Perinteinen paperikirja on edelleen suosittu formaatti. Millaisia perusteluita sen puolesta tuli? [Sini]

– Tässä on näitä erilaisia vastauksia. Millaisia ajatuksia ne herättävät sussa? [Satu]

– Aika samoihin pohdintoihin olen päätynyt ystävieni kanssa aiheesta jutellessa. Kaikissa formaateissa on puolensa. Ihana tuo toteamus, että paperikirjassa on “paperihaavojen riski”, se oli asia, jota en ollut tullut ajatelleeksi. Itseni lisäksi parissa muussakin vastauksessa nousee esiin kirjojen ulkoasu, joka ei äänikirjoissa pääse oikeuksiinsa. Muistatko, meillähän oli jokin aika sitten blogissamme vieraana graafinen suunnittelija Minna Luoma juttelemassa kirjojen ulkoasun suunnittelusta? [Sini]

– Kyllä, se oli tosi mielenkiintoinen keskustelu. Erityisesti kiehtova Helsinki Noir -kansi jäi mieleeni. Hieno kansi saattaa houkutella tarttumaan kirjaan verbaalista kuvausta paremmin ainakin joissain tapauksissa.

Muuten, osallistuin Runebergin päivän aattona pidettyyn lukemistutkimuksen Helmiseminaariin, jonka ohjelma oli kaiken kaikkiaan erittäin mielenkiintoinen. Esitelmät käsittelivät lukuharrastuksen ja lukutapojen tutkimista. Tutkija Ilona Lindhin esitelmä oli nimeltään Äänikirjojen kuuntelu osana lukuharrastusta. Hänen aineistossaan 69 % valitsi kaunokirjallisuuden osalta painetun kirjan. Äänikirjan valitsi 10 % ja e-kirjan 6 %. 14 % vastasi valinnan riippuvan kirjasta. [Satu]

– Oho, olen yllättynyt äänikirjojen ja e-kirjojen pienistä prosenttiosuuksista. Luulin, että ne ovat suositumpia. Ehkä tuttavapiirissäni vaan on ääni- ja e-kirjojen suurkuluttajia.  [Sini]

– Ilona Lindh viittasi esitelmässään keskusteluun, jota on käyty mediassakin äänikirjojen puolesta ja niitä vastaan. Lisäksi Lindh käsitteli esitelmässään muun muassa syitä, jotka äänikirjan kuuntelijat ovat nimenneet äänikirjan valinnan syiksi, kuten helppo hankittavuus, kätevä käyttö, saavutettavuus, yhteinen kuuntelumahdollisuus, ääneen helpompi keskittyä kuin tekstiin, hyvä nukahtamisapu, ei vie tilaa. [Satu]

– Siinä on monta syytä, miksi itsekin valitsen usein äänikirjat. Helppous ja kätevyys ovat suurimpia syitä. Nukahtamiseen en tosin ole vielä koskaan käyttänyt äänikirjaa. (Sini]

– Ilona Lindhin mukaan vastaajat nimesivät äänikirjan karttelun syiksi muun muassa keskittymisen vaikeuden, määrätyn tahdin ärsyttävyyden, formaatin jäykkyyden, lukijan vaikutuksen, digilaitteiden käytön välttelyn, nukuttavuuden, sopivien tilanteiden puutteen ja näkemyksen siitä, että kuuntelu ei ole lukemista. [Satu]

– Itseäni tosiaan häiritsee kaikkein eniten, jos lukijan ääni tai lukutyyli ei miellytä. Äänen kautta kokemukseen tulee niin paljon uusia ulottuvuuksia. Joskus lukijan ääni on ollut niin rouhea, että reagoin siihen fyysisesti. Tätäkin on tullut pohdittua joskus muutamien muiden äänikirjojen käyttäjien kanssa. Sama lukija, jonka tyyli ei sovi itselle, saattaa olla jonkun toisen suosikki. Omia suosikkilukijoitani ovat esimerkiksi Krista Kosonen, Vuokko Hovatta, Jukka Pitkänen, Anni Kajos ja Krista Putkonen-Örn. Tykkään myös, jos lukijana toimii kirjoittaja itse. Usein kyse on omaelämänkerrallisista tarinoista. Viimeksi kuuntelin Jani Toivolan Rakkaudesta (Kosmos 2021) Toivolan itsensä lukemana. [Sini]

– Lindhin aineiston vastauksien joukosta löytyi myös sellaisia, jotka ovat vähitellen totuttelemassa äänikirjojen kuunteluun. Lindh oli myös tehnyt hauskan kuuntelijatyyppijaon, jossa esimerkiksi ”kirjasekaani” on sellainen henkilö, joka ”käyttää eri muotoja limittäin ja vuorotellen”. ”Audioahmatti” puolestaan ”kuuntelee enemmän kuin lukee”, ja ”multitaskaaja” ”hyödyntää työmatkat ja muut sopivat hetket kuuntelemalla”. [Satu]

– Löydän itsestäni nuo kaksi viimeistä. On kätevää, kun ruoanlaiton tai siivouksen yhteydessäkin voi uppoutua tarinoiden maailmaan. Se tekee oikeastaan mistä tahansa mekaanisesta puhteesta kivempaa. Muistaakseni sä luet mielummin itse, kun kuuntelet kirjoja. Millaisissa tilanteissa sut saisi valitsemaan äänikirjan? [Sini]

– Varmaankin silloin, jos en näkisi enää lukea itse. Olen kyllä yrittänyt kuunnella äänikirjoja monesti, mutta se ei ole mun juttu. Haluan edetä omaan tahtiini ja turhaudun, kun kerrottuna tarina etenee niin hitaasti. Muutenkin tykkään rakentaa lukemani perusteella omat mielikuvat, jotka saattavat olla ihan erilaiset, jos kuuntelee asian jonkun toisen lukemana. Poikkeus tähän on ehdottomasti saksalainen Rilke Projekt, jonka puitteissa lempirunoilijani Rainer Maria Rilken upeista runoista on tehty todellisia kuuntelunautintoja. Niihin tosin kytkeytyy vahvasti myös musiikillinen ulottuvuus, eli ihan perinteisestä runonlausunnasta ei ole kyse.

Muuten, helmiseminaarissa puhuneen Ilona Lindhin viime vuonna ilmestynyt Matkasta kertomus: kielen ja kerronnan keinot omakohtaisessa matkakertomuksessa -väitöskirja on myös tosi mielenkiintoinen. Se käsittelee Antti Tuurin, Kyllikki Villan ja Juha Vakkurin kirjoittamia matkakirjoja. Olen sattumalta tämän vuoden alusta lähtien matkannut sekä Kyllikki Villan kanssa valtamerillä rahtilaivoilla että Juha Vakkurin kanssa eri Afrikan maissa. Ovatko heidän teoksensa sulle tuttuja? Toivottavasti ehditään puhua niistäkin kirjallisista seikkailuista jossain vaiheessa! [Satu]

– Nyt kun matkustaminen on vaikeampaa, voi edes kirjojen kautta päästä reissuun. Täytyy tunnustaa, että en ole juurikaan lukenut matkakirjoja. Kiitos vinkistä, kuulen mielelläni lisää näistäkin! [Sini]

– Hienoa, seikkaillaan siis tuonnempana yhdessä matkakirjojen parissa. [Satu]

©Tarusola

Please follow and like us:

Helmet-haasteissa 2022

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä tammikuun lopun päivänä

– Moikka, Sini! Miten vuosi 2022 on lähtenyt sun osalta liikkeelle? [Satu]

– Hei, Satu! Vuosi on lähtenyt liikkeelle aika varovasti. Elämme outoja aikoja. Entä mitä sun vuoden alkuun kuuluu? [Sini]

– Outoja aikoja, todellakin! Vähän sellaisissa merkeissä on mun vuosi alkanut myös mutta kuitenkin mukavan kirjallisesti. Me ollaan puhuttu aika usein Helmet-lukuhaasteista siitä lähtien kun innostuin suorittamaan yhden vuoden aikana kaikki Helmetin siihenastiset lukuhaasteet ja löysin uudelleen lukuilon. Tiesitkö, että tätä nykyä haasteita on olemassa muitakin kuin lukuhaaste? [Satu]

– Lukuhaasteesta on tosiaan ollut puhetta ennenkin, mutta muista haasteista en ole kuullutkaan. Millaisia haasteita Helmet tarjoaa vuodelle 2022? [Sini]

– On esimerkiksi musahaaste, elokuvahaaste, pelihaaste ja selkokielinen lukuhaaste. Muutamista on sekä pitkä että lyhyt versio. Kurkataanko niitä yhdessä? [Satu]

– Mahtavaa, kurkataan! [Sini]

– Lukuhaaste vaikuttaa perinteiseltä eli jälleen varsin inspiroivalta. Hauskaa, kun moni tämän vuoden puolella lukemistani kirjoista pujahti jo haastekohtiin. Elokuvahaasteessakin näyttäisi silmämääräisesti olevan puhuttelevia ja helpohkoja kohtia. Esimerkiksi hiljattain katsomani Arctic-elokuva solahtaa sujuvasti kohtaan ”Elokuvassa selviydytään luonnossa”. Jotkut kohdat tuntuvat taas vaativan erityisperehtymistä, kuten ”Elokuva Helena Yläsen kirjasta Sata parasta elokuvaa ja kymmenen kehnoa kaupan päälle”. Täytyykin tehdä varaus tuosta teoksesta. [Satu]

– Siihen opukseen saattaa olla yllättäen jonoa. [Sini]

– Miltä vaikuttaa, löytyykö joukosta houkuttelevia vaihtoehtoja? [Satu]

– Elokuvahaaste kiinnostaa näistä ehkä eniten, koska elokuvia tulee katsottua muutenkin aika paljon. Musahaaste houkuttelee myös. Sen suorittamiseen menee varmasti huomattavasti lyhyempi aika. Toisaalta tuntuu, että näiden haasteiden kautta saattaa uppoutua pidemmäksikin aikaa tutkimaan jotain musiikkityyliä, kuten nigerialaista juju-musiikkia. Lukuhaaste on aina kiinnostava. Vaikka en ole aiemmin lukuhaasteeseen lähtenyt, houkuttelisi sekin tällä kertaa kovasti. Pelihaaste edellyttäisi pelikaverin, jota en ehkä kotoa saa, joten se voi osoittautua hankalaksi toteuttaa. [Sini]

– Mulla pisti myös silmään, että elokuva- ja musiikkihaasteessa on paljon sellaisia kohtia, joihin pitää perehtyä enemmänkin löytääkseen sopivia vastineita, ja varmaankin sen jälkeen niitä alkaakin pulputa, ainakin musahaasteessa. [Satu]

– Entä miltä lukuhaasteet sun mielestä vaikuttavat noin niin kuin yleisesti? [Sini]

– Mun mielestä monet kohdat ovat inspiroivia ja omia tottumuksia avartavia. Aiemmin tekemieni lukuhaasteiden pohjalta voin sanoa, että haasteiden eri kohdat ohjaavat usein kokeilemaan ihan uusia ulottuvuuksia. On tullut tartuttua moniin sellaisiin teoksiin, joihin en ilman lukuhaasteita olisi ikinä tutustunut. Välillä jotkut haastekohdat ovat tuntuneet aluksi vähemmän houkuttelevilta tai jopa oudoilta, kuten aiemmat ”Sokkona hyllystä valittu kirja” tai ”Kirja, jota näet sinulle tuntemattoman henkilön lukevan”. Kun kohtiin onkin valikoitunut jännä kirja, kuten ensimmäiseen Hanna Haurun Jääkansi ja jälkimmäiseen Jennifer Nivenin Yksi täydellinen päivä, on niitäkin alkanut pitää mielekkäinä. Joka tapauksessa kyse on leikkimielisestä haasteesta, jonka on tarkoitus kannustaa nauttimaan lukemisesta, ei suorittamaan hampaat irvessä. Kohtien toteuttamista ei mun mielestä kannatakaan ottaa liian kirjaimellisesti, vaan niiden soveltamisessa voi myös käyttää luovuutta. Tämänkin vuoden lukuhaasteessa on taas ilahduttavan monta sellaista kohtaa. [Satu]

– Juuri näin! Lukemisen nautinto on varmasti se pääasia. [Sini]

– Mitkä haasteet voitaisiin ottaa tavoitteiksi tänä vuonna? [Satu]

– Voin luvata osallistua ainakin elokuvahaasteeseen. Kävin jo liittymässä elokuvahaasteen Facebook-ryhmään, josta varmaan löytyy hyviä vinkkejä jokaiseen kohtaan. Luulen, että musahaastekin voisi onnistua laajentamaan mun musiikin kuuntelutottumuksia. Lukuhaasteeseen en ehkä uskalla ajan puutteessa tänäkään vuonna ryhtyä, mutta uppoudun kyllä äänikirjoihin silloin kun on aikaa, varsinkin kun saan sulta taas kirjavinkkejä. [Sini]

– Vinkeistä puheen ollen. Onko sulle tuttu Eddie Jakun Maailman onnellisin mies -kirja? [Satu]

– En ole lukenut sitä, mutta kirjailijasta muistan lukeneeni vastikään. [Sini]

– Se on tosi koskettava kirja. Mä kirjoitin siitä juuri arvostelun ja voin suositella sitä lämpimästi – nenäliinapaketin kera. Eddie Jaku kuvaa keskitysleirikokemuksiaan ja selviytymistään holokaustin kauhuista äänellä, joka pysäyttää. Mulla kirja meni viime vuoden haasteessa kohtaan ”Elämäkerta henkilöstä, joka on elossa”, koska lukuhetkelläni Eddie Jaku oli vielä elossa. Hän kuoli viime lokakuussa 101-vuotiaana Sydneyssä. Tämänvuotisessa haasteessa teos voisi mennä hyvinkin moneen eri kohtaan, esimerkiksi kohtiin ”Kirja kertoo ystävyydestä” tai ”Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa”. [Satu]

– Aivan, lokakuisen uutisen kautta kirjailija tuli mullekin tutuksi. [Sini]

– Eddie Jakuun tutustuminen jätti syvän jäljen. Jakun Ted Talk on myös vaikuttava. [Satu]

– Täytyy perehtyä myös siihen. [Sini]

– Lukeminen on ollut alkuvuonna ilahduttavan paljon esillä mediassa. Olet varmaan huomannut HS:n artikkelit ja mielipidekirjoitukset lukemisesta ja lukutaidosta. Itselleni tuo perinteinen lukuhaaste on tänäkin vuonna ykkösvalinta, mutta voisin kokeilla sen lisäksi jotain muutakin. [Satu]

– Arvasin, että lukuhaasteeseen tartut ainakin! Entä mikä muu voisi olla sun vuoden haaste? [Sini]

– Mulla ja yläkoululaisella on tapana pelata lautapelejä kaiken virtuaalisen vastapainoksi. Me voitaisiin testata pelihaastetta, varsinkin kun pelihirmu voi yhdistää siihen luontevasti lempipelejään kaikissa formaateissa. [Satu]

– Tosi hyvä idea! Yhdessä pelaaminen on kivaa. [Sini]

– Voisin ottaa myös ainakin elokuvahaasteen työn alle mutta ihan rennosti ja testata, täyttyisikö musahaaste helposti. Selkokielisen lukuhaasteen suorittamisen taidan jättää väliin tällä kertaa, mutta olen katsonut sitä työn puolesta. Siinä on siis tarkoitus lukea selkokirjoja lukuhaasteen eri kohtiin. Onneksi selkokirjoja on nykyisin tarjolla yhä enemmän, joten senkin haasteen tekeminen olisi varmasti mukava homma. Jos 50 teoksen lukeminen tuntuu suurelta urakalta, voi tarttua pieneen lukuhaasteeseen. Se koostuu 25 eri kohdasta ja on julkaistu tänä vuonna jopa saksaksi. [Satu]

–  Hyvä, siitäkin voidaan siis jutella loppuvuodesta. [Sini]

– Hienoa, vaihdetaan sitten matkan varrella vinkkejä ja kokemuksia! Ja ehkäpä päästään tekemään osaa haasteista yhdessä vaikkapa leffaillan muodossa. Muuten, kiitos kun osallistuit siihen tekemääni minigallupiin ”Äänikirja, paperikirja vai e-kirja?”. Siihen tulikin paljon vastauksia. Puhutaanko siitä ensi kerralla enemmän? [Satu]

– Joo, yhteinen leffailta olisi kiva järjestää. Kokemusten ja löytöjen jakaminen tekee tästä varmasti vielä antoisampaa! Ensi kerralla sitten lisää kirjoista. Kiinnostava kuulla, millaisia vastauksia sait minigallupiin! [Sini]

©Tarusola

Please follow and like us:

Vuosikatsauksessa

Kahden ystävän kohtaaminen eräänä joulukuun lopun päivänä

– Moi, Sini! Taas ollaan siinä vaiheessa vuotta, että on päiviteltävä, mihin aika oikein syöksyy! [Satu]

– Hei vaan, Satu! Uusi vuosi on tosiaan tuloillaan. Tämä kulunut vuosi on ollut vähän sellainen “Päiväni murmelina” -kokemus. [Sini]

– Onneksi monet mukavat tekemämme asiat löytyvät dokumentoituina täältä blogista. Varsinkin näin korona-aikana muistot voivat puuroutua yhdeksi mössöksi, kuten juuri hiljattain Hesarin osuvassa kirjoituksessa muistutettiin. Blogille vuosi 2021 olikin erityinen, sillä keväällä päästiin juhlistamaan sen 5-vuotissynttäreitä! [Satu]

– Aika hienoa, viisi vuotta kohtaamisia on tallessa blogissa. Ehkä näin vuoden viimeisinä päivinä voisi muistella taas kulunutta vuotta blogin kautta. [Sini]

– Joo! Mitkä nostaisit omiksi vuoden 2021 kohokohdiksesi? [Satu]

– Sain keskittyä viime kesän taiteelliseen työskentelyyn ja näyttelyn valmistamiseen. Oli hienoa maalata kaikessa rauhassa ja asettaa syyskuussa maalauksia esille pitkästä aikaa. Siitä jäi blogiinkin muistoksi Tarusolan ihanan TET-harjoittelijan tekemä haastattelu. [Sini]

– Tämä vuosi olikin myös siinä mielessä jännä, että meillä oli tosiaan parin viikon ajan TET-harjoittelija, jonka vastuulla oli tuon lokakuun postauksen lisäksi myös marraskuun postaus. [Satu]

– Entä millaisia on sun vuoden kohokohdat, Satu? [Sini]

– Mulla oli taas tekstientäyteinen vuosi, mikä oli kyllä antoisaa. Omien tekstien lisäksi tuli luettua aika paljon. Se näkyi blogissakin muun muassa kirjasuosituksina. Suoritin taas Helmetin vuoden 2021 lukuhaasteen, ja siitäkin jäi kaikkea kivaa muistoihin. Otin käyttöön myös lukupäiväkirjan, johon kirjaan kaikkein kirkkaimmat kirjahelmet. [Satu]

– Kirjasuosituksiisi olenkin tarttunut mahdollisuuksien mukaan. Toivottavasti saadaan niitä blogiin myös tulevana vuotena. [Sini]

– Hienoa! Vinkkaan oikein mielelläni lisää jatkossakin! Kaunokirjallisista kuvailuista syntyi myös tämä sun tekemä upea kuva Jerisjärven jäältä. [Satu]

– Kuvailu herätti tosiaan vahvoja mielikuvia, jotka erityisesti nyt taas pakkassäässä ulkona liikkuessa nousevat mieleen. [Sini]

– Valokuvaukseen tuli uppouduttua jonkin verran, ja varsinkin ulkosaariston vaikuttavat maisemat olivat puhuttelevia jopa marraskuussa. [Satu]

– Hienoja kuvia muuten! Etenkin majakat on tosi inspiroivia. Sun valokuvia luonnosta ollaan saatu ihailla myös monissa blogin loppukuvissa. Oletko ehtinyt kuvaamaan kauniita pakkaspäiviä? [Sini]

– Kiva kuulla, kiitos! Nyt on olleet näpit vähän jäässä pakkasessa, mutta aion mennä taas keväthangille auringonpaisteen lisääntyessä. Oli muuten mukavaa saada taas vieraita blogiin, kuten elokuussa Päivi Pekanheimo, jonka kanssa juttelin Naantalin Kirjajuhlista. [Satu]

Päivi Pekanheimo ja Kati Outinen

– Mulla taas oli syyskuussa vieraana työpari Petra Streng ja Tiina Kokkoniemi. He kertoivat Pekka Strengin sanat – ja sanojen jäljet -nimisen teoksen synnystä ja siitä, miten he päätyivät keräämään tarinoita yhdeksältä mielenkiintoiselta taiteilijalta, joihin Pekka Strengin musiikki on jättänyt jälkensä. [Sini]

Petra Streng ja Tiina Kokkoniemi

– Entäpä mitä kaikkea voitaisiin tehdä vuonna 2022? [Satu]

– Mahdollisuuksien mukaan olisi taas kiva tarttua kaikkeen ajankohtaiseen kulttuuritarjontaan. Alkuvuoden perinteisissä tapahtumissa onkin vähän muutoksia, kun Educa-messut on siirretty koronatilanteen takia vuoteen 2023. LUX Helsinki järjestetään mutta turvavälein ja pienin muutoksin. Testaisin tietysti myös innolla kaikkia yhteisiä harjoituksia ja tehtäviä, jos sellaisia tulee vastaan. Olen ollut viime syksystä mukana kiinnostavassa taidekasvatushankkeessa, josta voisi puhua enemmän keväällä. [Sini]

– Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta! Mun toivelistalla ykkösaiheena olisi luovuus. Meillä oli kivoja suunnitelmia vuoden 2021 loppupuolelle luovuuden tiimoilta, mutta korona sotki taas ne. Jospa päästäisiin toteuttamaan ne vuoden 2022 aikana. Voisin myös jossain vaiheessa kertoa kokemuksistani Kirjoittajaklubi-nimisestä kirjoittajasivustosta, johon tutustuin vuonna 2021. Aion myös suorittaa taas Helmetin ajankohtaisen lukuhaasteen ja voisin jossain vaiheessa vinkkailla lukumatkan varrelle sattuneista kirjallisista täysosumista. Samalla haastan kaikki Helmetin vuoden 2022 lukuhaasteeseen! Helmetin sivuilta löytyy myös muita mukavia haasteita. [Satu]

– Kiitos taas haasteesta ja blogiyhteistyöstä! Suunnitellut luovat projektit toteutetaan ehdottomasti ensi vuonna. Kirjavaa ja kulttuurintäyteistä vuotta 2022, Satu! [Sini]

– Kiitos samoin, Sini! Ja kulttuurintäyteistä vuotta 2022 myös kaikille lukijoillemme! [Satu]

©Tarusola

Please follow and like us:

Leffoja ja kirjoja vinkkaamassa

TET-harjoittelija Suvin vinkkaukset eräänä marraskuun lopun päivänä

– Valitsin TET-harjoitteluni aikana muutamia näkemiäni elokuvia ja lukemiani kirjoja vinkattaviksi leffoista ja kirjoista riemuitseville:

Leffat

The Green Knight

Elokuva kertoo tulevasta ritarista Gawainista, jolla ei ole kaikkea aivan hallussa. Elokuvan päätarina on Gawainin matka ja sen haasteet. Tämä ei ole klassinen ritaritarina, joten en suosittele elokuvan katsomista ritarimeininki mielessä.

Elokuvan tarina lähtee käyntiin, kun joulujuhliin astelee vihreä ritari, jolla on haaste mielessä. Haaste kuuluu näin: Haasteen hyväksyneen pitää iskeä vihreätä ritaria kerran, ja tasan vuoden päästä vihreä ritari iskisi haastajaa täysin samalla tavalla ja voimalla. Gawain ottaa haasteen vastaan ja iskee ritarilta pään irti, minkä jälkeen ritari nostaa päänsä maasta, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja poistuu muistuttaen Gawainia vuoden päästä toteutuvasta kohtalosta. 

Vuosi kuluu nopeasti ja Gawainin on aika lähteä matkaan, joka on epäonnistumisien mahtava matka.

Mielestäni elokuvassa on panostettu enemmän musiikkiin ja maisemiin kuin tarinaan, mikä on ymmärrettävää, kun ottaa huomioon, että elokuva perustuu 1300-luvun legendoihin. Tarinan yksityiskohdat ovat aika vapaasti tulkittavissa, joten suosittelisin elokuvaa omien tulkintojen faneille.

Arvioni 3,5/5

Dyyni

Elokuva perustuu Frank Herbertin 1960-luvulla kirjoittaman tieteisfiktiokirjasarjan ensimmäiseen osaan. Elokuva kulkee hitaasti ohjaajan auteur-tyylin saatossa. Jos elokuva menestyy ja saa jatko-osia, uskon, että sarjasta voisi tulla uusi Star Wars. 

Atreides-klaani saa keisarilta tehtäväksi aavikkoplaneetta Arrakiksen hallitsemisen ja arvokkaan aineen keräämisen. Harkonnen-klaani ei pidä tästä muutoksesta, sillä he ovat olleet planeetan hallitsijoita aikaisemmin ja tämä aine on suuri tulojen lähde. He tajuavat, että planeetalla ei ole valvontaa, joten he päättävät tuhota Atreides-klaanin, kun muut eivät pääse auttamaan. Mutta onnistuuko suunnitelma?

Suosittelen elokuvaa hitaasti etenevän ja eeppisiä kohtauksia sisältävän scifin faneille. 

Arvioni 4/5

Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings  

Marvel Cinematic Universen (MCU) uusi sankari on saapunut. Tämä elokuva sisältää tietoa kiinalaisesta kulttuurista ja uskomuksista. Elokuvalla oli suuri budjetti, ja se näkyy – tämä elokuva sisältää useita visuaalisesti suurenmoisia kohtauksia. 

Kotoa karannut Shang-Chi palaa Kiinaan saatuaan siskoltaan kortin, mutta sisko ei ollutkaan lähettänyt korttia. Lähettäjä nimittäin oli heidän isänsä, jolla on suunnitelma heidän kuolleen äitinsä pelastamiseksi. Se ei kuitenkaan ehkä ollut yhtä hyvä idea kuin miltä se vaikutti. Sekalainen sakki lähtee tapaamaan mystisen äidin sukua, ja siitä vasta toimintaspektaakkeli syntyykin!

Suosittelen MCU:n faneille sekä toimintaelokuvien napostelijoille, mutta älä huoli, elokuvassa on myös huumoria.  

Arvioni 4,8/5

Jungle Cruise

Tämä elokuva on aivan oppikirjan mukainen viidakkoseikkailuelokuva ilman suuria yllätyksiä lukuun ottamatta sitä, että perinteitä rikotaan, kun seikkaileva päähenkilö on nainen, tohtori Lily Houghton.

Kyseinen tohtori Lily Houghton haluaa lähteä löytöretkelle tuodakseen viidakosta saatavan ihmelääkkeen Englantiin. Koska ihmelääke on myyttisenä tarinana pidetyn puun terälehti, hän ei saa avustusta tiedeyhteisöltä. Hän päätyy varastamaan tarvittavat esineet matkaa varten, mutta suututtaa samalla saksalaisen prinssin ja lähtee matkaan veljensä kanssa. Viidakkokaupunkiin saavuttuaan hän palkkaa oppaan, jolla on salaisuus. Porukka lähtee vaaralliselle jokilaivamatkalle, jolta ei puutu vauhtia eikä vemmellystä. 

Suosittelen elokuvaa viidakkoelokuvista nauttiville. 

Arvioni 4,25/5

Kirjat

Marc-Uwe KlingQualityland (Like, 2021), suomentanut Sanna Van Leeuwen

Kirjassa eletään yhteiskunnassa, jossa algoritmit tuovat paketteja ennen kuin edes ehdit tilata ja tajuta tarvitsevasi niitä. Ihmisarvosi määritellään RateMe-sovelluksen tasolla, joka lasketaan esimerkiksi luovuuden, asuinalueen ja elinajanodotteen mukaan. Jos tasosi on alle 10, olet erittäin vähäarvoinen. Korkeampiarvoiset ihmiset voivat esimerkiksi vaihtaa liikennevalon väriä tai kutsua julkisen ajoneuvon paikalle. Asukkaiden sukunimet tulevat heidän vanhempiensa töistä.

Kirjan päähenkilö on Peter Työtön, jolla ei mene aivan ideaalisesti elämässä. Pääjuoni lähtee käyntiin, kun Peter saa tuotteen, jota hän ei halunnut. Hän haluaa palauttaa sen, mikä vie tässä kyseisessä yhteiskunnassa enemmän voimia kuin mihin lukija on tottunut.

Mielestäni kirja tuo uniikin määrän tulevaisuuden teknologiaa maailmaansa. Usein muissa tämänkaltaisissa teoksissa keskitytään yhteen teknologiseen erikoisuuteen, esimerkiksi puolisonlöytämisalgoritmeihin. Tämä kirja kuitenkin sisältää useita teknologian elementtejä, mikä synnyttää uskottavamman futuristisen teknologiaympäristön.

Arvioni 4,5/5

Ernest Cline, Ready Player One (Random House, 2011)

Kirja eroaa vuoden 2018 elokuvasta erittäin paljon, joten kirjan lukeminen
tuntuu uudelta kokemukselta. 

Kirja tapahtuu lähitulevaisuudessa, jossa ihmiskunta viettää suurimman osan ajastaan
virtuaalitodellisuuspeliuniversumissa. Siellä lähes kaikki on mahdollista. Pelissä
järjestetään suuri aarrejahti tekijän kuoleman vuoksi, ja voittaja perisi pelin
ja sitä tehneen firman omaisuuden. Aarrejahdissa tehtävänä on etsiä kolme
avainta sekä porttia, jotta pääsisi kultaisen munan luokse. Jahdissa ei ole
tehty yhtään edistystä vuosiin, kunnes päähenkilö Wade Watts saa vinkeistä
kiinni ja lähtee ratkontavauhteilulle kasaten itselleen eritaustaisista
ihmisistä koostuvan tiimin. Siitä legendaarisen seikkailun portit avautuvat.

Arvioni 5/5

Adrienne Tooley, Sweet & Bitter Magic (Margaret K. McElderry Books, 2021)

Kirjan tapahtumat sijoittuvat tyypilliseen keskiajan fantasiamaailmaan. Kuningaskunnassa riehuu maaginen rutto, joka aiheuttaa muistinmenetystä. Sille ei ole parannuskeinoa. Kun taikayhteyttä piilotelleen tytön isä on sairastunut tähän tautiin ja hänen hoitamisensa käy aivan liian vaivalloiseksi, tyttö päättää lähteä tuhoamaan sairautta kirotun mustan magian käytöstä tuomitun noidan kanssa.

Mielestäni kirja on hyvä, ja nautin sen lukemisesta. Suosittelen sitä enemies to lovers -tarinoista pitäville.

Arvioni 4,5/5

Elina Rouhiainen, Väki 1: Muistojenlukija (Tammi, 2017)

Tämä kirja on trilogian ensimmäinen osa. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat nykyajan Suomen pääkaupunkiseudulle. Tyttö, jolla on kyky varastaa muistoja, saa selville, että hänen ja hänen lapsuudenkaverinsa lisäksi on myös muita, joilla on samankaltaisia kykyjä. Kun hän etsii kyvyistään lisää tietoa, Väki-niminen järjestö lähtee jahtaamaan häntä ja hänen ystäviään.

Suosittelen jonkin sortin vaihtoehtoisen maailman faneille, sillä maailma on muuten täysin samanlainen kuin meidän lukuun ottamatta muutamien ihmisten voimia.

Arvioni 3,75/5

Iloisia luku- ja katseluhetkiä sekä mukavaa loppuvuotta!

© Tarusola

Please follow and like us:

Tauko-näyttelyssä

TET-harjoittelija Suvin kohtaaminen kuvataiteilija Sini Anttila-Rodriguezin kanssa eräänä lokakuun lopun päivänä

– Moi, Sini! Kiva päästä puhumaan Tauko-näyttelystäsi, jossa käytiin aiemmin tässä kuussa G12-galleriassa. [Suvi]

– Oli mukavaa, että päästiin käymään näyttelyssä yhdessä, Suvi. [Sini]

– Tauko-näyttely oli minusta kiinnostava ja syvällinen. Olet pitänyt myös useita muita näyttelyitä, kuinka mones näyttely tämä oli? [Suvi]

– Täytyykin oikein tarkistaa ansioluettelosta. Sen mukaan tämä oli kuudestoista yksityisnäyttelyni. Yhteisiä näyttelyitä muiden taiteilijoiden kanssa onkin kertynyt enemmän. Niissä olen ollut mukana yhdellä tai useammalla teoksella. Nämä ovat usein näyttelyitä, joissa taiteilijoiden teoksia yhdistää jokin yhteinen teema. [Sini]

– Miten tämä näyttely eroaa eniten mielestäsi aikaisemmista näyttelyistä? [Suvi]

– Osassa Tauko-näyttelyn maalauksista käytin mallia, jonka rakensin vain maalausta varten. Etsin usein maalauksiin referenssikuvia, mutta käytän niitä yleensä vapaammin vain yksityiskohdissa. Tällä kertaa halusin tavoittaa läpinäkyvän pinnan illuusion enkä olisi osannut tehdä sitä ilman mallia. [Sini]

– Onko maalaaminen päätyösi? [Suvi]

– Maalaaminen vie ajoittain pääosan ajastani. Esimerkiksi tänä kesänä sain työskentelyyn apurahan, ja se mahdollisti keskittymisen ainoastaan näyttelyn tekemiseen. En kuitenkaan elä pelkästään tekemällä taidetta vaan opetan myös lapsia ja nuoria kuvataidekoulussa. [Sini]

– Itse pidän eniten maalauksesta Joutuuko olemaan kauan paketissa? Siinä on sellainen kosminen tunne, ja sen värimaailma on hieno. Mikä on oma lempiteoksesi tässä näyttelyssä? Minkälainen sen luomisprosessi oli? [Suvi]

– En oikeastaan pysty valitsemaan lempiteosta, vielä. Kaikissa teoksissani olen mielestäni saavuttanut jotain, mitä tavoittelin. Tietysti näen niissä myös asioita, joissa olisin voinut tehdä toisin. Yleensä kiinnyn vasta ajan myötä joihinkin teoksiin enemmän kuin toisiin. [Sini]

– Kuinka kauan yhden teoksen tekeminen vie keskimäärin? [Suvi]

– Se riippuu tosi paljon teoksen koosta, yksityiskohtien määrästä, omasta vireystilasta ja tekniikasta. Joskus maalaan pienempiä teoksia päivässä tai kahden päivän aikana. Välillä pienikin maalaus saattaa olla työn alla pitkään. Työstän myös useaa maalausta samaan aikaan, joten yksittäisen työn valmistumisaikaa on oikeastaan vaikea sanoa. [Sini]

– Muutamissa teoksissa kuvataan tarkasti sellofaania, mihin tämä viittaa? [Suvi]

– Katsoja voi saada materiaalista erilaisia mielleyhtymiä. Minulle sellofaani edustaa maalauksissa jotain suojaavaa, eristävää, epäorgaanista ja epäekologista. Sen voi nähdä viittauksena myös epidemian aikaiseen eristäytymiseen. [Sini]

– Miten sait läpinäkyvyyden syntymään? Esimerkiksi sellofaanissa, jonka sait näyttämään realistiselta. [Suvi]

– Läpinäkyvyys oli kiinnostava haaste. Havainnosta maalaaminen vaatii keskittymistä ja on oikeastaan aika meditatiivista. Täytyy katsoa todella tarkkaan ja läheltä. [Sini]

– Maalauksissa on kiehtova värimaailma. Mikä inspiroi maalausten väripaletit? [Suvi]

– Huomaan päätyväni maalauksissani usein samoihin väreihin, sävyihin ja niiden yhdistelmiin. En oikeastaan tiedä, miten olen päätynyt juuri näihin väreihin. Usein saavutan niillä haluamani tunnelman. Ajoittain yritän tietoisesti tuoda tekemiseeni uusia kontrasteja tai karsia väripaletin todella niukaksi.  [Sini]

– Minkälainen ympäristö inspiroi nämä teokset? [Suvi]

– Hyvä kysymys! Oma elinympäristöni on yksi inspiraation lähde, mutta ajattelen maalausten olevan tiivistymä ideoista, jotka löytyvät joskus sattumalta, joskus etsinnän tuloksena, eri lähteistä. Ideoita myös karsiutuu koko prosessin aikana ja uusia tulee tilalle. [Sini]

– Minkälaisessa ympäristössä nämä teokset luotiin? [Suvi]

– Sanoisin, että aika kuumassa :). Kesällä oli niin paljon lämpimiä päiviä, että välillä lämpö vaikeutti keskittymistä työhuoneella. [Sini]

– Minkälaisia tekniikoita käytit teoksissa? [Suvi]

– Maalaukset ovat pääasiassa öljyvärimaalauksia kankaalle. [Sini]

– Miten nimet teoksille syntyivät? [Suvi]

– Joskus jo maalausta aloittaessa teoksille syntyy työnimiä, jotka vaihtuvat vielä ennen näyttelyä. Nimellä haluan joskus kertoa jotain teokseen liittämistäni ajatuksista, välillä taas haluan välttää liikaa alleviivaamista ja valitsen maalauksen nimeksi jonkin maalauksessa olevan asian. Tauko-näyttelyssä on kolme maalausta nimetty hieman haikeiden ja romanttisten laulujen mukaan, esimerkiksi Saudade, Oi kuu ja Orjanruusu. [Sini]

– Millaista teosten ripustus oli, ja löytyikö tauluille paikat helposti? [Suvi]

– Ripustaminen on mielestäni aina todella mielenkiintoista ja paljastaa teoksista uusia asioita. Vaikka suunnittelen usein mielessäni tulevaa ripustusta, on lopputulos lopulta hyvin erilainen, kuin ajattelin. Teosten värit ja intensiteetti vaikuttavat toisiinsa, samoin teosten asettaminen toistensa yhteyteen voi vaikuttaa maalauksen tulkintaan ja siihen, mihin kiinnitetään huomiota. Jos maalauksissa on ihmisen hahmo, on katseen suunta merkityksellinen. Itse olen usein liian lähellä omia maalauksiani. Tällä kertaa näyttelyä oli ripustamassa itseni lisäksi mieheni Roberto ja galleristi Anni. Uskon, että ripustuksessa päästiin erilaiseen ja parempaan lopputulokseen heidän rohkeiden ehdotustensa kautta. [Sini]

– Näyttelyesitteessä viitataan Kirsi Kunnaksen runoon Nyt kun liitän tauot taukoihin. Missä tutustuit runoon ja mikä siinä oli puoleensavetävää? [Suvi]

– Tiedän kuulleeni runon joskus kauan sitten nuorena aikuisena. Olin oikeastaan unohtanut koko runon, kunnes törmäsin sen nimeen eräässä somekeskustelussa. Olin pyöritellyt ajatusta tauoista, niiden kestoista ja erilaisista merkityksistä. Halusin lukea runon uudestaan ja löysinkin Kirsi Kunnaksen Valoa kaikki kätketty -teoksen kirjastosta. Runo on kaunis ja haikea. Se maalaa mieleen kuvia ajan kulumisesta ja hetkien merkityksestä.  [Sini]

– Kiitos tästä tosi mielenkiintoisesta keskustelusta! [Suvi]

– Kiitos Suvi, ilo oli kokonaan mun puolella! [Sini]

Please follow and like us: